SEITSEMÄS LUKU.
Salaperäinen nainen. — Onnettomalta kaunottarelta ei voi pyyntöänsä kieltää. — Myrsky. — Luotsi, osaatteko nyt pelastaa laivan? — Kun hätä on pahin, on apu lähin.
Päivän kuluessa yltyi myrsky raivoisaksi. Mirandaa ja Dragonia ei enää näkynyt kirkon tornista, ne olivat ajeltuneet pois rannalta, minnekä, sitä ei tietänyt kukaan. Salama tuskin saattoi pysyä satamalaiturilla; peräpuolelta oli tarvis laskea vielä yksi ankkuri sekä vahvistaa kiinnitystouvit vahvoilla rautakettingeillä.
Veripunaisena laski aurinko länteen ja hämärän tullessa kiihtyi luonnon raivo. Salonkipöydällä seisovan lampun valossa istui Milenius kirjottamassa kirjettä Mimmille. Tuo rohkea merimies kertoeli koruttomilla, mutta sievillä sanoilla rakkautensa ja toivonsa. Ei hän sanallakaan antanut rakastettunsa ymmärtää niitä vaaroja ja ponnistuksia, joita hänen nykyinen toimensa kysyi eikä niitä uusia, jotka epäilemättä uhkasivat häntä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei ensinkään huomannut, miten salongin ovi avattiin ja sisään astui nainen, jonka kasvot olivat kokonaan hunnun peitossa. Hän seisahtui varjoon salongin alipäähän.
Mitähän asiaa oli tuolla naisella, mikä pakoitti häntä myrskystä ja sen kauhuista huolimatta pimeässä käymään rantaan ja huojuvaa porrasta myöten astumaan oudolle laivalle?
Paksu huntu peitti hänen kasvojansa, jättäen ainoastaan silmät näkyviin. Silmät olivat suuret ja lempeät; niistä ilmeni murhetta ja kärsimystä. Hän oli solakka, jäsenet ja vartalo somasti sopusoinnussa. Hänen sinertävän mustat hiuksensa olivat otsalla kiertyneet kiharoiksi ja tekivät hänen kalpeat kasvonsa melkein kolkon näköisiksi.
Kului hetkinen ennenkuin katteini nosti päätänsä. Hän säpsähti huomatessaan kolkon haahmon ovella. Mutta Milenius oli rohkea, hän nousi ja lähestyi paikkaa, missä nainen seisoi liikkumatonna. Olihan se nainen, mitä tarvitsi hänen siis pelätä?
"Ketä haette ja mitä varten olette tänne tullut?" kysyi katteini.
"Minä haen uljasta miestä, semmoista, joka on kyllin jalomielinen ja hyväluontoinen auttamaan onnetonta, kun se hänen apuansa rukoilee", vastasi tuntematon vienolla surullisella äänellä.
"Siitäkö syystä olette minua hakenut?"
"Aivan niin, sillä minä toivon ja uskon teidän olevan semmoisen", vastasi hän. "Minä ajattelen näin: se, joka voittaaksensa maallista tavaraa uljaasti panee alttiiksi oman ja laivamiestensä hengen, laivansa ja tavaransa ja rohkeasti murtaa vihollisten vartijain rivin, ei se kieltäydy auttamasta ja pelastamaan onnetonta, kovasti koetetulle puolisolle se hankkii onnen, antamalla hänelle puolisonsa ja turvansa."
Yhä enemmin kummasteli katteini ja puhuttelijan äänikin miellytti häntä. Hän pyysi naista pöydän luokse istumaan ja istui itse likelle häntä.
"Miten voin minä olla teille avuksi?" kysyi katteini. "Siitä saatte olla vakuutettu, että minä säälin onnetonta, sillä merimiehenä olen minä monta kertaa tarvinnut ja saanut apua ja sääliväisyyttä. Sanokaa siis mitä haluatte ja jos minun voimassani on, en ole tekemättä, mitä tunto ja velvollisuus käskevät."
"Nämä teidän jalomieliset sananne ovat takauksena siitä, etten pettynyt, kun päätin hakea teidät ja uskoa kohtaloni teidän käsiinne", sanoi nainen. "Noin kymmenen vuotta sitten syntyi Pietarissa kapina. Se oli seuraus salaliitosta, jonka tarkoitus oli karkoittaa istuimelta nykyinen keisari Nikolai ja antaa valtikka perintöruhtinaalle lempeälle Aleksanderille. Kapinan syttyessä olin minä ollut kaksi vuotta onnellisissa naimisissa; itse olin silloin ainoastaan 20 vuoden vanha. Puolisoni, ruhtinas Barinsky palveli kaartin katteinina. Hän oli Venäjän rikkaimpia ja mahtavimpia sukuja, hänellä oli suuria maahoveja, hän oli luonnoltansa jalo ja ritarillinen, rakasti vapautta, vihasi väkivaltaa ja sortoa. Mieheni määrättiin kaartin kanssa kukistamaan kapinaa. Tultuansa tapahtumapaikalle näki hän miten hevosväki ja sotamiehet miekalla, painetilla ja luodilla surmasivat joukottain aseettomia katselijoita. Puolisoni veri kiehahti; hänen oikeustuntonsa heräsi nähdessään tämmöistä turvattomain surmaamista. Hän esteli ja hillitsi raivoisaa joukkoa ja pelasti siten monen hengen. Mutta hänen käytöksensä kerrottiin Nikolai-keisarille, joka sanoi miestäni kapinan edistäjäksi, miltei yhdeksi sen osanottajiksi.
"Keisarin käskystä tuomitsi sotaoikeus mieheni 20 vuodeksi maanpakolaisuuteen Uralin vuorikaivoksiin. Hän vangittiin heti ja hänen maatilansa ryöstettiin kruunulle. Meidän onnemme oli tuhottu, murheeni ja tuskani oli rajaton."
"Minä rukoilin keisaria kyynelsilmin ja anoin armoa miehelleni. Hän katsoi minuun ankarin silmin ja vastasi äreästi, ettei mitään armoa ollut sille, joka unohti velvollisuutensa ja puolusti kapinoitsevia. Barinskyn rikkaat sukulaiset puolustivat häntä ja rangaistus helpotettiin, huomatkaa, se helpotettiin 20 vuoden vankeudeksi Viipurin linnassa."
"Parhaimmalla iällänsä, juuri silloin kuin elämä olisi voinut tarjota joitakuita harvalukuisista iloistansa, temmattiin ruhtinas Barinsky puolisolta, sukulaisilta ja ystäviltä 20:ksi vuodeksi kitumaan vankeuden yksinäisyydessä. Onhan se kauheaa, se on vitkaan murhata rehellinen ja syytön mies. Kymmenen vuotta on mieheni jo ollut vankina eräässä Viipurin linnan tornissa, Korsaaren karilla. Se on vanha kaunis torni, jonka katto jo on rusentunut, mutta pohjakerrosta käytetään vankilaksi. Siinä kituu ja kärsii mieheni." Ruhtinattaren näitä puhuessa, oli musta huntunsa siirtynyt silmiltänsä ja katteini näki kalpean, mutta ihmeen ihanat kasvot joissa ilmestyi syvää kärsimistä ja raskasmielisyyttä. Nuo kasvot suurine mustine silmineen teki merimieheen valtavan vaikutuksen ja kunnioittaen pyysi hän ruhtinatarta pitkittämään kertomustaan, lisäten kuuntelevansa häntä yhtä suurella surkuttelulla kuin mielihalulla.
"Mitä minulla vielä on sanomista, se on pian kerrottu", jatkoi ruhtinatar. "Näitten kymmenen vuoden kuluessa, joina ruhtinas on ollut vankina, olen minä turhaan koettanut kaikkia keinoja saadakseni hänet vapautetuksi. Ruhtinaan tilukset kun ryöstettiin, ei minulla ollut varoja hankkia apulaisia ja puolustajia, sillä ainoastaan lahjomisilla oli mahdollista saada keisaria läheisten mahtavain apua. Vihdoin sain Barinskyn sukulaisilta kootuksi niin suuren summan, että muuan Viipurin linnan vartijamiehistä suostui auttamaan ruhtinaan pakoa. Valepuvussa olin minä äskeisin Viipurissa. Onnistuin päästä linnaankin, saamatta kuitenkaan nähdä miestäni, mutta tein tuttavuutta erään Gregorius Bestysjeff-nimisen Ukrainassa syntyneen vanginvartijan kanssa. Jos hän saa 4,000 ruplaa kultarahassa, suostuu hän auttamaan ruhtinaan karkaamista. Ne rahat ovat tässä, lunnaiksi koottuina puolisoni vapauttamiseksi."
Ruhtinatar laski kultarahalla täytetyn nahkaisen kukkaron pöydälle.
"Oi, miten noitten katalain rahain hankkiminen on maksanut minulle paljon kyyneleitä ja rukouksia", sanoi hän. "Ei ollut helppo asia saada niitä Barinskyn ahnailta sukulaisilta, se maksoi vuosikausia kestäneitä vaivoja. Jokainen satarupla, jonka sain summani jatkoksi, lisäsi toivoani, rakkaus mieheeni kannatti rohkeuttani ja minä uskalsin toivoa."
"Ennenkuin erosin Gregorius Bestysjeffistä, sovimme siitä, että ruhtinaan pako oli tapahtuva meren puolelta. Sitä tarkoitusta varten oli hankittava laiva ja pidettävä se valmiina, jotta pakolainen pääsisi siihen. Sittekun Bestysjeff oli suostunut laivan päällikön kanssa ja tarkemmat määräykset tehty, olisi vene ja soutomiehiä lähetettävä rannalle tornin luokse. Bestysjeff saattaisi ruhtinaan sinne ja kun tämä oli päässyt veneesen, saisi vanginvartija vaatimansa 4,000 ruplaa. Tietysti vene heti soutaisi laivalle, joka sitte purjehtisi Ruotsiin tai johonkin Itämeren satamaan, missä ruhtinas olisi turvassa."
"Mutta laivan saaminen ei ollut helppo. Kun kaikki Suomen ja Venäjän satamat olivat suljetut, oli siitä se haitta, että vaikka saataisiinkin laiva, se ei pääsisi ankarasti vartioittuun satamaan sisälle eikä siitä ulos. Viipurista tulin minä tänne Lovisaan, yhä siinä toivossa, että löytäisin tarkoitukselleni sopivan laivan. Mutta sellaistapa ei ollut saatavissa. Minua alkoi tuskastuttaa. Silloin kuulin kerrottavan, miten teidän oli onnistunut pettää vartijat ja päästä satamaan; minussa heräsi se toivo, että te ehkä rupeisitte ruhtinaan pelastajaksi ja kun vielä sain kuulla, että te lähdette Viipuriin, juuri sinne, missä ruhtinas Barinsky on kitumassa, silloin myrskystä ja pimeydestä huolimatta hain teidät ja tulin rukoilemaan teiltä apua ja tointa puolisoni vapauttamiseksi."
