language: Finnish

RUNOKIRJA

Valikoima tekijän laulurunoudesta

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1906.

SISÄLLYS.

Kevätkantaatti.
Legenda.
Nuorten usko.
Henrik Ibsen.
Aleksis Kivi.
Helsinki sumussa.
Helsinki helmilöissä.
Vapaa sana.
Lapin kesä.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen.
Temppeli herra.
Kumpi on kauniimpi?
Revontulet.
Sekasorto.
Kansan valta.

Marjatan laulu.
Ilmarisen vaellus.
Sukkamieli.
Tuonen tytön laulu.
Imatran tarina.
Aika
Väinämöisen laulu.
Kimmon kosto.
Luojan leipä.
Affleck.
Vornan virsi.
Iku-Turso.

Aatekuteet, toiveniidet.
Hän kulkevi kuin yli kukkien.
Sirkan häämatka.
Rannalle nukkunut.
Kuu kalpea.
Rauha.
Kukkulalla.
Omenankukat.
Lepän lehdet.
Indiaani.
Kuka on hän?.
Mirjamin laulu.
Serenaadi.

Metsätorpparin laulu.
Yökehrääjä.
Rukous-
Hiihtäjän hyräily.
Mieron nuotioilla.
Laulu onnesta.
Tellervo.
Tuijotin tulehen kauan.
Iltatunnelma.
Kuoleman renkinä
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
Yö-sonetteja:
  Yö.
  Huokaus.
  Kalliolla.
Pyhä kevät.
Taideniekan yö.
Auringon opetus.
Hymni tulelle.
Surut.
Tuska.
Jumalan tammi.
Jumalien keinu.
Hiiden miekka:
  Äidin surut.
  Trubaduurin laulu.
  Sukkamielen sauva.
Nauruunsa kuolija.
Minun tieni.
Rypäle-Tyttö.
La Tricoteuse.

Puro.
Laulun lapsi.
Armain kuoleman ajatus.
Kuutamolla.
Miksi kysyisin enempi?
Punainen neilikka:
  Tuulinen sija.
  Pahat suut.
  Erotessa.
  Syy.
  Kesä-aamu.
Menevät, murehtisinko.

Talvi-yö.
Kultaiset langat.
Nocturne.
Sydän.
Tuulikannel.
Morituri.
Vaeltaja.
Niniven lapset:
  Miesten kuoro.
  Naisten kuoro.
  Nuorten kuoro.
  Zenoben laulu.
  Kotiliesi.
  Karavaanikuoro.
  Bajadeerit.
Häähymni.
Korkea veisu.

Suomen säädyt.
Leo Mechelin.
Moskova.

Raudan synty.

Ihalempi.
Tuuri.
Mantsin laulu.
Orjan poika.
Kaleva.
Sininen risti.
Ylermi.
Räikkö räähkä.
Tyyrin tytti.
Oterma ja Katerma.
Kouta.
Merenkylpijä-neidot.
Impi ja pajarin poika.
Pyhä Yrjänä.
Tumma.

KEVATKANTAATTI.

    Terve päivä pohjolahan,
    terve Suomehen suvinen aika,
     terve lepikot lehtimään,
    kullan käköset helkkymään,
    terve lämpimät lounatuulet,
    lemmen tuulet
     tuoksumaan,
    veet sinertämähän,
    maat vihertämähän,
     taivahan auteret tanhuamaan!

    Paistaos armahin aurinko,
    hellitä hempeä huomen!
    Pitkä, pitkä on pohjan yö,
     kolkko on talvi Suomen.

    Kauan kattanut korpia on
     härmän ja hämärän vyö,
    kauan on kuura
    peittänyt maan,
    kauan on huura
     huokunut mielihin hallaa vaan.

    Paistaos armahin aurinko,
    hellitä hempeä pouta,
    että lähtisi sydänten jää
     ja sulais rintojen routa.

    Suo jo lämpeni, sula on maa.
     Joutukaa
    kyntäjät vakoja luomaan,
    vakoja suoria vapauden,
    uria uusia aattehen
     halki harmajan suo-maan!

    Joutukaa, joutukaa
    kylväjät siementä tuomaan,
    tietojen kylvöjä,
    taitojen kylvöjä
     kyntäjän uutehen uomaan!

    Kyntäkää, kylväkää,
     toukojen, toivojen aika on tää!
    Toivehet milloin toteutuu,
    milloin halla ne syö.
     Nyt on Suomen toukokuu,
    nyt on kynnön ja kylvön työ,
    leikkuu, korjuu, kaikki muu
     jääköhön Herran huomaan.

    Rakas on taaton raatama pelto,
    makea maammon leipoma leipä,
    kova on vierahan maan kamara,
     karvas kakku äitipuolen.

    Kauan Suomeni pettua söi,
    almuja aneli teillä,
    muruja liikoja muukalaisen
     kerjäsi kyyneleillä.

    Kerran loppuvi kerjuu,
     vieraan viiltävä herjuu,
    Suomen selkä nousta saa,
    kansa päänsä kohottaa,
     tähkivi Väinön vilja,
    kasvavi Kalevan laiho,
    poistuva maasta on leivän puute
     ja vierahan viljan kaiho.

    Ei voimoa puutu pelto
    ja väkevä, musta on multa,
    kun taivas antavi sadetta vaan
     ja lämpöä päivän kulta.

    Ja Jumala armon-paistettaan
     on Suomenmaalle suova
    ja nostava orahat aaltoamaan
    ja laihot laajat luova
     ja soipa on sorea laulu
    yli peltojen mustan mullan
    kyntäjille, kylväjille,
     kylmän vainion vakoajille.

    Mut tyyni on kansojen surma,
    Ei myrsky, ei tuulispää.

    On aurinko toukojen turma,
     jos kauan kestävi kaunis sää.
    Poudan poika on velttous,
    tyynen tyttö on saasta,
    mut ukkonen ilmoja puhdistaa
     ja tappaa tauteja maasta.

    Ja idästä nouseva pilvi on
     ja kaakosta kamala lonka,
    mi taivahan lientävi
    myrskysäin
     ja jylisten rientävi
    Suomea päin,
    mustana niinkuin muuri.
    Ja synkkä on yö
    ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö
     ja maassa on murhe suuri.

    On meillä loihtu
     ja laulun lunnas
    ja kieli joustava,
    norja lie,
     siin' on noustava
    kukkakunnas,
    siin' on soihtu
     ja siin' on tie.

