käyn etehen tuomareitten
ja mieli on pelvoton.
Minä käteni tyhjät näytän.
"Tässä, Herra, on leiviskäs;
pois lahjasi kaikki annoin,
olen köyhänä edessäs."
KAKSI
Kaks miestä lähti kilvan
nyt neittä kosimaan.
Mut tietä matkallansa
ei tiennyt kumpikaan.
He astui puoli päivää
niin haaraantui jo tie.
Nyt kumpikohan niistä
se neidon luoksi vie?
Se toinen miesi istui
ja ratkes itkemään.
Se toinen astui eespäin
ja lauloi mennessään.
Niin sattumalta kulki
hän tietä oikeaa.
Jo ennen iltapäivää
hän neidon saavuttaa.
Näin itkeehän ne toiset
ja toiset laulelee.
Näin toiset tietä käyvät
kun toiset arvelee.
CONCEPTIO ARTIS
Vaikka petyin. Vaikka petyin,
silmin tiukkaan jännitetyin
aijon käydä näin
yhä eteenpäin.
Irti pääsit. Hetaleita
vanhoja ja vaalenneita
jäi vain kourihin
kun sua kahmasin.
Oothan ylen kirjavissa
helyissä ja rihkamissa
joit' on koonnehet
vuodet tuhannet.
Kerta vielä rautavöihin
joudut näihin käpälöihin
vaikk' ois auttajas
kaikki apunas.
Silloin sormin raatelevin
riemumiellä päältäs revin
vuosisatojen
luoman peittehen.
Sinut tahdon alastonna,
helmetönnä, maalitonna
vailla rihkamaa
muitten antamaa.
Näytän muotos maailmalle,
huudan joka kuulijalle
niinkuin
minä
näin
sinut edessäin.
SAIRAALASSA
1
Matkani polkenut oon
pitkään tiettömään hankeen.
Nousemattani lankeen
yöhön autioon.
Innoin kuumeisin
etsin. Ja löysin tieni.
Vaikk' oli voimani pieni,
yksin ponnistin.
Onko etsijän syy
jos hän astuu harhaan?
Jos hän liian varhaan
hankeen kylmettyy?
2
Minä tunnen, on vihdoin hetkeni tullut.
En kysele mitään.
Mut kuitenkin sammuvin silmin
yhä katson itään.
En armoa ano. En syytä ketään.
Syyn itse pidän.
Mut ihmettä varroten katson
yhä puoleen idän.
3 Yö SAIRAALASSA
Tuuli ulvoo. Nurkat soi.
Ruutuhun vihmoo vettä.
Ken veisi polton otsaltain,
kuivaisi kyynelettä.
Kiviset seinät kaikuvat
kuolevain valitusta.
Miksi on päivä niin lyhkäinen
yö niin pitkä ja musta?
Takaa seinän kuuluu taas
voihketta tuskaisata.
Naapuri nyt. Minä huomenna.
Sehän on elämän rata.
4
Mennyt mies. Mennyt mies.
Näinkö sun loppui ties?
Ken olis uskonut eilettäin
kohtalon päättyvän näin.
Käyköön niin. Käyköön näin.
Kuulen jo viereltäin
kalkkehen tahdikkaan.
Viikate terotetaan.
5 SYYSAURINKO
Ah aurinko kallis syksyinen,
näin ihmeitä aikaansaat sa!
Veren lämmität äsken hyytynehen
ja kullalla hivelet maat sa.
Ja ma kulkevani uneksun
satumaassa kaukaisessa
mun tarhani tarkoin vaalitun
salarauhassa, katvehessa.
Nyt korjuupäivä on viinies,
väki nuori laulaen töissä.
Hei kypsynyt terttu huulilles
ja kulmasi seppelöi sä!
II
METSÄKISSA
Kuin pystypäisnä ma tulinkaan
ja kuin mun säiläni säkenöivät!
Ma tiesin kuinka Ne Suuret löivät.
Ma olin saapunut voittamaan.
Näin astuin karkelon askelissa
ja säilää kirkasta säihkyttäin.
Mut silloin äkkiä edessäin
oli metsäläinen—yks villikissa.
Ja nopeammin kuin ajatus
se kiljuin karkasi käteheni
ja sieppas valmihin aseheni,
pois viskas. Kuolo ja kirous!
Ja sitten kynsi tuo vainolainen,
näin vuoroin kidutti, ilkamoi.
Mies asehitta hän mitä voi—
joko nöyrtyy taikka lyö leikiks vainen.
