AFFLECK.
Simo Affleck, ankara mies,
hän hevosensa tallista nouti.
Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
Simo Hurtta, Karjalan vouti!
Simo Hurtta, huikea mies,
suki hevosensa harjan ja tukan:
"Vasta voivota, kun satulassa
tuon kotihin ma Karjalan kukan."
Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
Ilomantsi on Karjalan kukka
ja Mantsit on sukua suurta,
Ilomantsi on Affleckin hukka.«
Simo Affleck, ankara mies,
vei hevosensa kaivolle juomaan:
"Ilomantsi on Affleckin armas,
muu jääköhön Herramme huomaan."
Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
koko Karjala allasi huokaa,
joka pirtissä piilut jo välkkää,
joka korpilla kohta on ruokaa.
Simo Hurtta, huikea mies,
pani orhille ohjakset vakaat:
"Vasta voivota, kun verisellä
sotakentällä kanssani makaat."
Jo satuloi sälkönsä mies,
löi virkkua vitsalla kerran,
hepo hirnui, soi kavioista
hääkanteleet Karjalan herran.
1903.
VORNAN VIRSI.
Aunuksessa kauas, julki
kuului Vorna voimallinen.
Monet Suomen retket kulki
työnä ryöstö, tappaminen.
Varhain oli Kainuun kauhu,
pahemmaksi vielä paatui,
missä matkas, syttyi sauhu,
missä iski, miesi kaatui.
Ryösti vihdoin nuoren naisen,
vienot lempiviikot vietti.
Heimo neien karjalaisen
kauan kostomatkaa mietti:
"Hirtettävä oisi Horna!"
Sulhot sotatielle suori.
Tultiin kylään, nukkui Vorna;
liitoss' oli nainen nuori.
Nukkuessa vangiks sitoi
vaimo viekas miehen moisen,
orteen nuoran toisen nitoi,
pankon patsahasen toisen;
köytti kiini vankat ranteet,
pani paulat pitkin vyötä,
sitoi solmut, väänsi vanteet;
katsoi kuuhut naisen työtä.
Köytettäissä Vorna heräs.
"Mitä liikut, vaimo kulta?"
"Sitä liikun, silmäteräs,
pudonnut on peitto suita."
Heräs Vorna toisen kerran:
"Miks et nuku. Luojan nuppu?"
"Siks en nuku, nuppu Herran,
siirtyi päältäs sääskenhuppu."
Heräs Vorna kolmannesti:
"Jäseneni jäykät ovat."
Virkkoi vaimo kiirehesti:
"Allasi on oljet kovat,
varro, tasoitan ma tilan."
Päätti työnsä nainen nurja.
Huomas Vorna huonon pilan:
"Mitä mulle teit sa kurja?"
"Jo nyt olet urho köytty,
kytketty on Vornan voima,
olet turman lintu löytty,
naisen nuoren kammitsoima;
jo on tullut tuomiosi,
sotatiellä heimo sorja;
miekoin Vorna naista kosi,
on nyt itse naisen orja."
Potkas Vorna vuoteellansa,
orret murtui, köydet aukes,
ponnistihe voimassansa,
pankon paadet maahan raukes,
seisoi eessä naisen nuoren
niinkuin synkkä aarnihonka,
niinkuin myrsky päällä vuoren,
taikka pitkän pilven lonka.
"Olin silloin urho köytty,
kun ma äänes Heljän kuulin,
olin silloin lintu löytty,
kun ma kullaksein sun luulin,
olin silloin vaimon vanki,
kun sa lattialla liikuit,
olin tiellä Tuonelanki,
kun sa polven päällä kiikuit."
Koppoi keihään, miekan, syöksi
ulos iltaan synkeähän.
Päätyi nainen nuori yöksi
lautsan päähän itkemähän.
Saapui suku aamun tullen:
"Jo nyt kuivu silmäkulma!
Jo nyt kosto koitti sullen,
surmattu on Vorna julma."
Huusi vastaan hurja vaimo:
"Todeksi en tuota usko,
vielä elää urho aimo,
punertaa kuin päivän rusko."
Näytetähän Vornan miekka:
"Totta tunnet tapporaudan?
Ruskottavi rannan hiekka,
miss' on sorja saanut haudan."
Kylpi nainen kyyneleissä:
"Viel' en todeks usko tuota,
varmaan vuorten jyrkänteissä
kirpoi miekka miehen luota."
Näytetähän keihäs hälle:
"Liekö tuttu tumma veri?
Vieri maalle vehreälle,
missä suuri surman peri."
Nyyhki vaimo voivuksissa:
"Viel' en menoon usko miehen,
varmaan soissa soiluvissa
tarttui ruoste raudan tiehen.
Vielä elää kuulu kulta,
vihertää kuin latva virven.
Itketätte ilmi multa,
kunne johti jäljet hirven."
Näytetähän Vornan vyöhyt
kera puukon helapäisen:
"Kussa paistoi kuudan-yöhyt
poikki virran vieriväisen,
siinä kaatui kaunis vuona
Tuonen virven vihannoiden,
kuolon kukkiessa luona,
Manan lasten laulun soiden."
