KIRJALLISESSA AIKAKAUSLEHDESSÄ 1866 JULKAISTUT RUNOT
TORNIN KELLO
Yksin illan hämärässä
Impi pitkin tietä käy,
Linnut laulaa, lensee tuuli
Hongistossa hiljaa soi.
Astelee hän onnellisna
Sulhastansa muistellen;
Siitä katseens' taivaan tuli,
Siitä hymy huulillens'.
Alkavi nyt pyhä soitto,
Torninkellon kuulee hän;
Vuorten kiireilt' laaksoin pohjiin
Kaiku ympär humisee.
Siinä seisoo neito nuori
Unelmissa autuaiss',
Muistelevi hetkee armast',
Kosk' hän kultaans' vihitään.
Astelee hän onnellisna,
Vaeltaja vastaan käy,
Häitä neito kyselevi,
Miksi torninkello soi.
»Sentään soipi torninkello,
Että kuoli nuorukain,
Poika komeest' kartanosta,
Joka kaukaa siintää tuoll'.»
Nytpä neito itkuun päätyi,
Kyynel juoksi rinnoillens.
»Miksi itket, impi kaunis,
Kaulaliinaas kastelet?»
»Sitä itken, impi koito,
Että kuoli sulhasein;
Kaikuessa torninkellon
Kiirehti hän Tuonelaan.
Äsken tässä astellessain
Olin onnen helmalaps',
Sillon loisti ilon päivä,
Nyt on murheen, kuolon yö.
Mihin vertaan ihmis-onnen?
Mikä onpi ilo tääll?
Päivän paiste pilven reijäst'
Kankahalla autioll'.
Pian soikoon kello taasen,
Murhevirsi kuulukoon!
Kultain kanssa tahdon aina
Asua ja rakentaa.»
ENSIMÄINEN LEMPI
Käy nuorukainen synkeess' Metsolassa,
Pylvässaliss' kaikuvass';
Kiväärii kantaen hän kiiteleevi
Halki sinisaloen,
Ja kuusiston kuningast'
Luotinsa kiehtoo,
Se tuima ja tarkka kuin Pitkäisen nuoli.
Hän viimein vuorten vinkalossa kohtaa
Partahisen kontion,
Kiväärins pamahtaa ja savu kiirii:
Ohto otsall' verisell'
Päin karkaavi ryskyen,
Vihasta hurja,
Mut rintansa keihääsen syöksee—ja kaatuu.
Niin lepää siinä voimallinen sankar',
Povi verta vuotaen,
Hän nukkuu, kylmenee, ja unohdettu
On nyt elon taistelo,
Ja nuorukain käyskelee
Kotihins taasen,
Kosk' väsynyt aurinko läntehen vaipuu.
Ja kaunis onpi nuori ampuniekka:
Otsa kirkas, viaton,
Kuin aurinko on silmä säteilevä,
Poski kuumast' liekehtii,
Ja ruskeat kiharat
Poskellans' väikkyy.
Kosk' ehtoosen liehaus vuorilta lentää.
Hän jalost' käyskeleevi, tiensä kulkee
Ohi komeen kartanon,
Ja ilosoitto sieltä kauvas kuuluu,
Saarnimetsä kajahtaa;
Ja katsomaan leikkiä
Nuorukain rientää
Ja pian on edessään loistava sali.
Ja saliss' loistavassa joukko tanssii
Häitä kauniin tyttären.
Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',
Sinertävist' sireeneist'
Ja morsius-myrtistä
Haju käy ympär,
Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost'.
Mut morsian, se nuori, mustakihar',
Huohuttaen tanssist' käy.
Hän kaunis on kuin ehtoo Eedenissä,
Vakaa, kaino, viaton.
Kuin ihmeellii'n kangastus
Toivomme maasta
Hän seisoovi raueten lehtien varjoss'.
Ja nuorukaisen katse matkan päästä
Kohden kaunist' morsiant'
On teroitettu niinkuin hourailevan;
Posken liekki siirtyy pois
Ja sydän lyö tuimasti
Paisuvass' rinnass',
Ja sieluns on teiskova, kiertova kaaos.
Ja impi, joka lehtein varjoss' seisoo,
Toisen kallis aarre on,
Se vuorittaavi nuorukaisen sielun
Muurill' mustall', hirmuisell',
Ja toivonsa aurinko
Pilvihin sammuu
Ja mielensä harhailee synkeäss' yöss'.
Tok' vielä viipyy kelmee ampuniekka,
Viipyy häitä katsellen,
Kosk' morsian se nuori, ihmeenkaunis,
Tanssiss' väikkyy raueten,
Ja morsius-myrtistä
Haju käy ympär,
Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost'
Pois ryntäävi hän viimein äänetönnä
Halki puiston pimeän
Ja seisoo sammaleisell' kalliolla
Keskell' öistä männistöö;
Kiväärinsä leimaus
Valkasee metsän,
Ja kuolleena kaatuu hän mäntyen juurell'.
Niin nukkui uljas, kaunis nuorukainen
Käärittynä savuhun,
Ja Metsolassa kaiku ampumuksen
Hänen uneen viihdytti.
Ja tyyneys vallitsi
Tienoossa ympär,
Vaan yösiikko lenteli mäntyen kärjill'.
Mut pauhinalla ilojoukko viettää
Häitä kauniin neitosen;
Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',
Sinertävist' sireeneist'
Ja morsius-myrtistä
Haju käy ympär,
Kosk' hääkunta pyörien ringissä juoksee.
Mut hiljaisuus on nuorukaisen vaiheell'
Metsäss' sammalkallioll',
Ja lempee kuu hänt' taivaalt' katseleevi.
Äänetönnä makaa hän
Ja tunturin lumena
Kasvonsa loistaa,
Ja katkera vakuus on huulillens seisnyt.
LINTUKOTO
Meress' kaukaall' eräs saari soma löytyy,
Lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat
Vastarinta ijankaikkinen on myrskyss',
Koska aavan meren vallattomat lapset,
Kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa,
Anastaaksens Lintukodon kauniin saaren.
Niitty viherjä on keskell' tätä saarta,
Keskell' niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,
Kantain hedelmiä ilman talven unta;
Keskell' peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,
Soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa;
Keskell' metsää pieni kukkas-kunnas seisoo,
Kunnaan kiireell' huone linnunlaulupuusta.
Hieno sammal tämän huoneen katoll' kasvaa,
Kukkainen siell' hymyellen luoksens viittaa
Lintuja ja hyrrääviä mehiläisii.—
Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa
Asuu tässä kerikansa pieni, kaunis;
Kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko,
Niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme.
Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet,
Tässä käki, ilolintu, kyntörastas
Lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa
Pelkäämättä ilmass' sinkoilevii haukkoi,
Kotkia ja öitten ilkeit' huhkaimia.
Elo ystävyyden!—
Vilkkaat keripojat
Pellot kyntää, kukostavat niityt niittää;
Laulaen käy alat' heidän ilotyönsä.
Keri-immet, ruusuposkill', valkeiss' vaatteiss',
Miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas
Sinertävä, kukkasseppel kiireillänsä,
Kangast' kutoo helskyttäen korkeess' lakass',
Tahi yhteist' atriaa he rakentavat
Viherjälle tanterelle lehdon suojaan.
Sillon liike elävä on impiparvess',
Sillon kieli virkeästi livertelee,
Kilahtelee usein naurun hopeekello.—
Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat
Niinkuin neidot kauniit vaatteiss' valkehissa,
Vöissä sinisiss' ja kukkas-seppeleissä.
Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääress'
Elämästä Lintukodon saaress' kauniiss',
Tarinoja himeit' mailmoist' kaukaisista
Siinä haastellaan ja ihmetellään
Ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss',
Koska oksill' lintuin laulujoukko ääntää,
Pieni, vilpas kiuru viserrellen
Pyöriilevi paistehessa päivän kullan,
Ja kosk' tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä,
Koivistossa lehtiin kanssa leikittelee.—
Taasen rinkitanssissa he kiitelevät
Niinkuin niityll' kiertelevä länsituuli
Keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin,
Käyvät purjehtimaan sini-lainehilla.
Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi,
Alat' heitä rannall' vartoo. Nytpä alkaa
Purjeretki, iloretki ympär saarta,
Laivat kimmeltävät, kaikki kuormans' saavat.
Parittaisin nuori kerijoukko istuu
Hartioilla joutsenen, ja rivi kulkee
Yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa.
Ihanasti laulaa poika niin myös neito
Armaas' syleilyksess' laivan hienoll' kannell'.
Joutsen alakuloisesti ääntää,
Ihanasti toki; linnut visertelee
Rannall' kiistellen ja saaren metsä kaikuu;
Meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,
Kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen,
Kaikk' on hyminä kuin Tapiolan linnass',
Koska soivat siellä kultakanteloiset.
Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko
Joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta,
Ja kosk' viimein täytetty on iloretki,
Maalle astuvat he iloleikkiin toisiin.—
Mutta usein puitten juurilla he istuu
Vasten rintaa aleskallistuneell' päällä;
Tyyneest', armaast' tuijottelee katsantonsa
Mietiskellen hiljaisessa ikävyydess'.
Miksi ikävyydessä he uneksuvat?
Miksi ihanasti kallistuvi päänsä?
Senpä syytä eivät ymmärtää he taida
Mutta tuskaton on heidän ikävyytens',
Pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste
Poskelt' kukkasen, ja karkeloihin taasen
Rientävät he viherjälle tanterelle,
Laulain onnen elämästä rauhan saaress'.
