HELKAVIRSIÄ. (1903.)

IHALEMPI.

    Tuo oli tytti Päivölässä
     Ihalempi, maammon impi,
    mansikka hyvien maiden,
    Herran lehtojen hedelmä;
    meni karjahan kesällä,
     ei tullut takaisin tytti.

    Läksi veikko vieremähän. —
    Hiidet virvoja viritti. —
    "Kunne sorruit kurja sisko?"
     Poika soille portahaksi.

    Läksi taatto tietämähän. —
    Hiidet virvoja viritti. —
    "Kuhun kuljit tyhmä tyttö?"
     Taatto Kalman kartanoihin.

    Läksi äiti etsimähän. —
    Hiidet virvoja viritti. —
    "Missä mielitiettyseni?" —
     Äiti taivahan taloihin.

    Saatteli sanan Ukolle:
    "Haihtui tieltä tuiretuinen."

    Läksi Luoja löytämähän. —
    Hiidet virvoja viritti. ~
    "Kussa kuljet Herran kulta?"
     Sammui kaikki Hiiden virvat.

    Istui impi maammon marja
    hettehellä heiluvalla;
    kysyi julkinen Jumala:
     "Miksi poskesi palavat?"

    Vastasi valio korven:
    "Kulki pilvi taivon kantta,
    päivä pilveä punasi,
     siitä syttyi poskipääni."

    Sanoi Taatto taivahinen:
    "Miksi silmäsi vesissä?"

    Virkkoi vieno metsän viemä:
    "Lankesi kedolle kaste,
    madot kiilto-kimmeltivät,
     siitä silmäni kihosi."

    Tutki Tuomari sydänten:
    "Miks povesi polttelevi?"

    Salon arka noin saneli:
    "Tähti kultainen putosi
    läikkyvähän lähtehesen,
     siitä syömeni värähti."

    Jo julisti hyvä Jumala:
     "Kun lie pilvi kulkenunna
    olet tytti pilven tytti,
    kun lie kaste langennunna,
    olet siunattu kaponen,
     kun lie pudonnut tähti,
    olet tähden synnyttävä,
    sankarin sotasukuisen,
     miehen suuren, miekka-lemmen."

    Sanoi, nosti noutamansa
    ylimmäiselle sijalle,
     ylimmäisen pilven päälle.

TUURI.

    Noin ne lauloivat jumalat,
     juorottivat jouhiparrat
    rannalla Aluen järven,
    Tuurin uudessa tuvassa:
    "Autuas elämän arpa,
     kun on onni ottamassa,
    taito kättä käyttämässä.
    Ei elot eläen puutu,
     taarit tarjoten vähene."

    Tuo oli Tuuri onnellinen,
     talonpoika taidollinen,
    kaatoi kannuhun olutta,
    lausui tuolla lausehella:
    "On eloa, on iloa,
     oisi kyliin kystä meillä,
    yksi on suru sydämen:
    Tuoni ankara tulevi,
     Kuolo kaikki korjannevi."

    Senp' on sai sanoneheksi,
    kuului tiuvut talvitieltä,
    kulkuset kujan periltä;
    kuunteli isäntä itse,
     vaikenivat valta-luojat.

    Tungeikse tupahan vieras,
    hyyssä turkki, jäässä parta,
    kulmakarvat kuuralliset;
    pimeni tuvassa tuohus,
     Tuurin kasvot kalpenivat.

    Sanoi Kuolo kutsumaton:
    "Kun ei kuulu tervehdystä,
     itse tervehdin tuloni."

    Tuo oli Tuuri onnellinen,
     talonpoika taidollinen,
    tunsi jäätyvän verensä,
    sydämensä seisahtavan
     tuskasta sanattomasta;
    toki lausui laatuisasti:
    "Istunet ilon tekohon,
     tuoppi oltta tarjotahan."

    Virkahti viluinen vieras:
    "Tullut en ilon tekohon,
     otan itse olvituopin."

    Astui luokse arvollisten,
     kannun vaahtisen kumosi,
    lausui tuolla lausehella:
    "Ei kysytä kuulumia,
    kysyn itse kuulumani:
    tie on tehty miehen mennä,
     reki sankarin samota."

    Lysmyi polvet ponnettoman,
     syöksyi jalkoihin jumalten,
    huuti suulla surkealla:
    "En jaksa erota vielä
     kodistani, konnustani,
    luota vaimoni valion.
    Pyydän yhden päivän armon,
     yhden viikon, yhden vuoden."

Nyykähtivät päät pyhäiset.

    Kuolo kummasti hymyili:
    "Ei miestä väkisin viedä,
    saati veikkoa jumalten.
     On aika odotellani."

    Astui jo tuvasta Tuoni,
    painoi kiini pirtin uksen;
    hengähti isäntä itse,
     hengähtivät vierahatkin.

    Tuo oli Tuuri onnellinen,
     talonpoika taidollinen,
    tunsi päihtyvän verensä,
    sydämensä suurentuvan
    riemusta remahtavasta;
     kaatoi kannuhun olutta,
    lausui tuolla lausehella:
    "On eloa, on iloa,
     pöydät pantuna parasta,
    yks on riemu miehen riemu:
    tulla Tuonelta takaisin,
     nähdä Kalman karkkoavan."

    Jatkui juhla, täyttyi tuopit,
    täyttyi, tyhjeni samassa. —
     Juopui Tuuri taidollinen.

    Heräsi tyhjässä tuvassa,
    kuuli pakkasen kurikan,
     ulos katsoi akkunasta:

    oli orhi uksen eessä,
    hepo vartoi valjastettu,
    mies rehevä reen perässä,
     korkealla turkinkaulus.

    Kalpenivat aamutähdet,
    Päivä talvinen sarasti.

    Muisti eilistä iloa,
    sanan lausui leikillänsä:
    "Talo työlle, vieras tielle.
     Hoi, on jo herätä aika!"

Ei ääntä väheäkänä.

    Tuluksilla tulta iski.
     Katsoi pirtin, katsoi sintsin,
    jo nousi ylistupahan,
    niissä nukkui nuorikkonsa;
    lausui päästä portahien:
    "On aika herätä, armas,
     kalpenevat aamutähdet."

Vastausta ei vähintä.

    Tuo oli Tuuri onnellinen,
     talonpoika taidollinen,
    tunsi oudoksi olonsa,
    verensä väriseväksi;
    päätyi pirttihin takaisin,
    luokse lieden luontelihe:
     kivi on kylmä kiukahassa.

    Pilkisti pihalle tuosta:
    hepo seisoi niinkuin seinä,
     mies körötti niinkuin köngäs.

    Muisti eilistä muretta,
    hyrähti hymyhyn huuli:
    "Hyv' on olla onnen myyrä,
     kuoma julkisten jumalten."