"Ja jos Manan lapset lauloi,
laulakohot maahan munki,
ja jos kuolo kullan kauloi,
löydän sulhon surmatunki,
tulen, tunnen metsät sankat,
missä kukkii kuolon niini,
väännän sieltä vaulat vankat,
nidon niillä kullan kiini."
1904.
IKU-TURSO.
Inehmot, inehmot,
mitä tiedätte minusta,
Tursahan tuskasta,
jätin ikijanosta,
ähkystä ärjyjen,
läähätyksestä
aallon läikkyvän urhon?
Vettä vellon,
merta melon,
jano ainainen povessani palaa;
juon ijäti,
ijäti janoon,
ei sammu mun sydämeni sytö.
Levitän leuat,
aaltoja ahmaan,
ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät;
ajelen impiä,
aallon kukkia,
ne kuolee, kun povelleni painuu;
myllerrän myrskyn,
juon maata, merta
ja pintoja pirstatun haahden,
kultia, päärlyjä,
myös ihmisverta
ja rintoja neitien nuorten;
ei sammu mun sieluni ijäinen imu,
ei kostu tulipuna kieli.
Kohotan kummina elokuun öinä
kuutamon välkkeessä väsyneen pään,
kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät
taivaan tähtehen kimmeltävään,
katsovi tähti, tuijotan, Tursas,
kohta jo korkean voitan ma tuon,
kirpoaa taivahan kultainen kehrä,
joutsenen lailla sen silloin ma juon.
Ei sammu ahjo
sydän-alani synkän,
ei pätsi päässäni jäähdy.
On avaruus yllä
ja avaruus alla
ja itsessänikin on ijäisyys.
Ma vapautta pyydän,
ma valkeutta janoon,
ja kauneutta taivahan kaarten ma palan,
mut pääse en kahleista vaikean vaivan,
voin pään nostaa,
muu muran peittoon muotoni jää.
Jos tuskan tunnet
jumal-kirottu joku,
mun kanssani jumalia kiroo!
1905.
AATEKUTEET, TOIVENIIDET.
Päivä istuttu ol' alla haapain,
vehreällä sammalmättähällä,
laulut liedot kertoi lemmen tulta,
naurut raikkaat rinnan puhtautta,
päämme päällä haavan lehdet helkki,
aallot läikkyi alla jalkojemme.
Joutui ilta, painui päivän kulta,
utuisiksi lientyi lahden rannat,
tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto,
poistui punapilvi, haapain helke
kuiskeeks suli, tuskin kuultavaksi.
Lakkas silloin liedot lempilaulut,
naurannasta raikuneet ei rannat,
äänetönnä, sanatonna siinä
istuttiin vain käsi kättä vasten;
tunteet yhtyi, aatos toistaan etsi.
Kumma kudos, haaveherkkä huntu
huoli yhteen kesä-yössä meidät,
kuteet toivehista kultaisista,
niidet siinä auer-aatteihista.
Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet,
metsärastas polkusia polki,
sukkulata heitti illan henki,
pirtaa veti rannan viime laine.
1893.
HÄN KULKEVI KUIN YLI KUKKIEN.
Hän kulkevi kuin yli kukkien,
hän käy kuni sävelten siivin,
niin norjana notkuvi varsi sen,
kun vastahan vaiti ma hiivin.
Ja kunis mun voimani kukoistaa
ja soi minun soittoni täällä,
sinis laulujen laineilla käydä hän saa
ja kulkea kukkien päällä!
1897.
SIRKAN HÄÄMATKA.
Mikä on laulu lainehilla,
soitto aalloilla sorea? —
Laiva aaltoja ajavi,
häävene vesiä käypi. —
Kenen on kulta kulkemassa,
kenen on häätulet hämyssä? —
Sirkan on vesillä venho,
sirkan tuoma tuhtopuulla.
Kuka on kulta heinäsirkan? —
Lepinkäinen leppälintu.
Minne matka miekkosien? —
Saarelle selälliselle,
terhenniemen tanterelle.
1897.
RANNALLE NUKKUNUT.
Hän onneton rannalle uinui
sinikellojen siimekseen
ja kellot ne hiljaa keinui
ja soitteli sormet veen.
Hän onneton rannalle uinui —
käen kukkuhun heräsi hän,
hän ennen einettä kuuli
käen kultien helkkyvän.
Hän onneton rannalle uinui —
ja poikasen povessa ain
nyt aaltojen sormet ne soittaa
ja kellot ne keinuvi vain.
1897
KUU KALPEA.
Kuu kalpea kulkevi kulkuaan,
kevät-yö on kaunis ja pyhä.
Kai aika jo ammoin erota ois,
mut yhdessä ollaan me yhä.
Yön tuulonen hiljaa tuudittaa
lepän lehviä uinuvia.
Sydän ääneti sykkien aavistaa
suven suuria unelmia.
1898.
RAUHA.
