PURO.
Tuli hieno herrasjoukko
salon sinisen siimeksehen,
näkivät vierivän purosen,
haastelivat haavemielin:
"Katso, kaunista puroa,
kukkarannoin rientävätä,
kuinka sen kuultava vesi on,
kuinka armas aallon päily
keskellä kesäisen lehdon,
salon sinisen siimeksessä."
Haastelivat haavemielin.
Kulkivat kohin kotia,
kaupunkihin kaukaisehen,
tehtaat jyskyi, koski kuohui,
kaupungin sillalla sanoivat:
"Hyi, miten rupainen virta,
ruma, rutsattu, likainen,
osto-hyödyn orjuuttama!"
Naiset nipristi nenäänsä,
herrat heitti keppiänsä.
ÄIIös huolko herrasjoukko!
Virta on samainen virta,
joka pulputti purona
sinimetsän siimeksessä.
Saasta jää jälelle, virta
vierivi eellehen, merehen,
elontyönsä tehtyänsä.
1902.
LAULUN LAPSI.
Kaikki on kaunista minulle
tämän ilman kannen alla,
ilo, murhe, itku, nauru,
luonto, maailma, lokakin,
rauha suuren rakkauden,
vihurit vihan ja lemmen;
kaikell' on kajastuksensa
Luojan suuresta suvesta,
ikuisesta auringosta
tähtitarhojen takana.
1901.
ARMAIN KUOLEMAN AJATUS.
Pelkäsin unia ennen
niinkuin peikkoja; levolle
menin kuin mestauslavalle.
Miksi? Mietin. Ol' elämä
armahampi yön unia,
nukuin nuoruuden suruihin,
heräsin huomenen iloihin.
Siitä asti kuin pimeni
päiväni, mustui mun eloni
onnen orsi, kaikk' on toisin:
yön unet on ystäväni,
päivät peikoista pahimmat,
vaikeinta valvominen, —
armain kuoleman ajatus.
1902.
KUUTAMOLLA.
Kuuhut halki usva-yön
kutoo kumman helmivyön,
noin läpi mieleni utuisen
kudot, neiti, kummat sillat, —
sillat maasta taivahahalle.
Kiitos, kiitos kirkkahalle
yön valjun valostajalle!
Virkkaa neiti vienoin äänin:
"Utu on enne aamun koiton.
Koska päällä metsän puiden
väikkyvät punaiset hunnut,
silloin mieles kuu katoopi
osahansa onnellisna."
Noin ällös sanele, neiti!
Ennen olkoon yö ikuinen
kuin päivä sinua ilman.
1902.
MIKSI KYSYISIN ENEMPI?
En tiedä, oletko impi
lentotähti taivahalla,
valo maillensa menevä
vaiko unten uusi päivä.
Ja en tiedä, oletko impi
viime tuomion tulemus
syömelleni syntiselle,
vai tuoja elämän uuden.
Valaisit pimeän yöni,
näin ma pitkät pilven rannat —
miksi kysyisin enempi?
1901.
PUNAINEN NEILIKKA.
(1904.)
Tuulinen sija.
Neiti, neilikka punainen,
yrttitarhan taideluoma,
kammiossa kasvatettu,
lempeässä lämmitetty;
tuulinen sija sinulla
oli tumman ikkunalla.
Neiti, neilikka punainen,
kesän haave hangen maassa,
päivän kukki, toisen tuoksui,
päänsä painoi kolmantena
runolaulajan lasilla,
ankaralla akkunalla.
Harvoin tänne päivä paistoi,
senkin seinien lomitse;
harvoin tänne lämmin läikkyi,
senkin vaivojen välitse;
harvoin harhausi hymyily,
senkin kautta tuskan tuiman.
Pahat suut.
Pahat suut panettelevat
lumpeeni pataluhaksi,
jouhipääksi joutseneni.
Ylpeäksi sun sanovat.
Ollos ylväs, niin minäkin!
