PAUL BOURGETN ROMAANI PERINNÖLLISYYDESTÄ.

Siitä on aikoja — tarkemmin sanoen: noin kolme vuosikymmentä —, kun Paul Bourget’n nimi oli melkein kuin kirjallinen tunnussana ja hänen teoksensa taiteellisia tapauksia. 1890-luvun alussa kunnioitti Ranskan nuori kirjailijapolvi hänessä psykologisen romaanin mestaria, ja sillä erinomaisella nopeudella, millä ranskalaiset kirjailijanimet yleensä saatetaan koko kulttuurimaailman tietoisuuteen, tuli Bourget pian tunnetuksi kaikkialla Ranskan ulkopuolellakin. Hänen kirjojensa luku on kyllä siitä lähtien lisääntynyt keskimäärin ainakin yhdellä niteellä vuodessa, mutta hänen tähtensä valo on suuresti himmentynyt. Syystäkö vai syyttä? Kenties syystä siihen nähden, että hänen psykologinen menetelmänsä ei itse asiassa ollut mitään varsinaisesti uutta — kaikki oikea kertomataide on aina ollut eräässä mielessä "psykologista". Kenties syyttä, siihen katsoen, että hän yhä vieläkin luo teoksia, jotka "sielutieteellisen" menetelmänsä tarkkuudessa ja pettämättömyydessä kilpailevat hänen nuoruuden romaaniensa kanssa. Hänen uusi kirjansa "La geôle" on siitä yksi esimerkki.

"La geôle" (häkki, vankila) on romaani perinnöllisyydestä tai pikemmin eräästä määrätystä lajista perinnöllisyyttä. Sanon romaani, mutta en ole varma siitä, eikö tutkielma olisi oikeampi nimitys — niin läheltä sivuaa tämä kirja, myös muodollisessa suhteessa, puhtaasti sielu- tai lääketieteellistä esitystä. Kun tekijä m.m. mainitsee tarkkaan jokaisen henkilönsä syntymävuodet tai kuvailee yksityiskohtaisesti heidän sukujohtoaan, saattaa lukijassa todella syntyä ajatus, että hänellä on edessään jonkun lääketieteen kuuluisuuden, jonkun hienon psykiatrikon selonteko eräästä mieltäkiinnittävästä tositapauksesta, joka on sattunut tämän lääkäripraktiikassa. Tällaisen vaikutelman herättäminen onkin luonnollisesti Bourget’n tarkoitus. Se on niitä pieniä — mutta kuitenkin melkein liian näkyviä — keinoja, joilla hänen "sielutieteellinen romaaninsa" työskentelee. Se korkea käsitys lääkäristä, joka oli ominainen naturalismille, elää yhä edelleen Bourget’ssa ja hän koettaa mielellään lisätä omaa arvovaltaansa lääkärin ja lääketieteen auktoriteetilla. Tässä rakastettavassa turhamaisuudessaan menee hän niin pitkälle, että hän käyttää kaunokirjallisessa esityksessä mitä harvinaisimpia tieteellisiä oppisanoja — vieläpä saksankielisiä! — ja sirottelee sinne tänne lääketieteen kuuluisuuksien nimiä. Lukijaa muistutetaan kenties liiankin usein siitä tieteellisestä hengestä, missä teos on kirjoitettu.

Mutta lääkäri ja hänen ammatilliset salaisuutensa eivät voi yksinään tyydyttää Bourget’n tarpeita. Hän tarvitsee sielunkuvaajana myös toisen ammatin apua: papin, rippi-isän. Ja saattaa kysyä, eikö viimeksimainittu ammatti ole, varsinkin viime aikoina, aivan loistavasti soveltunut Bourget’n koko henkiseen laatuun, vieläkin paremmin kuin lääkärin ammatti. Se harras katolilaisuus, joka on painanut leimansa Bourget’n viime vuosien tuotantoon, ei ole mikään kirjallinen naamio. Se on yhtä todellista kuin kaikki muukin tässä tasapainoisessa, viisaassa, hiukan haaleassa sielussa, tässä synnynnäisessä akateemikossa, jonka on ollut helppo löytää mukava yhdystie uskonnon ja luonnontieteiden välimailla. Siinä astelee hän tyyneen, akateemiseen tahtiinsa kahden maailmankatsomuksen rajoilla, antaen silmänsä mielihyvällä viipyä milloin luonnontieteiden, milloin katolisen kirkon ihmeissä.

Mutta jos Paul Bourget’n laadussa on paljon, mikä tuo mieleen katolilaisen hengenmiehen, niin ei hän suinkaan muistuta ketä kyläpappia hyvänsä, hän muistuttaa niitä rippi-isiä, jotka suuren maailman moninaisiin kiusauksiin perehtyneinä jakavat lempeitä synninpäästöjä ranskalaisen raha- ja sukuylimystön perheille. Veljekset Goncourt ovat romaanissaa "Renée Mauperin" kuvanneet abbé Blampoix'n hahmossa verrattomalla tavalla tämän tyypin: "Hän oli täynnänsä omaa vuosisataansa. Hänen takissaan oli ikäänkuin suloinen tuoksu kaikista niistä iloisista synneistä, joiden kanssa hän oli tullut kosketuksiin. Hän oli syvästi perehtynyt seuramaailman kiusauksiin, ihailtava tarkkanäköisyydessään ja hienotunteisuudessaan, kun oli kysymys aistielämän asioista. Naiset olivat silmittömästi ihastuneita häneen." Ja edelleen: "Pienet erehdykset vietiin muille, hänen luokseen tuotiin suuret synnit. Hänen ympärillään suhisi suuria nimiä, suunnattomia rikkauksia, kauniita katumuksia ja kauniita pukuja. Äidit kysyivät häneltä neuvoa, kun aikoivat viedä tyttärensä seuraelämään, tyttäret kääntyivät kysymyksillä hänen puoleensa, ennenkuin astuivat siihen. Häneltä saatiin lupa avokaulaisen puvun käyttämiseen ja hän määräsi säädyllisyyden tanssiaisissa, sopivaisuuden kirjallisuudessa, häneltä pyydettiin luetteloa teoksista, joita voitiin lukea ja niistä teatterikappaleista, jotka olivat kyllin siveellisiä nähtäviksi."

Kenties tuovat kuitenkin jotkut Bourget'n edellisistä kirjoista, ennen kaikkea hänen ensimmäinen sotaromaaninsa "Le sens de la mort" (v:lta 1915) havainnollisemmin kuin hänen uusi teoksensa näkyviin tämän hauskan abbé-piirteen Paul Bourget’ssa. "La geôle" seuraa selvemmin niinsanoakseni lääketieteellis-psykologista linjaa Bourget'n teosten joukossa. Se liittyy siinä suhteessa lähinnä sellaisiin kirjoihin kuin "Anomalies" (v:lta 1920), joka itse asiassa ei ollut muuta kuin kokoelma suurella asiantuntemuksella käsiteltyjä lääketieteellisiä harvinaisuuksia, ja romaaniin "Lazarine" (v:lta 1917), missä niinikään lääketieteelliset kysymykset näyttelevät juonessa tärkeää osaa.

"La geôle"-teos käsittelee, kuten sanottu, kysymystä perinnöllisyydestä tai oikeammin erikoistapausta tämän laajan probleemin alalta: kysymystä itsemurhan perinnöllisyydestä. Teoksen nimi viittaa siihen rajoitukseen, minkä tämä synkkä laki tuntuu etukäteen määräävän yksilön elämälle. Kirjan juoni on pääpiirteissään seuraava. Ministerin kansliapäällikkö Jean Vialis hukkaa hänen haltuunsa uskotun tärkeän ja vaarallisen kirjeen, minkä eräs hänen petollinen ystävänsä häneltä varastaa. Kansliapäällikön esimies, ministeri, jonka asema joutuu kirjeen ilmitulon kautta vaaranalaiseksi, syyttää kiihdyksissään Jean Vialista siitä, että tämä on myönyt kysymyksessäolevan todistuskappaleen. Järkytettynä tästä epäluulosta ampuu Jean Vialis itsensä — samoinkuin varhemmin ovat tehneet hänen isoisänsä ja eräät muut hänen läheiset miehiset sukulaisensa. Leski, joka on elänyt miehensä kanssa mitä onnellisimmassa avioliitossa, on menehtymäisillään suruunsa eikä tahdo erota miehensä ruumiista. Perheen lääkäri, professori Vernat — oikea bourget’läinen lääkäri-sielunpaimen — antaa tällöin murtuneelle leskelle elämäntehtävän: hänen tulee varjella vielä aivan nuorta poikaansa isän kohtalosta, joka häntä perintönä uhkaa. Herättämällä henkiin leskessä äidin vaistot, saa Vernat Marie Vialis'n vihkimään elämänsä poikansa Jean-Marie'n varjelemiseen vaaralta. — Kertomus jatkuu seitsemänkolmatta vuoden jälkeen. Jean-Marie on, hiukan vastoin äitinsä toivomuksia, mennyt naimisiin kauniin ja huvitteluhaluisen Sabine Lancelot’n kanssa ja muutamien vuosien avioliiton jälkeen saa äiti, Marie Vialis, aihetta epäillä, ettei hänen poikansa perheessä asiat ole oikealla kannalla. Saapa hän jo melkein varmuuden siitä, että miniä on uskoton hänen pojalleen, ja kauhuissaan tästä havainnosta alkaa hän kuvitella mielessään, mitä on tapahtuva, kun Jean-Marie tulee tietoiseksi siitä, että hänen vaimonsa häntä pettää. Äiti huomaa itsemurhan vaaran lähenevän lähenemistään, sillä tuntien poikansa herkän, hermostuneen luonteen uskoo hän, että totuuden paljastuminen on vievä revolverin hänen käteensä, samoinkuin niin monen hänen esi-isänsä käteen vastaavanlaisissa tapauksissa. Epäillessään miniänsä petollisuutta onkin Marie Vialis oikeassa. Ja lopulta on sekin mitä äiti on pahimmin peljännyt, tapahtumaisillaan: Jean-Marie saa tietää vaimonsa uskottomuudesta, kirjoittaa jäähyväiskirjeen äidilleen ja tarttuu revolveriinsa tehdäkseen lopun elämästään. Ennen ratkaisevaa silmänräpäystä saapuu kuitenkin äiti estämään poikaansa tästä epätoivon teosta.

Loppuselvityksessä paljastuu yksi Bourget’n kirjan perusajatuksista. Professori Vernat oli varoittanut Marie Vialis'ta koskaan ilmaisemasta pojalleen isän todellista kuolemantapaa ja sitä perinnöllistä vaaraa, mikä poikaa uhkasi. Professorin käsityksen mukaan olisi tieto siitä vain vaikuttanut epäedullisesti pojan sieluntilaan ja kenties kiiruhtanut sitä katastrofia, joka äidin huolenpidolla piti estettämän. Loppuselvityksessä äiti kuitenkin kertoo pojalleen totuuden isän kuolemasta ja samalla siitä synkästä perinnöstä, joka kulki suvussa. Ja äiti ja poika tulevat vakuutetuiksi siitä, että professori Vernat’n neuvo ei ollut oikeaan osunut. He huomaavat, että tietoisuus sukuperinnöstä olisi kiusauksen hetkenä parhaiten auttanut poikaa voittamaan vaaran.

