Ruukin jaloissa

RUUKIN JALOISSA

Kirj.

A. B. Mäkelä

Kuopion Uusi Kirjapaino, 1896.

HENKILÖT:

 Antero Vallas, tehtaanomistaja.
 Elsa, hänen rouvansa.
 Aino, Elsan sisar.
 Vilho Palokas, insinööri, Anteron sisarenpoika.
 Alpo Leiniö, konttoristi.
 Martta Sikiö, emännöitsijä, hänen äitinsä.
 Vallinkorva, Jaakko Matinpoika, talollinen.
 Kaisa Antintytär, hänen vaimonsa.
 Lyyli, | heidän lapsiaan.
 Iikka, |
 Ijäs, |
 Puhos, |
 Huuhka, | tehtaan miehiä.
 Jäntti, |
 Ilves, |
 Leena, Jäntin vaimo.
 Anni, |
 Kerttu, | tehtaan tyttöjä.
 Lillukka, |
 Eric Illberg, nimismies.
 Semen Ivaska, metsänkauppias.
 Työmiehiä.
 Naisia.
 Juoksupoika.

Tapaukset Vallinkosken tehtaalla ja sen läheisyydessä.

Ensimmäinen kuvaelma.

Tupa Vallinkorvan talossa. Perällä pihanpuolinen sivuseinä, jolla on kaksi pienenlaista akkunaa. Vasemman akkunan alla pitkä pöytä ja sen ympärillä rahia. Vasen seinä akkunaton; sitä pitkin avonainen vuode. Oikealla seinällä iso uuni, suu katsojiin päin. Uunin edustalla korkeampi rahi astiain pesemistä varten, vesisaavi y.m. astioita sekä seinällä astiahylly. Vuoteen kohdalla vasemmalla seinällä vaatteita nauloissa. Niitten joukossa huomataan naisen hattu, kevättakki ja päivänvarjo, yksinkertaiset, vaan somat. Muuten köyhän näköistä. Käynti oikealle, uunin taitse, joten ovensuu ei näy katsojille eikä uunin edustalla työskenteleville.

Ensimmäinen kohtaus.

Uuniin virittelee tulta vanhempi nainen, päässä Karjalan vaimojen "natsiira", huolimattomasti ja köyhästi puettu: Kaisa.

Kaunis nuori vaaleaverinen nainen askaroi astiain pesussa.
Kellertävä, varsin runsas tukka riippuu paksulla palmikolla. Kirkkaat
vaaleansiniset silmät. Yksinkertaisesti, vaikka herrasmaisesti puettu:
Lyyli.

Vuoteella loikoo keskenkasvuinen poika paitahihasillaan, mutta lakki päässä. Opettelee puremaan tupakkaa ja sylkemään suupielestä, vaikka huononlaisella menestyksellä. Sittemmin kun miehiä on tullut tupaan, seuraa tarkkuudella heidän toimiaan. Milloin on jotain sanonut, koettaa saada sylkästyksi sen päälle: Iikka.

Heti esiripun noustua astuu tupaan neljä talonpoikaismiestä, kaikilla
Karjalassa tavalliset venäläismalliset lakit päässä.

Edellä tulee vanhanpuolinen, ryhdikäs talonpoika. Pitkä, ruskea, alhaalta kihara tukka on harmaan sekainen; samoin lyhyeksi leikattu sakea partansa. Tuuheitten kulmakarvojen varjostamat synkät silmät leimahtelevat omituisesti. Hän on tämän talon isäntä, Vallinkorva.

Nuori, hyvänlaisesti puettu, voimakkaan näköinen mies, jolla on pitkävartiset saappaat jalassa ja loistava kaulahuivi kaulassa, on nimeltään Ijäs. Hänen vilkkuva katseensa pysähtyy usein Lyyliin. Ottaa hetken kuluttua lakin päästään, jolloin tulee näkyviin kellertävä, sankka tukkansa, niskasta hieman kihara.

Kaksi vanhempaa miestä, toisella päälaki paljas ja parta ajettu paitse kaulasta leuvan alta: Puhos. Toisella vahva leukaparta, vaan viiksetkin ajettu: Huuhka, ahkera tupakan purija, sylkäsee aina lauseittensa vahvistukseksi.