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin
niin suuri ja outo ja uus?
Minä kuulen kuin kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja touot muut.
Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
1898
KUKKULALLA.
Oli kerran kuin vene vierinyt
ois kirkasta järven pintaa
ja aurinko aaltoja lämmittänyt
ja rantakallion rintaa.
Oli kerran kuin vene laskenut
ois kallion kaunihin alle,
kaks kaahlannut hietaa valkeaa
kaks kulkenut kukkulalle.
Ja eikö aurinko painunut
taa saarien, salmensuiden,
ja tullut ilta ja tullut yö
yli laaksojen, laulupuiden?
Ylt' ympäri tanhusi terhenet yön,
utu ulapan aalloilla sousi,
unen vallassa laaksojen lammet ui;
ja uni se nousi ja nousi.
Se heilahti oksalta oksalle,
se kukasta kukkahan kiipi;
me seisoimme vuorella käsikkäin
ja kuulimme, kuinka se hiipi.
1898.
OMENANKUKAT.
Mun onneni kukkii kuin omenapuu
kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat kumartuu
ja immet on unelmissa.
Ne yöt pari ympäri helluntain
ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain,
niin kypsyvät heelmät hyvät.
Oi, antaos taivas tyyntä nyt,
jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen
nyt orvon omenapuuta!
1898
LEPÄN LEHDET.
Lepän lehdille lauluja kirjailen
ja heitän ne virran viedä.
Yks vierivi sinne ja toinen tänne
ja kunne ne vierii, en tiedä.
Mut jos joku lehtynen lentoon jäis
yli aaltojen ainiaaksi,
ja jos joku virsi vieriä vois
tarusaarehen, aikojen taaksi.
niin kansalle saaren vehreän sen
se laulais laulua uutta:
miten suukkoset antaa kuoloa voi
ja suukkoset kuolottomuutta.
1898
INDIAANI.
Minä olen kuin metsien indiaani,
sinä valkoinen,
jonk' olin ma ryöstänyt majahan maani,
joka jätti sen.
Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini
taas valkoisein.
Tuost' astunut pieni on mokkasiini
yli sammalein.
Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt,
sen tiedän vain.
Mut mist' on tullut ja minne mennyt
mun armahain?
1898.
KUKA ON HÄN?
Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön,
maan haltia, metsien haave,
vai lauluko laulajan rinnasta vain
ja henkeni yöllinen aave?
En tiedä, mut aave jos ollut hän lie,
niin johtanut ei hän harhaan,
ja jos oli laulu hän rinnastain.
niin lauloin ma lauluni parhaan.
1898.
MIRJAMIN LAULU.
Kukka liittyvi kukkahan,
rukka liittyvi rukkahan,
mihinkä liityn ma Mirjam rukka,
missä on Mirjamin kukka?
Päivä painui jo vuorten taa,
kuun on helmissä metsä, maa,
helyjä välkkyvi heinät, oljet, —
missä on Mirjamin soljet?
Missä viivyt sa sulhoni,
kussa valkea orhisi,
joudu jo luokseni angervoisen —
vaiko jo löysit toisen?
1898.
SERENAADI.
Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet,
kevätkuutamot koivujen alla,
tuli lemmen kaihot ja kyyneleet
ja lemmen hehkut ja halla.
Voi kuinka ne lemusi kukkaset
mun impeni ikkunalla!
Voi, kuinka ne helisi kanteleet
mun impeni akkunan alla!
ja kantelo helkkää vieläkin,
mut kuihtuneet ovat kukkaset,
syys tullut maahan ja sydämihin.
Mun lempeni kieliä kuule sa et;
minä yksin yössäni murehdin,
mut muiden sa murheita kuuntelet.
1898.
METSÄTORPPARIN LAULU.
Pois kirkolta ma muutin korpehen,
pois pienen metsälammen rannallen
ja talon tahdoin sinne rakentaa,
mut omin voimin, ilman auttajaa.
En kylää kutsunut ma talkoihin,
en käynyt luona papin, lukkarin
ma päivätöitä heiltä kerjäten
ja kauppamiestä miellytellyt en.
Vaan itse kaasin, veistin honkapuut
ja hankin sammaleet ja tarpeet muut,
ja kesän kirvestä kun heilutin,
niin valmis syksyll' oli mökkikin.
Nyt etähällä metsätorpassain
ma yksin, erakkona elän vain,
en kylän karkeloiss', en häissä käy
ja vierasta ei torpan tiellä näy.
Mut kesä-illoin peltoni kun nään
ja pellollani täyden tähkäpään
ja illan päivän päällä lampuen
ja rantasaunan savun rauhaisen,
niin silloin tielle katson kaihoten
ja kulkijata sieltä vuottelen,
ken kanssain nauttimaan sais onnestain
ja kera kylpemähän saunahain.
Mut eipä kuulu kulkijata vaan.
He eivät anteeks anna konsanaan,
kun kylää kutsunut en talkoihin,
vaan itse onneni ma rakensin.
1898.
