RUNOJA

Uusi sarja

Kirj.

SEVERI NYMAN [Severi Nuormaa]

Tampereella, Wesanderin Kirjakauppa, 1900.

SISÄLLYS:

I.

Maailman Golgatalla.
Laiva merellä.
Laki.
Itätuulessa.
Revontulet.
Hengen vapaus, I-III.
Tampereen työväenopistolaisten marssi.
Ziion.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa.
Suomen laulu.
Nyt valitkaa.

II.

Z. Topeliukselle.
Juhani Aho.
Vanha mökki.
Toivioretki.
Käynti Viktor Rydbergin luona.

III.

Kesämuistoja, 1-6:
  Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan.
  Käyt sylihini.
  Mun valkolumpeeni virkenee.
  Sinä olet kuin kukka nukkuva.
  Tule tänne vielä mun luoksein.
  Me sousimme kerran.
Sin' olit lapsuuteni Kaarin kaunis.
Edelweiss.
Kaksi kukkavihkoa.
Uudessa purressa.
Ruskeatukkani.

IV.

Joulu-yö.
Joululaulu.
Uuden vuoden ajatuksia.
Etsinnässä.
Elämä.
Kansan vainoa.
Itämaille.

V.

Pakkastoiveita.
Eräälle maailman parantajalle.
Ritariaikaan.
Jos mull' olis Buddhan viisaus.
Pojalleni.
Kuin hiipuva hiilos tummentuu.
Kukkia.
Rikas mies.
Opriksella.
Aleksanterin patsaalla.
Integer vitae.

Loviattaren lapset, I-IX.

      Din moders namn det, o yngling, är
      Det käraste bland de kära.
      Hon gaf dig lifvet; hon det begär;
      Se, dagen slocknar; — o yngling, svär
      Att skydda din moders ära!

Z. Topelius.

I.

MAAILMAN GOLGATALLA.

    Niin liki kuin suinkin sun suuruuttas
    He tahtovat heitänsä nostaa.
    Ja sun valtas ja voimas ja kunnias
    He tahtovat kullalla ostaa.
    Ja Jumalan armoa julistain
    He kulkevat maita ja merta,
    Mut sun armos he mittovat miekoin vain,
    Ja tiensä tihkuvat verta.

    Ja orjainsa lyömistä tiilistä
    He pystytit templit ja pylväät,
    Ja kulta- ja hopeahelyillä
    He peittivät alttarit ylväät.
    Ja he panivat papit ja tuohukset
    Sun nimeäs vartioimaan,
    Ja kirkon kirot ja autodafet,
    Ja käskivät kellot soimaan.

    Mut oman valtansa vartiaks
    He alttarin ylle sun naulaa.
    Ja ne hymnit Herran kunniaks
    Ne itsellensä he laulaa.
    Ja kansat on yhtynyt kuoroihin:
    "Tiet, portit laveiksi luokaat!"
    Mut kultaristillä alttarin
    Sinä värjyt ja huudat ja huokaat.

    Ja ma näen sun surusi kyyneleen
    Läpi juhlasuitsujen sauhun,
    Ja mä kuulen sun äänesi sortuneen
    Yli Kyyrie eleeson-pauhun:
    "Oi isäni, miks ylenannoitkaan
    Minut maailman Golgatalle,
    Vuostuhanten tuskaan ja kuolemaan,
    Ja pilkan ja pistojen alle!"

LAIVA MERELLÄ.

    Kas laiva seilaa
    Tuoll' ulappaa!
    Sen silkopinnassa
    Ylväsnä peilaa
    Mastoa ylhää,
    Rautarunkoa,
    Kanuunaa.

    Meren vapaan, laajan
    Se alleen sortaa,
    Ja sen kalvon kirkkaan
    Sen keula murtaa.
    Ja kuohinat alta
    Pisarten miljoonain
    Ne on kulkijan kunniasoittoja vain,
    Ja ne tunnustaa
    Majesteettia laivan
    Ja mastoa ylhää,
    Rautarunkoa,
    Kanuunaa.

    Ja laivan, laivan on valta!
    Mut malta —

    Käy henkäys ilmassa vienoinen,
    Se on Jumalan vapaa tuuli.
    Ja meressä pisara pienoinen
    Sen tuulosenkuiskeen kuuli.
    Ja pisarat sadat sen kuulevat,
    Ja ne miljoonat.
    Ja värähdys ulappain pintain
    Se on värähdys pisarten rintain.

    Ja laiva se kotkana uljasna kiitää,
    Meret laajat tallaa,
    Meret vapaat, laajat ja kummat.
    Ulapan päällä se leikiten liitää,
    Aaltoset sortuvat allaan,
    Aaltoset taajat ja tummat.

