KAKSI HUOMATTAVAA VENÄLÄISEN EMIGRANTTIKIRJALLISUUDEN TUOTETTA.

N.E. Wrangelin "Maaorjuudesta bolshevismiin" ja P.W. Krasnovin
"Kaksoiskotkasta punalippuun".

I.

Kaksi kertaa on lyhemmässä kuin puolentoista vuosisadan ajassa voimakas poliittinen emigranttivirta kulkenut halki Euroopan: 18:nnen ja 19:nnen vuosisadan vaihteessa lännestä itään, sata vuotta myöhemmin idästä länteen. Edellisellä kerralla paettiin ensin vallankumouksen giljotiinia, sitten Napoleonin terroria, jälkimmäisellä kerralla ensin tsaarin vankityrmiä ja hirsipuita, sitten bolshevismin joukkoteurastuksia. Näiden pakolaisten mukana lähti epäilemättä Ranskasta ja Venäjältä suuri osa näiden maiden luovaa, henkistä voimaa, joka saattoi elää vain persoonallisen vapauden ilmakehässä. Tämä luovan voiman maastamuutto tuntui Ranskassa aikoinaan varsinkin kirjallisuuden alalla, missä painopiste siirtyi maan rajojen ulkopuolelle. Se kirjallisuus, joka syntyi maanpakolaisten keskuudessa, sai luonnollisesti oman värinsä ja psykologiansa niistä olosuhteista, jotka olivat pakottaneet emigrantit jättämään isänmaansa, se piti yllä valpasta oppositsionia kotimaisia vallanpitäjiä vastaan, vaikuttaen laajalti Euroopan muihin kirjallisuuksiin ja henkiseen ja poliittiseen elämään yleensä. Keskenään saattoivat nämä emigrantti-kirjailijat olla hyvinkin kaukana toisistaan — olivathan heidän maanpakolaisuutensa syytkin usein aivan erilaiset — mutta heidän yhteinen kohtalonsa, yhteinen vapaudenrakkautensa ja yhteinen vihansa antoi kuitenkin heidän tuotteilleen yhteisiä piirteitä ja pääasiassa samaan suuntaan kulkevan vaikutuksen. Tällainen emigrantti-kirjallisuus lienee syntymässä myöskin nykyisten venäläisten pakolaisten keskuudessa, vaikka siitä ei vielä olekaan näkynyt aivan paljon merkkejä. Joka tapauksessa lienevät tällä hetkellä useimmat tunnetuista venäläisistä kirjailijoista — niistä, jotka eivät vielä ole sortuneet — maanpaossa eri suunnilla Eurooppaa. Verrattuina suuren vallankumouksen ja Napoleonin ajan ranskalaisiin emigrantteihin vaikeuttaa heidän kirjallista toimintaansa luonnollisesti suuressa määrässä heidän äidinkielensä suhteellinen tuntemattomuus Euroopassa. Jos he tahtovat päästä vuorovaikutukseen uuden ympäristönsä kanssa, on heidän käännyttävä sen puoleen muilla kielillä kuin omallaan — niinkuin aikoinaan ovat tehneetkin Herzen, Krapotkin, Golovin ja monet muut. Varmana voi pitää, että Euroopan eri kirjallisuuksissa, ainakin suurimmissa, lähiaikoina alkaa tuntua helposti havaittava venäläinen suoni.

Tähän emigrantti-kirjallisuuteen kuuluu tavallaan vphra Wrangelin muistelmateos "Maaorjuudesta bolshevismiin", joka äsken on ilmestynyt kielellämme. Kun kirja ei vielä ole painettu millään muulla kielellä, voi tätä suomalaista laitetta pitää oikeastaan alkuperäisteoksena. Se ylen suopea mielenkiinto, jonka tämä kirja jo on herättänyt, viekin melkein voiton siitä, mikä yleensä julkisuudessa tulee hyvänkin kotimaisen uutuuden osaksi, ja on sentähden omiaan kutsumaan esiin kriitillisiä vastaväitteitä.

Se joka pintapuolisesti, lukemalla esim. sieltä täältä kirjan eri otsakkeilla varustettuja pikku anekdootteja, tutustuu teokseen, saattaakin jo luulla saaneensa tarpeeksi aihetta näihin vastaväitteihin. Vain vähänhän liikuttaa meitä, mitä joku Pjotr Ivanovitsh on sanonut toiselle Pjotr Ivanovitshille ja mitä jälkimmäinen puolestaan on vastannut edelliselle! Joskin olemme sadan vuoden aikana olleet liitetyt Venäjään, niin on meidän maailmamme, meidän mielenkiintopiirimme, meidän mentaliteettimme kokonaan toinen kuin se, joka pakostakin sisältyy jonkun vanhan venäläisen emigrantin muistelmateokseen. Se, joka kuitenkin lukee Wrangelin kirjan kannesta kanteen, joutuu pian tarkistamaan tämäntapaista arvostelmaa. Teos liikkuu kyllä paikoin pienten kaskujen piirissä — joiden anekdoottiluonnetta suuret väliotsikot liiaksi korostavat — mutta niidenkin takana tuntee määrätyn maun ja valinnan, tuntee omalaatuisen ja kehittyneen persoonallisuuden, tuntee miehen, joka on nähnyt paljon, elänyt paljon, mutta pysynyt ankarimmissakin kokemuksissa sisimmässään loukkaamattomana ja eheänä. On jotakin viehättävän voimakasta, ylimyksellistä ja objektiivista tässä muistelmateoksessa, jossa tekijä ei kertaakaan horjahda asettamaan omaa persoonaansa näkyviin enemmän kuin mitä välttämätöntä on ollut eikä koskaan eksy yksityisluontoisiin epäkainoihin tunnustuksiin. Se eepikon tyyni ulkokohtaisuus, millä vphra Wrangel suhtautuu omaan pitkään, vaiherikkaaseen, epäilemättä monia sisäisiä myrskyjä sisältäneeseen elämäänsä, antaa sitä kiitollisemman taustan niille harvoille kohdille tässä kirjassa, missä jotakin subjektiivista ripittäytyy. Tarkoitan sellaisia kohtia kuin esim. seuraava, jossa tekijä koskettelee kirjansa syntyä: "Maanpaossa harhaillessani, yksinäisenä avarassa maailmassa, ilman työtä, täytyy saada aika jollakin tavoin kulumaan, ja muste ja paperi ovat vielä ylellisyyttä, jota voin hankkia itselleni. Suotakoon sentähden anteeksi, jos toisinaan syvennynkin pikkuseikkoihin, jotka eivät huvita ketään, mutta jotka palauttavat mieleeni päivät, joita ei nykyajan painajainen vielä synkistänyt."

Tällaisia pikkuseikkoja ovat tavallaan monet yksityiskohtaiset kuvaukset varhaisimmalta ikäkaudelta, jolloin näköpiiri vielä rajoittui lastenkamarin seinien sisäpuolelle, mutta psykologisia, hienosti tunnettuja ja havaittuja pikkuseikkoja, jotka etsimättömästi vievät ajatuksen sellaiseen lapsikuvausten mestariin kuin Wrangelin maanmies Leo Tolstoi. Kuinka elävästi ja kuinka erehtymättömällä aidolla sielullisella eläytymiskyvyllä onkaan hän osannut esittää m.m. sen imperialistisen hengen, joka hänen lapsuudessaan vallitsi venäläisissä kodeissa jonkinlaisena seuraus- ja rinnakkais-ilmiönä sille yksinvaltiudelle, joka hallitsi koko Venäjää. Näissä lapsuutensa kuvauksissa on Wrangel yleensä eepillisempi, seikkaperäisempi kuin kertoessaan myöhemmistä ikäkausistaan, joissa vuodet usein tuntuvat kuin pikajunan vauhdilla vilahtavan lukijan ohi. Mutta eikö ehkä lopultakin ole niin, että me juuri lapsuudessa koemme enintämme, syvintämme, jotakin, joka tavallaan jää määrääväksi koko elämäksemme ja jonka rinnalla kaikki muu on kuin jotakin epäoleellista, satunnaista ja pian katoavaa?

Kertomuksen opiskeluajastaan Sveitsissä ja Berlinissä on muistelmien kirjoittaja supistanut verraten vähään. Kenties osaksi esityksen suppeudesta, mutta varmaan myös kirjoittajan mieskohtaisen maun sanelemina vaikuttavat arvostelmat tässä osassa kirjaa usein pintapuolisilta ja vähän perustelluilta. Sillä kuvauksella, jonka hän m.m. antaa 1860-luvun Berlinistä ja berliniläisistä, on karrikatyyrin luonne. Hänen silmissään tuntuvat Preussin pääkaupungin kansoittaneen yksinomaan narrimaiset upseerit "monokkeli silmässä ja jakaus niskassa", eräänlaiset puiset Jupiterit, jotka rajattomasti halveksivat kaikkia siviilimiehiä, "ja varsinkin niitä, joilla ei ollut monokkelia ja niskajakausta". Nämä univormuun puetut narrit nauttivat Wrangelin mukaan porvariston puolelta rajatonta kunnioitusta, niin että jokainen siviilitakkia kantava tunnusti "heidät kaikkia muita ja vieläpä itseäänkin etevämmiksi". Tämän kuvauksen jälkeen ei ihmetytä se epäedullinen arvostelu, minkä tekijä antaa Bismarckista, jonka hän on hyvin tuntenut: "Vaikkakin ihailin tämän jättiläisen voimaa, en saattanut kuulla häntä joutumatta kuohuksiin. Hänen mielipiteistään ei heijastunut valistunut Eurooppa, vaan keskiaikainen nyrkkivallan kausi." Jonkun verran sattuvampia, vaikka verraten ylimalkaisia, ovat Wrangelin arvostelut Moltkesta ja Lasallesta. Paremmat edellytykset on Wrangelilla kuitenkin arvostella omia maanmiehiään, joiden kanssa hän monivaiheisen elämänsä aikana joutui jatkuvasti tekemisiin. Näiden henkilöiden joukossa on useita historiassa tunnettuja nimiä, sellaisia kuin Skobelev, enimmän kuitenkin vähemmän tunnettuja, mutta ehkä tyyppeinä sitä edustavampia korkeampia ja alempia sotilashenkilöltä ja virkamiehiä, alkaen ministereistä ja käskynhaltijoista läpi koko asteikon. Todellisen ihmiskuvaajan silmillä on Wrangel nähnyt heissä kussakin luonteenomaiset puolet, piirtäen ne muististaan usein hiukan karrikeerattuina, mutta aina eloisina ja lukijan mielikuvitukseen vetoavina. Hän on katsonut syvälle Venäjän kansan sieluun, nähnyt sen hyveet ja heikkoudet, ei kuin vieras, ulkopuolella seisova, vaan kuin mies, joka on ottanut osaa toimivaan elämään sen keskuudessa ja joka sisimmässään tuntee olevansa yhtä sen kanssa. Hänen ankaraankin kritiikkiinsä sekaantuu hyväntahtoista huumoria ja leveää ihmisymmärtämystä. Ilmestyneessä niteessä, joka muodostaa muistelmateoksen edellisen osan, on Wrangel päässyt 1890-luvun puoliväliin, siis ei vielä läheskään vallankumoukseen ja bolshevismiin saakka. Kuitenkin käy jo hänen tähänastisista muistelmistaan ilmi, mitä kansanluokkaa ja puoluetta hän ensi sijassa pitää Venäjän onnettomuuden aiheuttajana: "intelligentsijaa", joka näytteli länsimaisen keskisäädyn osaa, kykenemättä kuitenkaan siihen historialliseen tehtävään, jonka porvaristo muissa maissa on suorittanut. Hänen kuvauksensa tästä epäkypsästä, selvää päämäärää vailla olevasta puolueesta ja hänen viittauksensa sen "ylipappiin", vieläkin poliittisesti toimivaan Miljukoviin, saavat suorastaan iroonisen terävyyden, mitä muutoin puuttuu tästä ulkokohtaisen eepillisestä, enemmän ymmärtävästä kuin tuomitsevasta kirjasta.