YÖKEHRÄÄJÄ.
Istuin ma illalla yksinäni,
kuulin ma hyrinän sydämestäni.
Mikä siellä hyrisevi ainiaan?
Neitonen rukkia polkevi vaan.
Istuin ma illalla aatteissani,
kuulin ma laulua kupeheltani.
Kuka siellä laulavi ainiaan?
Kuolema neitoa kutsuvi vaan.
istuin ma illalla yksinäni,
kuulin ma itkua sydämestäni.
Kuka siellä itkevi ainiaan?
Impi itkevi vapauttaan.
1897.
RUKOUS.
Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö,
oi, syntyös sydämihin,
oi, syntyös syömehen jokaiseen,
joka tutkivi: mistä? mihin?
Oi, syntyös rauha mun rintaani
kuin syntyi seimehen lapsi,
sinä rauhani nuori ja naurusuu,
sinä kukkani kultahapsi!
Ja kilvan kulkisi kumartamaan
sua turhan tietoni aatteet,
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet.
Mun henkeni tietäjät harmaapäät
erämaita ne etsien kulkee,
mut taivas on tumma ja tähdetön
ja yö minut ympäri sulkee.
Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.
1898.
HIIHTÄJÄN HYRÄILY.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu;
mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu
tuul' ulvovi, polku on ummessa
ja tuisku on taivahalla.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll' on myötä,
kun latu on aukaistu edessään;
mut parempi hiihdellä yksinään,
tien itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen;
mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss' oikea, väärä.
Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss';
mut käypä se laatuun hiihtää myös
hiki otsalla, suurissa suruissa
ja kuolema kupeellansa.
1898.
MIERON NUOTIOILLA.
Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä,
idästä, lännestä, pohjan päältä.
Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain,
toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.
Maantien varteen me yhdyimme yössä;
siinä oli toiset jo tulenteon työssä.
Kohta me istuimme veljien lailla
ympäri valkean, huolia vailla.
Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki,
toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta,
toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.
Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet,
tämä idän impien kuvas ihanuudet.
Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.
Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.
Minkä tuli mielehen vielä emovainaa,
minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.
Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
toinen suri syksyä sydämensä harmaan.
Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,
kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.
Ei ole suuri apu mieron nuotioista,
toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.
Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
Ääneti tuhkaan me tuijotimme yössä.
1897.
LAULU ONNESTA.
Kell' onni on, se onnen kätkeköön,
kell' aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.
Ei onni kärsi katseit' ihmisten.
Kell' onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.
1898.
TELLERVO.
Ken siellä? Ken metsässä huhuilee?
Kuka viidakon oksilla vilkkaa?
Ken heittävi huntua valkeaa
ja puuhun piirtävi pilkkaa?
Se Tellervo on,
tytär hongikon,
opas metsien vieno ja vallaton.
Hän saapuvi, hämärän impeni mun,
luo sen, joka vaipui varhain,
hän tarttuvi kätehen tarmottoman
hänet ohjaten ohitse harhain.
Hän hymyilee
ja hän lymyilee
ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:
"Mitä mietit sa poikanen poloinen,
kun korpehen yöpyä aiot?
Ei vastahan Pohjolan pakkasta
teho laulajan tieot, ei taiot.
Mut tulkosi näin
minun jäljissäin,
niin menemme Metsolan linnoja päin.
Kas, Mielikki, metsien muori, on
minun äitini, kultainen, kallis.
Ei koskaan hän laulajan uupuneen
näin hangelle uinua sallis.
Näet lempeä on
emo hongikon
ja lempeä honkien tytärkin on.
Ja vaikka sa et mua tunnekaan,
sun tunsin jo kauan, kauan.
Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs,
minä seurasin sompoa sauvan;
ja hiljaa vain
vaikka laulelit ain,
minä kuulin ja riemusin rinnassain.
Sua eivät ihmiset kuullehet,
mut metsä, metsä sun kuuli.
Minä laulua lemmin ja laulajaa
ja mulla on lämmin huuli.
Se suukkosen saa,
joka saavuttaa.
Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa."
Ja Tellervo huntua huiskuttaa
ja laulaja kutsun kuulee.
Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa,
tytön kiini jo saaneensa luulee:
suo suudelmasi
Mut kaukana, kas,
taas tyttö on petturi, peijakas.
Hän huntua heittää ja häilähtää,
hän vierii ja väijyy ja väikkyy,
hän milloin vierellä virnakoi,
taas milloin loitolla läikkyy.
Näet veitikka on
tytär hongikon
ja tanssi on luontoa Tellervon.
1898.
TUIJOTIN TULEHEN KAUAN.
Tuijotin tulehen kauan,
liikuttelin lieden puita,
ajattelin armastani,
muistin mustakulmaistani.
Heräsivät hiilten henget,
ajat armahat samosi,
liiteli suviset linnut,
keikkuivat kesäiset päivät;
poski hehkui, suu hymysi,
silmät muita muistutteli.