    Ja jälkeen yön ja ukkosen
    taas taivas seijastuu
    ja helmaan Suomen järvien
     taas päivä heijastuu.

    jo riemua soi pyhä syntymämaa,
    runo Suomen vuossadan raikahtaa,
    ja kautta kumpujen, vuorten
     helavalkeat leimuaa.

1896

LEGENDA.

    Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
    ne merta, maata muinoin matkasi,
    niin kerrotaan, he kesä-illan tullen
     myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

    He alle istahtivat koivupuun,
    mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
    ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
     he joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:

    "Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
    Mi kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
    Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
    ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

    Mut Herra hiljakseen vaan hymyili:
    "Voi olla, maa on karu, kylmäki,
    ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
     mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin."

    Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen.
    Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
    suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes
    ja vainioilta roudan valta raukes.

    Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
    Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
    sa istut koivun alla, on kuin täällä
     viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

1897.

NUORTEN USKO.

    Näin unta, että oli suuri maa,
    mi päivän alla aaltos vainioina,
    ja nurmet nuoret taivaan rannan taa
     ne kukki kunnahina, laaksoloina.

    Näin unta, että virroin vaahtosuin
    maan kaiken halki kaikui kevään valta
    ja virran vieret tuoksui tuomipuin
     ja savut armaat nousi puiden alta.

    Näin unta, että valkomajoissaan
    siell' asui suuri, suora, ylväs kansa,
    niin kuulu kunniastaan, tarmostaan
     ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.

    Sen kansan aatos tulta salamoi,
    sen tunne tuoksui suvi-aamun lailla
    ja kiurun lempenä sen kieli soi,
     mut mieli päilyi niinkuin kaste mailla.

    Ja maassa siinä laulu sääsi lain
    ja taide hallitsi ja tieto johti
    ja tuomioita jakoi tunto vain
     ja sääli syytöksien ponnet pohti.

    Ja ihmis-arvo oli usko maan
    ja oma sydän oli kirkko kunkin
    ja Luoja oli luodun hyve vaan
     ja työt ne rukoili, ei messut munkin.

    Näin unta, että oli suuri maa
    ja maata suurta asui suuri kansa.
    Se maa se oli niinkuin Suomenmaa,
     sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.

    Näin unta, että päältä tämän maan
    nous maailmalle uuden aamun rusko.
    Sen sinne nuoret nosti voimallaan —
     ja nuorten voima oli nuorten usko.

1896.

HENRIK IBSEN. 1828—1898.

    Aina kun häntä mä aattelen,
    niin aattelen suurta vuorta,
    min huippu on lunta ja jäätä vaan,
     mut juuri nurmea nuorta.

    Ja vuori hän onkin, hän sankari on
    ja niitä on Norjassa monta —
    mut yhtään ei niin ylpeää,
     niin vankkaa, vaappumatonta.

    Hän seisoo niinkuin Dovrefjeld
    ja katsoo kääpiö-aikaa,
    ja kansa kertoo kammoksuin,
     että vuoressa siinä on taikaa.

    Se vuori heimoa hiisien on,
    on jättien juurta ja helmaa,
    se kutsuu Alppeja kummikseen
     ja serkukseen Sulitelmaa.

    Tuo aina ei vanha Dovrefjeld
    ole ollut jäätä ja lunta.
    Sen sydän on tulta tuprunnut
     ja uskonut suurta unta.

    Se tahtonut nousta on taivaaseen,
    mut pilvihin tuskin pääsi,
    kun Luoja jo rohkean rankaisi
     ja lämpimän lumeksi sääsi.

    Nyt lumessa seisoo Dovren ukko,
    on seisonut vuosia monta,
    niin pitkää, kylmää ja kaameaa,
     niin yöllistä, ilotonta.

    Elä astu veikaten vuoren luo,
    kun aika on ankara tällä,
    se puhuu vaan lumivyöryillä
     ja ukkosen jylinällä.

    Mul välistä, laaksossa lauletaan,
    kun ehtoo hämärtäypi,
    niin tuolla vanhassa vuoressa
     ylen kummat kuiskehet käypi.

    ja on kuin joutsenet joikuisi,
    suvituulet tuutisi viljaa
    ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld -
     taas sitten kaikki on hiljaa.

    Ja kansa laulavi lauluaan
    ja laulu on laakson kukka.
    Mut lumessa seisoo Dovrefjeld
     ja lumessa Dovren on tukka.

ALEKSIS KIVI.

    Syntyi lapsi syksyllä —
    tuulet niin vinhasti vinkui —
    tuult' oli koko elämä,
    nähnyt ei kesää, ei kevättä,
     eli vain syksystä jouluun.

    Syksyn lapsilla kiire on —
    päre pihdissä sammuu —
    aatos lentävi, aivot takoo,
    veri paksuna päähän sakoo,
     ovella Sylvester uottaa.

[1] Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli Uuden vuoden päivänä, syntyi 10 p. lokakuuta.]

    "Vuota vielä, oi vanha vuos!" —
    tuulet niin vinhasti vinkuu —
    "jouda en viel' sua seuraamaan!"
    Vanhus ovella nyökkää vaan:
     "Saat elää syksystä jouluun."

    "Viivy, viivy, oi vanha vuos!" —
    päre pihdissä sammuu —
    "niin täysi, niin täysi on sydämein,
    sen tahtoisin antaa ma kansallein,
     en vielä jouda ma kuoloon!"

    Hetket rientävi, kello lyö —
    tuulet niin vinhasti vinkuu —
    "Onko, onko jo keski-yö?"
    "Päätä, lapsi, nyt päivätyö,
     jo aamun tähtöset tuikkii."

    "Vielä hetki, oi vanha vuos!" —
    päre pihdissä sammuu —
    Kannel heikosti helähtää.
    Kääntyvi ovella harmaapää;
     loppui laulajan vuosi.

    "Minne viet mua, vanha vuos?"
    tuulet niin lauhasti tuoksuu —
    minä niin pelkään ja vapisen."
    "Rauhoitu, rakas lapsonen,
     ovella taivaan jo ollaan."

    Astuvi sisähän vanha vuos —
    taivaan kynttilät loistaa —
    saattavi laulajan Luojan luo:
    "Tässä poian ma pienen tuon,
     jok' eli vain syksystä jouluun."

    Virkkavi Herra Jumala —
    tuulet niin lauhasti tuoksuu —
    "Etkö kesää sä nähnytkään?"
    "Näin vaan syksyn ja talven sään,"
     laulaja vavisten vastaa.

