OL' KUNINGAS MAASSA MUINEN.
Ol' kuningas maassa muinen,
Ol' kirkkaus otsallaan.
Sai puoliso uskotuinen
Hänet intohon uljaimpaan.
Kun rouvansa silmään syvään
Hän katsoi, valtijas,
Niin maata suureen ja hyvään
Käsi johdatti voimakas.
Ja vielä vanhuuden ikään,
Kun harmaantuivat nuo,
Hänt' ei niin innosta mikään,
Kuin rouvansa katse tuo.
Kun silmät puolisonsa
Jo sulki hän murhepäin,
Hän äänsi: "et toisena konsa
Sa ollut syämessäin."
Mut kirkkaus otsalle vaalle
Taas lensi muinainen:
"Hän kuningatar oli maalle
Ja puoliso miehellen!"
Noin, kääntyen kansaa kohti,
Hän kookkaana lausui siin.
Mut viime kerran se hohti
Hänen entinen intonsa niin.
TUOLL' LINNAPORTIN ALTA.
Tuoll' linnaportin alta
Soi laulu vanhan trubaduurin.
Oli laulussa loisto ja valta
Ja lempi ja onni suurin.
Tuoll' ikkunass' impi linnan
Vait silkkiä kehräs, ja silmä vettyi;
Hän itki, kaihoja rinnan
Ja itki, ett' toiveet pettyi.
"Oi, lapsi, sa kyyneles heitä
Ja laske kuteelle unes hieno:
Ne petti kaikkia meitä
Nuo sulo valheet, sa pieno!"
KAUTT' ILMOJEN LAULU ILKKUU.
Kautt' ilmojen laulu ilkkuu
Ja haipuu aavain taa;
Punaviiret purressa vilkkuu,
Kun kahden he matkalle saa.
He laskee saarta kohti,
Mihin viittoi välkkyvä tie;
Sielt' templi kaukaa hohti,
Ja se onnen pyhäkkö lie.
Ken tiesi, mit' on he huolleet?
Ken tunsi tyrskivät veet?
He aikaa sitten on kuolleet,
Ja nimet on unhottuneet.
1901
UNHOLA.
On saari keskellä merta,
Ja riutat suojana tyrskyin;
Jos sinne saapunet kerta,
Et tiedä pauhusta myrskyin.
Pois laguunin kirkasta pintaa
Sua venho portille johtaa,
Se silmää häikäisten hohtaa,
Ja sen puhtaus viehtää rintaa.
Sa sinne maihin halaat:
Sa siellä tuskasi salaat! —
Ja jo unhon enkeli niin sinut kohtaa.
Oi, rauhaa, min saari tarjoo,
Oi, tyyntä, hiljaista suojaa! —
Ikisypressit seutua varjoo,
Mut eivät tuulessa huojaa:
Sä pääsit jo taistelusta,
Mi saavuit polttavin vammoin!
Ne täällä unhotit ammoin,
Miss' äänetön yö on musta!
Mut heräät jo tyhjyyden kauhuun:
Taas halaat myrskyjen pauhuun! —
Sa tiesi suljetuks huomaat kammoin.
1901.
VAIT, VIULUN SÄVELET NE SOI!
Vait, viulun sävelet ne soi!
Jo kumpuu, paisuu, kiihtyy sävelvuo —
Oi, kuin se repii, raastaa sydänsyitä
Ja sieluun nimettömän kaihon tuo,
Tuo tunteita jo ammoin lumeen peitetyltä!
— Oi, miks en rauhaan, rauhaan jäädä voi,
Min ammoin saavutin jo, vähää vailla?
Kas, kaiken mitätyys ei liikuttanut mua,
Ei elon turhuus, kaihot ihmishaamujen,
Maan yläpuolla seisoin, rauhan mailla,
Nirvaanaan pyrjin, sopuun yksinäisyyden. —
Sä, sävelvuo, mun rauhaan jäädä suo,
Nirvaanaan päästä, miss' ei kaihon syitä!
Oi, taikaa, mikä viuluss' soi!
Se riuhtoo, tempoo, vie mun mukanaan —
Vait! — äänet soi! — ne yhtyy vaikerrukseen:
Soi huuto, tuskanhuuto yli maan,
Mi multa, itsekkäältä, joutui unhotukseen!
— Ja huuto tää on veljieni, oi,
On taistelevain ihmislasten vaisuin,
Joill' lihaa, vert' on nääntyneissä ruumiissaan,
Jotk' kärsivät, jotk' kirouksen alla on! —
Miks itsekylläisyyttäni mä paisuin?