Vierin maita, vierin soita,
vierin suuria saloja,
salossa savu sininen,
savun alla armas mökki,
mökissä ihana impi,
kultakangasta kutovi,
helmellistä helskyttävi.
Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
Hiihtäjälle Hiiden korven.
Ei hyvä hylätyn kauan
liikutella lieden puita,
vesi silmihin tulevi,
pää käsihin tuiskahtavi,
kurkussa korina käypi,
sylkytys sydänalassa.
1898.
ILTATUNNELMA.
Mun päiväni ammoin mennyt on,
yhä mailla on illan soihtu.
Mit' tää on? Miks ei joudu jo yö,
kun hiljaa, hiljaa niin sydän lyö
ja pettää viimeinen loihtu?
Kas, taivahat kuinka ne loimottaa!
Joko tullut on tuomion päivä?
Tää heijastus silmäni huikaisee.
Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen,
missä ympär' on huuru ja häivä!
Olin minäkin nuori ja onnellinen.
Näin unta ma kesästä kerta.
Kas, hämärän neittä ma lempiä sain,
ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain —
te nähkää hangilla verta.
Veri punanen ratkesi rinnastain.
Veit paljon sa tyttöni multa.
Mut murheeni nuori ja lämpöinen
se kirjoja kirjoitti hangillen:
sinä siunattu, kiitetty, kulta!
Runoruusut rintani raadellun
te rastitte hiihtäjän matkaa
yli vuorien, yli laaksojen,
ohi murheen ja onnelan ovien —
Mihin? Tee ei mieleni jatkaa.
On päivä jo ammoin laskenut,
yhä poissa on hiihtäjän rauha.
Käs' vaipuvi, henkeni herpoutuu.
Oi, eikö jo kohoa kalpea kuu
ja lasken yöhyt lauha?
1898.
KUOLEMAN RENKINÄ.
Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin,
kuolema kynti ja minä itse itkin.
"Tule mies rengiksi!" kuolema huusi —
"saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi."
Tulen minä rengiksi, huusin ma vastaan.
Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.
Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa;
viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.
Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä;
Herra, koska seison ma sarkani päässä?
1898.
JA VUODET NE KÄY YHÄ VAIKEAMMIKS.
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.
Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli —
koska tulee se suurin suuri?
Koska saavut sa tuskani korkein,
sinä maailman valtias mahtavin,
jota lapsesta saakka ma uotin,
jota vapisin öisin mä vuoteellani,
min katsehen tunsin ma kasvoillani,
kun hetkeksi onneeni luotin?
Sun edessäs tahdon ma polvistua,
mut silmihin katsoa tahdon ma sua
ja sanoa: Henkeni annan!
mut mieltäni nuorta en milloinkaan.
Se tuskassa tulta iskevi vaan,
sen kanssani hautahan kannan.
1899.
YÖ-SONETTEJA. (1898.)
Yö.
Yö saapuu. Päivä on poissa.
Hämy silmiä hämmentää.
Jo kaukana korven soissa
tulet virvojen viriää.
Ypö yksin istun ma koissa,
ei armasta, ystävää.
Vain muistoni kammioissa
runo poistuva heläjää.
Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?
Kuka huntua huiskuttaa?
Kuva valkea vierii ja väikkyy,
tutut piirtehet pilkoittaa.
Mun aatteeni seisoo ja säikkyy.
Sumu silmiä sumentaa.
Huokaus.
Olen kävellyt päiviä, öitä
kuin hullu ja itkenyt
sydänpilloja, pimeiköitä,
rikkaruohoja kitkenyt.
Olen kutonut kummia vöitä,
hiushienoja helkyttänyt
utuhaaveita, unten töitä —-
maassa kiini ma matelen nyt.
Oi, ajat te armahimmat,
kun niskan nyykähys yks
tai kengän keikahus vimmat
sai syömehen sytytetyks
ja tuskatkin tulisimmat
suli voittajan hymyilyksi
Kalliolla.
Noin nään sinut vieläkin edessäin:
Sinä katselit kalliolla
yli ulapan aaltojen siintäväin;
ja mun oli autuas olla.
Sua syrjästä katselin kauan näin:
Tuul' leikki sun palmikolla.
Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
niin vienolla katsannolla.
Oi, silmä suuri ja suruinen,
miten saatoit sa olla niin julma!
Mut noin sua aina ma muistelen,
sinä tyttönen mustakulma:
silmä ylitse aaltojen siintävien
ja tuulessa tukan hulma.
PYHÄ KEVÄT.
Herran henki mailla kulkee,
haudat kaikki aukeaa.
Kas, jo kätkee kääriliinat!
Sydän uuden uskon saa.
Maa, mi nukkui hangen alla,
herää uuteen elohon,
kautta ilman kannel kaikuu:
Vapahtaja noussut on.
Herää sydän ihmisenki
iloinensa, suruineen.
Astu aatos, lennä, liidä
kirkastuksen korkeuteen!
1901.
TAIDENIEKAN YÖ.
Yössä istuu taideniekka.
Miksi helkkää rannan hiekka?