    Kyyneltyy silmä Jumalan —
    taivaan kynttilät loistaa —
    "Suven saapa sa siis olet ikuisen!
    Mut virka, poikanen poloinen,
     ken olet ja mistä sa tulet?"

    "Laulaja olen ma laadultain" —
    tuulet niin lauhasti tuoksuu —
    "tulen tähtösestä ma pienestä,
    min nimi on Maa." — "Mihin kuolit sä?"
     "Kurjuuteen kuolin ja nälkään."

    Vihastuu Herra Jumala —
    taivaan kynttilät sammuu —
    "Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!"
    "Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,
     et sille saa sinä kostaa.

    Mut hiukan hillitse viimojas,
    ne liian vinhasti vinkuu
    mun maani armahan aukeoilla.
    Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!"
     Näin laulaja tuskassa huutaa.

    Hymyilee hyvä Jumala —
    taivaan kynttilät loistaa —
    "Voi oikein olla. Ehk' koetin ma
    sun kansaas liiaksi tuulilla.
     Taas kukat kummuille nouskoon!"

1901.

HELSINKI SUMUSSA.

    Sumu Suomenlahden päältä hiipii,
     peittää kaupungin ja kadut, kirkot,
    ilma myrkyllinen maata myöten
    kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee,
    kansa astuu katuvieriänsä,
    astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii:
     tullut turman on ja taudin aika.

    Yhä paisuu paksut myrkkypllvet,
     rintaa outo paino ahdistaapi,
    usmaan uppos Nikolain jo kirkko,
    sumu Säätytalon ukset sulki,
    harja uljas Ritarhuoneen peittyi,
    Senaatinkin seinät harmenevat,
    Yliopisto vain yksin enää
     sekä Suomen pankki paikoillaan on.

    Eipäs! Onpa muutakin! Kas, vielä
     patsas seisoo Aleksander toisen,
    seisoo sumun kesken keisar'vainaa
    kansan lempimänä, kaipaamana.
    Katso, oikeuden jalopeuran
     silmä kirkas sumun halki säihkyy,
    vielä leyhyy rauhan palmulehvä,
    lyyra helkkää sekä sirppi suihkii —
     kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.

    Kansa astuu katuvieriänsä,
    Astuu toivoen ja toivein kuiskii.

    Silloin torin halki käynti kaikuu,
     askel marssivaisen asejoukon,
    tyyni, säännöllinen, raudanraskas.
    Huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat
    hetken häilähtää ja sumuun häipyy;
     sitten kaikki taas on ennallansa.

    Kansa äänetönnä tuijottaapi,
    Peittyy patsas Aleksander toisen.

1899

HELSINKI HELMILÖISSÄ.

    Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta,
    Nähkää Suomen talven suuri taika!

    Koko Helsinki on helmilöissä,
     puistot kaikki kuurakaunehissa,
    kaasut palaa, sähkölamput loistaa,
    esplanaadi on kun taikalinna,
    peikkoin palatsi ja vuoren hovi,
     jossa Hiiden neien häitä juodaan.

    Mutta kattoin yli sähköverkot
     mahtavina niinkuin maantiet käyvät,
    valkoisina, valon rautareitit,
    sakeoina, sanan ohjoajat,
    sillat sielujen ja ihmismielten,
     valistuksen suuret valtaväylät.

    Mistä tämä rikkaus ja tenho?
     Eilen vielä sumu maita peitti,
    puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten,
    lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut,
     sähkölangat, yli kattoin käyvät,
    venyi velttoina kuin riippumatot
    rantamilla kesäsiirtoloiden
     mukavuuden, laiskuudenkin langat.

    Astun alla jumalaisen holvin,
     pääni päällä kuurahelmet helkkää,
    helmet helkkää, runot kauniit kaikuu,
    tanssii talven immet ihanaiset;
    käyskelen ja kysyn itseltäni:
     Mistä tämä rikkaus ja tenho?

    Tyttö tietä pitkin tepsuttaapi,
    valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen,
    pysähtyy ja minuun kauan katsoo.
     Mitä minusta sa tahdot, tyttö?

    Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti:
     "Olen talvi, Suomen taikaneiti,
    tuntenethan minut vanhastaankin,
    loat peitän, saastat maahan kaivan,
    sumut kaikki kudon helmivöiksi,
     joilla koristan ma maani armaan
    odottamaan uutta kevättänsä.
    Kautta oman rintas kammioiden
     usein unohduksena ma kuljen."

    Vielä kerran mulle viittas tyttö,
    hälveni kuin uni heräävältä.

    Yksin seisoin keskell' esplanaadin,
     öinen Helsinki ol' heräämässä,
    kahden puolen ihmiskarjat kulki,
    karjat sekä karjain kaitsijatkin,
     herrat heilui, vilkkui naiset nuoret,
    vaan ei valkeat kuin talven immet;
    silloin multa silmäkulma kostui,
     sanat nämä nousi huulilleni:

    Mitä taitaa pimeys tälle maalle?
     Ampukohot myrkkynuoliansa,
    nostakohot suosta suuret usmat,
    peittäköhöt taivaat talmallansa,
    laskiessaan Suomen laaksoloihin
    sentään helminä se sataa alas, —
     laulun helminä ja hengen töinä.

    Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja,
    Kiitos sulle, Suomen suuri talvi.

8/1 1901.

VAPAA SANA.

    Sen näön ijät kaiket muistan ma:
    ylhäällä ikkunassa vanha herra,
     yö musta, katu täynnä kansoa.

    Pää päässä kiinni siinä seisottiin
    ja tuijotettiin tummaan varjovyöhön,
    ei toistaan tunnettu, mut tunnettiin,
    yks veri kuinka virtas sydämiin,
     kun sanat kaunihit ne kaikui yöhön:

    "Voi paljon voima. Se saattaa sortaa
    maat, kansat, kaupungit, kylät, puut,
    voi naiset raiskata, miehet murtaa
     ja tuskan huudoilta tuketa suut,

    mut viel' ei syntynyt sitä miestä
    ja synny ei alla taivahan,
    ken ihmis-aatteen voi vangiks piestä,
     tuon ihmisvalloista vankimman."

    Kävi humaus kansassa kuin suuri tuuli,
    yön kauhu väistyi, orjan kahleet katkes
    ja toivo tuikahti kuin tulen patsas,
     mi kansat johdattaapi halki korven.

    Myös häntä kohdannut ol' isku ruoskan,
    Hänt' itseänsä painoi orjan ies.

