WeRead Powered by ReaderPub
Runoja cover

Runoja

Chapter 26: KYNTÄJÄ
Open in WeRead

Explore more books like this:

About This Book

Kokoelma yhdistelee lyhyitä, kuvallisia runkoja, jotka liikkuvat luonnonkierron kuvauksista talven ja kevään voimakkaisiin tunnelmiin, kuu- ja myrskykertoihin sekä arjen ja sairashuoneen hetkien tarkkailuun. Runot vaihtelevat riehakkaasta kansanvoimasta ja kaipuusta tummiin muistoihin, väkivallan näyistä ja ironiseen arkihavaintoon; ne käyttävät rytmiä, toistoa ja tiivistä metaforaa luodakseen liikettä ja tunteen intensiteettiä. Tekstit vuorottelevat juhlallisuuden, leikillisyyden ja yksityisen pohdinnan välillä ja rakentavat hajanaisen, visuaalisen polun joka korostaa aistihavaintoja ja hetkellisiä tuntemuksia.


Nukkujat täyttää jok'ainoan penkin.


Silloin heräät. Kas, aurinko paahtaa

vasten kasvojas pilkallisesti.

Juokset ulos—se olla mahtaa

ihme joka vain hetkisen kesti.——


Seisot tuhmana kartanolla,

ihmeissäs unta silmistäs hierot.

Tuumit—taidat unissas olla

taikka on silmäsi turkasen kierot.


Ei, tämä totta on! Katsothan lonkaan

viimeiseen jok' on kaukana tuolla.

Mutta—juupelit mitä ne onkaan,

pienet, karvaiset, koipies puolla.


Vääräsääriä peijakkaita

piirissä ympärilläsi hyppää.

Kas, ei ne karta ihmismaita!

Yksi jo takkisi helmasta nyppää.


Tulivat tänne metsistänsä.

Pitkää nenää näyttävät. Tiehen

juoksevat huiskien hännällänsä.

—Nauraa täytyy sun, vakavan miehen.





VIINAMÄEN MIEHET

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.

Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.


Pieni mettiäinen maassa

maaten kellittää,

humalassa autuaassa

hiljaa pöräjää.


Sinne käykää kärsiväiset

viinamäkehen

jossa pienet mettiäiset

potkii pöristen.


Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.





MAALARIT

Osasi ne ennen pienet poijat

pitkän ryypyn ottaa.

Sanoppas vaari ja sanoppas taatto

eikö se ole totta.


Eikä sitä ennen moitittu

sitä ryypyn ottajata

eikä sitä silmille syljetty

eikä viety kunniata.


Nyt ne kulkevat piimäparrat

kimröökitörppö vyöllä

eikä ne meitä mustaamatta

jätä päivällä eikä yöllä.


Meitä ne maalaa ollakseen

sitä puhtahammat itte.

Mustan rinnalla harmajakin

on valkiampi sitte.





MAAN TOIVOT


1 KELTANOKAT


Nyt nostakaatte jalkaa

ja askel astukaa.

Kas nythän matka alkaa

tiet' mutkittelevaa.


Meit' aina tähän asti

on takaa työnnetty.

Me aina liukkahasti

on muille myönnetty.


Nyt askel astukaamme

vaikk' takaperinkin.

Siit' ehkä naurua saamme

—oma oli se kuitenkin.




2 KARHUNPOIKA


Hän ei kuule, hän ei nää.

Hän kävellä lääpöstää.

Ja suuret kengät katuhun lyövät.

    Katuhun lyövät.


Miks on karhumme karvaisen

niin katsanto murheinen?

Mikä onkaan mieheltä luonnon vienyt?

    Luonnon vienyt.


Rohvesoorilta repposet?

Vai neiolta rukkaset?

Niin kesyttää maalima karhunpoikaa.

    Karhunpoikaa.




3 KOHMELO


Satehinen aamuyö.

Jossain kello kuutta lyö.

Astun kotiin juomingeista.

Käydä voin mut en voi seista.


Harvat on ne kulkijat

jotka vastaan sattuvat:

Konstaapeli. Lantakuski.

Kuuluu auton ammahduski.


Rientää kiirein askelin

työhön proletaarikin.

Hetkeks seisomahan jääpi.

Kulmiansa rypistääpi.


Aatteleepi tietysti:

"Perrkelehen porrvari,

kansan hiki taas on sille

mennyt päähän, mässärille."


Mutta kummempaakin nään.

Ovest' ulos heitetään

nainen, kasvot sinelmissä,

toinen kenkä hyppysissä.


Ah, ma arvaan, onhan taas

joku nuori Toivo Maas

porton rahat varastanut,

kiitokseksi kurittanut.


"Ihmisyyden ihanteet."

"Isänmaa." Ja "aattehet".

Paljon tunnen kaunehia

sanoja ja lauselmia.


Tulee aamu illasta.

Vitkaan haihtuu humala.

Tunnen päässä pakotuksen,

vatsassani kuvotuksen.


Sepät riehkat saapuvat.