Ruhtinatar loi nöyrän ja rukoilevan katseen katteiniin. Hänen kalpeilta murheellisilta kasvoiltansa valui kyyneliä. Hän oli pannut käteensä ristiin niinkuin rukoileva ja odotti levottomana sekä tuskastuneena katteinin vastausta.
Katteini olikin nähtävästi liikutettu. Onnettomuudella, ja ihanuudella on aina puoleensa vetävä voima ja etenkin nyt kun tässä oli vääryyttä kostettava ja pelastettava jalokuntoinen mies, joka toisia puolustaessaan itse oli joutunut onnettomuuteen. Milenius oli nuori, rohkea ja teki päätöksensä pikaisesti. Hän kurotti ruhtinattarelle kätensä.
"Jos minä sen toimeen saan ja jos Bestysjeff lupauksensa pitää, vapautan minä ruhtinas Barinskyn", sanoi hän. "Mutta kaikki riippuu siitä, pääsenkö minä laivoineni Viipuriin, sotalaivojen minua kiinni saamatta. Elkää kiittäkö minua, sillä lupaukseni annoin siitä syystä, että kunnioitan alttiiksi panevaa rakkauttanne puolisoonne samalla kun surkuttelen hänen onnettomuuttansa. Jos minä vain Viipuriin pääsen, lienee ruhtinaan vapauttaminen varma."
"Minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että se teille onnistuisi", sanoi ruhtinatar, puristaen katteinin kättä. "Minä jään tänne Lovisaan odottamaan, miten teidän jalo yrityksenne menestyy. Tässä ovat ne rahat, mitkä Bestysjeff vaatii, ja pyydän teitä antamaan ne hänelle ruhtinaan vapauden hinnaksi."
"Olen lupaukseni antanut ja tahdon toimia parhaan ymmärrykseni mukaan", vastasi katteini. "Ette saa yksinään lähteä laivasta, minä tulen saattamaan teitä asuntoonne. Myrsky on raivoisa, jos ei se vähän helpota, en huomenna pääsekään satamasta, niinkuin aikomukseni oli."
Katteini ja ruhtinatar lähtivät salongista ja astuivat maalle. Kovat tuulenpuuskat ajelivat toisiansa, sade valui virtana ja ilta oli niin pimeä, että katteini ja hänen seuralaisensa vaivoin saattoivat päästä eteenpäin. Ilmassa lenteli kattolaudan pätkiä ja muita kaikenlaisia niin, että kävelijät joka hetki olivat hengen vaarassa.
Vihdoin saavuttiin ruhtinattaren asunnolle.
"Varjelkoon ja suojelkoon teitä Jumala", sanoi hän katteinille.
"Minulla ei ole teille muuta annettava kuin sydämeni koko kiitollisuus.
Tuskalla levottomuudella ja toivollakin odotan tietoja teiltä ja
teistä."
"Niitä saattekin; niin pian kuin vain saan ruhtinaan pelastetuksi, saatte siitä tiedon. Nyt jääkää hyvästi!"
Hän kiiruhti pois ja pääsi ilman vaikeuksia laivaansa. Salonkiin tultuansa jatkoi hän kirjettään Mimmille, sulki sen ja sanoi itseksensä:
"Onnistukoon minulle tehdä hyvä työ, saada vapautetuksi kovaonninen ruhtinas ja saattaa hänet oivallisen puolisonsa luokse. Itse olen niin monella ihmeellisellä tavalla saanut kokea Jumalan apua, että velvollisuuteni on auttaa toisia apua tarvitsevia."
Sydänyön aikana oli myrsky yltynyt hurjimmilleen; aamulla oli sen raivo masentunut. Samalla oli höyrylaiva varuillaan, ja kun ensimäinen auringon säde pilkisti idän pilvistä, höyrysi laiva pois satamasta. Suotuisissa oloissa olisi sen 8 tai 9 tunnin kuluttua pitänyt saapua Viipuriin, jonne Lovisasta oli noin 15 penikulman matka.
Väljemmille vesille päästyä nostettiin Salamaan vauhdin lisäämiseksi muutamia purjeita, mutta pysyttiin mahdollisimman lähellä rantaa. Pian tuli näkyviin Haminan kaupunki, jossa on rappiolle joutunut linnoitus; samoin Suursaari, missä enimmästi asuu luotseja ja kalastajia. Sen luona oli v. 1788 merkillinen meritappelu ruotsalaisten ja venäläisten välillä.
Sydänpäivän aikoina alkoi aurinko näkyä myrskyn repimistä pilvistä. Vieläkin lainehtii meri valtavasti, mutta kova itäinen tuuli on kääntynyt vahvaksi lounaiseksi. Näkyviin tulee Viipurin saaristo, jossa ovat suuret Piispansaari, Torsaari ja Koiviston saaret Muutama tunti vielä, jopa alkaa näkyä Uuraan- ja Ravansaari, jotka suojelevat Viipurin avaraa satamaa. Hurraa, ponnistelkaa ja puhkukaa höyryhevot, silloin pääsee Salama Viipurin linnoituksen suojaan, jonka kanuunilla varustetut muurit ovat ihan meren rannalla.
Katteini hieroo hyvillä mielin käsiänsä, tyytyväisenä pistää luotsi suuhunsa uuden tupakkamällin kirkkaasta messinkirasiastansa. Pian on kaikki pelko ja vaara vältetty; parin tunnin kuluttua ollaan turvassa.
"Kuten arvelen, niin kävi; vihollisemme ovat ajaantuneet merelle tai saaristossa hakeneet satamaa", sanoi luotsi, "tälläkin erällä petimme heidät kelpotavalla."
Pekka Nord oli tuskin saanut tuon sanoneeksi kun suuri höyrylaiva Uuranasaaren etelänokasta ilmestyi kulkuväylään. Samaan aikaan nähtiin toinen höyrylaiva tulevan Koiviston salmesta ja; pyrkivän pohjoista suuntaa suoraan satamaa kohden. Katteini nosti kiikarin silmälleen, katseli tarkoin noita kahta laivaa ja sanoi sitte luotsille kylmäverisesti ja tyynesti.
"Ne ovat molemmat vihollisemme Miranda ja Dragon. Nyt saamme panna parastamme hengen ja laivan pelastamiseksi."
"Vai niin, minä luulin niitten olevan kaukana Suomenlahdella", vastasi luotsi ja rupesi sitte tähystelemään näkyalaa kaikilta puolin.
Vasemmalla puolella oli Viipurin ranta ja satamasta läheni Miranda täydellä höyryllä ja purjeet auki. Oikealla oli saaristo, sen lukemattomat saaret, luodot ja siltä puolelta tuli Dragon. Pekka Nord muutti tyynimielisenä tupakkamällinsä oikeasta poskesta vasempaan ja sanoi sitte katteinille:
"Mahdollisimman suuri höyrypaine, raskauttakaa venttiilit, kaikki purjeet leveälle, parhaimmat miehet peräsintä pitämään. Minä kiipeen etumastoon, josta johdan luotsausta. Te, katteini, komentosillalle johtamaan laivan liikkeitä ja peränpitäjälle kertoomaan minun käskyjäni — minä vien laivan saaristoon."
"Oikein sanotte, muulla tavoin emme pääse pulasta", vastasi katteini. "Miranda estää meitä pääsemästä satamaan ja Dragon kääntymästä takaisin; meidän täytyy mennä saaristoon."
Pekka Nord nousi nopeasti mastoon, missä istui suuren mustan linnun muotoisena. Kaikki purjeet jotka saattoivat olla avuksi avattiin. Tuokion kuluttua pisti koneenkäyttäjä päänsä koneluukusta ja huusi katteinille:
"Kymmenen astetta yli korkeimman höyrypaineen."
"Lisää 30:een asteesen", käski katteini. "Carlsund antaa aina lahjaksi jonkun tusinan hevosvoimia yli sen, minkä sopimus säätää. Lämmittäkää lisää!"
"Se tehdään."
Koneenkäyttäjä sukelsi koneruumaan takaisin. Siellä alkoi kuumuus tulla kauheaksi, pistoonit lensivät ylös ja alas niinkuin hurjat paholaiset. Venttiilistä, putkista ja viemäreistä pihisi höyryä. Konemiehet olivat riisuneet vaatteensa ja kuumuus oli niin kova, että kun uunin luukut avattiin, hiilien lisäämistä varten, heidän täytyi kääriä märkiä hurstia ympärilleen kestääkseen kuumuutta. Purakallinen vähän rommilla sekoitettua vettä oli asetettu koneruumaan miesten virkistykseksi. Aina tavan takaa täytyi miesten muutamaksi minuutiksi juosta kannelle saadaksensa raikasta ilmaa keuhkoihinsa.
Katteini käski ensimäisen varamiehensä heittää lokiköyden.
"Vauhti runsaasti 12 solmuväliä", antoi hän tiedoksi.
"Se on liian vähän", jupisi katteini, "takaa-ajajaimme suuret purjeet auttavat heidän koneittensa voimaa niin, että he voittavat meidät. Willner hoi!"
"Herra katteini!"
"Ota miehiä, menkää lastiruumaan ja sovittakaa painoa laivan keskelle, niin paljon kuin suinkin saatte sitä sinne sopimaan."
"Se tehdään, katteini."
Miranda ja Dragon ajoivat nyt takaa Salamaa sekä purjeilla että höyryllä. Ne huomasivat sen tarkoituksen olevan paeta saaristoon, vaan kun molemmilla sotalaivoilla oli luotsi Suursaaresta, ne eivät arkailleet tehdä samoin. Nämä luotsit olivat väkisin otettuja suomalaisia, joita pakotettiin johtamaan vihollisia sillä uhkauksella, että he heti hirtetään mastoon, jos eivät rehellisesti tee, mitä käsketään.
Miranda antoi Dragonille merkin ja heti muutti korvetti suuntansa. Dragon käänsi, suuntasi lounaista kohden ja katosi pian näkyvistä, Miranda yksin pitkitti takaa-ajamista, päästäen silloin tällöin laukauksen vaikka liian pitkän välin takia kuulat putosivat veteen tekemättä mitään vahinkoa.
