PAIMENTYTTÖ
Katri, pieni karjanpaimen,
Askartelee ahol laakeal,
Karjankello korven rannal
Kilahtelee kaulas Helmiken.
Pieni »Jalli», jörönaama,
»Turkin» luppakorva penikka,
Venyy vieres pienen piian,
Yksitoikkohinen, äkeä.
Äkeänä, ärmättinä
Päivää ensimmäistä karjassa,
Istuu Jalli väsyneenä,
Poros karvahiset tallukat.
Miksi otti pentun kurjan
Katri karjaan, kiusankappaleeks?
Miksi vastoin taaton tahtoo,
Vastoin äitin armaan kieltoa?
Mutta mitä askartelee,
Mitä laitteleevi lapsinen?
Hattua hän valmistaavi,
Komeata »krullaa» tuohesta,
Kaunistaa sen kukkasilla
Oikein herrashatun muotoiseks.—
Viimein törttö päähän pannaan,
Krulla ankar, kukkashehkuva,
Niistinhuiviks hieno tuohi
Vielä kuverretaan kourahan.
Ja niin seisoo nipahuulin
Hepenissään herrashempukka.
Sievästi hän asteleevi
Tanterella edestakasin,
Keksahtelee, keikahtelee
Kenokaulahinen fröökinä.
Keksahtaa hän varjollensa,
Varjo kiltist vastaan keksahtaa,
Keksahtaa hän Jallillensa,
Tomppelina Jalli töröttää,
Väsyneenä, voipuneena,
Pörrönaama, porotallukka.
Impi ylpee, niuskanokka
Tuosta veikkarians nuhtelee,
Häristäävi huivillansa,
Kilakoiten äänel kileäl,
Mutta taasen tapsuttaa hän
Salissansa edestakasin,
Keksahtelee, keikahtelee,
Niistinliinallansa liehuttaa
Arvokkaille kasvoillensa
Kenokaulahinen heilakka.—
Niinpä herrashepenissä
Käy hän kaupungissa Metsolan.
Aurinkoinen aleneevi
Kohden tutkaimia kuusiston,
Likka raukka leikissänsä
Unohtaavi karjan kirjavan.
Hellansa ja Helmikensä
Viimein toki muistaa hän.
Sillon seisoo niinkuin seiko,
Äänel helottaval huuhelee,
Kuulteleevi korval tarkal,
Ei hän kuule kelloo Helmiken.
Kiirehtii hän kiepomahaan,
Hatasarviansa hakemaan,
Kutsuu Jalliansa, kurja,
Pelko poskella jo kelmeä.
Paimen hyppää, huuheleevi,
Karjan ammumista matkien;
Äyhkinällä äkeällä
Peräs haarustellen tallustaa
Pieni penttu pörrönaama,
Kieli ulkona hän läähättää.
Ja hän astuu miten jaksaa,
Miten julkee laiska lalluttaa.
Astuu jäles Katrin kiltin
Korven juurikkoista kamaraa,
Mutta Katri, soma sorsa,
Lentää kuni Lemmon leimaus;
Jalli kontii kahnustellen;
Aina kauvemmaksi köntti jää.
Lahorunko, koivu kääpänen;
Yli muurin päästäksensä
Karvakölli kerran koettaa.
Kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu,
Alas takasinpa tuupahtaa.
Tuosta nousee meno tuima,
Tuhattulimmainen rähinä.
Kuulee Katri kiusaksensa,
Että käydä tie on takasin,
Pauhaa, itkee, kiitää kohden
Jallin kiljunata kiukkuista.
Tuhopaikkaan tyttö ehtii,
Löytää tallin koivun kyljeltä,
Häneen kouran kiivaan iskee,
Häntä ravistellen raapottaa,
Niskaturkist nytkäseevi,
Laskee tanterelle tallukan.
Tuosta Jalli julmistuuvi
Eikä paikastansa pakene,
Makaa, musta kilpikonna,
Killistellen kohden taivasta.
Killistellen kohden taivasta.
Tyttö häntä turhaan kutsuu,
Turhaan pistäyy hän piilohon:
Jalli lepää, läähättäävi,
Kuulematta Katrin huutoa,
Tuijottelee taivahalle,
Taivahalle tassut torkottaa
Takasinpa tyttö juoksee
Vihan jupinalla Jallin luo,
Peikon sieppaa sylihinsä,
Kerran niskanaavast nytkäsee;
Tuosta toinen tiuskaseevi,
Vallan riivatusti rähisee.
Sylissänsä karvakölli
Tyttö korves kolkos kiitelee;
Hattu päässä, herrashattu,
Krulla koristettu kukkasil
Kahahtelee kuusten oksis,
Kilvan keikahtelee kukkaset.
Huuhelee hän, huutelee hän,
Karjan ammumista matkiilee.
Kelloa hän kuulteleevi
Korval tarkal, eikä hengähdä:
Kyhkyläinen hyyhyäävi,
Ikävyyden oksal istuen,
Kylkeen salon kuivan kuusen
Tikka punaharja paukuttaa;
Sen hän kuulee, vaan ei kuule
Karjan kileätä kelloa,
Koska päivän aurinkoinen
Iltariutuvana alenee.
Niinpä syämmel surusella
Salos synkeäs hän samoilee,
Huuhelee hän, huohottaa hän,
Murheen metsäs itkee hyryttää;
Taakkana viel sylissänsä
Karjasankarinsa katala;
Kiikkuu kölli jörötellen
Lapsen helmassa vaan, huoleton.
Kuuluu korves kirveenpauke,
Metsä mäikyy, tanner tömisee;
Hakkaa siellä »Hanko-Heikki»
Juuret visakoivun kaarevan.
Hankoa hän hankkiileevi,
Sivakasta sahranhankoa
Isäntien ihasteeksi,
Monen miehen mieliteoksi;
Onpa äijä parkkiposki
»Hankoniekka Suomes parahin».—
Hänpä korves kalkuttaavi;
Kohden häntä likka liehtomaan.
Tuulosena tultuansa
Ukon luoksi koivun äärehen,
Kyselee hän kyynelsilmin,
Huokaellen kurja haikeast:
»Sano, miesi, metsän ukko,
Anna mulle armas vastaus:
Näitkö karjaa kadonetta,
Helmikeä, kellolehmääni,
Kyytöäni, Koivoani,
Kultahista karjaa kotoni?
Sano, kuulitko sä kellon,
Helmikeni kellon kileän?»
Tuohon vastaa ukko uhkee,
Pidättäen kirvest kiiltävää:
»En ol nähnyt, en ol kuullut,
Nähnyt karjaa, kuullut kelloa.»
Mutta tyttö tuskissansa:
»Voi mua, lasta onnetonta, voi!
Kadotin mä kodon karjan,
Saatoin ehkä Mehkon kitahan.
Hakien nyt hukkuneita
Samoelen ympär saloja;
Mutta vaiva samoella
Taakka tämä käsivarsillain;
Väsyi kurja käydessänsä
Päivää ensimmäistä Paimelas.
Ota häntä huomahaasi,
Ukko sinä, avullinen ain,
Että voisin vilkkahaasti
Etsii kadonetta karjaani;
Tuo hän kotja illan tulles,
Hankonesi kylään palaten.»