    Haukotteli haikeasti,
     tuosta lautsalle laseikse,
    päätti päivän nukkuvansa;
    käänti päätä, siirti kättä,
    koetti kumpaakin sivua,
     ei unonen tullutkana.

    Kimposi koholle Tuuri,
    sanan kirkkahan kirosi:
    "Ei tästä pidot parane
     ellei vierahat vähene."

    Sanoi kylmä kyytimlesi:
    "Niinpä tielle työntelemme."

    Tunsi Tuuri vierahansa,
    sydän rinnassa sävähti.
     "Sain ma vuoden armon alan."

    Hyyrrepartainen hymähti:
    "Liet saanut satakin vuotta,
     etkö jo erota jaksa!"

    Ei muista elänehensä
    Tuuri eilisiä enemmän.
     "Oli mulla poika pieni."

    Haastoi Tuoni hallavainen:
    "On jo kuollut, kuopattukin,
     miespolven Manalla maannut."

    Tuo oli Tuuri onnellinen,
     talonpoika taidollinen,
    jo tunsi jumalten lahjat,
    lausui, synkästi saneli:
    "Älköhöt sinä ikänä,
     älköhöt juhliko jumalat
    kera kansan kuolevaisen!
    Jumalill' on juhlat pitkät,
    ikä kerkeä inehmon,
    nopsa niinkuin pyörän kehrä.
     Päivät kultaiset kuluvi,
    aika armas lankeavi,
    köyrtyvi urohon selkä
    noissa pitkissä pidoissa,
     jumalaisten juomingeissa."

    Istui Kuolon korjasehen,
    kuului kulkusten helinä
    hämärässä talvi-aamun;
    kuului vielä viittatieltä,
     jäälle järvien hävisi.

MANTSIN LAULU.

    "Urhot urhoja sanovi,
     naiset naisten nauruloita,
    sulhaiset sydänsuruja,
    neiet neitihuoliansa.
    Mitä sanon ma mies poloinen?
     Sanon yhtä neittä nuorta.

    Hukkako sorean sorti?
    Karhuko kaunihin kadotti?
    Kotkako korean koppoi?
     Kyykö pisti kantapäähän?

    Tuota en suuresti surisi,
     suren huolta suurempata,
    koska koppoi neien nuoren
    Simo Hurtta, huono miesi,
    itketti ihalat silmät
    hukan-hurja-silmillänsä,
     puikutti punaiset posket
    karhun-karva-poskillansa,
    sorteli soreat hapset
    kotkan-kouru-kynsillänsä,
    riudutti ripeät rinnat
     kyyn on kylmällä povella.

    Tuota en suuresti surisi,
     suren huolta suurempata,
    kun ei oo minussa miestä,
    nuolen viejeä vaolle,
    kirvehen kohottajata,
     sotakeihon kelvollista;
    ikä sorti kuulun kunnon,
    vaivat voimani vähenti,
     murhe murti viimeisetkin.

    Tuota en suuresti surisi,
     suren huolta suurempata,
    kun ei miestä Karjalassa,
    koko suuressa suvussa,
     joka kostaisi korean,
    kaataisi katalan urhon,
    nuolella tai terällä
     taikka kirvespohjallakin.

    Sotako sorti suuret sulhot?
    Ruttoko väkevät ruhtoi?
    Merikö nieli meidän miehet?
     Maako mahtavat kadotti?

    Tuota en suuresti surisi,
     suren huolta suurempata,
    kun ovat elossa urhot,
    tupa täynnä miekkamiestä,
    lautsat täällä täyttä miestä,
     kynnykset kypärällistä,
    polvellista portahatkin;
    ei kohoa koston keihäs,
     satu taivahan salama.

    Pois on mennyt Mantsin riemu,
     Ilomantsi mailta poissa,
    pimeät on pirtit meillä,
    pimeämmät miesten mielet,
    kun ei kuuhutta kujilla,
     päivänpaistetta pihoilla;
    kaikki kynnykset kysyvät
    kukallista kulkijaansa,
     kaikki lautsat laulelevat
    heinällistä heilujaansa,
    itkevät ahot ihanat
     kesällistä keikkujaansa…"

    Vieri virsi vanhan Mantsin
     pirtissä helisevässä,
    itku voitti miehen mielen,
    painui pää varahan polven;
    itki poiat, itki piiat,
     itki sankarit väkevät,
    impyet enemmän itki,
    tytöt tyrski Karjalassa;
    helkähtivät miesten miekat,
     vainovalkeat välähti.

ORJAN POIKA.

    Puhui Pirkka puuhkalakki:
    "Hoi miehet, ylös urohot,
    satanut on uutta lunta,
    läkkäme Lapin kylihin.
     Lapin lasta velkomahan!"

    Läksivät Lapin kävijät,
     veristivät uutta lunta,
    miehet miekoin surmasivat,
    naurattivat naiset kaikki;
     Lappi laajalta savusi,
    kylät jäivät kylmillensä,
    poikaset porossa itki,
     koirat vuorilla vaelti.

Toip' on Pirkka orjapiian.

    Vieri aikoa vähäisen,
     lauloi orja lapsellensa:
    "Heleä emosi heimo,
    heleämpi nurmen heimo;
     suku suuri tuntureilla,
    suku suurempi Manalla;
    eivät pistä Pirkan piikit,
     yllä tapparat yröjen."

    Ärjyi ilkeä isäntä:
    "Lyhyestä virsi kaunis!"

    Miekan seinältä sivalti,
    tappoi naisen nauramansa. —
     Se oli Pirkka puuhkalakki.

Kasvoi kaunis orjan poika.

    Lähtö Lappihin läheni,
    urhot tuota tuumimahan:
    "Oisko orjasta apua
     retkellä re'ellisellä?"

Otetahan orjan poika.

    Ajetahan ahkiossa,
     päivä suuren järven päitä,
    toinen hallaista rämettä,
    kolmas vuorta korkeata;
    oli outo orjan mieli,
     sydän rinnassa sykytti.

    Tultiin tunturin laelle;
    tulet tuikki laaksoloista,
     valkeat Lapin kylistä.

    Puhui Pirkka puuhkalakki:
    "En usko penihin orjan,
    sen on silmässä välähdys
    revontulta tuikeampi;
     paras kun jälelle jääpi."

Poika puuhun kytketähän.

    Palasivat pirkkalaiset,
    pulkat täynnä turkiksia,
     vempelet verohelyjä.

    Muisti Pirkka puuhkalakki:
    "Tais jäädä jälelle poika,
     kuka kurjan päästäntähän?"

    Sujahtivat suksillensa
    Heimon sulhot.

    Heinäkenkä
    nukkui puuhun kytkettynä
     hangella hopehisella.

Näki unta maammon maista.