Luotsin tarkka silmä huomasi kaikki. Hän näki Dragonin suuntaavan saaristoon ja arvasi sen aikovan päästä Salaman eteen estääksensä tätä pakoon pääsemästä. Pekka Nord hymyili; tämä kunnon merikarhu oli nyt raitis ja hilpeä kuin nuorukainen. Hän tunsi, mikä suuri vastuunalaisuus hänellä oli. Laivan hyvä tai paha kohtalo oli kokonaan hänen käsissänsä, hänen taitonsa, tarkka silmänsä ja tyyni mielensä oli tässä oleva kaiken ja kaikkien pelastus.
Salama kiiti saaristoon, missä lukemattomia saaria, luotoja ja karia oli kaikkialla ja kaikilla puolin. Näytti niin sokkeloiselta, ettei siinä luullut kulkuväylää olevankaan eikä kenenkään sieltä osaavan ulos. Vielä lainehtiva meri ja aallot pauhasivat ruskeakivisiä rantoja ja vedenalaisia salakaria vastaan, joitten osotteena oli vaahtoava vedenpinta. Hyrsky nousi rannalla kasvavien puitten latvaan asti. Parvittain kalalokkia lensi kirkuen ympäri. Laiva pujahteli niin lähellä kareja, että rohkeimmatkin miehet ehdottomasti ummistelivat silmänsä, mutta luotsin ilmeinen jäykkyys rohkaisi katteinia, joka tähän asti ei ollut mokomaa retkeä yritellyt. Myötänsä; kuului Pekka Nordin huuto: "Oikealle" tai "vasemmalle." Miranda pääsi Salamaa yhä lähemmäksi. Höyrypaineen lisääminen olisi saanut pannut räjähtämään. Paino lastiruumassa oli parhaimmin tavoin sovitettu keskelle ja se oli lisännyt vauhtia puolen solmun väliä.
Silloin nähtiin luotsin ensimäisen kerran vaalenevan. Mitä hän oli nähnyt? Dragonin, joka tuli vastaan keulapuolesta ihan kohtisuoraan. Se oli mennyt erään kapean salmen lävitse ja esti nyt Salamaa pääsemästä edemmäksi. Uhkapurjehtija oli hukassa. Pekka Nordin silmät leimuivat ja jyrisevällä äänellä huusi hän:
"Peräsin vasemalle, tiukimmasti vasemmalle, tulisesti! Vallan niin se on oikein. Ei tuumaakaan ylemmäksi; vauhti kiukkuisin, minkä voimme saada; haljetkoot vaikka pannut, meidän täytyy päästä väistymään, sen minä sanon."
Katteini toisti luotsin käskyt. Silmänräpäyksessä väistyi Salama ja pujahti purjein höyryin kapeaan merisolaan kulkuväylän vasemmalle puolelle. Dragonista vastaiseen suuntaan. Salaman höyrypannut puhkuivat raivoisasti ja hurjana lensi laiva eteenpäin. Saaret, luodot ja karit pyörivät katselijan silmissä. Vieläkin korotti luotsi äänensä:
"Olkaa varuillamme miehet kannella, ja pitäkää kiinni, sillä nyt koetellaan Salaman kestävyyttä. Sillä on vedenpitävät vararuumat ja Ruotsin rautaa kupeissansa. Katteini, minä ajan yli tuon matalikon, joka sulkee meiltä tien. Siinä on kahdeksan jalkaa vettä ja Salama makaa keulassa yhdeksän jalkaa. Niin nytpä koetellaan Ruotsin rautaa."
Kaikki miehet kannella loivat katseensa eteenpäin. He vaalenivat. Valkeavahtoinen matalikko tai salakari näkyi suoraan edessä vain muutaman sadan sylen päässä laivasta ja ihan sitä kohti kiiti nyt Salama. Meri ajaa suoraan sinne päin ja heittää laivaa kahdenkertaisella voimalla. Se lentää oikein hirvittävää vauhtia. Ratkaiseva hetki on tullut. Jättiläisaallon harjalla viskautuu Salama yli tyrskyn. Vauhti on niin väkevä, aaltojen kuohu, koneen rätinä niin huumaava, ettei huomatakaan laivan emäpuun koskevan karia, tuntuu vain, että laiva ikäänkuin horjahtaa ja vavahtaa. Matalikon yli on onnellisesti päästy ja nyt ollaan puhtaassa vedessä. Luotsi oli nerokkaasti laskenut kaikki ja nyt hän hymyili anteeksiannettavasta ylvästelystä. Dragonin on kääntyminen takaisin sama tietä kuin tulikin, se ei rohkene seurata Salaman jälkiä. Itse Froubrigde ei voi, olla ihmettelemättä uhkapurjehtijan rohkeutta. Hän jupisi: hyvin tehty, all right, mutta sen täytyy upota.
Froubrigde ei tietänyt, miten oivakuntoista Ruotsin rauta on ja kuinka
verraton laivanrakentaja Carlsund. Katteini; käski peilata pumppuja;
Willner ilmoittaa, ettei vettä ole pisaraakaan enempää kuin ennen.
Salama on ihan eheä, vaikka puoli sen irtoanturasta jäi karille.
Kun Salama pääsi väljempään veteen, käski luotsi vähän muuttaa suuntaa, niin että se teki kolme neljännestä ympyrän kaaresta ja ajoi laivan Piispasaaren ja Torsaaren väliseen salmeen. Siitä päästyä suunnattiin koilliseen ja pohjoiskoilliseen. Tuo yhtä nerokas kuin taitava johto saaristossa ajoi laivan suoraan kohti Viipurin satamaa ja saaristo jäi tykkänään sen taakse.
Nyt astui luotsi alas etumastosta ja meni katteinin luokse komentosillalle. Miehet katsoivat hetken ajan terävästi toisiansa, sitten yhtyivät heidän kätensä rehelliseen kädenlyöntiin.
"Hyvin tehty, luotsi!"
"Hyvin tehty, katteini!"
He eivät sanaakaan sen enempää haastelleet tuosta tapauksesta. He nyt jo perinpohjin tunsivat toinentoisensa, he kunnioittivat! toinentoistensa jaloa rohkeutta, merimieskuntoa ja jäykkää mielentyvenyyttä vaarassa. Pekka Nord pyyhkäsi nuttunsa hihalla muutaman suuren hikipisaran otsaltaan.
"Käskekää stevartin tehdä minulle virkistysjuoma, katteini; kuten tiedätte, minä en rakasta väkeviä juomia, mutta nyt on virkistävä naukku paikallaan", sanoi Pekka Nord.
Katteini suostui heti hänen pyyntöönsä.
Salaman molemmista takaa-ajajista näkyi nyt vaan Miranda tulevan saaristosta. Nähtävästi Dragon ei enää tietänyt minne Salama oli mennyt ja haki sitä vielä saaristossa. Tuo Salama, joka jo kaksi kertaa perinpohjin oli pettänyt Mirandan, onnistuisiko se vielä kolmannenkin kerran, johan se olisi kuulumatonta. Yritettiin kaikkia mitä purjeet ja höyry aikaan saivat, jotta saavutettaisiin Viipuria kohti pakeneva Salama, ja Mirandan miesten iloksi vähenikin vähenemistään näitten laivojen välimatka. Asia oli näet sellainen, että kun Salaman irtoantura oli särkynyt, sen vauhti väheni 9:ksi tai 9,5:ksi solmun väliksi, siis vähemmäksi kuin Mirandan, jonka kanuunat rupesivat tähtäämään kuulia Salamaan. Uhkapurjehtijan tila alkoi käydä arveluttavaksi. Painon keventämiseksi heitettiin pois ankkurit ja kettingit, vesiastiat työnnettiin mereen ja samoin veneet, paitsi yksi. Se kevensi laivaa ja vauhti lisääntyi vähän. Nyt oltiin jo niin lähellä satamaa, että linnoituksen ampumareiät olivat paljain silmin nähtävissä. Yksinäisellä karilla näkyi se vanha torni, jonka holveissa kitui ruhtinas Daniel Barinsky, hän, jonka katteini oli luvannut pelastaa. Milenius ajatteli sitä ja hymyili katkerasti. Oma ja laivansa pelastus oli enemmän kuin epätietoinen. Mirandan kuulat putoilivat jo aivan lähellä Salamaa. Pian ei enää ollut muuta tehtävää kuin antaa ampua itsensä upoksiin taikka antautua viholliselle. Äkkiä jouhtui katteinille tuuma mieleen.
"Luotsi", sanoi hän, "minä lasken suoraan Ravansaarelle ja laiva ajautukoon rantaan, se on ainoa keino välttääksemme nuoraa, sillä varmaan meidät hirtetään, jos joudumme vainoojiemme käsiin. Me ehkä saavutamme rannan ennenkuin sotalaivan kanuunat upottavat meidät syvyyteen."
Tyvenmielisenä siirsi luotsi tupakka mällin toisesta poskesta toiseen ja kääntyi perää kohden vieläkin katselemaan Mirandaa.
"Suunnataan suoraan Viipuriin, minne ei nyt enää ole muuta kuin 18 virstaa", sanoi hän tyhjentäen lasinsa pohjaan. "Teidän maljanne, katteini! Kun hätä on pahin, on apu lähin."
Katteini katsoi kummastellen luotsia. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän. Luotsi osotti kädellänsä Mirandaa. "Meille tuli ihan odottamaton apu", vastasi hän. "Näettekö, Miranda on pysähtynyt, miehet ovat köysissä kiinnittämässä sen purjeita, sen veneet ovat lasketut vesille, ja se kaikki tietää sitä, että korvetti on tarttunut vedenalaiseen helvetinkoneesen, jommoisia on laskettu sinne tänne tähdellisimpäin satamain suihin turmelemaan niihin pyrkiviä laivoja. Nyt saamme mennä vallan mukavasti loppumatkamme."
Totta olikin mitä luotsi sanoi. Miranda oli arvaamatta törmähtänyt torpedoon. Korvetti sai kovan tärähdyksen niin että osa kannenpäällisiä rakennuksia särkeytyi, kuulat poukkoivat kehistänsä ja itse laiva sai tuntuvan reiän, josta se rupesi vuotamaan. Väestä ei kukaan vahingoittunut. Veneet laskettiin vesille, jotta jos mahdollista torpeedo saataisiin ylös.
KAHDEKSAS LUKU.