Tuohon vanha vastaeli,
Ukko moukkiposki, leikkisuu:
»Suostuisiko sonnisilmä
Tässä kanssain iltaan istumaan?
Tulpas tänne, töllökuono,
Sedän vanhan seurakumppaniks.—
Mene hiiteen; vihakiiski,
Mene viistosilmän vietäväks,
Murhanainen 'Muuri-Jussi'!
Kuka käski sinun puremaan?
Purit paukon peukalooni,
Ukon peukalohoon, peijakas.—
Katsos niin! nyt turkkis tuoksuu,
Piti sulle! musta murrisuu,
Että saapi saivaristos,
Tukkas pöllytyksen pienoisen.—
Onhan tuota kerraks tuossa;
Piisaa jo, mun Katri-piikasein!
Mitä tietää turriainen,
Mitä äkeissänsä ärmätti?
Nytpä toki tietäköön hän
Purreheensa ukkoo uhkeaa,
Purreheensa peukalooni
Punapaukon, peni peijakas!
Eihän suostu sonnisilmä
Tässä kanssain iltaan istumaan;
Kontis metsäkyöpeliksi,
Paistikaksi pedon poskehen.
Pidä hän viel poikanasi;
Pian itse taas hän talluttaa;
Eihän pila paljon paina,
Viisi kuusi naulaa korkeintaan.—
Vitkommin sä varvastele,
Noinpa ällös tulta pyrskien,
Heitä suru Helmikeistä,
Kyytöseljistä ja Koivopäist;
Kyllä jälleen lehmät löytyy,
Löytyy säästäminä susien.»
Tuohon lausui tyttö vieno,
Rukoellen äänel haikeal:
»Huuda kerran huikeasti,
Huuda, Hanko-ukko kultanen,
Anna pauhaa partakuusten,
Että peto kauvas pakenis;
Huuda kerran huimaavasti,
Valta-äänelläsi luihkase.»
Tuohon lausui ukko uhkee,
Moukin poskestansa painaen:
»Pianpa on tuokin tehty,
Pian pantu julma jolaus»;
Ja hän huusi hirveästi
Ammottaen kohden korkeutt',
Huusi kerran, huusi toisen,
Huusi kerran kolmannenkin viel:
Kaiku ympärkiiriskeli,
Metsä, maa ja pilvet jylisi.
Huuttuansa lausui äijä,
Ruttoruskeana poskiltaan:
»Tekee työnsä moinen huuto,
Kolme jolausta julmaa näin.
Mutta ellei tuostakana
Vetonaulaks oikein olisi,
Kyllä keinon toisen tiedän,
Jolla soitan suren sukkeloon,
Hiien hakaan hallaturkin,
Tahi leukaluunsa lukkoon lyön
Lappalaisen lukemilla,
Sanasilla vallan sarvipäil.
Kuules nyt, mun kynäseni,
Kuinka Mehko meiltä manataan:
'Marssi, poika, muille maille,
Korven kammo, konnan sikiö,
Häntähurri, Hornan halli,
Vilkase kuin tuli turkanen!
Ellet mielis melkotella
Pojes tuntureille tuulien,
Äläst pure Katrin karjaa,
Äläst sarvipäitä peljätä,
Pure puuta, pure maata,
Pure murhamielin paasea;
Noidun muuton leukas lukkoon,
Silpaan turveturkkis seljästäs,
Viskaan rankas Rutjan koskeen,
Turkkis Tuonen virtaan tuliseen!
Niin sua tahdon kuranssata,
Elles koreasti kuljeskel,
Tassuttele taitavasti,
Koskematta kirjo-karjahan.'—
Moiset sanat työnsä tekee,
Tekee Susilassa teposet.
Ole rauhas, likka leiska,
Ilman yhtään huolen huokaust;
Kohtahanpa lehmäs löydät
Säästäminä suren hampaitten;
Käyppäs taasen huuhelemaan,
Kuultelemaan kilikelloa.»
Niin hän lausui, ukko uljas,
Lausui, painoi moukin poskeheens,
Kääntyi taasen kirveinensä
Kimppuun visakoivun kaarevan.
Mutta läksi likka liesuun,
Halkasemaan sammalsaloa,
Huuhelemaan, kuultelemaan,
Turhaan kuultelemaan kelloa,
Riipotellen retkellänsä
Karva-köllii käsivarsillaan.—
Mitä huomaa tyttö tuossa?
Pienen metsähiiren hyppäävän
Kannon-koloon keitahalta,
Kiirehtien kitivitinäl.
Senpä huomaa huolen lapsi,
Lausuu sydämmestä synkeäst:
»Miekkohinen metsähiiri,
Onnellinen kanto-koturi,
Ei ol karjas kurjan teillä,
Ei sua uhkaa viha vanhimpais.
Olsin pieni piikkisilmä,
Oi mä 'onnen-myyri' olisin!»
Niin hän juttuu juostessansa,
Maata sammaleista samoten,
Näkee tuolla tintin pienen,
Tiasen partakuusen kehdossa,
Lausuu taasen tuskissansa,
Koito kadehtien kujertaa:
»Tintti pieni kuusen kehdos,
Olisin mä oma siskoses,
En nyt murhees murentuisi,
Kadonetta karjaa etsien.
Olisin mä siskos pieni,
Ilolintu aina olisin!»
Niin hän rientää riipponensa,
Hyppää Hyypiöisten ahoilla,
Jossa armaal aamuhetkel
Kirjokarjaansa hän paimensi.
Aho pyörtää ympärillä,
Kanto-aho alakuloinen,
Kannon kärjel rastas raukka
Ehtovirttänsä jo visertää,
Aurinkoinen taivahalla
Iltariutuvana loimottaa.
Mutta karja, kultakarja,
Onpi teillä tietämättömil;
»Ehkä surmansa jo saaneet
Kaunis Kyytö, Hella, Helmike.»
Tyttö seisoo: vimman silmä
Ympär ahon aavan leimahtaa,
Kyynelkoskeen hyrskähtäävi
Sydämmensä murheen aholla,
Kyynel virtaa, rinta reutoo,
Ijankaikkinen on ikävyys,
Päivä synkee Paimelassa,
Hyypiöisten kiviahoilla.
Eukko vanha vastaan käypi,
»Pihkamuori» mustanaamanen,
Kaunoisien kaakkusien,
Pihkaleipäin kiltti leipoja,
Kiltisti hän leivät leipoo,
Ympärkiertoileevi kauppien;
Noilla kauppakierroksilla
Sanaa saarnailee ja laulelee;
Sillä muori mustanaama
Vallan ankara on lukija.—
Moinen monna kohtauuvi
Kantain pihkatuokkoaan
Käsivarrel vasemmalla;
Kirveskynä kädes oikeas.
Kyseleevi kyynelsilmin
Paimen kurja vaimolt vanhalta:
»Sano mulle, Pihkamuori,
Anna, eukko, armas vastaus;
Näitkö karjaa kadonetta,
Kultahista karjaa kotoni?
Sano, kuulitko sä kellon,
Helmikeni kellon kileän?»