    Puikoivat punaiset pulkat
     punaisilla kukkuloilla,
    siukoivat siniset petrat
    sinisillä virran-suilla,
    jolui joutsenet hopeiset,
     käet kukkui kultahiset,
    käet kukkui, linnut lauloi,
    vihannoivat viidat kaikki
    Lapin suuressa suvessa,
     yössä päivän paistamassa.

Hyrähti hymyhyn huuli.

    Jousen jäntehet helähti,
    suhahtivat sulkanuoiet,
    kuoleman kantele kajahti
     polven päällä kaikkivallan.

KALEVA.

    Kaleva kuuluisa kuningas
    käkesi kosihin käydä
     Vuoren mointa morsianta.

    Hiiden neiti hiilihapsi
     kutoi verkon kutristansa,
    silmän-iskuista yliset,
    luomen-laskuista aliset,
    pani paulat poikki tiestä,
     urhon vangitsi valion.

    Valitteli valtakunta:
    "Kauan on Kaleva poissa."

    Etsitähän, kaivatahan.
     Tuop' on kiekui kirkon kukko:
    "Kauan on Kaleva maannut
    Hiiden vuoren vuotehella,
    verkoissa veren väkevän;
     pääse ei sieltä päästämättä."

    Pyhä Pietari käveli
     Herran Kiesuksen keralla,
    kukon kuuli kiekuvaksi,
    sanoi Herralle hyvälle:
    "Viikon on Kaleva vierryt,
     auta miestä mielipuolta."

    Kolahutti sauvallansa
    Herra Hiiden kalliota,
    heräsi kuuluisa kuningas.
    "Kuulinko kotimäeltä
     karjankellon kaikuvaksi?"

    Vuoren viekas noin saneli:
    "Kuulit taattoni kujilta
     hirnuvaksi Hiiden orhin."

    Kolahutti toisen kerran
    Herra Hiiden kalliota,
    kysyi kuuluisa kuningas:
    "Kuulinko luostarin aholta
     aamukellon kaikuvaksi?"

    Nimesi Metelin neiti:
    "Kuulit maammoni pihoilta
     haukkuvaksi Hiiden hallin."

    Kolahutti kolmannesti
     Herra Hiiden kalliota,
    nousi kuuluisa kuningas,
    sanoi: "Jää hyvästi, neiti,
    kuulen mailta, kukkuloilta
     kaikuvaksi Herran kellon."

    Sanoi hälle Herra Kiesus:
    "Milläpä syntisi sovitat?"

    Pannahinen mies pakisi:
    "Matkannen pyhälle maalle,
    j oella Joortanin peseime."

    Kaleva kuuluisa kuningas
     otti ristin rintahansa,
    matkasi pyhälle maalle,
    pyhän virran pyörtehille;
    orhit kuopi, maa tömisi,
     töyhdöt heilui, kuu sädehti.

SININEN RISTI.

    Katrinainen kaunis neiti
    kesät karjassa käveli,
    näki outoja näkyjä;
    katsoi taivahan sinehen,
     kuuli kuinka puut puheli.

    Niin päivänä moniahana
     pilvet piirtyi torniloiksi,
    nousi templit terheniset,
    kirkot kultaiset kajasti
    ruskossa kesäisen illan,
     häilyvissä hattaroissa.

    Kertoi muillekin näkynsä.
    Kuuntelivat kummastellen,
    käskivät käymähän ripillä,
    tekemähän ristinmerkin;
     pitivät impyen unena.

    Näyn kätki neiti nuori. —
    Niin päivänä moniahana
     haastoi kuuset kukkulalla:

    "Ei sakene savu pyhäinen
     Karjalan sydänsaloilla,
    ei kilise kirkonkellot,
    vesi ei vihitty pirsku,
     vainovalkeat näkyvi,
    purskuvi veri punainen,
    sotakirves soittelevi
    virroilla vihiseviilä,
     mailla kastamattomilla."

    Sanat kätki neiti nuori. —
    Rukoili, kävi ripillä,
    kumarteli aamut, illat
    juuressa jumalan kuvan;
     ei sammu povessa poltto.

    Niin päivänä moniahana
     tunsi mielensä vetävän,
    läksi maita vieremähän;
    kulki, kulki korpitietä,
    puut piteni, koti eteni,
     pyhät kasvoi pylvähistöt,
    kaartui kappelit hämärät,
    kuului kaunis kuorolaulu,
    kellot kultaiset kilisi
    Katrinaisen kulkiessa,
     hyvän marjan matkatessa.

    Kulki kohti kuulumia,
    nouti silmänsä näkyjä,
    meni minne mieli käski;
    tuli rannalle merosen,
     veden suuren suistamolle.

    Kohosi merestä saari,
    saaresta salaiset kirkot,
    katot kulta- kuumottivat;
    rannalla venonen valmis,
     tuuli myötäinen merellä.

    Nuo munkit monasterissa
    näkivät neitosen tulevan,
    viittoivat nenästä niemen:
    "Ken olet naisten tyttäristä,
     saavut saarelle pyhälle?"

    Toi tuuli mereltä tiedon:
    "Olen Herran heilimöity,
     saavun saarelle jumalan."

    Pyhät rannalta pakosi,
    kiini portit paiskattihin,
    kahlekoirat päästettihin;
    mykistyi meressä saari
     kaupungiksi kuollehien.

    Neitonen mereltä nousi,
     kaikki kaikui saaren kellot;
    kolkutti portille pyhälle,
    rautavitjat ratkesivat;
     tuli luostarin pihalle,
    koirat kättä nuolemahan;
    astui Herran huonehesen,
     kuvat kultaiset kumarsi.

    Hämmästyi pyhäiset miehet:
    "Mittyinen tämä on neito,
    koirat ei hänehen koske,
     kaikki kaikuu saaren kellot!"

    Tutki Pää-pyhä tytöltä:
    "Mistä tiesit tänne tulla?"

    "Tuosta tunsin tänne tulla:
    päivä pilkat puihin veisti,
     kuuhut rastia rakensi."

    Pää-pyhä enemmän tutki:
    "Lienetkö lihoa syönyt?"

    "Muistin Kiesuksen kipua,
    kuuntelin puhetta puiden,
     siitä virkosi väkeni."

    Kyllin Pää-pyhä kyseli:
    "Liet kenen majoissa maannut?"

    "Itkin kastamattomia,
    katsoin taivahan sinehen,
     silloin sieluni lepäsi."

    Kohotti Pää-pyhä kätensä:
    "Mene Herran heilimöity,
    kanna kaunis päivän kukka,
     siemen siunattu sirota!"

    Käännytettihin takaisin,
    annettihin turvaksensa
    maallikko monasterista;
    läksit tietä tuntemahan
     perille pimitetyille.

    Salot sakeni, kosket kiihtyi,
     virrat vuoltui, maat yleni,
    jylhistyivät jyrkät vaarat,
    kolkostuivat korpilaaksot,
    kontiot kovin möräsi;
    tulivat niemyen nenähän,
     missä läikkyi tyynet järvet.