Salaman tulo Viipuriin. — Kenraali Streboff. — Santta Annan torni. — Salaman katteini ei saakaan luvattuja kymmentätuhatta ruplaa, mutta rahtinsa maksuksi ottaa hän valtiovangin.
Siitä hetkestä kuin Salama tällä viimeisellä erällä nähtiin merellä, oli Mirandan päällikkö ja upseerit, mutta eteenkin luutnantti Cutler ankaran innokkaasti ajaneet uhkapurjehtijata. Koston hetki oli lyönyt ja Cutler oli takaa-ajossa oikein kiihkoisa. Ilkeä pursuri herra Jones oli saanut tietää syyn, minkä vuoksi luutnantti vihasi uhkapurjehtijaa, ja hän käytti kaikkia tilaisuuksia ivataksensa Cutleria ja saadaksensa hänet raivoon. Jones ynnä tohtori ja vanhin aliupseeri herra Studart olivat asettuneet laivan perään katsellaksensa ajoa.
"Kylläkai Cutler nyt antaa höyrypannujen haljeta kun hänellä on toivo saada otetuksi se mies joka on tehnyt hänelle hauskimman kepposen minkä eläissäni olen kuullut", sanoi Jones seurakumppaneillensa. "Minun olisi pitänyt saada nähdä hänet silloin kuin hän silmittömästi rakastuneena suuteli merimiehen kättä. Ha, ha, ha, minä oikein pakahdun naurusta joka kerta kuin sitä ajattelen. Oikein oiva mies, tuo Cutler; hän on hankkinut minulle hyvin monta naurujuhlaa. Mieleni tekisi päästä sen hauskan uhkapurjehtijan tuttavuuteen."
"Toivonne käynee kylläkin toteen", vastasi lääkäri, Farnham. "Hän kai saaristossa juoksi uuvuksiin ja on nyt väsyksissä. Tällainen kilpa-ajo on täysin yhtä hauska ja viehättävä kuin kilpa-ajot Epsonissa tai Derbyssä. Kymmenen puntaa lyön vetoa, Jones, että uhkapurjehtija tunnin kuluttua on vankimme."
"Cutler on syntynyt huono-onniseksi ja minä panen vastaisen vedon" vastasi pursuri. "Uhkapurjehtija ei ole väsynyt, hän vain juonittelee. Sen saatte nähdä, että hän vieläkin näyttää ystävälleni Cutlerille pitkää nenää."
Jones oli tuskin ennättänyt lausua tämän salaisen toivonsa, kun jo
Miranda tarttui torpeedoon, sillä seurauksella kuin vasta kerrottiin.
Osa miehiä kaatui kynsillensä laivan kannelle. Aliupseerin koivet
nousivat pystyyn ja lääkäri poukahti Joneksen syliin.
"Mitä tuhattulimaista tämä on?" huusi lääkäri säikähtyneenä.
"Se nyhjäys siirsi teidän kymmenen puntaa minun taskuuni", vastasi Jones, silittäen punottavaa nenäänsä. "Sanoinhan minä että Cutler'illa on huono onni. Ei hän tällä kertaa sitä huvia saa, että pääsisi kostamaan uhkapurjehtijaa käden suutelemisesta."
Tapahtumasta oli säikähdys laivassa yleinen. Kone pysäytettiin heti paikalla ja veneitä pantiin varovasti koettamaan saada torpeedo ylös. Varovaisuutta siinä tarvittiinkin, se tiedettiin jo siitä onnettomuudesta, minkä samanlainen torpeedo oli tehnyt Exmouth nimiselle englantilaiselle laivalle. Mainittu laiva oli näette Kronstadtin vesillä tarttunut samanlaiseen helvetinkoneesen. Torpeedo oli tuotu kannelle, muuan merimies nosti sen ja piti sen käsissänsä, joll'aikaa amiraali Seymoyr tarkasti sitä, mutta miten hän pitelikin tätä salaperäistä konetta, tuli hän sulkeneeksi jonkun putken ja koko kummitus räjähti heidän keskellänsä. Amiraali pääsi palohaavoilla kasvoissa ja toisen silmän vahingoittumisella, mutta eräälle toiselle kävi pahemmin. Erään upseerin molemmat kädet paloivat pahasti ja hänen toinen jalkansa repäistiin pois. Ihmeellistä oli, että ensin mainittu merimies, joka piti konetta, ei saanut pienintäkään vammaa.
Se torpeedo, johon Miranda tarttui, saatiin onnellisesti ylös ja sitä katseltiin tarkoin.
Miranda laivalla oltiin iloisia, kun oli päästy kovemmasta pahasta.
Salamaa ei nyt enää kannattanut ajaa takaa ja Cutler sai sanomattomaksi
harmiksensa nähdä miten hänen vihollisensa liehuvine lippuineen höyrysi
Viipurin satamaan.
"Toivotan parempaa onnea toisten, herra Cutler", sanoi lohduttaen, katteini Hall ensimäiselle luutnantillensa. "Eihän helvetinkoneita aina apuna ole. Luotetaan me Jumalan apuun ja siihen, että tuo rohkea uhkapurjehtija kerran joutuu käsiimme ja saa rangaistuksensa Englannin lipun pilkkaamisesta."
"Amen, niin tapahtukoon", ajatteli Cutler, vieläkin kerran luoden silmäyksen viholliseensa päin, jonka runko nyt näkyi vaan pienenä mustana pilkkuna syvällä satamassa.
Viipurin kaupunki on 12 virstan paikoilla satamasta ja siellä käydään vilkasta puutavara kauppaa. Kaupungin asukkaat tervehtivät uhkapurjehtijaa yhtä suurella, milt'ei suuremmalla riemulla kuin helsinkiläiset tai lovisalaiset. Vaino, jota se oli kärsinyt, se nero, millä katteini oli pelastanut laivansa ja se huono onni, mikä oli kohdannut Mirandaa, tuota vihattua englantilaista, kaikki tuo kiihotti väestön riemua oikeaksi raivoksi. Katselijat ihan piirittivät Salaman ja missä vain tavattiin joku sen miehistä, oli se kadulla tai muulla, osotettiin sille suosiota. Linnoituksen komentaja kenraali Streboff lähetti yhden ajutanteistansa onnittelemaan Salaman katteinia ja kutsumaan häntä seuraavaksi päiväksi kenraalin luokse päivälliselle.
Sotapäällikkö asui linnassa. Kun katteini oli kutsua noudattaen sinne saapunut, vastaanotti kenraali rouvinensa hänet hyvin kohteliaasti. Pieni joukko vieraita, enimmäkseen sotaherroja, oli niinikään kutsuttu vieraiksi ja isäntä ylisti katteinia siitä että oli päässyt vainoojittensa käsistä. Hän sanoi saaneensa kirjeen eversti Sudoroff'ilta Lovisasta, joka oli hänelle antanut tiedon Salaman tulosta ja mitä lastia sillä oli.
"Te olette monipuolisesti tervetullut tänne", sanoi kenraali, "sillä linnan varat ovat kovasti kuluneet niin että lisäys oli tarpeellinen. Sitä paitsi odotamme joka päivä liittolaisten laivaston ryhtyvän rynnäkköön. Hekin ovat tervetulleet ja me otamme heidät parhaalla tavalla vastaan. Vihollistemme raakalaistapainen käytös useammissa Suomen varustamattomissa rantakaupungeissa, missä he ovat polttaneet ja ryöstäneet yksityisten tavaraa, on suuresti yllyttänyt Suomen asukkaita. Muun muassa ovat he polttaneet turvattoman Raahen, Oulussa panneet tulta laivarakennusaineisiin ja tervaan. He ovat, kuten sanoin rosvoja ja murhapolttajia."
Kenraali puhui äreästi ja hätäisesti. Hän oli pitkä ja laiha mies, lyhyttukkainen ja pienet viiksensä kuin harjakset. Päivällisateria oli herkullinen; kenraali ja rouvansa olivat vieraanvaraiset. Pöydästä noustua viittasi kenraali katteinille seuraamaan häntä erityiseen huoneeseen. Sinne tultuaan lausui kenraali:
"Huomenna lähetän väkeä purkamaan lastinne, ettehän sitä vastustele."
"Enpä suinkaan, kun vain te, herra kenraali, ensin suoritatte minulle luvatun rahdin 10 tuhatta ruplaa."
Tämän kuultuansa venäläinen näytti ujostelevan.
"Juuri tuosta rahdista tahdoin teitä puhutella" sanoi kenraali hetkisen vaiettuansa. "Nykyhetkellä ei ole sotahallinnolla selvää rahaa maksuksi. Minä en siis voi teille maksaa toisin tavoin kuin velkakirjalla, joka lunastetaan sodan loputtua. Venäjä on rikas ja sen varat äärettömät teille ei tule muuta vahinkoa kuin odottaminen."
"Siihen en voi suostua, sillä minun on laivan omistajille vastaaminen rahdista ja kaikesta, jos nyt ottaisin arvottoman paperin niin suuresta summasta menettelisin petollisesti häntä kohtaan", vastasi katteini. "Lasti jää laivaan, kunnes minä saan rahdin joko puhtaasta rahassa taikka sen sijaan kelvollisen vekselin."
Venäläisen silmät salamoivat kiukusta. Tuo halpa-arvoinen katteini rohkeni puhua "arvottomasta paperista"; hän epäili mahtavan Venäjän rehellisyyttä ja hyvää tahtoa maksaa rahat. Olihan se hävytöntä ja tarvitsi rangaistusta.
"Teidän täytyy vastaiseksi ottaa velkakirja", sanoi kenraali kuivasti. "Teidän lastinne oli odotettu ja me tarvitsemme sen; ymmärrättekö minua?"
"Ymmärrän kyllä ja toivon teidänkin, herra kenraali, ymmärtävän minua", vastasi katteini. "Lastia ei pureta, jos en saa suoritusta selvässä rahassa."
"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"
"On", vastasi Milenius.
Pilkallinen hymy näkyi venäläisen huulilla, mutta hän hillitsi kiukkunsa. Tätä virnailemista Milenius ei huomannut. Hänen olisi kuitenkin pitänyt olla varuillansa, sillä hän oli tekemisissä venäläisen virkamiehen kanssa, joka pitää kaikkea luvallisena, kun hän vain luulee toimellisesti palvelevansa keisaria.
"Minun sitte kai täytyy hankkia rahaa, vaikkapa se minulle käykin vaikeaksi", sanoi kenraali. "Viipurin pankin on annettava laina. Olkaa hyvä, viipykää muutama minuutti, minä tulen heti takasin."
