Froubrigden silmät säikkyivät kiukusta.
"Hiiden hornaan tuo mies; saisin sen vain käsiini, roikkuisi hän vähemmän kuin kymmenen minuutin kuluessa maston huipussa."
"Uhkapurjehtijanko katteinille tuon hyvän suotte", kysyi Milenius levollisena.
"To be sure, sir, juuri sitä pirulaista minä tarkoitan enkä ketään muuta."
"Silloin saatte toivonne täytetyksi", vastasi katteini uljaasti; "uhkapurjehtija-laivan päällikkö olen minä."
Seymour ja hänen luutnanttinsa hypähtivät kumpikin sijaltaan, töllistelivät mykkinä hämmästyksestä Mileniusta, joka vain naurahti sille kauhuntapaiselle ällistykselle, jonka hänen uhkarohkeat sanansa heissä olivat aikaan saaneet.
"Te jätätte minut hirttämättä; päin vastoin palkitsette minua ystävyydellänne ja suosiollanne", sanoi katteini. "Uskokaa pois, meistä tulee vielä hyvät ystävät."
"Sepä saadaan nähdä, jos vain olette se, joksi itseänne sanotte", vastasi Seymour. "Froubrigde, käskekää vartija-upseerin kiinnittää isomaston huippuun erityinen vetonuora; kohta näytän teille millaiset ystävät meistä tulee."
Froubrigde astui ovea kohden. Katteinin ääretön rohkeus teki tavattoman vaikutuksen vanhemman Froubrigden pojanpoikaan. Olihan tuon miehen luonnossa terästä, noin rohjeta tulla vihollistensa keskelle oli enemmän kuin rohkea teko; hän ei semmoiselle käytökselle osannut nimeäkään antaa.
"Viivyttäkää hetkinen aiheenne täytäntöönpano", sanoi katteini tyvenesti. "Ensiksikin on parempi, että väkenne näkee minut hirtettävän päivällä; silloin voivat he tarkoin oppia, miten pelkäämätön mies menee kuolemaan, ja toiseksi teitä ehkä huvittaisi tietää syy, minkätähden minä tulin tänne ja näin arvelematta annoin henkeni teidän käsiinne. Sillä tietysti minulla oli hyvin tärkeä syy tullakseni tänne teidän laivallenne."
Tämä järkevä puhe sai katteinin kuulijat malttamaan mielensä. Olihan selvää, että jos ei uhkapurjehtijalla ollut jotakin erinomaisen tärkeää sanottavaa, jopa niin tärkeätä, että hän oli varma pahaa kärsimättä pääsevän tiehensä, hän ei olisi tullutkaan.
"Odottakaa, Froubrigde, jotta ensin saamme kuulla, mitä tällä miehellä on meille sanomista", keskeytti katteini Seymour. "Kun hän on puhunut suunsa puhtaaksi saatte hirttää hänet."
"Te olette erinomaisen hyvänsuopa, sir, ja minä kiitän teitä", vastas katteini. "Sallikaa minun tehdä teille muutama kysymys. Te sanotte haluavanne saada uhkapurjehtijan laivan haltuunne?"
"No, hiisi vieköön, niinpä kyllä; toistan vielä että juuri sitä varten olemme tässä ankkurissa", vastasi Seymour.
"Toinen kysymykseni on tämä tällainen: jos sen saaliin saisitte, eiköhän olisi teille kahdenkertasesti tervetullut, jos laivassa vielä olisi koko lastinsa eli sotatarpeita noin sadan tuhannen ruplan arvosta?"
"Se kysymys on niin yksinkertainen ja selvä, ettei sen vastaukseksi muuta tarvita kuin yksitavuinen on."
"Aivan niin, sir, ja kun on päivän selvää, että te urhoollisena upseerina halusta palvelette maatanne, koetatte tehdä vihollisellenne kaikenlaista vastusta j.n.e., niin myöntänette, että se henkilö, joka osottaa teille keinon saada uhkapurjehtijan ja sen kallisarvoisen lastin, ansaitsee kiitollisuutenne ja palkkaa eikä rankaisua."
"Sekin myönnetään, mutta missä semmoinen henkilö on ja mitenkä se onnistuisi?" kysyi Dragonin päällikkö hilpeästi. "Onhan uhkapurjehtija teidän laivanne, jos niin todellakin olette sen katteini — se on Viipurin satamassa linnan kanuunain turvissa; eihän sitä sieltä helpolla saa, sehän on mahdotonta."
"Se mies, joka vastaa asian onnistumisesta olen juuri minä", vastasi katteini, joka sitten kertoi kuulijoillensa, mitenkä Streboff oli häntä pettänyt ja sulkenut Santta-Annan torniin, kuinka hän sieltä karkasi, otti ruhtinas Barinskyn ja kasakan mukaansa sekä miten hän kostonhimosta tuli vihollisensa laivalle tarjoomaan sille palvelustaan.
Suurimmasti ihmetellen kuulivat upseerit katteinin kertomusta. Seymour ja Froubrigde olivat kumpikin urhoollisia miehiä ja ymmärsivät arvostella katteinin rohkeutta ja tavattoman nerokasta tekoa. Heidän täytyi häntä kunnioittaa, vaikka olikin hän halveksinut heidän lippuaan, jonka vuoksi Dragonin päällikkö kysyi ystävällisellä äänellä.
"Mikähän olisi palkka, minkä pyydätte avustanne?"
"Muuta en pyydä kuin saada laivani takaisin antaakseni sen ehjänä omistajallensa, sittekuin ensin olette purkaneet sen lastin kuormalaivoihinne. Minä puolestani taas lupaan, etten enää käytä Salamaa satamasulunsärkijäksi", vastasi katteini. "Minä olen luonteeltani hyvin uskalias. Olen nuori, ja merimiesmainettani kutkutti yrittää uhkapurjehtimista. Olkoon että se on vika, mutta minä sovitan sen antamalla teille tilaisuuden tehdä pienen urostyön, — kauniimman, minkä mikään laiva on tehnyt koko sodanaikana. Antakaa kunniasananne ja lupauksenne, sir, että Salama pääsee vapaaksi, kun olette saaneet ne sotatarpeet, mitkä sillä ovat lastina, silloin olen teidän palveluksessanne. Muistakaa, sir, että minä vapaasti ja kutsumatta tulin tänne, että minä vapaasti ja vaatimatta, tarjoon apuani kallisarvoisten sotatarpeitten ottamiseksi teidän vihollisiltanne ja sekin muistakaa että jos emme jo tänä yönä ole toimessa, se huomenna on myöhäistä, sillä kuten jo sanoin, silloin ryhtyvät venäläiset purkamistyöhön."
Tarkoin mietti Seymour kaikkea mitä katteini oli sanonut ja ehdottanut.
Hän nousi ja lausui:
"Viipykää tässä muutama hetki, minä ja ensimäinen luutnanttini tahdomme asiasta keskustella. Vastaukseni saatte heti kohta."
Upseerit lähtivät kajuutasta kannelle, missä ruhtinas Barinsky ja Bestysjeff kovin levottomina odottivat katteinin takaisin tuloa. Seymour ja Froubrigde menivät molemmat ruhtinaan luokse ja tutkivat häntä mitä tarkimmasti. Kaikesta siitä, minkä saivat kuulla huomasivat he katteinin puhuvan totta kumminkin sen verran, mikä koski hänen vangitsemistansa sekä hänen ja seuralaistensa karkaamista linnasta. Barinskylle tarjottiin lepopaikaksi upseerin kajuutta ja kasakka vietiin laivamiesten suojaan. Upseerit sitte vielä neuvottelivat kauan keskenänsä, mutta menivät vihdoin hekin kajuuttaansa.
Siellä katteini Seymour lausui. "Teidän erittäin omituinen käytöksenne saa minutkin tekemään omituisesti ja poikkeamaan sota-aikana tavallisista määräyksistä. Jos meidän onnistuu teidän avullanne saada laiva ja sen lasti, niin annan teille kunniasanani, että te ja laivanne olette vapaat hetikohta, kun lasti on hallussamme, sillä välipuheella kuitenkin, ett'ette nykyisen sodan aikana enää yritä laivallanne satamasulkua särkemään. Oletteko siihen tyytyväinen?"