    Mut taivahan tuulet tuiskii,
    Ne aaltojen korvahan kuiskii:
    Vapaista merten ja ilmojen ääristä,
    Vapahan, vapahan ylhistä määristä,
    Ett' on vapahan valta, voima,
    Jumalan antama, aateloima…

    Ja aallot ne vinhasti värjähtää,
    Ja ulappa se yrmyy ja ärjähtää,
    Ja meri kuohuu ja kiehuu.
    Ja pisarat pienoiset, miljoonat
    Ne vaahtivuorina hyrskyilee,
    Ne syvärit halkovat huimaavat,
    Ja ne tähtiä kohti tyrskyilee.

    Ja laivaa ne lastuna kiikuttaa,
    Jok' aaltoset alleen sorsi,
    Sen rautaiset liitot ne liikuttaa,
    Ja sen mastot on niinkuin korsi
    Ja sen sortajan ylvään
    Ne yltään heittää,
    Ja sen hylkynä pohjaan peittää.

LAKI.

    Siit' asti kuin Siinailla vapisi maa,
    Löi tulta ja suitsui sauhu,
    Kuin, kuullessa Herran pasuunaa,
    Koko kansan valtasi kauhu —
    Siit' asti kuin Israel siirrettiin
    Pois orjasta vapahaksi,
    Kuin oikeus ohjaks piirrettiin
    Ja laki langettajaksi —

    Siit' asti se oikeus väkevä on
    Yhä vielä, kuin salama Siinain,
    Ja laki on muuri murtumaton,
    Yli miekkojen, tykkein ja miinain.
    Siks vielä sen, ken sitä vilpistää,
    Se Herran voimana kostaa,
    Ja sortajan keihäät kilpistää
    Ja sorretun pystyyn nostaa.

ITÄTUULESSA.

    Täm' on isojen vihojen vaikea maa,
    Tämä Suomen ranta rukka,
    Täm' on tuhanten surujen tuttu maa,
    Täm' on syksyn surkea kukka.
    Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
    Kait kohta sen hyytävi halla?
    Kait pian se jo kylmänä kimmeltää
    Sen tulevan talven alla.

    Vain Luojani tiesi ne viljavat veet,
    Ne, joilla sen kostutin juuret,
    Ne hurmevirrat, ne kyyneleet,
    Ja ne hikihelmeni suuret;
    Sadat kerrat jo sentän sen kylmäsi jää,
    Ja sen turmeli valkeat vainon,
    Miks vaalisin kukkaani värjyävää,
    Suon kuolla jo kukkani ainon.

    Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa,
    Ei jouda se koskaan hukkaan!
    Niin kallis on kansalle syntymämaa,
    Se on suostunut surujen kukkaan.
    Minä valvatan vieläkin vienoistain,
    Siks kun mulla sykkivi rinta,
    Ja mä varjelen maatani mairettain,
    Jos henkeni ois sen hinta.

    Mit' on kylvänyt runsas rakkauten',
    Se vihanko viimoja horjuis?
    Se horjuisko valtoja vääryyden,
    Sit' eiköpä totuus torjuis?
    Käy tänne vain vihan, valheen mies,
    On turhat sun tahratut kalpas,
    On tuttuja meillä sun tummat ties,
    Ja portill' on vartio valpas!

    Sä päällemme peikot nostaos vain,
    Joka polvulle pankosi ansa,
    Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, —
    Jää jäljelle Suomen kansa.
    Kysy, mit' on sen laki ja oikeus,
    Ja mihin se hintahan myödään,
    Jok' ainoa mies on Vibelius,
    Kas' jäykkänä kirjahan lyödään:

    Se on ollut se yksi ja ainoa,
    Joka tuonut on tuskissa hoivon,
    Se on ollut se yksi ja ainoa,
    Johon onnettuudessa toivon.
    Se on ollut aarteeni arvokkain,
    Sit' ei saa tallata jaloin!
    Se on annettu armona Jumalain,
    Se on vannottu keisarivaloin!

    Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas,
    Ja jos hetkeks sen herpoisi valta,
    Kuin Feeniks lintu se nousisi taas
    Ihan turmankin tuhkien alta.
    Se on Vestani kallis, mi valvonut on
    Mun kansani hengen tulta,
    Se on koskematon, se on kuolematon,
    Voi, ken sitä ryöstäis multa.

    Kevättoivon ken Suomesta sammuttais
    Ja kansalta onnen uskon?
    Ken päivyen taivolta riistää tais
    Ja pilven rannalta ruskon?
    Mun kansani kevät se kajastaa,
    Se on uskoni varma ja vakaa,
    Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa,
    Se on tuleva talven takaa.

    Ma jo auteret armaat siinnossa nään,
    Ja virtojen vuolahat välkyt;
    Kotirantojen koivut on vihreissään,
    Ja mä kuulen jo lintujen helkyt!
    Ja se kansani kevät se kaunis on,
    Sen on siivillä siunaus Herran.
    Ja se kevät on lämmin ja loppumaton,
    Ja se kevät on koittava kerran.