Kenraali meni taas vierastensa luokse ja jätti katteinin yksinänsä. Vierashuoneesen tultuansa viittasi hän kahdelle ajutantillensa tulemaan lähemmäksi. Näitten herrain kanssa puheli kenraali hiljaa, sen jälkeen menivät molemmat ajutantit ulos. Kenraali tuli takaisin huoneesensa.
"Käskin valjastaa hevoseni, tullakseni teidän seurassa pankkiin tiedustelemaan voiko se antaa sen summan", mikä teille tulee rahdista, sanoi kenraali iloisesti. "Muussa tapauksessa saavat Viipurin kauppamiehet osottaa isänmaallista mieltänsä ja koota sen summan. Tottahan te seuraatte minua, katteini?"
"Vallan mielelläni, sillä mitä pikemmin saadaan tämä asia selväksi, sitä parempi minulle", vastasi katteini. "Muistanettehan, herra kenraali, minun uskaltaneen laivani ja henkeni päästäkseni tänne Viipuriin. Työmies on palkkansa ansainnut."
"Niinpä niinkin ja minä vakuutan, että te saatte palkkanne, eikä ole aikomus suinkaan pidättää ainoatakaan kopeekkaa rahdista", vastasi kenraali. "Mutta kuulen vaunujen jo olevan rappujen edessä. Kun pankista tullaan, pyydän teidät luokseni kahville."
Katteini kumarsi, kenraali oli itse kohteliaisuus. Yhdessä mentiin etehiseen ja puettiin päällysvaatteet sitte astui kenraali ja hänen vieraansa pihalle. Umpinaisten vaunujen eteen oli valjastettu pari virkkua hevosta. Kenraali ja katteini astuivat vaunuihin. Samaan aikaan tuli toiselta puolelta kenraalin kaksi ajutanttia, jotka istuivat takaistuimelle katteinia vastaan, jonka oikealla puolella oli kenraali. Kuski sulki vaunujen oven ulkoa ja heti lähtivät hevoset täyttä vauhtia linnasta.
Katteini alkoi tuntea vähän levottomuutta ja hänessä syntyi epäluulo, ettei tuo matka ollut oikein, rehellistä. Hän tunsi etteivät vaunut liikkuneetkaan, kaupungin kivikaduilla, vaan pehmeämmällä tiellä, arvattavasti maantiellä. Vaunujen ikkunasta näki hän puita vilkahtelevan ja korvansa kuulivat meren kuohun.
"Minnekä viette minut?" kysyi hän kenraalilta.
"Pankkiin", vastattiin hänelle.
"Eiköhän se ole kaupungissa?"
"Ei, me olemme siirtäneet sen pois kaupungista; varovaisuudesta, peläten että viholliset ehkä rupeavat pommittamaan kaupunkia."
"Omituinen varovaisuus, kun te, herra kenraali, epäilette, ett'ei siinä muka olisi tuota mitätöntä 10 tuhannen ruplan summaa", vastasi katteini.
"Älkää olko millännekään, siellä on jotain muuta, jota kyllä kannattaa varoa ja varjella; pian saatte nähdä meillä olevan arvaamattomia aarteita", vastasi kenraali hymyillen.
Ajutantitkin nauroivat. Katteinin levottomuus ja epäluulo kasvoivat.
"Minnehän häntä vietiin?"
"Minä tahdon astua ulos, käskekää vaunujen pysähtyä", sanoi katteini laskien kätensä vaunujen ovelle. Mutta samassa silmänräpäyksessä näki katteini kummankin ajutantin kurottavan pistoolin hänen päätänsä vastaan.
"Elkää liikkuko paikastanne, muuten ammumme kumpikin kuulan kallonne lävitse", sanoi toinen upseerista.
Katteini huomasi joutuneensa ansaan.
"Teidän on siis aikomus murhata minut", sanoi hän tyvenmielisenä, "näinkö Venäjällä kohdellaan vieraan valtakunnan alamaisia?"
"Niin kohdellaan esivallan käskyille tottelemattomia henkilöitä", vastasi kenraali. "Teidän uppiniskaisuuttanne rahdin suorittamiseen nähden on rankaistava."
Katteinin oli aikomus vastata, mutta samassa huusi vartijamies ajajille ja hän kuuli portin avautuvan. Vaunut vierivät kivitetyllä tiellä tai pihalla ja seisahtivat jonkun minuutin kuluttua.
"Olemme perillä", sanoi kenraali, "astukaa ulos, hyvät herrat."
Vaunujen ovet avattiin ja herrat astuivat ulos. Katteini huudahti kauhusta. Hän oli saman linnan sisäpihalla, minkä korkeita muuria ja kanuunain reikiä hän vähä ennen oli katsellut meren puolelta. Samain muurien sisällä kitui onneton Barinsky ruhtinas. Mitähän aiottiin hänelle itselle?
"Mitä tarkoitatte tällä koiranleikillä?" kysyi hän kenraalilta.
"Saada teidät masennetuksi", vastasi venäläinen äreästi. "Te jäätte tänne vangiksi kunnes laivanne on purettu. Kun lastiruumat ovat tyhjennetyt, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, minne tahdotte."
"Teidän käytöksenne on inhottavan ilkeä ja häpäisee sitä maata ja hallitsijaa, jota palvelette", vastasi katteini säikähtyneenä, "mutta se tietäkää, ett'ette suinkaan rankaisemalta saa näin kohdella vieraan vallan alamaista."
Tähän ei kenraali huolinut mitään vastata. Hän lähetti noutamaan linnan päällikköä, joka pian tulikin, vanha harmaapartainen upseeri.
Osottaen katteinia, sanoi kenraali upseerille: "Tämä herra tulee olemaan täällä muutaman päivän. Antakaa hänelle joku parhaimmista suojista; ruokaa ja juomaa lähetän hänelle omalta pöydältäni, hän saa liikkua linnan sisäpihalla, mutta te vastaatte siitä, ettei hän pääse tornista."
"Minuun saatte huoleti luottaa", vastasi vanhus. "Kolmekymmentä ajastaikaa olen vartioinut tämän linnan vankeja eikä yksikään vielä ole päässyt karkuun eikä saanut vanhaa Petrovits Augustoffia petetyksi. Tänne tullaan, mutta täältä ei lähdetä ilman keisarin armollista lupaa."
"Minä panen vastalauseen tällaista kavalaa menettelyä vastaan, jota minulle osotetaan", sanoi katteini ähkyen vihasta. "Vapaaksi tultuani valitan hallitsijallenne. Näin julkeaa mielivaltaa ei toki sallittane, kenraali Streboff."
"Uhkauksistanne en ole millänikään, minulla on tarpeeksi valtaa, jotten tarvitse pelätä häviäväni", vastasi kenraali, joka uudesti kääntyi Petrovits Augustoffin puoleen.
"Onko teillä mitään muuta sanottava?"
"Ei muuta kuin että Barinsky on sairastunut ja että minä lääkärin neuvosta olen antanut hänen joka päivä jonkun hetken nauttia raikasta ilmaa täällä linnan sisäpihalla", vastasi päällikkö. "Vankihuoneen ilma tekee hänelle pahaa."
"Hänen pitäisi jo olla siihen tottunut", vastasi kenraali nauraen. "Hyvästi, katteini, hyvästi vanha Petrovits, tulkoon teistä hyvät ystävät."
Kenraali ajutanttinensa astui vaunuihin, jotka heti vierivät pois. Katteini oli kuin kiveksi muuttunut. Hänelle oli tapahtunut jotain, mitä hän ei olisi voinut aavistaa eikä uneksiakaan. Petrovitsin ääni herätti hänet unelmistaan.
"Tulkaa muassani, suojanne on valmis", sanoi linnan päällikkö käskevällä äänellä. "Te olette varmaan suuri pahantekijä, koska teille annetaan yksi parhaimmista suojista ja saatte milloin hyvänsä mennä pihalle. Sano, veljeni, mikä on pahatekosi?"
"Se että luotin venäläisen rehellisyyteen ja kunniaan", vastasi katteini saksaksi, jota kieltä hän oli kuullut vartijansa ymmärtävän ja puhuvan. "Mutta malttakaa", ajatteli katteini itsekseen, "vastentahtoinen vankeuteni täällä on hyödyttävä ja auttava toisia. Minäpä vapautan Barinskyn ja nuo kymmenentuhatta ruplaa saatte kuin saattekin vielä maksaa."
Katteini ja tuo vanha upseeri menivät torniin.
Tuo vanha rakennus, joka nyt jo oli puoliksi rauniona, osotti vielä sellaisenakin entistä komeutta ja uljuutta. Katto oli pudonnut sisään ja tuulet humisivat esteettömästi tyhjien salien särkyneissä ikkunarei'issä. Tällaisen tornin alikerrokseen meni nyt katteini ja hänen seuralaisensa. Hänelle annettiin avara suoja, jonka toinen ikkuna oli merta kohti, toinen linnan pihaanpäin. Tässä muka paremmassa suojassa ei ollut muita huonekaluja kuin sänky, pöytä ja muutama tuoli. Kalkituilla, vanhuudesta harmaantuneilla seinillä oli lukemattomia hämähäkin verkkoja. Jos tuo nyt oli parempia suojia, millaiset olivat sitte huonommat ja huonoimmat? Katteinia väristyttä ajatellessaan Barinskya, joka jo kymmenen vuotta oli nääntynyt mokomassa luolassa. Katteinin rohkeutta ylläpiti se toivo, että voisi pelastaa ruhtinaan ja siten kostaa Streboffille.
"Minä jätän sinut nyt, veljeni, mutta lähetän Bestysjeffin, yhden vanginvartijoistani tuomaan sinulle vettä ja viinaa. Kun sinä taas jätät rakkaan tornini ja pääset vapaaksi, tottahan silloin muistat ystävääsi Augustoffia", sanoi tuo vanha upseeri.
"Sen teen ja lupaan sen jo varmaan", vastasi katteini, joka tuskin osasi salata iloansa siitä että saisi tavata Bestysjeffin, sen vanginvartijan, josta ruhtinatar oli puhunut. Vankeutensa ei tulisi kestämään enempää kuin korkeintaan kolme päivää, sillä niin pian saataisiin Salama kyllä puretuksi. Viivyttelemisen aikaa ei siis ollut, vaan oli katteinin mitä kiiruummin pitäminen huolta Barinskyn vapauttamisesta.