Vallinkorvalla, Puhoksella ja Huuhkalla on pullo taskussa.

VALLINKORVA. Onks siull kahvii, Kaisa?

KAISA. Eikä oo … keitettyy!

IJÄS. A keittäkäis! Kyll mie maksan.

KAISA (panee kahvipannun haahlaan). Viel täss kahvii teill! Viimiset kahvit.

PUHOS. Ainaks emäntä on vihass siint meijä vierasmiehinn käynnist?
Pakkoha mein ol käyvä.

VALLINKORVA (Kaisalle). Kukas siu on käskent myyvä miu viinojain? (Ottaa pullon taskustaan, ryyppää ja tarjoo Huuhkalle.) Männööt nää täss ominnki tarpeinn. A vuottaiss, Huuhka!

HUUHKA. Ei siint mitä assiit' ois tulltkaa, mut se palkinto, kun o ruukilt.

(Ryyppää.)

KAISA (vie pöydälle kahvikupit ja täyttää ne). A sieks sen kakskymment markkaa tienasit?

HUUHKA. Hittojaks mie! Jänti Lienan sannoot ilmottannee'.

VALLINKORVA (kaataa viinaa kahvin sekaan). Ainn onki mieheisä jäless.

PUHOS. Oisko tuo miehestää? Mut siint rahast.

VALLINKORVA. A rahast siell ruukiss myyvää' vaikk vapahtaja. Mitä sie
Kaisa … kärsi nahkassais! Viel tulloo päivä toine.

KAISA. Kaks' siull tulloo päivää siinn!

VALLINKORVA. Naisill o naisii' luonto! Nahkaas' ku painat, enemmä kertyy. (Kilistää.) "Tuikku murheese", sano' setä vainaa!

(Ryyppäävät.)

IIKKA (vie tupakkapuruksensa uuniin. Sivu mennessään Lyylille). Siu pappiis on tullt jo, Lyyli!

(Kuultuaan Lyylin vastauksen palaa vuoteelle.)

LYYLI. Kuinka monasti sitä aijot kertoa?

KAISA (Lyylille). Laitakki sie assiis' valmiiks' aikanaa!

LYYLI. Kylläkai hän laittaa, niinkuin on luvannut.

KAISA. A mitäs hää miettii, ku ei oo meill näkynt?

LYYLI (kuin itsekseen). Saisikin miettiä, jos ei minun laitani olisi näin!

PUHOS (ottaa esille pullonsa ja kaataa kuppeihin). Miull täss o oikee koljaattii. Jos siint panta's terä?

IJÄS (kilistää Vallinkorvalle). Terveiks', Vallinkorva! — Näkkyyhä siull mait oleva, mut kovi ovat huonoss hoijoss.

KAISA. Ka rikkaruohooha mei pellot kasvaa, eikä hää viissi viljell.

VALLINKORVA. Kasvaat ne rikkaruohoo ilmanki viljelemät'. Muistat sie senki ajan, ku mie raaoin — miu maallain olless. — Sie siitt "viissit": kyllää käyvä, kahvii juuva!

KAISA. Ja sie juot viinaa! Yökauvet juopottelet, päivät makkaat.

VALLINKORVA. Ka en jaksa yöt'-päivää.

KAISA. Juot sie päivillki, min kerkiät!

VALLINKORVA. Rosvoha ainn o yötyöss … ja sie nuorra ollessais —

KAISA. Viel viisastelet … vetelet vanho'llais! Sano'sit, kui täst päässää kesä' yl?

VALLINKORVA. Ka jäähää kerran täll puolell.

KAISA. Jää jos, moine isäntämies!

HUUHKA (ottaa esille pullonsa). A miull o rommii. (Kaisalle.) Saahaks toiset kupit? Mie paan.

KAISA (täyttäessään kuppeja). Ompas heill nyt juomii, tänäpäivänn!

IJÄS (Vallinkorvalle). Mait siull om paljo. Miten pitänet hintaa?

ÄÄNI OVENSUUSTA. Terve taloon! Saisinko teiltä venettä ja soutumiestä?