REVONTULET

[Kokoelmasta "Kotoisilla rannoilla", hiukan muutettuna.]

    On päivä poissa, ei hohda hanki,
    Ja yöhyt uhkavi Pohjolaa,
    Ja vait on järvi ja virta vanki,
    Ja yllä pakkanen paukkuaa.
    Mut kohta öisessä sankeassa
    Jo taasen taivolla salamoi,
    Ja päivä uusi on alkamassa,
    Ja koittamassa on uusi koi.

    Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,
    Ja taivas kaarena kirkastuu!
    Ja tuolla, katsohan, valokielet
    Jo halki taivahan viskouu!
    On niinkuin taistoa tulten julmaa
    Tai valomerten tää myrsky ois,
    Kun liekin leiskuvin pohja huimaa,
    Ja päiv' on kirkas ja yö on pois!

    Kuin Noan aikoina taivahalle
    Sai Luoja kaarensa korkean,
    Ettei hän vast'edes vetten alle
    Hukuta kansoja kuolemaan,
    Niin meill' on merkkinä pohjan puolla,
    Kun tulet ilmoissa öiset lyö,
    Ettei oo Suomenkaan suotu kuolla,
    Vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.

HENGEN VAPAUS.

I.

    Jos teräskahlein raskain ruumiin kietois,
    Ja alppein hurjain alle orjan hautais,
    Ja vuoren ylle vangin vartioksi
    Ois' asetettu Rooman armeijoita —

    Niin kauvemma kuin kantais kotkain siivet,
    Ja loitomma kuin loistais tähtitarhat,
    Ja ylemmä kuin riittäis ääretyyttä,
    Sen vuoren alta nousisi orjan aatos.

II.

    On ihmishenki vapaa sukujaan,
    Ja siks ei siedä painoa kahlehen halvan.
    Ja kukin yhtä hengen on aateliaan,
    Vaikk' yks on ritar' auran ja toinen kalvan.

    Ja hengen oma yksin on ikuisuus,
    Siks ei sitä sammuta sortajan miekka.
    Se tuhat vuotten vanhana aina on uus,
    Vaikk' kaikki muu on haihtuva niinkuin hiekka.

    Mut vapaus ja aateli velvoittaa,
    Ja ikuisuuden-aatteess' on tarkoitustaan.
    Siks hengen määr' on päin yhä korkeampaa!
    Ja aatos ei saa maatua multaan mustaan.

    Ja hengen mailla heimous yhdistää,
    Ja valon maill' on vallassa veljeys-aate.
    Siks katso kumi veljeä, ystävää,
    Jos sarkanuttu yll' on tai purppuravaate.

    Ja miss' on orja ainehen kahleissaan,
    Tai taisteluissa sortunut nukkumass' untaan,
    Sa avuks riennä veljenä holhoamaan
    Ja saata valon, vapauden valtakuntaan!

III.

    Näet, ihmishengen vapauden valtakunta
    Se taisteluist' on nouseva vasta.
    Mut useat on uupuneina nukkuneet,
    Ja sadat ovat sotateillä hukkuneet,
    Ja tuhat on orpolasta.

    On tuhatmäärät turvatonta orpolasta
    Ja osatont', onnetonta.
    Te veljenkättä vaimeloisen antakaa,
    Ja pimeähän valoa kantakaa,
    On pimeätä pirttiä monta!

    On pimeätä, valotonta pirttiä monta,
    Ja rintaa turtumillaan.
    Te lämpöä luomahan rientäkää,
    Ja lemmettömän elontietä lientäkää,
    He kostavat siunauksillaan.

    He kostavat hyväntyön siunauksillaan,
    He kostavat töin sekä toimin.
    He kostavat tahdoin tarmennein
    Ja katsehin kirkkahin, varmennein,
    Ja vapaan hengen voimin.

TAMPEREEN TYÖVÄENOPISTOLAISTEN MARSSI.

    Työ Suomen hyväks uhratkaamme,
    Kaikki työhön, taistohon!
    Siinä, miss' on onni maamme,
    Siinä meidän onni on.
    Kiistamieliin meill' ei aikaa,
    Kas kuin päivä kiiruhtaa!
    Kuule, kuinka huudot kaikaa:
    Työhön, työhön koko maa!

    Yks halla-yö voi viljat kaataa,
    Tai voi tulla turma muu!
    Nyt on tarvis kaikkein raataa,
    Työssä voima vahvistuu.
    Kiistamieliin meill' ei aikaa,
    Rivit tarkoin sulkekaa!
    Kuule, kuinka huudot kaikaa:
    Työhön, työhön koko maa!