Mit' on tää rauha, sopusointu tunnoton? —
Sä sävelvuo, mua raasta, riuhdo vaan,
Ma mailmaan lähden veljein kiroukseen!
MUN USEIN MIELI SURUUN VAIPUU.
Vaikk' koskaan lauluissain ei itke kaipuu,
Ja kirkkain otsin seison tyynnä ain,
Mun usein mieli mustaan suruun vaipuu,
Ja tuskain mailman tunnen rinnassain;
Kun päivä pakenee, ja valo haipuu,
Ja yöhön hiipivän mä elon nään,
Mun usein mieli mustaan suruun vaipuu,
Ja tuskin pystyssä voin pitää pään!
Oi, tiedän yön, ja itkuun laulut taipuu —
Mut vait ma päivää etsin, muistain ain,
Kun milloin mieli mustaan suruun vaipuu,
Ett' auringossa heelmät kypsyy vain.
1901.
KARIITTIEN LAULU.
Mailmahan ihmeiden,
Helios, loista,
Mielestäs, ihminen,
Synkeys poista.
Foibos hän varjoja
Silmin ei koskaan nää!
Usvien sarjoja
Kuolo vain ymmärtää!
Murheiden kaaos
Karkota ihminen,
Riemua saaos
Mailmassa ihmeiden!
Täydelliseksi maan
Järjesti Luoma,
Kaiho se sun on vaan,
Ihmisen tuoma.
Murhe kun milloin vie
Mielesi kaaokseen,
Huuda jo silloin sie
Foibosta soittoineen!
Henkehes saaos
Helios loistamaan:
Murhe ja kaaos
Jättävi jälleen maan!
1901.
NARKISSOS.
Hän seisoo yli kirkkaan lähteen nojauneena vainen,
Jo vuosituhansia siinä on hän seissyt noin.
Tuo otsa korkea luo varjoon piirteet ohimoin,
Ja vienon kaihoisa on suu, min sulkee nuorukainen.
Mut tuskan aavistus se valtaa emo-luonnon armaan,
Mi ihanimman kauneensa jo kadottava on,
Ja luonnon tytär mykkä kaikkoo kauas salohon
Ja suree armastaan, mi tuossa riutuu, riutuu varmaan.
Mut yli lähteen nojauneena hän vain seisoo siellä
Ja vesiin katsoo, elää mietteissään ja unelmoi.
Ja "tunne itses!" "tunne itses!" sydämeen vain soi,
Ja syvemmäs ja syvemmäs hän katsoo kaihomiellä.
Hän näkee siinä, miten usko harhaks vainen haipuu,
Hän siinä näkee, miten totuus haipuu harhaks vaan.
Mut kaiken kauniin ihanteen hän näkee kasvoissaan,
Ja niin nyt omaa kuvaansa hän ihanoimaan vaipuu.
Ei enää nousta voi hän työhön, toimeen — tarmoin, innoin!
Mut sivu poian neidot käy ja siinä ilakoi,
Jo vuosituhansia sitten noin he veikaroi,
Ja noin ne heitä seuras nuorukaiset rohkein rinnoin.
Ja lähteen luona nurmellen, jot' illan kylpy kasti,
He karkeloimaan käy nyt luonnon helmaan uhkuvaan.
Mut vastapäätä, liikkumatta, ihanuudessaan
Narkissos seisoo vait ja vesiin katsoo kaihoisasti.
MAURILAISSOTA.
Veegalla Granaadan loistaa
Sotaleirit kahapuolla;
Voimiaan Fernando uljas
Maurein kanssa mittaa tuolla.
Leiriss' itse Isabella
Hovinaisineen on lässä;
Ritareit' on kauniit silmät
Urostöihin kiihtämässä.
Vastapäätä vallill' istuu
Alla silkkibaldakiinin
Nuoret maurittaret tummat,
Hurmaavat kuin säihke viinin.
Kolme päivää iskut käyvät,
Kalskii kalvat, taisto riehuu,
Neljäntenä aseet lepää,
Sekä rauhanlippu liehuu.
Veegalle Granaadan tulvii
Vapauneina myrttilehtoon
Nuoret naiset tummasilmät,
Nuoret herrat säihkeess' ehtoon.
Kilvan kristityt ja maurit
Sievennystään näyttää koittaa,
Kokee itämainen hienous
Lännen ritaruutta voittaa.
Kitarat ja mandoliinit
Kiihkein sävelin ne soivat;
Byssosmattoin liepehillä
Jalat pienet karkeloivat.
Tanssiin uljas Don Diego
Zaidaa, mauritarta johtaa,
Myrttein siimeksiss' Almanzor
Kainon Donna Claran kohtaa.