VALLINKORVA. Mihi astikka?

Toinen kohtaus.

Esiin astuu nuori herrasmies. Hänellä on lyhyt, tiuha, kihara musta tukka, saman väriset viikset ja lyhyt leveähkö leukaparta. Kasvot ahavoituneet. Katse kiinteä kuin lyhytnäköisillä. Jättää rahille vesimittaukseen tarvittavia kapineita. Hän on tehtaan insinööri, nimeltä:

VILHO PALOKAS. Tähän vaan kosken niskaan. Vesimittauksia tehtävä.

VALLINKORVA. Saap'ha vennee!

PUHOS (ottaa lakin päästään). Ka inssinyör' jo on päässt kaartist?

VILHO (tervehtää miehiä). Vanhoja tuttuja! Ja Te taidatte olla
Vallinkorvan isäntä? — Vielä vaan Puhoskin elää ja naureskelee…
Niin, eilen tulin. Huuhkalla yhä vielä tupakkipuruksensa kesken… No,
mutta Ijäskö se noin on herrastunut?

PUHOS. Kas, ku pantii hamarin käyttäjäks' … valssipajjaa'. Hyvät palkat!

IJÄS. Ei kehuttavat!

HUUHKA. Eihä köyhäll oo puolta: tiijä, millo herraks' paiskataa!

PUHOS (naisille). Ei taija oll puhast kuppii, jos inssinyör' —

VILHO. Mulla onkin kiire. (Tarkastaa pulloja.) Mitäs teillä kaikkea on siinä?

IJÄS. A näit o kolmii sorttii ku sotamiehe rakkautt. Mitä vaa pittää?

VILHO. Oisko tunnustella? (Ottaa pullon, rallattaa.)

    Harmaja ravaa ja kiessit ne heiluu,
    Ja maantien santa se tuiskaa,
    Kun tällainen poika lauleskelee
    Ja pullon suuta muiskaa. (On maistavinaan.)
    Tyttöjä viedään kupparin oppiin,
    Vaan poikia sotakouluun —

LYYLI (tuo kahvikupin talrikilla pöydälle, sivulta, melkein takaa).
Tehkää hyvin!

VILHO (säpsähtää, huomaa vaatteet seinällä, katsoo häntä hyvin pitkään). Anteeksi! En huomannutkaan… Talon tytär vai —?

LYYLI (kestää hänen katseensa). Niin.

(Palaa entisille toimilleen. Eräitä kertoja vielä heidän katseensa kohtaavat.)

IJÄS. Eiks nää Helssingiss olleet oo tuntevinnaa tointoisijaa?

HUUHKA. Isoha se on kaupunk'… Kuka niit kaikkii!

PUHOS (Vilholle). Hyväks siell ol' sotaväess?

VILHO (laittaa puolikuppista). Mikäs, kun ei laske ikävää likelle!

KAISA. Sorjii kuuluut oleva' Helssingiss tytöt.

VILHO. Kauniita, kauniita, ylen kauniita ja sangen kohteliaita!

IJÄS. Ja niit o ni vietävän paljo!

VALLINKORVA. Oikeeks on inssinyörill sotamiehe kurssi?

VILHO (Lyyliin katsoen, kuin hämillään). Vielä näkyy pysyvän hammas karkeana.

IJÄS. A raakiutuu siell. Lihanki syövät raakann. (Vallinkorvalle.)
Muista sie kuppiais, Vallinkorva!

(Aikoo täyttää myös Vilhon kuppia.)

VILHO. Ei! Minun on lähdettävä.

VALLINKORVA. Iikka saap' tulla soutajaks': — Huonollaine venekki meill' o, vuotava.

VILHO (Iikalle). Osaat kait sinä uida?

IIKKA (panee nuttua ylleen). A mie? Niiku lohen poika!

(Menee.)

VILHO (Lyylille, sitte muille). Hyvästi, neiti! — Hyvästi!

(Ottaa kapineensa ja menee.)

LYYLI (punastuen). Hyvästi!

VALLINKORVA. Tääks se ol', jota hyö "Keisariks'" kussuut ruukill?

PUHOS. A tää. Louhka mies!