Wrangelin muistelmateoksen tyyliin on painanut leimansa sama pidättyväinen, hiukan ylimyksellisen kylmä, mutta kirkas objektiivisuus, joka on luonteenomainen hänen arvosteluilleen, hänen sympatioilleen, hänen koko laadulleen. Toisin sanoen, hänellä on taiteilijan kyky ilmaista itseään, välittää muille mitä hänen mielessään on liikkunut. Ei voi olla ihailematta sitä henkisen keskityksen ja tyynen näkemyksen voimaa, joka sisältyy tähän vanhan emigrantin muistelmateokseen, maanpakolaisen, joka hirvittävien elämysten jälkeen kylmästi ja objektiivisesti vaikka sisäisesti järkytettynä, tekee tiliä menneen elämänsä kanssa.

II.

Venäjän kärsimysten eepokseksi voi syyllä nimittää kasakkakenraali Krasnovin suurta kolmiosaista romaania "Kaksoiskotkasta punalippuun". Tällä merkillisellä teoksella on oma sijansa n.k. emigrantti-kirjallisuuden hyvinkin eriarvoisessa joukossa. Se puhuu ennakkoluulottomuudesta ja asiantuntemuksesta, joka ulottuu paljon syvemmälle kuin useimpien, se puhuu niinikään kirjallisista ja psykologisista lahjoista, jotka ehkä ovat saaneet hyvinkin tuntuvia vaikutteita sellaisilta venäläisiltä mestarikertojilta kuin Leo Tolstoi, mutta jotka samalla todistavat kieltämätöntä omintakeisuutta ja vaistomaista varmuutta. Moni ammattikirjailija voisi kadehtia tämän rintamaupseerin psykologista silmää ja voimakasta, eloisaa kuvauskykyä. Se mikä kuitenkin ensi sijassa antaa Krasnovin teokselle sen poikkeuksellisen arvon, on se eletyn, mieskohtaisesti koetun elämän voimakas, tuore vaikutelma, joka henkii lukijaa vastaan sen sivuilta. Toisinaan esittääkin Krasnov ilmeisesti omia persoonallisia elämyksiään samaan tapaan kuin m.m. meilläkin tunnettu paroni N.E. Wrangel mieltäkiinnittävässä muistelmateoksessaan. Muutamilla Krasnovin kuvaamilla episoodeilla on katsottava olevan suorastaan historiallista arvoa. Niinpä antaa hän Venäjän viimeisestä tsaariperheestä kuvan, joka monine mieltäkiinnittävine yksityiskohtineen viittaa läheiseen välittömään asiantuntemukseen. Mutta joskin on myönnettävä, että eräillä Krasnovin esittämillä yksityiskohdilla on historiallista arvoa, niin ei sillä suinkaan ole sanottu, että tämän kasakkaupseerin arvostelut Venäjän oloista ja puolueista olisivat objektiivisen historioitsijan. Ilmeistähän m.m. on, että Krasnov uskollisena tsaarillisena upseerina arvostelee yksipuolisesti sitä väliaikaista hallitusta, joka vallankumouksen jälkeen teki kunnioitettavia, joskin turhia yrityksiä Venäjän pelastamiseksi kaaoksesta. Mutta toiselta puolen vaikuttaa se epäpoliittinen suoralinjaisuus, jota Krasnov joskus osoittaa, melkein virkistävältä varsinkin kaikkien niiden vetisten yritysten jälkeen "ymmärtää" Venäjän vallankumouksen kaikkia vaiheita ja kaikkia puolueita, joita m.m. eräät länsieurooppalaiset sanomalehtimiehet ja muut enemmän tai vähemmän tilapäiset Venäjän-matkailijat ovat lukijoilleen viime vuosina tarjonneet. Krasnoville ei ole näytetty mitään Patjomkin-kulisseja, hän on itse toimivana henkilönä ollut mukana vastuunalaisessa asemassa Venäjän suuren tragedian eri vaiheissa.

Maailmansodan aikana komensi Krasnov toista kasakkadivisioonaa ja otti osaa kahdeksaankymmeneen taisteluun, pääasiassa rintamalla itävaltalaisia vastaan. Vallankumouksen jälkeen joutui Krasnov 3:nnen ratsuväkiosaston komentajaksi ja oli joukkoineen ensimmäisiä taistelussa bolshevikkeja vastaan. V. 1917 joutui hän bolshevikkien vangiksi, mutta pääsi vapaaksi kasakkain avulla, jotka toukokuussa 1918 valitsivat hänet atamaanikseen. Lyhyessä ajassa vapauttikin hän saksalaisten avulla koko Donin alueen bolshevikeista, mutta Saksan vallankumouksen puhjettua kävi asema hänelle kestämättömäksi ja hän oli pakoitettu poistumaan Donin alueelta. Nykyään elää tämä 55-vuotias kasakka-atamaani pakolaisena Saksassa.

Samaten kuin jokainen, joka ennen Krasnovia on yrittänyt kuvata Venäjän traagillista luhistumista, koettaa Krasnovkin nähdä tapaukset jonkinlaisena loogillisena syy- ja seuraus-sarjana, etsiä taudin syntyä ja edellytyksiä niinhyvin historiallisissa oloissa kuin venäläisessä kansansielussa. Olisi liikaa väittää, että hän tässä suhteessa esittäisi jotakin uutta tai erikoisen persoonallista. Mutta on kuitenkin eräs puoli Venäjän oloissa, jonka hän kuvaa niin yksityiskohtaisella, avosilmäisellä tarkkuudella, että hänen siinä voi sanoa tuoneen esille eräitä arvokkaita lisäpiirteitä vallankumouksen esihistoriaan: tarkoitan venäläistä garnisoni-elämää ja upseerien ja sotamiesten välistä suhdetta. Antaen romaaninsa varsinaisen sankarin, eräänlaisen toisen minänsä, kornetti, myöhemmin kenraali Sablinin kokea kaikki sotilaselämän muodot ja vaiheet saa Krasnov tilaisuuden kuvata juuri tätä puolta venäläisestä elämästä — siis sitä mitä hän itse parhaiten on tuntenut. "Kaksoiskotkasta punalippuun" muodostuu siten erikoisesti kuvaukseksi Venäjän armeijan tragediasta, murhenäytelmästä, jonka ensimmäisiä näytöksiä on loistavasti kuvattu tsaarillinen paraadi, ja viimeisiä upseerien joukkoteurastus vihollisrintaman edessä. Runsaudella, joka melkein muistuttaa "Sodan ja rauhan" kuuluisaa tekijää, esittää Krasnov mitä erilaisimpia, moraalisesti eriarvoisia tyyppejä upseerien ja sotilasten maailmasta ja seuraa hienolla psykologisella huomiokyvyllä heidän kokemuksiaan sodan ja vallankumouksen eri vaiheissa. Niinpä on teoksessa kuvattu suurella havainnollisuudella muutamia sankarillisia nuorukaistyyppejä, joissa on jotakin kristinuskon alkuajan marttyyrien puhtaudesta ja voimasta, tyyppejä, jotka muodostavat äärimmäisen vastakohdan sille eläimelliselle, villiytyneelle bolshevikkisankarille, jonka edessä kaikki psykologinen ymmärtäminen tuntuu kieltävän palveluksensa. Sellaisen tyypin edessä kuin Krasnovin esittämä Korsjikov turvautuu vaistomaisesti äärimmäiseen hätäkeinoon: "sellaisia eläimiä ei ole olemassa!" Toinen kysymys sitten on, antaako tämä hätäkeino mitään lohdutusta historian todistuksen edessä.