Tämä ajatus on tietysti liian laiha ja luonteeltaan liian teoreettinen voidakseen kannattaa mitään kaunokirjallista teosta. Mutta se on joka tapauksessa Bourget'n kirjan varsinainen "moraali", lopputulos siitä psykologisesta tehtävästä, jonka kirjailija on itselleen asettanut. Lähinnä kääntyy se lääkärien ja sielutieteilijäin puoleen — toinen kysymys sitten on, missä määrin Bourget’n ratkaisu heitäkään huvittaa tai tyydyttää.

Laajemman lukijakunnan silmissä on teoksen pääpaino ja suurin arvo niissä psykologisissa kuvauksissa, joissa Bourget selvittelee henkilöittensä sieluntiloja. Ajattelen tällöin varsinkin lukuja "Anoppi ja miniä" ja "Rakastaja ja rakastajatar", joissa tekijä on saanut erinomaisen tilaisuuden näyttää taitoaan kiihtyneiden mielentilojen psykologisena erittelijänä. Ja mielestäni on myönnettävä, että hän yhä edelleen tällä alalla kykenee luomaan taidetta, joka voi lukijassa synnyttää jännittynyttäkin mielenkiintoa. Kuinka miellyttävää ja turvallista onkaan lukea kirjailijaa, joka — vaikkakaan hän ei kuulu nerojen tai todellisten runoilijain luokkaan — taitaa ammattinsa ja hallitsee keinonsa! Sen varman käden takia, jolla Bourget on ohjannut kertomustaan, antaa melkein anteeksi sen sisäisen kuivuuden, sen ihmiskuvauksen hedelmättömyyden, jota tarkkaava lukija ei voi olla havaitsematta. Niissä varjo-olennoissa, jotka kansoittavat tämän jo 70-vuotiaan akateemikon kirjoja, on sittenkin jotakin mieltäkiinnittävää: ne muistuttavat niitä "puhdasviljelyksiä", joita ei tavata luonnossa, mutta joilla tiedemiehet kokeilevat. Nuo ilmavat varjo-olennot eivät tosin edusta ihmissukua, mutta ne edustavat niitä intohimoja, niitä tunteita, niitä ajatuksia, jotka muodostavat ja ohjaavat ihmiselämää ja joiden kaikua — lukija voi kuulla itsessään.

JOSEPH CAILLAUX'N SODANAIKAISET MUISTELMAT.

[Joseph Caillaux: Devant l'histoire, Mes prisons, 2:e edition, 1921.]

Muutamia vuosia ennen maailmansotaa, v. 1911, n.k. Agadir-selkkauksen aikana, joka jo uhkasi maanosaamme sodalla, tuli Caillaux'n nimi kaikkien huulille, ja kun Eurooppa myrskyisten Marokon päivien jälkeen taas huokasi helpotuksesta, tiesi se, ettei kenelläkään ollut niin suuria ansioita sodan painajaisen karkoittamisessa kuin Caillaux'lla. Tämä ranskalainen valtiomies, radikaalien johtaja ja sodan aattona murhatun sosialistipäällikön Jaurésin läheinen ystävä, oli edustajapaikaltaan Palais Bourbonissa hellittämättömällä johdonmukaisuudella ajanut ohjelmaansa, joka sisäpoliittisesti tähtäsi verojen ja tullien perinpohjaiseen uudistukseen omistamattoman luokan hyväksi ja joka ulkopoliittisesti rakentui yhteisymmärrykseen Ranskan ja Saksan välillä. Caillaux on leikillisesti huomauttanut siitä, että hänen isänsä on tie- ja siltainsinööri ja että hänellä itsellään oli sama ammatti vielä veressä. Caillaux piti taloudellista ja valtiollista yhteisymmärrystä Saksan kanssa Ranskalle sitäkin toivottavampana, kun hän pelkäsi Englannin imperialismia ja katsoi liittoa sen kanssa Ranskalle epäedulliseksi. Keskellä Agadirin päivien kiihkeintä sotatunnelmaa, jota natsionalistit Vogesien molemmin puolin koettivat kaikin keinoin ylläpitää, tuli Caillaux Ranskan valtiolaivan johtoon ja hankki eduskunnassa enemmistön rauhan-politiikalleen. Sopimus Saksan kanssa saatiinkin aikaan ja sodan vaara oli sillä kertaa vältetty. Mutta Caillaux'n vastustajat ja heidän joukossaan ennen kaikkea ministerikaataja ja kostopolitiikan ajaja Clémenceau eivät suinkaan jättäytyneet lepoon tämän tilapäisen tappionsa jälkeen, vaan alkoivat leppymättömän sodan Caillaux'ta vastaan ja onnistuikin heidän saada Caillaux kukistetuksi. Heidän parlamentaariselle kaunopuheisuudelleen ja järjestelmälliselle sanomalehti-parjaukselle kävi voitto sitä helpommaksi, kun Saksan kanssa tehty sopimus, mikäli se koski eräitä alueluovutuksia Kongossa, ilman kovin suurta vaivaa saatettiin selittää Ranskalle epäedulliseksi, vieläpä suorastaan epäkunniakkaaksi peräytymiseksi.

Ministeristö Caillaux kukistui, mutta Caillaux'n vaikutus oli edelleen pelottava tekijä sekä sisä- että ulkopoliittisesta suhteessa. Hänen yhteiskunnallinen reformiohjelmansa oli hankkinut hänelle laajan kansansuosion ja myöskin hänen sovintopolitiikkansa Saksaan nähden alkoi saada yhä enemmän kannatusta. Jos natsionalistit ja kosto-puolue tahtoivat päästä tarkoitustensa perille, oli Caillaux tavalla tai toisella tehtävä vaarattomaksi. Niinkauan kuin hän sai rauhassa rakentaa sovinto-ohjelmaansa Saksaan nähden, saattoi hän tehdä "isänmaallisimmankin" ministeristön olemassaolon vaaranalaiseksi ja lamauttaa Ranskan voimia sinä suurena hetkenä, kun se valmistautui kostamaan vuosien 1870: n ja 1871:n häpeän. Militaristisen hengen täyttämät "radikaalit" sellaiset kuin Clémenceau, yhtyivät äärimmäisiin vanhoillisiin, vieläpä rojalistiseen Action Française-ryhmään vihassaan Caillaux'ta vastaan. Kun Caillaux'n pelottavin voima oli hänen suuressa kansansuosiossaan, oli hänet saatettava epäilyksenalaiseksi suuren yleisön silmissä. Tarpeellinen määrä sanomalehtiä vallattiin ja niistä suunnattiin yhtämittainen parjausryöppy tätä vaarallista miestä vastaan, joka lopulla vuotta 1913 oli taasen rahaministerin vaikutusvaltaisella paikalla. Hänen moraalinsa koetettiin asettaa mitä epäiltävimpään valoon, tehtiin kaikenkaltaisia vihjailuja hänen muka kulissientakaisesta toiminnastaan Saksan hyväksi ja hänen kaikkein yksityisluontoisin kirjevaihtonsakin levitettiin lehtien palstoille. Tämän hienon sotaretken johtava sielu oli "Figaron" toimittaja, Parisin salongeissa ja kirjallisissa piireissä yleisesti tunnettu Calmette. Caillaux'ta vastaan suunnattu hyökkäys onnistui yli odotusten, vaikka hiukan toisella tavalla kuin sen toimeenpanijat olivat ajatelleet. Caillaux'n hermostunut rouva menetti henkisen tasapainonsa tämän ajojahdin aikana, tunkeutui Calmetten työhuoneeseen "Figaron" toimituksessa ja vaati takaisin eräitä hänelle kuuluvia yksityisiä kirjeitä, jotka Calmette vähemmän kauniilla tavalla ja vähemmän jalossa tarkoituksessa oli lehteään varten hankkinut. Kun Calmette kieltäytyi luovuttamasta niitä, ampui rouva Caillaux Calmetten. Valamiesoikeus vapautti rouva Caillaux'n. Jutun käsittelyssä kävi m.m. ilmi, että "isänmaallisen" "Figaron" päätoimittaja nautti vuotuista palkkaa Unkarin saksalaisystävälliseltä pääministeriltä, kreivi Tiszalta. Se vuotuinen summa, millä unkarilainen valtiomies osti suuren parisilaislehden artikkeleita oli. 30,000 frangia. Tämä ei luonnollisesti ollut estänyt Calmettea huutamasta joka ilmansuuntaan, että Caillaux oli saksalaisten ostama!

Caillaux oli joka tapauksessa skandaliseerattu ja hänen luopumisensa ministeristöstä saavutettu (maailmansodan aattona!). Katkerasti huomauttaa saksalainen vphra von Mackay teoksessaan "Volkerführer und -verführer", että ilman hermostuneen parisilaisrouvan kiihkomielistä tekoa olisi Caillaux todennäköisesti ollut heinäkuun lopun kohtalokkaina päivinä 1914 Ranskan politiikan johtaja ja maailmansota vältetty. Vielä samana vuonna, rouva Caillaux'n oikeudenkäynnin kestäessä, valittiin Caillaux uudelleen eduskuntaan musertavalla äänimäärällä ja hänen vastustajiensa täytyi pitää otaksuttavana, että Ranskaa pian hallitsisi Caillaux-Jaurésin ministeristö. Sotakiihkoilijat, jotka aavistivat, että valtiollinen asema Euroopassa pian tarjoaisi mahdollisuuksia heidän politiikalleen, tekivät lehdissään kaikkensa mustatakseen Caillaux'ta ja Jaurésia. Niinpä kirjoitti Charles Maurras "Action Française'issa", mikä lehti näihin aikoihin usein sisälsi romanttisia kaunomaalauksia sodan ihanuudesta, heinäk. 18 pnä 1914 Jaurésia vastaan artikkelin, missä tämä jalohenkinen sosialistipäällikkö leimattiin isänmaankavaltajaksi ja saksalaisten kätyriksi. Kolmetoista päivää myöhemmin murhasi eräs Villain Jaurésin, etsittyään kaksi päivää sitä ennen turhaan Caillaux'ta.