Ma nöyrryn etehen polvies
ja pyydän—armoa, älä kosta.
Mut kerran säiläni viidakosta
jos löydän——tuossa on sydämes!
TUNNOTON
Yks suukko silmään
ja toinen suulle!
Ma sua lemmin,
jo etkö kuule?
Kuin hepo laiska
mi torkkuu työssä
jos revi kuinka
tai puulla lyö sä!
Niin kylmä oot sa,
et liikahdakkaan——
Jo herää, armas,
ma puulla hakkaan!
KUU-UKKO
Sa muistatko kun me kahden
hämyhetkinä soudeltiin
yöhiljaista pintaa lahden
ja kuuta katseltiin?
Oli suuri persokesti
tuo turpeaposki kuu.
Se pilviä hirmuisesti
söi—mut eipä kelpaa muu.
Se kiipesi kautta taivaan
kovin ähkyen, puuskuttaen
ja jos pilven se kiinni sai vaan,
söi poskeensa raukan sen.
Niinpä viimein syöneheksi
sai itsensä uuvuksiin.
Sai naamansa rasvaiseksi
ja sormensa sokeriin.
Niin huuli lerpallansa
se hymysi meille kuin
ois halunnut vatsahansa
syödä meidätkin yksin suin.
Niin silloin. Nyt katsoppa kuuta,
se näyttääkö hymyyvän!
Jumalaut, eipä paljon muuta,
minä luulen sen itkevän.
Se sai sen rangaistuksen
min ahmatit aina saa,
vuoskautisen katumuksen
kun vatsaa jomottaa.
NOCTURNO
Ma ruorissani torkun. Itsekseen
käy pursi. Purjeet riippuu yli veen.
Mua kyllästyttää taivaan kirkkaus.
Ma värisen. Ei tunnu tuulahdus.—
Niin, torkun minkä kylmältäni saan
ja mietin mikä kumma kuhertaan
tuon
teiren
panee öisin. Mulle nyt
on pieni perhedraama selvinnyt.
Kas teiri, sehän emäntäinen on
mi vartoo saapumista puolison
ja sängyss' itseksensä mouruaa
ja pohtii saarnan juonta ankaraa.
Nyt
käki
—sehän tietysti on mies—
hän mistä saapuneekin, herraties,
mut maireasti "kukkuu kukkuu". Kas
tuo eikö osannutkin peijakas!
Tuo vanha juopporatti tietää sen
mi parhain vaimolle on mielehen.
Kai luovaa hän kuin laiva, kallistuu,
mut "kukkuu kukkuu" senkin simasuu.
Ja vaimo, vähitellen leppyy hän
ja tuntee sydämensä heltyvän.
Mut vielä, kuinkas muuten, ärisee
ja kukkujalle todet tulkitsee:
"Ne kukkuvathan muutkin toisinaan
saa viina viisahankin kukkumaan.
Sa kukut yötä päivää, kelvoton.
—Kuin käki, päissään—sananparsi on."
Mut kun jo aikaansaatiin sovinnot
ja toistaan syleilivät aviot,
kun metsän hiljaisuuden rikkoi vain
yörastaan laulu takaa kukkulain,
niin silloin suloisimmat tuntehet
nyt tärvää lapsukaisen tyrskehet.
Kas vanha tuttu onhan lapsikin,
sen pieneks
paarmalinnuks
luulisin.
Tää liikaa on, sen naapurikin ties,
tuo vanha, hermostunut poikamies.
Hän karjasee "kraak kraak" ja nokallaan
lyö puuhun tulkitakseen raivoaan.
Yöpuultaan suoraan hyppää siivilleen
tuo lemmon vanhapoika; väsyneen
"kraak kraak" taas ärjyy lentäin eteenpäin,
näin koko metsän väen herättäin.
Voi sua, hermostunut poikamies!
Sa risti oot ja vaiva naapuries.
Enemmän mangunnallas häiritset
kuin pienet perheriidat kymmenet.
Niin nytkin herää metsän asukkaat.
Nyt
varis
haukutaan. Ja raivokkaat
soi manaukset korvissani mun.
Pien perhedraama hukkuu meluhun.
Jo tuuli herää. Purjeet pullistuu
ja pursi nytkähtää ja ulkoutuu.
Taa jääpi niemi kuusimetsineen
ja käki toraisine rouvineen.
PIRUT TANSSAHTAVAT
Viekkahin vekkuli olla voipi
kesä, vaikk' olis sateinenkin.
Näin käy.—Sataa ja ikkunat soipi.