IJÄS. Suoraluontone mies, mut utala naisii'.

HUUHKA. Ja sie et oo yht-vähhää … pelkäät pimiäll!
(Vallinkorvalle.) Et sie taho rommii, Vallinkorva?

VALLINKORVA (ojentaa kuppinsa). Enne' mie oon isse ilman ku pian suun' tyhjänn.

IJÄS. Äijäks sie oikee pitä'sit hintaa maallais? .' Vallinkorva.

VALLINKORVA. Mitä sie täst ostelet? Lyylinkää kanss teill ei tullt mittää.

IJÄS. Saan mie rahhaa, ostan koko tilan.

HUUHKA. Kyll tää rahhaa saap', älä sie siint —!

PUHOS. O ruukiss rahhaa!

IJÄS (silmää nuhtelevasti ja polkee jalalle Puhosta).

KAISA. A patruuna' halunkkiiks työ oottenki?

IJÄS. Ei täss mitä halunkkii olla. (Vallinkorvalle.) Siehä isäntä oot,
Jaakko!

PUHOS. Myö pois, ku hää on halukas! Mitä sie täll roskapaikall? Paremp' maa miult o männt.

HUUHKA. Ja miult.

VALLINKORPI. Mitäs miull siint jääp' issellein, jos talloin myön?

IJÄS. Ka rahat jääp'.

HUUHKA. Jo siull alkaat oll lapseiski vauraat —!

VALLINKORVA (keskeyttää). Jääp' siint mitä rahhoi! Patruun viep' velastaa.

IJÄS. A mut jos maksaakki lissää? (Kuiskuttaa korvaan.) Ja se maksaa hyväst' järkiää.

VALLINKORVA. Mie en puutu patruunan kauppoin, sen tiijätki!

PUHOS. Eik siust oo yhellaine myyvä kell vaa?

VALLINKORVA. Ei märkääkä! Joutaa männ avissuonii', määtiiä jääp' viel minullki tähett.

PUHOS. Oot sie jäykkä!

VALLINKORVA. Mie en ookka vas'ka lihast! Miut ku täst ajjaa pois maaltain, kassokoo kinttujaa! Mie siell en selkä vääränn seisokkaa… (Katsoo tiukasti heitä silmiin itsekutakin.) Enkä —

HUUHKA. Mitä sie?

VALLINKORVA. Mie siit en juoksekkaa halunkkinn, raha' iest!

IJÄS. Ka suoraan ku puhutaa, ni saatas' vähä parissaa myöki… Käyp'kös se siull katteiks', jos sie saat ommais ja hiuka enemp'?

VALLINKORVA. Mitä hää siintki viinamyönnist Kaisaa?

HUUHKA. Jos lie vanha suola janottant.

VALLINKORVA. Mitä sie sill tarkoitat?

HUUHKA. Ka en mittää. — Kuppiis' jäähtyy!

VALLINKORVA. Sano selviks' "vanhat suolat"! Mieshä sie oot?

HUUHKA. Ka eiks se enne' vanhaa' pitänt silmää tähän Kaisaa', tyttönn olless?

KAISA. Mitä sie männeetalvisist lumist!

PUHOS. Tää ol'ki nuorenn kaunis ja rikkaa' nimess. Tyhjäst se patruunki alko'.

HUUHKA. Mut tää ol' ylpiä, tää Kaisa.

KAISA. Siinn ei oo päten alkuu, siinn assiiss ensikää!

VALLINKORVA. Alku siinn o ollt ja hyvä. En miekää sokia ollt sinä aikann.

KAISA. Mitä ne siitt siull kuuluut, vanhat assiit?

VALLINKORVA. Kuuluut miullki vähä. Mitäs sie oot kiistänt valleeks'? (Kuin itsekseen.) Voiti mie sillo hänet, (tarttuu pulloon) mut isse tään sain hentuksein.

IJÄS. Oisha patruun heittänt sen viinajutu, ku oisit tehnt kirjat.

VALLINKORVA. Väkisi miult ei saaha. Viekööt nyt Kaisan, ku tahtoot!

KAISA. Enkä mie suostu siihe talo' myömisee. Sattuu Ilkastki mies tulemaa'.