* * * * *

Kun sota oli puhjennut ja kaikki saksalaisvastaiset intohimot Ranskassa olivat päässeet valloille, oli Caillaux'n vihamiehille entistä helpompi saada yleinen mielipide häntä vastaan. Vaikkakin hän oli politiikasta syrjässä, saattoivat hänen vastustajansa peljätä, että hän vieläkin voisi jonakin päivänä asettua heidän tarkoitustensa tielle, varsinkin kun hänestä tiedettiin, että hän jo vuonna 1915 kannatti rauhanneuvotteluihin ryhtymistä. Kaikki "patriootit", sekä oikeistoon että vasemmistoon kuuluvat, mutta ennen kaikkea Clémenceau ja Poincaré olivat yksimielisiä hänen vaarallisuudestaan. Elokuussa v. 1916 tehtiin Caillaux'ta vastaan Vichy'ssä murhayritys, jonka virallinen tutkimus tosin selitti kansanjoukon välittömäksi mielenilmaukseksi, mutta jonka Caillaux itse muistelmateoksessaan, mistä seuraavat tiedot ovat lainatut, epäilee, jopa väittää määrätyltä taholta (Action Françaisen) suunnitelluksi. Caillaux'n vastustajien keinot eivät kuitenkaan vielä olleet loppuunkäytetyt. Kun sanomalehtisotakin näyttäytyi tehottomaksi, turvauduttiin viimeiseen keinoon: koetettiin saada Caillaux epäilyksenalaiseksi ja jos mahdollista tuomituksi isänmaankavalluksesta. Caillaux'n toimet ja lausunnot ja ennen kaikkea hänen sodan aikana tekemänsä matkat Etelä-Amerikkaan ja Italiaan asetettiin mikroskoopillisen tarkastuksen alaisiksi. Ranskan hallituksen asiamiehet saivatkin muun "ainehiston" ohella käsiinsä Saksan Buenos Ayresissa olevan lähettilään kreivi Luxburgin sähkösanoman, joka oli tarkoitettu tiedonannoksi saksalaisten sukellusveneiden päälliköille ja josta kävi selville, että Luxburg tiesi missä laivassa Caillaux'n oli tarkoitus palata Ranskaan. Tässä sähkösanomassahan ei ollut mitään Caillaux'lle raskauttavaa, mutta väärentämällä sitä saatettiin siitä tehdä välikappale vihattua miestä vastaan. Kun Luxburgin sähkösanomassa sanottiin että "kaappaus hyvin toivottava", muutettiin lause muotoon "kaappaus ei toivottava", ja väitettiin, että Caillaux oli sopinut asiasta etukäteen isänmaansa vihollisen kreivi Luxburgin kanssa. Tämä väärennetty sähkösanoma annettiin sitten lehdille, joiden asiaksi jäi tehdä siitä johtopäätöksensä ja muutenkin valmistaa mielialaa sitä suurta iskua varten, joka jo kauan oli ollut Caillaux'n vastustajien mielessä. Kun hallituksen asiamiehet lisäksi erään Firenzen pankin arvopaperilokerosta löysivät Caillaux'lle kuuluvaa omaisuutta ja käsikirjoituksia, tehtiin tästä löydöstä ase Caillaux'ta vastaan: löydetyt arvopaperit, joiden käypä kurssi kohta varmuuden vuoksi kerrottiin noin kymmenellä, olivat muka ilmeisesti epäilyttävää (s.o. saksalaista) alkuperää, ja pankkilokeroon sijoitetuista käsikirjoituksista, jotka sisälsivät m.m. tutkielman syyllisyydestä sotaan (vaarallinen aihe!), tahdottiin lukea valmistelua juonitteluihin isänmaata vastaan. Myös Firenzen pankkilöydön jätti hallitus, vieläpä ennen kuin sillä oli itsellään mitään varmaa tietoa siitä, mitä arvopaperilokero todella sisälsi, "isänmaallisten" lehtien täydennettäväksi. Että nämä eivät olleet hitaita tekemään Caillaux'sta isänmaankavaltajaa, se on sitäkin ymmärrettävämpää, kun ne tästä itsestäänkin mieluisasta tehtävästä todennäköisesti saivat, kuten Caillaux itse antaa ymmärtää, aineellista korvausta.

Tammikuun 14 pnä 1918 vangitaan Caillaux ja entinen ministeripresidentti viedään ankarasti vartioituna selliin pahimpien rikollisten osastoon, missä hänen lähimpinä naapureinaan oli kuolemantuomiotaan odottavia murhaajia, m.m. annamilaisia ja marokkolaisia. Caillaux'n koppia vastapäätä on jonkinlainen kidutusselli, mihin suljetaan ohjesääntöjä vastaan rikkoneet ja mistä yötä päivää kuuluu rääkättyjen huutoa ja kirkunaa. Vartijalla on määräys pitää mitä ankarimmin silmällä Caillaux'ta ja sähkövalon tulee palaa yöt läpeensä hänen kopissaan tehdäkseen silmälläpidon helpommaksi. Vasta kun vanki on ollut lähes puolitoista kuukautta tyrmässä sallitaan hänen vaimonsa käydä häntä tapaamassa ja silloinkin vain vangin äkillisen, vaikean sairastumisen johdosta. Tämä sairastuminen, jonka oireet muistuttavat myrkytystä, pakottaa Caillaux'n äärimmäiseen varovaisuuteen siihen ruokaan nähden, jota hän vankeudessaan saa nauttia. Vangin terveys alkaa muutoinkin käydä huonoksi, mutta kauan aikaa kielletään häneltä kaikki lievennykset, m.m. evätään hänen pyyntönsä saada lääkärin apua hammaskipuunsa. Vasta kun hänen tilansa jo alkaa käydä kriitilliseksi, sallitaan hänen oleskella päivittäin, tarkoin vartioituna, parisen tuntia vankilan muurien saartamassa pienessä puistikossa. Oikeudellisen tutkimuksen lykkäytyessä viikosta viikkoon, voi vanki aavistaa pahinta. Varsinkin pelkää hän, että hänen firenzeläiseen pankkilokeroonsa ilmestyisi papereita, joita hän ei ollut sinne pannut ja joita sitten käytettäisiin häntä vastaan — sellaisilla keinoillahan ranskalaiset isänmaanystävät olivat työskennelleet m.m. Dreyfus-jutun aikana. Sähkösanoma-väärennys, jonka Caillaux tunsi, antoi jo viittauksen siitä, mitä hänellä saattoi olla odotettavana.

Kun virallinen tutkinto pantiin käyntiin ja Caillaux tuotiin tyrmästä vastaamaan häntä vastaan tehtyihin raskaihin syytöksiin, osoittautui, ettei syyttäjällä ollut mitään sitovaa ainehistoa. Kreivi Luxburgin sähkösanoman väärennys tuli todetuksi ja Firenzen kuuluisa kassakaappilöytö supistui oikeihin mittoihinsa. Niiden perustalla ei edes sotaoikeus voinut mitään tuomiota langettaa. Mutta Caillaux oli siitä huolimatta tehtävä vaarattomaksi, sillä olihan hän jo Marnen taistelun jälkeen puhunut rauhanteon puolesta. Sellaisia mielipiteitä kuin Caillaux'lla tiedettiin olevan, ei Ranskassa saanut rankaisematta omistaa. Mutta kun missään lakikirjassa ei ole säädetty rangaistuksia ajatuksista ja mielipiteistä, niin koetettiin kuumeisella innolla saada todistetuksi, että nämä mielipiteet olivat pukeutuneet myöskin isänmaata kavaltaviin tekoihin. Virallinen Ranska tahtoi kaikella voimalla tehdä entisestä ministeripresidentistään saksalaisten vakoilijan! Tuskinpa on Dreyfus-jutussa ranskalaisten sokea natsionalismi viettänyt hurjempia orgioita kuin tässä ajojahdissa eurooppalaista mainetta nauttivaa valtiomiestä vastaan, jonka ainoa vika oli, ettei hänen isänmaallisuutensa ollut virallisen patentin saanutta lajia.

Samoihin aikoihin kuin Caillaux istui sellissään tai seisoi tutkintotuomariensa edessä käytiin oikeutta eräitä vakoilusta syytettyjä kansainvälisiä seikkailijoita vastaan. Heidän juttunsa, joista aikoinaan oli meidänkin lehdissämme tietoja — heidän nimensä olivat Bolo, Duval, Cavallini, Lenoir — koetettiin kaikin keinoin viedä yhteyteen Caillaux'n jutun kanssa, käytettiinpä inkivsitsioniin vivahtavaa kidutustakin, jotta saataisiin heitä tunnustamaan Caillaux rikostoverikseen. Kun kaikki mainitut henkilöt tuomittiin kuolemaan ja mestattiin (Cavallinia lukuunottamatta, joka ei ollut Ranskassa), saattaa arvata, että Caillaux'n asema jo oli varsin kriitillinen. Ranskan sanomalehdistö käytti todistuksena häntä vastaan keskusvaltaan lehtien myötätuntoisia lausuntoja hänestä, lausuntoja, jotka suurelta osalta perustuivat juuri samojen ranskalaisten lehtien parjaukseen. Näin sai isänmaallinen yleisö aina uutta polttoainetta vihalleen vangittua ministeriä vastaan. Huolimatta kaikista ponnistuksistaan, eivät Caillaux'n vihamiehet kuitenkaan onnistuneet "amalgameeraamaan" — sana on Caillaux'n — hänen asiaansa kuolemaantuomittujen vakoilijain juttujen kanssa. Asia joutui sotaoikeuden käsistä korkeimpaan oikeuteen, joka huhtikuussa 1920 — kun Caillaux oli ollut seitsemänkolmatta kuukautta pidätettynä — antoi vapauttavan tuomion syytöksistä vehkeilystä valtion turvallisuutta vastaan, mutta langetti siitä huolimatta tuomion, jonka mukaan syytetyltä kiellettiin viitenä vuonna oleskelu määrätyillä paikoilla isänmaassaan sekä kymmenen vuoden aikana osanotto valtiolliseen elämään. Eräs kirjoittaja "Progrés civiquessa", Aulard, kertoo yhden tuomareista lausuneen: "Jos hänet vapautetaan, on hän mahdollinen tulemaan uudelleen ministeripresidentiksi."

Tämä merkillinen oikeustapaus, josta Caillaux on muistelmateoksessaan kertonut, osaksi laajasti siteeraamalla asiakirjoja, tarjoaa monia yhtymäkohtia Dreyfus-juttuun, ei vähimmin siinä, että sekin puolestaan osoittaa, miten helposti intohimot sekoittavat moraalisen arvostelukyvyn. Ranskalaisten hehkuvan, kauniin isänmaanrakkauden jäljissä kulkeva saksalaisviha on usein verrattavissa suvaitsemattomimpaan uskontoon. Se joka ei kykene ottamaan siihen osaa, on jo siveellisesti epäilyttävä, hänen mielialansa riittää jo todistamaan häntä vastaan. Caillaux'n tuomio oli kirjoitettu sillä hetkellä kun kiihoittunut yleinen mielipide Ranskassa huomasi, että hän vielä maailmansodan aikana oli jäänyt ulkopuolelle tämän vihan uskonnon, sokean vihan, joka kuvitteli ja edelleen kuvittelee käyttävänsä arkkienkelin miekkaa keskellä kadotuksen maailmaa.

GIOVANNI PAPINI JA HÄNEN TEOKSENSA "KRISTUKSEN HISTORIA".

Sille, joka on seurannut suomalaista aikakauskirjallisuutta, ei Giovanni Papinin nimi ole aivan outo. Jo vuonna 1912 julkaisi Yrjö Koskelainen "Ajassa" italialaisesta runoilijafilosoofista laajan, valaisevan tutkielman, joka salli meidän seurata Papinin kehitystä mainittuun ajankohtaan saakka. Papinilla oli jo silloin, vaikkakin vasta kolmeneljättä-vuotias huomattava asema nuoren Italian johtavimpien kirjallisten nimien joukossa. Jo vuonna 1903, 22-vuotiaana, esiintyy hän aikakauskirjassaan "Leonardo" pienen radikaalisen fizenzeläisen kirjailijapiirin johtajana ja näkyvimpänä nimenä. Tämän varhaiskypsän italialaisen nuorukaisen kirjallinen toiminta kulki kauttaaltaan oppositsionin merkeissä: hän vastusti kaikkea vanhaa ja pyhityksen saanutta niinhyvin filosofiassa kuin runoudessa ja liittyi itse aluksi ajan muotisuuntaan pragmatismiin. Mitä kaikkia "ismejä" hän sen jälkeen on tunnustanut, ei ole aivan äkkiä sanottu, mutta että niiden joukossa myöskin niinkutsuttu futurismi on näytellyt huomattavaa osaa, siitä ovat kaikki käytettävänäni olevat kirjalliset lähteet yksimieliset (samoinkuin sitä tukee myöskin se vähäinen, mitä omakohtaisesti tunnen Papinin aikaisemmasta tuotannosta). Hän on futuristisen aikakautensa kritiikeissä sillä avomielisyydellä, joka tuntuu hallitsevalta ominaisuudelta hänen luonteessaan, ilmoittanut tietämättömälle maailmalle, miten vähäarvoisena hän pitää Shakespearea ja Goethea ja miten suuresti hän ihailee neekerirunoilija Dankoa. Hän on niinikään eräinä vuosina elämässään ollut monien muiden nuorten italialaisten kanssa vakuutettu siitä, että saksalaiset ovat kulttuuriin mahdottomia raakalaisia, milloin he eivät ole villipetoja. Vain Nietzsche on Papinille kelvannut (ei tosin hänkään enää). Sodan aikana oli Papini ensimmäisiä niiden joukossa, jotka yllyttivät tarttumaan aseihin niitä valtoja vastaan, joiden kanssa Italia oli liitossa.