Tuohon vastaa muori vanha
Kohden katsahtaen karmeast:
»En ol nähnyt, en ol kuullut,
Nähnyt karjaas, kuullut kelloas.»
Tuohon tyttö tuskissansa:
»Voi mua lasta onnetonta, voi!
Kadotinhan kodon karjan,
Haen vaivalla nyt hukkunei.
Onhan vaiva samoella
Taakka tämä käsivarsillain;
Väsyi peni Paimelassa
Päivää ensimmäistä käydessään.»
Tuohon taasen vanha vastaa,
Lausuu tuikealla tavalla:
»Oikeinpa sua taivas tassii,
Syystä lennättäävi liekkiöö,
Rankasee hän rikollista,
Vihan lasta vallatonta lyö.
Mitä vielä? Huomasinpa
Aamul teidän tarhapihalla:
Vastoin tahtoo vanhimpainsa
Lapsi karjaan pentun vietteli;
Siis nyt ansiosta aivan
Tuossa karvakuormaas kantelet
Kaukana sun karjastasi.—
Mitä vielä? Suuri Jumala!
Tässä perkel lapsen pukee
Hullun 'Kukko-Leenan' krullahaan;
Hepenissä herrasnaisten,
Mukamakin tervatentti sä!
Mitä sanon, mitä saarnaan?
Voi sä ylpeyden enkeli!
Oikeinpa sua taivas tassii,
Syystä lennättää hän syntistä.
Syököön susi karjan kaiken,
Lyököön epeliä leimaus!
Läsnä on jo mailmanloppu,
Läsnä onpi hetki hirmuinen!»
Pakisi niin Pihkamuori,
Eukko murhan-musta muodoltaan,
Mutta pian piika pieni
Muorin metelistä pakeni,
Riensi kolkol katsannolla;
Tuonne katosi hän koivistoon.
Kalpeassa koivistossa,
Liimus lempeässä lentää hän,
Hatun päästään viskaseevi
Kolinalla kannon kylkeheen.
Siitä hyppää hassatukka
Halki hymisevän hongiston,
Toki taasen kuultelemaan
Karjankelloa hän seisahtaa.
Kellon kuulee koillisessa,
Kohden koillista hän kiirehtii,
Kiirehtii hän kiihoissansa,
Mutta kerran vielä kuultelee:
Kuulee kellon lounaisessa,
Kääntyy kohden lounasta hän taas.
Kaikuu tuolla, kaikuu täällä,
Kaikkialla kellot tuhannet;
Tuonne juoksee, tänne juoksee
Tuskissansa paimentyttönen
Katri kurja, miksi juokset,
Miksi tuiki turhaan kiitelet?
Kellot kaikki valhekellot
Korvis murehtivan paimenen.
Tuonpa hän tok' viimein huomaa,
Vaipuu alas hongan juurehen;
Valittaa hän, vaikertelee,
Vuotaa kyynelhelmet virtana.
Päänsä vasten polveansa
Alaskallistaa hän kiljunal;
Mutta Jalli, pöllö-penttu,
Lepää huokuvassa helmassa.
Niinpä itkee iltanummel
Likka pieni hongan juurella,
Vasten polvee päänsä painaa,
Polven peittää tukka tumpura.—
Mut jo paimen vaikeneevi,
Hetkes itkemästä herkenee,
Korkeuteen katsahtaen,
Päänsä vasten honkaa nojaten,
Taivasta hän rukoileevi,
Ristis kädet pienet polvilla:
»Elon herra, Jumalamme,
Katso puoleen kurjan paimenen,
Hälle armostasi anna,
Että löytyy karja kadonut!
Synnin tein mä, koska toivoin
Velhosanat onnen saattavan,
Synnin tein mä, kummitellen
Herrashepenis ja kukkasis;
Kadunpa tok' katkerasti,
Anteeks syntejäni anelen,
Lupaan lujal sydämmellä
Olla täällä kuuliainen laps,
Valmis käskyyn vanhimpaen,
Ylpeyden kauvas karkottaa.
Kotja taasen käytyäni
Kotokarjan kellon kilinäl,
Anon anteheeksi emoltani,
Hänen kaulahaansa lankien.
Mutta saata, että löydän
Kulta-omenani ihanat,
Elon herra taivahaassa,
Katso puoleen kurjan paimenen!»
Niin hän lausui, kunnes sammui
Ääni raukeneva rinnassa.
Mutta eipä sammunutkan
Rukouksen hohde huulilta.
Huulet liikkuu hiljasesti,
Hartauden kieltä kuiskaten,
Silmä kirkas, tumpurainen
Ylös korkeuteen katselee,
Heleänä kyynelvirta
Seisoo poskel päivän polttamal,
Kuni tahtoisi hän kuulla
Rukousta pienen piikasen.
Niin hän istuu iltanummel
Hymisevän hongan juurella;
Rukoilee hän: soma rauha,
Kuni aamun kaino kajaste,
Väikkyy hänen kasvoillansa,
Huulillansa liehe lempeä;
Sanoo hälle sydämmensä,
Että kuultu onpi äänensä.
Liehuu illan tuuli liepee,
Lapsen kiharia kiemaillen,
Pienen peittää päivän tähti
Säteittensä kultaan kiiltävään.
Ja niin vaipuu silmän vaippa,
Väikkyy punertava pimeys,
Koska nukkuu nurmilintu,
Uneen raukeneevi makeaan.
Unohtaavi karjan kellot
Paimen unen ihanassa maas;
Kaikki Jalli unohtaavi
Huovahtaen helmas paimenen;
Yhdessä he uneksuuvat
Päivän huolet kauvas heittäen.
Honka heitä viihdyttäävi
Ylähällä hiljaa hymisten,
Ylähällä hongan huipus
Heporastas vilkas visertää.
Unta mitä uneksuuvi
Tuossa paimen? Unta ihanaa:
Kumo taivaan aukeneevi,
Alas astuu heljäst aukiost
Enkel hamees hiilakkaassa,
Kohden paimenta hän kiirehtii.
Likenee hän murheen maata,
Hopeaisten siipein sihinäl
Hongan juurella hän seisoo
Lempeänä luona paimenen,
Kätensä hän laskee hienon
Lapsen kiirehelle hempeäst,
Kuiskaa hänen korvahansa
Ilon ihanaisen sanoman:
»Kuuli taivas tuskas äänen,
Katsoi armiaasti puolehees;
Ol siis rauhas, paimen pieni,
Kohta löydät karjas kadonneen.
Lähe tästä lounaisehen,
Tuonne kohden koivumäkeä,
Ilokeimon kunnahalle,
Sanajalkaselle aholle.»
Niin hän lausuu, taasen päätyy
Ylös korkeuteen kiitämään;
Aukion hän ennättäävi,
Kirkkahaana päilyy kynnyksel;
Katoo hän ja valo peittyy,
Kumo taivaan ihanasti soi.—
Herää paimen huoveestansa,
Kuni liekki ylös lentäen,
Muistaa mitä lausui enkel—
Unen ihmeellisen muistan ain—
Rientää vasten lounatuulta
Kohden Ilokeimon ahoa;
Kuni leimaus hän kiitää,
Eikä tunne taakkaa helmassaan.