    Turva turmaksi rupesi,
     käsin kauloi kassapäätä,
    pyyteli pyhäistä neittä;
    neitsyt huuti huikeasti:
     "Herra, suuret on suruni,
    suuremmat sinun tekosi,
    älä muistele minua,
     muista kastamattomia!"

    Kuuli Herra heljän huudon,
     antoi merkin, muutti immen
    siniseksi ristinpuuksi
    korpehen kohisevahan,
    veden kahden kaltahalle,
    miehen syyllisen syleillä,
     katuvaisen kaulaella.

    Aika vieri, vuodet vaihtui,
     muuttui maailman menokin.
    Jo sakeni savu pyhäinen,
    jo kilisi kirkonkellot,
    pirskui jo vesi vihitty
     perillä pimitetyillä,
    Karjalan sydänsaloilla.
    Toki kauan kertoi kansa
    synnystä sinisen ristin
    kalmistossa kaikuvassa,
     korvessa kohisevassa
    veden kahden kaltahalla.
    Kaikui kauemmas sitäkin
    muisto miehestä pyhästä,
    joka kappelin rakenti
     juurelle jumalan merkin,
    kastoi kansaa ja opetti.
    Kauimmaiseksi kajasti
    tuo itse sininen risti
     salmen suussa, sillan päässä,
    kylän kappelin kohalla,
    kun kilisi kirkon kellot,
    kun lepäsi tyynet järvet,
     kun meni majoille päivä.

Kun vaelti matkamiesi.

YLERMI.

    Ylermi ylpeä isäntä
     ajoi temppelin ovesta,
    lausui kirkon laivan alta:
    "Tass' on mies tämän sukuinen,
    kadu ei tehtyä tekoa
     eikä taivasta tavota."

    Paasi seinässä pakisi,
    puhui Neitsyt puusta tehty:
    "Äsken sie sitä katunet,
     kun on tuhkana tupasi."

    Ylermi ylpeä isäntä
     kilahutti kilpehensä,
    karahutti kankahalle;
    näki tuhkana tupansa,
    lausui hirsihiilokselta:
    "Tupa uusi tehtänehe,
     tupa entistä ehompi."

    Ylermi ylpeä isäntä
     ajoi keskikäytävälle,
    keskiristiltä kirosi:
    "Täss' on mies tämän sukuinen,
    ei ole porossa polvin,
     surustansa suurentuvi."

    Paasi seinässä pakisi,
    sai sanat kivinen Kiesus:
    "Äsken oot porossa polvin,
     kun on vaimos valkeana."

    Ylermi ylpeä isäntä
     murti ruoskan mursunluisen,
    karahutti kankahalle;
    näki vaimon valkeana,
    lausui luota lautsallisen:
    "Vaimo toinen tuotanehe,
     vaimo entistä ehompi."

    Ylermi ylpeä isäntä
     ajoi orhin alttarille,
    herjasi veralta Herran:
    "Täss' on mies tämän sukuinen,
    ei murehi mennehiä,
     riensi myrskynä ratansa."

    Paasi seinässä pakisi,
    kuva haastoi kirjokulta:
    "Äsken sie sitä murehit,
     kun on poikas mielipuoli."

    Ylermi ylpeä isäntä
     iski peitsen permantohon,
    karahutti kankahalle;
    näki poian mielipuolen.
    vyöltä tapparan tapasi,
    isä poikansa omansa
     löi tasaksi tanterehen.

    Huuti suulla huikealla:
    "Poika toinen tehtänehe,
     poika entistä ehompi."

    Ylermi ylpeä isäntä
     ajoi orhin akkunasta
    messurahvahan rakohon;
    tulta tuiski orhin turpa,
    valoi silmät valkeata,
    enemmän ylpeän isännän,
     satulassa seisovaisen.

    "Täss' on mies tämän sukuinen,
    ei anele armahdusta,
     itse raudalla rakasti."

    Ääni pilvistä jyrähti:
    "Äsken sie sitä anelet,
     kun sa tullet Tuonen maille."

    Ylermi ylpeä isäntä
     tunsi lattian lahovan,
    näki lieskan leimahtavan,
    veti miekkansa verisen,
    heitti kintahan kivehen
    käden kanssa poikki lyödyn,
     virkkoi vielä vierressänsä:

    "Ennen kirkko kaatunevi
     kuin kinnas kivestä irki!
    Ennen muurit murtunevi,
    kuin sormi seinästä murene!
     Ennen aika tulkohonkin,
    aika toinen, ankarampi,
    joka ei kuololle kumarra,
     ei matele Manalle mennen."

    Kannusti oritta, liekit
    löi yli kultaisen kypärän. —
     Vielä on kivessä kinnas.

RÄIKKÖ RÄÄHKÄ.

    Tuo turilas, Räikkö räähkä,
    neuvoi tien viholliselle
    kahden kallion lomasta,
    syksy-yönä hiljaisena;
     teki sen henkensä hädässä.

    Polttivat kylän poroksi,
    surmasivat suuren kansan.
    Yks on pirtti polttamatta,
     se on pirtti Räikön räähkän.

    Tuli toisen päivän ilta. —
     Palasi paennehetkin
    yksi sieltä, toinen täältä,
    kurkistellen, kuuristellen,
    puita, pensaita pälyen
    ruumiille veristetyille,
     raunioille rakkahille.

    Räikkö pirttinsä ovella
    katselevi, kuuntelevi.
     "Mitä etsit vanha vaimo?"

    "Etsin kullaista kotia,
    Löysin suitsevat kypenet."

    Räikkö pirttinsä ovella
    kalpeana, kelmeänä.
     "Mitä katsot kuoma kulta?"

    "Katselen veristä veistä,
    Liekö veikon, liekö langon."

    Räikön poika portahalla
    itkeä vetistelevi.
     "Mitä itket poika parka?"

    "Itken orhia iloista,
    Löysin tiuvun tien ohesta."

    Piili Räikkö pirttihinsä,
    telkes ukset, sulki salvat,
    istui pankkonsa perälle.
     "Mitä tyttöni murehit?"

    "Miestä kaunoista murehin,
    Syytä syntymättömäni."

    Kuului jo salainen kuiske,
     sisiliskona sihisi,
    viikon vierren kyynä kulki,
    kuun mennen karhuna mörisi:
    "Yks on pirtti polttamatta,
     miksi pirtti Räikön räähkän?"

    Räikön vaimo valkeuinen
    se sanan sanovi julki:
    "Näytti tien viholliselle,
     neuvoi Räikkö piilopirtit."

    Räikkö röyhkeä ärähti:
    "Sen varsin valehtelitkin!
     Vai onko näkijä ollut?"

    Vaimo valkea todisti:
    "On ollut näkijät vankat,
     tähdet katsoi, kuuhut kuuli."