Niin he iloitsee, ja viimein illan tulless'
Vaipuvat he unen hienoon helmaan
Unta kultast' näkemään, ja päälläns' väikkyy
Kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas,
Niinkuin vaisunsinii'n, hiilakkainen huivi.
Hiljaisuus on kaikkialla, aalto rannall'
Makeasti makaa, liikahda ei lehti.—
Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,
Lempee tuuli idän purpuraisilt' porteilt'
Meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy
Taasen lintuin viserryksest' lehdistössä.
Sillon ihanasta unestansa herää
Kerikansa, ijankaikkisesti nuori,
Rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress'.
Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,
Naiset kangast' helskyttävi korkeess' lakass'.
KAUKAMETSÄ
Alas kallioita lapsi riensi,
Äitins luoksi riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.
»Mitä haastelet, mun pienoseni,
Mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.»
Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.
Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell',
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.
Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.
»Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell' on istuin Jumalan.»
Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'
Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.
SUNNUNTAI
Mä muistan sen lempeän laakson,
Ainiaan muistan sen,
Miss' istuin ma neitoni kanssa,
Hellästi syleillen;
Ja kiirehti kesänen päivä,
Sunnuntaipäivä tyyni.
Me varjossa valkean tuomen
Istuimme ruohistoss',
Ja allamme kimmelsi järvi
Paisteessa auringon.
Ja loiskelit Ahtolan immet
Kultasell' santarannall'.
Sen toisella rannalla seisoi
Temppeli korkea,
Siell' kuulimme virsien veisun
Ihanast' huokaavan,
Ja viimein, kuin jumalten maasta,
Temppelin kello pauhas.
Ja katselin kaukasta vuorta
Ylhäällä pohjosess'
Kuin ihmeellist' Onnelan maata.—
Unien kangastus!
Kosk' impeni sylissäin istui
Temppelin kellon pauhuss'.
Mut vait oli impeni kaino,
Katsahtain korkuuteen,
Ja poskellans kyynele kiilsi
Helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast' eksyi
Kiharains mustaan yöhön.
Niin vietimme lempeäss' laaksoss'
Päivämme autuaan;
Me varjossa valkean tuomen
Istuimme ruohistoss',
Ja läheni kesänen ehtoo,
Sunnuntai-ehtoo tyyni.
UNEKSUMINEN
Unta ma näin, mun impeni kaunis,
Mä kuolin sun helmahas;
Himeys lempee mun vaiheellain väikkyi,
Kuin Saalemin kesä-yöss'.
Autuas oil kuolema,
Kuolema sun helmassas;
Niin kuolisin tuhannet kerrat
Vaipuen helmahasi.
Näinpä mä kaikk', vaikk' hämäräss' tummass'
Kaikk' korvani kuuli myös,
Ihmisten äänet ja myrskyen pauhun,
Näin impeni sitovan
Myrttikranssii viileää
Kauneudeks kuolleelle,
Ja viimein sen päähäni painoi,
Poskillans tuskan kuume.
Hautaan mun kannoit, kaikuivat kellot,
Kuin tuomion ukkoset,
Pimeät pilvet peittivät taivaan,
Ja sieluni synkistyi,
Mutta immen katsannoss'
Taasen lemmen taivaan näin;
Mua saattoi hän kammioon kuolon,
Poskillans tuskan kuume.
Vaikeni viimein ankara soitto
Ja vallitsi hiljaisuus,
Kalmistoss' seistiin kuusien yössä
Mun hautani partahall':
Sillan neito kaunokihar
Esiintunkee punertain
Ja, otsaltans hiukset viskain,
Seisovi arkkuin ääreen.
Laski hän kätens rintani päälle,
Mua hyvästi jättäen,
Suudelma kuuma huuliain poltti
Ja pyörrytti ihanast';
Leimahti mun povessain,
Elon virta koskena,
Mua herättäin unesta lemmen,
Kiertonsa alkoi taasen.
SOTA
Jo leimuuvat tuliset viirit,
Kaks joukkoa tanterell' seisoo,
Kuin ukkosen pilveä kaksi,
Niin uhaten toinen toistans.
He ryntää päin
Ja yhteen iskee,
Kuin aalto ja karinen ranta,
Ja alkavi hirveä leikki.
Käy ympäri ankara kaiku
Kiväärein ja tykkien jyskeest';
He, oksentain tulta ja savuu,
Nyt antavat kuoloo kylmää,
Ja torvi soi,
Ja trumpu pauhaa,
Ja kumisee kultanen kangas,
Kosk' Tuonelan enkeli niittää.
Kuin tuhanten koskien melske,
Niin temmeltää, teiskaa ja ryskää
Se kuolon ja kunnian pelto,
Ja pilvenä savu kiirii.
Ja pilvien yöss'
Käy sankarlauma
Kuin peikkoen synkeä parvi,
Ja vilkkaasti välkkyvät miekat.
Ja voitettu pakenee viimein,
Kuin murrettu, huokaava laine,
Hänt' vainoen voittaja seuraa,
Kuin riehuva myrskyn kierros,
Ja riemuitsee
Ja houraileepi,
Kosk' kunnia päällensä loistaa,
Kuin kirkkaus taivasten taivaast'.
Mut kaatuneen sankarin sielu
On astunut korkuuden linnaan,
Ja, hymyen autuaass' rauhass',
Hän katselee tannert' allans:
Siell' torvi soi,
Ja trumpu pauhaa,
Ja kumisee kultanen kangas,
Kosk' Tuonelan enkeli niittää.
ONNELLISET
Jo valkenee kaukanen ranta
Ja koillisest' aurinko nousee
Ja auteret kiirehtii pois,
Kosk' Pohjolan palkeet käyvät,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mä kiireelle korkean vuoren
Nyt astelen raikkaassa tuuless';
Mun toivoni aamusen koin,
Mun kultani kohtaan siellä,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mut kauniimpi koittoa päivän
Ja lempeempi auringon laskuu
Hän hymyten luokseni käy,
Mä syliini kierron immen,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Mun sydämmein autuudest' sykkyy
Ja taivaana otsani loistaa,
Kosk' seison täss' impeni kanss',
Täss' vuorella sammaleisell',
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
Täss' seison mä impeni kanssa,
Ja kiharamm' tuulessa liehuu,
Ja laaksoen hyminä soi
Kuin ijäisen lemmen ääni,
Kosk' mennyt on yö,
Kosk' kimmeltää kesänen aamu
Ja linnut ne laulelee.
POHJATUULI
Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli
Vuorten harjanteilta huminalla kiitää,
Pilvivuorii harmait' alas kiiritellen
Pimentolan summast' maasta. Hurja leikki
Onpi taivaan kannen alla: sumutornii
Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat
Sotasankarit ja hirveet lohikärmeet.
Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu,
Lempeen koivun seppele, se kellastunut,
Alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet
Ympär' avaruutta, koska syksyn myrskyt
Pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy,
Paimen-savu niitun kantoselta töyräält'
Korkealle kiertoilee ja kurkiliuta,
Niinkuin lumireki, sineyttä kyntää,
Kiirehtien päivän maihin helteisihin.—
Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee
Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä
Urheasti sykkyy, ylös rintans kohoo,
Hengittäen ilman viileätä virtaa,
Niinkuin hauki veden väljän aaltoo nielee,
Koska pahtehesta pataman hän pääsee.
Uljaasti hän astuu, kultanummen povi
Alla kumahtelee; ylös kunnahalle
Käyskelee hän vastavirrass' pohjatuulen.
Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä,
Josta katse kauas Pohjolahan ehtii;
Näkeväsi luulet tarinojen mailman,
Siintävän siell' Lapin sammaleiset vuoret.
Jalon kartanon myös näet ja sen ympär'
Halaviston juhlallisen, kumarrellen tuuless';
Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu,
Väikkyilevi halaviston himeydess',
Ruusu kauniin kartanon tän kukkatarhass'.
Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin
Onni häntä kiinnittämään povehensa?
Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo
Tuimass' pohjatuuless', neidon lemmen voitti.
Lakkaamatta yhdess' heidän sieluns' käyvät
Sekä laaksoiss' että vuotehella pilvein
Ijankaikkisuuden sini-tanterella.
Kaunis ruusu halavien hyminässä
Päänsä uneksuen alas kallistavi,
Unissansa hymyilee, ja nuorukainen
Pohjatuuless' kultanummen kunnahalla
Ylös päänsä nostaa, otsans kirkkaast' loistaa,
Ja hän lausuilevi hourauksess' lemmen:
Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta,
Puhaltaen kultain kotokartanosta.
Hänen näin, terävä on lemmen katse,
Niinkuin säde kesäpäivän auringosta.
Neidon näin, hämärässä yrttitarhan
Korkeen halaviston suojass' käyskelee hän
Ylkääns muistellen, ja keltakiharansa
Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla.
Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,
Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta,
Puhaltaen kultain kotokartanosta.
LAPSI
Kaukokotihinsa kulkee
Pitkin tietä pieni laps',
Ja lähestyvi ehtoo tyyni,
Lempeesti loistavat korkuuden tähdet.
Nukkuvi hän väsyneenä
Pimeen kuusen kohinaan,
Ja sinikorkeuden tähti
On hänen vartians hämäräss' yösen.
Koska aamu hymyilevi,
Tielle lähtee lapsi taas,
Ja kotomäki viimein siintää,
Siintää sen riippuva-oksaset koivut.
Niin hän ehtii kototuvan:
Äiti leipoo pöydän pääss'
Ja kultakirkas uuni leimuu,
Heleesti aurinko akkunast' paistaa.