Kuuleevi hän kellon kaikun,
Löytäävi hän karjan kultasen
Kultamaalta mansikkaiselt,
Sanajalkaselta aholta.
Mikä hetki, ilon-hetki
Iloheimos ijankaikkinen!
Syleilee hän lehmiänsä
Ilon polttavissa kyynelis,
Katsoo ylös korkuutehen,
Taivaan laupeutta ylistää.
Kuni aurinkoisen viilu
Tuolla loistaa honkain välistä,
Niinpä loistaa lapsen kasvot
Paimelassa kesä-iltana.
Enhän tiedä, mihen vertaan
Riemun paimenpiikasen.
Ehkä naiseen, joka löytää
Helmen kallihimman taivaan al;
Tahi mieheen, joka astuu
Ylös korkehimpaan kunniaan?
Kehno heidän hekumansa
Ilon rinnal tuossa paimenen.—
Autuaana astelee hän,
Äänel heleällä huuhelee,
Asteleevi karjans kanssa
Kohden ihanaista kotoa.
Jalkimillaan omillansa
Astelee jo pieni Jallikin,
Totisena toisten seuras
Kohden kotoansa taaputtaa.
Surun päivä, ilon päivä!
Syvät ovat surut lapsenkin;
Surust toki synkimmästä
Kirkkaana hän astuu ulos ain;
Helmassa hän iki-äitin,
Luonnon kohdussa hän hengittää;
Itkee, huokaa murheen yössä,
Yö se ilon aamun kirkastaa;
Mikä vielä vienon mieli?
Aina taivaan liki naapuri.
Niin oil päivä Paimelassa,
Katrin kerran karjas käydessä;
Tuota alat muistelee hän,
Alat armiaasti hymyten,
Emäntänä onnellisna,
Onnellisena myös äitinä.
Seuraa onni oivallinen
Häntä askareissa ainiaan;
Tuosta yksi haasteleevi:
»Velhon keinot kyllä tuntee hän»,
Toinen taasen todistaavi:
»Usein hartaasti hän rukoilee.»—
Mutta vaihka valtiasna
Katri emäntänä elelee,
Ei tok' käyskel kempaellen
Turulla hän mailman turhuuden.
Kainona hän käyskeleevi,
Kasvohilla rauhan kirkkaus,
Kuni katsahtelis silmä
Aina valkeuden enkeliin.
ATALANTTA
Päiviltä jo kauvan pojes vierineiltä
Onpi kertoelma Atalantasta.—
Seisoo linna tuolla alppein rintehellä
Korkee Unterwaldenissa, helmassa
Vuorisen Helvetian. Päin koilliseheen
Linna tuijottaavi yli tunturein,
Yli laaksojen ja tuhansien virtain,
Mutta lounaiseheen vuori ylenee,
Metsä tuulinen sen harjanneella pauhaa.
Kennen onpi linna ja sen ympäril
Jylhän-kaunis tieno? Neito Atalantta,
Kansan lemmittyinen, tässä perintönsä
Omistaavi, suurelt sankar-isältänsä.
Tehnyt oli isä voimallisen työn:
Karkoitti hän Itävallan istuimelta
Verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan;
Siitä toisen puetti hän, kunnon uroon,
Kantamahan majesteetin kruunua.
Mutta siirtyi sankar isiensä luoksi,
Heitti kartanons ja tavaransa kaikk'
Ainollensa; ja nyt kaunis Atalantta,
Suosiossa valtijaansa korkean,
Emäntänä linnassansa hallitseevi.
Kaunis oli neitonen Helvetian,
Ruhtinaattarien oli hänen haamuns,
Kelmee, kuni vuoril kesäjuhlan yö,
Korkea ja kelmee. Povi korskeana,
Uhkaavana, armiaana kuitenkin,
Ylöskohosi ja monen synkeänä
Ihasteena täällä, toivotonna ain.
Kuni päivän paistees kirsikkainen valmis,
Hehkui ihanainen suu, ja kuin tuo hattara
Tuolla kalveana paisuu taivahalla,
Niinpä Atalantan poski pyöreä
Lempeästi paisui, kajastaen kauvas.
Hänen silmäns terä tummansininen,
Kuinka tyyni, jalo! toki syvyydessä
Hohti lemmen liekehtivä aarnio.
Niin hän väikkyi linnassansa, niinpä linnan
Pihalla hän väikkyi; mustat kiharat,
Hiuskata kaarnemusta tuules liehui.
Tienon Onnetar ja ilon antaja,
Kaikkein turva armahin oil Atalantta,
Linnan emäntäinen antelias ain.
Kovan onnen koito hänen portillensa
Millonkana turhaan kolkuttanut ei;
Portti aukeni ja ravinto ja suoja
Vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista.
Itse antoi ihanasta kädestänsä
Aina antimensa nainen ylevä;
Katso: usein lahjojansa jakellessa
Likentää hän murehtivan pienoisen
Polvellensa hellästi kuin oma äiti,
Luoden kauvas katsantonsa riutuvan.
Niin hän usein täällä katsahtavan nähtiin,
Niinpä koska linnan tummas pylvästös
Laulu heleänä kajahteli ympär.
Kennen ääni kaikui? Ken tääl kirkasti
Äkist laulullansa Atalantan kasvot?
Nuori Agnes, kuni pääsky ilonen,
Uskollisin emäntänsä ylevän.
Lauloi hän, ja päätyi usein itkuhun
Herttaisehen kuulijansa, toki tyynnä,
Mutta uneksuen kuni autuas,
Kauvas katsahtaen Atalantta seisoi.
Toki armahimmasti hän katsahti
Vuoren rinteheltä laaksoon himmeään,
Koska uljas ratsastaja lähestyi
Komeata linnaa orhil pyrskivällä,
Nuori Arnold, linnan-immen sankari.
Ihanahan oli tämä hetki,
Hetki oman yljän lähenemisen.
Tuli kaunis ritari ja riemu paisui
Korkealle, riemu taivahan;
Sillä jumalien liekkinähän poltti
Atalantan lempi kuni aurinko;
Ylös ritari myös ihasteella katsoi
Kohden morsianta mustakiharaa
Kuni kohden ilmestystä hämärkaunist.
Koska oil hääpäivä heidän nouseva,
Kuni määrättihin viime eron-hetkel?
Ennen kuni kaari tämän vienon kuun
Kultaviiluna taas pyöreänä loistaa.
Mutta kertoelmani käy pilvihin,
Kaupungista suuresta ne pilvet karkaa
Myrskyn hurjan heittäminä linnahan.—
Valtikkansa hellitti ja hautaan vaipui
Lempee ruhtinas, ja taasen vallan sai
Joukkonensa hirmuhallitsija herra,
Jonka kerran immen isä ankara
Ulos maasta syöksi; mutta hirveänä,
Verijanova ja kostonhimova,
Taasen istuimelta silmänsä hän iski.
Mikä miehen valta-sana ensimmäin,
Koska päähänsä hän kultakehän painoi?
Tämän lausui peloittava ruhtinas:
»Huomatkaatte, käskyläiseni, ja tehkäät
Mitä käsken. Vuorilinna komea,
Rakentama miehen, valtarikkojan,
Unterwaldenissa seisoo, kuni tiettään.