    Siks näön ijät kaiket muistan ma:
    ylhäällä parvekkeella vanha mies,
     yö musta, katu täynnä kansoa.

1899.

LAPIN KESÄ.

    Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
    maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
    Tuon usein tuntenut oon raskahasti,
     kun katsoin kansan tämän vaiheisin.

    Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla
    ja suuri surkastua alhaiseen?
    Miks meillä niin on monta mielipuolta?
     Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

    Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
    kuin heinää, — miestä toiveen tosiaan,
    miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
     tai kesken toimiansa katkeaa?

    Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
    vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
    Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
     ja nuori mies on hautaan valmis jo.

    Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
    Se merkki varhaisen on vanhuuden.
    Miks seuraa käskyä en veren vietin,
     vaan kansain kohtaloita huokailen?

    On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
    Sit' aatellessa mieli apeutuu.
    On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
     ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

    Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
    tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
    kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
     ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

    Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
    te suuret aatteet, teitä tervehdän!
    Oi, tänne jääkää, tänne tehden pesän,
     jos muutattekin maihin etelän!

    Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
    Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
    On meidän rannoillamme rauhallista
     ja turvaisa on rinne tunturin.

    Havisten halki ilman lentäkäätte!
    Tekoja luokaa, mahtavoikaa maa!
    Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
     ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

1902.

TAHTOISIN NÄHDÄ MA KARTAGON NAISEN.

    Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen,
     tuon, joka palmikon hius-ihanaisen
    uhriksi isienmaallensa kantoi,
    miehensä jousen jänteeksi antoi,
    silloin kuin maa oli vaarassa, — milloin
     Kartagon naisen ma nähdä saan?

    Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen,
     sen, joka peittyi peitsien tiehen,
    vaimoa muistaen, muistaen lastaan,
    syöksyi sortajan piikkejä vastaan,
    silloin kuin horjui vapaus Alppein, —
     milloin sen miehen ma nähdä saan?

    Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein,
     leirissä, päällä kaupungin muurein,
    liekissä, tulessa, leikkivän sotaa,
    kylvävän ympäri kuoleman otaa,
    silloin kuin tuvat on tuhkana, — milloin
     leirien lapset ne nähdä ma saan?

TEMPPELIHERRA.

    Tuo ylpeä temppeliherra huus:
    "Pyhä hautako meiltä mennyt ois?
    Meit' onhan urhoa vielä kuus.
     Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!"

    Saraseenit tunkivat päälle. "Hei,
    meit' enää kolme on, enää kaks,
    yks enää, enempi tarvis ei!"
     Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.

    Hän taisteli siks kuni saapui yö.
    Saraseenit tunkivat päälle. Hän
    Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
     Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

    Jo kauhistuu saraseenit. "Ken
    tuo mies on miekoille tunnoton?
    Aut' Allah! on suljetut silmät sen.
     Tää taistoa kanssa kuolleiden on."

    Pois poistuivat. Heidän on temppeli.
    Mut kerran vuodessa — käy taru — hän
    Pyhän haudan partaalle nousevi.
     Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

    Ja ympäri enkelikuoro soi:
    "Ken taiston taisteli ylhäisen,
    hän nukkuu vaan, ei kuolla voi,
     maan altakin iskevi miekka sen."

1902.

KUMPI ON KAUNIIMPI?

    Kumpi on kauniimpi:
     uskoa, että vapaus koittaa,
    toivoa, että valkeus voittaa,
    ja taistella valkeuden eestä?
     vai taistella
    tietäen, ettei valkeus koita,
    varmana, ettei vapaus voita,
     ja sentään taistella?

    Kumpi on kauniimpi:
     aatella: ellei vapaus voita,
    tuumia: ellei valkeus koita,
    miksi ma taistelen sitten?
     vai aatella:
    laps olen auringonlaskun, en koiton,
    mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
     murtua mulle on elää.

1903

REVONTULET.

    Sinkoovat siniset liekit
    Lapin taivahan laella.

    Räiskyvät, räjähtelevät
     tulikielet Turjan yössä,
    kuin kiron timanttikannel,
    kuin vihan väkevä välke;
    henget kuolleiden heräävät, .
     nurmen alla nukkujatkin.

Soi yössä kumea kuoro:

    "Kun ei loista Luojan lamput,
     salamoi sininen sähkö,
    kun ei kohtalo hymynne,
    hymyävät hyiset urhot,
     kun ei kuu kivestä nousse,
    kohoavat kolkot loihdut,
    päivä päässe kalliosta,
     tulet Tuonen kuumottavat."

    Liekehtivi Lappi laaja,
    tietäjät sotia käyvät,
    näy ei kalvan kantajoita,
     näkyy kaamea kajastus.

1905

SEKASORTO.

    Ryskyen kaatuvat suuret puut,
     vanhat vakaumukset.
    Tulleeko synkät syksykuut
    vai kesän kukoistukset?
     Tiedä en. Nään minä maailman
    muuttavan muotojansa,
    ähkyvän, syöksyvän, sortuvan.
     Karaistuuko kansa?

    Tiedä en. Taistelo täyttää maan,
     ajan saranat kääntyy.
    Suomi on synnytystuskissaan,
    vuotehellaan vääntyy.
     Kuoleeko vanha kultuuri?
    Tulleeko uusi esiin?
    Mennyt on soitto muruiksi
     syviin sydänvesiin.

    Uudet ainehet pulppuaa,
     uudet virrat vyörii,
    Joukot sankat johdon saa,
    hälisee ja hyörii:
     voima terve temmeltää.
    Pimeys ympäri uhkaa.
    Onneton, joka jälkeen jää!
     Pian on vaan pivo tuhkaa.

    Näen minä nousevat tulvaveet,
     tunne en kevättuulta.
    Lieneekö kullat loppuneet
    auringolta ja kuulta?
     Lie tää syksyn myrskyä vaan;
    perästä halla hiipii,
    peittää virrat, kattaa maan,
     kukat kedolta riipii.

    Hyvästi haaveet ja kukkaset,
     terve aika karu!
    Hyvästi nuoret toivehet,
    runous ja taru!
     Terve taistelo tasapää!
    Pimeys meidät saarti.
    Yöstä pohjolan välkähtää
     kuolon kamala kaarti.

    Astuu miehet piilostaan
     raa'at niinkuin rauta,
    ratkaisevat raudallaan,
    missä ei aatos auta.
     Tulleeko hurjat huhtikuut
    taikka talven puhteet?
    Tiedä en. Ryskyen kaatuu puut,
     kätkee kaikki suhteet.