Paistehessa aurinkoisen
Kehto seisoo laattiall',
Ja lapsi helmass' kehtoon istuu
Äiti jo aukasee povensa aarteet.
Koivistosta Kotomäen
Sisär tulee vihdastost'
Ja tuomisia Metsolasta
Lapselle äitins' rinnoille hän kantaa.
Hajahtaess' vihdan lehden,
Kulta-uunin leimuess'
Ja paistehessa aurinkoisen
Lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.
Ihanasti äitin kasvot
Päivän hohteess' kimmeltää;
Hän laulelevi, kuinka lapsi
Kulkevi unissaan taivahan maahan;
Kuinka kuusen kohinassa
Makeesti hän uneksuu,
Ja korkeuden tähti tyyni
On hänen vartians hämäräss' yösen;
Kuinka viimein kuumottavi
Kototalo kaukanen;
Ja on siell' lehtimajan juhla,
Vuorilla valkeat leimuen loistaa.
ALMA
Koreess' kartanossa Alma kasvoi,
Kauniiks' immeks' yleni,
Isä oli hänell' armas, lempee,
Äitin hellän Kalma vei.
Ei hän tiennyt, miten ompi vaipuu
Emon oman helmahan;
Emo vieras häntä kasvatteli
Kädell' kiivaall', ankarall'.
Toki leppeytt' ja lempee täynnä
Loisti Alman katsanto,
Mutta hymy synkee, murheellinen
Väikkyi hänen huulillans.
Tyyni oli hän kuin pohjan valo
Vuorten kiireill' kesä-yöss',
Lempeä kuin lehdikköinen saari,
Kosk' on myrsky vaijennut.
Riensi viheljäinen immen luoksi,
Avun, turvan aina sai,
Lohdutuksen murheellinen mieli,
Armon aina rikkoja.
Metsän huminassa käyskelevi
Alat', impi unelmiss',
Katsahdellen silmäll' riutuvalla
Sineyteen korkuuden.
Mitä mietiskelee kelmee neito,
Uneksuen laaksossa?
Miksi riutuen hän katsahtelee
Sineyteen korkuuden?
Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään
Sydämmensä kammioon,
Sieltä virtasi vaan lemmen liekki
Taivaallisest' säteillen.
Pian toki Kalman kylmä tuuli
Liekin tämän sammutti.
Kuolon syliin tyttö kaunis nukkui,
Niinkuin päivä läntehen.
Nuoret neidot, kasvinkumppaninsa,
Hänen kääreit liinoihin,
Koristelit arkkuns kukkasilla;
Tuonen tupaan vietiin hän.
Kirkas oli pyhäpäivän taivas,
Kirkas päivä heluntain.
Metsä humisi ja linnut lauloi,
Koska impi vietiin pois.
Tuli kalmistosta murhejoukko,
Eipä impi tullutkaan,
Silloin naiset nuoret itkuun päätyi,
Ettei tullut ystäväns.
Murehtivat nuoret, niinmyös vanhat,
Kauan häntä kaivattiin;
Muistellessa kadonnutta haamuu
Kyynel juoksi virtana.
Mutta ihana on murhe tämä,
Sointoon taivasten se vie,
Läpi kyynelsateen lempeest' paistaa
Toivon päivä armahin.
MYRSKY
Meren pintaa haaksi kyntelevi
Täydess' purjeess' seilaten, ja aurinkoinen
Alas kiirii puolipäivän korkuudesta
Lännen satamiin ja ihanasti nukkuu
Pilvikehtoon. Ahden valtakunta lepää.
Juhlallisest' haaksi, majesteetin kuva,
Retkeilevi lakeudell' sininiityn,
Voimallisest' huippuns pilvein piiriin nostain.
Perämies hän kädell' vahvall', silmäll' tarkall'
Johtaa suunnan, laivan herra kannell' käypi
Komea kuin kuningas, ja miehistönsä
Partahalla seisten, katsahtelee kauas,
Toiveess' nähdä sinerrystä isäin maasta.
Mutta läheneepi yö, ja mustat pilvet
Tuulen siivill' idän rannalt' ylös kohoo.
Leimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet
Ovat lentämässä maan ja taivaan väliss';
Aalto, aina heräymään kerkee,
Kuohuen jo rynkää vasten haaksen laitaa.
Tuuli myrskyks' käy, ja hirmuisessa kaaress',
Yli taivaan kestäin, etelästä pohjaan,
Ukkospilvi päälle karkaa uhkaileva,
Ankara ja täynnä metelii ja pauhuu,
Niinkuin päivä tuomion, ja aallot riehuu,
Kihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee
Ympär laivan, kuni hurjat lohikärmeet,
Kuiskain miesten korviin kuolon kylmää kieltä.
Laivattaren ääni pimeässä yössä
Haaksen kannell' kaikuu manaten ja käskein.
Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,
Mastot natisee ja purjeet tuimast' pläikkyy
Niinkuin sodassa kiväärein sekapauke.
Synkeet pilvet taivaan peittää, kaikkialla
Vallitsevi pimeys, mut pimeydess'
Välähtelee salavat ja korkuus kaikuu
Pauhinasta, joka mailman ääriin kiirii;
Elon Herran jyrisevä ääni!—
Hirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys:
Tulen välkkynäss', kosk' karkeleva laine
Haaksen rintaa lyö ja ylös roiske lentää,
Näet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen
Talven koivu, hetken väikkyilevän ilmass';
Mutta samassa se kaatuu, valelevi
Laivan kannen vedell' kuohuvalla.
Tulen välkkynässä miesten kasvot loistaa
Kelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast'
Väännetyt, ja kätens' lannistua tahtoo.
Mutta laivattaren ääni haaksen kannell'
Halki myrskyn voimallisest' kaikuu,
Manaten ja lohduttaen miehistöä.
Miehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,
Mutta purjeet, kokoon käärittyinä viimein,
Ovat vaijenneet, eik' kumartele enään
Haaksi yhtä syvältä kuin ennen
Kohden ammottavaa, pohjatonta hautaa.
Toki syvyys alat' huokaa, korkuus pauhaa,
Rankasatehena vettä ammentaen
Meren aavan poveen, joka nousee, vaipuu,
Kohisee ja kuohuu tuskissansa myrskyss'.
Mutta haaksi, vaikka mastoill' tyhjill',
Eteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää,
Keularaa'allansa aaltoo tempoellen;
Nenä hyrskyy, roiske ammahtaen lentää
Ylös korkuuteen ja laivaa valelevi:
Leikki ankar' Ahden lakealla aholl'!—
Mutta viimein toki myrsky heikenevi,
Masentuvi aalto, käyden lepoon taasen,
Ilman rantohin pois pakenevat pilvet,
Taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,
Hymyellen niinkuin isä lapsillensa.
»Terve elon, toivon lähettiläs, terve!»
Riemuten nyt miehet laivan kannelt' huutaa.
Kosteill' silmill' seisovat he, nähdessänsä
Kodon sataman; sen vuoret aamuss' hohtaa.
Ja tän aamun kutsuvat he onnen aamuks',
Myrskyn menneen kutsuvat he onnen myrskyks'.
JÄLKEENJÄÄNEET RUNOT
IMMEN UNELMA
Unta ihmeellistä uneksuin mä kerran,
Syksy-yönä; taivahalla paistoi kuu
Alasvuodattaen metsihin ja maahan
Koljon valon. Riutumuksen kelmee yö,
Jonka synkee muoto poveheeni painui
Yksin käydessäni vuoteen lepohon.
Tuonne tänne siinä mietiskelin kauvan,
Kunnes vihdoin aatokseni valkeus
Muuttui sumuhäiriöksi himmeäksi,
Kuvitelman tenhosauva vallan sai,
Ja niin sielu unta uneksumaan päätyi,
Unta kummaa, jota kertomaan nyt käyn.
Uni alkoi: Lähestyi mun vuodettani
Haamu kelmeä kuin tämän yöseen kuu,
Niinpä kelmeen kirkkaat olit hänen kasvons,
Hänen hiuksens ja viitta hienoinen,
Valkeus mun kammiooni ympärvirtas
Hänen kuvastansa, kylmä valkeus.
Päälleni hän katsoi; mutta katsantonsa—
Kuinka maalata sen taitaisin?
Eihän sädehtinyt sieltä rakkautta,
Eikä ystävyyden lämmint hymyä,
Enkä myöskän vihan karmeutta nähnyt
Kasvoillansa, vakaat ijankaikkisest.
Mutta vakuudessa, tyynyydessä
Mikä jalous ja suuruus ääretön!
Kuin yhtaikaa olis hänen silmän nähnyt
Taivahat ja kirouksen mustan yön.
»Kuka olet kylmä vieras?» minä kysyin,
Hämmästyen nousten ylös vuoteeltain,
Ja hän vastas: »minä kuolon enkel olen,
Herran palvelja, nyt taivaan portahalt
Alasastunehena sua saattamahaan
Tuomiolle, sillä hetkes lyönyt on.»
Niin hän lausui, mutta hänen sanomansa
Läpi sieluin kauhistaen järähti;
Hetken tuijottaen häneen katsahtelin,
Hän mua katsahteli vakaast vastahan;
Kuin kaks teroitettuu miekkaa, niinpä silmät
Silmihiini tunkesivat ankarast.
Siitä aukasi hän käsivartens hoikat,
Ja mä juoksin kohta hänen helmahans.
Toki; miksipä niin nopeasti juoksin,
Vaihka häntä kauhistuen lähenin?