IJÄS (Vallinkorvalle). Siehä isäntä oot! (Kuiskuttaa korvaan.) Kyll myö hinnall voitas' soppii.

KAISA. Tarvitaa maakaupass vaimoltki myönytys. Mut velast ku mänenöö, sill ei mitä maha.

HUUHKA. Eiks käyvä pihamaall loikomaa'?

IJÄS. Siell onki viiliämp'.

PUHOS. Kuiva jo näky' oleva'.

IJÄS. Mie maksan kaikk' kahvit.

KAISA. Oisiks viis' pennii kupist —?

IJÄS (heittää 2-markkasen pöydälle). Siinn o viinastki!

VALLINKORVA. En mie myönni takkei!

HUUHKA. Ota pois, o Ijäksell rahhaa!

VALLINKORVA (pistää rahan taskuunsa). Eihä raha oo pakana.

IJÄS. — vaikk sill ei sieluu oo —

VALLINKORVA (Kaisalle). Tuo sie Kaisa nuo kupit! Meilt voivat särkyy.

(Vallinkorva, Puhos ja Huuhka menevät.)

KAISA (vie kahvivehkeet jälestä). Näitkää saattaneet isse: monissa miehi.

Kolmas kohtaus,

IJÄS (lähestyy Lyyliä, joka askaroidessaan seisoo häneen selin). Sie et sillo huolint minnuu, Lyyli.

LYYLI. En.

IJÄS. Paras ois ollt ottaa saajessais.

LYYLI. En ottaisi nytkään.

IJÄS. Sano tarjotuks'! Jyvät herroill, työmiehell akanat: se o ruukin taksa. — Siust ei käy hyvät puhheet!

LYYLI. Mitä maailman puheista!

IJÄS. Miull ol'ki tosi aikomus, mut ei kelvannt työmies.

LYYLI. Ei se siitä syystä ollut.

IJÄS. A mistäs? Kyllpäs inssinyöril' vilkku' silmäis.

LYYLI (katsoo kysyvästi häneen). Sinäkin taidat olla päissäsi?

IJÄS. Juopottelen ehkes ratoksein.

LYYLI. Mitä tuo on, tuolla lailla jahdata isää? Teillä on petos mielessä.

IJÄS. Mikä petos — tälla'ne talo! Täys' hinta tarjotaa, ja lisän kanss. Jos siitt lähtiski lehmännahka miehee —

LYYLI. Äiti ei ainakaan suostu. Häntä ette saa juomaan.

IJÄS. Hölmö ilmanki, parahiks'!

LYYLI. Tiedätkös, mitä hän on kärsinyt?

IJÄS. On, tuntuu, ollt ilosetki päivät lommaa. No, miull ei kuulu! Mut ainn mie kakskymment markkaa saan täst reisust, jos eletää ja tervenn ollaa.

LYYLI (kääntyy päin). Millä lailla?

IJÄS. Niiku Jänti Lienaki.

LYYLI. Mitä sulla on tekeillä? Hyvää se ei ainakaan liene?

IJÄS. Mitäs mie ennää pian vällii! Saatan viinasakkoo' siu issäis.

LYYLI. Milloin hän on viinaa myynyt?

IJÄS. Et sie nähnt? Äskön-ikkää' makso'n kaks' markkaa. Kahvist ei männt viittkymment pennii. Vierasmiehet elläät.

LYYLI. Sellainen mieskö sinä oletkin!

(Kääntyy taas selin.)

IJÄS. Mitäs työ että käy kauppaan! Mie en ookka tuhma.

(Menee viheltäen.)

KAISA (tulee, tuoden esiliinassaan potaattia, joita hän ja Lyyli alkavat kuoria). Oikeinko se on totta, että äiti on myynyt viinaa?

KAISA. Ka oom mie, salaisi' puolin. Mistäs mie oisi' siullki sinn
Helssinkii' rahhaa saant?

LYYLI (vilkasee vaatteihinsa seinälle). Jos minä sen olisin tiennyt!
Isältä salaa?

KAISA. A sallaa häneltki … ja häne viinojaa. Ois hää ne kuitenki juont kuivii' ja juottant tover'loillaa.