Yön on neitoset tulevat,
yön on mustat morsiamet
valkeilla varsoillansa,
ruskeilla ruunillansa.
"Kunne, neitoset, kulette?
Minun luokse miks tulette?"
"Tuomme sulle tuomisia
meren suurilta seliltä,
ilman pitkiltä pihoilta;
joko on ovesi auki?"
"On se auki auringolle,
paistoa jumalan päivän,
ei yön yrityksille.
Manan neitten maanehille."
Ilkkuivat Manalan immet:
"Voip' on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?
Jo pimeni Suomen päivä,
sammui jo salojen huomen,
meni usko miesten nuorten;
ei ole valoa enää
koko maassa, maailmassa."
Tuop' on tiesi taideniekka,
välkkyi nuoren hengen miekka:
"Jos menikin muilta usko,
vielä ei minulta mennyt.
jos pimeni maani päivä,
on mulla omakin päivä,
tyttö kultainen kylässä,
kaunokutri kartanossa,
joll' on sielu silkinhieno,
katse kaunoinen sametin."
Tytöt Tuonen tyrskyttivät:
"Jo sameni silkkisielu
naisten kahvinauruloissa."
Painoi päänsä taideseppä,
juoksi julman haavan leppä,
juoksi päivän, juoksi toisen,
kunis hän kolmanna kohosi,
kastoi kalvan hurmehesen,
nosti kohti korkeutta,
vannoi näin valan ikuisen:
"En minä levänne ennen
kuin minun miekkani terästä
revontulet roihuavat
yössä pohjolan pimeän."
Vyötti varren rautavyöhön,
astui yksin talvi-yöhön,
talven tähtöset näkivät,
kun hän korpehen katosi. —
Ei ole sitten kuulununna.
1901.
AURINGON OPETUS.
Opeta minulle, aurinko,
mik' on laulajan oikea onni.
"Tee kuin minä, paista vaan,
laulajan onni on antaa."
Pilvet päiväni peittivät.
Kuinka siis kummalla annan?
"Tee kuin minä, paista vaan,
väistyvi mustinkin häivä."
Hanki kattavi kaiken maan.
Turhaan uurran ja puurran.
"Tee kuin minä, paista vaan,
sulaa hankikin suurin."
Entä jos kansa mun kiroaa?
Enkö ma kiroa vastaan?
"Tee kuin minä, paista vaan,
allasi kiro ja siunaus."
1901.
HYMNI TULELLE.
Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
näin kaikuu kannelniekan virsi sille:
Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks tulla,
mut siihen asti aik' on palaa sulla.
Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä,
maan uumenissa unta pitkää piiltä,
herätä hehkuun, työhön, taisteloon,
kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
toteuttaa vuosisatain unelmat,
joit' uinuneet on isät harmajat.
On elon aika lyhyt kullakin.
Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.
1901.
SURUT.
Hän seisoi ja huusi
tappara kädessä:
"Tulkaa, nyt tulkaa,
tulkaa kaikki,
te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet,
huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,
niin koitamme kerran,
ken meistä voittaa,
ja voitettu olkoon
ääneti niinkuin
hauta, mi kuusten
keskellä hiljainen on."
Hän seisoi ja huusi
tappara kädessä,
katsoi uhmaten
kalliosolaan
vuotellen kuoleman karjaa.
"Pelkäätkö, Tuonelan
untelo ukko,
pelkäätkö vuossadan
nuorinta lasta,
pelkäätkö päivyen poikaa?"
Eivät ne tulleet
silloin surut,
tulivat silloin,
kun makas hän maassa,
kamppaili Luojansa kanssa.
Tulivat takaa kuin konnat, löivät
kahleisiin hänet, mierolle möivät,
tekivät hänestä
heikon miehen,
polttivat otsaan
orjan merkin,
jota ei huuhdo
vesi, ei veri,
eikä huulet kauneimman neidon.
1901.
TUSKA.
Hiljaa, hiljaa,
muuten kuolema tulee,
nyt ollaan oudoilla ovilla.
Hiljaa, hiljaa,
tai kätkee kaikki,
nyt jousi on liiaksi jännitetty.
Ei askeltakaan,
ei ees, ei taaksi,
nyt parhaint' on pysyä paikoillaan.
Hiljaa, hiljaa,
aivan hiljaa,
ettei risukaan risahtais.
On malja täysi.
Yks pisara lisää —
ja kaikki kaatuvi kerrassaan.
Hiljaa, hiljaa,
hiiren hiljaa,
niin pieni olla kuin mahdollista!
Mut se kestää kauan.
En kauan jaksa,
mun valtaa raukeus, väsymys.
Hiljaa, hiljaa,
ei äänt', ei sanaa,
yks liike pettää voi piileväisen.
Jumalan kiitos!
Hän ohi kulkee.
Kai kohta saanen ma hengähtää.
Mut hiljaa, hiljaa,
ei viel', ei vielä,
nyt täytyy kestää tai kaikki loppuu.
1902.
JUMALAN TAMMI.