Jos tahtoisi teoksen ensimmäisestä osasta erikoisesti mainita jotakin episodia, jossa kirjailijakenraali osoittaa voimaansa, niin olisi varmaan ensi sijassa muistettava kuvaus suurista manöövereistä ja ennen kaikkea tsaarin persoonan lumoavasta vaikutuksesta näissä manöövereissä. Tämä vaikutus ei ollut missään suhteessa keisarin mieskohtaisiin ominaisuuksiin, se oli pohjaltaan eräänlaista uskonnollismielistä hartautta, joka eli syvällä venäläisen kansansielun pohjalla ja joka tempasi lumopiiriinsä yhtä hyvin tavallisen lukutaidottoman rekryytin kuin hienon esikuntaupseerin. Vasta kun tsaarin auktoriteetti hovin skandaalijuttujen yhteydessä vuosien mittaan oli auttamattomasti murrettu, saattoi "vallankumous" saada tuulta purjeisiinsa. Huolimatta Venäjän viimeisen tsaarin heikosta luonteesta ja pienestä mieskohtaisesta viehättämiskyvystä ympäröi häntä gloria, jonka säteily tuntui vallan huipuilta halvimpaan majaan. Sama oli osittain, vaikka pienemmässä määrässä, myöskin keisarinnan, Aleksandra Feodorovnan laita. Se kuva, jonka Krasnov antaa viimeksimainitusta on mieltäkiinnittävä, psykologisesti täyteläinen ja hiukan kylmässä kriitillisyydessään epäilemättä uskottavampi kuin monet muut hänestä annetut kuvaukset. Myöskin Rasputin-juttu on Krasnovin huomion ja psykologisen erittelyn esineenä ilman että tekijä käsittääkseni millään tavalla on kyennyt tuomaan mitään selittäviä tai valaisevia piirteitä tähän problemaattiseen asiaan. Jossain määrin jo yleisesti tunnettujen tosiasiain toistamiselta vaikuttaa se yksityiskohtainen kuvaus Rasputinin murhasta, jonka tekijä on sovittanut kuvaukseensa.

Teoksen toinen nide on suurelta osalta omistettu varsinaisille sotakuvauksille. Tässä suhteessahan viimeaikainen kirjallisuus kaikissa maissa on tarjonnut enemmän kuin mitä lukijakunta on jaksanut vastaanottaa, mutta tästä kvantitatiivisesta ylituotannosta huolimatta kykenee Krasnov taistelukuvauksillaan herättämään lukijan mielenkiintoa. Jollei Tolstoin suuri esikuva olisi niin lähellä, voisi ehkä vieläkin ehdottomammin ihailla kasakkakenraalin havainnollista, voimakasta kuvauskykyä. Erikoisesti on teoksesta jäänyt mieleeni kuvaus kaasuhyökkäyksestä ja sen kaamean-epätodellisista vaikutuksista. Kun Krasnov esim. kuvaa taistelukenttää kaasunaamarin lasien läpi nähtynä on hän taiteilija korkeata luokkaa.

Ensi ja toisen osan laajojen kuvausten ohella jäävät kolmannen osan varsinaiset vallankumousepisodit jossain määrin varjoon. Pääasiassa rajoittuukin Krasnov kuvaamaan vallankumouksen vaikutusta armeijassa. Hän on tuonut teokseensa erään tarpeettoman melodraamallisen piirteen asettamalla vastakkain, äärimmäisiin leireihin, isän ja pojan ja antamalla jälkimmäisen, eläimellistyneen raakalaisen kiduttamalla surmata edellisen. Myös muita kauhukuvauksia on tekijä sovittanut esitykseensä, kuvauksia, joiden totuusarvoa ei tarvitse epäillä, joskin pitää tämäntapaisia yksityiskohtaisia esityksiä melkein sietämättöminä luettaviksi. Jossakin määrin on tekijän romanttisuutta tavoitteleva juonenkäsittelykin saanut hänet horjahtamaan siitä hyvästä mausta, joka hänelle muuten tuntuu ominaiselta. Mutta jollei ota lukuun tällaisia pieniä kirjallistaiteellisia virheitä, on viimeinenkin osa Krasnovin suurta teosta epäilemättä niitä kirjoja, joita ei mielellään laske käsistään ennenkuin viimeinen sivu on luettu.

Krasnovin kirjan henki on kauttaaltaan tsaarillinen. Hänen ihanteensa on "kaksoiskotka" ja vain uusi keisari voi hänen käsityksensä mukaan pelastaa Venäjän. Luottamus ulkoa tulevaan apuun on petollinen harhakuvitelma. Kaikki muut kansat koettavat vain käyttää hyväkseen Venäjän onnettomuutta. Tämän katkeran viisauden on kasakkakenraali oppinut maanpaon raskaina vuosina. Voi tuskin sanoa, että hänen teoksestaan aukenisi mitään perspektiivejä eteenpäin. Pohjaltaan on hän fatalisti venäläiseen tapaan. Hän ei ole reaalipoliitikko, hänellä ei ole mitään käytännöllistä ohjelmaa tulevaisuutta varten. Hän katselee isänmaansa elinkysymyksiä epäilemättä yksipuolisesti sotilaan silmillä, kenraalin, jonka armeijan petos on hajoittanut, taivaan tuuliin. Mutta joskin tarkkaava lukija helposti löytää Krasnovin teoksesta sen rajoitukset, ei hän voi kieltää myötätuntoaan tältä urhoolliselta ja uskolliselta sotilaalta, joka on säilyttänyt sydämensä avoimena isänmaansa mittaamattomille kärsimyksille ja löytänyt niille vaikuttavan, usein suurpiirteisenkin ilmaisun. Krasnov on teoksellaan luonut Venäjän kärsimysten eepoksen.

J. ANKER LARSENIN "VIISASTEN KIVI".

On inhimillisen luonteen mukaista, että kun joku kirja saa 70,000 kruunun palkinnon, niin sen arvosta pian ilmenee mitä erilaisimpia mielipiteitä ja kernaimmin sellaisia, joiden mukaan palkintolautakunnan vaali on mitä arvoituksellisin. Niin on käynyt äsken J. Anker Larsenin laajalle romaanille "De Vises Sten", joka Gyldendalske Boghandelin kilpailussa sai ensi palkintonsa hyvässä kruunuvaluutassa. On tahdottu epäillä palkintolautakunnan sekä hyvää makua että hyvää päätä. Myöskin puolustajia on ilmestynyt ja heidän mukanaan hälinää teoksen ympärille, joten kustantaja kaiken kaikkiaan voinee olla tyytyväinen tulokseen. (Sillä tuskinpa lienevät aivan väärässä ne, jotka ovat käsittäneet kustantajan palkintorahan vain siksi pikkukalaksi jolla pyydystetään monin verroin suurempaa kalaa.) "Viisasten kivestä" on tullut teos, josta pohjoismaissa puhutaan tämän jouluisten (1923) kirjamarkkinain aikana.

Näiden rivien kirjoittaja ei puolestaan kuulu niihin, jotka yleensä asettavat monipäisen komitean kirjallisena tuomarina korkealle. Kuulen mieluummin yksityisen kirjallisuudenharrastajan mielipiteen jostakin teoksesta kuin luen pöytäkirjan otetta, missä neljästä viidestä mielipiteestä on muodostettu kuudes, joka ei vastaa kenenkään käsitystä arvosteltavasta teoksesta, mutta josta lautakunnan jäsenet ovat "sopineet". Ymmärrän hyvin sen kannan, joka jo ennakolta suhtautuu epäilevästi kirjallisten lautakuntien arvosteluihin. Mutta koska sanotaan, että sokeakin kana voi joskus löytää jyvän, niin eihän ole mahdotonta, että sama ihme voisi sattua myös kirjalliselle komitealle. Niin on nähdäkseni tapahtunut Gyldendalske Boghandelin arvostelulautakunnalle. "De vises sten" on pienestä muodollisesta avuttomuudestaan huolimatta mieltäkiinnittävä, omintakeinen, osaksi syvällinenkin teos ja olisi ansainnut paremmankin kohtalon kuin tulla rummutetuksi yleisön tietoisuuteen Sun Maidrusinain amerikkalaista reklaamia muistuttavalla väellä ja voimalla.

"De Vises Sten" alkaa kuin kyläkertomus, mutta kasvaa vähitellen kehitysromaaniksi, hiukan samaan tapaan kuin Kellerin "Der grüne Heinrich" tai Rolland'in "Jean-Christophe". Tanskalaiselta romaanilta puuttuu kuitenkin molempien viimeksimainittujen tietoinen aiheenkeskitys yhden päähenkilön elämänkohtaloiden ympärille. "Viisasten kiven" tekijä seuraa parinkymmenen henkilön vai— heitä niin tasaisesti jakautuneella mielenkiinnolla, ettei ole helppo kohta sanoa, kuka tai ketkä ovat hänen päähenkilöltänsä. Kun kuitenkin lukkarin pojan Jensin ja papin pojan Christianin kehityksen kuvaus on saanut osakseen useimmat kirjan luvuista, lienee lupa pitää heitä päähenkilöinä. Silti eivät he ole teoksen plastillisesti havainnollisimmat yksilöt. Monet kirjassa esiintyvistä naisista — Tine, Katharina, Helen, Nanna — sekä kuritushuonevanki Holger Enke jäävät ihmiskuvauksina elävämpinä lukijan mieleen kuin Jens ja Christian, jotka kaikista ulkonaisista ja sisäisistä kokemuksistaan huolimatta elävät kuin unissakulkijan epätodellisessa maailmassa. He ovat molemmat kuin medioita, joiden kautta elämä puhuu ilman että he itse ymmärtävät sen kieltä. Se niinsanoakseni kirkkaampi tai tummempi, aina arkista keskipäivää karttava valohämy, missä tekijä esittää meille Jensin ja Christianin, on sopusoinnussa kirjan koko hengen ja ajatusmaailman kanssa. J. Anker Larsenin mukaan kaikki syvällinen ja ratkaiseva ihmiselämässä tapahtuu sielun tiedottomissa syvyyksissä, vaistojen hämärässä maailmassa. Se mitä ihmiset tuntevat ja vaistoavat on monin verroin tärkeämpää kuin se mitä he tietoisesti ajattelevat tai toimivat. Tämä käsityshän ei ole missään suhteessa uusi — voimakkaimmin, johdonmukaisimmin on sen esittänyt Leo Tolstoi suurissa romaaneissaan mutta "Viisasten kiven" tekijä on osannut usein antaa sille ihmiskuvauksessaan omintakeisen, vaikuttavan ilmaisun. Tässä kirjassa on elämäntunnelmaa. Vaikka tekijä vain suhteellisen harvoin antaa konkreettisia, ulkonaisiin aistimiin vetoavia kuvia tai esittää tarkkapiirteisiä tapahtumia, herättää hän kuitenkin lukijassa sielullisen mielenkiinnon henkilöitään kohtaan.