Kun näet kumarat niskat,
pidät pääsi pystympänä.
Läikyt lietona elosi.
Läiky, lieto, niin minäkin!
Kun näet rapakkolammet,
kierrät, kaunis, kauempata.
Tuhlailet hymyjä huulen.
Tuhlaa, tyttö, niin minäkin!
Yks on riemu rikkahalla:
ylenkatseesen ylenet.
Erotessa.
Muistelen minä sinua:
satakielet soittelevat
yössäni hämärtyvässä.
Muistelet sinä minua:
lepinkäiset lentelevät
pääsi päälle istumahan.
Muistelemme toisiamme:
kaksi kaunista kesällä,
kesälehti kolmantena.
Syy.
Rakastimme me molemmat:
sinä minua, minä sinua;
ei se ollut syy.
Kiusasimme kumpaisetkin:
minä sinua, sinä minua;
ei se ollut syy.
Oli syynä onnettuuden:
loittonit sinä minusta,
vain vikani muistit.
Ja oli toinen turman siemen;
loittonin minä sinusta,
ihanintas itkin.
Kesä-aamu.
Seisoi seijas Sukkamieli
aholla ylenevällä,
suvi-aamun auetessa.
Hempeä, herättyänsä,
yön nuoren nukuttuansa
veltot jännitti jäsenet;
kesä kukki kulmaluilla.
Heinä polvia halasi,
pohkehia poimulehdet,
horsman latvat lantehia,
uumenta uninen valmu;
itse ruusuna rusotti,
ylpeä, ylinnä muita.
Ihala ihantelihe,
Katsoi kaunis maata, merta.
Mehiläinen, mies kepeä,
lensi kukkasen kupuhun;
punahuuli noin puheli:
"Paha poika, pois menekin
umppujani aukomasta,
juomasta juhannustani,
ruusuja rakastamasta!"
Liverteli Lemmon lintu:
"Armas, pois älä ajele,
mies olen me'estä tehty,
sokerista sorvaeltu,
minkä juon juhannustasi,
sen pidät pitoja kekrin."
Seisoi seijas Sukkamieli,
haukotteli hiljaksensa
aamun alkavan punassa;
kastehesta kutri kiilsi.
Menevät, murehtisinko.
Kangastuksina katoovat
minun mieleni unelmat,
piirtyvät pihoilta ilman
tunturit todellisuuden.
Katuisinko, jos katoovat,
menevät, murehtisinko,
kyllin katselin kuvia,
kirjokaaria elämän,
aron astuin hiekkamerta,
silmä taivahan sinessä.
Tule tuuli, pohjatuuli,
tunnen keltahan keväisen,
luo lunta polulle talvi,
tunnen palmun päivälatvan,
messua jumalan myrsky,
kuulen kukkuvan käkösen!
TALVI-YÖ.
Uhkaa pohjan ääret aavat,
hohkaa hanget kuolemaa,
taivaat oudon siinnon saavat,
Louhen linnat loimottaa,
vankuu merenselkä laaka,
ulvoo hukka, yltyy yö;
painui päivän kultavaaka,
täyttyy raudan, roudan työ.
Yks on yössä vapaa valta:
pauhaa koski kuurapää.
Katsoo kuusi kukkulalta,
tähti päällä kimmeltää.
Hyppii hyiset vetten hyrskyt,
hyiset sotkat soutelee,
mutta missä taukoo tyrskyt,
jäinen joutsen joutelee.
"Hyv' on hyyssä linnun olla,
ihanampi ihmisen,
armas Suomen suvannolla
ailakoida aatosten.
Eipä polta päivän helle,
paistaa kuolon kuudan-yö,
vaipat vilppaat sydämelle
utupiian pirta lyö."
Vierii virsi tammikuinen,
kuulee mykkä metsä, maa.