Mikä on tammipuun tohina
Minun koidon korvissani?
Tammi on Jumalan tammi
elämän aukean aholla,
päivässä pimenevässä,
laulun yössä lankeevassa.
Pois viha, pois kateus,
karkotkaa katalat kiistat,
haihtukaa elämän huolet
sekä järjen jäiset tuumat!
Yön elämä ympärillä
tyynny! Tyyntykää inehmot!
Raukene ratasten räiske
sekä seppojen jyrinä!
Minun on mieli kuullakseni
Luojan suuren puun puhetta.
Tarinoi Jumalan tammi:
"Olen toiminnan tohina
kaaoksessa kaikkeuden;
kohtalon kohina olen
puhki ihmisten povien;
olen pauke maan pajassa,
humu ilman huonehessa;
kuurot kuulevat minua,
kuulevaiset eivät kuule."
Kysyn sykkivin sydämin:
"Ja mitäpä minulle huout?"
Julistaa Jumalan tammi:
"Humisen huolia sinulle,
surun annan aateluutta,
vaivan kalvavan vakautta,
ylevyyttä ylhän tuskan;
kynnän otsasi vakoihin,
sielusi enemmän kynnän,
panen paadet hartioille,
käsken nuorna kärsimähän."
Kysyn kylmävin sydämin:
"Miks minua kärsimähän?"
Luojan suuren puu puhuvi:
"Siks sinua karsimahan,
kun olet lapsi laadultasi,
itkijä elämän itkun."
Tammi vaikeni, vavahti.
Seisoi mies aholla yksin,
yössä aukean elämän.
Tunsi polttavan povensa,
sydämensä seisahtavan
vaivasta sanattomasta,
ailuesta ankarasta.
Pyhä on hetki hengen tuskan.
Hiljaa, hiljaa, yksitellen
helmet kirkkahat kihoovat,
sulaten polttavaa povea,
lauhdutellen, lohdutellen.
Saa vaiva sanoiksi, virret
vierivät huulilta urohon,
mies itse haoksi muuttui,
puuttui puuksi paikallensa.
Satu oli sanasta, taru
Tammesta taitehen jumalan.
1902.
JUMALIEN KEINU.
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan,
siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät,
Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuilussa kuohuu.
Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön;
sitten tulkohon tuima yö.
1902.
HIIDEN MIEKKA.
(1902.)
Äidin surut.
Kolme yötä peräkkäin
suurta surun unta näin,
siitä asti murhe mulla
mielessä on tuiretulla.
Unta näin ma miekasta,
verisestä hiekasta.
Kaitse, Kiesus, äidin lasta
sotateille sortumasta.
Näin ma maljan kuohuvan
kuivaks saakka sakkahan.
Totta Herra hekkumasta
estät emon lempilasta.
Nyrkin vielä viimeks näin
kohotetun taivoon päin,
huudahdin ja heräsin ma,
hereilläkin vapisin ma.
Ethän Luoja milloinkaan
hänen salli horjahtaa
itse-uhmaan ylpeähän,
jumalaansa kieltämähän?
Mieli nöyrä hälle suo!
Tai jos tahtosi on tuo,
tapa ennen taisteloihin,
syökse synnin nautinnoihin!
Herra! Mitä huusinkaan!
Ethän kuullut kauheaa?
Tee kuin tahdot Kiesus aina.
Lapseni on sulta laina.
Trubaduurin laulu.
Tuli linnahan köyhä sotamies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?"
"Minä maailman matkoja astun."
"Ja jos olet suora sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"niin tännekin loppua voi sinun ties."
"Sama mulle, mut palkan ma tahdon."
"On oikein, palkkansa saa sotamies —>
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"kuus riksiä vuodessa riittää kenties?"
"Ei, herrani, enempi ma vaadin."
"Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"mut varro, saat seitsemänkin kukaties,
jos miekkasi totta voi tehdä."
"En myö minä miekkaani, hovimies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"riikin rikseihin, se on jumal' ties
itse Hiidessä kuuraeltu.
Mut kuninkaan tyttären jos kukaties —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"saan palkaksein, olen kuninkaan mies."
"Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"
Ja ryntäsi päälle vihamies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
Kas, silloinpa sankari saapui.
Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
sota päättyi, maa oli vapaa.
"Ja saanko ma palkkani nyt kukaties —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies."
Verijälkiä kannukset jätti.
"On oikein, palkkansa saa sotamies
Kunigunda, ah, Kunigunda —
näin lausui kuningas, "mut kukaties
jätät sitten sa maani ja minut.
Siis myö mulle miekkasi sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
Ja korkealle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari suuri:
"Ja vaikka ma vaan olen sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"niin myö minä miekkaani en jumal' ties
itse kuninkaan tyttärihinkään.
Mun onneni olla on sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,
se on Hiidessä kuuraeltu."
Sukkamielen sauva.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
on hopeainen tiuku.
Kun se tiuku helisee,
niin hämy maille lankee,
riutuu rinta inehmon
ja miel' on ahdas, ankee.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan päässä
kultainen on tiuku.