Huomenna kun taas on taisto,
Käy se kahta kiivaammaksi —
Uskon eestä yksi isku,
Suositunpa kostoks kaksi!
1901.
LAULU
Mongoolein voittajasta, taitavasta Iván Kalitásta ja hänen uskollisesta orjastaan Ossipista (v. 1330).
Iván Kalitá[1] ja Vladimir Saita,
Suurkaanin vasallit,
He liittousit
Ja yhdessä kulkien itään
He ryösteli Kultaisen Lauman maita.
[1] Iván Kukkaro
He retkeltä uljain saaliin palaa
Ja veljinä jakaa tään.
Mut metsissään
Kun vietti he ensi yönsä,
Vladimir leiristä poistui salaa.
Iván löi päätään: "ymmärrä laitas!
Nyt repo rietas tuo
Läks Suurkaanin luo:
Sua ryöstöistä siellä hän syyttää
Ja köyttäsi kiertää ja kosii maitas."
Viisviidettä varsaa joutuin lastaa
Hän Byzans'in kalleuksin:
Ne varmaankin
Saa Suurkaanin riemuun, ja varmaan
Liki kymmenystä ne saaliista vastaa.
Hän ohjiin tarttui, ja aron laitaa
Jo kiiti Iván Kalitá;
Ja hän naurahtaa:
"Mua syytät, Vladimir lanko,
Mut kohtapa 'Kukkaro' syyttää 'Saitaa'!"
Ja ratsut lentää, ja kohti itää
Hän johtaa saattoaan,
Mut rinnallaan
On uskottu orja, Ossip,
Mi eessään raskasta säkkiä pitää.
Ol' ukko yrmä, mi haasti harvoin,
Mut tarkka ja mielevä mies;
Hän kohta ties,
Mitä tarkoitti kiireinen kulku
Ja matkan syyt hän ymmärsi arvoin.
Hän Kultaista Laumaa vihaa ja pelkää,
Mut herraansa ihailee hän
Ja taitoa tän:
He rosvosi takaa, mut eessä
He lahjoin kulki ja nöyristi selkää.
Kun liitto tehtihin ryöstöteistä,
Hän ei epäillyt laisinkaan,
Ett' tahtoi Iván
Vain syntipukkia kanssaan.
— Mut tää oli samaa tahtonut heistä!
Ja ukko huokas ja sivumennen
Hän vilkasi herraansa pois,
Kuin lausunut ois:
"Niin, herra, huonosti teimme! —
Ois lähdetty matkaan yötä ennen!"
Tää viivytys juur toi hälle huolet!
Vladimir, hän kyllä ties,
Oli myyty mies!
Mut säkkiä katsoin hän mietti:
"Jos yötä ennen, — ois riittänyt puolet!"
1901.
CERVANTES'IN DON QUIJOTE-KIRJASTA.
Kun Don Quijote niin jätti hovilinnan
Ja näki eessään aavat kentät nuo,
Taas elinvoimat paisuttivat rinnan,
Ja veri virtas taas kuin hehkuvuo;
Hän muisti vaivat, vastukset ja hinnan,
Min riippuvainen päästimikseen tuo,
Ja siksi Sancho Panzaan päin hän kääntyi,
Ja niinkuin aatos aihtui, sanat sääntyi:
"Vapaus lahja on — ja kallein noita,
Joit' taivas, Sancho, ihmiselle soi,
Maan kullat kätketyt ei sitä voita,
Ei aarteet, joita meri antaa voi;
Vapautta henkes hinnoin puoltaa koita
Ja kuolos kunniana ihanoi:
Näet orjuus, vallanalaisuus on iestä
Ja vankeus kurjinta, mi kohtaa miestä.
"Tän lausun siks, ett' ylellisyys siellä
Ol' linnassa, min jätimme jo noin,
Ja sentään kesken hekkumaakin vielä,
Kun kemuiss' söin ja parhaat viinit join,
Ma tunsin nälän tuskaa mieron tiellä
Ja karvaampaa kuin kerjuri ma koin:
Näet vieraan anti puutteeks mulle muuttui,
Ja puutuin kaikkea, kun vapaus puuttui.
"Jos vieraan lahjoja sa nautit milloin,
Sua palvelukseen taas ne velvoittaa;
Nuo suosiot jää siteeks sulle silloin,
Ja henkes vapaana ei liitää saa!
Siks, Sancho, onnekas on mies, mi illoin,
Kun huomiseks hän säästää kannikkaa,
Saa riipumatta muista ylistyksin
Ja nöyrään kiittää taivaan Herraa yksin!"