"Turhaan riennät tuiretuinen,
rientos talvi taltuttaa,
antaa aika jäätä järkeen,
loihdut synkät sydämeen,
kuolon kirjat miekan kärkeen,
haudan hankeen siniseen.
Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn
vyöryy elon virran vuo,
syöksyy miesi syystä syyhyn,
koski pauhaa, luoja luo,
pursuu puhki jäästä, yöstä
hetken kupla kultainen;
vaahto vaan jää urhon työstä,
laulu tiestä laineiden."
Joikuu joutsen jäästä saatu,
rantaan kuohut kolkot lyö.
Ankara on laulun laatu,
tuima talven tähti-yö.
Värjyy metsän pyyntimiesi,
herää, säikkyy henkeään,
hiihtää, minne viittoo liesi,
piilee pirttiin lämpimään.
1904.
KULTAISET LANGAT.
Kultaiset langat
johtavat taivaasta maahan.
Kultaiset langat
juoksevat rintahan kunkin,
hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat;
kulkevat, kunne ihminen kulkee,
seuraavat häntä hautahan saakka, —
ja katkeevat poikki.
Mut astuvi joskus enkeli taivaan,
solmivi yhtehen lankoa kaksi
keskellä ilmojen aavoa merta,
kullassa, kuun päällä, auringon alla;
ja usein on ihminen idän puolla toinen
ja lännessä toinen
ja kumpikin katsovat tähtehen samaan
ja silmät kyynelin kastuu.
Ja usein on mustaakin mustempi toinen
ja valkea toinen,
eikä he eroansa huomaa;
ja usein on syntynyt sydän-yöllä toinen
ja päivällä toinen,
mutta he hämärissä yhtyy;
ja sattuu, on synkät he kumpaisetkin
ja syntiä tehneet
ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun
ja purevat hampaansa yhteen
ja iskevät silmästä tulta
ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori,
eikä pilkahda toivo
eikä tuikahda tähti,
vaan salamoi ylpeyden autio yö.
Käy taru, silloin jos kultaiset langat
toinen ne toisensa taivaalla kohtaa,
kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen,
kaikuvi virsi, ei virketty muinen,
humisee ilma kuin huilu,
visertää maa kuni viulu;
ja käy taru, katkeevat kultaiset langat
ja syöksyvi kuiluhun ihmistä kaksi
ja katsovat kumpikin toistensa silmiin
ja kasvot päivänä paistaa.
1904.
NOCTURNE.
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan, neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
omani on Hiiden vuoren kulta,
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.
1903.
SYDÄN.
I.
Sydän, mitä sahaat?
Sahaatko lautaa
neljää, joiden
välissä maata,
maata mun mieluisa on?
Sahaan ma rautaa,
kahleita katkon,
että sun henkesi
vapaa oisi,
henkesi onneton.
II.
Sydän, mitä kuiskaat?
Kuiskitko kummaa
polkua päivän,
tunturin tietä,
taivahan tähtiä päin?
Kuiskin ma tummaa
runoa Tuonen,
kuiluja, vaivaa
virkkamatonta,
autuutta ylpeäin.
1904.
TUULIKANNEL.
Muut sydämen saivat, ma kantelen.
Muut murehti, nautti, ma en, ma en,
en kurja ma elää, en kuolla voi,
kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi.
Kova kohtalo, ankara arpa tuo:
ei rauhoa yö, ei päivä suo,
ei armoa aika, ei ijäisyys;
sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.
Mun syömeni tuulikannel on,
sen kielissä laulu on lakkaamaton,
se yössä, päivässä, yksinään
soi ilmahan ijäti väräjävään.
On tuomitun tuttuja päällä maan
pihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan,
en veljiä, siskoja omata voi,
kun outo on itseni, soi, vaan soi.
Ja tuulet taivahan soittelee!
Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
jää kantelo jälkehen kaikumaan.
Kas, pohjainen, kuinka se myrskyää!
Taas läntinen lempeä leyhyttää,
itä ankara itkuja pitkiä tuo;
ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.