    Kiitos jumala julkinen,
     että mun elää annoit
    ajassa suurten aaltojen,
    kaukaa vaikka kannoit!
     Vaikk'et voimaa suonutkaan
    minulle miesnä kuolla,
    anna voima astumaan
     elämän myrskypuolla!

1905

KANSAN VALTA.

    Kansan valta kaikkivalta.
     Suomi yksi yltä, alta,
    kansan mieli, kansan kieli
    valtioiden valtapieli,
    seisoo Suomi niinkuin vuori,
     Suomi vanha, Suomi nuori.

    Laki turva miehen, naisen,
     vapaus kansan, kansalaisen,
    ihmis-arvo maassa mahti,
    kansan valta kansan vahti,
    maa ei orjan eikä herran,
     mutta heimon vapaan kerran.

1906.

MARJATAN LAULU.

    Keinutan kehtoa, laulatan lasta
     vaulussa vemmelpuun,
    Nukkuos tähtiä katselemasta,
    vaipuos kuusia kuuntelemasta,
    uinuos äitisi lauleluun,
     keinuhun vemmelpuun!

    Harva on soimi ja hieno on loimi,
    kuurassa kiiltävi maa.
    Lämmitä lempi, äityen lempi,
     varjele lastani valkeaa!

    Ihmiset emollesi kantavat kaunaa.
    Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
    Pysty on kulkea pyytäjän tie;
     sulleko loivempi lie?

    Pakkanen viiltää ja kuun sirppi kiiltää;
    kuolonko kulkuset sois?
    Hengitä halla, kohtalon halla,
     hengitä orponi onneton pois!

    Nukkuos äityen nurmilintu,
     tuuti, tuuti lulla!
    Uinuos pakkasen untuville,
    armahille, harmajille,
    painuos yöhyen parmahille;
     tais jo Tuoni tulla?

* * *

    Miksi et nuku oma kukkani, rukkani?
     Itket — kylmäkö koski?
    Kylmäkö on?
    Ihme! Lämmin on lapseni poski,
    sulanut seimen on seinä,
    allasi, allasi angervon
     kuumana huokuvi heinä.

    Kas, mikä kajastus päälläni päilyy?
     Kas, mikä sajastus seinällä häilyy?
    Seimen päällä on tähti,
    tummempi päivää, kirkkaampi kuuta,
    selvempi, suurempi tähteä muuta;
    Luojako lähetti tähden sen
     suojaks lapseni valkoisen?

* * *

    Keinuos kehtoni vemmelpuinen,
     tuuti, tuuti lulla!
    Tuutios lapseni tuiretuinen,
    armahuinen, naurusuinen,
    tuutios rinnoille rakkauden;
     tais jo Unetar tulla?

ILMARISEN VAELLUS.

    Yöllä syntyi Ilmarinen,
     seppojen suvun kuningas,
    se syntyi sysimäellä,
    kasvoi hiilikankahalla,
    vaskinen vasara vyöllä,
     käsissä käverät pihdit.

    Katsoi kahta kämmentänsä,
    arvelee, ajattelevi:
    Miks nämä minulle luotu,
     mitä varten vastuksiksi?

    Läksi kontion kotihin
    kuoman mieltä kuulemahan.
    "Saattaako setä sanoa
     miks nämä minulle luotu?«

    Ukkokarhu uksen eessä
     simoa siretti juoda
    kultaisesta kannusesta,
    sarkasta hopeisesta,
    katsoi kannun uurta myöten,
     vantehen väliä myöten,
    äkkäsi tulijan oudon,
    kirposi kädestä kannu,
    sima vieri suun sivutse:
    "Ohoh sinua, kuoma kulta,
     kyll' on kynsiä sinulla!"

    Sanoi seppo Ilmarinen:
     "Kynnet on kyynärän pituiset,
    vaan en tiedä enkä taida,
    kulle työlle työnteleisin.
    mille tenhoisin teolle;
     saattaisko setä sanoa?"

    Vaari vastahan vihelsi:
     "Oisihan talossa työtä,
    kun olisi tekijä toinen!
    Kovin oot koivilta kapea,
     ylen laiha lantehilta,
    pää suuri, suu supukka,
    iho ilkeän värinen;
     lähde toisehen talohon!"

    Läksi seppo läylimielin
     kangasta kävelemähän,
    läksi työtä etsimähän,
    tekemistä tietämähän;
    hiuka souti sormen päissä,
     nälkä suolia näversi.

Niin saapui suden kotihin.

    Suden akka orren alla
    kirnusi kesäistä voita
    kultaisessa kirnusessa
     männällä hopeisella.

    Työntyvi sisähän seppo,
    yli kynnyksen kysyvi:
    "Oisiko talossa tässä
     työtä tehdä tyhjän miehen?"

    Kiljas akka, kirnu kaatui,
     lapset parkasi pahasti,
    ukko uunilta tömähti
    koivuhalko kainalossa:
    "Ken olet kurja mieronkierto,
     mikä mies, mitä sukua?"

    Sanoi seppo Ilmarinen:
     "En tiedä sukuni tietä,
    en isoa, en emoa,
    tuolla honkien humussa
    synnyin mä sysimäellä,
    etsisin elosijoa,
     asuinpaikkoa anoisin."

    "Ei ole talossa tässä
    suurusta suvuttomalle,
     tokko erkanet, elikkä — !"

    Läksi seppo läylimielin
     kangasta kävelemähän,
    emoansa etsimähän,
    tietämään sukunsa tietä;
    suupieltä suru vetävi,
     murhe mieltä mustentavi.

    Kysyi puilta, pensahilta,
     kuulusti ahon kukilta,
    tutki ilman lintusilta,
    urkki maan matelijoilta,
    eikä löytänyt emoa,
     ei tavannut taattoansa.

Niin tuli ketun kotihin.

    Repolaisen renkipoika
     tervasi lylyä tiellä
    ehtiäksensä erähän
    illalla isännän kanssa;
    katsoi tielle ja kavahti
     kannon päähän huutamahan:
    "On tulossa outo mlesi,
    kumma kulkija kylältä,
    mies kapea, kaksijalka,
     tassut kaikki taata pitkät!"

    Repo kuuli rengin huudon,
     luuli jo tuhon tulevan,
    jousen vaarnalta varusti,
    savuna pihalle saapi:
    "Seis! Seiso henkesi uhalla!
     Mikä mies, mikä asia?"