    Luo työssä silmät taivaan puoleen,
    Sielt' on valo, vapaus,
    Sielt' on armot tulleet huoleen,
    Sielt' on työssä siunaus.
    Kiistamieliin meill' ei aikaa,
    Työ on kansan kunniaa!
    Kuule, kuinka huudot kaikaa:
    Työhön, työhön koko maa!

ZIION.

(Aihe v:lta 586 e.Kr.)

    Tytär Ziionin kaunis suree niin,
    Sen on suistunut uljas muuri.
    Laki Herran templissä tallattiin,
    Sen tallasi Baabel suuri.

    Tiet, portit Ziionin ikävöi,
    Ken juhlille enää kulkee?
    Sen palmuinkantajat Baabel löi,
    Sen portteja Baabel sulkee.

    Yli yötä hän itkee niin katkeraan
    Sen kaupungin ulkopuolla.
    He sortivat Ziionin, syntymämaan,
    Tekis itsekin mieli jo kuolla.

    Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy;
    Päämiehet on verrattu peuraan,
    Jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy,
    Jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.

    Te ohitse käyvät, katsokaa!
    Tää eikö koske jo teihin,
    Kun pakanat templiä saastuttaa
    Ja kajoo kanteleihin?

    He koskevat kansani pyhimpään,
    Kalut kallihit vievät he meiltä,
    Ne jotk' ovat Ziionin yksinään,
    Ja Herra on kieltänyt heiltä.

    He ryöstit mun parhaat poikani pois,
    Pojat Ziionin kempit ja korjat;
    Kuin kulta ne poikani puhtoiset ois,
    Ne nyt ovat Baabelin orjat.

    He polttavat ihon mun pojiltan',
    Ne jauhavat Baabelin viljaa,
    Ja Juudan neitsyet suruissaan
    Heit' itkeskelee hiljaa.

    — —
    Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois?
    Joko silmät liinalla peittäis?
    Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois,
    Ja rannat raukat heittäis?

    Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon,
    Mut ei raukene rakkaus laisin;
    Käten' oikia ennen unhottukoon,
    Kuin, Ziion, sun unhottaisin!

    Yli yötä mä valvon sun nousentaas.
    Ja mä huudan sen Herran puoleen,
    Jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, —
    Hän on katsova kansan huoleen.

    — —
    Ja silloin on Ziionin loppuva yö,
    Kun sana saapuvi kerran,
    Ja se sana kuin tuomion leimaus lyö,
    Ja se sana on itse Herran:

    On Baabel suuri ja mahtava maa,
    Sen viinaa pakanat juovat,
    Siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa,
    Ja suruja sillen tuovat…

    Mut Ziionin tyttären kyyneleet
    Minä pyyhin pois ja sen haavat,
    Ja sen hipiät, huolista mustenneet,
    Taas rieskan valkeiksi saavat!

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TALOSSA.

    Siirryn linnani summiin suojiin,
    Astun hyllyjen huimain taa,
    Katselen Suomeni suuriin luojiin,
    Kuuntelen, kuinka ne lohduttaa:
    Tulkate tänne, pajarit tuhmat,
    Maatani väellä valloittamaan,
    Täällä on uskot, täällä on uhmat,
    Täältä, täältä me ammutaan!

    Tuoss' on Lönnrot, vartio vakaa,
    Suojassas ei surua lain:
    Huoleti tähtään töittesi takaa,
    Kanteletarten, Kalevalain.
    Siin' on Suomeni seinähirret
    Tuimat, tuhannenvuotiaat,
    Siin' on taistoimme tenhovirret,
    Voittolaulumme voimakkaat.

    Katsos velhojen suuret sarjat,
    Näetkös noitien armeijaa!
    Niill' on hiittenkin kaadettu karjat,
    Lyöty Louhea, Pohjolaa.
    Tääll' on turmihin tappaviinkin,
    Tääll' on taikoja tuhansiin,
    Tääll' on käärmeitten pistoksiinkin,
    Pahansuopainkin panemiin.

    Tuoss' on kieleni tutkijajoukot,
    Urhot uutterat, seppelepäät.
    Kiertivät korvet, kahlasit loukot,
    Tunsivat tundrat ja Vienan jäät.
    Etsivät yhteen heimoni suuren,
    Liittivät siskot siskoksiin,
    Juuttivat syvähän tammen juuren,
    Latvan työnsivät taivosiin.

    Sinis suruissa suurimmissain
    Silmäni toivoa välkähtää,
    Kunis pirtissä pienoisissain
    Laulut heimoni helkähtää.
    Niiss' on Suomeni seinähirret
    Tuimat, tuhannenvuotiaat,
    Niiss' on taistoimme tenhovirret,
    Voittolaulumme voimakkaat.

SUOMEN LAULU.

    Tule, laulamme laulua Suomenmaan,
    Tule, laulamme raikkahin rinnoin!
    Koko kansa nyt käykösi soittelemaan,
    Sitä kannelta kuulua koittelemaan,
    Jota Väinämö soitti jo innoin!