"Olen, sir, sillä englantilaisen upseerin ja gentlemanin sana on pyhä", vastasi katteini; "mutta kuulkaa sir, mitä minä nyt kunnioittavasti ehdotan. Viivyttelemättä laskekaa vesille ja miehittäkää veneenne. Pimeyden avulla ja koska minä tarkoin tunnen nämä vedet, vältämme helposti linnan ja pääsemme Salamalle, joka on kaupungin laiturin ääressä lähellä rantaa. Varamieheni kirjeestä päätän, ettei laivalla ole paljo sotamiehiä. Ne me voitamme helposti. Kun laiva kerran on vallassamme, hinaamme sen pois rannasta. Tuuli on koillinen, siis myötäinen purjehtia satamasta. Englantilaisten merimiesten avulla, rohkeudella ja nerolla saadaan Salama varmaankin päivän nousun ajaksi ankkuriin tähän Dragonin lähellä. Jos minä en täytä, mitä lupaan ja nyt olen tarjoutunut toimittamaan, saatatte ajaa kuulan kalloni lävitse; nuorassa roikkumasta säästäkää minua suosiollisesti."
Mitä katteini ehdotti, ei suinkaan ollut mahdotonta. Seymour oli varovampi, sillä hän oli päällikkö ja vastuunalainen miestensä hengestä, jonka tähden hän tekikin useampia vastaväitteitä. Mutta toisaalta oivalsi hän hyvin mikä kunnia tulisi hänelle jos yritys onnistuisi. Ei yksikään laiva ollut vielä koko sodan aikana tehnyt mitään erityistä urostyötä ja Bomarsundin valloittaminen oli, kuten Jones-purseri Cutlerille oli sanonut, yhdistetyn laivaston ainoa sankarityö vuoden 1854 kuluessa. Puuttui matalakulkuisia laivoja eikä sen vuoksi päästy Suomen ja Venäjän satamiin. Siinä oli syy Fighting Charleyn ehdottomaan toimettomuuteen, mikä tuotti tuolle mainiolle sankarille merisotahallituksen epäsuosion, josta syystä hän seuraavana vuonna erotettiin Itämeren-laivaston päällikön virasta, joka annettiin amiraali Dundas'ille.
Mutta sitä vastoin puolusti Froubrigde innokkaasti katteinin ehdotusta. Ryöstää laiva ihan venäläisten patterien alta, kas se oli urostyö ihan hänen mieluisensa. Hän muistutti päällikköänsä, miten englantilainen sotalaivasto Itä- ja Länsi-Intian hyvin varustetuissa satamissa oli voittanut paljon pahempia vastuksia ja onnellisesti suorittanut mainehikkaita töitä. Pätevillä syillä kumosi hän ne väitteet, joita Seymour teki katteinin ehdotusta vastaan ja siitä seurasi, että Dragonin päällikkö lopulta antoi suostumuksensa. Veneitten piti lähteä Froubrigden johdolla ja katteini ruveta hänelle luotsiksi; englantilaisen merimiehen pontevuudella pantiin yritys heti toimeen.
Kaikki miehet herätettiin heti ja väkeä muistutettiin olemaan ihan vaiti ettei vihollisen huomio kääntyisi heihin. Kaikki tehtävän täyttämiseen tarpeelliset käskyt annettiin laivapilleillä. Vähemmän kuin puolen tunnin kuluessa olivat veneet laivan kupeilla täysin varustettuina upseerinsa johtamina. Ensimäinen luutnantti, joka Mileniuksen kanssa oli päällikkönä, istui isoveneessä. Kello 11 yöllä lähtivät veneet hiljaan retkellensä, seuraten Uuraansaaren rantaa. Jottei pimeässä hajottaisi eri suunnille, olivat veneet keskenänsä yhdistetyt hienoilla köysillä. Jo tultiin Santta-Annan tornin kohdalle, joka jättiläiskummituksen tapaisena seisoa törötti yön pimeässä. Kynttilä paloi siinä suojassa, mistä katteini äsken oli lähtenyt ja komentaja nukkui yhä vielä, itse nyt vankina. Venäläisten linnoitusten pitkä rivi oli näkyvissä ja venäläinen vartijaväki nukkui sikeästi, aavistamattakaan vihollisen olevan niin lähellä, jos englantilaisilla olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisivat he väkirynnäköllä ehkä saaneet valloitetuksi koko linnan, niin vähän oli vihollinen varuillansa ja niin vähän odotti se hyökkäystä. Muistettakoon, mitä kokemus useasti on todistanut, että rohkein saa useimmiten voiton, jos hän vain on taitava ja seuraa onnen ohjausta.
Dragonin veneet olivat jo itse satamassa. Saattoi jo nähdä Salaman ja ihmeeksensä huomasi katteini venäläisten siirtäneen laivan pois laiturin äärestä, luultavasti sen vuoksi ett'eivät heidän omat sotamiehensä pääsisi kapakkoihin juomaan ja sitten juopuneina aikaan saamaan hämminkiä. Milenius ilmoitti Froubrigdelle tuon havaintonsa, joka oli aivan tärkeä, sillä nyt kun laiva ei ollut laituriin kiinnite pääsi sen kimppuun, kaikilta puolelta eikä tarvinnut pelätä estettä kaupungista eikä linnasta. Päätettiin tehdä hyökkäys kaikilla veneillä yhtä haavaa.
Salamasta oli jo huomattu veneet ja yksi venäläisistä sotamiehistä huusi niille, saamatta kuitenkaan vastausta. Pimeässä luultiin ne kalastajain veneiksi. Huudettiin vielä toistamiseen. Milenius tunsi sen ensimäisen varapäällikkönsä Willnerin ääneksi.
Katteini vastasi, että laivaa nyt tultiin valloittamaan, että Willnerin ja miesten pitäisi aseiksensa hankkia kirveitä, kalikoita ja mitä muuta käsiinsä saisivat ja että hekin auttaisivat tulijoita. Tuo kaikki oli silmänräpäyksessä tehty. Tällainen ryntäys oli tehtävä pikaisesti ja pontevasti. Vallan hiljaa kiipesivät englantilaiset laivalle ja pääsivät vastustelematta sen kannelle. Milenius huusi väellensä, että englantilaiset olivat heidän liittolaisiaan, joille tulisi olla apuna. Willner ja katteini vaihtoivat muutaman sanan. Katteini sai kuulla että venäläisiä oli kolmattakymmentä miestä, joista useammat kannen alla ja niillä päällikkönä yksi upseeri ja pari aliupseeria. Kannella olevat vartijat joko surmattiin taikka pyysivät he armoa. Kannen alla olijat melskeestä säikähtyneinä, pakenivat salonkiin ja antautuivat siellä voittajain armoihin, kun olivat saaneet Froubrigdeltä vakuutuksen, että heidän henkensä säästetään. Sillä aikaa kuin englantilaiset toimittivat tämän, oli Milenius antanut väkensä irroittaa laivan ja levittää purjeet. Ankkuri nostettiin ja hinaten englantilaisten veneet mukanansa, Salama lähti täysin purjein satamasta vanhan Pekka Nordin taatulla johdolla. Linnasta ei kuulunut ainoatakaan laukausta; siellä oli ihan pimeää ja hiljaista. Kello 3 aamulla pääsi Salama veneineen Dragonin ankkuripaikalle, jossa niitä tervehdettiin raikkailla hurraahuudoilla korvetista. Katteini Seymour vastaanotti Mileniuksen suurimmalla kohteliaisuudella. Arvokas lasti, josta miehille oli tuleva hyvät palkkiorahat, lisäsi sekin yleistä mielihyvää laivalla.