Koputtavat vasarat

ensin harvaan, yksitellen.

Nopeammin—vähitellen.







III






SALAKULJETTAJA

Hei kopukka,

nostele koipias vinhempään.

Meillä on matka

ylitse vonkuvan jään.


Hei kopukka,

kaksiöistä jäätä on ties.

Rannalla ampuu

noituen kruununmies.


Hei kopukka.

Jäät ne murtuvat ulvoen.—

Taisitpa juosta

laukkasi viimeisen.





KYNTÄJÄ

Nääh! Nää,

senkin pässinpää.

Ruoska ohjatkoon

taas sun vakohon.


Vaihtuvat

vuodet katkerat.

Korven raatajain

työ ei vaihdu vain.


Liitä näin

hyvin, huonoin säin

vako vakohon

saakka kuolohon.





KAHVISAUNASSA

Kahvipannuja joukko lörpöttää

pihisten, poristen kuumalla kiukahalla.

Mikäs on pannujen lörpöttäissä nyt

kun on lämmin, valtava roihu alla.


Ämmät piirissä suuta pieksävät

maristen, peukalot pyörien, lerpalla huuli.

Hätäkös ämmien pöristä kyllin kun

kiukaalta lempeän, lämpimän pihinän kuuli.


Sielläpä kiehuu kahvikultaa taas,

vanhalle sydämelle roppia oivaa.

Miesten katseilta piilossa parhaalla

tuohella ämmät pannujen liekkiä hoivaa.


Piiput suuhun ja nuuskaa nokkahan!

Sillä se toipuu syntinen ämmäluuska.

Mikä ois hätänä kun on tarjona näin

suulas kumppali, kahvi ja piippu ja nuuska.





YÖJALASSA

Kilikali kilikali pom pom pom.

Poikia matkalla on on on.

Nouseppa tyttö naapurin.

Aiai naapurin.

Tule minun kanssani tansseihin.

Tansseihin.


Heinäsäkki ja kaalinpää.

Aiai kaalinpää

sänkyhys koita peitellä.

Peitellä.

Sitte kun saapuu sulhanen.

Aiai sulhanen

löytää morsion hiljaisen.

Hiljaisen.


Lintunen sylihin istumaan.

Aiai istumaan.

Polle, juoksuhun reippaampaan.

Reippaampaan.

Kilikali kilikali pom pom pom.

Poikia matkalla on on on.





JAHVETIN RAKASTUMINEN

Passaa siinä miehen kelliskellä,

luojan viisautta ihmetellä.

Hiirenkorvalla jo ovat puut.

Aurinkoinen kaivonvintin nenään

laskeutuupi paistain kesäisenään

jotta hautuu ihmislapsen luut.


Jahvetti hän pihanurmikolla

makaa, herttaisella nautinnolla

tuntein kevään polton seljässänsä.

Puree ruohonkortta. Painaa päänsä

nuoreen ruohokkoon ja katselee

kuinka itikat niin monenlaiset

siellä hyörii. Pörrää ampiaiset——

uinahtaapi mies ja hymyilee.


     *     *     *     *     *


Herää hirmuisehen meteliin.

Lehmät ammuu, vasikat kuin villit

hyppii. Piiat, rengit juoksee niin

kuin ois tulipalo. Pajupillit

kimeästi kaiken yli soivat.


Huomaa Jahvettikin—piiat nyt

karjan ensi kertaa ulos toivat.

Uni silmistä on hälvennyt

ja hän katsoo kuinka häviääpi

juosten karja metsään. Pihaan jääpi

piika Maija vain. Ja kaukaa soivat

paimenien pajupillit oivat.


Jahvetti hän jääpi tuijottamaan

pitkäks aikaa mielikuvaan samaan:

Piika Maija kuinka rivakasti

liikkui karjan kesken, hääräten

paljain pohkein, aina polviin asti

nostettuna hame raitainen!


Nyt hän seisoo tuossa portahalla

punaposkisena. Rinta huohottaa

hihattoman piikkopaidan alla.

Hymyten hän suorii uhkeaa

tukkaa, auvennutta kahakassa

Tulee siihen, selkä kippurassa,

talon kissa, hankaa kylkeään

Maijan pohkeesehen pyöreään pyöreään——


     *     *     *     *     *


Näky tuo se Jahvettihin sytti

oudon himon. Ranttehelle hän

astui, ähkyin hirren pisimmän

nosti ja sen maahan jymähytti.





JAHVETIN KOSINTA

Koivun oksalla pikkuinen lintu

koriasti laulaa rimputtaa.

Jahvetti puristaa Maijan kättä

muttei sanoja suustaan saa.


Vartoo se Maija pitkän kotvan,

vartoo ja viimein juoksee pois.

Jahvetti katsoa töllöttääpi,

ölähtää niinkuin epatto ois.


Itkua nielee ja kivellä paiskaa

koivuhun kohti laulajaa.

"Hiivatin hottinen, yhä se siinä

oksalla tirskuu ja rimputtaa."