Vuonna 1912 julkaisi Papini laajan omaelämäkerrallisen teoksen "Un uomo finito" ("Mennyt mies"), joka jo ennen kirjoituksemme otsikossa mainittua teosta on löytänyt lukijoita ja kääntäjiä kaukana Italian rajojen ulkopuolella, jopa Suomessa saakka. Näidenkin rivien kirjoittaja katsoi velvollisuudekseen tutustua tähän teokseen, jonka sanottiin sisältävän ydinmehun Papinin siihenastisesta sekä filosofiasta että runoudesta. Kenties oli odotukseni tarpeettoman toivorikas — joka tapauksessa oli saalis hämmästyttävän vähäinen. En löytänyt kirjasta paljonkaan, mitä olisi yleensä voinut sanoa runoudeksi ja vielä vähemmän sellaista, mikä olisi ansainnut filosofian nimeä. Sensijaan löysin sivu sivulta hyvin kirjallisen nuorenherran ruutikuivia itse-erittelyjä, tunnustuksia ja mielialoja. Niiden herättämä pieni vaikka kieltämätön psykologinen mielenkiinto ei mielestäni ollut aivan kauniissa suhteessa siihen suureen vaateliaisuuteen, jolla tekijä asetti itsensä ja aivoituksensa yleisön nähtäväksi. Niiden voima oli niiden vilpittömyydessä, niiden koristelemattomassa suorasukaisuudessa, joka olisi tuonut mieleen Rousseaun itsepaljastukset, ellei vertaus ranskalaisen luonnonneron ja firenzeläisen kirjallisen modernistin välillä olisi tuntunut liian etäiseltä. Kirjan saavuttamaa huomiota ja mainetta selittää ehkä osaksi se seikka, että Papinin piirtämä oma-muotokuva oli jossakin määrin edustava, tyypillinen, ja että varsinkin suurkaupunkien älyllinen ja kirjallinen nuoriso ennen maailmansotaa löysi siinä omia piirteitään, omaa psykologiaansa. Etenkin oli Papini tunnustuksissaan vaikuttavalla tavalla esittänyt kirjallisuuden ratkaisevaa merkitystä kehityksessään. "Minulle ei todellisuus ole ollut koulu eikä katu eikä koti, vaan kirjat — sillä niiden maailmassa elin täyteläisimmin", kertoi hän itsestään ja jäsenteli elämäkertansa kuvauksen m.m. sellaisilla luku-otsakkeilla kuin "Sata kirjaa", "Miljoona kirjaa". Kirjallisuus on kuin valtava Niili-virta kulkenut tämän varhaiskypsän firenzeläisen aivojen läpi ja tuonut mukanaan sen (hiukan laihan) ruokamullan, josta hänen oma kirjallinen tuotteliaisuutensa on kasvanut. Hermostuneessa kunnianhimossaan, paradoksisuudessaan ja taipumuksessaan kieltämiseen kieltämisen takia on Papinilla yhtymäkohtia niiden nuorten intellektualistien kanssa, jotka ennen maailmansotaa muodostivat enemmän tai vähemmän kiinteästi organisoituja kirjallisia kouluja kaikissa suurissa eurooppalaisissa keskuksissa. Papini on ollut hyökkäävämpi ja taisteluhaluisempi kuin useimmat muut eikä hänen nuorilta myrsky- ja kiihkovuosiltaan aikakauslehti "Leonardon" johtajana ja terävimpänä kynänä suinkaan puutu eräänlaista pelotonta suurpiirteisyyttä. Myöskin hänen tunnustuskirjansa osoitti, ettei tältä aivoihmiseltä ole puuttunut tempperamenttia. Hän on ollut mestari n.k. haukkumasanojen alalla, melkein kuin Strindberg, joka kuitenkin psykologisessa suhteessa oli verrattomasti voimakkaampi. Vähemmän miellyttäviä ominaisuuksia tekijässään paljasti Papinin tunnustuskirja kuitenkin siinä oman persoonan yliarvioinnissa, mitä melkein voi sanoa teoksen tiedottomaksi johtoaiheeksi. Hän oli syvästi loukkaantunut, milloin hänen typerät ystävänsä kutsuivat häntä "kyvyksi", kun heidän luonnollisesti olisi tullut nimittää häntä neroksi. Ja hänen kärsimyshistoriansa yli hänen teoksessaan lankesi toisinaan hiukan koomillinen valaistus — niin esim. kun hän valitti vaivojaan seuraavalla tavalla: "Tuolla tulee saksalaisapina, joka tahtoo kääntää teoksiani; puolihupsu nuori venakko tahtoo, että kirjoittaisin hänelle elämäni historian; amerikkalainen missi haluaa välttämättä viimeiset uutiset minusta; amerikkalainen mister lähettää noutamaan minua vaunuissaan päästäkseen kahdenkeskisillä päivällisillä uskotukseni; tuolla eräs, joka kymmenen vuotta sitten oli koulutoverini ja riitaveljeni, haluaa että lukisin hänelle mitä kirjoitan sen mukaan kuin saan valmiiksi; ystäväni maalari vaatii että seisoisin liikkumattomana hänen edessään tunnista tuntiin, jotta hän saisi tehdä muotokuvani; sanomalehtimies tahtoo tietää, missä asun, ystäväni mystikko, missä tilassa sieluni on j.n.e." Papini-parka! huokaa varmaan jokainen ihmisystävällinen lukija.

Sikäli kuin Papinin tunnustuskirja kuvasi yksipuolisen intellektualistin ja esteetin elämäntragiikkaa oli sillä yhtymäkohtia erään nerokkaan pohjoismaisen teoksen kanssa: Sören Kierkegaardin "Viettelijän päiväkirjan" kanssa. Kierkegaardin joko-tahi-vaatimus kuultaa ikäänkuin heikkona aavistuksena Papinin kirjasta. Mutta kuinka paljon suurempia ajatuksen ja tunteen syvyyksiä mittaakaan tanskalainen filosoofi verrattuna italialaiseen! Papinin älykäs, mutta pintapuolinen laatu kestää tuskin missään suhteessa vertailua terävän, syvällisen ja vakavan Kierkegaardin kanssa.

Se Papinin teos, "Kristuksen historia", joka nyt on käännetty suomeksi, ilmestyi alkukielellä v. 1921 ja saavutti kohta suuren lukijakunnan sekä Italiassa että muuallakin (varsinkin Amerikassa). [Giovanni Papini: Kristuksen historia, 1924] Kerrotaan, että Papinin lähin piiri oli hämmästyksellä lyöty tämän kirjan ilmestyessä: edellisissä teoksissaan oli Papini esiintynyt kristinuskon kiivaana vastustajana, Nietzschen tapaan, ja tässä esittäytyy hän Kristuksen elämänvaelluksen innostuneena tulkitsijana ja — mikä oli omiaan herättämään vielä enemmän hämmästystä — katolisen kirkon uskollisimpana poikana. Uuden teoksensa esipuheessa lupaa Papini kirjoittaa vielä toisen niteen Pyhästä Maariasta. Ja kirjansa loppusanoissa puhuu hän katolisesta kirkosta ainoana, "joka ansaitsee kirkon nimen", antaen sivumennen hyväksymisensä myöskin paavin erheettömyys-dogmille. Papini ei siis pyri, niinkuin esim. Kierkegaard, suhteeseen kristinuskon perustajaan kirkkojen ja seurakuntien ulkopuolella. Hänen mieskohtainen tunnustuksensa sopii kaikilta osilta Rooman kirkon traditsionin ja opinkappalten rajoihin. Ei olisi niinollen ihme, jos papisto olisi katolisissa maissa ottanut tämän teoksen erikoiseen suojelukseensa.

Tällä en suinkaan tahdo sanoa, että Papinin teos olisi persoonattomampi kuin esim. Paul Verlainen, J.K. Huysmans'in, Oscar Wilden tai muiden esteettien uskonnolliset kääntymystarinat ja -tunnustukset. Papini on varmaan omalla tavallaan elänyt sen, mitä hän uudessa kirjassaan esittää, elänyt sillä hiukan verettömällä ja kivuttomalla tavalla, joka on ominainen yksipuolisille aivo-ihmisille. Uskonnollisen kriisin, mieskohtaisen sieluntaistelun jälkiä etsii sensijaan turhaan tästä vuolaasti kirjoitetusta, kaunopuheisesta teoksesta. Odottaisi kenties myöskin, että uskonnollisen murroksen vaikutuksesta kirjailijan koko henkinen rakenne, koko persoonallisuus esiintyisi jossakin mielessä "uudestisyntyneenä", muuttuneena, mutta tällaista radikaalia muutosta ei ole ainakaan ensi hetkessä helppo huomata. Tällöin en tietysti ota huomioon, että hra Papini on muuttanut mielipiteitä, sillä uskonnollinen murros on toki jotakin muuta kuin mielipiteiden muuttamista.

Papini esittää Kristuksen historian pienissä erillisissä luvuissa, jotka liittyvät evankeliumien yksityisiin episodeihin. Useat luvuista ovat voimakkaasti luonnosteltuja, enemmän kuitenkin lyyrillisessä kuin psykologisessa suhteessa. Runolliselta arvoltaan jää Papinin esitys kuitenkin huomattavasti alapuolelle esim. E. Renanin "Jeesuksen elämän", joka ei löydä armoa Papinin silmissä. Kirjansa esipuheessa, missä Papini käyttää tilaisuutta sättiäkseen todellisella teologisella vihalla edeltäjiään, kutsuu hän Renania "kirjallista kutkutusta potevaksi semitistiksi" (uskoen kenties tällä sanoneensa jotakin lopullisen murhaavaa). Samanlaista kiihkeää, hysteerisesti sättivää arvostelu-menetelmäänsä, joka ei missään suhteessa eroa kirjailijan epäkristillisen entisyyden tyylistä, sovittaa Papini yleensä puhuessaan kirjassaan hänelle syystä tai toisesta epämieluisista historiallisista henkilöistä. Niinpä hän lyhyessä luvussa Octavianus-Augustuksesta antaa Rooman ensimmäisestä keisarista kuvan, jossa ei ole edes yhtä valoista täplää kilpailemassa mustan värin kanssa. Sokrateen passittaa Papini menemään mainesanalla "kätilön lättänenä poika", mikä todistus ei jätä lukijaa epätietoisuuteen mistään muusta kuin siitä, onko Papinin mielestä Sokrateen äidin ammatti vaiko kyömynenän puute ollut suurempana esteenä hänen filosofialleen. Samantapaisia räikeitä arvostelmia tapaamme useista muista historiallisista henkilöistä — kuten Buddhasta, Platonista ja Papinin ennen niin ihailemasta Nietzschestä —, arvostelmia, jotka kenties ovat tarkoitetut lisäämään teoksen kaunopuheista vaikutusta kaikkein suurimpaan lukijakuntaan, mutta jotka eivät suinkaan osoita erikoisen objektiivista tai historiallista mieltä. Kuinka paljon hienompi ja oikeamielisempi onkaan arvosteluissaan Papinin niin syvästi halveksima Ernest Renan!