    Se laulu on uskoa, toivoa täys,
    Se on tenhona taisteloihin!
    Ken vihamies kansalle surmaa suo,
    Hänet laulumme taika jo hurmaa tuo,
    Hänet laulaen sorramme soihin!

NYT VALITKAA!

    Nyt valitkaa!
    Joko lepo ja yö,
    Tai taisto ja työ.

    Nyt valitkaa!
    Joko toivottuus,
    Tai se usko uus,
    Se usko, mi surman vuoretkin siirtävä on.
    Joka hakatun haudankin paatehen piirtävä on:
    Kuolematon.

    Nyt valitkaa!
    Joko orjan kieli
    Ja orjan mieli
    Ja orjan omatunto,
    Tai Suomen kieli
    Ja Suomen mieli
    Ja Suomen tunto ja kunto.

    Nyt valitkaa!
    Joko kulta ja kullan kunniaa,
    Tai isänmaa!

II.

Z. TOPELIUKSELLE.

    Kuningassurussansa
    Ihanteen mailma seisoo nyt,
    Ja runotarten kansa
    On harsoin peittäynyt.
    Ja aatteiden impein
    On silmät kyynelin välkkyelleet,
    Ja kauneuden impein
    On kaipiolaulut helkkyelleet,
    Ja ääressä paarien verhotuiden
    On kuoro impien itkusuiden,
    Rakkauden impein.

    Ja oksalla ylimmällä
    Nyt Sylvia siipehen painaa pään,
    On kaihomieli hällä,
    Hän kaipaa ystävätään.
    Ja kukkaset Suomen
    On murheissa mielin, kun hoitaja kuoli,
    Ja kesä-yöt Suomen
    On kuin olis niidenkin väikyssä huoli.
    Ja tuhanten rantojen partahilla
    On kuin olis mielillä murheisilla
    Siniveet Suomen.

    Mut urhoin vuosisadat
    Kiitostas kantaa maineistaan,
    Ja Suomen vuoksein radat
    Vapaista laineistaan.
    Ja nuorien kiitos
    On kiitos suurista aattehista,
    Ja pienoisten kiitos
    On kiitos riemuista puhtoisista.
    Ja ääressä paarien kallihitten
    Soi suista satojen, tuhansitten
    Kansasi kiitos.

JUHANI AHO.

(Kirjailijan kuvaan "Joululyhteissä" 1899).

    Sä ethän paho,
    Juhani Aho,
    Kun piirsimme tuohon kuvan?
    Ei palstan täytteeks,
    Mut miehen näytteeks,
    Ja pyysimmehän me luvan.

    Niin — näytteeks miehen,
    Mi kansan tiehen
    Loi viitat katajasta.
    On oksat suuret,
    Ja huimat juuret;
    Ne viitat on viittoja vasta!

    Ne siintävät julki,
    Ja ne suoraan kulki
    Päin korpea, suota ja selkää;
    On määrämme loitos,
    Lie raskas se koitos —
    Mut eksymist' emme pelkää.

    Kun viitat on vankat,
    Ja vartiot sankat,
    Ja tulet kukkuloilla.
    Jos herpoisi työkin,
    Ja jos yltäisi yökin —
    Me jatkamme aamun koilla!

VANHA MÖKKI.

    Kun sinut muistan, niin jo värähtää
    Sielussain omituinen onnen soitto;
    Järvellä aallot armaat läikkyää,
    Ja pihamaalla perhot väikkyää,
    Ja kallioilla hehkuu aamun koitto.

    Ja aamuruskon säihke kirkastuu,
    Ja mökistäni saapi kultalinna,
    Min pihall' leikkii prinssi hymysuu,
    Ja kuningatar kaunis kumartuu
    Sen puoleen, silmä välkkyin ihaninna.

    Ja min' oon hohtolinnan prinssinen,
    Ja kuningatar se on äitikulta.
    Ken linnaan veis mun vielä hetkeks, ken?
    Ja sois mun nähdä välkyn silmien,
    Tuon välkyn äidinrakkauden tulta!

    Oi, sinne kotipirtin hämäriin,
    Ja vuotehelle kaikkein rakkaimmalle,
    Jons' äidin silmä valvois nukuksiin! —
    Mut siell' on ovet lyöty laudoin kiinn',
    Ja isä, äiti viety mullan alle.

TOIVIORETKI.

    Me kuljemme kirkkotiellä,
    Kun aamu on kirkkainnansa,
    Kun kaikki on hiljaa siellä,
    Ja kun poikessa viel' on kansa.

    Me siirrymme hautausmaalle,
    Siell' lemuu ruusujen tuokse,
    Ja istumme pihlajan alle
    Tuon vanhan ristin luokse.