Ensimäiseksi tiedusteli Milenius, miten oli käynyt Yrjö Evertin ja hänen vangiksi otettujen kumppaniensa. Froubrigde sanoi, että he olivat lähetetyt Napierin päällikkölaivalle "Duke of Wellington." Silloin kun Miranda ja Dragon ajoivat takaa Salamaa, olivat he kieltäyneet palvelemasta kanuunien luona ja niinikään hurranneet ja osottaneet sopimatonta iloa, kun Miranda törmähti torpeedoon ja Salama onnellisesti, pääsi pakoon. Froubrigde vakuutti, ettei heille tapahdu mitään pahaa, mutta kuitenkin pidettiin sopivana lähettää heidät päällikkölaivalle palvelemaan.
Barinskyä oli mitä ystävällisimmin kohdeltu Dragonilla, Bestysjeffiä samoin. Ruhtinaan ja Mileniuksen kesken sovittiin, että hän ja kasakka Salaman mukana tulisivat Gefleen. Ennen kaikkea halusi ruhtinas saada tavata puolisonsa, joka Haaparannan kautta kyllä helposti pääsi Gefleen.
Ruhtinas sanoi: "totta kyllä, että te, katteini Milenius, kansalaiseni vilpin kautta jäitte ilman rahtipalkkaanne, mutta siitä saatte olla varma, ett'eivät kaikki venäläiset ole Streboffin tapaisia, ja kun minä kerran kuten varmaan toivon, saan ryöstetyt tilukseni ja tavarani takaisin, olen teidät palkitseva. Tätä en sano siksi, että kullalla voisi palkita sitä, mitä te minun hyväkseni olette tehneet ja uskaltaneet, vaan osottaakseni hyvää tahtoani ja korvatakseni reitaajallenne hänen tappionsa."
Sill'aikaa kuin veneet onnellisesti suorittivat tehtävänsä, oli satamalaivan vartijavene ottanut kiinni erään selejä lastin hinnaksi ja tiedon Suderoffin kanssa sopimastansa rahtimatkasta Viipuriin, oli patruuna Wulff saanut, mutta sittemmin ei kuulunut mitään tietoa laivasta. Mimmin murhe ja tuska oli ääretön, etenkin kun hän oli saanut kuulla mihin tarkoitukseen Salamaa käytettiin. Hän soimasi isäänsä, että hän katalasta voitonpyynnistä oli houkutellut Mileniusta sellaiselle vaaralliselle retkelle. Hänen valituksensa ja voivotuksensa karkoittivat ilon ja rauhan patruunan kodista, ja patruuna, aivan yhtä levoton ja mielipahoillaan kuin tyttärensäkin, teki sen järkähtämättömän päätöksen, että jos Salama onnellisesti tulee takaisin, sitä ei enää käytetä alkuperäiseen tarkoitukseensa.
"Ei sovi uhkarohkeudella karkoittaa onneansa", oli hän sanonut itselleen. "Minä olen tällä toimella ansainnut niin paljon, että jo sopii tyytyä. Hm, en luullut Mimmin asiata niin paheksivan. Olkoon menneeksi, saakoon hän vain minun puolestani rakastamansa katteinin, jota minäkin suuresti kunnioitan ja muita mieluummin otan vävykseni. Tulisi vain sulhanen tänne, kyllä minä häät pitäisin. Oli sitä Mileniuksella sisua kun otti mennäksensä Viipuriin. Kuin vain ei hänelle olisi mitään tapahtunut. Jos hän joutuu vihollistensa käsiin, niin — hiisi vieköön, en tahdo ajatellakaan, miten silloin käy."
Mutta sittekin ajatteli hän sitä yöt päivät ja jos hän koettikin päästä levottomista ajatuksistansa, muistuttivat Mimmin huokaukset ja punoittavat silmät häntä ehtimiseen Salamasta. Patruuna tuli yhä synkemmäksi, laivan ja sen väen kohtalo eivät lopulta suoneet hänelle hetkenkään lepoa. Näin synkkämielisenä ollessaan tuli häntä tervehtimään raatimies Evert.
"Minä tulen", sanoi raatimies, "antamaan sinulle tietoja, joita olen saanut kirjeessä Yrjö-pojaltani. Ikävä tapaus, hyvin ikävä."
Patruuna hypähti kirjoituspöytänsä äärestä, kasvoiltansa kalman kalpeana.
"Sanoit: ikävä tapaus, veikko Evert", jupisi hän värisevin huulin, "sano onko Salama ryöstetty? joutuin; muuten tulen hulluksi."
"Niin hullusti kai ei sentään ole, mutta ikävästi sittekin", vastasi raatimies niin pitkään, että patruunalla oli hyvin aikaa tuskistella. "Jos olisin aavistanut, että laivaa käytettiin sulunsärkijäksi, ei Yrjö milloinkaan olisi saanut astua sen kannelle. Se vain on varma…"
"Keskustellaan sittemmin siitä, oliko se oikein vai väärin", keskeytti hänet patruuna. "Nyt kysyn sinulta, veikko, ihminen, sano selvään, tiedätkö onko Salama säilyssä vai eikö, elääkö sen katteini vai ovatko englantilaiset hänet hirttäneet; armosta sano se minulle."
"Poikani kirjoittaa, että Salama onnellisesti pääsi Lovisaan, mutta että Yrjö ja kaksi muuta sen miehistä olivat joutuneet englantilaisten vangiksi. Yrjön kirje oli kirjoitettu englantilaisella päällikkö-laivalla 'Duke of Wellington.' Hän on ollut useammassa pienemmässä tappelussa, ja Jooseppi-setä ennusti sittekin väärin, kun sanoi, että joku minun kolmestatoista lapsestani tulee hylkiöksi. Yrjöstä ei ainakaan sellaista tule, sillä hän on käyttäytynyt miehentavoin ja osottanut niin ylevän jaloja tunteita, että saatan olla ylpeä kelpo pojastani."
Patruuna rohkeni taaskin hengittää. Sen että Yrjö ja kolme muuta miestä oli joutunut englantilaisten valtaan, oli Milenius hänelle kirjoittanut, vaikka patruuna ei sitä ollut raatimiehelle sanonut, jott'ei tämä suotta surisi. Olihan siis vielä toivoa Salaman olevan vapaana. Siitä iloisena puristi hän raatimiehen kättä ja sanoi:
"Minä olen Yrjön kummi enkä häntä unohda. Vankina hän ei voi kauan pysyä, ja kotiin päästyä saa hän ruveta lukemaan varapäällikön tutkintoa, minun kustannuksellani tietysti. Eikä se haittaa, että hän saa oppia englanninkieltä sekä kuria ja järjestystä sotalaivalla. Jumala suokoon, että minäkin nuoruudessani olisin jotakin hyödyllistä oppinut, eipä silloin olisi ollut niin vaikea hankkia tietojani vanhemmalla iällä. No, mitä poikasi kirjottaa?"