Huolimatta siitä laajasanaisuudesta, joka johtuu tekijän kaunopuheisista taipumuksista, lukee Papinin kirjan kuitenkin mielellään. Tekijä kommenteeraa usein kauniilla tavalla evankeliumien kuvauksia, joskin hänen esityksensä — kuten yleensä poikkeuksetta muutkin samantapaiset esitykset — jää huimaavasti jälkeen raamatullisen alkutekstin vaikuttavasta yksinkertaisuudesta. Papinin luonnostelemissa henkilökuvissa tulee räikeimmin ilmi hänen suuri subjektiivisuutensa, joka sallii hänen käyttää niukkaa historiallista ainehistoa hyvinkin mielivaltaisesti. Hänen henkilöluonnostensa ehkä silmiinpistävin rajoitus on niiden yksiviivaisuudessa. Vain suhteellisen harvat Papinin henkilökuvista ovat löydettävissä pyhimyksen ja konnan välimailta, liian monet sensijaan näistä äärimmäisistä pisteistä. Jotkut luonnekuvista, kuten esim. Iskariotin, häipyvät mystilliseen hämärään. Terävämpää psykologista silmää ja suurempaa ihmistuntemusta osoittaa usein esim. Skovgaard-Petersen teoksessa "Raamatun ihmisiä", joskin on myönnettävä, ettei hänkään mittaa mitään sielullisia syvyyksiä.

Toinen lukija voinee löytää Papinin kirjasta enemmän kuin näiden rivien kirjoittaja. Ilmeistä mielestäni kuitenkin on, ettei Papinin teos kuulu niihin suuriin tunnustuskirjoihin, joissa järkyttävät sielunkriisit ovat ripittäytyneet. Giovanni Papinin kirjailijaluonne esiintyy siinä olennaisesti samana kuin hänen kymmenen vuotta aikaisemmassa oma-elämäkerrallisessa teoksessaan, joskin, kuten sanottu, tekijän mielipiteet ovat muuttuneet.

IV

FREDRIK CYGNAEUS REDIVIVUS.

Tri Rafael Forsmanin Cygnaeus-tutkimusten johdosta.

Kuinka häälyvä ja epämääräinen onkaan Fredrik Cygnaeuksen kuva nykypolven tietoisuudessa! Hiukan liioitellen voi sanoa, että sillä on eräänlainen yhtäläisyys Hamletin pilven kanssa, joka vuoroin muistutti kameelia, vuoroin kärppää, vuoroin valaskalaa. Tämä Cygnaeus-kuvan epätarkkuus ei johdu suinkaan yksinomaan siitä, että häntä enää suhteellisesti vähän luetaan, vaan ensi sijassa ja ratkaisevasti siitä, että hänen henkilöllisyytensä todella on ollut monimutkainen ja vaikeaselkoinen. Vaikutelmaa hänen persoonallisuutensa epämääräisyydestä tehostaa se tosiasia, ettei hänen, kulttuurityötänsä voi vaivatta sovittaa mihinkään määrättyyn hengenalaan. Jos nimitämme häntä runoilijaksi, sanomme sekä liian vähän että liian paljon — saman virheen teemme, jos sanomme häntä historioitsijaksi tai esteetikoksi. Hän seisoo ikäänkuin ammattien, vieläpä määrätyn elämänkutsumuksenkin ulkopuolella, aatteen ritarina, aatteen, joka sekin puolestaan usein pakenee yksityiskohtaisempaa, konkreettisempaa määrittelyä. Voi ilman epäilystä sanoa, että kun viimeinen siitä sukupolvesta, joka vielä säilyttää korvissaan kaiun jostakin Cygnaeuksen puheesta, on mennyt hautaan, on myöskin ikiajoiksi kadonnut välittömin, luontevin yhdysside meidän ja Fredrik Cygnaeuksen välillä. Sillä meillä on täysi syy olettaa, että hän juuri puhujana on vaivattomimmin voinut toteuttaa itseään. Hänen kohtalokseen tulee näin ollen — ja on jo osittain tullutkin — suuren näyttelijän kohtalo, näyttelijän, jonka taiteen tehosta ja persoonallisuuden arvosta jälkiaika säilyttää vain kalpenevan muistitiedon. Se kirjallinen perintö, jonka Cygnaeus on jättänyt jälkeensä, sisältää, varsinkin kritiikin alalla, paljon arvokasta ja yhä vieläkin huomiota ansaitsevaa, mutta puhuttu sana oli ilmeisesti kuitenkin hänen henkilöllisyytensä varsinainen ja täyteläisin ilmaus. Hänen esiintymiseensä muissa muodoissa, varsinkin runoilijana, on sensijaan eräänlainen dilettanttisuus painanut lähtemättömän leimansa. Siinä lämmintä ymmärtämystä henkivässä esitelmässä, jonka Aspelin-Haapkylä piti Cygnaeuksesta tämän satavuotisjuhlassa v. 1907 vanhalla ylioppilastalolla, esitti hän pääsyynä Cygnaeuksen "unohtumiseen" sen että hän oli niin "tykkönään toisen ajan mies" ja että ennen kaikkea hänen "ihanteellisuutensa" tuntuu vieraalta ihanteettomasta nykyajasta. Tämä selitys osui tuskin aivan asian ytimeen. Ensinnäkään ei Cygnaeus ole unohtunut: hän on yhä edelleen nimi, ilmiö yleisessä tietoisuudessa. Toiseksi en uskoisi, että hänen ihanteellisuutensa sinänsä olisi omiaan vähentämään häneen kohdistunutta arvonantoa, vaan pikemminkin vain se seikka, että ei ole aivan helppo päästä selville hänen ihanteellisuutensa todellisesta sisällöstä, merkityksestä. Me kunnioitamme ihanteita ja aatteita silloinkin, kun emme voi niitä itsellemme omaksua, jos ne ovat saaneet elävän persoonallisen muodon. Mutta juuri tätä persoonallista ydintä kaipaamme ehkä enimmän Cygnaeuksessa. Me joudumme hänen teoksissaan tavan takaa eräänlaisten retooristen savuverhojen eteen, jotka tykkönään peittävät meiltä näkyvistä sen persoonallisen yhteyden, jota vaistomaisesti etsimme kirjoitetun sanan takaa. Ja me olemme kaikki Tuomaan sukua siinä, että mitä emme näe, sen olemassaoloa helposti epäilemme.

On näin ollen pidettävä erittäin tervetulleena sitä yritystä lähemmin kuvata ja määritellä Cygnaeusta "kirjailijana ja ajanilmiönä", johon Rafael Forsman, yksi nuoremman sukupolven huomatuimmista arvostelijoista ja esteetikoista, on ryhtynyt. Tri Forsmanin tutkimusten edellinen osa ilmestyi väitöskirjana v. 1923, jälkimmäinen osa on äsken tullut painosta [Rafael Forsman: Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä. I ja II. — Werner Söderström Oy. 1923, 1925]. Tri Forsman on uskonut voivansa asettaa Cygnaeuksen "ihanteellisuuden" määrättyjen "historiallisten ja psykologisten rajojen muodostamiin kehyksiin". Teos on vallitsevalta luonteeltaan aatehistoriallinen eikä anna meille synteettistä kuvaa Cygnaeuksen persoonallisuudesta, vielä, vähemmän hänen elämäkertaansa, mutta se on ollut esitutkielmana molempia viimeksimainittuja varten välttämätön. Forsmanin tutkimus vie meidät hyvän matkaa Cygnaeuksen todellista tuntemusta kohden. Cygnaeus-kuvan ääriviivat varmentuvat ja me aavistamme jo jotakin sen persoonallisimmasta ytimestä.

Että Cygnaeus oli luonteeltaan tyypillinen romantikko on yleisesti tunnettua, mutta että hänen maailmankuvansa ja mielipiteensä myös ovat ratkaisevalta osalta muodostuneet määrättyjen ruotsalaisten ja saksalaisten romantikkojen vaikutusten alaisena, sen on vasta Forsman uudessa teoksessaan yksityiskohtaisesti osoittanut. Se kaikkien hyötynäkökohtien halveksuminen, se kunnioitus historiallista muinaisuutta kohtaan, joka aina esiintyy hänelle nykyhetken arkipäiväisyyden loistavana vastakohtana, se sankaripalvonta samoinkuin yleensä se historiankäsitys, joka on Cygnaeukselle ominainen, on runsaassa määrässä saanut virikettä ja lopullista muotoansakin Geijeriltä ja Tegnériltä — varsinkin ensiksimainitulta — ja osaksi heidän kauttaan, osaksi välittömästi saksalaisesta ajatusmaailmasta, Kantin, Fichten ja Schellingin filosofiasta ja Schillerin runoudesta. Tekijä on lukuisilla lainauksilla osoittanut, miten läheisesti Cygnaeus itse asiassa liittyy yleiseen romanttiseen ajatteluun Saksassa ja Skandinaviassa ja ilman epäilystä on tunnustettava että Cygnaeus "kirjailijana ja ajanilmiönä" tulee tätä taustaa vastaan nähtynä ymmärrettävämmäksi, — helpommin — käsiteltäväksi. Hänen kirjallishistoriallinen asemansa yhtenä yleisen eurooppalaisen romantiikan tyypillisimpänä kirjallisena edustajana tulee hyvinkin yksityiskohtaisesti määritellyksi. Hän oli todella "ajanilmiö", niinkuin tekijä hiukan kaksimielisesti kirjansa kansilehdelläkin sanoo. Kenties on tekijä jossakin määrin enemmänkin kuin välttämätöntä olisi ollut, asettanut Cygnaeuksen riippuvaisuusasemaan määrätyistä ulkomaisista esikuvista, ottamatta aina huomioon niitä vaikutuksia, joita Cygnaeus on voinut saada lähempää, m.m. lapsuutensa kodista, puhumattakaan siitä että Cygnaeuksen "aatteilla" niiden sovinnais-kirjallisesta luonteesta huolimatta, on tietysti Cygnaeuksen omassa persoonallisuudessa voinut olla määräävin perustelunsa. Jos tekijä olisi ulottanut mielenkiintonsa suuremmassa määrässä myös tähän puoleen Cygnaeus-kysymyksessä, jolloin samalla elämäkerrallisen kronologian tarkempi seuraaminen olisi ollut tarpeen, olisi hänen kirjansa voinut tarjota meille vielä elävämmän, yhtenäisemmän kuvan Cygnaeuksen persoonallisuudesta ja kehityshistoriasta. Mutta se tehtävä on olennaisesti ollut sen aatehistoriallisen tutkimuksen ulkopuolella, jonka tri Forsman on valinnut varsinaiseksi aiheekseen. Kaikkine puutteinensakin jää siten se elämäkerrallinen kuvaus, jonka Emil Nervander v. 1892 antoi Cygnaeuksesta tämän koottujen teosten yhteydessä ainoaksi varsinaiseksi Cygnaeus-elämäkerraksi. Mutta samalla on sanottava, että se, joka Forsmanin tutkimuksiin perehdyttyään käy uudelleen lukemaan Nervanderin teosta, saa entistäkin voimakkaamman vaikutelman Nervanderin kirjan cygnaeusmaisesti häälyvästä ja epäkriitillisestä luonteesta. Kun Cygnaeuksen elämä ja persoonallisuus tämän jälkeen esitetään yhtenäisessä teoksessa Suomen kansalle — milloin se tapahtuu, lienee hyvinkin epämääräistä, sillä mielenkiinto häntä kohtaan ei ole enää aivan suuri — niin on tuo teos nyt varmaan monessa keskeisessä kohdassa poikkeava Nervanderin Cygnaeus-kuvasta.