    Sanoi seppo Ilmarinen:
     "Mikä lienen miehiäni!
    Liekö sotka suolle saanut,
    vai rauku vesirajahan,
     ilves tehnyt iljenelle,
    suokurki sulalle maalle;
    oon emoa etsimässä,
     taattoa tavottamassa."

    Repo vastahan remahti:
     "Ei ole sukua sulla
    tämän ilman kannen alla!
    Mie olen metsän henkiherra,
    veen riistan verolle viejä,
     saukon kummi, mäyrän kuoma,
    ylikaitsija kanojen;
    tunnen kaikki tuulen karjat,
    maan kävijät, tien tulijat,
     jalan neljän juoksevaiset,
    siiven kahden kantamaiset,
    kaikki on kirjoissa minulla,
    kaikki mulla muistossani.
     Ei siellä sinun näköistä!"

    Selitellä seppo koitti:
    "Minkäpä minä osannen,
    kun olen kerran tänne luotu,
     syntynyt sysimäelle."

    "Sin' olet syntynyt luvatta,
    lurjus, vastoin maan lakia —
     kursi tiehesi, tahikka —!"

    Läksi seppo läylimielin
     kangasta kävelemähän;
    pilkaten puut puheli,
    kukat viittoi vilkusilmin,
     oravat osoittelivat,
    linnut lennosta ivasi
    angervon avuttomuutta,
     heimotuutta herjan lapsen.

    Astui seppo allamielin,
     itkuvirttä vieritellen,
    astui päivän järven päitä,
    toisen vaaroja vaelsi,
    niin päivänä kolmantena
     suo suuri etehen aukes.

    Astui seppo allamielin,
     orvon virttä vieritellen:
    "Kun oisin syntynyt sudeksi,
    taikka karhuksi kasunut,
    oisi turkki tuulissäällä,
    koti ois kovalla säällä,
     kodissa korea liesi,
    liedellä punainen loimo,
    emo lieden liepehellä,
    minä itse emon sylissä
     ja minun sylissä onni!"

    Jo väsähti väki sepolta,
     uupui jo urohon voima,
    vaipui mies maan varahan,
    tuskissansa turpehelle,
    otsa suohon, suu norohon,
     rinta rimpeä halaten.

    Lauloi rauta rahkan alta,
     soi suosta teräksen soitto:
    "Kussa viivyt, maan kuningas,
    raudan ruhtinas väkevä,
    joudu joukkos johtajaksi,
    valtasi vapahtajaksi!
     Tääll' on miehet miekka vyöllä,
    sota-orhit ohjaksissa,
    pyssyt on pamahtamassa,
    torvet on torahtamassa,
    kun vaan saapuisi kuningas,
     sois käsky sotien herran!"

    Jo tunsi sukunsa seppo,
     tiesi työnsä työn hakija,
    kimmahti kohoksi maasta,
    viskasi vasaratansa,
     tuli suihki suonen päissä,
    koski rinnassa kohisi,
    voiton lieska, voiman kopru,
     kutsumus kuningastöiden.

    Kohotti kätensä seppo
     kohti kuusten korkeutta,
    vannoi maalle valan ikuisen,
    sanan Luojalle lupasi:
    "Tahdon ma takoa ilmi
    luonnon voimat maan lumosta,
     herättää vesien henget,
    ainehet norojen alta,
    tahdon tehdä maan hyväksi,
    manteret hymyäviksi,
    lehdot leivän kasvaviksi,
     pelloiksi petojen korvet,
    tahdon taivahan takoa
    yli maani onnellisen,
     taivahalle tähtikehrät,
    kuut, Otavat, päivät kummat;
    tahdon luoda luonnon onnen
     oman onneni heraksi!"

    Näin se vannoi vanhin seppo,
    Vannoi ruhtinasvalansa.

1897.

SUKKAMIELI.

    Kaks istui palolla paimenta,
    yks verevä, toinen vaalea.

    Se verevä se soitteli torveaan,
    se vaalea vaieten istui vaan.

    Niin saapui kolmas ja kaukaa huus:
    "Hei, veikot, hei, mull' on sanoma uus!

    Tuoll' äsken mä Sukkamielen näin,
    kun astelin aamunkoittohon päin.

    Hän oli niin viehkeä varreltaan
    yli kunnahan korsien kulkeissaan.

    Sinikellot soi hänen silmistään,
    katinkullat kuulteli päällä pään.

    Ja kun hän kulki, niin, aatelkaas,
    hän viittas mulle ja viittas taas!"

    Näin kolmas se haasteli riemuiten.
    Ja kaiholla kuuli se verevä sen:

    "Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!"
    Se vaalea vaieten istui vaan.

    Se vaalea istui itkien.
    Hän oli jo nähnyt immen sen.

1896.

TUONEN TYTÖN LAULU.

    Tumma on Tuonelan tähdetön yö,
    tummempi Tuonella raatajan työ.
    Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
     vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

    Huuhtelen mekkoja murhaajain;
    herjojen helmat jo puhtaiksi sain.
    Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,
     Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.

    Mielelläni sentään ma työtäni teen.
    Katselen kauas yli vierivän veen,
    katselen kauas kohti elon kukkarantaa;
     kuplaset aatostani kulettaa ja kantaa.

    Muistelen tummuutta Tuonelan yön.
    Ajattelen raskautta raatajan työn.
    Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni —
     parempi jos pestävinä oisi omat syyni!

    Kurjia kuinka jos lie ihmiset,
    kerran ne on iloinneet ja nauttinehet.
    Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat,
     hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.

    Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.
    Venhoni kyykokan hälle ma vien.
    Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
     vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

1897.

IMATRAN TARINA.

    Tuo Imatra, immyt sorja,
    oli kaunehin neitoja Karjalan maan.
    Tuo Ontrei, pajarin orja,
     tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.

    Hän rakasti Karjalan kukkaa.
    Salot laajat soi, koska lauloi hän.
    Mut Karjalan kansa rukka
     suri sorrossa isännän ilkeän.

    Kuka kansan kohlitun kostaa?
    Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
    Hän Karjalan laululla nostaa!
     iloks impensä vain hän lauluja luo.

    Tuo virkkavi Imatra impi:
    "Maan eestä laula, mut mulle ei." —
    "Sa mulle oot kallihimpi,"
     näin saneli Ontrei ja suukon vei.

    "Teit kyllin jo lauluja mulle,
    maan ympäri olen ma maineikas."
    "Vasta kyllin on lauluja sulle,
     runo tehty kun on joka kutristas."