Mutta minä valan olen vannonut,
Että kauvemmin ei seisköön tämä linna,
Pilvein korkeudes tuol; se vaipukoon
Riistämänä sotilasten ahneen joukon.»
Somas rauhas Atalantan asujaamet
Askartelit suojas muurien,
Kukin tyytyvänä tehtäväänsä tehden;
Mutta äkkiin ampui myrsky ukkosen.
Kuului vaskitorvein pärinä ja huuto,
Huuto hurjain miehien, ja räikynäl
Portit, ovet auki iskettihin linnas,
Atalantan rauhanlinnas.
Mutta kauhistuen linnan asujat
Tuonne tänne pakenivat yöseen kohtuun;
Tuonne Atalantta kasvoil vaalehil,
Tuonne Kaarin, silmät pallohina pyörtäin,
Riensi, kaamea; mikä minnekkin.
Miesivoimaa löytynyt ei rauhan linnas,
Jossa ryövärjoukko riistäen nyt käy.
Sieltä huuto, kirous ja nauru kuuluu,
Kuuluu sälähteleminen akkunain,
Koska huoneen riista kilvan jaksetahan
Ahnehitten kynsiltä, ja aikojen
Luomat kuvapatsahat ja ritarkilvet
Kirveillä ja keihäil maahan runnotaan.
Siitä, paljahaksi pian riistettynä,
Tuliloimona jo linna lekkoaa
Öisel tunturilla, kajastaen kauvas.
Palo ankar oil; ja näki aamuinen
Synkän raunion vaan ylpeästä linnast.
Yössä tummas harhaeli Atalantta.
Löysi viimein valjetessa koillisen
Laakson varjossa hän tuttavien huoneen;
Toki turhaan tälle ovelle hän löi.
Kuuli vaeltaja vastauksen kolkon:
»Kieltää meitä avaamasta oveam
Sinulle, oi neito, ruhtinaamme uhka,
Jonka miehet keihästetyt, miekkavyöt,
Vielä vaiheillamme karmehina käyvät.»
Siitä huonetta hän toista läheni,
Ovelle sen kolkutti, mut saman äänen
Humajavan kuuli yössä kulkija.
Vielä kohden majaa kolmatta hän astui,
Astui huoneheesen; mutta katsannot
Häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen:
»Älä viivy kauvan alla kattomme,
Älä ruhtinaamme uhkauksen tähden.
Elles onneamme tahdo hämmentää.»
Sillon synkeänä, harmistuen jatkaa
Vaeltaja tiensä; niinpä heistä käy
Emäntäinen vallan ylistetty ennen,
Heistä, joille vielä eilen ammensi
Linnanimmen yltäkylläisyyden sarvi.—
Synkeänä Atalantta käyskelee,
Mailman kiittämättömyyttä mietiskellen,
Tuota julkeata petoo; käyskelee
Huokuen hän, kaatuneena suuruutena.
Äsken linnan haltijatar korskea;
Hame yllänsä nyt rikkaus on ainoo.
Mutta myrsky ankarampi ensimmäist
Immen ennätti, kun sanoman hän kuuli:
»Kaunis Arnold, Atalantan lemmitty,
Valinnut on itsellensä toisen lemmen,
Neidon ihanimman keisar-kaupungis;
Siellä majesteetin paisteessa hän väikkyy.»
Niinpä sanoma kuin nuoli pitkäisen
Alas iski Atalantan kiirehelle,
Hänen peitti pimeyteen autioon,
Kuni pilvi varjokas kuun kasvot peittää,
Koljo kuutamoinen yöksi mustaks käy.
Syvä tuskan henkäys päin tähtein tienoon
Hänen huulillensa vaikerruksen toi:
Impi huusi, ääni kiljuvana kaikui,
Huusi koito halki vimman synkän yön.
Povi nousi, kaatui kuni aalto myrskys,
Koska hänen sydämmensä ystävä
Pimeyden ruhtinaksi musteni
Hänen silmissänsä, taivaan-kaunis ennen.—
Mutta ääni, joka äsken valitti,
Hetkessä nyt muuttui kirouksen kieleks,
Ulosammentaen vihan oikean.
Toki; tuskin oli kirouksen kuuro
Vuotamahaan alkanut, jo vaikeni
Neitonen ja alas tanterelle vaipui
Kastelemaan helmojansa kyyneleil.
Kauvan itki hän ja väkivaltaisesti,
Rinnas kadotetun lemmen katkeruus,
Riutumus ja vihan kuluttava loimo.
Niinpä sydämmensä kimmain taistelos
Atalantta oljentelee kaltehella
Himmeen niitun. Aurinko Helvetian
Puolipäivän korkeutta lähestyvi.
Mutta kiiriipä jo sama aurinko
Taivaan alasmäkeä; tok viipyy vielä
Atalantta ikävyyden niitulla.
Mutta eihän enään kyynel vuoda
Eikä rinta jätise, vaan tyyven taas
Onpi hänen olentonsa, tyyven, kylmä;
Katse yhtiälle yhä tuijottaa.—
Viimein niitun heittää hän ja käyskeleevi
Jalona ja huoletonna eteenpäin
Vakavilla askeleilla. Rohkeana
Povi nousee taas ja ihanainen pää,
Jonka hiuspalmikot kuin kärmeet mustat
Luikertelee vaeltajan hartioil.
Käyskelee hän, koska säteilevä päivä
Länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa
Vaaleana loistaa poski pyöree immen,
Niinkuin lumitutkahimet tunturin
Tuossa itäisessä ihanasti loistaa.
Huomaa impi, kuinka vuori kimmeltää,
Seisahtaa ja kuni hymyä hän tahtois;
Mutta karvaus, koiruohon katkeruus
Hänen huuliltansa hymyn himmentää.
———————
———————
Eipä lapsi helleyden helmaan tullut.
Samennus jo entisien aikojen,
Muisto verisestä riidoist veljeskunnan
Hämäränä väikkyi Atalantan silmis.
Viipyi neito päivän heimon huomassa,
Viipyi kaksi, mutta aamul kolmannella
Pakeni hän ylenkatseen linnasta,
Läksi kerran vielä omiensa luoksi
Kartanohon toiseen; siellä viipyi hän
Hetken synkeän, jo toisella hän poistui,
Poistui vimmoissansa kuni tuulispää;
Sillä kärsimyksen lapsen tarkka silmä
Pian huomas katsantojen kylmyyden,
Sydämmien kuolettajan. Pois hän kiiti,
Kohden alppein korkeutta pakeni.
Mutta samoaa hän, alat hurjasti hän
Rientää yli vuorten, halki metsien,
Teroittaen katsantonsa lakkaamatta
Kohden tunturia pilvikorkeaa,
Kohden jäistä pyrstöö, komottaen tuolla.
Kiivahasti kiirehtii hän, haastelee
Äänel kimmeällä, tulisella kielel
Jätti-uroholle kylmäs haarniskas:
»Vuori, ota jäiseen helmahaasi koito,
Pian elämänsä liekki sammuta;
Sillä sulosempahan on neidon kuolla
Vinkan, hyyrtehisen henkäykses al,
Kuni alla ihmislasten kylmäin silmäin
Sydämmeni tuhansittain kuolee tääl.