Ne monet kirjallishistoriallisesti mieltäkiinnittävät uudet näköalat, joita tri Forsman avaa teoksessaan, sekä hänen kaikessa niukkuudessaanko sattuva loppuarvostelunansa Cygnaeuksesta, saavat lukijan määrittelemään ja ehkä myös jossakin määrin uudestiarvioimaan suhteensa tähän omituiseen "suurmieheen", joka on kirjoittanut draamoja, joita ei ole koskaan näytelty, runoja, joita ei kukaan lue, ja suuren joukon muita kirjoitelmia, joista vain perin harvat ovat todella jääneet elämään. Sillä, joka tällä hetkellä tarttuu Cygnaeuksen teoksiin etsiäkseen niistä selitystä hänen maineelleen, mikä on tahtonut liittää hänen nimensä samaan loistavaan tähtisikermään kuin Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin nimet, on tuskin enää täysiä edellytyksiä löytää sitä mitä hän etsii. Ja pettymyksen tunne voi aiheuttaa liiankin voimakkaan vastavaikutuksen. Cygnaeuksen lyyrillisten tuotteiden kalsea runottomuus, jonka sisäistä köyhyyttä vielä mahtipontinen kaunopuheisuus korostaa, hänen draamojensa rakenteellinen muodottomuus, keskityksen ja ajatuskurin puute hänen historiallisissa ja esteettisissä kirjoituksissaan — kaikki nämä ilmeiset ja suuret kielteiset ominaisuudet Cygnaeuksen kirjailijatoiminnassa voivat panna ajattelemaan, että tämä "suurmies" historiallisestikin arvostellen olisi vain jonkinlainen näköharha, jonka takana on suhteellisen vaatimaton todellisuus. Tämä suomalainen Lamartine — minkä nimen B.O. Schauman hänelle omaksui — tuntuu toisinaan muistuttavan ranskalaista esikuvaansa vain sikäli kuin korulause voi muistuttaa elävää tunnetäyteistä sanaa. Tällä ja tämäntapaisella vastavaikutuksella on luonnollinen selityksensä siinä epäilemättömässä yliarvioinnissa, jonka esineeksi Cygnaeus on tullut, mutta sekin voi helposti eksyä suhteettomuuteen ja liioitteluun.

Eikö Cygnaeuksen kylmän-kaunopuheisessa lyriikassa toisinaan helähdä sävel, joka kantaa kaikuja persoonallisista taisteluista ja kärsimyksistä, traagillinen sävel, jonka aitoudesta emme voi erehtyä? Viittaan vain yhteen runoon, jossa kipeä mieskohtainen elämys on pukeutunut välittömään, yksinkertaiseen lyyrilliseen muotoon: runoon "En fråga" (Kysymys), jossa Cygnaeus valittaa että hänen runonsa kieli tekee hänet muukalaiseksi isien maalla. Ei ole milloinkaan suomalaissyntyisen runoilijan huulilta kuultu vilpittömämpää valitusta sen johdosta, että se kieli, jota hän käyttää, ei ole hänen kansansa kieli, hänen "äidinkielensä" (1860-lukuun saakka pidettiin suomenkieltä, kuten tunnettua, jokaisen Suomen kansalaisen varsinaisena "äidinkielenä"). Jotakin samantapaista lienee Suomen ruotsinkielisistä runoilijoista vain Tavaststjerna myöhemmällä kaudellaan joskus tuntenut. Siteeraan seuraavassa suomalaisena käännöksenä pari säkeistöä tästä Cygnaeuksen koruttomimmasta runosta, jolla traagillisen elämäntuntonsa puolesta on varsin keskeinen asema hänen lyriikassaan.

Tään kansan sydämestä erottaa mun se kieli, jolla laulan, kaiullaan ja ykskään kuiskauksistani saa mun ei synnyinmaani syömeen oikeaan. Ah, niinkuin huulet sen, ken näkee unta, vain liikkuu, sanoja ei kuule ken, niin on mun tunteheni valtakunta, mun muukalaisen maalla isien. Täst' eikö nousemusta horroksesta? Tää eikö lumo lakkaa konsanaan? Jo eikö koita päivä, katvehesta kun lauluni saa syömeen synnyinmaan, kun tuntehesi tulkituiksi näät sä, mun oma kansani, sa kallehin? Vai viimeisnäkö tiedottomaks jäät sä, siit että itseäs ma tulkitsin?

Cygnaeuksen runoilijatragiikka oli kyllä syvemmällä kuin hän itse kuvittelee. Se ei suinkaan ollut vain siinä, että häneltä puuttui "äidinkielen" taito, häneltä puuttui paljon enemmän: todellinen runoilijalahja, joka tekee sanan eläväksi ja löytää tiensä aikalaisten sydämiin ja jälkipolven muistoon. Mutta tästä suuremmasta ja niinsanoakseni tiedottomammasta tragiikasta huolimatta tunsi Cygnaeus epäilemättä puutteellisen suomenkielentaitonsa kipeänä mieskohtaisena elämyksenä, kipeämpänä kuin kukaan toinen siitä valitusta piiristä — Runeberg mukaanluettuna — johon hän nuoruudestaan lähtien kuului. Hän tunsi usein tarvetta tulkita kiintymystään ja rakkauttaan suomenkieleen. "Herttua Juhanan nuoruudenunelmien" viidennen näytöksen tunnetussa ensi kohtauksessa tekee hän sen juhlallisen pateettisella tavallaan kuvatessaan Petrosan vuorosanojen välityksellä Juhanaa puhumassa suomea Turun torilla:

Hän puhuu kansan äidinkieltä, jotta ei vieras, jäinen voima erottaa sais kansan sydäntä sen ruhtinaasta.

Cygnaeuksen runous ei ehkä aina kaipaa siinä määrin täydentäviä selityksiä kuin professori Törnegren aikoinaan hiukan häijysti edellytti väittäessään, että olisi tarvis perustaa erikoinen oppituoli hänen tulkitsemisekseen. Mutta kieltämätöntähän on — niinkuin tri Forsmankin on tutkimuksessaan osoittanut — että hänen kirjailijatoimintansa painavin ja mieltäkiinnittävin osa on hänen proosansa, etenkin hänen kriitillinen proosansa, joka yhä vielä löytää kiitollisia lukijoita. Hänen tutkimuksensa Kalevalan traagillisesta aineksesta on vielä parhainta mitä kansalliseepoksestamme esteettiseltä kannalta on kirjoitettu. Ja hänen suuret ansionsa Runebergin, Kiven ja Wecksellin tulkkina antavat hänelle kirjallisuushistoriassamme kunniasijan, jota hänen on helppo puolustaa vielä senkin jälkeen kun hänen runoudelleen varattu huomio on supistunut vain kylmäksi maininnaksi.

Varmaan on tri Forsman osunut oikeaan, sanoessaan että "välittömin ja hedelmöittävin" oli kuitenkin Cygnaeuksen isänmaallisten puheiden vaikutus. Meillä ei tietysti enää ole mahdollisuutta arvostella hänen puheitaan, sillä niissäkin tapauksissa, joissa puheiden sanamuoto osaksi tai kokonaan on säilynyt, puuttuu tärkein edellytys: puhutun sanan vaikutusta ei milloinkaan voi luetusta päätellä, kaikkein vähimmin silloin, kun esittäjän voima juuri on puhetaidollisella alalla. Puhetta kuunteleva yleisö on aina suuremmassa tai pienemmässä määrässä n.k. joukkopsyyken lakien alainen, se muodostaa oman erikoisen kaikupohjansa, jota lienee vaikea vuosikymmenien jälkeen ja muuttuneissa historiallisissa oloissa "rekonstruoida". Ei ole varmaankaan kukaan runoilijoistamme vaistonnut tätä joukkosielun erikoislaatuisuutta, selvemmin kuin Cygnaeus seuraavissa Petrosan sanoissa (runsaasti puolisataa vuotta ennen Gustave Le Bon'ia!):

Ja yksityiselle jos jollekin jäis jotain vielä hämäräksi, hälle se kokouksen valoss' selkenee. Kuin kumma ihmevoima siinä elää: voi yksityinen tunne, heikko vielä, se tuhansien tuntemana nousta niin valtavahan, järkyttävään voimaan. Kuin elämän ja lämmön vuo se käy mies mieheltä ja täyttää sydämet, kuin tuulispäässä korkealle nostaa se kaikki heikot tahdot, ylemmäs kuin minne yksin konsanaan ne pääsi. Ja sanan henki tuulispäässä tullen kuin enkel' lainehille Betesdan se nousee yhteisinnosta, se tuntee ett' enemmän se saa kuin itse antaa.

Näitä kuvaavia säkeitä olisi Cygnaeus tuskin voinut kirjoittaa, jollei hän itse haltioituneena puhujana olisi usein tuntenut sitä salaperäistä, inspiroivaa vuorovaikutusta joka syntyy todellisen puhujan ja hänen yleisönsä välille. Ei ole suinkaan myöskään sattuma, että Cygnaeuksen luentosalit olivat täydemmät kuin kenenkään toisen yliopistonopettajan.

Mutta olenkin jo joutunut suhteellisen kauas tri Forsmanin tutkimuksista, joihin viittaaminen on ollut näiden rivien lähin tarkoitus. Joskin Forsmanin sisältörikas, tuloksellinen kirjallisuushistoriallinen tutkimus pääasiassa kääntyy ammattimiesten puoleen, on se omiaan myös suuremmalle yleisölle selventämään ja tarkistamaan tyypillisimmän romantikkomme kuvaa: luontaisen aristokraatin, jolla oli demokraattisemmat mielipiteet kuin useimmilla aikalaisistaan, ranskalaisen koulun käyneen "grand seigneur'in", joka rakasti kieltämme eräänlaisella hyljätyn epätoivoisella rakkaudella, uneksijan, joka monessa yhteiskunnan kysymyksessä oli realipoliittisempi ja kaukonäköisempi kuin aikalaisensa. Topelius on jossakin sanonut, että Cygnaeus on peittynyt siihen laihoon, joka on kasvanut hänen omasta kylvöstään. Näin suureen tunnustukseen voi jälkiaika tuskin yhtyä. Kansallisen herätysaikamme suuret kylvömiehet tapaamme Cygnaeuksen lähimpien ystävien piiristä. Yksi heistä, miehekäs Runeberg, kätki aina Cygnaeukselle antamaansa tunnustukseen pienen kriitillis-leikillisen kärjen. Tämä Runebergin suhde Cygnaeukseen on suuresti katsoen tullut myöskin jälkipolven kannanotoksi. Me tavoittelemme turhaan lujaa, vakuuttavaa ydintä hänen persoonallisuudessaan. Kansallisen herätysaikamme miesten taistelurintamassa edustaa hän meidän mielikuvituksessamme pikemmin niinsanoakseni musiikkia ja lippua kuin varsinaista taistelijaa. Häneen soveltuvat tavallaan, tosin kääntäen, hänen omat sanansa Sabelfanasta:

Te nuijaks ootte liian hento, on lipuks teidät luonto aikonut.