    Ohi pajari ratsasti, yöksi
    hän virran viereltä neien nai.
    Tää kosken kuohuihin syöksi.
     Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.

    Mut Ontrei, Imatran orja,
    hän istui rannalle kuohuvan vuon:
    "Tule kuolema, lapsesi korjaa!
     Toki ensin ma lauluni parhaan luon."

    Hän koski kantelon kieliin.
    Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
    Ne Karjalan miesten mieliin
     kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.

    Ja Karjalan kansa nousi.
    Taru tuo on tunnettu teille kai?
    Teräs välkähti, viuhahti jousi.
     Jo pajari haljakan verisen sai.

    Mut suur' oli pajarin suku.
    Kautta korpien kostoa huudetaan.
    Ja sotalaumojen luku
     yli samosi kaunihin Karjalan maan.

    Jo vapaushaavehet haipui,
    verivirrat peltoja purppuroi.
    Moni vaipui, myös moni taipui.
     "Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?"

    Kävi sortajat soittoa kohti.
    Soi sävelet kuin sodan myrsky. "Ken
    vapautta viel' laulaa tohti,
     kun taittui jo tappara viimeinen?"

    Oli Ontrei Imatran orja,
    hän istui rannalla kuohuvan veen.
    Hän lauloi: "On sota sorja,
     kun kuollahan mieheen viimeiseen.

    Mut sorjempi on sota sille,
    ken kaipaa maan päällä kalleimpaa.
    Hän Tuonelan tanhuville
     käy niinkuin sankari kotiin saa."

    Ja sortajat soittajan näki.
    Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
    Ne lyhyen tuomion teki.
     Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.

    Se oli laulajan surma.
    Hän suistui koskehen kuohuvaan.
    Mut katso! Kantelon hurma
     yhä saloja Karjalan kaiuttaa.

1902.

AIKA.

    Asuu aamuruskon mailla kansa,
     jonka jumala on Aika. Templi
    tehty hälle puistohon on pyhään,
    virran vieriväisen kaltahalle.
     Loitos loistaa templin kaarikatot,
    kauas kuuluu pappein kuorolaulu,
    kauemmaksi vielä maine kulkee
     Ajan ankarasta uskonnosta.

    Aika näät ei ole kivikuva
     käsin telity taikka luonnon muoto,
    aate ei, ei tyhjä mielihoure.
    Aika hirviö on julma, joka
     uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,
    sata miestä, miehevää ja nuorta,
    joka vuoden kuussa kääntyvässä.
    Siit' on idän maassa itku, parku,
     paino raskas rintaluita painaa.

    Mutta näin ne laulaa templin papit
     käyden kuutamossa hiljaisessa:
    "Suuri, suuri, ankara on Aika!
    Maailmoiden mahtaja sa olet,
     kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
    kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
    vaan kun sinä jalan maahan poljet,
     jää ei ykskään eloon elävistä."

    Tarun kertoi mulle templin pappi
     kerran aurinkoisen alas mennen,
    yössä yksinänsä koskein kuohun
    pyhän virran pyörtehiltä soiden.
     Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa
    kimalteli himalayan huiput.
    Väkevästi loisti vanhan silmä,
     kun hän tarinansa kumman kertoi.

    "Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti.
    Yksi erällänsä nuoret tuodaan,
    silmin sidotuin ja käsin. Uksi
    avataan ja jälleen suljetahan.
     Hälle ei se enää koskaan aukee.

    Uhrein parvessa on poika uljas,
     pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis
    kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä,
    Ainoo turva on hän äidin vanhan,
     toivo tietäjien, naisten lempi,
    leirin kaunistus ja kansan kaiken.
    Vuoroansa vaiti odottaa hän,
     äiti vierellänsä itkee, huokaa.

    Hetki lyö. Hän sisään sysätähän,
     pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee
    kasvoillansa kalman henkäyksen, —
    silloin, katso: Silmäin side laukee
    ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt
     eikä nähdä sopis kuolevaisen.

    Ajattaren ankaran hän näkee:
     puoleks lisko, suomuinen ja suuri,
    puoleks nainen punalieska-huuli,
     päässä silmät niinkuin pätsi palaa,
    pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu,
    käden kohottaa hän vetääksensä
     sulhon syleilyynsä kauheahan.

    Seisoivat he hetken vastatusten,
     Ajatar ja urho miekan, mielen.
    Vavahtaa jo pedon polvet, sammuu
    silmä, vaipuu käsi kynnellinen;
    keveästi niinkuin kesä-ilta
     sulhon huulille hän suukon painaa.

    Mutta kammiosta urho astuu
     kalpeana niinkuin kuolo, kulkee
    metsiin, jättää äidin, siskot, miettii,
    tekee hengen töitä, jotk' ei katoo,
     vaikka katoaisi kansa kaikki,
    hänehen ei Ajan hammas pysty,
    voittanut hän onpi kuolon vallan,
    sillä hän on unelmainsa urho
     ja hän täyttää, mitä monet tuumii."

    Näin se kertoi kerran templin pappi
     mulle aurinkoisen alas mennen.
    Vaiti istuin. Vaikes kertojakin.
    Himmenivät Himalayan huiput.
     Yössä yksinänsä koskein kuohu
    pyhän virran pyörtehiltä kuului.
    Silloin sanat sattui mieleheni:
    "Eikö sitten enää milloinkana
     miestä ollut Ajan voittajata?"

    Väkevästi vanhan silmät loisti,
     kädet rinnoillaan hän risti, lausui;
    "Aika voitetahan joka kerta,
    jolloin aatos miehen mieless' syttyy,
    aatos miehen mieltä ankarampi,
     kasvavainen yli kuolevaisen.

    Siitä asti on hän outo täällä,
    herra muille, orja itsellensä,
    sillä hän on unelmainsa urho,
    oman aattehensa astinlauta."
     "Entä jos hän aattehensa tahraa?"

    "Silloin aate hänet alas lyöpi,
    ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa
     tietään niinkuin myrsky merta käyden."

    Hetket kului. Pedot öiset heräs,
     lähti leopardi piilostansa,
    tiikeri, tuo karavaanein kauhu,
    leijonakin, metsästäjän mielle,
    oksat risahteli, risut taittui,
     kaukaa karjunta yön ilman halkas.
    Ja ma muistin Ajattaren haamun
    ja ma kysyin äänin vavahtavin:
    "Eikö koskaan Ajatar tuo kuole?
     Eikö koskaan koita kansain onni?"