    Ja kuolemanristin juureen
    Ma vaivun elohon omaan,
    Ma haivun onneen suureen
    Ja kaihoon sanattomaan.

    Ja mist' on riemuni siellä?
    Mä sylihin lastani suljen.
    Ja mist' olen murhemiellä?
    Mä isäni haudalla kuljen.

KÄYNTI VIKTOR RYDBERGIN LUONA

Eräänä kirkkaana syyskuun päivänä sähkövaunu lähti suhisten kiitämään Humlegårdin ääreltä, ja moniaiden minuuttien kuluttua se jo poimutteli Djursholman kauniita lehdikkomaisemia.

Sinä päivänä oli luonnossa erityinen juhlatunnelma. Koivut ja lepät laaksojen rinteillä olivat minusta sypressejä, ja oli kuin niiden latvoissa olisi suhahdellut outo, leppeä tuuli. Ohi vilahtavan virran polvekkeessa uiskenteli tyttö, ja sille lauloi aallotar tuttua laulua:

    Väna barn, ännu i hågen
    lika kyligt frisk som vågen,
    skönsta aeckros, som jag gungat skär
              och hvit på bölja sval!
    Blott en tid, och da skall drömma
    drömmur underliga, ömma,
    medan jemt sig lik min källa sorlar
              under björk och al.

Ja kun puro edempänä, tuokioksi kadottuaan, jälleen kimalti esiin tuolta puiden lomista, tunsin minä siinä Kastalian laineet, ja rannalla seisoi Hermione puettuna laakeriseppeleeseen, tulevaisuutta kyselevä katse tummissa silmissään.

Svea-tien risteyksessä vaunu pysähtyi. Vasemmalla kohoavalle kukkulalle kierteli polku puiden alla, ja siellä ylhäällä oli matkani määrä, Ekeliden. Mutta noustessani ylös kukkulan käytävää, tuntui mielessäni, kuin olisin astunut vanhan Parnasson harjanteita ja siellä nähnyt Kryysanteun, filosoofin, suremassa helleeniläisen hengen häviötä…

Ja kohta olikin, Ekelidenin verannalla, edessäni hän, Viktor Rydberg, tämä pohjoismaiden Kryysanteus, tämä kaunisajatuksisen Gudmund-sepän jalo isä, sanomassa minulle sydämelliset: tervetuloa!

Hän vei minut työhuoneeseensa. Minä katselin häntä ihastuksella ja kunnioituksella, joka yhä suureni, mikäli hänen puheissaan, katseissaan ja jaloissa piirteissään minulle selvisi täydellisin sopusointu henkilön ja kirjailijan välillä. Hän puhui paljon Suomesta, kansanrunoudestamme ja nuoresta kirjallisuudestamme, joista hänellä oli ihmeteltävän tarkat tiedot. Kertoi Indian ja Skandinaavian muinaistaruista, joista oli luonut oman syvämielisen, kauniin käsityksensä. Jutteli kohtia oman elämänsä ja teoksiensa historiasta — kaikkea hienoudella, vaatimattomuudella ja sydämellisyydellä, joka sai minut paljon unohtamaan siitä, mitä hän sanoi, ja kiintymään vain siihen kuka sanoi ja miten sanottiin. Mutta erittäin muistan, kun hän, suomenkielisistä sivistysriennoista puhuessaan, lausui: "Minusta on kaikki, mitä tehdään suomenkielen eduksi, rakkauden työtä".

Ja hän, joka oli rehellisempi kuin muut totuuden etsinnässä, jalompi kuin muut rakkaudessaan osatonta kohtaan, hän, isien perinnön ja entisyyden muistojen suuri suojelija — hän saattoikin niin sanoa.

Huolimatta ikävuosistaan, oli hänen ryhdissään ja kaunismuotoisissa kasvoissaan pojan ilme. Ja kun hän, kertoessaan isästään, vanhasta soturista, oli vaipunut lapsiaikojensa muistelmiin, juoksimme me yhdessä lahdelle viettävällä viheriällä nurmikolla! Silloin, nuoruuden säteily silmissään, kuvittelin häntä Deksippoksena puhumassa Ateenan nuorisolle:

    Hvad vår verld är kallt förståndig, hvad vår
                      verld är fåvitskt klok!
    ooh hon lönas för sin klokskap med ett bly-
                      tungt träldomsok:
    verldens klokskap föder henne sorg och feghet,
                      skam och svek.
    Fyll vårt land, o Zeus, med gossar, mod och
                      tro och lust och lek!

* * * * *

Kaksi viikkoa senjälkeen olin Kööpenhaminassa varustanut matkalaukkuni kotimatkaa varten. Viktor Rydberg oli, lähtiessäni, kehottanut minua palaamaan Tukholman kautta ja luvannut silloin kutsua luoksensa myöskin pari ystäväänsä. Olin jo päivät pitkät elänyt tuon luvatun, minulle suuren juhla-illan iloisessa kaipuussa. Astuin ravintolan lukusaliin ja otin käteeni sanomalehden; mutta siinä oli suuri musta risti, ja alla kirjoitettuna: Viktor Rydberg.