Raatimies asetti silmälasit nenälleen ja rupesi lukemaan Yrjön kirjettä, joka oli sekä pitkä että ainehikas. Sulimmalla hellyydellä puhui hän siinä vanhemmistansa. Hän kertoi tapahtumat Salamalla, vangitsemisensa ja palveluksensa Dragonilla. Vielä kertoi hän osallisuudestaan useammassa pienessä tappelussa, etenkin maallenousu-yrityksistä Suomen rannalle laivaston pienemmillä aluksilla. Kerromme tässä kohtauksen yhdestä sellaisesta kahakasta, joka osottaa, miten jalointa ihmisyyttä voi tavata keskellä sodan kauhuja. Se on todellakin kaunis urostyö sodanaikana. Siitä kirjottaa Yrjö Evert seuraavasti:
— — — "Jok'ainoa laivan miehistä tarjoutui vapaaehtoiseksi, mutta päällikkö valitsi mielensä mukaan parhaimmat ja minäkin lähetettiin merimiesten muassa maalle. Rantaa kohti soutaessamme näkyi maalla sotaväkeä, mutta laukaus 'Bloodhoundin' kylkitykistä karkoitti ne tykkänään. Meidän miehiä hajaantui kappaleen matkan päähän rannasta sill'aikaa kuin venemiehemme valloittivat muutaman vihollistemme jättämän kanuunan. Viholliset seisahtuivat metsän suojaan ja alkoivat ampua. Minä tähtäsin tarkoin yhtä heistä, laukasin ja mies kaatui kuin kannaltansa hakattu puu. Samalla erää laukasi 'Cruiser' koko kylkirivinsä, kuulat sinkoilivat metsään ja vastustajamme pakenivat. Joku vastustamaton halu pakotti minua käymään katsomaan sitä miestä, jonka olin ampunut, elikö hän vielä vai oliko hän jo kuollut. Hän makasi liikkumattomana ja minä pelkäsin häntä enemmän sellaisena kuin äsken seisovana ja aseellisena. Hyvin kamala tunne on katsella ihmistä, jonka tietää surmanneensa. Hän oli avannut nuttunsa ja puristi kättä rintaansa vastaan, siihen kohtaan, mihin kuula oli sattunut. Hän hengitti raskaasti ja verta pursui joka hengenvedolla sekä suusta että haavoista. Muotonsa oli kalman kalpea; suurilla kirkkailla silmillänsä tirkisti hän minua. Sitä näkyä en milloinkaan voi unohtaa. Hän oli kaunis nuori mies, ei ainakaan yli viidenkolmatta ikäinen. Minä asetuin polvilleni hänen viereensä ja sydämeni sykki niin kovasti kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan. Hän oli oikein ruotsalaisen näköinen eikä ensinkään näyttänyt viholliselta. Mahdotonta on kertoa mitä tunsin povessani, mutta jos oma henkeni olisi voinut pelastaa hänet, luulen että olisin sen antanut. Minä panin hänen päänsä polvilleni, hän tarttui minun käteeni ja koetti jotain sanoa, mutta ei saanut ääntä. En minä häpee tunnustaa olleeni häntä heikompi, sillä hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta minä en voinut pidättää omiani. Hän ummisti silmänsä, mutta samassa paukahti laivastamme kanuunan laukaus, joka kutsui meitä takaisin ja se herätti hänet. Hän osotti sormellaan rantaa ja metsää kohti, minne hänen toverinsa pakenivat. Mies poloinen, hän ei varmaankaan aavistanut, että juuri minä olin hänen surmaajansa. Olin epätietoinen, miten erota hänestä. Sitä ei kuitenkaan kauan kestänyt, sillä samassa tuli häneen kova kouristus, silmänsä särkyivät ja huoaten heitti hän henkensä. Minä toivon jumalan ottaneen hänet ikuiseen rauhaansa. Hänen päänsä laskin minä hiljaa maahan ja jätin hänet siihen."
"Hm, — jalosti, ihmismäisesti tehty; siitä on pojallesi kunniaa, veikko Evert", sanoi patruuna. "Yrjöstä kyllä aikanansa tulee mies. Mutta mitä tirkistelet paperiisi; onko siinä vielä jotakin mainittavaa?"
"Onpa niinkin, sitä en vielä huomannutkaan; sillä ihan äsken sainkin tämän postista", vastasi raatimies. "Kuoressa on erityinen pieni kirjelippu, jonka sisällön luulen ilahuttavan sinua Wulff veikko. Kas näin seisoo siinä:
"Salama lähti Lovisasta, Dragon ja Miranda ajoivat sitä turhaan takaa. Me seurasimme sitä aina Viipurin saaristoon, mutta se pääsi onnellisesti tiehensä. Me ruotsalaiset iloitsimme siitä rehellisesti ja kieltäysimme hoitamasta niitä kanuunia, jotka ampuivat meidän oivallista laivaamme. Salamaa vainotessaan tarttui Miranda venäläiseen torpeedoon ja katteini Milenius pääsi onnellisesti Viipuriin. Enempää en nyt ehdi."
"Hei ja hurraa!" huusi patruuna ja pyöräytti iloissaan raatimiestä kerran ympäri lattian, sitte riensi hän ovelle, avasi sen ja huusi ylikertaan:
"Mimmi, Elviira, tytöt, lapset! kuulkaa, tulkaat tänne! Salama ja Milenius ovat säilyssä ja onnellisesti päässeet Viipuriin. Tulkaa paikalla tänne! Olen ilosta pyörtyä. Oiva mies tuo Milenius, katteinien parhaita. Kas tässä ovat tytöt; lue heille Yrjön kirje, veli Evert, eläkä unohda sitä pientä kirjelippua, mikä olikin kaikista paras."
Mutta kun vihdoin Salama itse saapui Geflen satamaan eräänä kauniina iltana ja tieto siitä tuotiin patruunalle, yltyi ilo ylimmilleen reitaajan talossa. Mimmin silmät riemusta säihkyivät nähdessään jälleen sen, jota hän maailmassa enimmin rakasti ja kun katteini patruunalle esitti ruhtinas Barinskyn ja kertoi hänen elämänsä vaiheet sekä miten hän itse oli välttänyt kaikki häntä tällä matkalla kohdanneet vaarat, silloin loistivat kauppamiehen kasvot ilosta ja mielihyvästä. Kun katteini oli kertomuksensa päättänyt, sanoi patruuna:
"Minä olen teille, katteini suurimmassa määrässä tyytyväinen ja te ansaitsette tulla onnelliseksi. Kuuden viikon kuluttua vietätte häitä tyttäreni kanssa, joka myötäjäisiksi tuo teille muun muassa sen laivan, joka epäilemättä on käynyt teille rakkaaksi ja jota te näin taitavasti ja tavattoman onnellisesti olette kuljettanut. Elkää kiittäkö minua, katteini; Joonas Wulffilla on varaa antaa vävynsä vaikutusalakseen valita joko maan tai meren. Kun manner rupee tuntumaan ikävystyttävältä, valjastakaa silloin Salama, ottakaa vaimonne Mimmi mukaanne ja tehkää matkoja, sellaisia, joista lähtee sekä huvia että hyötyä."
Ja patruuna piti sanansa. Kuusi viikkoa myöhemmin vietti Kaarle Milenius häitä Mimmi Wulffin kanssa Geflen kaupungissa. Ne olivat komeat ja kaikin puolin onnistuneet pidot. Vierasten joukossa olivat ruhtinas ja ruhtinatar Barinsky, joka onnellisesti oli päässyt Gefleen ja siellä tavannut puolisonsa. Oli siellä vielä Gregorius Bestysjeff ja vanha luotsi Pekka Nord'kin, joka katteinin kutsumana oli tullut Prestön-saarelta Gefleen katteinin häihin. Päivä oli ihmeen kaunis ja satamassa oli Salama puettu liehuviin lippuihin kannesta mastonhuippuun asti. Höyry tuprusi venttiileistä ja putkista, se oli valmis panemaan koneensa käymään. Minnehän piti Salaman lähteä?
Heti vihkimisen ja juhlapäivällisten jälkeen oli se vievä nuoren parin etelän lämpöisiin maihin, muun muassa Italiaan. Patruuna oli niin tahtonut ja niin oli nyt tapahtuvakin. Ruhtinas Barinsky ja hänen puolisonsa olivat kutsutut osallisiksi tälle matkalle ja sen tarjouksen olivat he suurella kiitollisuudella vastaanottaneet. Laivan taloudenhoitajaksi oli otettu Bestysjeff ja uhkapurjehtijan entiset miehet olivat tälläkin kertaa pestatut sen hupaiselle ja vaarattomalle matkalle. Kyllä oli katteini saanut taistella ennenkuin sai patruunan suostumuksen naida hänen tyttärensä, mutta tulipa sitte Joonas Wulffista yhtä antelias kuin oivallinen appi. Pahat kielet sanoivat — ja niitähän on runsaasti kaikkialla — että rikas Wulff oli pannut toimeen kaiken tuon komeuden saadaksensa prameilla rikkaudellansa ja toiset kielet, aivan yhtä pahat, milt'ei pahemmat, sanoivat, että entisen lautakartanon miehen pitäisi hävetä sillä tavoin pöyhkeillä ja olla olevinaan muita etevämpi; hän muka oli unohtanut kantaneensa tuohikonttia ja käyneensä "pikisaumasilla." Mutta ne, jotka näin puhuivat ja päättelivät, olivat kiukkuisia kadehtijoita, jotka varmaankaan eivät olisi tehneet, mitä Wulff teki. Hän näette lahjoitti sinä samana päivänä suuria summia vaivaishoidolle ja opistoille sekä auttoi salaisesti puutteenalaisia, siten kuivaten satalukuisten kurjain kyynelet.