Ota helmahaasi, ota helmahaasi
Atalantta, linnanimpi hyljätty!»
Niin hän lausui lakkaamatta kiirehtien
Kohden maaliansa kylmää, korkeaa.
Mäet jyrkät alenee ja laaksot nousee
Neidon jalkain alla, koska juoksee hän,
Juoksee eikä huomaa, että yö on tullut
Kasteinen. Ain hurjana hän samoaa,
Kunnes viimein väsyneenä maahan kaatuu,
Vaipuu uneen horrouden sikeään.
Mutta yö on poistunut ja päivä nousnut,
Koska herää unestansa impi taas.
Ympärillensä hän katsoovi ja huomaa
Rintehellä pienen majan matkan pääs.
Mutta ulos majasta käy miesi vanha,
Kohden lammastarhaansa hän astelee
Seuraamana vienon tyttösen. Hän päästää
Ulos laitumille lammaslaumansa
Kirjavan, ja itse paimeneksi lähtee.
Vaeltaja häntä vastaan kiirehtii,
Atalantta hälle murheisena lausuu,
Nimensä ja kohtalonsa kätkien:
»Kuule, miesi vanha, vaeltajan ääni,
Onnettoman pakolaisen anomus.
Suo mun ajan viipyä sun kattos alla,
Suo mun nauttia sun tules lämmintä
Ja sun leipääs syödä. Sulle palkinnoksi
Tahdon olla palveljasi ahkera,
Joko päivän huoneheessa askartellen
Tahi lampahitas vuoril vaalien.»
Tuohon ukko vastas, partahinen paimen,
Laupeasti neidon puoleen katsoen:
»Tule huoneeseeni, kovan onnen nainen,
Tule tämän lapsukaisen hoitajaks,
Jolta äsken äiti armas kuoli,
Kuoli emäntäni, oma tyttärein,
Kuoli vuonna menneheenä isä uljas,
Heitti henkens tunturien retkillä.
Astu sisään huoneeseeni rohkeasti,
Kuka mahdat sinä ollakkin;
Muotos sanoo, ettes ole meidän majoist.»
Lausui harmaapäinen; mutta neitonen,
Nähden pimeydes valkeuden piirron,
Astui matalaiseen mökkiin lampurin.—
Oljenteli Atalantta rauhan loukos,
Emännöitsi: askarteli, ompeli,
Ompeli hän pukimia pienoiselle;
Mutta hänen otsallansa viipyi yö.—
Ylähällä, pilvein naapurina seisoo
Vuoren penkerellä maja lampurin.
Ankaran Helvetian sä laaksot näet,
Näet tunturien jylhät harjanneet
Longottavan jalkais alla, näet virrat
Tuhannet ja monta merta hymyvää.
Tämä oli kuva Atalantan nähdä;
Mutta synkeänä alaskatsoi hän.
Mutta ajan kulkee pyörä, kiirittäen
Ylös yhden, toisen maahan vaivuttain
Arvelemaan, mistä kotoa me ollaan.
Niinpä kumouksen mahtavan se toi
Kaupunkihin suureen. Alas istuimelta
Verisehen kuolemahan syöstihin
Hirmuvaltias, ja vapauden päivä
Nousi kirkas taas. Ja nuori ruhtinas,
Joka valtakunnan kruunua nyt kantoi,
Muisteleevi ystäviä isänsä,
Hänen, joka, edellisnä verimiehen,
Kerran kansan suosiossa vallitsi.
Tämän ystäviä poikahinen muistaa,
Tahtoo heidän mahleitansa lievittää.
Raunion hän Unterwaldenissa muistaa,
Murheellisen patsaan neidon linnasta;
Katso: siihen rakentaa hän linnan uuden,
Jalomman viel ensimmäistä, kaunistaa
Ulkoaa ja sisältä sen kalleuksil.
Mutta linnan kohotessa ympärkäy
Käsky sulohinen kaikkeen neljään tuuleen:
»Tulkoon Atalantta, nainen kunnian,
Ottamahan omaksensa uuden linnan;
Tulkoot hänen uskolliset palveljans!»
Kaikkialle käsky tämä armas ehtii,
Kaupunkeihin, kammiohon paimenen
Ylähällä tunturil; ja valmihiina
Seisoo uusi linna Unterwaldenis.—
Lähestyi jo yksi, lähestyi jo monta
Linnan entisistä asujaamista,
Jotka pakenivat kauhistuksen yönä.
Soma Kaarin ilosena palasi
Onnelaansa ihanaan; ja taasen kaikui
Ympär tienoo laulu kannis, viaton,
Koska vartoi emäntäänsä linnan kansa,
Yhä silmäellen alas laaksohon.—
Päivän pitkän vielä kallis vieras viipyi,
Viipyi kaksi, mutta päivän kolmannen
Hämärtyissä lähenee tok' Atalantta
Etähällä, seljäs ruunan korskean,
Pukimessaan kuni linnan impi ennen;
Häntä seuraa uros, harmaapartanen
Paimenukko; aasiansa kannustaavi.
Sillon vastaan joukko rientää riemuten,
Kaarin ensimmäisnä laulun helinällä.
Atalantta heitä tervehtii,
Mutta ilon sädettä ei silmä anna,
Eihän siirry hänen otsaltansa yö.
Joukko yöseen huomaa, huomaa vieno Kaarin:
Kyyneleihin sammuu hänen laulunsa.—
Mutta valtiatar linnahansa astuu:
Rakennetaan juhlallinen atria,
Tyhjennetään toivon kultahiset maljat,
Muistot unohduksen virtaan manataan.
Toki synkeänä miettii Atalantta,
Juhla hiljaisena jymisee.
Päivät nousee, päivät laskee. Kuni ennen
Atalantan kartanossa eletään,
Taasen työ ja toimi hedelmänsä tuovat;
Ihanina loistaa vilja-vainiot.
Kuni ennen moni kovan onnen lapsi
Läpi linnan väljän portin käy,
Mikä nälkäsenä tullen, mikä taasen
Ravittuna, puettuna poistuen.—
Ei tok' valkeutta mennehitten päiväin,
Elämällä muotoo entisyyden ei;
Sillon valtiatar aurinkona antoi
Kaikkialle iloa ja lämmintä.
Antaapa tok' impi anovalle aina,
Mutta kylmä oli katse antajan.
Eipä lemmekkäästi millonkana enään
Pienoista hän sylihinsä viettele.
Ja mi ennen hekumansa korkein täällä?
Povellansa syleilyksen ahdistus,
Koska lohdutti hän kärsimyksen lasta.—
Ja mi ennen hälle ilon hetken toi,
Semä kaikki hältä pannahan nyt pantu.
Laulun äänen vaikenemaan käski hän,
Vaikenemaan kultakanteleitten kielet;
Jaahailevaa jutteloa tarinan
Ethän enään kuullut iltavalkealla;
Siitä Kaarin murheisena huokailee.—
Huokaileevat naiset kyynelkosteil silmil,
Suruansa näyttäen, tok' ainiaan
Yksinänsä Atalantta käyskeleevi,
Millon aikaellen tunturilla tuol,
Siellä seisten, kauvan-aatteleva neito.