Kuinka paljon olisin vielä tahtonut kysyä häneltä, ja kuinka paljosta häntä nöyrästi kiittää!

KESÄMUISTOJA.

Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen —

A. Oksanen.

1.

    Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan,
    Mihin käänteli leyhkä tuulen,
    Niin leutohon lapsuusmaailmaan
    Ma soutelevamme luulen.

    Ann' mennä salmesta seljällen,
    Vaikk' ei se määränä oiskaan,
    Niin saapihan silmätä väljällen,
    Vaikk' emme sen yli voiskaan.

    Kah, kuinka kummasti ihanaa
    On katsoa kaukorantaa,
    Kun on hohdetta, heloa, tunnelmaa
    Niin loitos kuin silmä kantaa!

    Hei vain, nyt salmi jo soljuttiin,
    Ja tuoss' on aavaa selkää!
    Se haipuvi kiiltäen auteriin —
    Sä ethän, tyttöni, pelkää?

    Ei tuossa luonasi lummekaan,
    Mi valkolehtenä päilyy,
    Ei pelkää se tuulta ja lainettakaan,
    Vaan huoletonna häilyy.

    Kait kohta kyllä, kun aamu saa,
    Sen koittaret hyppyyn vievät,
    Ja silloin sen posket punertaa,
    Ja sen lehdet on ihmeen sievät.

    Nyt, tyttö, on niinkuin jo ruskottais!
    Saa koittaret lumpeen viedä.
    Mut entä jos rusko se myrskyks sais?
    Mut siit' ei lumme tiedä.

    Jos meidätkö myrsky nyt yltelis?
    Niin onpahan allamme haaksi.
    Ja lumpeen lehden se huuhtelis
    Vain puhtoista puhtaammaksi.

    Mitä kuiskiko tuul'? Älä huoli lain,
    Ei kannata kuunnella heitä;
    Vedet välkkyvät nää — se kuiskasi vain —
    Olis itkujen kyyneleitä.

    On tuulilla turhaa tarinaa,
    Kun leikkivät kera hapsein:
    Tämä maa muka ois surun synkeä maa;
    Äl' usko niitä, lapsein!

    Nyt, tyttö, me käännämme venhon pois,
    Jo rastaat laulavat puissa.
    Tää rusko jos tyynen päivän tois
    Mun lumpeeni punertuissa!

2.

    Käyt sylihini, tyttö, mä tiedän
    Sun suureksi ystäväksi,
    Ja sun raittiit naurusi uskon
    Ma iloksi vilpittömäksi.

    Ja kesken leikkisi jällen
    Sun silmäsi kyynelehtii.
    Vain syämehen surun pisar,
    Se jo silmäkulmahan ehtii.

    On somat nuo aaltoset rannan,
    Sinä mullen aaltona välkyt.
    On lystit ne lintuset lehdon,
    Sinä mullen lintuna helkyt.

    Ja ma tiedän sun silmäsi välkyn
    Ihan aallonpuhtoiseksi,
    Ja ma tiedän sun laulujes helkyn
    Elos aamukiitokseksi.

    Mut — kertako sullakin leikit
    Vain surujen summia salaa?
    Ja kertako vienoiset silmäs
    Salatulla outoja palaa?

    Ja sittenkö haudalla seisot,
    Johon toiveita tuhansin kannat,
    Ja vilppiä siekinkö saisit
    Sijast' uskollisuuden, jot' annat?

    Niin, silloin, silloin — mä soisin
    Olis parhainta lapsi sun olla,
    Tai nukkuva nurmen kukka,
    Tai raita rannikolla.

3.

    Mun valkolumpeeni virkenee,
    Kun jo luulin tuulen sen taittavan,
    Sen posket ja silmät sirkenee,
    Sen tuuloset tuutivat terveeks vaan

    Se heilui jo heikkona, hentoisna,
    Kun aurinko kerran viipyili pois,
    Oli poskilta haipunut purppura,
    Ja oli kuin ihan se riutunut ois.

    Ja ma mietin jo: miksikä, luonto, luot
    Tän taimen kukkahan ehtoiseen,
    Ja sitte sen syksyn viedä suot,
    Ihan niinkuin toivehen rauvenneen?

    Mut pilvet poistui ja päivyt nous,
    Ja rannat laajalti kirkastui,
    Ja rannoilla allit ja sorsat sous,
    Ja seljillä auteret kultina ui.

    Ja taas ilokyynelet poskillaan
    Se vienona, armasn' ailakoi,
    Se kaipasi päivyttä, päivyttä vaan,
    Ei päivyttä ilman se elää voi.

4.