    Liene kuullut ei hän kysymystä.
     Vaiti istui hän ja vaiti minä.
    Tähdet syttyi taivahalle, syttyi
    ijäis-aatteet ihmissydämissä;
    ja ma kuulin koskein kuorolaulun
    pyhän virran pyörtehiltä soivan:
     "Suuri, suuri, ankara on Aika.
    Maailmoiden mahtaja sa olet,
    kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
    kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
    pysyväinen vain on pyhä virta,
     ijäinen vain ihmishengen kaipuu."

1902.

VÄINÄMÖISEN LAULU.

    Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
     Yks kevään riemu
    ja toinen kesän
    ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
     Kyntää, kylvää,
    korjata kokoon,
     levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

    Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
     Yks sydämen suru,
    elon huoli toinen
    ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
     Ystävä pettää,
    elämä jättää,
     taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.

    Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
     riemuja muita
    ja murheita muita?
     Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,
    en kaloja meren,
    en kukkia nurmen.
     Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

    Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,
     ei esiintuoda.
    Sankarin sopii
    laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
     miten kipinät syttyy
    ja jälleen sammuu
     ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

    Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,
     katinkultaa,
    laineiden läikkyä.
    Sankarin laulaa sopii niinkuin meri,
     suurena, pyhänä,
    peljättävänä, —
     lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

    Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.
     Yksi on laulu
    ylitse muiden:
     ihmisen, aattehen, luonnon ankara laulu.
    Kansat katoo,
    ei katoa mahti,
     jonka on laulanut mahtaja heimonsa hengen.

1902.

KIMMON KOSTO.

    Kimmo vuorta viertävätä
     hiihtää yössä yksinänsä,
    taivaan tähtöset palavat,
    palavampi Kimmon tuska,
    kun hän korpia samoopi,
     yksin yössä lauleleepi:

    "Tytär oli minulla nuori
     niinkuin pieni petran hieho,
    jäi yksin kotahan kerran,
    tuli miesi muukalainen,
    tytön taljalla lepäsi;
    kohdannen hänet ma kerran,
     silloin korpi kauhistuvi."

    Kimmo vuorta viertävätä
    Hiihtää yössä yksinänsä.

    Tuiman tunturin laella
     Hiiden immet hyppelevät
    kilvaten lumikiteinä,
    hapset tuulessa hajalla;
     susi juosta jolkuttavi,
    revontulet räiskähtävi,
    huokaavat lumiset aavat,
     taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

    "On tulossa tuisku-ilma,"
    tuumaa Kimmo, kiiruhummin
    sauva iskee, suksi potkee,
     vuoren varsi katkeavi.

    Kuulee alta korpikuusen
     äänen vaisun vaikeroivan:
    "Hoi, kuka hiihtäjä oletkin,
    auta miestä onnetonta!
    Aavoja ajelin, petra
     katkoi ohjat, kaatoi pulkan,
    metsän kohtuhun katosi;
    toki säästyi herja henki.
    Nyt en tiedä tietä enkä
     paikkaa pakkasen käsistä."

    Tuntee miehen muukalaisen
     Kimmo kiljuvin sisuksin:
    täss' on miesi, tuossa pulkka,
    tänne petran jäljet toivat!
    Kohoo jo verinen veitsi,
     käsi käskee, tunto kieltää.

    Laki on Lapissa: auta
    Aina miestä matkalaista!

    "Kohoahan suksilleni,"
    virkkaa, "vien sinut kylähän.
     Lämmin on kylässä kylpy."

    Hiihtelevät hiljallensa,
    Kimmo eessä, mies takana,
     taempana Hiiden vuori.

    Tuiman tunturin laella
     Hiiden neiet hyppelevät,
    laulavat hajalla hapsin
    kera vinkuvan vihurin:
     "Voi, urosta voimatonta!
    Kovin kostohon käkesit,
    kostettavan kohtasitkin.
    Hyvä on hylyn nyt olla
     kostajansa kantapäillä."

    Tulevi etehen koski,
    kosken poikki porras; Kimmo
    virkkaa: "Vaihduhan edelle,
     somemp' on samotakseni."

    Vaihtuvi edelle toinen, —
    kosken kuohuihin katoopi
    käden yhden kääntämällä.
    Soi parahdus pakkas-yössä.
     Taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.

    Jo tulevat Hiiden immet
     tuiman tunturin laelta,
    tulevat kuin tuisku-ilma,
    vinkuvat kuni vihuri,
    joka taholta, joka aholta,
    joka vuoren vinkalosta;
     käärivät hivuksihinsa
    miehen, jok' on murhan tehnyt,
    sylitellen, suukotellen,
    elon lämpimän imien,
    ottavat omaksi Hiiden,
     alle hangen hautoavat.

    Susi ulvoo, koski kuohuu. —
    Aamulla auringon kimallus.

1902.

LUOJAN LEIPÄ.

    Kiesus Karjalan jumala
    tuo oli karjan kaitsijana
     ruman Ruotuksen talossa.

    Ruoja Ruotuksen emäntä
     pani konttihin evästä,
    viisi leivän viipaletta,
    kuusi suolaista kaloa,
    leivät harmaassa homeessa,
     kalat kaikki vuoden vanhat.

Kenpä kontinkantajaksi?

Kultaruusu, Ruojan tytär.

    Virkahti kiveltä Kiesus:
    "Miksi tuot minulle näitä?"

    Lausui kaunis Kultaruusu:
    "Eväät on emon panemat,
     itkut immen vierittämät."

    Kysyi Karjalan jumala:
    "Mitä itket, miesten lempi?"

    Puikutti punainen Ruusu:
    "Osoa inehmon itken,
     koko kohtalon kovuutta."

    Mursi Luoja leivänkyrsän,
    pani palasen kannikalle.
     "Siis kera pitoihin käyös!"

    Nyrpisti nenäänsä Ruusu,
     toki kuuli käskijätä,
    söi palan hyvillä mielin,
    toisen miellä mielemmällä;
    palat on parhainta nisua,
     kalat kaikki vastasaadut.

    Ihmetteli itseksensä.
    Jo kysyikin Kiesukselta.

    Hymähti hyvä jumala:
    "Niin on laatu Luojan leivän.
    Min osoa inehmon itkit,
     sen mehustit särvintäsi.

    minkä kohtalon kovuutta,
    sen sulostit suupaloja,
    alla taivahan sinisen,
     armo-luojan atrialla."

    Juoksi, joutui kohin kotia,
    Ei ikinä isonnut Ruusu.

1901.