    Ei evännyt enempi Räikkö,
     hartiat alas jysähti,
    tunsi ilmi tullehensa;
    otti köyden orren päältä,
    poikki permannon käveli,
    astui raskaasti tuvasta
     siltapalkin painuessa.

    Kääntyi hän ovessa kerran:
    "Vaimo, anna anteheksi,
     kun sen tein, sinua muistin."

"Luoja armon antakohon."

    Painoi kiini pirtin uksen. —
     Seisahti etehisessä,
    siitä siirsihe pihalle,
    pihalta veräjän suulle,
     veräjältä kaivotielle,
    kaivotieltä korpitielle;
    silmässänsä yö ikuinen,
     mielessänsä murhe mykkä.

    Kääntyi mies rajassa metsän.
     Näki hän kullaisen kotinsa
    kuuli hän kesäiset äänet,
    savun saunasta sinisen,
     karjankellojen kilinän,
    kaivonvintin vingahduksen,
    tuvan uksen aukeavan,
     emon aittahan menevän.

    Sydän kiertyi synkän miehen,
     elo kaunis kangastihe,
    askar autuas inehmon
    maan kovalla kannikalla;
    seisoi hetken, katsoi kaksi,
     metsän korpehen katosi.

TYYRIN TYTTI.

    Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti,
     vähä paimen pappilassa,
    meni messuhun kesällä,
    pisti piiat pilkkojansa:
    "Tuossa Tyhjätär tulevi
     vailla kirkkovaattehia."

    Tuli itkien kotihin. —
     Yksin yöhyet kutovi,
    ometassa ompelevi,
    joka neulan pistämättä
    suli pistos sydän-alasta;
    sai hamonen valmihiksi,
     meni Herran huonehesen.

    Kyseli kyläinen kansa:
    "Kuka Tuhkimo tulevi
     vailla Herran helmilöitä?"

    Tuli itkien kotihin. —
     Kesän helmiä keräsi
    karjan kaahlamo-sijoilta,
    joka helmeltä hyvältä
    kuivui kyynel poskipäältä;
    päärlyt rihmahan pujotti,
     meni Herran huonehesen.

    Seisoi sulhot tien ohessa
     kullakin kädessä kukka,
    kukin kultansa varalta;
    minkä otti neiti nuori,
    se oli kiltti kirkkotielle,
     mitä katseli kädessä,
    se oli kaunis karkeloihin,
    minkä piilotti povelle,
     se oli kaupattu kananen.

    Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti
    kulki Herran huonehesen
     ilman kukkaa. —

    Impi rukka
    Istui itkien aholla.

    Kulki Luoja karjatietä
    muodossa maallisen urohon.
     "Mitä itket impi rukka?"

    "Tuota vaivainen valitan,
    kun olen tyhjä Tyyrin tytti,
     vähä paimen pappilassa."

"Miksi et mene kisahan?"

    "Kuinkapa minä kisahan,
    Kun ei mulla kumppalia."

    Kukan antoi armo-Luoja:
    "Sulho on sinulla suuri."

    Karkeli kyläinen kansa
    kummulla välillä vetten,
    auringon alimenossa;
    siellä Tyyrin tyhjä tytti
     suuren sulhonsa keralla.

    Riensi riemuiten kotihin. —
    Kukan kätki lippahasen,
    pani alle päänalaisen;
    kun heräsi, avasi arkun:
     oli kukka kultalehti.

    Tuosta tunsi suuren sulhon,
    jonk' oli kanssa karkeloinut
    kummulla välillä vetten;
     eikä itkenyt enempi.

OTERMA JA KATERMA.

    Oli kerran mies Oterma,
    Otermalla veli Katerma,
     kummallakin nainen nuori.

    Ajoivat aamulla varahin
     hämäräisen metsän halki;
    lauloi puussa Lemmon lintu:
    "Ontuva on mies Oterma,
    kaunoinen on mies Katerma,
    hyv' on syödä Hiiden linnun
     veljen maksoa veristä."

    Veli vanhempi kirosi:
    "Mitä laulat Hiiden lintu!"

    Sanan saattoi nuorempainen:
    "Raikui matkamme ratoksi."

    Veljet huhdalta palasi
     pimetessä talvipäivän;
    paha hongasta pakisi:
    "Verevä Oterman onni,
    kapea Katerman nainen,
    hyv' on syödä Hiiden linnun
     naisen nuoren rintapäitä."

    Katerma karahkan otti,
    heitti Lemmon lentiäistä.
     "Mitä herja hellittelet!"

    Veli vanhempi murahti:
    "Lauloi mieltä miehen päähän.

    Vieri aikoa vähäisen,
     hanget hohti, pyyt pyrisi,
    kukertivat kukkoteeret;
    virkkoi kaunoinen Katerma:
    "Sinä sinne päin erästä,
     minä tänne työnteleime."

    Näki ontuva Oterma
    edestänsä pyyn putoovan,
    kohtasi salossa veljen.
     "Etpäs sie eronnutkana!"

    Sanoi Kaunoinen Katerma:
    "Taisin kierteä keheä."

    Erosi erähän veljet,
    kuuli kaunoinen Katerma
    suhahtavan sulkanuolen.
     "Miksi sie minua ammuit?"

    Sanoi ontuva Oterma:
    "Lienen Hipaissut pahasti."

    Vieri aikoa vähäisen,
    päivä paistoi, pälvet nousi,
    hanget suuretkin sulivat;
    ei sula sydänten routa
     pimeässä veljespirtin.

    Astui veljet atrialle;
    puhui nuorikko Oterman
    Katermalle kaunihille:
    "Sinä veljesi tapakin,
     saamme toinen toisihimme!"

    Virkkoi kaunoinen Katerma:
    "Vuota, kun kylyhyn käymme!"

    Kävivät kylyhyn veljet;
    kuiskasi Katerman nainen
    Otermalle ontuvalle:
    "Sinä veljesi tapakin,
     sulta naista naurattavi!"

    Sanoi ontuva Oterma:
    "Vuota, käymme vuotehelle!"

    Vieri veljet vuotehelle;
    nousi kaunoinen Katerma,
    kysyi vaimo vierellänsä:
     "Kunne kultani käkeät?"

    Virkkoi kaunoinen Katerma:
    "Annan orhille apetta."

    Kuuli uksen ulvahtavan,
    nousi nuorikko Oterman;
    kysyi miesi kyljessänsä:
     "Minne mielit lintuseni?"

    Vaimo vastasi verevä:
    "Lehmiläävässä käväisen."

    Pihalla neuvoa pitivät,
     puhui kaunoinen Katerma:
    "En veristä veljeäni,
    avo on järvi rannan alla,
    vedän purjehen punaisen,
     maille muille vierikäämme!"