Katteini oli yksinään. Hän astui merenpuolisen ikkunan luokse, josta hyvin näki sataman. Aukolla näkyi ainoastaan muutamia kalastajain veneitä. Aallot läiskyivät hiljaa vastoin sitä karia, jolle torni oli rakennettu. Vene saattoi hyvin päästä karin rantaan. Jos vaan Bestysjeff piti lupauksensa, oli Barinskyn pelastaminen varma.
Pieni kolina oven takana keskeytti katteinin mietteet. Hän kääntyi sinne päin ja ovesta tuli sisään mies, tuoden ruukun ja pullon ynnä lasia. Kaiketikin oli se vanginvartija, joka nyt toi kaikkein venäläisten niin suuresti rakastamaa juomaa, viinaa, jota katteini puolestaan ei voinut kärsiä.
Sisääntulija oli komeavartaloinen kasakka, jonka ulkomuoto ei suinkaan ollut sellainen kuin olisi luullut venäläisen vanginvartijan olevan. Päinvastoin oli noissa tummanverisissä kasvoissa jotakin, joka osotti surua ja kärsimystä, mikä heti herätti katteinissa mieltymystä häneen. Venäläinen laski Augustoffin lahjan pöydälle, katseli hetkisen vankia, kumarsi ja astui takaisin ovea päin.
"Bestysjeff, elä mene, minä tahdon puhutella sinua", sanoi katteini saksaksi.
Mies oli todellakin sama, josta ruhtinatar oli puhunut; hän pysähtyi äkkiä, katseli kummastellen katteinia, teki ristin merkin ja sanoi:
"Miten, mistä tunnette te, vieras, Bestysjeffin, sanokaa miten se on mahdollista."
Katteini astui ihan kasakan luokse ja kuiskasi hänelle:
"Minä tiedän paljon enemmänkin, minä tiedän sinun olevan avuliaan miehen, joka tuntee sääliä toisen onnettomuutta kohtaan, minä tiedän sinun puhutelleen Barinsky-ruhtinatarta ja luvanneen auttaa ruhtinaan pakoon pääsyä; sentähden olen hakenut sinut ja tuon ne neljätuhatta ruplaa, mitkä olet pyytänyt ruhtinaan vapaudesta."
Bestysjeff tuli kalman kalpeaksi, vavisten lankesi hän polvilleen katteinin eteen ja rukoili häntä säästämään hänen henkeänsä, sillä jos tuo salahanke tulisi ilmi, olisi hän hukassa.
"Nouse Bestysjeff, ja kuule minua tyvenesti; minua et tarvitse pelätä", sanoi katteini. "Minä vannon pitäväni salassa sen, mitä on sinun ja ruhtinattaren kesken sovittu."
"Herra, henkeni on teidän vallassanne", vastasi kasakka noustessansa. "Jos niin on, kuin sanotte, että olette ruhtinattaren lähettämä ja hänen ystävänsä, eipä silloin Bestysjeff riko lupaustansa. Sanokaa mitä tiedätte ja mitä vaaditte, minä olen valmis kuulemaan."
Nyt kertoi katteini kuulijallensa, millä tavoin hän oli joutunut ruhtinattaren tuttavuuteen ja sen lupauksen, minkä oli antanut auttaa ruhtinasta pakenemaan; syyn minkä vuoksi hän oli vankina Santta-Annan tornissa ja lopullisesti selitti hän Bestysjeffille, mitenkä hän oli aikonut vapauttaa kovaonnisen Barinskyn.
"Nyt tiedätte kaiken mitä minun on teille sanomista", sanoi katteini. "Vapaaksi tultuani ja päästyäni laivaani, siirryn pois satamasta ja ankkuroitsen ulapalla. Samana yönä noudan veneellä ruhtinaan, jonka silloin pitää olla valmis pakenemaan. Kun hän on veneessäni, saatte te heti vaatimanne rahat. Jos tahdotte paeta vankinne muassa, suostun minä siihen. Onko nyt asiasta sovittu ja voinko minä luottaa teihin, Bestysjeff?"
"Sen voitte tehdä, sillä minuakin johtaa kostonhimo ja polttava viha", vastasi kasakka. "Kuusi vuotta sitten olin minä rykmenttini mukana Viipurissa. Streboff, tuo julma, häijy Streboff oli silloin, kuten nytkin, kaupungin sotapäällikkö. Kerran katselua pitäessään, sanoi hän hevostani laihaksi ja huonosti hoidetuksi. Minä vastasin, että saan kauroja liian vähän, sillä komppanian päällikkö ei anna sitä, mitä hevosille määrätty on. Streboff kiljui kiukusta, minä olin muka rohjennut syyttää upseeria. Minä tuomittiin saamaan 50 ruoskan lyöntiä ja suljettavaksi Santta-Annan vankikomeroihin. Niin kävikin. Suru ja viha tekivät minut vähäpuheiseksi ja alakuloiseksi. Sitä pidettiin katumisen merkkinä ja kolmen vuoden kuluttua pantiin minut vanginvartijaksi. Minä opin tuntemaan ruhtinas Barinskyn hän kertoi minulle kurjuutensa syyn ja minun tuli häntä surku. Hänkin oli väkivallan ja hirmun uhri samoin kuin minäkin. Ruhtinas ja minä tulimme ystäviksi ja kun ruhtinatar odottamatta tuli tänne ja ilmoitti itsensä, sai hän minulta sen lupauksen, minkä tiedätte. Ilman apua ulkoapäin olisi pako ihan mahdoton. Vartijat ovat hyvin valppaat ja vanha Augustoff ummistaa ainoastaan yhden silmän kerrallansa. Pakeneminen ruhtinaan kanssa on ainoa pelastukseni. Minua vetää vastustamaton halu Ukrainan avarille aroille, syntymäseuduilleni. Olen kertonut ruhtinaalle hänen puolisonsa käynnin ja mitä me silloin sovimme. Hän syleili minua ja itki liikutuksesta. Nyt tiedätte kaikki."
"Kuulin linnanpäällikön sanovan että ruhtinas jonakin päivän aikana terveytensä tähden saa käyskennellä linnan sisäpihalla. Te toimitatte hänelle pienen kirjeen, jossa ilmoitan tavanneeni ruhtinattaren ja mitä olemme sopineet hänen paostansa. Hänen tulee valmistautua siihen, mitä me ai'omme toimia."
Katteini repäsi lehden taskukirjastansa ja kirjoitti lyhyen kirjeen, minkä hän antoi Bestysjeffille.
"Anna tämä ruhtinaalle", sanoi hän; "ikkunanloukossa odotan minä hänen pihalle tuloansa. Pyydä häntä antamaan minulle merkki, että hän on minut ymmärtänyt."
"Minä täytän tarkoin ja täsmällisesti teidän käskynne", sanoi kasakka.
"Tästä hetkestä alkain olen minä teidän palvelijanne, teidän orjanne.
Henkeni, onneni ja kaikki on teidän vallassanne. Pian tulen taas
luoksenne."
Yksinään jääneenä katteini astuskeli avarassa suojassaan edestakasin, hautoen omia aatteitansa. Ne eivät olleet liioin iloista laatua. Voiko hän luottaa siihen, ettei vanginvartijakin ollut petturi, ja jos niin oli laita, saattaisi syntyä paljon mielipahaa, jopa vaaraakin katteinille. Streboff oli laittomalla käytöksellänsä selvään näyttänyt, minkä arvoisena Venäjällä rehellisyyttä pidetään. Jos hän tulisi petetyksi, katoisi hän ehkä tietämättömiin ja silloin hyvästi onni ja elämän ilo! Mimmiä, hellästi lemmittyä Mimmiänsä hän ei milloinkaan saisi. Kylläkai hän häntä surisi, sen hän tiesi, mutta itse oli hän mennyt vaaraan ja oma sydämensä, rohkeutensa ja velvollisuuden tuntonsa olivat hänet siihen saattaneet hänen levottomuutensa kasvoi ja hänessä heräsi pahoja aavistuksia.
Hän kuuli kellon lyövän neljää iltapäivällä. Siis oli kolme tuntia kulunut siitä kuin hän tuli vankilaan, jotka tunnit hänelle, vapaalle merimiehelle, hänestä tuntuivat loppumattomilta. Hän kävi sen ikkunan luokse, joka oli pihaa päin. Piha oli autio ja tyhjä. Mutta muutamien puitten varjoista ilmestyikin mies, joka oli puettu karkeaan valkoiseen pukuun, sellaiseen, mikä on venäläisillä vangeilla kesäaikana. Hän seisahtui, katsoi ylös ikkunaan, jossa katteini seisoi, painoi vitkaan oikean kätensä sydämmelleen, kumartaen kaksi kertaa ja astui sitte harvoin askelin torniin.
Katteini oli tarkasti seurannut miestä ja hänen liikkeitään. Ei epäilemistäkään, se oli ruhtinas. Hän oli siis saanut katteinin kirjeen eikä Bestysjeff siinä kohden ollut häntä pettänyt. Katteini rupesi luottamaan hänen rehellisyyteensä, pelkonsa väheni ja hän, laskeutui vuoteelle, jossa pian nukkui.
Kun Milenius heräsi, oli aurinko laskemaisillaan. Meren puolisesta ikkunasta tuli auringon valoa tuohon kolkkoon suojaan ja teki sen hauskemman näköiseksi. Bestysjeff tuli, toi vangille herkullisen aterian, minkä kenraali oli lähettänyt, ja kirjeen Willneriltä, joka ilmoitti, että sotamiehiä on asetettu laivaan ja että sitä ruvetaan huomispäivänä purkamaan. Väkivalta väkivaltaa vastaan olisi ollut sula hulluus Muutamalta Suomen sotamieheltä oli Willner kuullut, mitä katteinille oli tapahtunut. Bestysjeff kertoi vielä että ruhtinas oli saanut katteinin kirjeen ja siitä kovasti ilostunut sekä että hän oli se henkilö, joka oli liikkunut linnan pihalla. Kasakka sanoi tornin meripuolella olevan portin, jota sanottiin vesiporaksi, sen kautta oli pako tehtävä. Portti oli ilman lukkoa ja siis helppo avata. Bestysjeff uudisti lupauksensa vankasta rehellisyydestä ja kuuliaisuudesta. Kun nyt oli tilaisuus paeta ja päästä kotimaahansa, oli hänen entinen pontevuutensa palannut ja hän oli valmis panemaan alttiiksi mitä hyvänsä oman vapautensa ja Barinskyn vapauttamisen eteen.