Pariskunta oli vihitty ja vieraat kävivät sille onnea toivottamassa, vaahtoavat samppanjalasit kädessä. Nuoren parin malja oli juotava ja esille astui muuan nuori ilomielinen merikatteini, sulhaisen nuoruuden ystävä. Hän nosti lasinsa, korotti äänensä, puhui ja sanoi:
"Veikkoseni, verrattoman onnellinen olet sinä, jopa onnellisempi kuin rasvamerillä purjehtija. Apeksi sait rikkaan Wulffin, joka tietysti tekee sinusta Ruotsin Rothschildin, mutta kalliimpi on kuitenkin se helmi, joka vieressäsi seisoo, sen huomaan silmistäsi. Te olette nyt yhteen solmitut ja saatte yhtenä tehdä elämän pitkänmatkan. Tulkoon se riemuisaksi elköönkä ennen loppuko kuin on vietetty kultahäitänne. Toivotan, ettei onnenne milloinkaan siirry oikeasta kulkuväylästä, pitäkää tarkkaa suuntaa ja vähentäkää purjeita ennenkuin nousee myrsky. Painolastina olkoon teillä paljon rakkautta, uskoa ja toivoa, sillä silloin asuvat rauha ja riemu mielessänne. Jos sää muuttuu myrskyiseksi ja taivas käy pilviseksi, käärikää silloin purjeet ja luottakaa siihen, että mahtava peränpitäjä pian hankkii hyvän sään ja myötäisen tuulen. Veikkoni, sinä nostat ankkurin ja lähdet kaukaisille vesille, mutta minne menetkin, olette aina mielessämme. Tule leivon mukana takaisin pohjolaan ja sitte pysykää täällä, sillä totta on, että 'autuas se, joka ei nuorena sortunut maaltaan'."
Pari tuntia myöhemmin höyrysi Salama satamasta ja sen muassa sulhanen, morsian ja ne toiset, jotka jo mainitsimme. Laivasta ja sen rannalta liehuteltiin ja hurrattiin jäähyväisiksi ja vanha Pekka Nord heilutti hattuansa niin kauan kuin hän hiemankin näki laivaa ja sen katteinia, sillä hän rakasti niitä molempia. "Katteini ansaitsi onnensa, sillä reippaampaa merimiestä ja rohkeampaa miestä en ole milloinkaan tavannut", jupisi luotsi. "Onnea matkalle, olkoon Jumala laivan ja sen väen kanssa!"
Elviira jäi kotia isänsä luokse, eikä tahtonut hänestä luopua. Mitä tulee häneen rakastuneesen englantilaiseen luutnantti Cutleriin, haki hän siirtoa Mirandasta ja sai paikan eräällä 44-kanuunan laivalla, joka lähti Itä-Intiaan. Hän ei voinut kestää häijyn Joneksen ainaisia pistopuheita. Kalkuttassa tutustui hän erääsen rikkaasen sitrunakeltaiseen rouvasihmiseen, joka oli hindulaisen leski. Hän otti sen vaimoksensa ja erosi virastaan. Emme osaa sanoa, tuliko hän onnelliseksi, mutta toivomme niin käyneen. Hyvänluontoinen Cutler ansaitsi hänkin vähän onnea elämässä.
YHDESTOISTA LUKU.
Uhkapurjehtijan entinen laivapoika englantilaisella sotalaivalla.
— Keskustelu mastossa. — Wiaporin pommitus. — Laivasto lähtee
Itämerestä. — Yrjö Evertin myöhemmät elämänvaiheet. — Loppunäytelmä.
Kuten Jones oli ennustanut, ei mitään tärkeitä sotatapauksia, vuoden 1854 lopulla enää tapahtunut Itämerellä. Matalakulkuisten laivan puute oli sellainen este, ettei voitu Itämeren kaupunkeja ja linnoituksia hätyyttää. Liittolaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin sulkea satamat, pitää Venäjän laivastoa suljettuna ja toimettomana. Englannissa ja Ranskassa ruvettiin kiiruimmiten rakentamaan höyryllä kulkevia kanuunaveneitä ja uivia pattereja, jotta varhain tulevana keväänä päästäisiin tehokkaammasti toimimaan noissa vaikeakulkuisissa vesissä.
Liittolaisten laivat lähtivät syksyllä Suomen vesiltä ja kääntyivät kotiinsa.
Pian oli talvi rakentava tukevamman sulun Suomen- ja Pohjanlahdelle sekä sulkeva niitten rannoilla olevat satamat. Pohjoistuuli, jää ja lumi olivat kylläkin vihollisia, aivan yhtä ankaria kuin Länsivaltain laivastotkin.
Mutta yli Pohjanmeren purjehtivat laivastot kotia kohden. Syysauringon viileät säteet valaisivat tuota mahtavaa hävittäjä-joukkoa, joka, vaikka kyllä monilukuinen ja voimakas, oli niin vähän saanut aikaan. Keskustan etunenässä purjehtii uhkea kolmikantinen, 700 hevosen voimaisella koneella ja 131 kanuunalla varustettu laiva "Duke of Wellington." Se on englantilaisten pelottava päällikkölaiva. Elköön lukija unohtako, että pansarilaivain ja monitorien aika ei silloin vielä ollut tullut. Päällikkölaivan vanavedessä tulevat S:t Jean d'Acre, 100 kanuunaa, kone 600 hevosen voimainen; Neptun, 120 kanuunaa; ruuvilaiva Nile, 91 kanuunaa, kone 500 hevosen voimainen; ruuvilaiva Royal Georg, 120 kanuunaa, kone 400 hevosen voimainen y.m. komeat rekattilaivat Euralus, Arrogant, Amplian, Miranda j.n.e. sekä korvettilaivat Cruiser, Desperate, Conflict, y.m. Tuosta laivastosta ylpeilee jok'ainoa englantilainen; se on Britannian varus ja turva, sen valtiollisen voiman kannattaja, se käsi, joka pitää miljoonia kaukaisia kansoja kurissa ja pakottaa ne Englannin vallan ja herruuden alaisiksi, se, mikä saa kaukaiset maat ja kansat tottelemaan Englantia ja nöyrtymään sen laille.
Duke of Wellington'in isomärssissä, johon helposti mahtuu sata miestä, makaa vartijamiehiä ryhmittäin. Muitten muassa on siellä Yrjö Evert ja hänen hyvä ystävänsä Edvard Ryd. Yrjö on kelpolailla miehistynyt. Hänen kasvonsa ovat päivettyneet ja niitä varjostaa hieno parran untuva, joka tekee ne miehuullisemman näköisiksi. Hänestä ja Ryd'istä pidetään paljon heidän rohkeutensa ja reippautensa tähden. He ovat olleet osallisina monessa pienemmässä ottelussa. Yrjö Evert on "sininuttuna" oivallinen ja kumppaninsa suosivat häntä suuresti.
Englantilaisten laivain piti mennä Spitheadiin, ranskalaisten
Cherbourgiin, Brestiin ja Touloniin.
Yrjö ja Edvard Ryd keskustelivat ystävällisesti:
"Kuten jo olen sinulle ehdottanut", sanoi Ryd kumppanillensa, "karkaamme me niin pian kuin maihin tulemme. Minä olen ennen ollut Portsmouthissa, tunnen siis vähän paikat. Jos vain vanha Peggy Oliver elää, ei ole mitään hätää. Hän osaa kätkeä merimiehen niin hyvästi, ett'ei elävä silmä sitä löydä. Peggy on kunnon eukko, siihen saat luottaa."
"Mikä on hänen elinkeinonsa?" kysyi Yrjö.
"Hän pitää pientä boardinghousea, asuntoa merimiehille ja sen mukana kapakkaa", vastasi Edvard. "Se on oikein lemmon eukko, irlantilainen, varmaankin 70 vuoden vanha. Minä karkasin kerran amerikalaiselta ja menin Peggy Oliverin luokse. Hän otti minut hoitaaksensa ja vaikka poliisi vainosi minua ja haki jokikisen nurkan ja pielen Peggyn huoneessa, niin minuapa ei löydetty. Hän näet kätki minut vanhaan kellariholviin kapakkahuoneen lattian alle ja poliisi sai pitkän nenän."