Kummallista! Mutta poskeni mä painoin
Hurjin kimmoin vasten hänen rintaansa,
Joka jäsentäni väristykset reutoi,
Koska hänen syliinsä mä suljettiin.—
Mutta ylös taakkonensa kohosi hän,
Ylös vauhdilla päin tähtein tarhoisin;
Vaiti lepäsin mä hänen povellansa,
Alat' tuijotellen häntä kasvohin.
Ylös joutui matkamme ain lakkaamatta
Halki öisen avaruuden kamalan,
Ilma korvissani kellohina kaikui,
Liehtoi kylmä viitta kuolon-enkelin.
Retki myrskyn siivillä! Jo vaipui, riutui
Alas synkeähään syvyytehen maa,
Kaukana jo kiilsi allam illan tähti,
Kaukana myös allam hopeainen kuu.
Tuossa linturata ohitsemme siirtyi
Kuni ijäisyyden kiilostava tie
Kaartaellen pitkin niittuu ääretöntä.
Tuhansittain aurinkoja näin
Juhlasesti retkeilevän tarhoissansa
Ympärsinkoelemina tähtien.
Kohden meitä riensi, ohitsemme riensi
Enkeleitä ylös alas väikkyen.
Korkeuden uskolliset käskyläiset!
Katso: tuossa alas murheen laaksohin
Yksi ilon, onnen antajana kiitää,
Ohauksillansa öljyseppeli,
Helmassansa yltäkylläisyyden sarvi.
Onnen tieno, jolle kalliit lahjas suot!
Tuossa toinen, mutta otsal karmealla
Alas kirmasee, ja vihan astiaa,
Maljaa katkeraa hän kädessänsä kantaa.
Kaukasen maapiirin kurja asujain,
Jonka kiirehelle vuodatetaan malja!—
Niinpä kohtasimme siivinlentävii,
Kohtasimme enkeleitä ylös alas sinkoellen
Kuolemani kolkol tiel.
Retkemme niin joutui. Mutta ilman tanner,
Öinen, lakeammaksi jo aukeni,
Kasvoilleni liehtoi ihanainen tuuli
Kuni kevään niitulta. Ja minä näin
Etähällä muurin korkean ja kirkkaan
Pilvenkaihun kaltaisena seisovan;
Näin mä siellä komjan portin avettuna,
Jonka pylväät yli muurin kohosit
Hohtaen kuin vaski sulavana hohtaa.
Mutta ylähälle, kumoon taivahan,
Valo ihmeellinen sädehtien lensi.—
»Lähestymme istuhinta tuomion!»
Kaikui korvissani. Ijankaikkisuuden
Kauhistukset sydämmeni valloitit
Ja mun ruumistani väristykset reudoit,
Pyrstöksi mun kiharani nostatit.
Itkeä en tainnut, sillä kyyneleemme
Onpi toivon lapsi, maasta syntyisin,
Mutta hikihelmet otsaltani vuosit
Alas povelleni kylminä kuin jää,
Koska, yhä tuijotellen kohden miestä,
Kuolon miestä, painui aina poskeni
Vasten hänen rintahansa hurjin kimmoin.
Mutta rohkeninpa toki lausumaan,
Sanan saattamahaan kantajani korvaan,
Kysyin äänel kuiskaavalla tuskissain:
»Kylmä enkel, kuinka päivieni päätös,
Kuinka onpi tuomioni lankeava?
Kutsutaanko minä valkeuden piiriin,
Tahi pimeyteen ulos-heitetään?
Sano! sillä kamastuva kurja sielu
Vapiseevi; sano, enkel kelmeä!»
Minä kysyin, mutta vaiti oli enkel,
Avannut ei huuliansa vastaen,
Vaan hän riensi kohden porttii kultahista,
Sinne yhä teroittaen silmänsä.
Toki vihdoin retki päättyi. Seisoin minä
Kynnyksellä portin pilvikiiltävän,
Siinä seisoin kuni patsas kylmä, jäinen,
Keral äänettömän kuolonsankarin,
Mutta povessani humajava helle
Pelvon, epäilyksen helle kaiveli.
Katsantoni eteheeni siirotteli,
Ja mä jylisevän pylvässalin näin:
Korkeuteen pyörryttävään pylväät nousit
Kuni rakettuina pilvest hienoimmast.
Kaukana ei kynnyksestä pöytä seisoi
Peittämänä huivin lumivalkean,
Mutta kultakansin välkkyi pöydäl kirja,
Joka huivil lepäs, kirja elämän.
Tulest ihmeen lempeästä, puhtahaasta
Sali aava aava valkeuden sai,
Jonka paistees liikkui, väikkyi tuolla täällä
Soma haamu pylvästössä pyhässä;
Pieni lapsi-enkel heidän joukossansa,
Ruusuposki, ilosena karkeli,
Karkeli hän, hämmentäen taivaan rauhan.
Tämän näin ja tämän kuulin vilahtais
Seistessäni portin korkeen kynnyksellä,
Koska huusi enkel äänel pauhaaval,
Miesi, joka maasta immen kurjan kantoi:
»Tässä vaimo nuori laaksohista maan,
Lapsi vaimost syntynyt. Jo päivätyönsä
Siellä katkastihiin, nyt hän taivahan
Tuomiolle käy; ja tuomari jo tulkoon!»
Niin hän huusi äänel kauvas kaikuval,
Kiljui aavaan salihin, ja kohta enkel,
Lapsi-enkel pieni, kaunokihara
Pylvästöstä ulos vilkkahaasti juoksi,
Ilosena riensi kohden ovea
Etähällä pylväsmetsän partahalla.
Ovi aukeni ja enkel siirtyi pois
Kirkkauteen kultaseen, ja pois mä käänsin
Heijastuvan silmän ulos kohtuun yön.
Taakseni mä katsoin, otsa kylmis helmis,
Vimmoissani alas kasvoin kallistin
Äärettömään syvyyteheen siirotellen.
Mitä kuvasteli silmihiini siel?—
Yleniko sieltä pikimusta pilvi
Kohden korkuuttamme, pilvi hirmuinen?
Oliko tuo sauvu palavasta mailmast,
Joka levotonna palloeli noin?—
Eihän ollut tämä pilvi eikä sauvu,
Vaan oil kirottujen henkein paljous,
Nousten ylös pimeästä alhostansa,
Kuulemahaan tuomioa neitosen,
Toivees, temmaaksensa onnettoman uhrin.
Tuiman tuulen tuiskuna he kiirehdiit,
Pian ehdiit kohinalla kauhealla
Portahalle portin, siihen latoen
Heidän joukkonsa kuin musta muuri nousi,
Kaihtain yöseen tumman valon ulkoa.
Kiukun silmin katselit he puoleheeni,
Irvistellen, vihan tulta pyrskien,
Kuni peto kohden lammast vienoo katsoo.
Liki rynkäsit he kimmoissansa päin,
Mutta kätens nosti kuolon sankar jalo
Uhkaellen: lauma siirtyi matkan pois
Kuni sauvu myrskyn siiven alta siirtyy.
Tuosta kasvoni mä kylmät käänsin taas
Kohden pylvässalia. Mä kalliona
Seisoin, toki sydämmeni karsinois
Kuohui, kiertyi kauhistuksen jyrkkä koski.—
Mutta ovi etähällä aukeni,
Sisään tuomar astui kanssa pyhäin miesten,
Kanssa naisten pyhien ja enkelten;
Esiin virtasit he kunniansa loistees
Säteillen, ja korkee pylvässali soi.
Ruhtinaansa oikealla, vasemmalla
Esiin astui joukko, pöydän ääreen seisoi
Paistaen kuin päivä ijankaikkinen.
Ankar edessäni kimmellys ja hehku,
Moniläikkyväinen, tulileimuva,
Kuni seisnyt olsin aamuruskon piiris
Ja mua kasvoin katsahdellut aurinko
Tuhansien kultahattarien keskelt.
Niinpä edessäni taivaan herraus,
Niinpä edessäni maan ja taivaan sankar,
Kaunis, ankara ja kirkkautta täys.—
Mutta soitto vaikeni ja pyhä pauhu
Pylvästössä: äänettömyys kaikkial.
Sillon kuolon enkel lujal äänel lausui
Tuomarille hohtavalla istuimel:
»Tässä käskystäsi tuomiolles saatan
Ihmislapsen, neidon sumuisesta maast.
Onko taivaalle hän otollinen vieras,
Kirjotettu kirjaan elämän,
Tahi onko ulos-syöstävä hän täältä
Ikuiseheen yöhön, suuri tuomari!»
Niin hän sanoi, mutta kohta elon kirja,
Kaunokansi tuomarille kannettiin,
Hän sen avasi ja etsimähään päätyi
Kultalehdist immen kurjaa nimeä.—
Äänettömyys, hiljasuus kuin erämaassa
Pyhän kansan piirissä nyt vallitsi.
Katsoi ylös kohden tuomaria kansa,
Katsoi taasen kohden kurjaa minua;
Samoin lapsi-enkel pieni, leikitellen
Hameliepeis tuomitsevan kuninkaan,
Millon katsoi jumal-silmiin ihanaisiin
Kysyvällä katsehella, millon taas
Armeljaasti kohden kelmeätä neitoo.
Aavehena kelmeänä seisoin mä,
Tuomarihiin katsahtelin, koito,
Katsahtelin joukkoon hänen oikeal,
Joukkoon hänen vasemmalla kädellänsä:
Kaunihimmat haamut paistees kunnian,
Ikuhiset vieraat hameissanne heljis,
Minä valkeuden valkeudes nään,
Päivän otsal tähdet ilosina kiiltää,
Myhäileevät aurinkoisen olkapäil!