    Sinä olet kuin kukka nukkuva,
    Joka metsän piilossa lymyy,
    Joka illat arkana kimaltaa,
    Ja yöset uinuu ja hymyy.

    Sinä olet kuin kukka nukkuva,
    Joka auringon nousten herää,
    Joka valossa vartta ja väriä saa,
    Ja lämmössä tekevi terää.

5.

    Tule tänne vielä mun luoksein,
    Tule vaikkapa loitommas,
    Tule entisin kevättuoksein
    Ja hajahiuksissas!

    Tule, nyt on säihkyssä rannat,
    Täm' on onnemme maa, tule oi!
    Näm' on entiset leikintäsannat,
    Ja saarilta laulut soi.

    Tule, juoksemme niinkuin lapset,
    Ja ystävät vallattomat,
    Ja tuulessa hulmuvat hapset,
    Ja posket hohtavat!

    Tule nauruhun rattoisimpaan,
    Tule itkuihin yhteisiin!
    Tule kaulahan uskollisimpaan,
    Tule siskon suudelmiin!

6.

    Me sousimme kerran kun aurinko nous
    Ja kultasi sumuja veen,
    Oli aamuviherä vieno,
    Ja me keijuimme hiljalleen.

    Sinä lausuit: "Sumut ne meidän on!
    Kevät-untemme purppuraa"…
    Ja sun poskipäilläsi silloin
    Oli sumujen purppuraa.

    Kevät lyhyt se oli, mut me muistamme sen
    Ihan aikoihin syksyisiin,
    Se loi ruusuja onnemme usviin,
    ja ruusuja unelmiin.

    Se on totta, ne usvat on haihtunut pois,
    Ne jo syyskesän tuulet laas.
    Mut muistojen kevät kestää,
    Ja me rannalla istumme taas…

SIN' OLIT LAPSUUTENI KAARIN KAUNIS.

(Säveleeseen: Om Gud så vill).

    Sin' olit lapsuuteni Kaarin kaunis,
    Mä kuutamosta sulle kruunun tein,
    Ja hunnut hienot virran välkkehistä,
    Sun unelmaini linnaan vein.

    Oi Kaarin, Kaarin! silloin iloeltiin,
    Sun päilyi kevätkaste silmissäs.
    Oi Kaarin… sitten päilyi kyyneleitä,
    Mut Eerik on sun ystäväs!

EDELWEISS.

    Alppien tyttönen antoi sen,
    Tyttönen tummatukka.
    Hältä se mulla muistona on
    Vienoinen vilukukka.

    Kalpea kukkanen edelweiss,
    Kukkanen ikilunten, —
    Vilukko toivoini valkeain,
    Lumikki lempeni unten!

KAKSI KUKKAVIHKOA.

    He koristivat mun kukkasilla,
    Lemmikeillä ja resedoilla
    Ja hienoilla heinän helpehillä
    Ja ruususilla
    Ja vienoilla violoilla.

    Ja toinen lausui: "Sun lauluistasi
    Sekin yks on niin nätti, että"…
    Mut toinen taas oli veitikas:
    "Täm' on kaikesta siitä", hän ilkkui näin,
    "Jota et ole laulanut, ystäväin".
    Mut hälle ma pilkat kostin,
    Kun kihlat hälle mä ostin.

UUDESSA PURRESSA.

    Tuuliko se lempemme purren kaas,
    Vai sousinko matalikkoon?
    Tai sinäkö se ruorissa istuissas
    Sen ohjasit haaksirikkoon?

    En muista, mut siinä me erottiin,
    Me eri suuntihin uimme.
    Mut olipa se onni kun kuitenkin
    Me kumpikin — pelastuimme.

    Sinut korjasi kulkija venheeseen,
    Ja ma seisoin rannalla surren.
    Mut sitte ma kuivasin kyyneleen,
    Ja tein ihan uuden purren.

    Sun valkean tukkas ma liehuvan näin,
    Siks, kunnes se haipui hukkaan; —
    Ja minä taas tuuditan venheessäin
    Yht' impeä ruskeatukkaa.

    Ja hän se on veitikas! Rinnallaan
    En jouda ma senttimenttaaliks'.
    Ja niin sirkkasen sievä — ma sanoa saan
    Tän oikeaks onnen vaaliks!

RUSKEA TUKKANI.

    Ruskeatukkaista pikkuruistani.
    Naurusuistani,
    Voi sua veitikka vieno!
    Kuinka sa mun niin hullusti hurmasit,
    Sitte mun suuret toivoni surmasit,
    Sinäkin, sinäkin pieno!

    Hurmasit silmillä vilkkuvaisilla,
    llkkuvaisilla,
    Hurmasit kesää pitkin.
    Syksyllä sitte sä toisen kihlasit,
    Silloin niin sä mun sydäntäni vihlasit,
    Että mä oikein itkin!