"Käyköön miten tahansa, mutta minä en kauemmin viihdy sotalaivalla", sanoi Edvard. "Minä haluan vapaaksi ja kauppalaivaan. Nyt olen jo mies tullakseni toimeen missä merimiestyössä hyvänsä, mutta täällä olemme kuin orjat saamatta mitään palkkaa. Olkoon että tämä on hyvä koulu, mutta minun ei haluta siihen jäädä."
"Mutta miten tulemme rahattomina toimeen", sanoi Yrjö, "sehän on pahin mutka."
"Vanha Peggy on hameellinen boardingmaster; jos vaan onnellisesti pääsemme hänen luoksensa, antaa hän meille lainaksi sen verran kuin tarvitsemme", vastasi Ryd. "Hän hankkii meille pestin ja saa sitte katteinilta mitä on kuluttanut. Niin on vallan tavallista meille merimiehille. Ei meillä ole muuta kuin boardinghouse ja kapakka. Meistä ei pidetä mitään huolta, senpä vuoksi käy, niinkuin käykin."
"Mutta Englanti on jo ruvennut muistamaan merimiehiänsä; minä olen kuullut, että useammissa sen suuremmissa merikaupungeissa on merimieskoti", vastasi Yrjö.
"Aivan totta, mutta ne merimieskodit, vaikka ovatkin hyviä, eivät riitä niille tuhansille merimiehille, jotka käyvät ulkomaan suurissa merikaupungeissa", vastasi Edvard. "Kun muistaa, että se osa Isonbritannian tavaroita, mikä aina on vesillä, nousee 80:teen miljoonan punnan arvoon, on samalla myönnettävä, että koko kansalla on täysi syy huolehtia sen kansaluokan kohtalosta, jonka haltuun ja huostaan niin suuri osa sen tavarata on uskottu. Tärkeältä tuntuu, että ne miehet ovat kunniallisia, taitavia, hyväntapaisia ja jumalisia. Sitä siis tulisi kaikkein meriliikettä harjottavain kansain muistaa. Ruotsissa ei ole mitään tehty meidän merimiestemme hyväksi; Englannissa on jo vähän tehty ja tekeillä on vielä enemmän."
Ryd puhui totta. Vaikka on myönnettävä Englannin merimiehillä olevan monta jaloa ominaisuutta, havaitaan kuitenkin, etteivät ne siveellisyydessä ja hurskaudessa ole ensinkään eteviä, jos kohta tässäkin kohdin löytyy poikkeuksia.
Englannin sotalaivasto saapui onnellisesti Spitheadin ulkosatamaan ja vangit, joita laivoissa oli useampia, lähetettiin Victory nimiselle kolmekansilaivalle, lord Nelsonin päällikkölaivalle, joka seisoi sisäsatamassa. Turhaan pyysivät Salaman neljä miestä vapauttansa. Heille vastattiin lyhyesti, että kiittäkööt Jumalaa siitä että pääsevät hirttonuorasta, he kun olivat olleet sulunsärkijöitä, todellinen syy oli kumminkin suuri puute merimiehistä, jonka vuoksi ei ollut varaa laskea miehiä irti. Victory laivalla täytyi heidän äkseerata purjeilla ja kanuunilla niin kauan kuin sää ja vuodenaika sen sallivat. Heitä ei laskettu maalle ja usein he yrittivät karata, mutta aina turhaan.
Victory laivassa olevista vangeista oli pari koettanut karata jonka vuoksi kaikkia vankeja alettiin ankarasti vartioida. Yrjö Evertin ja Rydin karkaamisyritykset siis jäivät onnistumatta. Oli jo vuoden 1855 huhtikuu, mutta yhä vielä he olivat sotavankina. Niitä miehiä varten, jotka halusivat meritieteitä oppia, oli toimitettu koulu laivaan ja sen opetusta käytti Yrjö ahkeraan, josta hänelle vast'edes oli suuri hyöty. Edvard Ryd sen sijaan yritteli ehtimiseen karkaamista. Hän koetti taivuttaa Yrjöä yöllä hyppäämään laivasta ja uimaan maalle, jossa hakisivat Peggy Oliverin, mutta siihen Yrjö ei suostunut, koska se hänen mielestänsä oli liian rohkea hanke, jonka vuoksi ei ollut sen onnistumisestakaan toivoa. Jos he saataisiin kiinni, seuraisi siitä kova rangaistus, jonka alaiseksi Yrjö ei tahtonut antautua. Hän odotti parempaa tilaisuutta vast'edes. Ryd taas pysyi jäykästi päätöksessänsä. Eräänä pimeänä yönä kiipesi hän alas ankkurikettinkiä myöten ja alkoi uida kaupunkia kohti. Mutta pahaksi onneksi huomasi hänet muuan vartijavene ja hän vietiin takaisin. Mies tuomittiin saamaan kaksikymmentä köydenpään lyöntiä. Ainoatakaan valitusta päästämättä hän kärsi rangaistuksensa, mutta hänen kiukkuiset silmäniskunsa osottivat, että hän pian aikoi karata uudestaan. Muutamia päiviä myöhemmin jaettiin vangit laivaston eri haaroille lähteville laivoille. Yrjön ja Rydin oli eroaminen. Yrjö joutui Snapper nimiselle kanuunaveneelle, Ryd Ermouth nimiselle sotalaivalle. Laivasto oli valmistettava ensi keväänä meneväksi Itämereen ja Suomen lahteen amiraali Dundasin johtamana. Kaipauksella ja ikävällä erosivat Ryd ja Yrjö toisistaan sillä heistä oli tullut todelliset ystävät. Yrjö kirjoitti pitkän kirjeen vanhemmillensa ja kertoi siinä kaikki, mikä häntä oli kohdannut; hän ehkä etäältä saisi nähdä kotimaansa rannikon, vaan ei tavata omaisiansa.
Englannin Itämerenlaivastoon yhdistyi Ranskan laivasto amiraali Penaudin johtamana. Suomen ja Venäjän Itämeren-satamat suljettiin uudestaan ja nyt alettiin todenteolla tuumailla Wiaporin pommittamista, jotta Venäjälle tulisi tuntuva isku.
Wiaporin linnoitus, jota vastaan liittolaiset nyt olivat päättäneet käyttää hirveää sotavoimaansa, on kuten tiedetään rakennettu kallioon ja kalliolle puolen penikulman päähän Suomen pääkaupungista Helsingistä. Linnoitettuja saaria on seitsemän. Niistä on suurin Kustaavi-niminen, jossa linnanpäällikkö asuu. Wiaporia on sanottu Pohjolan Gibraltariksi. Pitääkö se väite enää paikkansa, lienee epätietoista; ainakin huomattiin sillä, liittolaisten laivain sitä pommittaessa, olevan kylläkin heikkoja puolia. Ainoa kulkuväylä Helsingin redille, joka on Venäjän valtakunnan suurimpia sotasatamia, käypi näitten lujasti varustettujen saarien välitse, joissa on 800 suurimmanlaista kanuunaa. Kun Wiapori on pelkkää kiveä, ei sitä voi maalta piirittää; ainoa keino sitä hävittää on pommittaminen meren puolelta. Wiaporin rakensi 18:ta vuosisadalla Kustaavi III:nen hallitusaikana kreivi August Ehrensvärd. 1809-vuoden sodan aikana antoi kavaltaja tämän lujan linnan ilman ottelua venäläiselle kenraalille Barclay de Tollylle, oinain valtiollisten mielipiteittensä tyydyttämiseksi, kokonaan unohtaen velvollisuutensa isänmaataan kohtaan.
Liittolaisten laivasto seisoi Wiaporin edustalla. Oli elokuun 7 päivä 1855. Aurinko valaisi Suomenlahden laineita ja tuota uljasta laivastoa, joka oli aikeissa koetella voimiaan Ehrensvärdin nerokasta luomaa vastaan. Edellisenä päivänä oli itse amiraali Penaud tullut Tourville laivalla ja heti hänen jälkeensä kaikki muut Ranskan osaston laivat!