Taivaan kansa, oi sä lemmen lempee kansa,
Laupeus kuin liepee sini-salava
Silmistäsi lentää, kaunis kaunis kansa!
Mutta kauniimpana toki ruhtinas
Tulikiharainen istuimella istui
Puettuna pukimeheen valkeaan
Kuni kesäpäivän kimaltava pilvi,
Pilvi juhlapäivän ankaran,
Heljäs korkuudessa. Hänen silmässänsä
Asui lemmen kevät, aamu ikuinen,
Taivas helottava ilman yöseen äärtä,
Ilman riutumuksen äärtä kaukana.
Niin hän katsoi päälleheni, niin hän katsoi
Pyhään kirjaan, nimeäni etsien.
Otsa kirkas kääntyi: sali aava läikkyi,
Pylväsmetsän hämärässä leimahti.—
Kuva kaunihin! Mun poveheeni syttyy
Halu polttava sua katselemaan ain,
Viipymähään silmiesi paisteheessa.
Oi! mun pitäisikö siirtymän
Pimeyteen kauvas pois sun kasvois alta?
Taivas! katso kurjan immen puoleheen!
Hänen sieluns värisee ja kauhistuuvi!—
Seisoin, tuomiooni vartoen,
Seisoi vaiti edessäni taivaan joukko,
Oven pielis pimeyden lauma vait.—
Mikä ainiaaksi arvakseni lankee:
Yötön päivä tahi loppumaton yö?—
Mutta ylös tuomar ihanasti katsoi
Kultaisesta kirjastansa, katsoi hän
Puoleheeni kuni ylkä ja nyt kuului
Korvahaani sanat ijankaikkiset:
»Lapsi murheen maasta, nimes kirjas loistaa
Kirkkaana, ja taivas on sun perintös!
Astu sisään, istuimes sua vartoo
Sädehtien korkeudes kunnian!»
Lausui armiaasti kaikuvalla äänel
Tuomari, ja ääni kauvas helähti.
Pyhään joukkoon ruhtinaansa ympärillä
Nousi ilon, riemun kohina
Kuni tuulen tulles kultasessa viidas.
Iloitsivat kaikki, sali aava soi,
Tuossa lapsi-enkel istuhimen juurel
Käsiänsä paukutteli iloissaan.
Mutta ulkoa taas yöseen aukolt kuului
Kirous ja kiljuminen kamala,
Koska vihoissansa pimeyden henget
Pakenivat leirihinsä takasin.—
Mutta ilo oli autuitten joukos,
Ympärkaikui riemulaulu ihana,
Kaikui laulu, soitto; ylähällä
Lentelivät siivitetyt sinkoen,
Lentelivät kultahisten torvein pauhus:
Pylvästössä pyhä jylinä,
Korkeuden helmas hymisevä sointu!
Katso: Luoksenipa rientää pienoinen,
Lapsi-enkel ilon voittamana rientää,
Käsiänsä paukuttaen kiirehtii
Kaunohinen: polviani syleileevi.
Syleilee hän, kasvohin mua katsahtaa
Leimuvilla silmillänsä, myhäellen.
Kohden armast pääni alaskallistui,
Käteni mä laskin hänen kiireellensä
Helläst silitellen, sormein eksytin
Hänen taivaan-kiharainsa yöhön:
Oi, kuin silitellyt olsin mä
Pilvihaitaletta hienoa ja pyhää!
Hetki jalo! Sumut armaan häiriön
Tulit tuollon, tulit tällön, ammahtaen
Kulmiani vasten; mutta aatoksein,
Muuttuen jo heljäks taivaan-aatokseksi,
Päivän säteheenä sumut lävisti,
Arvan ikuhisen nähden aina,
Nähden immen korkeudes kunnian.—
Siinä, miekkoisena kallistaen pääni,
Lapsukaisen kiharia kiemailin;
Onneani kuvaelin ääretöntä,
Muistin murheet menneheet ja unohdin;
Kohos silmihiini autuitten kyynel,
Juoksi kyynel lapsen kultakihariin,
Kyynel juoksi, laulu kaikui, torvet soivat,
Koska aukes ovi Onnelan
Neitoselle kyynelien maasta.—
Ovi etähällä aukeni,
Valo sieltä kirkas kimmahtaen vuosi
Salihin, ja heijastuna seisoin mä
Kuni käärittynä hiilakkaiseen huiviin.
Silmä himmeästi katsoi, mutta kaikkialt
Korvihiini kaikui ihanainen huuto:
»Tule, riennä sylihimme, neitonen!»
Huudettihin; veti kädestä mua enkel,
Pieni lapsi-enkel ruusuposkinen:
Horjuin, alasvaivuin saattajani helmaan
Viileään, ja unestani heräsin.
IMPI JA RYÖVÄRI
Asui miesi, kasken lanko,
Ilosella aholla;
Ilon saattoi viertovanko
Ja tytär, kukkanen kaunis.
Antoi luonto neitoselle
Äänen lahjan ihanan:
Laulu kaikui suloselle
Tuon hienon koiviston kohdus.
Läksi kerran ruunallansa
Miesi kirkkoon kulkemaan,
Pirttinsä ja tavaransa
Hän immen haltuhun heitti.
Tämän ryövär korvest huomas
Ja hän lausui iloissaan:
Heittää paimen vienon vuonans,
Ja susi kaartelee läsnä.
Sillon työnsä kamalimman
Tehdä päättää ryöväri,
Ja niin vallas murhan kimman
Hän kohden pirttiä rientää.
Mutta pirtin akkunasta
Laulu ihmeen ihana
Vavahtavi häntä vastaan;
Ja seisoo hirveä miesi.
Viherjästä vainiosta,
Paimenest, jok' lampahans
Verellänsä kuolost ostaa,
On immen lempeä laulu.
Leimahtelee huhdan vilja,
Kultameri hymisee,
Koska pauhaa laulu heljä
Tuon rosvon synkeän korvis.
Tuuli koivuu tuuittavi
Pyhän virren helinäs,
Koivu kiireens kallistavi
Ja taivas kirkkaana kiiltää.
Mikä lentää tuolla ilmi?
Joutsenk' lumivalkea?
Ei, vaan kimaltava pilvi
Siel laulun kuulee ja seisoo.
Siinä viipyy uros synkee
Maan ja taivaan riemuten,
Alas katsantonsa lankee
Ja elon aamuns hän muistaa.
Muistelee hän muinost aikaa,
Lapsuutensa vainioi,
Koska laulu kaunis kaikaa
Ja tanner kiikkuvi alla.
Viimein neito huulens sulkee;
Ryövär seisoo aatellen,
Päänsä vaivuttaa ja kulkee
Taas korven tummahan yöhön.
JÄÄHYVÄISET
Katso linna tuol,
Valkasema juhlavalkeitten,
Lähtöjuhla soman tyttären.
Kluostarin immeks
Ristiin ja kaapuun
Hän jo tuomittu on;
Isän tahto niin vaatii.
Toki kerran viel
Isän valta ei hänt johdata.
Kultansa hän tahtoo kohdata!
Varkain hän rientää
Saarniston helmaan
Kesän kuutamo-yös
Kukkasseppeli päässä.
Häntä vastahan
Jalo nuorukainen astelee,
Jalo, vaihka onni pilveilee.
Kohtalons herra
Tahtoo hän olla,
Kauvas katsoen pois
Yli elämän saaren.
Nuorukainen.
Terve, kaunoinen!
Sinä väikyt yössä ihana
Kuni autuitten unelma:
Kulmies taivaat
Heljinä kiiltää.
Oi, mun lempeni koi,
Eron hetkelle riennät!
Impi.
Ijankaikkisest
Erokam! Oi isä armoton!
Lapses, joka ainoasi on,
Kluostarin yöhön
Huomenna suljet.
Onpa tahtosi tää
Kuni kallio luja!
Nuorukainen.
Miksi tahtoo hän
Kauneutes valkeutta yöks,
Luonnon mestartyötä turhaks työks?
Loistavan linnan
Ylpeä herra,
Kylmä sydämmesi on
Kuni kallio, kylmä!
Impi.
Toki tahtonsa
Tämä onpi ehkä Jumalan.
Sentähden kuin kaste taivahan
Lempeenä vuotaa
Silmäni kyynel.
Mutta itkenpä ain
Että kultani heitän!
Nuorukainen.
Huomenna jo siis
Pyhänpiian kaapu iloton
Peittää elämäni auringon.
Kapina vimman
Lempeni linnas
Täällä hurjasti lyö,
Ja mun toivoni kuolee!
Impi.
Mitä sankar tääl
Elon taistelossa kadottaa,
Hälle antaa jälleen toinen maa.
Siellä, oi siellä
Armiaaks onneks
Taas hän aarteensa saa,
Joka täällä poissiirtyi.
Pyhä haamotus,
Joka aurinkosi laskust jää,
Elämäsi luotees hengittää,
Koilliseen kulkee,
Valkenee siellä,
Siellä aarteesi saat,
Joka täällä poissiirtyi.
Yöstä päivä käy,
Yöhän kutoo aamuruskon vyön;
Sentähden kuin kaste tämän yön
Lempeenä vuotaa
Silmäni kyynel;
Mutta itkenpä ain,
Että kultani heitän!
Nuorukainen.
Yhtä ainoaa
Ensimmäisnä, viimeisenä myös
Sulta pyydän jäähyväisten yös:
Suutelman hohtees
Leimukoon muistom,
Meille kallihin ain,
Puhdas lempemme muisto!
Impi.