Ja immyt ikkunan aukaisee.
Kuu paistavi, kutri kimmeltelee.
Mi helkkävi yössä niin himmeään?
Hän kuuntelee, käsi sydämellään.
Ja muistavi muinaista armastaan.
Ah, tuulikantele on se vaan!
Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi,
ei itke, ei naura, se soi, vaan soi.
Myös kuulevi joskus synnyinmaa.
Se herää ja kahleitaan kalistaa.
Joko vapaus valkeni raikahtain?
Ei, tuulikantele kaikuu vain.
Kiro katkera, julmuus jumalien:
itse orja, ma vapautta veisailen,
itse lemmetön, lemmestä laulan ma,
itse tunnoton, viritän tunteita!
1905.
MORITURI.
Me olemme kuolemaan tuomittu suku;
me päivin emme valvo, öin emme nuku.
Me olemme rauhaton, roihuava rotu;
me emme muiden seuraan ja tupatöihin totu.
Me viihdymme, missä tähti viimeinen tuikkaa,
raikuu ranta autio ja meripedot luikkaa.
Me taistelemme jäässä ja hymyilemme hyyssä,
me sorrumme ypö yksin sydän-yön syyssä.
Me tahdomme nähdä, mikä on Manan mahti.
Me lienemme luomakunnan kunniavahti.
On laulanta meille kuin illalle rusko:
me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.
1905.
VAELTAJA.
Yö ennen viholliseni
oli vankin, vanhin, julmin,
on nyt tullut toinen: Talvi,
peitsi pakkasen pureva.
Valkeus sanani suurin,
sillä voitin voimat kaikki,
kun lauloin, lakosi miekat,
kun iskin, kipunat kirpoi;
lujin tuotteeni minulla
nyt on Lämpö.
Läylimielin
jätän tapparan tulisen,
pistän miekan miehen vyöhön.
Teit totta sodassa, siitä
kiitos kirkas kuin salama!
Seisoit selvänä sivulla,
vierelläni välkkyvänä,
säihkyit, kun minäkin säihkyin,
nousit, kun minäkin nousin,
vuosit verta, kun minäkin,
huohdit, rauta, hurmehisna,
raaka kuin minäkin, rakas, —
olit oikea toveri!
Astun nyt asehetonna
eteesi, elämän Talvi,
muuta ei suojusta minulla,
sydämeni sylke yksin:
muill' on kansa, ei minulla,
muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku;
asehitta, aattehitta,
ihanteitta, ihmisittä,
uskotta, unelmittakin,
toivehitta tohdin seista,
talven tannerta kävellä,
käydä hallan haastelohon.
Niin olekin maani matka,
sydän syntymäkotini,
punahurme puolueeni,
kansani polun kajastus,
oma silmä oppahani,
oma askel aatteheni,
oma taival toiveheni,
oma itse ihmiseni,
kuolo yksin kumppanini,
hanki hautani sininen.
1905.
NINIVEN LAPSET. (1903-1904.)
Miesten kuoro.
Aution maan
antoi Herra meille,
me teimme sen viinitarhoiksi.
Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
me aallot laivoin lannistimme.
Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
me valjastimme ne valon varsoiksi.
Kuoleman kauhun
antoi Herra meille,
me voitimme sen mielen viisaudella.
Maailman tyhjän
antoi Herra meille,
me täytimme sen ihmisneron voimalla.
Naisten kuoro.
Kaunis on ihminen,
koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla.
Kauniimpi ihminen on,
koska koti aidattu on linnun-laulupuilla.
Kaunis on ihminen,
koska hän haudan unta, unhoitusta halaa.
Kauniimpi ihminen on,
koska elon tulikukka poskipäillä palaa.
Kaunis on ihminen,
koska mielen-maltista hän matkasauvan vuolee.
Kauniimpi ihminen on,
koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.
Nuorten kuoro.
Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,
raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu.
Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolla!
Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla!
Kuumat on suudelmat auringon huulten,
kuumempi sylin-anti aron itätuulten.
Pala, pala heinä! vieri, vieri virta!
Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.
Zenoben laulu.
Aika: vierivä kehräpuu.
Maailma: soiluva salmensuu.
Rakkaus: aurinko taivahalla.
Kuolema: pilvi päivän alla.
Hetki: ihmisen ijäisyys.
Jumala: sykkivä sydämettyys.
Kotiliesi.
Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi!
Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle,
köyhälle loistat,
lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan.
Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään,
murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;
syntyen sinulta
saamme me katsehen kirkkaan;
elämän teillä
oot kova kallio keskellä kuohuja, merta;
kuoleman aution tullen
liekutat meille viimeisen, vaikean viestin
rannoilta viidan
vihertäviltä.
Korkea, oi kotiliesi pala siunattu liekki!
Hiilos himmenee,
vilkkuvat sini-salaperäiset virvat,
nousevat kangastuksina kaukaa
suvun alku-äitien ammoiset tarinat,
olentosi lähteet
aukeaa,
yksilön rajat
raukeaa,
onkalot perittyjen ominaisuuksien,
kuilut kuolleiden
kouristaa,
aivojen outojen, villien luomat kummitus-ihmeet,
näyt näkemättömät,
sadut sanomattomat;
pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro:
"Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi,
valhetta vanhempain koti kultainen, kallis,
taruja työ, hyve, totuus,
juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas.
Sua syytämme
tuli turmion!
Sua kiroomme
lieska helvetin!
Sulle uhrasimme
unemme, vaivamme,
sulle kannoimme
hikemme, heelmämme,
heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja,
antoi elämä
paatisen penkin,
kuolema multaisen mättään.
Kirottu, oi kotilies! säen pettävä sammu!"
Tukkani nousee,
kauhu selkäpiitäni karmii;
on kuin siirtyisi seinät ja katto,
kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta:
"Suuri on
urhojen yön ympäri-piiri,
pieni on
auringon, kuun kultainen tanner,
autio on avaruus, tosi talvi on yksin,
kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä tyhjyys,
josta me tulimme,
jonne me menimme,
missä me enimmän aikamme elimme!"
— Aukaisen uksen,
syöksyn tuiskuhun, tuuleen.
Karavaanikuoro.
Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
puna-raakku auennut aavikon rannassa.
Erälaivat soutaa,
ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.
Tulikuumat niinkuin askelet allamme
huulet heljät hilluvat saatettavallamme,
varsi kuin palmu,
silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.
Intia:
"Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?
Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?"
Ninive;
"Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?"
Intia:
"Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?
Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?"
Ninive:
"Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,
Tiemme suru sydämen ja veren palo suuntaa.?
Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla;
katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla,
iho eebenpuusta,
hampahat valkean, pyhän norsun luusta.
Bajadeerit:
Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin,
yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin,
Lennä, lennä, lintu, hämyn perho häily,
virvatuli sydämissä, syty, älä säily!
Kyllin on kruunuja karkelijalla,
valtakunnat uinuvat vöittemme alla.
Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee,
kun ma soljen päästän, sotajouset laukee!
HÄÄHYMNI.
Tyttö:
Lauloin yölle, lauloin tähtösille,
kyllin lauloin kuulle kalpealle.
Miks en laulais kerran auringolle,
sulle, sydämeni päivänkulta?
Poika:
Lauloin rakkautta onnetonta,
kyllin lauloin lemmen kyyneleitä.
Miks en laulais kerran onnellista
osaa rakastavan onnen myyrän?
Tyttö:
Lauloin mieron linnun lehtipuita,
kyllin lauloin vierahitten viitaa.
Miks en laulais kerran kurkihirttä,
koska kodissani ruusut kukkii?
Poika:
Lauloin kangastusta korven kolkon,
kyllin lauloin talotonta tietä.