GUNNAR CASTRÉNIN TEOS JUHANI AHOSTA.

Tuskin on muste Juhani Ahon viimeisen kynän jäljiltä kuivunut, kun hänen elämäntyönsä jo on joutunut historiallisen käsittelyn ja arvioinnin esineeksi, vieläpä laajassa kaksiosaisessa teoksessa [Gunnar Castrén: Juhani Aho. I ja II. — 1922]. Tri Gunnar Castrénin tutkimus Juhani Ahosta on tullut yleisön käteen hetkellä, jolloin useimmat Ahon lukijat tuskin vielä ovat tottuneet ajattelemaan häntä ja hänen elämäntyötään historiaan kuuluvana sillä tavalla kuin vain se voi siihen kuulua, joka peruuttamattomasti on meidän joukostamme riistetty. Ahon kuolinsanoma on siihen vielä liian tuore. Meidän on vaikea suhtautua historiallisesti henkilöön, jonka äänen olemme vielä kuulevinamme korvissamme.

Mutta toiselta puolen ei voi kieltää, että Ahon laadussa oli jotakin, joka jo hänen eläessäänkin, hänen viimeisinä vuosinaan, olisi helpottanut historiallista suhtautumista häneen ja hänen elämäntyöhönsä. Hänen merkitsevimmät teoksensa, ne jotka laskivat perustan hänen maineelleen ja jotka yleisön tietoisuudessa antoivat hallitsevat piirteet hänen kirjailijakuvaansa, olivat ajassa vuosikymmenien päässä, kuuluen oleellisesti siihen 1880-lukuun, jonka henkiset harrastukset ja kirjalliset ihanteet jo olivat menettäneet aktuaalisuutensa. Tähän tulee lisäksi, että Aho itsekin alkoi viimeisinä aikoinaan katsoa omaa kehitystietään historiallisesti samassa kun hänessä heräsi tuo vanhenevalle kirjailijalle niin ominainen tarve tehdä tiliä omasta elämästään. Tämä harrastus on luonnetta antava Ahon kaikille viimeisille kirjoille, ennen kaikkea Muistatko-teokselle ja Hajamietteille kapinaviikolta, jotka kumpikin suurelta osalta ovat katsottavat omaelämäkerrallisiksi tuotteiksi. Kirjallisuushistorioitsija, joka lähtee kuvaamaan Ahon elämää ja kehitystietä, voi näin ollen löytää arvokasta tukea tehtävässään niistä kirjoista, joilla Aho päätti neljä vuosikymmentä kestäneen työpäivänsä.

On pidettävä onnena, että Ahon ensimmäinen elämäkerrallinen kuvaus ja kirjallishistoriallinen tulkinta on joutunut niin kouliintuneen ja hienon tutkijan käsiin kuin Castrén, tutkijan, jolla sitäpaitsi näyttää olevan — mikä ei suinkaan ole vähimmin tärkeää — luontaisia edellytyksiä suhtautua sympatialla Ahon persoonalliseen laatuun. Viimeksimainitun ominaisuuden merkitys on arvosteltava hyvinkin suureksi, sillä missä kirjallisuustutkijalta puuttuu todellinen myötätunto kuvattavaansa kohtaan, puuttuu häneltä myös syvempi psykologisen myötäelämisen kyky, ja esitettävän persoonallisuuden tarjoamat sielulliset probleemit jäävät hänelle itse asiassa yhtä moneksi selittämättömäksi salaisuudeksi. Tosin ei Castrénin tutkimus Juhani Ahosta ole hänen kaikkein parhaitaan — se ei mielestäni vedä vertoja hänen erinomaiselle kirjalleen Creutzista - sen, Ahon teosten kronologian mukaan toisiaan seuraavissa luvuissa kaipaa kyllä usein voimakkaampaa, persoonallisempaa jäsentelyä ja syvempiä, Ahon kirjailijaluonteen ytimeen tunkevia näköaloja. Jo se seikka, että Castrén on käyttänyt vain painettuja lähteitä, on niinikään luonnollisesti rajoittanut hänen mahdollisuuksiaan ei vain Ahon elämän kuvauksen alalla, vaan myöskin Ahon teosten syntyhistorian selvittelyssä. Mutta ottaen huomioon nämä rajoitukset, voi mielestäni kiitollisuudella todeta, että Castrén on suorittanut ensimmäisen historiallis-kriitillisen yleiskatsauksensa Ahon tuotantoon ja kirjailijakehitykseen huomattavalla taidolla, vetäen varmalla kädellä Aho-tutkimukselle suuret, hallitsevat suuntaviivat, joiden puitteissa tuleva Aho-kirjallisuus epäilemättä kauan tulee liikkumaan.

Elämäkerrallisessa suhteessa antaa teoksen alkupuoli enimmän. Lapsuusvuosien kuvaus, johon Ahon omista teoksista voi saada runsaasti aineistoa, on täyteläisin, myöskin ylioppilasaikojen esitys, mihin Castrén on kiinnittänyt aivan erikoista huomiota, on suhteellisen laaja, mutta 1880-luvun puolivälistä ohenee elämäkerrallinen kuvaus vuosi vuodelta, antaakseen lopulta tilaa melkein yksinomaan teosten erittelylle. Esipuheessaan sanoo Castrén tahtoneensa etsiä Ahon persoonallisuutta hänen teoksistaan ja epäilemättä onkin tämän tutkimuksen varsinainen merkitys Ahon teosten psykologis-esteettisessä analyysissä. Siihen puoleen kiintyy vaistomaisesti lukijan päähuomio hänen verratessaan omaa kuvaansa Juhani Ahosta siihen kuvaan, jonka kirjallisuushistorioitsija hänestä antaa.

Tekijä mainitsee joukon kirjoja, joista voi katsoa Ahon koulu-aikanaan saaneen ensimmäiset kirjalliset herätteensä. Luetteloa voisi varmaan moneen suuntaan täydentää. Ahon isä oli 1870-luvulla ostanut — Ahon oman kertomuksen mukaan allekirjoittaneelle — edellisen papin kirjaston, missä oli m.m. ruotsalaisten kuvalehtien Familje-Journalin ja Ny illustrerad Tidningin vuosikertoja, jotka välittivät nuoren Juhani Ahon ensimmäisen tuttavuuden kaunokirjallisuuden kanssa. Erikoisesti jännitti pojan mieltä Setä Tuomon tuvan tapaan kirjoitettu jatkonovelli "Semona eller svart blod", joka valitettavasti jäi kesken, kun aikakauslehden vuosikerta ei ollut täydellinen. Myöskin toisen romaanin "Dubbelgångaren" oli Aho vielä viimeisinä elämänvuosinaan säilyttänyt muistossaan näiden kuvalehtien sisällöstä. Samaan aikaan kuin "Genoveva", jonka Castrén mainitsee, tuli myöskin "Robinson Crusoe" Juhani Ahon näköpiiriin. Lyseon kirjastosta lainaili Aho varsinkin Dumas'ta, jonka teoksista hän luki "Bracelonin varakreivin" saksankielisenä käännöksenä. Suomenkielisistä runoilijoista, jotka kouluaikana kuuluivat Ahon kirjallisiin tuttavuuksiin mainitsee Castrén Kiven ja Oksasen. Niihin on lisättävä ainakin Schrowe ja Olli Vuorinen, jonka viimeksimainitun Aho kertoi tehneen häneen poikana "voimakkaan vaikutuksen". Ulkomaalaisista lyyrikoista, joita hän koulupoikana harrasti, muisti Aho elämänsä viime vuosina vain Heinen "Buch der Lieder'in". Sen sijaan lienee Goethe jäänyt kaikiksi ajoiksi Aholle vieraaksi. Mitään järjestelmällistä kirjallisuuden lukemista ei Aho koskaan harrastanut ja siitä johtui, että hänen tuntemuksensa maailmankirjallisuuden suurimpiinkin nähden usein oli huomiota herättävässä määrässä vajavainen.

Mieltäkiinnittävä on tavallaan kysymys, onko luettu kirjallisuus herättänyt Ahossa ensi kerran tietoisuuden tai ainakin aavistuksen omasta tulevasta kutsumuksesta. Castrénin mukaan saattaisi olettaa, että suomalaisen kansanrunouden ja Runebergin maailma ensikerran ovat antaneet hänelle aavistuksen omasta kirjailija-kutsumuksesta. Näiden rivien kirjoittajalle kertoi Aho kuitenkin, että Björnson ensimmäisenä herätti hänessä tämän tunteen — tunteen, jota Aho tulkitsi Schillerin säkeellä "Auch ich bin in Arkadien geboren". Kun ajattelee, miten paljon lähempänä norjalaisen kertojan talonpoikaiskuvaukset ovat sitä kirjallisuusmuotoa, joka tuli Ahon varsinaiseksi alaksi, kuin Runebergin tai Kalevalan ja Kantelettaren runous, niin ymmärtää, että Björnsonin vaikutus todella on voinut olla näin herättävää laatua. Aho koetti välittää kuopiolaisille tuttavilleenkin ihailuaan norjalaista kohtaan. Niinpä esitti hän Lukuseurassa, jonka jäseniä hän oli, jonkin Björnsonin kertomuksen löytämättä kuitenkaan vastakaikua innostukselleen. Toisten kylmäkiskoisuus tuotti Aholle niin suuren pettymyksen, että hän erosi heistä ja kulki sen jälkeen kirjallisine harrastuksineen omia teitään.

Ahon ensimmäinen kirjallinen forum oli, kuten Castrén mainitsee, kuopiolaisen rouva Steniuksen salonki, jolla oli käsinkirjoitettu äänenkannattaja "Sirkka". Castrénille ei näytä olevan tunnettua, että tällä lehdellä oli Kuopiossa kilpailijansa, "Muurahainen", jonka eräät kirjoitukset tarjosivat Aholle tilaisuuden abiturienttivuonna ensimmäiseen kirjalliseen polemiikkiin, mille hän antoi sirkan ja muurahaisen välillä suoritetun kaksinpuhelun muodon.