Puhdas lempem oil
Kuni kuu tuo kelmeen ihana,
Mi nyt kirkkaan pilven povea
Suutelee tuolla.—
Oi mitä pyysit.—
Peity pilvehen, kuu,
Peity, poskeni liekki!
Nuorukainen.
Impi ikuinen,
En sua kiusaa; mutta ole ain
Kuni Cynthia, niin kaunokain,
Tyyven ja kaunis
Jumalten vuoril.
Ijankaikkinen niin
Lemmenliittomme olkoon!
Impi.
Oi, mua huudetaan!
Kauemminhan viipyä en saa;
Ota vastaan tämä suutelma,
Ota ja anna
Katkera autuus.—
Oi, jo huudetaan taas!
Öinen saarnisto kaikuu!
KESÄ-YÖ
Tyyni oli yö ja pilvetön ja kuuton
Yöseen taivas. Ulos läksin minä käymään;
Arveskelin, mihen tieni tarkoittaisin,
Itään, länteen tahi vaaleahaan pohjaan,
Jonka vuoril kohta syleilemään käyvät
Toinentoistaan Koi ja Hämmärikki kaino.
Asetinpa askeleeni vienoon viitaan,
Jonka helmas niittu kastehinen kiiltää,
Viherjäinen, keltakukitettu niittu.
Luoteiseheen niittu kaatuu,
Tuonne, jossa taivaan partahall
Ahot korkeet näet, laiholliset halmeet
Mäen sinihaamottavan rintehellä.
Sileä on niittu; ei pensasta
Hänen pinnallansa esteheenä viikatteen.
Toki; yksi hänen poveansa varjoo,
Koivu tuuhee lehtiviitallansa hienol;
Siihen kerran nousneheena, siihen kerran
Heitettynä niittuu-raivaavalta miehelt.
Korkealle koivu tutkaimensa nostaa,
Kaikkialle oksans levittää hän ympär,
Mutta ranka, kuni valtahinen pylväs,
Mahtavana alas syvyyteheen tunkee.
Rauhan armas kuva rauhan tanterella!
Sinne läksin vaeltamaan kesä-yönä.
Hetken astelin ja ehdiin vainiolle,
Suojaan lempeen koivun. Siinä kauvan seisoin
Äänetönnä äänettömäs yössä;
Vasten valkeet rankaa nojaten mä viivyin
Tyyneheenä kuin tää yö, tää niittu.
Hengitystä povestani en mä kuullut,
Kuullut en mä lehden liikahdusta koivus.
Mutta usein, täällä vallitessa rauhan
Rinnassam ja kaikkialla ympärilläm,
Rauhan syvän niinkuin haudan kammiossa,
Kuni ehtis soma kuiskaavainen ääni
Meille hiljaisuuden kaaoksesta.
Tarkemmin me korvam teroitamme
Kuultelemaan—kaikki vaiti; toki ääni
Äänettömyydessä kaikuu; mutta mistä?
Niin nyt kuulin äänen liepeän; ja mistä,
Sen myös tiesin hetkel tällä. Eihän tullut
Semä idäst eikä lännest, tullut ei se
Syvyydestä eikä taivaan korkuudesta,
Vaanpa hyötökoivun viileästä kruunust,
Kasteheena alas korvahaani väikkyi.
Oilko enkel vieno yösijalle käynyt
Ihanaiseen lehtikehtoon? Uneksuiko
Siellä unta lemmen hän ja haasteliko
Unissaan hän lemmen kieltä, jaahatellen?
Mutta eipä sanat unen houreheena
Hänen huuliltansa käyneet; häiriöttä
Mulle kuiskaeli hiljahinen ääni.—
Siinä hetken mietiskelin, kuultelin mä
Alla koivun rauhaisena kesä-yönä.
Mutta silmäni tok' vihdoin ylösnostin,
Luoteiseheen loin pois varjovista lehdist;
Mutta kauvan seisoin hämmästynnä
Nähtyäni kuvauksen kumman.
Tämä oilko mielihoureen synnyttämä,
Tahi ilmestyvä kaukahinen mailma?
Katso: tuolla kankahan ja korkeen ahon
Hartioilla seisoi äkist ihmeellinen,
Kallioinen tanner, himmeä ja hieno.
Etähällä ilman rannalla se väikkyi
Pyhä tieno myhäellen salaisesti.
Kuitenkinpa ilmiö mun silmihiini
Selkeästi peilaellen muotons näytti,
Niinkuin eteheeni maalattuna kaikki.
Näin mä vuoret kuni sinihattaraiset
Kohoaavan kuverjaina; vuorten kyljil
Tuolla täällä yrtti viherjäinen kasvoi,
Tummanviherjäinen taivaanyrtti.
Mutta huomaa mikä ihanainen loiste!
Huomaa: yrtin lempeen lehden päärmehistä
Kultavalo sädehtien yössä paistoi
Kirkkahaasti vuoren hämäräisel pohjal.
Valo armas kesä-yöseen valjus päiväs!—
Mutta ylähäällä vuorten kukkuloilla
Päilyi vaisu, kaino valkeuden kaari,
Kuni koite pyhä, kuni pohjan tulet
Seppelinä talven taivahalla päilyy.
Mutta kelle suotiin asunnoksi
Tieno ihmeellinen? Kuinka rakennellaan
Kesä-yöseen himmeässä maassa?
Tahi onko asujaamista se tyhjä?—
Eihän ole tyhjä ihanainen saari
Asujaimista ja heidän ilostansa,
Onnestansa sini-vuorel kaltevalla.
Siellä olentoja näin mä komeoita,
Kauneita kuin jumalien heimokunnast.
Tuossa haamu seisoi, tuossa haamu liikkui
Hämärässä vuoren tummal pohjal
Kultakajasteessa taivaanyrtin lehden.
Heljä puhtaus ja povessansa sointu
Heille hekumansa kallein aina;
Tämän kuvasteli, tämän ilmi-antoi
Ilo uneksuva heidän kasvoillansa.
Mutta kuitenkin ain armahin ja kauniin
Oli heidän kasvojensa tyyni loiste,
Koska katsahdit he juhlalliseen leimuun,
Joka suloisesti kaukasuudest paistoi,
Kuni valtahinen, kimaltava tähti
Kiilsi monimuotoisilla säteillänsä.
Sinne heidän silmän alat mieluisasti
Kääntyi kesä-yöseen kalveasta maasta.
Toki; mitä kaikki tämä? Mikä tieno,
Mikä lumouksen saari? Tämä kansa,
Joka äänetönnä oljentelee vuorel?
Mikä säteilevä valkeus tuo tähti
Kummallinen kaukahalla, jonka puoleen
Heidän kasvons aina autuina kääntyy?
Tuota arvellessain, taasen äänen kuulin
Kuiskaavan mua korvahaani lehtein kohdust.
Minä äänen kuulin, käsitin sen lauseen:
»Tieno, jonka silmäs kuvattuna huomaa
Tuolla luoteisessa maan ja taivaan ääril,
Onpi odottavain lasten maa ja taivas.
Eihän toki tämä taisteleva maamme,
Siellä väikkyy rauhan viiri, myrskyt lepää;
Eikä ol se päivä valo pyhäin miesten,
Joille elon aurinko ain kirkkaast paistaa.
Näet sinä vartomuksen tumman portaan,
Hurskahitten sankarien rauhansaaren,
Joiden elonaamu täällä syttyi,
Joiden päivä, puhtahaana synnin pilvist,
Sammui ennen nousuu Bethlehemin tähden,
Ennen ilon sanomata kuultuansa.
Tuossa heidän maansa, asuntonsa,
Siinä vuosituhansien kiertoessa
Vuottavat he päivää suurta, jona kerran
Kutsuu heitä kotimaansa torven-ääni.
Ja tuo valo, loistava kuin tähti ankar,
Uloslähtee heille toivon valtakunnast.
Mutta aatokses mä arvelevan kuulen:
'Eikö vartoomisen kauvalliset hetket,
Eikö aika yhtäpintahinen aina
Toki ikävyyden synkeyttä saata
Heidän sieluillensa tumman yöseen kohdus?'
Niin sä kysyt, mutta huomaa: Tyynihinä
Autuuttamme vissiä me odotamme,
Ilman tuskaa ajan pitkän aikaellen.
Vuosi kuni riemuhetki meiltä vierii
Vilkkaasti ja toinen helmohimme rientää.—
Hetket, päivät, vuodet kiitää—ja, mi ihme?
Kodon pyhä vainio on edessämme!
Uskoa me emme voi ja toki uskom,
Suloisessa häiriössä viehkeilemme,
Silmän kirkkaan suljemme ja aukasemme,
Viehkeilemme kuni lapset pienet.
Myhäellen ympärkäännymme ja käymme
Takasin taas harhailemaan metsän yöhön,
Tielle kerran tullessamme käytyämme,
Mutta väleheen me kiirehdimme jälleen
Kohden maata miekkoisten. Kuuluu pauhu,
Pyhän metsän pauhu meidän ympärilläm—
Ennen kuultu!—ja me kuni liepeet haamut
Astelemme, ihanasti kainostellen,
Kodon kumiseval tiellä. Sydämmemme
Riutuen nyt muisteleevi: kaikki ennen
Ammoin nähty!—Mutta vastaan meitä rientää
Lehdon vienot immet lehtiseppeleillä
Viilehillä kaunistaen kiharamme.
Riemuten nyt juhlajoukko esiinkulkee,
Jalosti me sisäänkäymme linnahaamme
Komeahaan; autuus kulmillamme paistaa.