    Kuuli tuon Katerman nainen
     halki harvan sintsin seinän,
    kiirehti tupahan tuosta:
    "Joudu jo Oterma, juokse,
    pursi aaltoja ajavi,
     veli viepi veljen vaimon!"

    Ilkkui ontuva Oterma:
    "Menköhön, mikä menevi,
     pohja on puhki purtosesta."

    Toki nousi nostamatta,
     orhin tallista talutti,
    raikahutti rantatielle;
    säikkyi vaimo vietäessä:
    "Oi, Katerma, kaunoiseni!
    Nousevi punainen pilvi
     kotoisilta kukkuloilta."

    Hymyi kaunoinen Katerma:
    "Älä kultani kujerra!
     Pilvi tuopi pitkän tuulen."

    Puhui nainen purjepuulta:
    "Oi, Katerma, kaunoiseni!
    Aurinko alas ajavi
     kotoisilta kukkuloilta."

    Hymyi kaunoinen Katerma:
    "Älä itke armahani!
     Karit päivä katselevi." ¦

    Kuuli kapsavan kavion,
    pahoin nuorikko parahti:
    "Oi, Katerma, kaunoiseni!
    Veli välkkyen tulevi,
     vyöllänsä vihainen viini."

    Sanoi kaunoinen Katerma:
    "Nyt taisi tuhomme tulla."

    Souti vaimo, vieri venho,
     meloi kaunoinen Katerma,
    tunki tulva purtosehen,
    huuti mies hädässä hengen:
    "Veli kuule velloasi!
    Pelastanet naisen nuoren,
     mie itse merehen mennen."

    Sortui venho veen varahan,
     joutui sormet soutimiksi,
    ehti ontuva Oterma
    rannalle someriselle;
    nuolen vinkuvan lähetti
     jälkehen urohon uivan,
    halki veljen hartioista,
    puhki naisensa povesta,
    huuti vielä, huikahutti:
     "Mik' on verta veljessäni,
    painu paatena merehen,
    mikä nuorta naisessani,
    nouse siipenä kajavan,
     etteivät toistansa tavanne,
    eivät syyllistä syliä,
    eivät täällä eikä tuolla,
    eivät maassa, maan sisässä
     eikä Luojan taivahassa!"

KOUTA.

    Lapin Kouta, kolkko miesi,
    tuo oli suurin tietäjistä
     Turjan tunturin takana.

    Kyyt viherti katsehesta,
     suusta lenti yölepakot,
    jalan alta ahmat nousi,
    käden päällä kärpät juoksi,
    korppi koikkui päälaella,
     haaskalinnut hartioilla.

    Kaikki tiesi, min inehmot,
    kaikki taisi, min jumalat;
    ei sitoa sinistä tulta,
     aarnihautoja avata.

    Läksi tuota tuntemahan
    Mannun mahtia syvintä.

    Kulki teitä tiettömiä,
     matkoja mitattomia,
    jäänä järvet, hyynä hyrskyt,
    tunturit ukon-jylynä;
     parahti Lapissa lapset,
    kovin koirat vingahteli,
    meni viima usta myöten,
     hiilos himmeni kodassa.

    Maahinen majassa nukkui,
     kuuli kulkevan kovasti,
    haukotteli, hangotteli,
    leukapielensä levitti:
    päin putosi suuret hongat
    suuhun purnun pohjattoman;
     eipä Kouta, kolkko miesi.

    Nousi maasta Maan-venyjä:
    "Ken olet kempi kulkemassa,
    maan valta vaeltamassa,
     kun et suuhuni solahda?"

    Lausui Kouta, kolkko miesi:
    "Olen Kouta kulkemassa,
    Lappi maata laulamassa,
    tullut en tänne syötäväksi,
     tulin tietojen hakuhun."

    Umpisilmäinen urahti:
    "Annoitko oman veresi?"

    Lausui Kouta, kolkko miesi:
    "Tein sen poika-polvenani,
    sain sanan varaväkevän:
     veri verta vahvistavi."

    Homeparta paukahutti:
    "Murhasitko muut ilosi?"

    Lausui Kouta, kolkko miesi:
    "Tein sen miesnä nuorempana,
    sain sanan varaväkevän:
     rauta raudan rohkaisevi."

    Saven-harmaja saneli:
    "Kirositko kantajasi?"

    Lausui Kouta, kolkko miesi:
    "Tein sen kuolon kynnyksellä,
    sain sanan varaväkevän:
     kylmä kylmän karkaisevi."

    Sanoi Maahinen sanansa:
    "Olet Kouta kolmi-lukko."

    Kouta kolkosti hymyili:
    "Kaikki tiedän, min inehmot,
    kaikki taidan, min jumalat,
    en sitoa sinistä tulta,
     manata mennyttä takaisin."

    Virkkoi maasta Mannun vanhin:
     "Rotkohon Rutimon mennös,
    missä ankara Ajatar
    liehtoo liekkiä sinistä
    pyhän päällä aarnihaudan.
    Saat sa mahdin maan ikuisen,
     tulet Kouta kaikkitieto."

    Vavahti kovakin Kouta:
    "Entä en palanne tieltä?"

    Pilkkasi Peri-isäntä:
    "Tahdot tulla kaikkitieto,
     et antaa elämätäsi!"

    Läksi Kouta kulkemahan,
     Lapin-linna liikkumahan,
    Rutjan-koski kuohumahan,
    Turjan-yö tohisemahan;
     tähdet tippui taivahilta,
    maan alla vainajat vapisi,
    oli tuska Tuonelassa,
     pelko pirteissä jumalten.

    Sanoi ankara Ajatar:
    "Terve Kouta tultuasi!
     Viikon varroin jo sinua."

    Lausui Kouta, kolkko miesi:
    "Monet on askaret inehmon,
    monianne miehen aatos.
    Lienet vartonut minua,
     en lie ennen ennättänyt."

    Puhui ankara Ajatar,
     kuului ääni kuolon yöstä,
    puun alta, petäjän alta,
    korven louhien lomasta:
    "Elon huoli huomisesta,
     Mana mennyttä manaapi."

    Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
    tunsi kaikki tietävänsä,
    astui rotkohon Rutimon,
    kulki kuolon porraspuita,
     niinkuin pitkän pilven lonka.

    niinkuin jäisen kosken kopru;
     ei hän taakse katsahtanut,
    katsoi kohden Kalman usta,
    ei hän kilvan kiirehtänyt,
    astui askel askeleelta,
    kun oli tuima Tuonen kulku,
     elo kuoloa kovempi.

MERENKYLPIJÄ-NEIDOT.

    Mikä on hanhien havina
    Vienan virran kainalossa?

    Ne on kolme Hiiden neittä,
    riisuit sulkansa kivelle,
    menit merta kylpemähän;
    illan ruskossa tulevat,
     aamun koitossa katoovat.

    Tuo oli Lippo linnustaja
    kiven kirjavan takana,
     katsoi siivet kaunehimmat.