Tosin ei J. Anker Larsenissa taiteilija ole yhtä voimakas kuin psykologi. Yksikin sivu Tolstoin tai Dostojevskin romaaneista luettuina "Viisasten kiven" ohella riittää osoittamaan, mitä suuri taiteilija ihmiskuvauksen alalla olisi voinut tehdä Larsenin aiheesta. Tanskalaisen romaanin aihe lähentelee nimittäin suurten venäläisten kertojain aiheita. "Viisasten kiveä" voisi sanoa uskonnollisen tunteen romaaniksi. Kaikki kirjan henkilöt ovat kuvatut ennen muuta suhteessaan uskontoon. On jotakin suorastaan teoloogista siinä tavassa, millä tekijä panee henkilönsä ajatuksissa ja puheissa pohtimaan "viimeisiä kysymyksiä" ja selvittämään suhdettaan tajunnan takaiseen maailmaan. Saattaa kysyä, eikö tämä yksipuolinen mielenkiinto ole vaikuttanut epäedullisesti m.m. kirjan lapsikuvauksiin, jotka nekin ovat suoritetut tekijän abstraktisteoloogisesta näkökulmasta. On kuin tekijä edellyttäisi niinhyvin lapsilta kuin eräiltä primitiivisiltä ihmistyypeiltään melkein liian tietoista probleemin-asettelua suurissa uskonnollisissa kysymyksissä. Mutta vaikka näin epäilemättä on asianlaita, on teos kuitenkin samalla tämän uskonnollisen "orienteerauksensa" johdosta saanut luonteenomaisimmat piirteensä, ne, jotka ennen muuta tekevät siitä päivän kirjan. Sillä tuskinpa erehtyy, jos olettaa, että Larsen ennen muuta on tahtonut kuvata juuri nykyhetken uskonnollista kaipuuta ja etsintää. Se kirjan henkilöistä, jonka tekijä tässä mielessä on ensi sijassa kuvannut ajankohtamme edustajaksi, on Jens Dahl.

Dahlin elämää hallitsee kokonaan hänen uskonnollinen kaipuunsa, joka uskonnottomasta ajasta turhaan hakee tyydytystä. Ei teologia, jota hän yliopistossa harrastaa, eikä teosofia okkultisine oppeineen, joiden vaikutuksen alaiseksi hän joutuu, anna hänelle hänen etsimäänsä elämänselitystä ja sielunrauhaa. Hän ei löydä mitään varmaa kiinnekohtaa pyrkimyksilleen, hänen sielunsa ja ruumiinsa rappeutuvat hänen vajotessa yhä syvemmälle teosofian salaoppeihin. Todellisuuden ja unen rajat himmenevät hänen tajunnassaan, hänestä tulee henkiennäkijä ja hän liukuu lopulta elämästä kuolemaan tavalla, joka vain liian suuresti muistuttaa Goethen tunnettua "Der Fischer"-ballaadia vaikuttaakseen persoonalliselta elämänkohtalolta. Hänen passiivinen, voimaton luonteensa, joka kohtalokkaalla tavalla ilmenee hänen suhteessaan naisiin, tuntuu tuominneen hänet siihen epätodelliseen varjoelämään, jota hän elää. Hän ei ole suinkaan luonteena erikoisen mieltäkiinnittävä romaanisankari eikä hänen merkitystään nykyhetken nuorison edustajana ole syytä liioitella. Voi kuitenkin olettaa, että Jens Dahl-tyyppi on tällä hetkellä tavallisempi Skandinavian maissa kuin Suomessa, jonka nuoriso on elänyt toisenlaisissa historiallisissa oloissa kuin esim. Tanskan ja Norjan.

Rinnan Jens Dahlin kohtalon kanssa kuvaa tekijä hänen ystävänsä Christian Barnesin vaiheita, jotka nekin kulkevat monen Skyllan ja Karybdiksen välitse, mutta johtavat lopulta onnellisempaan tulokseen. Pelastavan enkelin osaa näyttelee Barnesin elämässä eräs amerikkalainen maailmanparantaja-neitonen, joka ottaa rappiolle joutuneen tanskalaisen ylioppilaan matkatavaransa mukana Amerikkaan, missä hän jättää hänet erään cowboy-jättiläisen käsiteltäväksi. Ja niinkuin Jumala loi ihmisen maantomusta omaksi kuvakseen, niin luo tämä voimamies niistä alkuaineista, joista tanskalainen ylioppilas on kokoonpantu, uuden olennon, miehen omien mittojensa mukaan. Muodonmuutos ei voisi olla täydellisempi. Christian Barnes antaa kohta Köpenhaminaan palattuaan fyysillisesti nyrkeillään ja moraalisesti elämänvaelluksellaan ihmisten ymmärtää, että välimatka hänen entisen ja uuden minuutensa välillä ei ole ainakaan pienempi kuin se, joka erottaa uuden ja vanhan mantereen toisistaan. Tässä hiukan naivissa episodissa Anker Larsen epäilemättä psykologina ottaa itselleen vapauksia, jotka kuuluvat filmintekijöille, mutta eivät romaanikirjailijalle.

Mutta vaikka "Viisasten kiven" tekijä ei osoitakaan suurempaa kykyä luonteenkehityksen kuvaajana, enempää kuin yleensä eepillisesti etenevien tapahtumasarjojen esittäjänä, niin puhuvat sensijaan hänen yksityiset mieliala- ja situatsioni-erittelynsä hienoista psykologisista vaistoista. Ei vain uskonnollisten, vaan myös eroottisten tunteiden, ja varsinkin näiden molempien alkuperäisten, toisiinsa yhtyneiden vaistojen kuvaajana on Larsen luonut kirjansa parhaat sivut. Vielä suuremmassa määrässä kuin Jens Dahlin ja Christian Barnesin elämykset tällä alalla kiinnittävät lukijan mieltä Holger Enken syvät uskonnolliset kokemukset ja se moraalinen viisaus, jonka tämä oppimaton kansanmies niistä johtaa. Tämän alkuperäisesti uskonnollisen miehen kärsimyksissä ja itsekurissa kirkastunut maailmankuva sisältää Larsenin kirjan suuren, kannattavan idean. Romaanin monista uskonnollisista etsijöistä on tämä entinen kuritushuonevanki ainoa, joka löytää "viisasten kiven" ja joka kykenee ojentamaan auttavan kätensä myös toisille. Häntä säestää tekijän alter ego, "kandidaatti", jolle romaanissa on annettu käsitteitä selvittävän filosoofin ja huomioidentekijän osa.

Kuvatessaan nuoria miehiä ja naisia, joihin — kuten hän sanoo — "uskonnollisuus oli iskenyt ikuisuuskouransa", on Larsen epäilemättä tavannut yhden aikamme ominaisimmista, syvimmistä piirteistä. En tunne mitään pohjoismaista romaania, jossa tämä puoli aikamme etsinnästä ja kaipuusta olisi yhtä selvästi havaittu ja kuvattu kuin "Viisasten kivessä". Tämä on Larsenin kirjan olennaisin ansio ja sen takia unohtaa kernaasti, että romaani taiteellisessa suhteessa antaa aihetta hyvinkin painaviin huomautuksiin. "De vises sten" on kaikessa papillisessa vakavuudessaan samalla kuin muistutus siitä, että kertomataiteen tulee myös kuulla mitä syvällä ajan hengessä, pinnalta näkymättömissä, tapahtuu ja kantaa siitä runouden kirkastavaa sanomaa sadoille ja tuhansille, jotka taistelevat tiedottomina itsestään ja toisistaan.

BIRGER SJÖBERGIN "FRIDAS BOK".

[Birger Sjöberg: Fridas bok. Ord och toner. Småstadsvisor om Frida och naturen, om Döden och Universum. 1921.]

Suuren nousukautensa jälkeen 90-luvulla ja vuosisadan vaihteessa elää Ruotsin lyriikka tällä hetkellä eräänlaista jälkikesää, josta kenties kaipaa syvää, alkuperäistä luomisvoimaa, mutta jonka viilenevässä ilmastossa laulurunous yhä edelleen on työntänyt uusia kukoistavia vesoja ja taimia. Yksi sellainen on ylempänä mainittu, ennestään tuntemattoman tekijän laulukokoelma, josta tuli viime vuosien suurin lyyrillinen menestys Ruotsin kirjallisuudessa ja joka yhdellä iskulla teki runoilijansa nimen tunnetuksi. Vaikkakin on ilmeistä, että kokoelman kirjallis-taiteelliset ansiot eivät yksinään riitä perustelemaan sen saavuttamaa suosiota, on Sjöbergin kirjalle kuitenkin runollisenakin tuotteena arvokkaita, harvinaisia ominaisuuksia, jotka epäilemättä takaavat sille päivän suosion vaihteluista riippumattoman aseman Ruotsin kirjallisuudenhistoriassa.

Birger Sjöbergin "Fridas bok" liittyy läheisesti bellmanilaiseen traditsioniin, ei vain siinä suhteessa että runoilija on liittänyt sävelmät lauluihinsa, vaan myöskin näiden laulujen huumorin ja realismin puolesta. Frödingin vermlantilais- ja Karlfeltin taalalaislyriikka tulee niinikään usein mieleen Sjöbergiä lukiessa. Mutta näistä kirjallisista liittymäkohdistaan huolimatta on Sjöbergin kokoelmalla oma luonteensa ja sen tekijällä oma persoonallinen tyylinsä. Tämä tyyli on ehkä enemmän maalailevaa ja kertovaa kuin lyyrillistä sanan varsinaisessa merkityksessä. Niinpä ei Sjöberg laula omissa nimissään, vaan on lainannut laulunsa erään nimittämättömän pikkukaupunkilaisen puotiapulaisen tunteiden ja elämänviisauden tulkiksi. Puotiapulaisen rakkaus Fridaan, joka kaupungin torin toisella puolen askartelee hänkin puodissaan, muodostaa kokoelman keskeisen aiheen, minkä ympärille Luonto, Kuolema ja Maailmankaikkeus sekä elämän muut suuret kysymykset luontevasti ryhmittyvät. Kokoelman laulaja-rakastajalla ei nimittäin ole vain tunteellinen ja naiselliselle viehätykselle altis sydän, vaan myöskin ajatteleva, filosoofisia kysymyksiä pohtiva mieli, joka kaupungin lainakirjastosta ja Nordisk Familjebokin palstoilta on löytänyt monta sattuvaa selitystä elämän ongelmiin. Ja viettäessään vapaahetkensä rakastettunsa kanssa antaa hän tälle syvämietteisissä esitelmissä aavistuksen kaikesta siitä ihmeellisestä, jonka perille hän luulee päässeensä.