Mutta niinpä aikaeli matkamiesi
Leikitellen liepehillä kotoniitun,
Ilon vuosikymmenen taas vieriessä.
Samoin joutuu aika heidän, maassa tuolla,
Odottaissa, tuliloimoon katsahdellen.
Sydän helläst huutaa: 'herraus, jo joudu!'
Mutta heti rientää lausumahaan taasen:
'Viivy toki, viivy; onnellisna varron!'
Siitä hymyhuulin haamu kasvons peittää
Uneksuen lehtein suojaan; pian taasen
Peitostansa ylös katsahtaa hän
Otsal leimuval päin valkeutta kallist,
Ja niin posken kajasteessa kelmeässä
Ilon kyynel helmiheleänä kiiltää.»
Tämän äänen kuiskaavan mä kuulin,
Kuulin hienon hyötökoivun hämärästä.
Mutta hiljaisesti soma ääni kuoli
Aamutuulen virtaan, joka suloisella
Hyminällä päivän sanomana riensi
Ilmast koillisesta. Pian aurinkoisen
Tuliviilu ylös taivahalle nousi,
Sumuna poiskarkoittaen yöseen kuvat,
Yöseen armaat haamut luoteen partahalta;
Ja taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis.
PILVILAIVA
Uneksumisen nyt kertoo tahdon,
Joka muistostain ei pakene;
Vielä kosk se aatuksiini johtuu,
Päädyn ihmeellisiin tunteisiin.
Näin oil unelman: Kaukamaissa,
Vierahissa yksin harhailin,
Kävin vuoret, kävin pimeet laaksot
Tietämättä mihen tarkoitin.
Muistui viimein mieleheeni aika,
Minkä vietin kototantereil
Seuras armahimman nuorenimmen;
Povel viattomal vietin sen.
Sillon ikävyys kuin iltapaiste,
Vuorten jyrkis syksy-iltana,
Sydäntäni raskahaasti painoi;
Immen luoksi tieni käänsin taas.
Astelin mä vaivaloista tietä
Neidon kirkkai kasvoi kuvaillen;
Hän oil valkeuden haamu ylhäält,
Jalol otsal maata polkien.
Illan tulles kodon portaal seison:
Allamielin impi laulelee
Majas yksinään ja viskeleevi
Laattialle lehtii helmastans.
Akkunat hän koristelee kauneiks
Tuomenkukkaisilla tuoksuvil,
Oksil pihlajan ja engelmillä,
Alat kiirehtien ankarast.
Huonees vallitsee nyt rauhallinen
Pyhä-aaton ehtohämäryys,
Aurinkoinen lempeest katsahtaavi
Lännen lehtimetsiin vaipues.
Allamielin impi lauleleevi,
Pukee päällens niinkuin matkahaan,
Miehustallens esiliinan solmee,
Huivin päähäns, kiirehtien ain.
Miksi levotonna, kaunis impi,
Mikä kiire ilta-askareis?
Tässä olen kaukaisilta mailta;
Riemuten sua taasen katselen.
»Immen lähtöhetki onpi tullut,
Mutta ennen kuni siirryin pois,
Tahdoin kammiosi koristella,
Lehditellä valkeen laattian.»
Miksi jätät sinä kammioni,
Miksi lemmittysi entisen?
Kyselin mä murheellisel mielel
Immeltä, jo valmis lähtemään.
»Miksi himeys nyt otsallasi,
Joka ennen puhdas, kirkas oil?»
Niin hän kysyi äänel vakavalla,
Hälle vastaukseks lausun mä:
Metsis autioissa vaeltelin,
Pensastoissa orjanruoskist täys;
Tuulen murheellinen ääni laaksois
Sydämmeni kovin synkisti.
»Puhtautta korkee taivas tahtoo,
Puhtaus on lemmen asunto.
Lias lammikon ei ruusu kasva
Eikä saastaisuudes rakkaus.
Tahtoisitko lemmen maljast nauttii
Jumalien suosimana tääl,
Olkoon mieles puhdas niinkuin lumi
Tunturille vasta lankenut.
Toki ei niin lieto, häilyväinen,
Tuulen tuiskahtais se kiitää pois,
Mutta luja niinkuin pohjan tähti,
Luja, seisova ja kirkas ain.»
Niin hän lausui. Hältä kysyin taasen
Eron hetkes mielel synkeäl:
Ijankaikeksiko erkanemme
Joutumatta yhteen kerran viel?
Vastasi hän katseel kostealla:
»Tuhansien vuotten mentyää
Toinentoistam vastaan hymyilemme,
Ja kosk yhteentullaan, syleillään.»
Impi, mikä hirmuhinen aika,
Aika pyörryttävän kauvallii'n!
Tuomitse mua vuosi tahi kaksi
Seurastasi oljentelemaan.
SUOMENMAA
Maa kunnasten ja laaksoen,
Mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
Tuo loistees pohjan tulien,
Tää talven, suven ihana,
Mi onpi soma maa?
Siel tuhansissa järvissä
Yön tähdet kimmeltää
Ja kanteleitten pauhina
Siel kaikuu ympär kallioi
Ja kultanummen hongat soi:
Se onpi Suomenmaa.
En millonkan mä unohtas
Sun lempeet taivastas,
En tulta heljän aurinkos,
En kirkast kuuta kuusistos,
En kaskiesi sauvua
Päin pilviin nousevaa.
Oil monta näissä laaksoissa
Tok' aikaa ankaraa,
Kun yöseen halla hyyrteinen
Vei vainiomme viljasen;
Mut toivon aamu, toivon työ
Taas poisti halla-yön.
Viel monta näissä laaksoissa
On käynyt kauhua,
Kun sota surman, kuolon toi
Ja tanner miesten verta joi;
Mut sankarien kunnian
Sai Suomi loistavan.
Nyt ihanainen, kallis maa
On meidän ainiaan;
Tuos aaltoileva peltomme,
Tuos viherjäinen niittumme,
Tuos metsiemme jylhä yö
Ja meriemme vyö!
Tuon lehtimetsän kaikunaa
Mi autuus kuultella,
Kun valjetessa aamuisen
Siel pauhaa torvi paimenen,
Tai koska laulain laaksossa
Käy impi iltana!
Mi autuus helmaas nukkua,
Sä uniemme maa,
Sä kehtomme, sä hautamme,
Sä aina uusi toivomme,
Oi Suomenniemi kaunoinen,
Sä ijankaikkinen!
HÄRKÄ-TUOMO
Kasvoi uros urhee Kaimalassa,
Tuomo, emäntänsä heimolainen;
Teki työtä, uhmaili kuin peikko;
Milloin peltoa hän pöllytteli
Väsymättä, milloin möyriskeli
Soita, luhtia kuin korven karhu
Talvikontoansa rakentaissaan.
Mitä sai hän, mitä puuhastansa?
Sai hän leipänsä ja ruumiin verhon.—
Kuni mäkitammi oli varsi
Sankarimme, pojan palleroisen;
Kuhilaana hivus karhee peitti
Hänen päänsä, joka, huolimatta
Maailmasta ja sen pauhinasta,
Aina miestänsä vei omaa tietä.
Eipä syntiä hän kielin tehnyt,
Harvasanahinen Härkä-Tuomo;
Mutta mykkänä hän myöskin seisoi
Lukukinkerillä, jonne vaivoin
Hänet saatti kerran kirkonmiesten
Käsky sekä kylänmiesten voima.
Mutta siellä vakavana istui
Tarhapöllönä hän pöydän alla
Kuuman hetken; sieltä vakavana
Käyskeli hän kotihinsa taasen.
Oli hälle tuntematon vieras
Aina A ja O ja aapiskirja;
Eivät tuossa avittaneet ämmät,
Eivät puuhat lukkarein ja pappein,
Eikä mustan jalkahirren keino.
Lukemahan oppinut ei Tuomo;
Oli paljon, jota ei hän tainnut,
Johon luja luontonsa ei käynyt,
Johon myöntynyt ei jyrkkä mieli:
Kirvesvarttakaan ei veistämähän.
Yksi oli toki työ ja toimi,
Johon iski aina miehen into:
Härkäparillansa peltosarall'
Ajeskella poudan pahtehessa
Käärittynä sakeahan pöllyyn,
Miehelle se huvi suurin täällä.
Ajeli hän: silloin kauas kuului
Luihkina ja halkaisevat huudot,
Räminätä, rähinätä kuului.
Toki tuolloin taasen jutteli hän,
Juhdillensa jutteli, kuin veikko
Veikollensa ilvehtien juttuu.
Mutta sitten taasen hirveästi
Miesi ärjäht ja hulja heilui;
Taivaan tuulta löi hän, harvoin härkää.
Niinpä uhmaili hän talon työssä,
Talon tantereilla tallusteli
Elämänsä päivät äänetönnä—
Äänetönnä ilman juhtiansa—
Kuni koira uskollinen aina.
Näki tuskin täällä toisen kylän,
Toista pitäjää ei milloinkana,
Mutta kerran toki Herran huoneen,
Kuuli kerran omat kirkonkellot,
Koska poika hikinaamoin istui
Jalkahirress' suvisunnuntaina.
Senpä täällä elon tanterelta
Ulkopuolla kodon vainioita
Päivänä hän pahteisena huomas.
Miellyttikö häntä kerran vielä
Mailmaa tuntemahan laajemmalta?—
Mitä huoli hän sen huminasta,
Yksin junnaili hän juhtinensa
Kuulematta kiusauksen ääntä.
Eipä koskaan täällä käsivartta
Kannun ääressä hän koukistanut,
Katsonut ei silmä milloinkana
Kohden naisen poven kukkuloita—
Miehen mieltä eksyttävä tieno.