"Mutta minulla on vieläkin jotain kerrottavaa", sanoi kasakka. "Hetkinen sitten olin kokemassa pyydyksiäni, joilla pyydän kaloja vanhalle Augustoff'ille. Silloin näin suuren höyrylaivan tulevan ulapalle ja ankkuroivan Uuraansaaren eteläpuolelle. Lipussa olevasta kuvasta tunsin sen englantilaiseksi sotalaivaksi, siis meidän ja teidän viholliseksi. Varmaan hän vartijoitsee teidän laivaanne, vai miten?"
Katteini luki vielä kerran Willnerin kirjeen ennenkuin vastasi kasakalle. Harmin ja vihan puna nousi merimiehen otsalla ja poskille. Venäläisiä auttaaksensa hän oli uskaltanut hyvin paljon. Streboff'in käytös oli hänen mielestänsä niin ilkeä ja katala, että hänessä syntyi mitä rohkeimpia kostontuumia. Erittäin tärkeä oli hänelle se, mitä Bestysjeff äsken oli sanonut, ja muutaman minuutin mietittyänsä sanoi hän kasakalle puolikuiskaten:
"Bestysjeff, sinä olet ollut sotamies, olet katsonut surmaa silmiin, olet uskalias, tahdot päästä vapaaksi ja kostaa! Sano, suostutko yhtymään rohkeaan toimeen, silloinpa me kostamme Streboff'ille, pelastamme Barinskyn ja teemme vielä sen lisäksi vihollisellemme aika kiusan, sano suostutko siihen?"
Kasakan silmät leimahtivat. Aron pojan kuuma veri oli alkanut kiehua; hän vastasi.
"Puhukaa, herra, olen valmis mihin hyvänsä."
"Meidän on pakeneminen jo parin tunnin kuluttua. Te ette karkaa kahden, vaan minä tulen kolmanneksi. Me otamme sinun kalastusveneesi. Tornista päästyämme soudetaan suoraan englantilaisen laivalle."
"Teidän vihollisenne, englantilaisen käsiin", kuiskasi kasakka hämmästyen. "Mitä ajattelettekaan herra?"
"Loistavaa kostoa Streboff'ille ja saada laivani lastineen takaisin", vastasi katteini. "Etkö luulee, että jos englantilaisen saavat kaikki ne sotatarpeet, mitkä ovat laivassani, he sen palkaksi laskevat minut ja laivani rauhaan? Etkö luule heidän osottavan kiitollisuutta, kun mikä riistän heidän vihollisiltaan puolustus-tarpeita? Huomaan sinun epäilevän, mutta jääköön se asia minun haltuuni, kyllä minä toimin niin että saavutan tarkoitukseni."
"Mutta te unhotatte vanhan linnanpäällikön, Petrovits Augustoff'in, hänet, joka valvoo kuin lohikäärme kätkettyä aarretta", jupisi kasakka.
"Enpä unohdakaan, häntäkin olen ajatellut. Onhan Streboff lähettänyt herkullisen päivällisruoan sekä runsaasti viinaa ja viiniä. Aseta ruoat pöydälle ja mene sitte kutsumaan se vanha harmaaparta osalliseksi. Sellaista kuin minä tarjoon, ei lähde Santta-Annan keittiöstä. Sill'aikaa kuin me syömme, juomme ja tarinoimme, viet sinä veneesi vesiportille ja kun näet minun siirtävän lampun vasempaan ikkunan loukkoon, saatat sinä ruhtinaan vankilastaan, tulet sitte tänne ja viet minunkin veneesen. Silloin nukkuu Petrovits Augustoff niinkuin hyvä lapsi. Joudu kutsumaan häntä tänne."
"Teidän ehdotuksenne on melkein uhkarohkea, mutta kun te uskallatte henkenne, olisin minä katala, jos en tekisi samoin", vastasi kasakka. "Nyt menen päällikön luokse ja sitte valmistan pakomme. Vesiportin puolisella linnan sivulla on vartijana silmäpuoli Strelin; hänen toinen silmänsä puhkaistiin kerran tappelussa. Minä hankin hänelle viinapullon kumppaniksi, kyllä hän sitte ummistaa toisenkin silmänsä."
Asetettuansa ruoan pöydälle ja sytytettyänsä öljylampun, kasakka lähti suojasta. Oli jo hämärä; linnan eri kulmilta kuului vartijamiesten huudot, että kaikki oli kunnossa. Katteinin sydän sykki levottomuudesta.
"Kunhan vain ei nyt olisi tapahtunut mitään sellaista, mikä estäisi päällikköä tulemasta tänne", jupisi katteini. "Minun jäi saamatta kymmenen tuhatta ruplaa rahtimaksua, mutta jos toimeni menestyy, saa tuleva appini, patruuna sen summan sijaan kirjottaa tilikirjaansa, että minä rahan arvona otin venäläisiltä yhden valtiovangin ja yhden kasakan sekä sovitin englantilaiset uhkapurjehtijan kanssa."
Kun hän mietteissään oli päässyt näin pitkälle kuului raskaita askeleita ulkoa, oven rautapönkkä aukaistiin ja katteinin sanomattomaksi iloksi näkyovessa Petrovits Augustoffin punertava muoto ja harmaat viikset.
"Tässä nyt olen veikkoni", huudahti vanha päällikkö, syleillen katteinia ja suudellen häntä molemmille poskille. "Mitä näenkään? viiniä ja hyvää viljaviinaa, tuoretta sammin mätiä Volgasta, paistia, lohta ja siihen sipulikastetta. Hm, jopa nyt jotakin Kiitos, veikkoseni, kohteliaisuudestasi."
"Teidän kanssa seurusteleminen on suurin iloni", vastasi katteini kohteliaasti. "Vangittu merimies on kuin vangittu lintu. Minun tuli yksinäisyydessäni ikävä. Tulkaa istukaamme pöydän ääreen ja pannaan kenraalin herkut kulumaan."
YHDEKSÄS LUKU.
Kissan maatessa tanssivat hiiret pöydällä. — Jopa itse Froubrigdekin kunniottaa uhkapurjehtija-katteinia. — Yöllinen hyökkäys. — Kaksi vihollista parhaimpina ystävinä. — Salama vie katteininsa onnellisesti kotiin ja uhkapurjehtija menee täysin purjein avioliiton satamaan.
Katteini ja hänen vieraansa istuivat pöytään, lasit täytettiin ja Milenius kilisti Santta-Annan komentajan kanssa, toivottaen häntä tervetulleeksi.
"Sellaisen vangin kuin sinä, veikkoseni, soisin saavani pitää ainaiseksi", sanoi vanha Augustoff ja katseli kiiltävin silmin pöydälle levitettyjä herkkuja. "Mutta sanoppa minkätähden olet täällä ja minkätähden on isämme kenraali sinulle niin ankara ja samalla niin erinomainen kohtelias, että omista varoissansa lähettää sinulle herkkuja? Tämä paisti, kuinka oivallista ja mehuista; se on viinissä keitettyä peltopyytä."
"Sitä sietää kastella viinillä", sanoi katteini iloisesti. "Teidän maljanne, komentaja; jos kauan olisin vankina ollut, olisin suonut olevan teidän tapaisen vartijan alaisena. Te hoidatte toimenne oivasti. Minkä vuoksi minä jouduin tänne? Siitä syystä, että vaadin saatavaani kenraalilta. Rahan sijaan annettiin minulle vankeutta. Siinä koko asia."
Petrovits Augustoff tyhjensi lasinsa, pyyhkäsi käsin muutaman viinipisaran huuliparrastansa, piristi silmiänsä ja katseli salaperäisesti katteinia.
"Moni poloinen saa Venäjällä vankeutta pienemmästä syystä kuin sinä. Totta puhuakseni on isällämme keisarilla kova rahan puute. Sota maksaa summattomasti ja hallituksen on täytynyt tehdä suuresti velkaa. Venäjän rikkaat lahjottavat suuria summia, mutta mitä se tuntuu? Meidän raha-asiat ovat huonot; paperi käy rahasta. Ranskalla ja Englannilla on meihin verrattuina äärettömät varat. Odottaa saat, poikaseni, mutta lopulla voinet toki saada saatavasi."
"Onhan se mahdollista, mutta ainakin väärin", vastasi katteini. "Mutta te unohdatte juomisen. Tämä viina on oivallista, maistakaa sitä."
Petrovits Augustoff ei tarvinnut kahta käskyä; hän täytti juomalasin viinalla ja joi sen pohjaan.
"Tiedä se, että minun virkani on aivan yhtä ikävä kuin tärkeä", sanoi hän; "iloista hetkeä näen harvoin. Istun kuin neuloilla, sillä ehtimiseen pelkään jotakin tapahtuvan; pyhän Andreaan nimeen; sitä saan yhä pelätä."
"Mitähän sitte pelkäät setä?"
"Sitäkö kysyt, poikaseni", huudahti vanhus ihmetellen. "Onhan täällä viidettäkymmentä vankia minun vartioitavana ja silmällä pidettävänä, ja kun tämä linna ei ole mikään paraatiisi, pyrkivät ne ehtimiseen karkuun. Siitä ne yhä uneksivat, tuumiskelevat lakkaamatta ja kaikin tavoin, miten pääsisivät karkaamaan. Ne ovat vilpilliset kuin saatana ja kavalat kuin ketut, mutta vanhaa Petrovits Augustoffia ei Jumalan kiitos vielä ole petetty."
"Eihän se olisikaan helppo tehtävä, ha, ha, ha", nauroi katteini, "mutta onhan teillä apulaisena vartijoita ja sotamiehiä."
"Tuo lohi on Äänisestä tai Laatokasta, se on erinomaisen hyvää", arveli linnanpäällikkö. "Sinä mainitsit apulaisiani; minkä arvoisia ne ovat? Tyhjän, ei minkään. Sotamiehet ovat vanhoja, vanginvartijat juomareita. Ainoa luotettava niistä on Bestysjeff, mutta minkä vuoksi? Sen vuoksi, että hän on saanut maistaa ruoskaa. Selkäänsaanti ja ruoska ovat alhaiselle sotamiehelle sama kuin sade ja päivänpaiste maalle. — Mutta mitä on tuossa pullossa?"
"Olutta; suvaitsetteko sitä?"
"Se on lempijuomani, sitä en ole saanut maistaa moneen vuoteen; antaisitteko lasillisen sitä?"
"Juokaa koko pullollinen, minä en rakasta sitä juomaa."
Päällikkö teki tehtävänsä kuin kunnon mies. Hän joi olutta ja viinaa ehtimiseen. Hänen muotonsa alkoi punottaa ja mies tuli aika hutikkaan. Hän rupesi laulamaan ja löi tahtia pöytäveitsellä, joka oli hänen kädessänsä.