"Ja sentään, mitä lausuittekin vasta,"
— taas Sancho virkkoi — "velkaan mielelläin
Jään hovimestarille massikasta,
Mi pullottaa nyt vatsallani näin;
Kaksataa linnunpoikaa Kultalasta
Ne kyllä laastaroi mar' sydäntäin:
Siks palvelen nyt linnan joka miestä,
Jos mahtaiskin he toisinaan mua piestä!"
1901.
KUN PITKIKS TAAS KÄY MAANSOPET NÄÄ.
Luin synkkänä vaiheita pienen maan,
— Olin työhöni kylläynytki —
Se vaipui muinaasta loistostaan,
Sen valtaansa vieras kytki.
Ei ohjihin päässeet miehet maan,
Ol' estetty vaikutusvalta:
Eli intelligenssi nyt rahvaaks vaan,
Mut nosti sen, — tukien alta!
Ja aseman miehinä kansan näin,
Kun tunnussanat jo lensi;
Nyt kansa on vapaa, pystyssä päin,
Ja Euroopan kansoja ensi.
Kun pitkiks taas käy maansopet nää,
Ja työstä mä sorrun aivan,
Tule mielehen, Norja! — ja meillä tää! —
Niin unhotan kaiken vaivan.
1900.
TAAS LAINE NOUSEE VIELÄ.
Ja jälkeen suurten myrskyin
Jo mainingin laine nous;
Se vankkana kulki hyrskyin,
Ja sen niskalla haaksemme sous.
Yhä korkeammalle kantain
Se purtta nostatti vaan;
Näit eessäs riemua rantain,
Näit siintoa taivaanmaan.
Kai aalto nouseva vain on?
Ei vaipune kuohut veen?
Jo voimassa vetten painon
Nyt syöksymme syvyyteen!
Älä kaihoa murhemiellä,
Vaan hymyy hienosti sie;
Taas laine nousee vielä,
Ja silloin se rantaan vie.
1900.
ILMAN IMMET.
Sä näitkö impiä ilman,
Jotk' kohtalon kuteita loi?
Mun arka ja himmeä silmän'
Ei nähdä heitä voi.
Runoniekat, te näätte ne illoin,
Miss' siinä he lointaan luo,
Ja niisien liehuissa silloin
Väriaiheita teille tuo.
"Näin ilman immet kyllä
Ja noiden niisiä näin;
He istui tuolla yllä
Kesäpilvellä säihkyvin päin".
Lie kuteet olleet harmaat
Ja karkean kodikkaat,
Niin saapuisi aiat armaat,
Sais tyyntä nauttia maat;
Vai seijaina, väikkyvin poimuin
Ne näit väriloistossa vain,
Ja juovina leiskua loimuin,
Kuin säihkyä salamain?
"Ei ollut loimi seijas,
Ei harmaa kuteen niis,
Miss' siinä se hulmuten leijas,
Kun päivä mailleen liis".
Rusoruusuja, hempeä valmuin
Sä näit kai kuteessa niin
Ja vihreitä oksia palmuin,
Mit viehtävät viihdyksiin;
Vain mielet viihtää ja viehtää,
Kun kohtalon iskut käy,
Ja unelmoihin ne kiehtää,
Kun onnea enää ei näy.
"Näin ruusuja, väikkettä valmuin
Ja vihreitä oksia vain,
Mut kesken siintoa palmuin
Näin säihkyä salamain."
1901.
VI
KÄÄNNÖKSIÄ
KOTA-LASSI.
(Gustaf Fröding).
Kyläkankaalla, varressa tien,
Kota-Lassin on perkiö pien',
Kylän verossa, meidän Mattilaa.
On hällä ja eukollansa
Sadaskolmaskymmeneskolmannes maa,
Ja on peltoa, niittyä kanssa.
Mut niitty on rummakkosuo,
Ja pelto on aune ja niukkoja tuo,
Kiviaarnio on se, ja rauniot nuo
On kuitteja anneiltansa!
Mut Lassi on vankka, ja Lassi ei juo,
Visu eukko ja sitkeä kanssa.
Mies poimii, murtaa ja vääntää vaan,
Ja akka on tarkoillaan;
— Mikäs tarkkana ottaissaan:
Sekajauhot on keitossansa!
Ja kruunu ryöstää saataviaan,
Mies murtaa, akka on tarkoillaan,
Ja vaikkei tietoa paidastakaan,
Kota-Lassi hän luottaa parempaan,
Niin myös Kota-Muori kanssa.
VEKKULI-VILLE.
(Robert Burns).
Sa hurja Vekkuli-Ville! —
Hän markkinoille saa;
Hän aikoo viulunsa myydä
Ja ostaa rihkamaa.