Oli hällä toki elki pieni,
Tapa urohien muiden mukaan:
Pyhäsiltä pesällistä kaksi
Poltti lehteä hän venäläistä,
Koska härkiänsä katsomassa
Käyskeli hän talon härkähaassa.
Onpi ihanainen kesäpäivä,
Kirkas juhlapäivä. Kylän kansa
Kirkkoretkensä on tehnyt, käynyt
Ravittuna hauskalt' atrialta
Nuoret huviansa etsimähän,
Tuolta yksi, toisialta toinen,
Kuinka tila kunkin on ja luonto,
Sekä nuorukaisen että immen
Että lapsen tulihilpee mieli.—
Pian riemu käy, ja kaikkialla
Kuulet ilon hengen siipein iskut:
Tuolla kunnahalla kaltevalla,
Soimioisten kivisellä mäellä
Keinu korkealle ilmaan heiluu;
Keinu heiluu, huivit impein liehuu,
Kauas kaikuu kultahinen pauhu.
Taasen korvas toisialle käännä,
Kylän kujalta sä kuulet kiekon
Paukkinan. Siell' uljaat miehet nuoret,
Miesivoimaan jaettuina kahteen,
Karttujansa käyttelevät tiellä,
Visakiekkoinensa kiistelevät.
Mutta lapset missä liekiöitsee,
Missä elon aamukansa vilkas?
Katso: helmassa tuon peltokedon
Leikkiänsä kirkuen he lyövät.—
Mutta missä Kaimalan on Tuomo?
Eipä keinumäell' eikä tuolla
Kujallakaan kiekkotaistelossa.
Ei hän ole tuolla eikä täällä;
Kohden härkiänsä astelee hän
Härkähakaan jyrkkärintehiseen
Kosken kaatuvilla partahilla.
Sinne vakavana käyskelee hän,
Nysä taskussa ja tulusmaaru;
Korkeana kesäjuhlan taivas,
Pilvetönnä, hänen päällään päilyy.
Pianpa hän kohtaa kumppaninsa;
»Luikinsa» ja »Poikansa» hän kohtaa
Veräjällä, nurmell' lakealla.
Myhäellen, tyytyvänä istuu
Juurelle hän koivuhisen kannon
Iskemähän tulta, polttamahan
Pesällisen lehtee venäläistä.
Iskee hän ja pian savu ryöhää;
Tuulettomass' ilmassa se kiirii
Pallosina miehen ympärillä.
Siinä mieluisasti katselee hän
Kohden Poikaansa ja Luikiansa,
Jotka itse on hän kasvattanut,
Vetohärjiks' opettanut heitä,
Tehnyt heistä verrattomat juhdat.
Ajan alasmäkeä jo vierii
Heidän elämänsä toikot päivät;
Vuotta kaksikymmentä jo lähes
Monessa he ovat kantanehet
Helteessä ja kylmäss' iestänsä.
Mutta eihän ydintä ja voimaa
Vielä jäsenistä jykevistä
Puutu; vielä vuosia he käyvät
Tuomon turviss' ikeen jynkän alla
Kaimalassa, Luiki niinkuin Poika.
Tuossa he nyt, voimaa uutta luoden,
Ahkerasti atrioitsee, purren
Lempeen nurmen mehukasta heinää,
Koska hiilakkaana juhlan taivas
Heidän päällään päilyy, päivän loimo
Lämmittäen loistaa, käen äänen
Ihanasti hymisevä kaiku
Riutuvana ympär' soi ja koski
Vahtoisena matkan päässä pauhaa.
Niinpä iltapäiväll' ihanalla
Suvisunnuntaina tyytyvänä
Tuomo koivukannon juurell' istuu,
Nysä suussa, katsoin härkiänsä,
Koska ilo telmeisenä liikkuu
Kylän tantereilla. Siellä keinu
Ylös heilahtelee räikynällä
Taivaan luhtihin ja visakiekko
Lentelevi tomuavalla tiellä.
Mutta katso: jopa muuttamahan
Käyvät leiriänsä Tuomon härjät;
Tuonneppa he astelevat alas
Alhoon lomass' ojan-puurtamien;
Likemmäksi koskea he siirtyy.
Heitä kumppanina uskollisna
Tuomo seuraa, istuu äyrähälle:
Alahalla juhtansa hän näkee.
Siinä istuu, nysän toisen lataa,
Karkullansa tulta lyö, ja taasen
Savun sinisiä kierroksia
Ympärillensä hän hellittelee,
Katselevi myhäilevin huulin
Alas kohden härkähempujansa.
Alhossapa kosteassa härjät,
Ojan äyrähällä miesi viipyy,
Nysä hampahissa, joka vihdoin,
Pohjaan poltettuna, savun kieltää.
Mutta aurinkoisen iltalämmin
Lempeä ja kohiseva koski
Maanittelevatpa härkämiestä
Unen syliin vaipumahan viimein.
Vasten kiveä hän sammaleista
Tuossa kallistunna huoahtaapi,
Unta uneksuen rakkaimmista.
Mitä haastelee hän, möyryää hän?
Kuules: Luikillensa luihkaisee hän,
Taasen parahtaa hän Pojallensa;
Milloin makeata maikausta
Juttelee hän tovereille taasen,
Uhmaellen unen vainioilla.
Mutta laskenut on päivän loimo,
Yö on tullut, taivas pilveen käynyt,
Kesä-yösen valon himmentäen.
Yösen levolle jo vaipunehet
Ovat juhdat pajistohon alhon;
Mutta kuorsatenpa aina Tuomo
Sammalkiven suojass' uneksuvi;
Koski hälle univirttä veisaa.
Vielä hetki vierii. Korven ukko,
Hyypiöinen, istuimensa heittää,
Kohden kosken pauhua hän lähtee
Hienoisilla siivill' lentämähän;
Tuolloin synkäll' äänellä hän huutaa,
Lentää yli uneksuvan miehen,
Siinä huutaa kerran huikeasti,
Katoo avaruuteen öisen taivaan.
Mutta silloin herää Härkä-Tuomo,
Ylös pöllähtäen maasta lentää,
Löyhähtääpä kerran miesi taaja.
Tuossa hän nyt tuijottelee hetken,
Harjastoa kyhnii; toki viimein
Kotihinsa astelemaan päätyy.—
Niin hän vietti juhlan iltapuolen
Härkiensä kanssa härkähaassa,
Hälle parhaat elon kannikalla.
Mutta Tuomon metsäss' astellessa
Kerran, kirveskynä kainalossa,
Tuli teurastaja taloon, tuima
Verkatakki herra; kysyi miesi:
»Onko myytävänä Kaimalassa
Teurasnautaa mulle oivallista?»
Huomasi hän härjät, valtahiset,
Pöyhkeet, suuret kuni villit hirvet
Lehtikammioissaan Metsolassa.
Kohta heihin herra kaupungista
Mieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi.
Silloin tuumiskeli isäntäinen
Tuonne tänne; rakas oli raha,
Rakas myöskin jalo juhtapari,
Talon verrattomat vetohärjät.
Kerran toisen vielä miesi tarjoi,
Kolikkoja lisäten, ja katso:
Eihän enään Kaima tuossa kauan
Tuumiskellut, mutta heitti härjät,
Tuiman teurastajan haltuun heitti.
Tuli Tuomo metsäretkeltänsä,
Riensi talliin kohden tovereita
Ainoisia. Toki, tyhjänäpä
Hinkalot hän löysi, nurkass' ikeen
Muistopatsahana murheellisna.
Siinä, pahintansa aavistellen,
Uros seisoi, kasvot kalveana
Kuni kylmän tulisijan tuhka.
Mutta hänen tuossa arvellessaan.
Tuli piika, sanat jyrkät lausui:
»Mitä seisot, miesi, tirkistellen,
Koska marssivat jo sarvijuhtas
Kaupunkihin kohden kuolemaansa?»
Silloin Tuomo, sanat kuultuansa,
Sanat korvillensa kamalimmat,
Kelmeänä kuni aave astui
Talon pirttihin ja huolimatta
Ilta-atriasta vaipui alas
Vuotehelle, kohottaen peiton
Korkealle yli kiirehensä.
Meni päivä, meni vitkoin viikko,
Tuomon aina maatess' äänetönnä,
Huohottaen helteisessä työssä,
Kunnes kerran, tulless' illan lempeen,
Vaaleana makas vuoteellansa
Miesi milloinkana heräämättä.
Niin hän päätti elämänsä päivän;
Pian pois hän räikynällä vietiin,
Talon korske'illa hevosilla,
Talon vainioilta haudan helmaan.
Tyhjinähän tallissa nyt seisoi
Härkähinkalot, pois oli Tuomo;
Muistopatsahana murheellisna
Vajan loukoss' ies seisoi tuolla.
Itkemähän silloin emäntäinen,
Silmäss' isännänkin kyynel kiilsi,
Koska hartaall' äänellä hän lausui:
»Olipa tuo uskollinen miesi,
Teki työnsä täyteen mittaan aina;
Mistä löydän hänen vertaistansa?»—
Mutta pohjan puoleen kirkonmaata
Tuomo haudattiin. Ei pyhät kellot
Hälle soineet eikä murhejoukko
Hänen haudallansa huokaellut.
Missä miesi lepäs, osottihan
Ajan maassa musta multapilkku.
Mutta kohos toki tanterelle
Heinä viherjäinen taas; ja katso:
Pian kenkähän ei tiennyt täällä,
Missä löytyi hauta Härkä-Tuomon.