Miks en laulais kerran keidastani,
yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?
Tyttö:
Lauloin äärettyyttä yksinäisen,
kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa.
Miks en laulais kerran äärellistä
maata, jota sade, päivä siunaa?
Poika:
Lauloin mahteja ma murtavia,
kyllin lauloin jumalitten juhlaa.
Miks en laulais kerran ihmislasten
häitä, joiss' on suru sulhaspoika?
Kuoro:
Murheet morsiamen helmaa kantaa,
tähtitelttaa taivaan vallat kateet,
palaa punaisena tuskan tuohus,
mutta onnen otsalehti kiiltää.
1905.
KORKEA VEISU hänelle, jota minä rakastan.
Sanoi ennen elämä minulle:
"Kärsi ja nauti!"
Sanoo nyt: "kärsi!" ei sano muuta.
Tahtosi tee, sun vaalin on valta,
tien päässä seison,
tunnetko murhetta, musta tyttö?
"Tuuli on murhe, voimakas, väkevä,
syttävi, liehtovi lempeni liekin."
Kahle on murhe, sitkeä, vankka,
luuhun se puree ja jänteet se jäytää.
"Yöhyt on murhe, viileä, lauha,
sen taivaalla tähtöset tuhannet käyvät."
Miekka on murhe, murtava, lyövä,
ei ole urhoa, ken sitä kestäis.
"Lahja on murhe, laupias, hellä,
miksi et kanssani siunausta jakais?"
Riemuni sulle ma jakaa tahdoin,
murheeni yksin kantaa.
"Suuri, summaton lapsi sinä,
etkö sa lempinyt koskaan?"
"Miksi et virkkanut minulle mitään,
tuijotit tuleen,
vaikenit vaivasi kauan?"
Pelkäsin että et leikkisi enää,
et nauraisi enää,
naurusi mulle on kallis.
"Näethän, että ma nauran nytkin,
katso, ma nauran
silmäripsien alta."
Nauranet, itket sydämessäsi,
kyynele kiiluu
silmäripsien alta.
"Lempivän hymy on kyynelten halki."
Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?
"Rakkaus rintani ahtaaksi teki."
Huoneessa tässä on kuolema käynyt.
"Aukaise silmäsi, armas!
Täss' olen minä ja täss' olet sinä,
tuossa on tuoli, tuossa on pöytä,
ikkuna tuossa,
täällä ei muuttunut mitään."
En ole minä ja et ole sinä
eik' ole huone entinen meillä,
armaani, katso, ken tuolilla istuu,
ken vuoteella lepää,
ken vilkuvi verhojen takaa!
"Eikö siis koskaan aurinko koita?"
Koittavi pitkä, pilvinen päivä,
äänetön ehtoo,
lankee lauluton ilta,
vailla riemuja, suruja rinnan,
vailla vaivoja inehmon mielen,
ilman tahtoa, tuntoa, järkeä —
hiljainen hämärä,
harmaja ikävä,
huomenen huolia vailla,
siksi kuin päättyy
päivien uni,
siksi kuin Tuoni
tuomitun korjaa,
käärivi kerran
kärsinehenki
hivuksihinsa
kuoleman kalpea vaimo.
"Jumalissa juoksun määrä,
Sulhoni ijäisen ehtoon."
1905.
SUOMEN SÄÄDYT.
Vanhan valtion murene,
yhteiskunnan kulmapaasi,
Suomen säädyt, maan perustus.
Varrotte vakavat niinkuin
Luther Wormsissa.
Odotus
ei kevyt kesäinen aamu,
ei syksyn pimeä puhde:
tyyni Suomen talvipäivä.
"Tässä seisomme."
Takana
seisovat sadattuhannet,
isät mennehet manalle,
sukukunta syntymätön.
Miksi maassa mielten myrsky?
Sana Suomen on sanottu.
22/2 1905.
LEO MECHELIN.