Kirjan miehinen päähenkilö ei ole suinkaan kuvattu ironialla tai epäystävällisellä huumorilla. Hänen tunteensa ovat aidot ja syvät, ja rakkauden ääni soi puhtaana hänen tunnustuksissaan Fridalle:

Den första gång jag såg dig, då glänste sommarskyn, så bländande som svanen i sin skrud. Då kom det ifrån skogen, från skogens gröna bryn liksom ett jubel utav fåglars ljud. Då ljöd en sång från himmelen, så skön som inga flera; det var den lilla lärkan grå, så svår att observera. Den första gång jag såg dig, då glänste sommarskyn så bländande och grann som aldrig mera.

Paitsi Fridaansa rakastaa hän myöskin sitä pientä kaupunkia, jonka kohtalo on antanut hänen ja Fridan rakkauden idylliseksi ympäristöksi. Tälle kaupungille on itse Raatimies (iso alkukirjain!) eräänä innostuksen hetkenä antanut tuon sattuvan nimityksen "pikku Parisi". Kas tässä pieni näköala tuohon ihastuttavaan paikallisuuteen:

    Allvarsam
    blickar där fram
    vår kommunala Fattiggård med ankor på sin damm.
    Rosigt ljus
    på Sparbankens hus;
    markiser fladdra vilt och skönt
    vid blåstars ryck och sus.
    Så lugn, förutan rök och tjut,
    Fabriken sova får.
    Vårt Föreläsningsinstitut
    bak gröna buskar står.
    Lilla Paris,
    du ligger trygg och tindrande i sommarns friska bris.

Elämännautinnot tässä "pikku Parisissa" eivät ole kovin monet, mutta sensijaan valitut ja hartaalla mielellä vastaanotetut. Sellaisia ovat raittiusseura "Toivon kilven" kesäiset huviretket, elävien kuvien teatteri ja miss Dassyn esiintyminen kyyhkyskuningattarena vierailevassa "cirkus Sveciassa". Runoilija ei tarvitse aivan monta sanaa antaakseen meille havainnollisen kuvan siitä ympäristöstä, jossa miss Dassy suorittaa ihastuttavan ohjelmanumeronsa:

Rödklädda stalldrängar ivriga streta, de svettas, arbeta, ty tiden är sen. Släpa en ståltråd och hammare leta, så blanka och heta i lampornas sken. Blek direktören, med gnistrande ringar, ridspöt i handen helt orolig svingar. Säger så värdig: "Alt er no fertig…" Rödklädda drängar försvinna med fart. Allt er no klart, allt er no klart.

Fridan ja hänen ihailijansa keskustelut koskettelevat usein maailmanarvoituksen suuria kysymyksiä. Jonakin kesäyönä, istuessaan yhdessä puistikon penkillä, antavat he ajatustensa liidellä m.m. Marsin kanavien varsille. Oppaana tällä retkellä on "Familjejournalin" enemmän ehkä värikäs kuin ankaran tieteellinen esitys, jonka Fridan ihailija on lukenut ja jota hän myös itse synnynnäisellä mielikuvituksellaan osaa elävöittää:

    Just i denna stund, när blåsten sakta fläktar
    uti hattens flor — just den minut, som går,
    kanske vid kanalen där en mö försmäktar
    av en kärlek, gjord av samma slag som vår.

    Kanske hennes stämma tunn och sällsam ljuder,
    kanske att en kyss hon får i kvällen still…
    "Tror du utav samma sort som Jorden bjuder?"…
    Möjligt, denna sed hör Universum till!

"Kolmen muskettisoturin" lukeminen antaa aiheen romanttiseen kuvitelmaan Richelieu'n päivistä kuutamossa välkkyvine tikareineen ja seinäverhoihin kätkettyine salaovineen ja toinen ranskalainen romaani panee kauppa-apulaisen sommittelemaan Fridan kuultavaksi kokonaisen pienen mieltäylentävän kertomuksen, missä kertoja itse näyttelee rohkean ja jalomielisen sankarin osaa. Vilkasta ja rikasta mielikuvitusta osoittaa Fridan ihailija niinikään, kun he kävelyretkellään löytävät hevosenkengän, onnen enteen. Hän näkee heidän jo istuvan tulevassa kodissaan, minkä hän mielikuvituksessaan varustaa kaikilla niillä suurilla ja pienillä esineillä, jotka ovat omiaan säestämään onnellista perhe-idylliä, aina gramofoonin välkkyvään torveen saakka, mistä Caruson tenori heittää ilmoille "helmiä ja kultaa". Fridan ihailijalta ei nimittäin puutu myöskään musikaalisia taipumuksia, vaan saa hän päinvastoin itsekin lauluäänensä ynnä siveellisesti moitteettoman elämänvaelluksensa perusteella sen suuren kunnian, että hänet otetaan lauluseura "Veljessävelten" jäseneksi, tuon mustapukuisen valiojoukon, joka rätisevine paidanrintoineen ja aina täytettyine punssilaseineen nauttii "pikku Parisissa" yleistä arvonantoa.

Laulukuoron jäsenyyden mukana tulee kauppa-apulaiseemme jotakin anakreontista ja juhlallista ja hän kääntää selkänsä "Toivon kilven" elämääkieltäville ihanteille. Mutta huolimatta niistä elämäniloisista kielistä, jotka hän tällöin liittää lyyraansa, soi siitä kuitenkin syvemmällä se vakavuus, mikä muodostaa hänen pohjoismaisen luonteensa pohjavärin. Ja keskellä kaikkia elämänsä suuria ja pieniä iloja kuvittelee hän kuolinhetkeään:

Ja, du kommer till slut, bleka dödens minut, då med granris min port blir prydd, då min fönstergardin utav blommig satin blir på mitten ihopsydd, då min hand har en ros i förvar, om vars doft ingen aning jag har. Ja, du kommer till slut, bleka Dödens minut, då jag vilar så gömd och skydd. —

Birger Sjöbergin kokoelma, josta ylläolevat otteet antanevat jonkin käsityksen, ei kiinnitä mieltä yksinomaan lyyrillisenä tuotteena vaan myöskin siihen sisältyvän ihmiskuvauksen puolesta. Kirjansa nimettömässä päähenkilössä on Sjöberg luonut uuden tyypin, joka ei tietääkseni muistuta mitään edeltäjäänsä Ruotsin runoudessa, niin paljon kuin sille voikin löytää kirjallisia vertauskohtia. Fridan kuva on sensijaan värittömämpi ja ylimalkaisempi. Muutamissa kuvauksissa pikkukaupungin elämästö on taas kuin henkäys todellisesta, vielä kirjoittamattomasta eepoksesta.

Mikä arvo on annettava Sjöbergin lauluille lyyrillisinä tuotteina? Nähdäkseni olisi väärin rinnastaa niitä parhaan kanssa, mitä Ruotsin lyriikan suurimmat ovat tuottaneet, mestarit, joista vielä Heidenstam ja Karlfelt ovat elossa ja joiden rinnalla Anders Österling nuoremman polven edustajana vaatii itselleen huomattavan sijan. Persoonallisen lyriikan hienoimmat ja ylevimmät äänet puuttuvat Sjöbergin realistisesta, maalailevasta runoudesta. Hänen säetekniikastaan, jonka puutteita laulu-esityksessä runoilijan omatekoiset sävelmät luonnollisesti ovat omiaan peittämään, kaipaa myös usein taiteellista hienostusta. Niinikään haluaisin sanoa, että ne proosaselitykset, joita tekijä on katsonut tarpeelliseksi liittää runotekstiinsä, eivät kohota kirjan taiteellista kokonaisvaikutusta, sitä vähemmän, kun runot ilmankin tekijän selityksiä ovat täysin ymmärrettävät. Mutta joskaan ei tahdo joka suhteessa yhtyä ruotsalaisten arvostelijain kaikkein kiittävimpiin lausuntoihin, niin on mielestäni joka tapauksessa myönnettävä, että Birger Sjöberg on kokoelmallaan hankkinut itselleen nimen, joka ansaitsee tulla tunnetuksi myöskin Pohjanlahden tälläpuolen. Hänen äänensä erottautuu joukosta, hänen tulevaa kehitystään on syytä seurata.

III

MONTAIGNEN "TUTKIELMAT".

Ne monenlaiset mietelmät, joita guyenneläinen aatelismies kirjoitteli Montaignen linnan hiljaisessa tornikamarissa kolme ja puoli sataa vuotta sitten, keskellä myrskyistä aikaa, ovat osoittautuneet elinvoimaisiksi meidän päiviimme saakka. [Montaigne: Tutkielmia, 1922.] Niitä ei ole vienyt jälkiaikaan mikään suuri intohimo eikä mikään voimakas runoilijafantasia, ei mikään suuri luonne, joka herättäisi ihailuamme, ei myöskään mikään voimakkaasti yksilöistynyt persoonallisuus, jonka profiili eroaisi jyrkästi ihmisten enemmistöstä — hänen "Tutkielmiensa" elinvoiman salaisuus on yksistään niiden viisaudessa, niiden kylmässä ennakkoluulottomuudessa, joka ei ollut poikkeuksellinen vain siinä ajassa, missä Montaigne eli, vaan joka on jotakin harvinaista ja vierasta ihmissuvulle yleensä. Voltaire tuntuu hänen rinnallaan sokealta intoilijalta ja Goethe mystikolta. Hänestä voisi tuskin sanoa, että hän olisi syvällinen, mutta hänen on helppo saada lukijansa vakuutetuksi siitä, että hän on väitteissään, millä alalla ne liikkunevatkin, oikeassa. Hänen pintapuolisuudessaankin on jotakin, joka muistuttaa neroutta. Hän ei tee itselleen syvempiä probleemeja kuin mitä hän voi ratkaista. Hänen ajatuksensa juoksee kevein jaloin ja jokaiseen ilmansuuntaan. Se ei ehdi kauas, mutta se on täysin koteutunut siihen ympäristöön, missä tavallisen ihmisen elämä liikkuu.