Pilvet päivä jo punasi.

    Nousivat merestä neiet,
    löyti kaksi lentimensä;
     kolmas etsi, ei tavannut.

Impi itkuhun hyrähti.

    Lausui Lippo, liukas sulho;
    "Saanet sulkasi takaisin,
     antanet minulle suuta."

    Virkahti vilun-ihana:
    "Silloin sulle suuta annan,
     koska silmäs sammunevi."

    Ilkkui veitikka verevä:
    "Silloin silmä sammukohon,
     kun sa kutsut kullaksesi."

Päivä vuoret jo punasi.

    "Silloin kutsun kullakseni,
    koska mieles muuttunevi."

    "Silloin mieli muuttukohon,
    kun likistät linnuksesi."

    "Silloin linnuksi likistän,
    koska hyytyvi hymysi."

    "Silloin hyytyköön hymyni,
    kun me kättä kääpätähän."

    Päivä hongat jo punasi,
    tuli tuska impyelle:
    "Suo mulle sulkani takaisin,
     tahi taattoni toruvi!"

"Milloin oot minun omani?"

"Koska päivä koittanevi."

    Päivä päätänsä kohotti.
     Sai pukunsa peilikylki,
    antoi suuta sulhoselle
    linnunluisella nokalla,
     veen suulla verettömällä:
    hymy hyytyi, silmä sammui,
    pois kulki kultainen elämä,
     muuttui mieli miehen nuoren.

    Neiti lentohon lehahti
     Noustessa kesäisen päivän.

IMPI JA PAJARIN POIKA.

    Istui impi lähtehellä,
     vieritti suruista virttä
    päivän mennessä majoille,
    kesähiilun himmetessä,
    syttyessä syksyn lampun,
     pohjan tähden tuikkehessa.

    Huone honkainen humahti,
    kangas kultainen kumahti,
    syöksähti sylistä illan
     tuo kaunis pajarin poika

    välkkyvällä varsallansa;
    hetteessä hepoa juotti,
    naljaeli neitoselle:
     "Milloin sie minun omani?"

    Saneli ihala impi:
    "Silloin mie sinun omasi,
     kun sammuu sydänsuruni."

    Tuo kaunis pajarin poika
    suki orhin sulkkukarvan,
    naljaeli neitoselle:
     "Milloin sammuvi surusi?"

    Virkahteli vieno virpi:
    "Silloin sammuvi suruni,
     kun minä sininen risti."

    Tuo kaunis pajarin poika
    riisui ristin rinnaltansa,
    naljaeli neitoselle:
     "Muistatko minua milloin?"

    Heinä himmeä helisi:
    "Muistelen minä sinua,
     muistatko sinä minua?"

    Tuo kaunis pajarin poika
    kävi neitosen kätehen,
    ristin kaulahan ripusti.
    "Silloin mie sinut unohdan,
     kun minä punainen nurmi."

    Singahti satulahansa,
    kultanuolena katosi,
    jäi impi imehtimähän
     pohjan tähden tuikkehesen.

    Tuo kaunis pajarin poika
     kulki suurihin sotihin,
    tasapäihin tappeloihin;
    tuo impi ihalan illan
    kulki kaihoten kotihin,
     kultaristi rinnallansa.

    Tuo kaunis pajarin poika
    vihdoin miekkansa veristi
    oman veljensä veressä;
    tuli portille pyhälle,
     munkiksi monasterihin.

    Tuo impi ihalan illan
    kauan kaipasi urosta,
    kesän-mennyttä murehti;
    meni miehelle hyvälle,
     vaikk'ei varsin mieluisalle.

    Tuo kaunis pajarin poika
     viallista verta vitsoi
    kopin kolkoilla kivillä;
    tuo impi ihalan illan
    se suki suruista päätä
     miehen vieraan vuotehella.

    Tuo kaunis pajarin poika
     huuti suuressa hädässä,
    anoi Herran armahdusta;
    tuo impi ihalan illan
    oudon liettä liikutteli,
     oudon lasta laulatteli,

    oudon karjoja huhuili,
     oudon väänti värttinätä,
    oudon kanssa illat istui,
    oudon kanssa aamut astui,
    oudolle tilan tekevi,
     oudon ääntä kuuntelevi.

PYHÄ YRJÄNÄ.

    Pyhä Yrjänä ylinkä
    kuuli immen kiljahtavan
    Turjan tunturin takana;
     karahutti katsomahan.

    Kuikutti kukat kanervan:
     "Viety on tästä neiti nuori
    pulkassa porottomassa,
    reessä tarvahattomassa,
    vemmel piukki, tie vikisi,
     impi itki, kallotteli."

    Seisoi usma niinkuin seinä
     Turjan tunturin takana,
    pakkanen pahemmin seisoi
    kera pilkkoisen pimeän,
    uhkasit urosta syödä;
     korskui orhi kultakenkä.

    Pyhä Yrjänä ylinkä
    miekalla utua iski,
    valahutti valkeata:
    "Kautta lempeni pyhäisen,
     kirkastu ikuinen ilta!"

    Aukesi räme etehen,
     mätäs-märkä, räähkä-mänty,
    purskui rimmet pohjattomat,
    katsoi suo-silmät sumeat,
    uhkasit urosta niellä;
     pärskyi orhi pää-hopea.

    Pyhä Yrjänä ylinkä
    iski suota suitsillansa,
    helähytti helmivyöllä;
    "Kautta mun sydänsuruni,
     karkaistu vesi vetelä!"

    Rauta rahkasta helähti,
     nousi suosta suuret miekat,
    käsivarret koukistetut
    alla tähtien ikuisten,
    uhkasit urosta kaata;
     orhi vaahtinen vapisi.

    Pyhä Yrjänä ylinkä
    satulassansa yleni,
    sanoi alta silmä-raudan:
    "Kautta julkisen Jumalan,
     pelastan ma naisen nuoren!"

    Kannusti uvetta urho,
    ajoi tapparan teriä,
    tuli Ruijan rantamalle,
    missä hyrskyi aalto hyinen,
     meri selkeä sinerti.

    Syöjätär valio vaimo
     se virui vesikivellä
    Lapin päivän paistehessa;
    kauas kuulti kultasuomut,
     loitos loisti heljät hapset,
    heijastui sepel sininen,
    päällä paaden vaahtiparskun,
     iljanteella jään ikuisen.

    Heittihe hepo sivulle,
    Karkasi kahdelle jalalle.

    Pyhä Yrjänä ylinkä
    ruoskin orhia opetti,
    lausui tuolla lausehella:
    "Miss' on impi meiltä viety,
     kussa kastettu kaponen?"

    Sihisi sininen lisko:
    "On kapehet kaunihimmat,
    ihanammat itsellämme,
    kääntynetkin nyt takaisin
     taikka turmasi tulevi!"