Kun se tiuku helisee,
niin herää hengen härmä,
kuudan maita kulkevi
ja säihkyy unen särmä.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
on timanttinen tiuku.
Kun se tiuku helisee,
on mieli miekan alla,
astuu ilmi aurinko
ja maailmass' on Halla.
NAURUUNSA KUOLIJA.
Voi, miten halveksun minä teitä,
maidon karvaiset katsojajoukot,
te, jotka syrjästä seuraatte, kuinka
eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.
Ylenkatson ma ylpein mielin
teitä te tunnot tahraa vailla.
Sen, joka seppona seisoo ja takoo,
kourat on nokiset myös sepon lailla.
Vasten kasvoja teille ma heitän
lauluni uhman, riemun ja huolen.
Nouskatte sotaan, jos te sen voitte,
taikka ma nauran ja nauruuni kuolen.
Eikä mun haudallani saa haastaa,
että ma koskaan töitäni kaduin.
Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse —
lähdin taas eespäin laajemmin laduin.
1902.
MINUN TIENI.
Minun tieni ovat etsijän teitä.
Onneton, ken mua seuraa!
Ma olen huono opas. Käy tieni kautta harhain.
On kotiin jäädä parhain
jokahisen, jolla koti on.
Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.
Minun tieni ovat taistelijan teitä!
Sorja sotilaan on hangella maata
pään-alaisena kilpi ja vierellänsä kalpa
ja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa,
mut pyrintöni pyhin
on kaunis, kallis, suuri
ja ylpeä kuin jumalitten uni.
En toveria tielleni tahdo.
Mut jollakin jos sama mieli palaa,
hän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne,
ja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne.
Voi olla että yhteen
vie meidät metsäpolku —
silloin nuoli viuhahtaa tai tullaan ystäviksi.
Ja erotahan jälleen.
Onneton, ken mua seuraa!
Mun lauluni on latuja, ne käyvät ristin rastin,
enkä tiedä itsekään ne kunne käyvät asti,
kaupunkeihin, kyliin,
korpien syliin —
enkä tiedä, milloin ma levähtää saan.
1902
RYPÄLE-TYTTÖ.
Mun nuori, villi viinini,
sua ilmaiseks en saanut,
niin monet yöt sun Tähtesi
oon taivas-alla maannut.
Sun ostanut ma orjaksein
oon pohjan pakkasitta
ja siks ne sinuun koske ei,
ei tuulet tunturilta.
Niin useasti uhrit tein
ma aarnihongan alla.
Ol' uhrit verta sydämein
ja jumala ol' Halla.
Ja näin ma häntä rukoilin:
"Oi, sulle kaikki suon ma,
älyni, lahjat laulunkin
ja aatteen tulet tuon ma,
unelmat ujot kunnian
ja toivot toimeentulon,
myös muistot kodin rakkahan
ja siskoseuran sulon.
Eloni kaiken sulle suon,
mut lupaa mulle yksi:
jos koskaan, koskaan löydän tuon,
jot' en saa löydetyksi,
et häneen koskea sa saa,
et kesäpäivän kukkaan.
Hän mulle kaikki muistuttaa,
mi mennyt mult' on hukkaan."
1902.
LA TRICOTEUSE.
[Nain kutsuttiin niitä naisia, jotka Ranskan vallan- kumouksen aikana istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen kuuntelivat sen päätöksiä.]
La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa,
sen ympär' ilma hurmehuuruss' on.
La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa
kuin onnetonta kuilut kohtalon.
Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä,
paetkaa, nähkää giljotiinit työssä,
ja sielussanne kuin Belsazarilla
saa aatos muodon tulikirjaimilla:
La Tricoteuse!
La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo
vaiheita valtakuntain, kansojen,
maat järisee, päät kuninkaitten putoo,
kun vaatii verkkos langan punaisen.
La Tricoteuse! Sun vihasi on veri.
La Tricoteuse! Sun lempesi on meri.
Ken surmais äitiään ei armahinta,
kun hälle sopertaapi sorja-rinta
La Tricoteuse?
La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,
on onneton, ken sinut nähdä saa,
mut kaksin verroin onneton se miesi,
min tielle satu et sa milloinkaan.
La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.
La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt.
En enää irti pääse silmistäsi.
On kutonut mun vangiks valkokäsi
La Tricoteuse,
La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä
on hyvä maata miehen murtuneen,
sua muistaa peltomiesi päivän työssä,
sua korven käyjä yössä yksikseen.
La Tricoteuse! Sa elon ensi viete!
La Tricoteuse! Sa huilun viime miete!
Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.
Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin
La Tricoteuse.
Ah, vaeltaja elon erämailla,
kysytkö, missä on hän, mistä, ken?
Hän menee merten lainehitten lailla,
hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.
Mut jos sa kysyt, ken tään laulun lauloi,
sen teki pohjan poika, kun hän kauloi
kultaansa, joka katsein kiehtovaisin,
suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin
La Tricoteuse.
1902.