Ollakseen filosoofi sanan varsinaisessa mielessä puuttui Montaignelta johdonmukaisuutta ja intohimoa, ollakseen runoilija puuttui häneltä mielikuvitusta ja intohimoa. Montaigne ei ollut mikään julistajaluonne. Hän on ajatellut ajatuksensa itseään varten, ja jos niistä on hyötyä ja huvia myöskin muille, johtuu se siitä, että me voimme saada hyötyä ja olla huvitettuja samoista asioista kuin Montaigne itsekin. Hänen valpas ajatuksensa on nähnyt kaiken suhteellisuuden ja hän leikkii ihmisten erehdyksillä ja uskomuksilla, mutta hän varoo tekemästä epäilyksestään mitään opinkappaletta. Hän ei edes kiellä merkillisimpiäkään ihmeitä, koska sellainen kieltäminen jo olisi sukua uskontoimitukselle. Hän ei puhu puoleen eikä vastaan eikä hän yleensä myönnä ihmisellä olevan mitään mahdollisuutta tuntea totuutta. Meidän tieteemme on joukko epävarmoja olettamuksia, meidän moraalimme paljous tapoja, jotka vaihtelevat eri kansoilla ja eri aikoina, meidän filosofiamme on aivojen tyhjää hälinää. Tiede itse ajaa meidät tietämättömyyden syliin. Eri filosoofien käsitykset ovat keskenään ristiriitaiset kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä eikä voi väittää mitään niin hullunkurista, ettei joku filosoofi jo olisi tuhlannut neroaan sen oikeaksi todistamiseen. Ja Montaigne tuntee "kiitollisuutta" sitä miletolaistyttöä kohtaan, joka nähdessään filosofi Thaleen alituisesti pitävän katseitaan kohotettuina ylöspäin pani hänen tielleen jotakin saadakseen hänet kompastumaan, huomauttaen siten, että olisi aika viipyä pilventakaisissa asioissa sitten, kun oli ensin pitänyt huolen siitä, mitä oli jalkain juuressa.

Montaignen oma filosofia onkin kokonaan omistanut mielenkiintonsa sille, mikä on "jalkain juuressa" eli pohtimaan kysymystä, miten hän, Montaigne, voisi parhaimmin, huolettomimmin, viisaimmin elää elämänsä. Tässä pyrkimyksessään tulee Montaigne hyvin lähelle antiikin epikurolaisia, joita hän ahkerasti siteeraa ja joiden ajatusmaailmaan hän on täysin perehtynyt. Hänen ehkä läheisimmät hengenheimolaisensa ovat etsittävät roomalaisesta antiikista, missä kirjeiden ja satiirien Horatius Flaccus on kuin hänen henkinen kaksoisveljensä. Molemmat pitävät sisäistä vapautta onnensa ehtona ja molemmat näkevät intohimoissa pahimman vapautta uhkaavan vaaran. Aivan kuin Montaignen suusta ovat seuraavat Horatiuksen heksametrit:

Kell' on siis vapaus? Vain viisaimmalla, ken aina hallitsee himojaan, ken ei kuoloa, puutetta pelkää, ken oma herransa on sekä valtaa ja loistoa vieroo, itse on kyllin itselleen, oman mittansa täyttää, niin että kimmahtaa hänest' iskut kohtalon kaikki ulkoa suunnatut. — — — — —

Samoinkuin Horatiuksen on Montaignenkin moraali pohjaltaan itsekkyyden siveysoppia. Meillä on kyllä lupa rakastaa yhtä ja toista — isänmaata, perhettä, kunniaa — "mutta pysyväisellä rakkaudella vain itseämme". Kuinka lähellä muukin saattaa meitä olla, ei se saa olla yhtä meidän kanssamme eikä olla niin kiinni meissä, ettemme kykenisi siitä irroittautumaan runtelematta nahkaamme ja repäisemättä jotakin palasta itsestämme. "Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen." Yksinäisyys on Montaignen mukaan ihmisen luonnollisin ja paras ympäristö. Vain yksinäisyydessä voi ihminen tuntea itsensä vapaaksi ja vain kahdenkeskisessä seurustelussa itsensä kanssa todella pitää hauskaa. Mutta tämän yksinäisyyden saavuttamiseen ei riitä ylimyksellinen eristäytyminen rahvaasta, täytyy eristäytyä omassa itsessään asuvista alhaisista ominaisuuksista, täytyy päästä voitolle itsestään. Oikeasta yksinäisyydestä voi nauttia myöskin keskellä kaupunkeja ja kuningasten hoveja, jos vain on kyennyt irroittautumaan niistä "voimakkaista kourista", jotka sitovat meidät ihmisiin ja vieroittavat meitä itsestämme.

Mutta ihminen ei ole elämässänsä vapaa, ellei hän ole vapaa myöskin kuoleman pelosta. Siitä ei suinkaan pääse sillä, ettei kuolemaa ajattele, vaan päinvastoin ainoastaan siten, että pitää sitä alituisesti mielessään, totuttaa itsensä siihen, koteutuu siihen. Siten riistää siltä sen suurimman edun meihin nähden, joka on sen outoudessa. Valmistautuessamme kuolemaan, valmistaudumme vapauteen ja vain hän, joka on oppinut kuolemaan, on vapautunut elämän orjuudesta. Ja Montaigne lainaa oman väittelytaitonsa lisäksi Lucretiuksen kaunopuheisuuden todistaakseen, miten yksinkertainen, luonnollinen, vähän pelottava tapahtuma kuolema itse asiassa on. Mutta antiikin stoalaisesta kuoleman halveksimisesta eroaa Montaignen siinä, että siitä puuttuu kaikki ylpeä ja sankarillinen aines. Montaignen ihanne on pikemmin, kuten Lanson on huomauttanut, talonpojan yksinkertainen alistuminen, joka näkee kuolemassa vain jotakin jokapäiväistä ja luonnollista. Tutkielmansa "Kuoleman halveksimisesta", jonka hän pääasiassa rakentaa suuren roomalaisen luonnoneepoksen tekijän ajatuksille, päättääkin Montaigne ylistämällä sitä tapaa, millä yksinkertaiset ihmiset, talonpojat, palvelijat, kamarineitsyet, kohtaavat kuoleman.

Elää, toimia ja kuolla luonnon mukaisesti, naturae convenienter, on viisaus, jota Montaigne ei suinkaan ole oppinut Horatiukselta, vaikka sekin täydellisesti sattuu yhteen roomalaisen oodirunoilijan käsitystavan kanssa. Molemmat rakastavat idylliä ja rauhaa sekä niiden ohella nautintoja, jotka eivät kuitenkaan saa olla niin rajuja, että ne panisivat heidän hyvinvointiaan koetukselle. Molemmat ovat luonteeltaan vanhoillisia ja varsinkin Montaigne vakuuttaa usein inhoavansa uudistuksia, jotka synnyttävät vain levottomuutta ja hävittävät helposti senkin hyvän, mikä sisältyy oleviin oloihin. Ja hän puhuu ilmeisellä mielihyvällä thurialaisesta lainlaatijasta, joka määräsi, että jokaisen, joka tahtoi kumota jonkin vanhan lain tai säätää uuden, tuli esiintyä kansan edessä nuora kaulassa, jotta hän kohta voitaisiin hirttää, jolleivät kaikki hyväksyisi hänen uudistuksiaan. Hän ymmärtää niinikään täysin vallankumouksien vaaran: kun esivallan majesteetti kerran on alennettu korkeimmalta huipulta keskitasolle, niin se pian luisuu keskitasolta maahan asti. Valtiollisten mullistusten hedelmät eivät nekään jää niille, jotka ovat kumouksen alkaneet, vaan ne myllertävät ja samentavat veden vain toisille kalastajille. Jokainen tekee sentähden viisaimmin jättäessään yhteiskunnan ja politiikan rauhaan ja sulkeutuessaan Tusculumiinsa hoitamaan terveyttään ja iloitsemaan elämästä niin paljon kuin voi. Viimeksimainittu on sitä helpompaa, jos hankkii itselleen luonnonmukaisia tottumuksia. Myöskin tieto on hyödyllinen, ei oman itsensä takia, vaan keinona elämisen taitoon. Varsinkin antiikin kirjailijoilta voi saada kallisarvoisia vihjauksia siitä, millä tavalla voi parhaiten välttää niitä vaaroja, jotka aina ja joka paikassa uhkaavat meidän haurasta onneamme. Itse tuntee Montaigne, joka oppi puhumaan latinaa ennenkuin ranskaa, Rooman kirjallisuuden kuin viisi sormeaan. Hänen harvinainen tietämisensä tällä alalla on ollut suorastaan vahingoksi hänen "Tutkielmiensa" muodolle, joka liian tiheiden latinalaisten sitaattien takia on joskus saanut ylen mosaiikkimaisen luonteen. Montaigne on liian mukavuutta rakastava lähteäkseen etsimään jollekin ajatukselle omaa ilmaisua, jos hän löytää sen jo lausuttuna jollakin antiikin kirjailijalla.

Montaignen ennakkoluulottomuus tekee hänestä kaikenlaisen valtiollisen ja uskonnollisen suvaitsemattomuuden vastustajan, ja keskellä inkvisitsionin aikaa puhuu hän kiivaasti kidutusta ja julmuutta vastaan. Hän esiintyy myöskin eläinten puolustajana eikä myönnä ihmiselle mitään erikoisasemaa edes järjen puolesta luomakunnassa. Suuretkin filosoofit saattavat erinäisissä tapauksissa esiintyä paljon hölmömäisemmin kuin kettu tai haikara, ja hanhenpoikasella on yhtä suuri oikeus kuin ihmiselläkin sanoa: "Kaikki mitä maailmankaikkeudessa on, tarkoittaa minua."