"Minä en huoli Santta-Annasta, en vangeista enkä koko roskasta", pärisi hän kiikutellen tuoliansa. "Mitähän minun on tekemistä tämän vanhan tornin kanssa; ei mitään, eläköön viina ja ilo. Kenraali sanoi — minunhan pitäisi olla kenraali — hän sanoi sinun jäävän tänne ainoasti muutamiksi päiviksi, ha, ha, ha, kyllä minä ne päivät tiedän; ne kestävät vuosia. Täällä saat kyllä oleskella vanhan Petrovitsin kanssa. Me pidämme joka päivä tällaiset kemut. Mitä, onko viini loppu ja minun pikarini tyhjä, eikö enää ole viinaa?"
Katteini täytti vanhan juomarin lasin puoleksi viinalla ja puoleksi viinillä.
"Juokaa ja olkaa iloinen, täällä on niin paljon kuin tarvitaan", sanoi katteini, joka päällikön puheista ja liikkeistä huomasi juopumuksen yhä yltyvän. "Kyllä Bestysjeff vangeista huolen pitää, sanoittehan itse, että voitte häneen luottaa."
"Luottaa, minä en luota muihin, kuin itseeni. Teidän menestykseksenne, kultapoikani. Hurraa, eläköön ilo tässä vanhassa tornissa. Minä olen onnellisempi kuin keisari; mitä minua liikuttaa keisari, Streboff tai koko maailma", änkytti linnanpäällikkö.
Hän joi vielä lasillisen viinaa. Silloin vaipui hänen päänsä vastoin rintaa, kädet putosivat hervottomasti alas ja silmät ummistuivat. Ukko vaipui sikeään uneen. Turhaan puisteli häntä katteini, hän ei herännyt.
Katteini nosti ja kantoi hänet vuoteelle. Veitsellä leikkasi hän hurstin leveiksi kappaleiksi, sitoi niillä nukkuvan kädet ja jalat. Sitte siirsi hän lampun pöydältä merenpuoliselle ikkunalle. Sehän oli hänen ja Bestysjeffin kesken sovittu merkki.
Neljännestunnin kuluttua ovi aukeni ja kasakka astui sisään.
Katteini meni häntä vastaan.
"Onko kaikki valmiina?" kysyi hän.
"Vene ja ruhtinas ovat odottamassa vesiportilla", kuiskasi vartija.
"Vanha Strelin on nukkunut vartiopaikalleen. Miten on päällikön laita?"
Katteini otti lampun, viittasi Bestysjeffille ja molemmat hiipivät vuoteelle.
"Hän nukkuu kuin pölkky", kuiskasi katteini. "Meidän on aika kiiruhtaa."
Samassa silmänräpäyksessä liikahti päällikkö unissansa ja varmaankin näki hän unta, koska puoliääneen jupisi:
"Sinun maljasi, veikkoni. Ne vangit, ne vain tahtoisivat minut pettää, mutta maltappas."
Hän nukkui uudestaan. Katteini ja Bestysjeff kiiruhtivat ulos.
"Tarttukaa" käteeni ja seuratkaa minua, minun täytyy johtaa teitä tässä pimeässä, sillä lyhtyä emme saa käyttää; kuiskasi kasakka; "joutuun, ei minuutiakaan viivytä, hän ehkä herää."
Bestysjeff johti katteinin monen mutkan ja solan lävitse. Vihdoin oltiin vesiportilla. Kasakka aukasi sen hiljaa, Katteini tunsi viileän yöilman kuumottavilla kasvoillaan; pilven takana piilevästä kuusta lähti vain heikko valojuova.
Nämä molemmat miehet kiiruhtivat veneseen, jonka perässä jo istui musta haahmo. Se oli ruhtinas Barinsky.
Hän ja katteini kättelivät toisiaan ääneti. Vene lykättiin irti, Bestysjeff ja katteini tarttuivat airoihin ja soutivat Uuraansalmelle päin, jossa englantilainen sotalaiva oli ankkurissa. Kello löi yhdeksän silloin kuin pakolaiset lähtivät tornista.
Hyvin hiljaa soutivat he eteenpäin ja sotalaivan korkeat mastot tulivat pian näkyviin. Tuuli oli myötäinen ja vene kiiti hyvää vauhtia.
"Herra", lausui Barinsky katteinille, "minä en osaa lausuakaan kiitollisuuttani ja sen tunteita teille. Nyt kun taas olen vapaa ja saan toivoa tapaavani jalomielisen puolisoni, on mieleni niin liikutettu, etten muuta voi kuin siunata ja kiittää teitä."
"Minä tein ainoastaan sen, minkä pidin velvollisuutenani, mitä sydämeni ja tuntoni käskivät tehdä", vastasi katteini. "Siitä emme nyt huoli puhua. Meidän seikkailumme ei vielä ole loppu. Minä jätän itseni vainoojieni käsiin, toivoen heidän avullaan saavani kostaa Streboffille ja häneltä ottaa saalis takaisin, minkä hän niin vilpillisesti anasti."
"Onnistukoon se", vastasi ruhtinas; "sitä toivon kaikesta sydämestäni, mutta hiljaa, nythän kuuluu jokin huuto."
Miehet kuuntelivat; huuto tuli sotalaivasta.
"Ken siellä?" kuului taaskin laivasta.
"Ystävä", vastasi katteini.
Soudettiin edemmäksi ja vene tuli pian laivan perärappujen luokse. Alimpana seisoi upseeri paljastettu miekka kädessä ja häntä lähellä merimiehiä, jotka olivat varustetut pyssyillä ja pistooleilla.
"Teidän asianne?" kysyi upseeri.
"Heti kohta puhutella päällikköä, minulla on kovin tärkeä asia", vastasi Salaman päällikkö.
"Meidän täytyy ensin tarkastaa vene ja tutkia, onko teillä ehkä aseita ja ampumavaroja; ennen ette pääse kannelle", vastasi upseeri "James ja Scott, menkää tarkastamaan vene ja sen miehet."
Kaksi sotamiestä meni heti täyttämään upseerin käskyä. He ilmoittivat, ettei mitään kiellettyä tavaraa löytynyt. Vasta sitte saivat katteini ja hänen seuralaisensa astua laivalle. Siellä oli heitä vastaan ottamassa vartijaupseeri, jolta katteini pyysi saada heti puhutella päällikköä.
Katteini Milenius kysyi upseerilta laivan nimeä.
Ruuvikorvetti Dragon, katteini Seymour, vastattiin hänelle.
Tuon tiedon saatuansa oli katteini hyvin mielissänsä. Hän oli pelännyt sen olevan Mirandan ja Cutleria tahtoi hän mieluimmin välttää. Katteini ei aavistanutkaan, että nuorempi Froubrigde vihasi häntä aivan yhtä paljon kuin Mirandan ensimäinen luutnanttikin. Apulaisupseeri tuli nyt sanomaan, että katteini Seymour, joka ensimäisen luutnanttinsa kanssa oli kajuutassa, laski hänet puheilleen.
Upseeri käski katteinin seurata apulaistansa ja sen saattamaan häntä
Dragonin päällikön luokse. Oven edessä oli merisotamies vartioimassa.
Suuren valkoiseksi kiillotetun pöydän ääressä istui avarassa ja
siistissä kajuutassa kaksi meriupseeria. Ne olivat katteini Seymour ja
Froubrigde, hänen luutnanttinsa.
Molemmat katselivat suurella mielenkiinnolla katteinia, joka nyt astui sisään. Se seikka että maalta tuli vene näin myöhään ja siinä kolme miestä, joista yksi sanoi tahtovansa tuoda hyvin tärkeitä tietoja Dragonin päällikölle, se kaikki oli tehnyt hänen uteliaaksi, jonka vuoksi hän oli kutsuttanut Froubrigdenkin kuulemaan mitä semmoisella miehellä olisi sanottavaa.
Mileniuksen koko ryhti ja huolellinen vaatetus osotti herrasmiestä ja kohteliaasti vastasivat upseerit hänen tervehdykseensä.
"Te, sir, olette sanonut haluavanne puhutella minua; minä olen katteini
Seymour, tämän laivan päällikkö", sanoi vanhempi herroista.
"Asiani soisin saavani suorittaa teille, sir, kahdenkesken; se on perin tärkeää laatua" sanoi katteini.
"Ainoastaan luutnanttini läsnä-ollessa otan kuullakseni mitä teillä on sanottava."
"Olkoon sitte hänkin läsnä, kosk'ei se muuten käy", vastasi katteini. "Teidän laivanne ajoi kaksi päivää sitten toisen englantilaisen laivan kanssa takaa erästä ruotsalaista uhkapurjehtijaa."
"Ei se mikään uutinen meille ole, sir, vastasi katteini Seymour. Uhkapurjehtija pääsi pakenemaan siksi että onnettomuus kohtasi toista sen takaa-ajajista, mutta me olemmekin täällä estääksemme tuon uhkarohkean Englannin lipun halveksijan pääsemästä pois Viipurin satamasta, vaikka sentakia jäisimme vetelehtimään tänne talveen asti."
"Olkoon onneksi, hyvät herra!; siitähän tulee teille oikein hauska virkatoimi", vastasi katteini naurahtaen. "Mutta te, sir, ette tietäne mitä lastia sillä uhkapurjehtijalla oli."
"Luultavasti ruokatavaroita; niitähän suomalaisraukat paraiten tarvitsevat", arveli Froubrigde, joka kiukkuisesti katseli katteinia.
"Ruokatavarana oli sillä oivallisia kanuunia ja kuulia Viipurin linnoitusten tarpeeksi sekä lisäksi ruutia, kivääriä ja muita aseita; lyhyesti sanoen: uhkapurjehtijalla oli sotatarpeita vähintään sadantuhannen ruplan arvosta. Olisihan teidän, hyvät herrat, sopinut ne ottaa; se olisi ollut teille kunniaksi, sillä jos ei vihollinen olisi saanut tuota apua linnaansa, ei se olisi voinut sitä puolustaa. Viipurin linna oli kehnosti varustettu; jos osasto teidän laivastoanne olisi ottanut sitä pommittaaksensa, olisi sen täytynyt antautua. Viipuri on Suomen itäisin rajakaupunki Venäjää vastaan eikä muuta kun 12 penikulman päässä Pietarista, mutta uhkapurjehtija toi apua juuri hädän hetkellä ja nyt on linnotuksen tila aivan toinen."