Molemmat ylipäälliköt ryhtyivät heti tarpeellisiin alkutoimiin Wiaporia vastaan. Venäläiset olivat edellisenä vuonna samoinkuin vuoden 1855 viimeksi kuluneina viitenä kuukautena uutterasti parannelleet ja varustelleet täällä, rakentaneet uusia pattereja jokaiseen sopivaan paikkaan ja estäneet laivoja lähestymästä muuta kuin tätä monimutkaista tietä.
Amiraalit sen vuoksi päättivät, ett'eivät laivoillansa tee yleistä ryntäystä, vaan ainoastaan semmoista hävitystä, mitä mörssäreillä voidaan aikaan saada.
Linnan melkein pääsemätön asema teki vaikeaksi valita mörsärilaivain paikkaa sopivan kauaksi tai lähelle. Pommittamisen valmistukset olivat siis tehtävät niin varovasti ja huolellisesti, että niihin kului pari päivää, jotenka alottamisen merkki voitiin antaa vastaa elokuun 9 p:nä kello 7 aamulla.
Tulta salamoi laivojen koko rivistä; yhdeksänkolmatta englantilaista ja ranskalaista pommia lensi yht'aikaa linnaan. Siellä oli siihen asti oltu vaiti, vaan nyt vastattiin heti kohta. Taistelu oli alkanut.
Paksu savu tuprusi jo monesta kohdin linnassa. Kello 10 ja 11 välillä kuului ankara räjähdys; muuan ruutikellari oli syttynyt ja lensi pirstaleina ilmaan. Siitä päästivät liittolaiset riemuhuutoja. Taistelu kävi tuimaksi. Melkein kaikki Wiaporin patterit ampuivat kaikilla kanuunillansa. Ranskan ja Englannin kanuunaveneet viskelivät granaatteja ja jykeviä kuulia; näitten paljouden ja sen nopeuden, millä taistelulinjaa muutettiin, piti houkutella vihollista kääntämään huomionsa pois mörsärilaivoista, joihin se muussa tapauksessa olisi tähdännyt kaikki kuulansa.
Kello vähää ennen kahtatoista kuului toinen räjähdys; se oli tuntuvasti voimakkaampi kuin edellinen ja sitä seurasi kaikkialle leviävä tulipalo. Ei kulunut paljon aikaa, kun vielä tapahtui kolmas räjähdys, joka peitti melkein koko linnan savuun. Muutaman hetken aikana kuului yhtämittaista, ukkosen jyrinän tapaista paukkinaa. Tuo viimeinen räjähdys surmasi viholliselta paljon miehiä. Liittolaisten upseerit eivät milloinkaan olleet mitään hirveämpää nähneet. Sekasorto oli Wiaporissa ääretön ja siitä hetkestä alkaen kävi ampuminen sieltä tuntuvasti heikommaksi. Moni patteri herkesi kokonaan ampumasta; ainoastaan kaksi niistä kiusasi yhä liittolaisten laivoja. Tulipaloja syntyi ja yltyi yhä useammalla haaralla. Makasiineja ja halkovarastoja paloi monessa paikoin.
Mörssärilaivain ammunta oli koko päivän hyvin vilkas. Linnastakin kiihkenee ammunta ja kuulia tuiskuu rakeitten tapaisesti liittolaisten laivoille. Muuan kuula särkee yhdestä veneestä kanuunan alustimen; siitä lähtenyt kappale sattuu upseeriin, jonka se kaataa. Hän luullaan kuolleeksi, mutta kun tungetaan hänen ympärillensä, nousee hän niinkuin ei olisi mitään kolahusta saanutkaan. Toiselta kanuunaveneeltä sattuu tulikuuma kuula lävistämään kannen; se tunkee ruutisäiliöön, mutta tarttuu siellä erään vaskisen laatikon ja seinän väliin. Seinä rupee palamaan, mutta laivan vesiruisku sai palon sammutetuksi.
Amiraalit Dundas ja Penaud ovat kaikkialla; he siirtyvät laivasta laivaan, veneestä veneesen. Upseerit merimiehet ja sotilaat kilpailevat rohkeudessa ja kestävyydessä. Snapperlaivalla ammuskeli Yrjö Evert lankaster-kanuunallansa niin, että hän käytöksestänsä sai korkeimmat kiitokset. Itse amiraali huusi hänelle: "sinä olet kunnon poika", ja käski kirjoittaa hänen nimensä muistiin.
Ammuntaa kesti koko elokuun 9:nen päivän. Se sai aikaan, mitä tarkoitettiinkin ja sitä pitkitettiin vielä seuraavanakin päivänä yhtä hyvällä menestyksellä kuin edellisenäkin. Päivän vaaletessa huomattiin, että eräs kolmikantinen venäläinen sotalaiva ei enään ollut siinä paikassa salmessa, missä se ennen oli ollut. Se oli edellisenä iltana saanut monta kuulaa ja pimeässä oli se siirretty niin etäälle, etteivät kuulat siihen enään kantaneet.
Kun venäläiset huomasivat mörssärilaivain olevan entisellä paikallansa, alkoivat he tuimasti ampua linnasta ja yhdestä laivastansa. He tähtäsivät etenkin erästä patteria pienellä Aapraham nimisellä saarella, jossa liehui Ranskan lippu. Pommin kappaleita ja kuulia oli paksulla koko saarella, mutta yksikään mies ei haavoittunut.
Taistelu raivosi hirveästi. Kuulia, pommeja ja kranaateja vinkui ilmassa. Ruudin savu pimitti auringon. Sydänpäivän aikana syntyi tulipalo muutamassa makasiinissa kirkosta länteenpäin ja se tarttui suuriin rakennuksiin, linnasta samaan suuntaan. Kauhea oli se palo. Liekki kohosi korkeammalle kuin kirkontorni ja ajottain oli savu niin sankka ettei koko Wiaporia näkynytkään. Sen päivän ilta tuotti venäläisille äärettömän vahingon.
Snapperlaivan kannelle putosi pommi. Silmänräpäyksessä juoksi esille Yrjö Evert, otti pommin syliinsä ja paiskasi sen mereen. Hänen kumppaninsa huusivat hänelle hurraata, esimiehensä antoi hänelle kättä ja sanoi.
"Se oli teko, joka korottaa teidät; minä en jätä sitä amiraalille kertomatta ja kun se on tehty pääsette aliupseeriksi."
Yrjö nosti hattuansa ja meni taas hoitamaan kanuunaansa. Jos pommi olisi saanut räjähtää laivan kannella, olisi se tehnyt tuhoja. Sen korjaaminen osotti todellista rohkeutta.
Elokuun 11 p:nä kello 4 aamulla lähetti amiraali Dundas sanomaan amiraali Penaudille että pommituksen tarkoitus oli saavutettu ja ehdotti samalla sen lopettamista. Penaud arveli samoin ja ampuminen lakkautettiin. Sitä oli kestänyt 48 tuntia. Ranskan laivat ja Aapraham-patteri olivat ampuneet 4,150 pommia ja muita kuulia; englantilaiset melkein saman verran, mutta Wiaporin vallit olivat kivestä; kuulat ja pommit eivät voineet niitä särkeä.
Wiaporin pommittaminen oli liittolaisten viimeinen tärkeämpi toimi Itämerellä. Kuin ei ainoakaan venäläinen laiva rohjennut tulla aavalle merelle, ei meritappelua syntynytkään. Satamat pidettiin vieläkin niin kovasti suljettuina ett'eivät pienetkään veneet päässeet niistä liikkeelle. Myöhempänä syksyllä palasivat samat laivat kotiin, mutta pienemmät jäivät talveen asti vartioimaan Venäjän satamia.
Rauha, joka tehtiin maaliskuun 30 p:nä 1856, lopetti vihdoinkin tuon ihmisiä ja rahaa ahmivan sodan. Ranska oli rauhanteon johtaja. Päätöksen allekirjottivat Pariisissa asianomaisten valtakuntain edustajat kynällä, joka oli otettu eläintarhassa olevan korpikotkan siivestä.