Motto: Tulee mies meren takainen, ei kansan tuomion alainen.
Tunto tyyni, kunto kirkas,
toimi, tarmo taipumaton.
Suomen oikeuden soturi.
Suomen kaunis kansalainen.
Terve, terve!
Ei Sinulle
suonehet korkeat jumalat
tyyntä juoksua elämän
eikä merta aallotonta;
antoivat väkevän virran,
kosken kuohuvan, kivisen,
hyrskyt hyiset, pilvipäiset,
pärskyvät, pahat kurimot:
viskoivat venettä, miestä,
eivät visko miehen mieltä.
Niin koitti kultainen vapaus.
Seisot Suomen kalliolla
nyt niinkuin lakkapää petäjä,
suoraselkä, tuulten tuttu.
Katsoi kansasi Sinuhun,
oli kaikki kallis saatu,
pyhä taisteltu takaisin,
painoi yksi aatos ange:
"Vielä ei kaiu kansan kieli,
kansan kieli, kansan mieli,
laki jäykkä, järkkymätön,
Suomen suuressa salissa."
Katsottihin, kuunneltihin.
Niin sinä äänesi korotit,
kaikui kallis Suomen kieli;
niin sinä askareet alotit,
alkoi kaunis kansan valta;
niin Sinä suuntasi osotit,
oli suunta suora, selvä;
astuit päähän Suomen pöydän,
vuoret oikeuden jyrisi.
Ajan kääntyi kirjanlehti,
kävi kansassa humaus.
4/12 1905.
MOSKOVA.
Runon raikui kultakannel:
"Mitä on myrskystä sanojen,
kun soi kansan myrskykellot?"
Vastasi verinen hanki,
hukat huuti Moskovasta:
"Ruoskikaa runotkin kaikki,
sana tuo tekojen myrskyn."
Helkähti hopeakannel:
"Mitä on usko suurten unten,
kun soi kansan kuolinkellot?"
Tykit tuonelan jyrisi,
hukat huuti Moskovasta:
"Murskatkaa unelmat kaikki,
usko on pohja uuden polven."
Vihan välkkyi rautakannel:
"Turhat on rinnan tuskat, riemut,
kun soi kellot keski-öiset."
Paukkui pakkanen arojen,
hukat huuti Moskovasta:
"Surmatkaa sydämet kaikki,
sydämestä päivän synty."
Kirkot Moskovan kimalti,
Humahtivat huomenkellot.
1906.
RAUDAN SYNTY.
Syntymättä Suomen rauta.
Hettehissä kansan hengen
heiluu Suomen malmi melto,
aaltoo ponneton ajatus
niinkuin ruoste rahkasuolla.
Ken heikon herättäjäksi?
Kevätmyrsky, maiden ryske.
Ken raudan rakentajaksi?
Ajan henki, nuorten airut.
Kuka liekin lietsojaksi?
Suuttumus valon-väkevä.
Palkehien painajaksi?
Kaikki Suomen kansan lapset.
On aika taonnan aika,
hetki tehtävän teräksen,
hikipäisen päivän tuska,
tuokio väkivasaran.
että pois kuluisi kuona,
karkenisi kansan hammas,
seijastuisi summat aivot,
muodostuisi musta möljä.
Miksi rauta raikumahan?
Kun on tarvis työkaluja.
Miksi hirret hilkkamahan?
Kun on kiire kynnökselle.
Miksi lempi liekkamahan?
Kun on kaunis manner meillä.
Viha miksi välkkämähän?
Kun ei kirkas kansan kilpi.
Tuli, kuule poikoasi.
Luojan helkka, heimoasi.
Ukon tuura, tuttuasi,
lastasi, sinisalama!