Mut kun tuli luopua siitä,
Suli silmät kyyneliin.
Sa hurja Vekkuli-Ville,
Noh, terve näkemiin!
Hei, Ville, myy sie viulus,
Ei sillä sielua lie!
Hei, Ville, myy sie viulus,
Ja osta viinaa sie!
"Jos myin oman rakkaan viulun,
Mua hurjaks he luulla vois:
Niin monta riemun päivää
Me yhdessä soitimme pois".
Mut kun tulin Puolitiehen,
Kävin kievariss' äkkipäin,
Ja hurjan Vekkuli-Villen
Jalat ristissä pöydällä näin;
Hän kumppaliseurass' istui,
Suli kaikki hurmoksiin.
Sa hurja Vekkuli-Ville,
Noh, terve näkemiin!
HYVÄSTI, MAINE SKOTTLANNIN.
(Robert Burns).
Hyvästi, maine Skottlannin
Ja vanha voimas tunto!
Hyvästi, Skottein nimikin
Ja miehen mieli ja kunto!
Miss' soluu Tweed ja mereen saa,
Miss' Sark käy Solwayta kohti,
Nyt Englannill' on rajamaa —
Rutiruojat ne maatamme johti!
Mit' taistot kaikki ei tehneet kai,
Ei väkivalta ja kettuus,
Nyt lahjusrahat aikaan sai
Ja harvain kurjien pettuus.
Jäi Englannin miekka pilkaks vaan,
Ja uljuus meissä hohti;
Mut vieras kulta lannisti maan —
Rutiruojat ne maatamme johti!
Oi, miks tän päivän nähdä sain,
Kun maan he möi ja osti!
Ois harmaa pääni vaipunut vain,
Kun Bruce ja Wallace kosti!
Mut rohkein päin mä huudan näin
— Ja ken sit' eittää tohti —:
Maan petos löi ja kultaan möi —
Rutiruojat ne maatamme johti!
LORELEI.
(Heinrich Heine).
En tiedä, kuinkahan lienee,
Kun murhe mun valtaa näin;
Sen vanha tarina tiennee,
Mi ei mene mielestäin.
On vilpas, päivä jo peittyy,
Rein-virta tyynenä on;
Vain vuoren huippuhun heittyy
Säde ilta-auringon.
Siell' istui neito nuori
Tuoll' yllä tenhossaan;
Ja kultasäihkeessä suori
Hän kultakutrejaan.
Hän suori ne kultaisin kammoin,
Vain laulua laulellen;
Sen sävel on unhottu ammoin,
Ja on valtavan tenhoinen.
Rein-laivurin nuoren mieltä
Saa hurjahan kaihoon tuo;
Hän ei näe kallionkieltä,
Vain ylös hän silmänsä luo.
Kai pohjahan nielussansa
Veet venhon ja laivurin vei;
Ja sen lumolaulullansa
On tehnyt Lorelei.
MA LAULUN SIIVILLÄ KANNAN.
(Heinrich Heine).
Ma laulun siivillä kannan
Pois, lemmittyin, sinut pien',
Ja sinne sun Ganges-rannan
Ikiarmaille seuduille vien.
Siell' loistavi puisto vieno,
Mi untui kuutamaan;
Siell' lootoskukka jo hieno
Se vuottaa siskoaan.
Ja orvokit hymyy ja huiskii
Yön tähdille kujeikseen,
Mut ruusut ne varkain kuiskii
Tarut tuoksuvat toisilleen.
Liki hyppivät kuunnellen silloin
Arat kaurihit, älykkäät,
Mut kaukana humuu illoin
Pyhän Gangeksen kuohupäät.
Ja sinne me laskeudumme
Vain varjohon palmupuun,
Me lempeen tuutiumme
Ja riemujen uinailuun.
HALUTONNA MIELI.
(Karl Aug. Tavaststjerna).
Saapuu aatteet, saapuu kaihot huolen,
Kaukaa, vienoiset, ja hiljaa rusovuollen
Purtta liidättäin;
Airoin lepään, viihdän venhon juoksun,
Liekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun,
Joista unta näin.
Tiesi, liekö oikeinkaan, ett' tälleen
Nostan airoja ja käännän katseen jälleen
Kohti rantamaa!
Tiesi, liekö maiden menetettyin
Rannat tuolla, minne katse kiis ja vettyin
Tähtää usvain taa!
Olkoon niin, ett' tunne tää on tuttu,
Olkoon vanhan imettäjän turha juttu,
Kun ma saanen vain
Airot lepuuttaa ja viihtää juoksun,
Tuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun,
Niinkuin lassa sain!