Montaigne puhuu paljon itsestään, avomielisesti, vaikka ei ilman turhamaisuutta. Hänen teoksensa on tavallaan tunnustuskirja, mutta siinä ei paljasteta, enempää kuin yleensäkään tunnustuskirjoissa, oikeastaan muita puolia kuin niitä, joita tekijä jossakin mielessä on valmis itsekin puolustamaan. Hän paljastaa ihmisen itsessään ja iloitsee itse tästä löydöstään. Hän tuntee olevansa ihmiskunnan edustaja, ansioineen ja vikoineen, ja hän kehoittaa lukijaansa hänen välityksellään oppimaan tuntemaan itsensä. Hän tuntuu alituiseen sanovan: tällainen olen minä, Michel de Montaigne — katso, lukijani, etkö ole suuresti minun kaltaiseni!

Emerson on sanonut, että jos leikkaisimme poikki Montaignen lauseita, niin ne tihkuisivat verta — niin elämäntäysiä ne ovat. Tämä vertaus ei mielestäni ole erikoisen sattuva. On kyllä totta, että Montaigne usein höystää ja elävöittää sanontaansa jokapäiväisestä elämästä otetuilla kokemuksilla ja kuvilla, mutta hänen tyylinsä on kuitenkin liian intohimoton, liian kevyesti juokseva ja tuskaton, jotta se toisi mieleen veren värin. Pikemminkin tuntuvat hänen lauseensa älyllisessä kirkkaudessaan läpikuultavilta kuin lasi, joka antaa auringon paistaa lävitseen eikä luo mitään varjoa. Hänen teoksensa on pään tuote, kylmien ja kirkkaiden aivojen sanelema, ja jos sydänkin on siinä joskus saanut äänensä kuuluville, on se tapahtunut vain siksi, ettei se, mitä me ajattelemme, ole riippumatonta siitä, mitä rakastamme ja mitä vihaamme.

ANATOLE FRANCE TOHVELEISSA JA ILMAN TOHVELEITA.

[Jean Jacques Brousson: Anatole France en pantoufles, 1924. — Nicolas
Ségur: Conversations avec Anatole France, 1925.]

"Sitä vaan pyydän Teiltä, poikaseni, älkää julkaisko mitään eläissäni: Teidän ei ole tarvis kauan odottaa. Pilaisitte välini liian monen kanssa. Kun olen kuopattu maahan, niin pankaa minut puhumaan mitä haluatte." Anatole Francen sihteeri Brousson on yhtä kirjaimellisesti ottanut vaarin näihin mestarinsa sanoihin sisältyvästä pyynnöstä kuin niissä lausutusta lupauksesta. Tuskin oli "vuosisadanlopun" suuri kirjailijaveteraani kaikella sillä kylmällä loistolla ja valitulla kaunopuheisuudella, joka on ranskalaisille ominainen, saatettu viimeiselle matkalleen, kun Broussonin nide jo oli kirjakauppojen myyntipöydällä, antaen surevan jälkiajan fonografilevyn tarkkuudella kuulla vainajan jokapäiväisen puheäänen, pienissä intiimeissä pöytäkeskusteluissa, joiden kuuntelijana nuori Jean-Jacques on saanut kunnian olla. On tietysti sanomattakin selvä, ettei tämäntapainen painotuote anna yhtä hyvää todistusta julkaisijansa sielunhienoudesta kuin hänen kehittyneestä afäärisilmästään. Se kappale, joka näiden rivien kirjoittajalla on Broussonin kirjasta, on 70:nnestä painoksesta, eikä ole syytä olettaa, ettei eri puolilla planeettaamme vielä olisi monta myöhästynyttä ostajaa, jotka tahtovat nähdä, miltä "Kuningatar Hanhenjalan" runoilija näyttää tohveleissa. Voi sanoa, että uudempi kirjallisuushistoriakin puolestaan, etsiessään mikroskoopillisilla menetelmillään "ihmistä" runoteoksen takaa, on ollut omiaan kasvattamaan yleisössä makua tällaiseen "paljastuskirjallisuuteen". On ollut helpompaa tuoda runoilijat alas Parnasson korkeuksista ja pukea heidät tohveleihin ja aamunuttuun kuin johdattaa yleisöä runottarien vuorelle. Edellinen menetelmä on lisäksi antanut yleisölle mairittelevan tunteen siitä, että kaikkinainen suuruus on vain etäisen tarkastusmatkan aiheuttama näköharha. Poroporvari, joka ei koskaan ole ajatellut yhtään rohkeaa ajatusta tai lausunut yhtään siivekästä sanaa, tuntee olevansa salaperäisessä sukulaisuus- ja yhdenvertaisuus-suhteissa Ibseniin ja Björnsoniin, jos hän saa tietää, että hekin ovat riidelleet vaimojensa kanssa tai keinotelleet raitiotieosakkeilla. Sen ihmeellisempää ei heidän suuruutensa siis ollutkaan!

Kenties Broussonin julkaisun laaja lukijakunta tuntee jotakin samantapaista, mutta varovaisuuden vuoksi — häveliäisyydestä puhumatta — olisi sillä ehkä syytä pidättyä liian yksityiskohtaisesta vertailusta itsensä ja monsieur Anatolen välillä, silloinkin kun viimeksimainittu esiintyy vain nuoren sihteerinsä Broussonin ja vanhan palvelijattarensa Josephinen kotoisessa seurassa. Sillä Anatole France on Anatole France, tohveleissakin. Olisi väärin ja hiukan naiviakin etsiä siitä määrättömästä puheliaisuudesta, joka on vuotanut hänen huuliltaan hänen pitkään partaansa ja jonka Brousson on pannut uskollisesti talteen, aineksia persoonalliseen uskontunnustukseen, mutta kuinka tilapäisiä Francen juttelut tässä kirjassa yleensä ovatkin, tapaa niissä kuitenkin miltei poikkeuksetta sitä leikkivää henkevyyttä, jossa "Kuningatar Hanhenjalan" runoilija kilpailee Voltairen ja Heinen kanssa. Hänen leikillisyytensä on kyllä toisinaan suhteellisen helppohintaistakin — hän ei ilmeisestikään ole arvostellut aivan korkealle nuoren Broussonin ja vanhan Josephinen kykyä vastaanottavana yleisönä —, eikä voi suinkaan varjella itseään epäluulolta, että monet hänen pöytäkeskusteluistaan saavat selityksensä vain siitä tosiasiasta, että vanhalla mestarilla on ollut vastustamaton tarve kuulla omaa ääntänsä, ikäänkuin hänen henki-ruumiillinen hyvinvointinsa olisi sitä ehdottomasti vaatinut. Broussonin kirjassa ei missään mainita, että vanhalla Francella olisi ollut rakastettava tapa puhua yksinäänkin ollessaan, mutta jos niin todella olisi ollut asianlaita, niin ei lukija sitä erikoisemmin ihmettelisi. Tuntuu kuin hän olisi peljännyt, että tyhjyys alkaisi soida hänen korvissaan, jos hän hetkeksikään keskeyttäisi puhetulvansa: uusi todistus Anatole Francen nihilistisestä pessimismistä, jos niin tahdotaan!

Jollei odota Francen pöytäkeskusteluilta ja tilapäisiltä paradokseilta samaa taiteellista pyöristystä kuin hänen kirjallisilta ilmaisukeinoiltaan, lukee Broussonin muistiinpanoja usein huvikseen. Ne eivät kylläkään anna sitä mitä Goethen vanhuuden puhetoverin Eckermannin klassillisiksi tulleet muistelmat antavat — jollei Brousson ole mikään Eckermann, niin ei Francekaan ole mikään Goethe — mutta ne tarjoavat joka tapauksessa elävän kuvan epikurolaisesta, älyllisesti taiteilijatemperamentista, joka rakastaa verhota vanhuutensa viisauden samaan uhittelevaan muotoon kuin nuoruutensa kuvitelmat. France oli mies vailla illurioneja, ja jos hänen kirjailijatoiminnallaan oli jotakin määrättyä tarkoitusta, niin oli se juuri toisten illusionien paljastamisessa. Fredrik Böök on äsken Sv. Dbl:ssa ja Hbl:ssa Broussonin kirjan perusteella keskittänyt arvostelunsa vanhasta Francesta mainesanaan: en ful gubbe (ruma ukko). Hänen ankaruutensa ei johtunut esteettisistä vaan siveellisistä syistä. Omasta puolestani en ole löytänyt Broussonin kirjasta aihetta niin kategoriseen tuomiopäätökseen. Mutta asettuipa Francen elämänfilosofiaan nähden mille kannalle hyvänsä, niin on joka tapauksessa tunnustettava, että hän vielä vanhuudessaankin pysyi uskollisena nuoruutensa jumalille. Hän ei koskaan tehnyt retkeä Canossaan.

Saamme Broussonin muistiinpanoista elävän kuvan siitä kirjavasta maailmasta, joka hakeutui Villa Saidiin, Francen parisilaiskotiin, niinkuin eläintarhassa kokoonnutaan harvinaisuuden häkin ympärille. Kirjallinen patriarkka näyttäytyy yleisölle kalotissaan ja aamunutussaan ja antaa enemmän tai vähemmän valitun näytteen puheliaisuudestaan ja älystään. Hänen sanansa ovat usein kyynilliset, aina vailla lämpöä. Hän ei lahjoita kenellekään kiintymystään tai tunteitaan. Vain kuolleet esineet, joku antiikkinen torso tai 1600-luvun vaskipiirros, voi houkutella hänen ääneensä sävyn, joka muistuttaa innostusta. Hänellä ei ole mitään suuria kuvitelmia maineensa merkityksestä. Kun hänen sihteerinsä puhuu hänelle siitä, kertoo hän mitä hän ennen käsitti kuuluisuudella ja mitä myöhemmin: "Elää omituisissa harrastuksissa, ulkopuolella oman vuosisatansa, toisessa ajassa, unohtaa parhaansa mukaan aikalaisensa, elää intiimissä, kotoisessa suhteessa Ciceroon, Corneille'hin, rva de Sévigné'hen. Kas sitä merkitsi minulle kunnia." — "Ja nyt, mestari?" — "Nyt, poikaseni, merkitsee kunnia minulle samaa kuin lupa tehdä, mitä minua haluttaa. Otan vastaan ministereitä ja kustantajia kotitakissani ja tohveleissa. Lasken heitä puheilleni, toisinaan myös kiellän heiltä puheille-pääsyn. Lyhyesti, akateemikon arvoni, kirjailijamaineeni, koko kunniankruununi, antaa minulle oikeuden kantaa kaikkialla ja kaikkina vuodenaikoina vanhaa, harmaata huopahattuani. Voisin mennä tossuissa oopperaan, jos se halu heräisi minussa." Näin suuria etuuksia on maailmanmaine tarjonnut apotti Coignard'in runoilijalle.