Tunnen syntysi, sylistä
kirposit ajan emojen,
piilit maassa piilokkali
kaskien kytösavuna,
nousit takkahan talojen,
kykenit jo kynttilöiksi,
korkenit kokoiksi Herran,
helaavalkeiksi virisit,
hehkuit kansojen kevättä,
suitsuit suurta kukkimusta.
niin sytyit sotatuliksi,
tuprahdit tulipaloiksi,
kylvit jo kyventä kuolon,
sorron siementä sirotit,
raiuit suulla rautamyrskyn,
kiljuit suulla surmakirnun,
isänmaa nimes ihana,
toinen: kansan itsetunto;
painu nyt pajatuliksi,
sepon suostu ahjon alle!
Kivihiili, Kimmon poika,
vanhin vuoren veljeksiä,
sysi-hattu, synkkä-hahmo,
saalas vaivan vuossatojen!
Tunnen ma sinutkin, tuska
olet rouhitun rotuni,
painama petäjäleivän,
sotaratsun sortelema,
kiristämä kirkon ruoskan,
rutistama ruunun miesten,
tammikuussa tielle tehty,
pakkaskuussa työlle pantu,
teurastettu teuraskuussa,
unohdettu kukkakuussa.
Kuku nyt kullaisna käkenä,
helkä sulka-suitsevana,
lieka lintuna pajani,
laika lauluni saenna,
kuki köyhän pihlapuuna,
orjantappura-okana.
pistä piikkinä poveni,
omantunnon tutkaimena,
kerro työtä tuonen-tyyntä,
tyytymystä, täytymystä!
Panu, poika aurinkoisen,
päivän paistavan jumala,
leppeämmän hetken herra,
laupiaamman tunnin tuoja!
Kuule särjetyn säveltä,
rikki piestyn pilpatusta,
kansan kahtia menevän,
heimon hurja-huudollisen,
joka ei seisonut surussa,
ei elon kohluissa kohonnut,
painui maahan martahana,
poistui oikean poluilta!
Anna päivä armautta,
anna viikko viljelystä,
anna vuosi auran tointa,
kausi kaunista keseä,
saisi korret korttumahan,
nuorten varret varttumahan,
henki uusi heilimähän,
aika toinen alkamahan,
taisto kaunis kaikumahan,
kansan valta vankumahan,
söisi Suomi selvän leivän,
jäisi peuroille jäkälä!
Niin kuule, nimetön luoja,
tule, suuri tuntematon,
uskonnottoman unelma,
ihanne ivailijankin!
Tule myrskynä mereltä,
mailta pilvenpatsahana,
jyskä tuomion jylynä,
valka maailman valona,
tapa tauti juurta myöten,
mädän syyt syvältä kynnä!
Tyydy työmiehen talohon,
katso päälle päiväläisen,
loiselle enemmän loista,
lohduttele muonamiestä,
myös mene mäkitupihin,
tule työpajan tomuhun,
suorenna selät kumarat,
suorita parempi palkka,
sulje kurkku kukkarolta,
anna ääni ihmiselle,
irroita ajatus mykkä,
päästä päähän neuvospöydän,
kaitse maata kansan kautta,
maa on tehty kansan tautta!
Mitkä äänet oudot yössä?
Kaadetahan kirkon kukko.
Mikä pauhu parsikossa?
Kohoavat koulut toiset.
Mikä terhen päivän tiessä?
Pääty pöyhkä virkavalta!
Miksi tanhu taivahilla?
Maan on varjeltu vapaus.
Näen minä ajan tulevan:
kasvavi saloilla Suomen
kansa kuin teräslepikko,
rautatammikko tanakka,
tuhatpäinen peitsilehto,
päivässä välähtelevä,
härmässä helähtelevä,
soinnahtava tuskan tullen,
heilahtava hetken tullen,
käypä kuolohon hymyten,
kuurassa urosten parrat.
Seisovi selillä Pohjan
vartio vilun-väkevä,
Lappi talven-taiallinen.
Turja turman-luottehinen,
tunturi revontulinen,
lonka Louhen-poiallinen,
kappa hyytä hartioilla,
purnu lunta päälaella.
1905.