* * * * *
Kertomuksemme "Ruotsalaisesta Uhkapurjehtijasta" on lopussa, samalla kuin sotakin loppui. Mutta ehkä jonkun lukijoistamme huvittanee tietää vähän enemmin yhdestä tässä kertomuksessa mainitusta henkilöstä, nimittäin Yrjö Evertistä. Hänestä ja hänen kohtalostansa kerromme siis vielä lyhyesti.
Vaikka sota loppui, ei Yrjö kuitenkaan eronnut Englannin sotapalveluksesta. Rohkeudestansa ja hyvästä käytöksestänsä Snapperlaivalla sai hän kunnia rahan, ja arvon sekä viran korotuksen. Hän siirrettiin Atlanta laivalle, joka kulki matkoilla Välimeressä. Länsi-Intiassa ja Afrikan länsi-rannoilla. Portsmourh'issa suoritti Yrjö talvella v. 1856 parhaimmilla arvolauseilla varapäällikön tutkinnon. Tuon pitkän matkailemisen aikana, joka hänelle nyt alkoi, ja kunnon päällikön katsannon alaisena hänellä oli hyvä tilaisuus koota tarpeellista kokemusta ja ammattiinsa kuuluvia tietoja.
Paluumatkalla Englantiin sai Yrjö isältänsä pitkän ja kauan ikävöidyn kirjeen, jonka hän luki syvästi liikutettuna. Hänen vanhempansa ja muut omaisensa elivät ja olivat terveet. Katteini Milenius ja hänen rouvansa olivat merimatkaltaan palattuaan asettuneet suurenmoiselle maatilalle jonka patruuna Wulff oli ostanut ja lahjottanut heille. Entisestä merimiehestä ja rohkeasta uhkapurjehtijasta oli tullut toimellinen maanviljelijä, joka nyt yhtä paljon harrasti maataloutta kuin ennen merimiehen ammattia. Uudet olot voivat muuttaa ihmisen luonnonkin. Muuan nuori tehtaanisäntä oli nainut Elviiran ja Salaman päällikkönä oli eräs nuori, Mileniuksen tuttava merikatteini. Kirjeen loppu oli näin kuuluva:
"Armas poikani, me odotamme sinua koko sydämestämme. Tule pian, sillä minä ja äitisi olemme vanhat ja toivomme hartaasti eläissämme vielä saavamme nähdä sinut. Sinä olet kokenut paljon kovaa siinä ammatissa minkä itse ja vapaa-ehtoisesti valitsit, mutta sinä kestit koetuksen kunniallisesti. Lienethän jo kasvanut suureksi ja voimakkaaksi; varmaankin olet karaistu ruumiiltasi ja mieleltäsi. Kummisi patruuna Wulff ei ole sinua unohtanut. Hän rakennuttaa uutta laivaa ja sanoo, että sen katteiniksi tulet sinä eikä kukaan muu. Entinen kumppanisi Edvard Ryd on tullut kotiin ja sinusta hän puhuu kiittäen, ja kunnioittaen. Niin nuorena olet jo saanut kunniarahan! Jooseppi-setä valehteli julmasti ennustaessaan että joku monista lapsistani tulisi hylkiöksi. Minulla on iloa ja kunniaa heistä kaikista, sinusta poikaseni yhtä paljon kuin kenestäkään toisesta."
Yrjö heltyi ilon kyyneliin. Merimiehelle on kodista saamansa kirje kovin rakas. Yrjö luki kirjeensä monet kerrat. Hän oli päättänyt vieläkin viipyä merillä, kunnes olisi siksi kokenut ja toimeensa pystyvä, että hän, omaan kuntoonsa luottaen saattaisi astua patruunan luokse ja muistuttaa häntä ennen luvatusta päällikön virasta.
Kolme vuotta purjehti Evert vielä samalla englantilaisella laivalla ja kävi sen ajan kuluessa kaikissa maailman osissa. Vasta v. 1859 tuli laiva Europaan, tuoden lastin Itä-Intiasta Lontoosen. Lontoossa suoritti Yrjö merikatteinin tutkinnon hyvällä menestyksellä. Sieltä tuli hän höyrylaivalla Göteborgiin ja oli silloin täysin kokenut ja kelpo merimies. Göteborgista matkusti hän meritse Gefleen, kotiinsa, jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt mutta kuitenkin aina mielessänsä pitänyt.
Oli kaunis valoisa syyspäivä, jolloin Geflen satamaan tuli se laiva, jonka muassa Yrjökin matkusti. Muuttolinnut siirtyivät etelään ja puitten lehdet kellertivät. Nuori merimiehemme näkee kaupungin edessään. Mitä tunteita värähtelee nyt hänen mielessänsä? Siinä on hänen syntymäkaupunkinsa, jossa hän leikki lapsena, uneksi nuorukaisena elämän iloista ja sen vaiheista. Laiva ankkuroitsee, vene vie Yrjön maihin. Hän lentää katuja kotiin. Siinähän on tuttu syntymäkoti. Monenlaisia tunteita liikkuu miehen mielessä. Ken ihmettelisi sitä? Jok'ainoan, hieno- ja hellätunteisen ihmisen mielessä tekisi samoin. Hän astui perheen avaraan saliin. Siellä istui valkotukkainen ukko ja harmaantuva vaimo. Ne olivat hänen omat vanhempansa. Vanhukset ensin katselivat hetkisen mielestänsä outoa korkeavartaloista tulijaa, joka nähtävästi voimakkaan mielenliikutuksen alaisena ja kyynelsilmäsenä seisoi ovella. Vanhusten sydämmet sykkivät valtaavasti, mutta samassa kumpikin heistä huudahti:
"Yrjö-poikammehan se onkin!" ja silmänräpäystä myöhemmin ovat he hänen sylissänsä, hän suutelee heidän harmaita hiuksiansa ja sulkee heitä riemutsevaa rintaansa vastaan. Autuaallisia tunteita liikkuu heissä.
"Miten suureksi, miehuulliseksi ja voimakkaaksi olet tullutkin", sai raatimies vihdoinkin sanoneeksi, katsellen riemuisasti poikaansa. "Sellaisena kuin nyt olet, olen aina ajatellut sinua takaisin tulevaksi. Meri on sinusta kasvattanut ja tehnyt miehen: se on ollut sinulle hyvä kouluttaja."
Ja äiti, hänen synnyttäjänsä, seisoi siinä kädet ristissä, sydämessänsä hartaasti kiittäen Jumalaa, joka ruumiin ja sielun puolesta turmeltumatonna oli johtanut hänen poikansa kotiin. Hän luki tämän kasvoista, ettei hän ollut synnin, pahain himoin ja raakojen tapojen turmelema. Se päivä vietettiin raatimiehen kodissa sellaisena juhlapäivänä, jota ei yksikään unohtanut.
Yrjön kummi, Joonas Wulff oli hänkin mies, joka ei sanaansa syönyt.
Kevään tultua nosti Yrjö oman lippunsa patruunan uudelle Toivo
nimiselle laivalle, jonka piti lähteä monivuotiselle matkalle
Itä-Intiaan.
Varapäälliköksi samalle laivalle oli palkattu Edvard Ryd. Laivalla pidettiin komeat jäähyväispäivälliset, joissa oli saapuvilla koko Evertin ja patruunan perhe, katteini Milenius vaimoinensa ja Elviira miehinensä. Sitte levitettiin Toivon purjeet. Katselijain onnea toivottaessa ja hurraa huutaessa lähti se nopeasti satamasta. Jäähyväisiksi antoi Yrjö laivansa tykkien jyrähtää. Mekin toivotamme hänelle onnea ja menestystä pitkälle matkallensa.
Hyvästi, synnyinmaa;
Sä synnyinmaa, sä synnyinmaa!
Hyvästi jää!
Mä kiikun harjall' lainehen,
Tie hausk' on tää. — Hyvästi jää!
Kyll' laine voi, ma uskon sen,
Sammuttaa tulta sydämmen.