    Sylki Syöjätär vesille,
     meri koskena kohisi,
    hyökyi hyrskyt rantamalle;
    Pyhä Yrjänä ylinkä
     ajoi orhin aallokkohon,
    miekan välkkyvän kohotti
    pään päälle kähyjen vaimon:
    "Neuvonet minulle neien,
     oman säästät herjan hengen."

    Vaimo kyyn-viha vikisi:
    "Tuoll' on tytti teiltä viety
    Vesi-Hiiden vuotehella;
    etsit impeä suruista,
     löydät naisen nauravaisen."

    Kalpeni satulassansa
    Pyhä Yrjänä ylinkä.
     "Sen varsin valehtelitkin."

    Pilkkasi paha-niminen:
    "Rakastitko naista nuorta?"

    Mietti hetken hervahtuen
     Pyhä Yrjänä ylinkä,
    korkeni satulassansa,
    lausui äänellä lujalla:
    "Rakastin ma naista nuorta
     niinkuin sankarin satua,
    viatonta vainottua,
    kaunista kadotettua;
    tähteni pyhä aleni,
     yljän lempeni yleni."

    Iski miekalla matoa,
     lisko liukahti kivehen,
    tuli tuiski kalvan tiestä,
    kallio kaheksi lenti;
    paaden alla porras-polku,
     kuja kaita, kammottava.

    Hyppäsi hevon selästä
    Pyhä Yrjänä ylinkä,
    heitti ohjat orhillensa.
    "Saata maalleni sanoma,
     jos mun kuulet kuolleheksi."

    Hirnahti hepo suruinen:
    "Saatan Luojalle sanoman,
     jos sun kuulen kuolleheksi."

    Kulki polkua kivistä
    Pyhä Yrjänä ylinkä,
    löysi naisen nauravaisen
     Vesi-Hiiden vuotehelta;

    silmät sankarin pimeni,
    ääni kurkussa korahti:
    "Kautta ristin rinnallani,
     Luoja lapsesi lunasta!"

    Tappoi naisen naurusuisen
    miekalla tuliterällä
    Pyhä Yrjänä ylinkä,
     kukka kaiken ristikunnan.

TUMMA.

    Tuo oli tumma mammon marja
    syntymässä säikähtänyt,
    näki kauhut kaikkialla,
    haltiat pahat havaitsi,
     ei hyviä ensinkänä.

    Pani äiti paimenehen. —
     Paimen metsästä palasi,
    tuli outona tupahan,
    haasteli haralla hapsin:
    "Oi emoni, älä minua
     pane karjan paimenehen!
    Lempo seisoi suon selällä.
    Hiidet hirnui kankahalla,
    juuttahat jälestä juoksi,
     maasta Maahinen kohosi."

    Ei pojasta paimeneksi. —
    Pantihin kalan kutuhun.

    Palasi mereltä poika,
     tuli valjuna tupahan,
    kertoi kynnet kylmillänsä:
    "Kauhea saloilla kansa,
     meren kansa kauheampi!
    Näin minä Tursahan tulevan,
    meren kahtia menevän,
    Kalpea karilla istui,
     Tyhjä alla ammotteli."

    Ei pojasta merelle miestä. —
    Pantihin palon tekohon.

    Palasi palolta poika,
     tuli vauhkona tupahan,
    sanoi silmin seisovaisin:
    "Hirveät meriset hirmut,
     tulen hirmut hirveämmät!
    Sylki kyyt kyventä, liskot
    puhui liekkiä punaista,
    Syöjätär porossa keitti,
     Kehno käänti kattilata."

    Suku jo surmata saneli:
    "Mitä työstä tyhjän miehen!"

    Ennätti emo etehen,
    Kyyditti kylän kisoille.

    Palasi kylästä poika,
     ei tohi tupahan tulla,
    kujilla kuvahtelevi,
    piilee peltojen perillä;
    löysi äiti seisomasta
     takaiselta tanhualta.

    Poika kaulahan kavahti:
     "Oi emoni, kantajani!
    Paras on minun paeta,
    paras mennä näiltä mailta,
    mennä Kalman karsikkohon,
     piillä Tuonelan pihoille!
    Kolkkoja kotona näin ma,
    kamalampia kylässä!
     Veräjällä Vento seisoi,
    Vennon poika portahalla,
    loukossa Vahinko vaani,
     Kouko kohtasi ovella."

    Tunsi äiti tummaisensa,
     tunsi jo tuhon-alaisen
    syntymässä säikkyneeksi;
    itki, itki, ei evännyt,
    virkkoi, vienosti saneli:
     "Niin menekin, poloinen poika,
    mene kuolon kuusikkohon,
    vainajien varvikkohon,
    tuvan taakse taaton saaman,
     lempeän lepotiloille,
    missä seisoo puut pyhäiset,
    hongat himmeät puhuvat
    ollehista, mennehistä,
     murehessa yön ikuisen."

    Taatto haudassa havasi.
    "Mitä itket, heimon helmi?"

    "Tuota itken, oi isoni,
    ei minuhun metsä mielly."

    "Lehto laululla lepytä,
    niin teki isätkin ennen."

    "Tuota itken, oi isoni,
    ei minusta merelle miestä."

    "Ahti uhreilla aseta,
    niin teki isätkin ennen."

    "Tuota itken, oi isoni,
    ei tuli minulle tuttu."

    "Tuli kytke kahlehisin,
    niin teki isätkin ennen."

    Yhä itki heimon helmi,
    "Mitä itket, oi iloni?"

    Tuska ilmoille ajoihe:
     "Oi isoni, ota minutkin
    kera Kalman kartanoihin.
    kun olen maammon tumma lapsi,
    syntymässä säikähtänyt,
    näen kauhut kaikkialla,
     enin ihmisten elossa."

    Nousi ääni nurmen alta,
     sana Tuonelta samosi:
    "Säikkyivät isätkin ennen,
    toki aikansa elivät.
    Autio elämän aamu.
     Manan ilta autiompi.
    Pirtit on pienet Tuonelassa,
    maan alla kaltaiset kamarit,
    kuu ei loista, päiv' ei paista,
     yksin istut, yksin astut,
    toukka seuloo seinähirttä,
    itse seulot itseäsi
    ikävässä ainaisessa,
     haikeassa, vaikeassa."

    Poika Tuonelta palasi,
     tuli miesnä hiljaisena,
    istui tuttuhun tupahan;
    kohenti takassa tulta,
    talon töitä toimitteli,
     hymysuin hyreksi joskus
    sinipiioista saloilla,
    Vellamoista veen selillä;
    meni merelle, metsähänkin,
     vei verkon, asetti ansan.

    niin eli ikänsä kaiken,
     ei iloiten eikä surren,
    pannen päivät päälletyksin
    niin tulevat kuin menevät,
    niin paremmat kuin pahemmat;
     päällimmäiseksi paremmat.