Ahon nuoruudenteosten syntymäaikojen täsmällinen määrittely ei ole kuulunut Castrénin tehtävän varsinaiseen piiriin. Siinä suhteessa voinee tuleva tutkimus täydentää hänen esitystään. Niinpä lienee Ahon ensimmäisen laajemman novellin, Markkinamiehen, alkuluku syntynyt jo vuosia ennen kuin teos (v. 1884) ilmestyi, luultavasti samoihin aikoihin kuin Sipolan Aapon kosioretki, vaikka hän myöhemmin puki sen tyylillisesti uuteen asuun. Myöskin ne mieskohtaiset elämykset ja ulkonaiset olosuhteet, jotka ovat vaikuttaneet näihin nuoruudenteoksiin, jäävät Castrénin tutkimuksessa vaille lähempää, yksityiskohtaisempaa selvittelyä. Sensijaan antaa tekijä nähdäkseni hyvinkin tarkan kuvan niistä kirjallisista vaikutuksista, jotka määräsivät Ahon realismin luonteen. Norjalaisen ja varsinkin ranskalaisen kirjallisuuden merkitystä Ahon kehitykseen on tekijä selvitellyt varsin perusteellisesti. Edellinen määrää suurin piirtein katsoen Ahon realismin laadun ennen Parisin matkaa, jälkimmäinen sen jälkeen. Kuitenkin on ainakin yksi ranskalaisen naturalismin pääteoksia, Zolan "L'assommoir", jo kauan ennen Ranskan matkaa tehnyt Ahoon, kuten hän itse vakuutti, "valtavan vaikutuksen". Niin ilmeistä kuin kuitenkin on, että Aho on oppinut sekä norjalaisilta että ranskalaisilta, niin on samalla mielestäni sanottava, että se mitä hän heiltä on saanut, on ollut pääasiassa teknillistä laatua, on rajoittunut ilmaisukeinojen kouluuttamiseen määrättyyn, ajan kirjallisten tunnussanojen viitoittamaan suuntaan. Materialisesti — jos tällä sanalla tarkoitamme sitä mieskohtaista elämänsisältöä, joka kirjallisessa taiteessa etsii ilmaisua — lienee Ahon suhde sensijaan ollut läheisempi suuriin venäläisiin kertojiin, ennen kaikkea Leo Toistoihin. Se alituinen luonnon ja kulttuurin, vapaan luonnontilan ja kulttuurin muotojen vastakkain-asettelu, joka on Ahon syvimpiä perusaiheita — hänen koko kirjallista tuotantoaan hallitseva probleemi — sehän on sama kuin Jasnaja Poljanan ajattelijan ja kertojan valtava johtomotiivi, jonka ympärille sekä hänen filosofiansa että hänen taiteellinen ihmiskuvauksensa ryhmittyy. Tämä syvällä piilevään henkiseen sukulaisuuteen perustuva yhtäläisyys määrittelee mielestäni paremmin Ahon kirjallista asemaa kuin ne ulkonaiset, teknillistä laatua olevat piirteet ja yksityiskohdat Ahon tuotannossa, jotka saattavat viedä ajatukset Kiellandiin, Maupassant’iin tai Bourget'hen.

Castrén omistaa jotenkin paljon huomiota Ahon sanomalehtimiestyölle ja täydellä syyllä, sillä tämä puoli Ahon toimintaa ei ainoastaan anna tärkeitä lisiä Ahon luonnekuvaan, vaan on se myöskin ratkaisevalla tavalla vaikuttanut sen kirjallisen muodon, lastu-tyylin, kehitykseen, jota voi pitää Ahon persoonallisimpana taiteellisena ilmaisumuotona. Castrén viittaa tähän sanomalehtitoiminnan merkitykseen lastumuodon syntymisessä, mutta ei lähemmin osoita, mitä aineksia lastutyyli on omaksunut sanomalehdestä. Tämän osoittaminen ei kuitenkaan olisi vailla mielenkiintoa, koska se epäilemättä olisi omiaan tarkemmin karakterisoimaan lastujen luonnetta. Yleinen käsitys lyyrillisyydestä lastujen ainoana hallitsevana ominaisuutena saisi tuskin tällaisesta yksityiskohtaisemmasta tyylillisestä erittelystä tukea. Pikemminkin se käsittääkseni näyttäisi, että sanomalehtikoserialla on varsin huomattava osa lastutyylin syntyyn ja että lyyrillisiinkin lastuihin useimmiten liittyy aineksia päivän aiheita käsittelevästä pakinatyylistä. Poleemisella aineksella on niinikään huomattava asema, etenkin varhaisemmissa lastuissa, jopa niin suuri, että moni niistä on menettänyt melkein koko viehätyksensä, kun se aihe, johon ne kohdistuvat, ei enää ole näkyvissämme. Huomiota ansaitsee myöskin se kehitys, joka on ensimmäisen ja viimeisen lastukokoelman välillä, kehitys, joka kulkee pikemmin lyyrillisyyttä kohti kuin siitä poispäin ja joka eräissä viime kokoelmissa on luonut muutamia pieniä unohtumattomia proosarunoja, joiden suurta kauneutta Castrén tuskin aina on täysin huomannut. Kun hän esim. sanoo Hirvi ja voimavaunu-lastun kuvitelmia luonnontieteellisesti epäillyttäväksi, on hän tietysti oikeassa, mutta tämä moite ei suinkaan tee tyhjäksi sitä mikä noissa kuvitelmissa on runollisesti oleellisinta: sitä suurpiirteistä näkyä, mikä niihin sisältyy ja missä jotakin Ahon sisimmästä sielusta, kuten minusta tuntuu, ripittäytyy. Siinähän on Ahon keskeisin aihe, kulttuuri asetettuna luonnon rinnalle ja sitä vastaan, saanut yhden kaikkein monumentaalisimpia ilmaisujaan. Lastut Lumoissa, Yllätys ja Toivioretki olisivat niinikään ansainneet muiden joukosta tulla erikoisesti huomatuiksi, koska ne mielestäni merkitsevät Ahon lastutaiteen huippuja. Sellaiset kansanomaisiksi muuttuneet nuoruudenlastut kuin Kosteikko, kukkula, saari ja Alakuloisuuden ylistys eivät mielestäni saavuta näiden persoonallisten, syvien proosarunoelmien taiteellista voimaa.

Sitä taiteellista täydellisyyttä lähentelevää virheettömyyttä, joka on ominainen parhaille Ahon lastuista, ei hän, kuten tunnettu, koskaan saavuttanut laajemman kirjallisen muodon puitteissa. Samoinkuin hänen yrityksensä draaman alalla, kuuluvat hänen suurimmat teoksensa Panu ja Kevät ja takatalvi epäilemättä niihin, joissa ulkonaisen aineiston värikäs runsaus turhaan koettaa peittää inspiratsionin voimattomuutta. Siihen verraten epäedulliseen loppuarvosteluun, jonka Castrén antaa jälkimmäisestä romaanista, olisin sentähden valmis yhtymään, ulottaen sen suuremmassa määrässä kuin hän tekee myöskin edelliseen romaaniin. Itse asiassa voi helposti havaita, jos lukee niitä arvosteluja, joita Ahon ensimmäiset teokset saivat osakseen, miten määrätyt arvovaltaiset kriitikot liiaksi painostamalla kirjailijakutsumukseen liittyviä kansallisia velvollisuuksia, saivat Ahon, joka oli joskus melkein liiankin herkkä seuraamaan arvostelijain neuvoja, poikkeamaan omalta varsinaiselta alaltaan. Suuren proosaeepoksen luominen ei ollut Ahon runoilijaluonteen mukaista ja historiallisen aiheen käsittelyyn puuttui häneltä ei ainoastaan kouluutusta ja tietopuolisia edellytyksiä, vaan myöskin — mikä on tärkeintä — sitä romanttista mielikuvitusta, joka helposti koteutuu kaukaisiin aikoihin ja olosuhteisiin. Juhani Ahon parhaiden teosten lähtökohta on likeinen todellisuuden havainto, hän tarvitsi jotakin konkreettista, silmin nähtyä tai omakohtaisesti koettua, ennenkuin hänen mielikuvituksensa sai aiheen valtaansa ja kykeni sitä menestyksellä kehittämään. Saattaa suorastaan kysyä, olisiko Aho jonkin muun kirjailijakoulun kuin realismin aikana — esim. romanttisten taideihanteiden vallitessa — lainkaan keksinyt kirjailijakutsumusta omaksi alakseen. Niin tyypillinen realisti on Aho kaikilta vaistoiltaan.

Mitä Ahon viimeisen, Juha-romaanilla alkavan kauden erittelyyn ja arviointiin tulee, olisi tekijä kenties voinut, niin sattuvaa ja hienosti ymmärtävää kuin hänen esityksensä yleensä onkin, enemmän korostaa sitä eetillistä piirrettä, joka on sille ominainen ja jota ei samanlaisena tapaa nuoruuden teoksissa. Tämä siveellinen mielenkiinto sitoo sellaisetkin teokset kuin Rauhan erakko ja Hajamietteitä kiinteästi Ahon muun samanaikaisen varsinaisen kaunokirjallisen tuotannon yhteyteen. Siihen liittyy, etenkin Muistatko-kirjassa ja eräissä lastuissa eetillisen itsetutkistelun tarve, joka tekee hänen viimeiset teoksensa hänen kaikkein persoonallisimmikseen. Jonkinlaisena edeltäjänä tälle itsetutkistelulle voi pitää sitä itseivaa, joka on painanut leimansa Olavin sekä Helsinkiin- ja Yksin- kirjojen sankarien kuvaukseen.

Monen yksityisen teoksen erittelyyn ja arviointiin nähden voisi luonnollisesti niinikään esittää eriävän mielipiteen tai saattaisi toivoa, että tekijä olisi yksityiskohtaisemmin perustellut kantaansa. Kenties ei tekijä myöskään ole, varsinkaan tutkimuksensa loppupuolella, ottanut riittävästi huomioon suomenkielisen kritiikin esittämiä näkökohtia Ahosta ja hänen yksityisistä tuotteistaan. Kun Castrén mainitsee esim. Homénin ja Vaseniuksen arvostelut Tuomiosta olisi niiden rinnalla ansainnut huomion Gunnar Suolahden "Ajan" vuosikerrassa 1908 julkaisema kritiikki, joka epäilemättä sisältää sattuvinta, mitä tästä kiistanalaisesta näytelmästä on kirjoitettu. Varmaan olisi myöskin lähempi vertailu Ahon tuotannon ja muun samanaikaisen suomalaisen kirjallisuuden välillä voinut antaa mieltäkiinnittäviä lisiä Ahon kirjailijakuvaan. Ei voi myöskään olla panematta merkille, että Castrén esittää Ahon etenkin hänen viimeisissä vaiheissaan jotenkin erillisenä, ilman varsinaista kirjallista ympäristöä tai vuorovaikutusta ammattitoverien kanssa.

Castrénin teoksen kirjallisen luonteen mukaisesti jää Ahon persoonallisuus, mikäli se on etsinyt ilmaisua ulkopuolella hänen kaunokirjallisen tuotantonsa, pääasiassa syrjään. Sentähden puuttuu Ahon luonnekuvasta tässä teoksessa epäilemättä eräitä piirteitä, joita myöhempi tutkimus varmaan on siihen lisäävä. Suurempana rajoituksena Castrénin tutkimuksessa pitäisin kuitenkin sitä, ettei tekijän, huolimatta yksityisiin tuotteihin kohdistuvista hienoista ja usein syvällemenevistä erittelyistään, ole mielestäni aina onnistunut vakuuttavasti esittää sitä, mikä muodostaa sisäisen yhteyden Ahon eri teosten välillä, persoonallisen ytimen, sen mikä antaa käsitteelle Juhani Aho sen oleellisimman sisällön. Tämä sisäisemmän, synteettisemmän kuvan puute esitettävän persoonallisuudesta luullakseni myös selittää, että se runsas tunnustus, minkä Castrén tutkimuksensa lopussa antaa Juhani Ahon elämän- työlle, ei tunnu niin vakuuttavalta kuin toivoisi. Mutta näistä, osaksi tutkimuksen luonteesta johtuvista rajoituksista huolimatta, on Castrénin samalla kertaa hienon kritiikin ja lämpimän sympatian leimaama teos Juhani Ahosta omiaan syventämään lukijakunnan käsitystä sen kirjallisen elämäntyön merkityksestä ja laadusta, missä Suomen kansa vuosikymmenien aikana näki hienoimpien ajatustensa ja tunteidensa löytäneen ilmaisunsa. Suomenkielinen yleisö on tämän teoksen johdosta todellisessa kiitollisuudenvelassa ruotsinkieliselle kirjallisuushistorioitsijalle, jonka tutkimus on uusi todistus siitä, kuinka lähellä suomen- ja ruotsinkielinen kulttuuri tässä maassa ovat toisiaan.