Vieriessä vuosien ei muutu muoto
Linnan immen vakavan, ei ikäväns
Yksinäisyydessä yhä oljennella,
Vaeltella, mietiskellen viipyä.
Millon niituilla hän käyskeleevi, millon
Virran partahilla. Mutta vuorilla
Useammin toki seisovan hän nähdään,
Mykkä naisen-kuva, jalo, kelmeä.
Tuollon astuupa hän ylös korkehimman
Alpin tutkaimelle, pilvein äärihin,
Jossa myrskyt pauhaa.—Katso, luoteisesta
Myrsky jymisevä pieksee, neitonen
Vaaleana väikkyy sumukierroksissa,
Kosteassa yössä pilvi-aaltojen.
Tuonne tänne vallan temmoileevi aalto,
Mutta jäykkänä ain seisoo neitonen;
Kiharansa mustat lainehilla loiskii.
Toki välkähtäävi päivän valkeus
Hattarien lomasta, ja mailma aava
Väikkyy neidon silmäin alla pyörtäen.—
Mutta kiljunalla luodetuuli pieksee
Haamua, mi tyyneheenä seisoo ain;
Kiharansa tuulen siivil loiskii,
Kunnes taasen aalto pilven, kostea,
Hämärässä kiharia pyörittelee.—
Mutta usein toki taivas selkeä
Hänen kiireellään ja ympärillään päilyy,
Koska ilmakerroksissa eeterin
Viipyy nainen. Mutta mitä kiehtoo silmä
Vuorilt katsahtajan väsymättömän?
Mitä mietiskelee yksinäisen sielu
Sinertävän leimauksen kartanos?
Tahtooko hän elämämme arvoitusta
Käsittää ja täällä korkeimman
Viisauden löytää? Tahi etsiiko hän
Nähdäksensä kangastusta lemmen maast,
Jossa ystävä ei ystäväänsä heitä?
Tuot ei kenkään tiennyt. Yhä palasi
Retkiltänsä mykkänä hän kammioonsa,
Eikä hymyn ainohisen liehettä
Täällä vienoiselle lapsellekan suonut.
Niin hän alat valtijana synkeänä
Vitkon vieriessä vuosikymmenen
Haaveksien käyskeli. Ja koitti päivä,
Jona Atalantan elon aamuinen
Kerran täällä nousi. Hänen synnyinpäiväns,
Vuodel tällä sabathina pyhänä,
Taasen koitti keväpukimessaan, kaunis.
Kaunis oli päivä, mutta ilta oil
Vielä kaunihimpa, ilta juhlantyyni.
Tullessa tän illan, taasen neitonen,
Yksinänsä, iltakelmeänä
Kohden harjannetta riensi. Ylemmäks,
Aina ylemmäks hän ehti, joutui eteen
Hälle viimein jalaviston hämärä.
Sisäänpä hän astui hämäräiseen yöhön;
Toki lumikukkasien valkeus
Tuolle yölle päivän ihmeellisen antoi.
Mutta kenen löysi neito lehdon yössä?
Metsä-impisenkö? Katso, pieni Kaarin
Yksin istuu kukkasien kinokses,
Seppeliä siteleevi ihanaista
Atalantan kiharien kaunisteeks,
Linnan emännälle päivän kunnioiksi.
Siinä vilauksen viipyi kulkija,
Kukkassiteljälle sanahisen lausui,
Mutta kauvemmas hän taasen yleni.
Jopa harjanteella tuolla neito seisoi,
Katseli hän ehtoa Helvetian,
Joka ihanana ihmeellisen loisti
Alasvaipuessa alppein auringon,
Rauetessa pyhän juhlapäivän.
Taasen tuolla etähällä itäises
Kiilto lumitunturien tutkaimilta,
Joiden säikkä ilman liepeen reunastaa,
Levi taivahalle, sädekiilto ankar;
Ja he korkeuden luhtiin kohosit,
Kukkulat, kuin pyhät immet valkeis vaatteis,
Tuliloisteheessa monen kynttilän.
Mutta alahalta vainiot ja virrat
Kajastivat tuntureille vastahan,
Myhäellen armiaast, ja virran purjeet
Pyhäs kajasteessa vitkon retkeilit,
Kauka-vuorilt kaikuessa paimenien torven.
Kaikki lemmen kuva. Kuvan ankaran
Näki tämän allaan Atalantta jalo,
Näki hän, ja poski vaalee kuumeni.
Mutta käärittihin maa ja taivas
Ruskoon riutuvaan, ja seisoit kukkulat,
Metsät, virran venheet kuni kultavaatteis
Hiljaisessa hetkes ilta-hämärän.
Kaikui toki halki ihmeellisen illan
Kaukahalta tunturien torvi ain,
Kaikui häntä vastaan tornin-kellon ääni
Sälähtäen laaksost. Äänen ankaran
Kuuli tämän allaan Atalantta jalo,
Kuuli hän, ja povi tulta löi;
Tunsi halun polttavan kuin sulkemahaan
Sylihinsä mailman kaiken, lausumaan
Helleyden kieltä, jossa mykkänä hän
Käynyt oli kauvan. Aikaan menneesen
Katsahti hän kuni kamalahaan juopaan,
Koska, rinta levotonna huokuen,
Iltana hän seisoi katumuksen vuorel.
Vielä toki tahtoi neito hillitä
Kapinan, mi sydämmessä riehui, tuima.
Mutta kuuluipa nyt ääni muinoinen
Jalaviston hämärästä helähdellen,
Koska lauloi siellä Kaarin lempeä,
Lauloi ihanasti, metsä tumma kaikui.
Kaarin, ettäs rikkomahaan rohkenit
Kieltoo kovaa, korottamaan heljän äänes,
Koska lähellä hän seisoi, kieltäjä.
Mutta vapaastihan korotit sä äänes
Laulamahaan kaipauksen joutsenest,
Joka merel aaval harhaeli kauvan,
Toki löysi viimein kukkassaariston.
Vilkkahaana Atalantan korvaan
Laulun hopeainen virta kiirehti
Ylös vuoren selkämälle. Hurja myrsky
Nousi hänen povehensa paisuvaan,
Korkealle karkelivat syämmen laineet.
Mutta siinä seisten, käsi otsalla,
Koska mustenivat hälle maa ja taivas,
Huusi linnan neito: »Kaarin, lapseni!»
Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,
Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.
Mutta läksi heti alas harjanneelta
Juoksemaan hän kohden äänen kaikunaa.
Tuimasti hän juoksi, lensi, vaihka tanner
Pyörsi hänen silmissänsä pimeten.
Riensi hän, ja äkisti nyt maahan kaatui,
Koska hurmeen ulos suustaan syöksi hän
Kultapilvenä, ja punattihin kentäs;
Siinä hetken huokuen hän huovahti,
Riensi taasen kohden armahinta ääntä.
Kerran toki seisahtaa hän, nojaten
Vasten röystehistä pallasta ja huutaa
Alas kohden jalaviston lehtoa,
Huutaa äänel leppeästi kaikuvalla,
Pientä laulajata luokseen kutsuen:
»Tule, Kaarin, minä syleillä sua tahdon,
Tule kiirehesti, lapsi kaunoinen!»
Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,
Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.—
Tuosta taasen Atalantta, linnan impi,
Lumikelmeänä samosi
Kohden lehtoa, ja lehdon ennätti hän
Kukkasvuotehelle alasvaipuen
Äänetönnä. Mutta avettuhuun helmaan
Luokseen viittasi hän vienon laulajan,
Viittasi hän, katsoi puoleen lemmekkäästi.
Sillon Kaarin heti ylös karkasi
Kiljahtaen tanterelta, seppel kädes,
Kiljahtaen, huomatessaan korkean
Emäntänsä aaveheena lehdon yössä
Hälle helmans aukasevan mykkänä.
Mutta riensi Kaarin ihanaiseen helmaan,
Kuni houreessa hän alasraukeni;
Atalantta hänen sylihinsä sulki,
Hänen huulillensa painoi suutelman
Pyhän, lemmen tulta täys, ja katsahti hän
Vielä kerran häntä kohtaan suloisest.
Siitä kallistui hän lehdon kukkaskohtuun
Kylmänä, kun sielu ruumiin kammion
Heitti ainiaaks. Mut vielä kuolemassa
Atalantta vienoistansa syleili,
Armahinta laulajaa, mi häiriössä
Lemmen hekuman ja kammon huovahti.
Hetki vieri; viimein Kaarin, aina helmois
Kuolleen emäntänsä, päänsä kohotti
Ylös rinnoilt kylmiltä kuin jää. Hän katsoi
Hämmästyen kohden naista kalveaa,
Katsoi ympärilleen kuni lapsi villi.
Ei tok' pyrkinyt hän kuolon kahleista,
Ei, vaan hekumalla hurjalla hän viipyi
Tämän helman ihanassa kylmyydes.—
Makasihan maassa lumikukkaskranssi,
Senpä sieppasi hän kätehensä tuskal,
Sillä seppelöitsi Atalantan kiireen;
Ja hän synkeästi hymyili.
Siitä kiharistaan kourin temmasi hän,
Koska, tuijottaen taivaan kumohon,
Lauloi kimmeästi vaikertavan laulun,
Laulu vaikertava linnan ennätti.
Linnassapa asujaamet arvelemaan,
Miksi laulu hurja, ihmeen murheinen
Ilman ääris temmelteli kiljunalla,
Millon riutuvana, millon ärjyen.
Arvelit he, taasen kuultelit he tarkoin
Ympärillä korkeuden luhtia
Aina kajahteli sama murheen ääni.
Sillon vuoren kaltaa ylös kulkemaan
Linnan kansa kiirehti; ja lehdon suojas
Kukkasvaipal valkealla löyttihin
Yhteenliitettyinä kuolon, vimman vieraat.
OLI MULLA KULTA KAUNOINEN
Oli mulla kulta kaunoinen
Ja ilonen kuin aamu;
Eikä muistostani koskaan men
Se tyyni taivaanhaamu.
Viel kuolon maassakin mun korvissani kaikuu
Äänensä lempeä.
Kuni kannel länsituules soi,
Niin ääni kauniin immen,
Unet ihmeelliset mulle toi
Se heljä ääni lemmen,
Sen kuulen vielä muiston mennehestä mailmast,
Riutuen kuulen sen.
Hetken Paimelasta muistan ain,
Kun pilvi synkee pauhas,
Pian päivä toki voiton sai
Ja heljän helmans aukas
Ja Pohjannummen niitult himmeältä kuului
Impeni huuhellus.
Muistelenpa hetkee ankaraa—
Oi muisto pyhä aina!—
Tuol Kauniaisten ahoilla
Ma seisoin sunnuntaina,
Ja kaukahaalla huokailivat torninkellot—
Kultani kuollut oil.
Impi kuoli, lausui kuoltessaan:
Pois taivaan maahan lähden.
Murheemm' riensi kyynelvirtahaan
Tuon taivaan-immen tähden,
Mut taivaan murhe kyyneleistä leimahteli,
Polttaen autuaast.
KONTIOLAN KASKI
Jylhä kuusisalo kaskeksi on kaattu
Pohjarintehelle Kontiolan vuoren,
Jossa, ennen lankeemista talven lumen,
Moni kirves läimähteli päivää monta
Kouras monen urosen, ja metsä kaatui.
Korkea on vuori: kauvas kaikkialle
Silmäs kantaa seistessäsi harjanneella;
Taasen astellessas kallioista tietä
Mäikyy jalkais alla, kumahtelee kuuset,
Kumahtelee, kamahtelee, korpi kaikuu.
Melkonen on kaski: tuhat askeletta
On sen pituus ilmast itäisestä länteen,
Levyys seittemän ja sata päiväst pohjaan.
Ja sen risurytö ruskea ja runsas,
Kuivattama kesäpäiväin kirkkaan poudan,
Peittää kallistuvan rinteen, peittää monta
Karhunkontoa ja surenluolaa monta.
Mutta kasken partahalta vuoren juureen
Mäel kaatuvalla seisoo vielä metsää,
Kuusistoa, armahtamaa kirveen terän,
Seisoo kuni partahinen sankarlauma
Alaskatsahdellen tappotantereesen,
Jossa joukko veljeksiä, uneksuen
Kuolon unta, maahan kaadettuna makaa.
———————-
———————-
Niinpä neito, mutta sanoi taasen poika:
»Siellä talo, jonka pirtis laakeassa,
Jonka aittamäel käyskelet sä kerran
Tommin emäntänä, kiltist askartellen.
Siellä talo kaltevilla pelloillansa,
Nurmillansa heinäsillä, joilla kerran
Tommi isäntänä kylvelee ja niittää
Päivän helottaissa, mutta illan tulles
Käyskelee taas oman emäntänsä luoksi.»
Niin hän lausui, mutta myhäellen neito
Yhä katsahteli koillisehen kauvas,
Huuliltansa kuului toki sanat:
»Kontiolan päivä, voiton, lemmen päivä,
Pysy pyhänä mun muistossani aina!»
Tuohon uljas Tommi, otsal riemun loiste:
»Pysy muistossani, sinä päivä jalo!
Keltä sain mä käsivarsihiini voiman,
Työhön, toimeen uuden voiman? Ken mun silmäin
Kirkasti? Se impi, joka kuusen juurel
Tuolla seisoi hämärässä kultaisessa
Vuodattaen korvihiini taivaan kieltä.
Sinua mä kiitän, ihanainen impi!»
Mutta neito, kauvas katsahdellen aina,
Taasen haasteleevi äänel vakavalla:
»Ken soi mulle mahdin lausumahaan kieltä,
Joka uuden väen, voiman sulle antoi?
Korkeuden henki, rauhan tyyni henki.
Mutta ken mun ylös katsahtamaan nosti
Kohden taivahitten vainioita?
Kasken juhlaisesti lainehtiva liekki,
Joka aaltoeli pilvein tanterilla.
Teitä minä kiitän, Kontiolan loimot!
Yli kaiken toki häntä minä kiitän,
Valtiasta tulen riehuvan ja myrskyn.»
Niinpä haastelit he onnen kalliolla
Aurinkoisen ehtiessä lännen rantaan.