Lähestyvän kuoleman ajatus painaa toisinaan Francen satyyrinkasvoihin ilmeen, josta ei puutu vakavuutta. Runoilija tapaa kadulla ruumissaattueen ja kohottaa sille hattuaan hartaudella, joka on omiaan hämmästyttämään hänen sihteeriään. "Ketä tarkoitti tuo tervehdys? Pappiako? Ristiäkö? Mutta Tehän olette ateisti! Kuolluttako? Olisitteko tervehtinyt häntä hänen eläessään? Onko välttämätöntä raueta tyhjyyteen saavuttaakseen sympatianne?" France uneksii hetken hattu kädessä. Hän kääntelee sen laitoja ja selittää vihdoin: "Tervehdin omaa kohtaloani." —

Broussonin muistiinpanojen todistusvoimaa tukevat Nicolas Ségurin, romaanikirjailijan ja esseistin, "Keskustelut Anatole Francen kanssa", vaikka me jälkimmäisessä teoksessa yleensä tapaammekin kuvauksen esineen vähemmän kotoisissa, niinsanoakseni juhlallisemmissa oloissa. Ségurin muistelmat ulottuvat 1890-luvulle saakka ja perustuvat siis paljon pitempiaikaiseen tuttavuuteen Francen kanssa. Ségurin muistiinpanemat "keskustelut" liikkuvat niinikään yleensä jonkunverran korkeammalla tasolla kuin Broussonin julkaisemat, riippuen epäilemättä osaksi siitä, että puhekumppani edellisessä tapauksessa on ollut iän ja henkisen kypsyyden puolesta lähempänä mestaria kuin jälkimmäisessä. Mutta pääpiirteissään antavat molemmat kirjat hyvinkin samanlaisen kuvan mestari Anatolesta. Kenties Ségurin teos kuitenkin jossakin määrin enemmän tehostaa sitä pohjaista pessimististä piirrettä, joka oli varsinkin vanhalle Francelle ominainen.

Eräässä kirjan parhaista luvuista tapaamme Francen Akropoliilla Atenassa yhdessä erottamattoman ystävättärensä rva de C:n ja Ségurin kanssa. France alkaa puhua "tuntemattomasta jumalasta", jonka maininnan Paavali oli löytänyt eräästä kivestä Ateenassa: "Mitä olisinkaan antanut saadakseni olla todistajana tuossa naurettavassa ja samalla kunnioitusta herättävässä kohtauksessa, missä tuo riivattu alkoi jankuttaa ja vetää ohikulkijain ja Ateenan filosoofien huomiota puoleensa, ilmoittaakseen heille, että hän tunsi heidän 'tuntemattoman jumalansa'. Hänen saarnallaan ei ollut mitään vaikutusta. Oli kuultu useiden muiden puhuvan samaan tapaan ja oli todella 'pöllöjen tuomista Ateenaan' puhua heille, ja niin huonosti tuntemattomasta jumalasta. Pyhä Paavali epäonnistui täydellisesti. Kuulemme jatkon huomenna, sanoivat ohikulkijat hänelle ivallisesti ja jatkoivat matkaansa. Hän sai lähteä tyhjin toimin Ateenasta ja sittenkin tuo pieni juutalainen kantoi itsessään tulevaisuutta. Kreikan loistavien, viisautta rakastavien jumalien sijaan oli hän asettava vanhan Jahven ja hänen jälkeensä Palestiinan nuoren ja surullisen Adoniksen." Tällaiset tendenssisesti väritetyt pienet historialliset kuvitelmat uudistuvat tavan takaa Anatole Francen puheissa ja varsinkin on hän väsymätön valaisemaan mieliaihettaan: miten paljon ihmiskunta menetti, kun antiikin maailma meni mailleen.

Mutta keskelle innostuneinta antiikin-ihailuaan saattaa hän sekoittaa nihilististä ironiaansa. Hän ylistää eräänä päivänä Theokritoksen sisilialaisten paimenten onnellista elämää. Hän ei löydä sanoja kyllin kaunopuheisia ja kyllin voimakkaita kuvaamaan heidän kadehdittavaa osaansa. Jouduttuaan keskelle värikkäintä kuvaustaan hän lisää: "Mutta olemme unohtaneet pääaiheen sisilialaisten paimenten onneen. Se on se, ettei heitä koskaan ole ollut olemassa muualla kuin joidenkin hienostuneiden aleksandrialaisten aivoissa, jotka olivat yhtä väsyneet kuin meidänkin sivistykseen. Theokritoksen henkilöt ovat kuviteltuja olentoja, viisaita, jotka eivät koskaan ole eläneet. Ja vain se, joka on heidän kaltaisensa, voi olla täysin onnellinen."

Kuinka syvä sen pessimismin kuilu on, jonka yllä Francen ironia leikkii, sen on hän antanut ystävänsä Ségurin hyvinkin selvästi tuntea. Hän on suorastaan odottamattoman avomielinen. "Ollakseen onnellinen täytyy voida unohtaa kaikki muu läsnäolevaa hetkeä lukuunottamatta. Jos se kyky puuttuu, niin täytyy ainakin voida asettua suhteihin ihmisten kanssa, sekaantua heihin, tai unohtaa itsensä intohimoon. Kas siinä ehdot, joilla kuolevaisen on sallittu tuntea onnea. Omalta kohdaltani en ole mitään sellaista kokenut. Johtuipa se siitä älyllisyydestä, jonka äsken, en tiedä miksi, tahdoitte minulle omaksua, tai joistakin muista syistä, niin tosiasia on, etten ole voinut päästä kuin aivan pinnalliseen kosketukseen ihmisten kanssa. Ja mitä intohimoihin tulee, niin en ole milloinkaan kokenut todellista tunteen paloa muuta kuin lapsuudessani, ihailussani äitiä kohtaan. — — Tunne, jonka useimmin olen kokenut, on sääli, sääli inhimillistä kurjuutta kohtaan, ääretön sääli itseäni ja kaikkia muita kohtaan. Olen tuntenut siteet, jotka yhdistävät ihmisiä toisiinsa. En puhu ajatuksen enkä tunteen siteistä, — en liioin ole ollut sillä tavalla ihmisiin sidottu, — puhun siteistä, jotka tekevät meidät veljiksi kärsivien hermojemme takia, yhteisen kalvavan nälän, yhteisten pienten ilojen ja suurten kärsimysten takia. Niin, tunnen säälin, myötäelämyksen, joka ei ole vailla ylenkatsetta ja hellyyttä ihmiskuntaa kohtaan." Ja toisessa yhteydessä puhuu hän vielä yksityiskohtaisemmin älyllisyyden kirouksesta: "Ymmärtääkseen täysin kirouksen, joka painaa älyllisyyttä, täytyy ennen kaikkea muistaa, että se hävittää meissä elämäämyöntäviä kykyjä: tahtoa ja toimintaa. 'Tahtoa' on sana, jolla on maagillinen merkitys, jos sen asetamme kaiken inhimillisen suhteellisuuden ja köyhyyden rinnalle. Kaikki kehitys on velkaa tahdolle. Mitä enemmän ihminen ymmärtää, sitä vähemmän hän tahtoo. Jos hän voi kaikkea ymmärtää, ei hän tahdo mitään."

Tällainen on se tunnepohja, josta Anatole Francen irooninen ja aistillinen runous on noussut. Ségurin kirja ei, enempää kuin Broussoninkaan, tarjoa tässä suhteessa mitään uutuuksia. Kuinka vähän France lieneekin teoksissaan suoranaisesti ripittäytynyt yleisölle, niin on hänen laatunsa kuitenkin jokaiselle hänen tarkkaavalle lukijalleen ollut avoin kirja. Hänen latinalaisesta kirkkaasta hengestään on puuttunut kaikki syvyys ja hän on tehnyt välttämättömyydestä hyveen sikäli, että hän on myös tietoisesti kieltänyt elämältä kaiken syvyys-ulottuvaisuuden. Hän tunnustaa 70-vuotiaana rakastavansa kuvia kuin lapsi, ja väki kirjavana kuvasarjana on epäilemättä elämäkin kiinnittänyt hänen mieltään. Hän tuntee vain esteettisen suhtautumisen ihmisiin ja elämään, niinkuin onkin luonnollista henkilölle, joka on menettänyt kyvyn tahtoa. Aika ei ole toiminut hänen hyväkseen: se sukupolvi, joka on häntä seurannut, on käynyt toisenlaisen koulun ja tunnustaa toisia ihanteita. Ne, joiden nuoruus tai miehuus on sattunut maailmansodan vuosiin, eivät löydä, ottaessaan käteensä jonkun Francen teoksista, sitä mitä he kirjallisuudelta vaativat. Tuo ennen ehkä viehättävä ja ihailtu kirja vaikuttaa kuin kuivettunut lehti tai kukkanen, jonka me keväällä löydämme hangen alta, jätteenä edellisestä suvesta. Talvi on ollut välissä, säälimätön talvi, joka hävittäessään suven kukoistuksen valmistaa uusia keväitä. — Anatole France, relatiivisuuden runoilija, on itse paremmin kuin kukaan toinen ymmärtänyt, että hänen tähtensä oli laskeva ja että hänenkin teostensa aika oli vähitellen siirtyä siihen kirjojen joukkohautaan, jonka jokainen uusi sukupolvi kaivaa. Hän on siihen antanut myös oman selityksensä: "Jokainen ajatus kuolee, totta puhuen, sen hetken mukana, joka on nähnyt sen syntyvän."

Mutta mitä Anatole Francesta ajattelemmekin, yhtä emme voi kieltää: hänessä oli taiteilijaa, rotua ja kulttuuria niinkuin ei kenessäkään hänen aikalaisessaan. Ja nämä valitut ominaisuudet — jotka tosin eivät riitä luomaan neroa, vielä vähemmän suurta ihmistä — tekevät myöskin Broussonin ja Ségurin kuvaukset vanhasta mestarista nautintorikkaiksi ja hauskoiksi.