LYYLI. Mutta äiti, eikö se ole niinkuin —?

KAISA. Niiku mitä?

LYYLI. Niinkuin varastamista?

KAISA. Olkoo jos! Omiain mie siinn oon varastant. Miu kanss hää on tään talonki saant … issellää ollt ku se uuvispaikka, joutava — kaikk' hävittänt. Nälkääks mie täss käin näkemää'?

LYYLI. Ja äitiä sakotettiin?

KAISA. Ka sakottiit. Ei oo maksaneeks' saant sitäkää.

LYYLI. Kuinkas sitte, jos ei voi maksaa sakkoa?

KAISA. A linnass pittää käyvä kuittaamass.

LYYLI. Voi äiti kulta! Mutta sittehän täytynee suostua heidän kauppaansa?

KAISA. Nii mieki enne' lakituppaa pelkäsin. Mut ei tuoll päätä viety.
Ei siell maha kuolla linnasskaa.

LYYLI. Mutta, äiti —!

KAISA. Hyvinks mie herkkuloill oon tääll?

LYYLI. Mutta se häpeä!

KAISA. Mei kunniast ennää!

Neljäs kohtaus.

Tupaan tulee kumarrellen nuori, huolellisesti puettu herrasmies, sinertävät rillit nenällä. Sekoittaa puhuessaan usein d:n ja t:n. Hän on tehtaan konttoristi.

ALPO LEINIÖ. Herran rauha syntymäkotillesi, Lyyli kuldani.

LYYLI (rientää häntä vastaan). Alpo! Olenkin jo odottanut.

KAISA (pyyhittyään kätensä esiliinaan, tervehtää). O hänell syy vuottaaki. Kai pastuor' tietää —?

ALPO (keskeyttää). Puhudelkaa minua täst'etes vaan nimeltäni! Konttorissa minä nyt työskentelen, kuden tietätte. — Niin, juhannusaaton olen valinnut hääpäiväksemme.

KAISA (ryhtyy taas työhönsä). Luojan kiitos!

LYYLI (vie Alpon päällystakin naulaan), — että se vihdoin on päätetty.
(Istuvat pöydän taa.)

ALPO. Mikäs nyt enää olisi esteenä, kun olen saavuttanut vakaan aseman? Opetustointa harjoitan siinä sivussa vaan omasta sisällisestä halustani. Ainoastaan kolehti jää siitä minulle, vapaaehdoinen.

KAISA. A nuorenn pääsittenki palkall.

ALPO. Ihmekös se: tehdään kasvuja!

KAISA. Työ siitt ootta niiku sen vainaan … Tanel' herran' sijall?

ALPO. Jodensakin. Tulevaisuutessa ehkä kokonaan.

LYYLI. Missä sinä asut?

ALPO. Konttorikartanossa vielä, äidini kamarissa. Olen ajatellut, että jos saisin ostaa pienen tilan —

KAISA. Ainnha niit sattuu myötävii.

LYYLI. Mutta … äiti kuulkaas! Eikös Alpo … eikö meidän sopisi ostaa tätä tilaa? Isä ja äiti tietysti jäisivät eteenkinpäin.

KAISA. Se nyt tul'ki niiku taivaast!

LYYLI. Mitä sinä sanot siihen, Alpo?

ALPO (mietteissään). Kyllähän se muuden sopisi kaikin puolin, mutta tämä tila taitaisi olla liijan kallis minulle.

KAISA. Puolet tulis' niiku Lyylin perintönn. Ilka osast vaa jäis' maksettavvaa … taikka jos antas' maast puole hänell?

ALPO. Pieni taitaa taas olla jaettavaksi. Jos, niin koko tila!

KAISA. Ka miks' nähnette!

ALPO. Te siis suostuisitte luovuttamaan oikeudenne eläkettä ja työtä vastaan?

KAISA. Nii mie puolestain kasson. Kyll se siihe tyytys' Jaakkoki, mie luulen.

ALPO. Voipihan tuota miettiä. Ei suinkaan teitän puolestanne asialla ole mitään kiirettä?

KAISA. Ka ois meill kiire oikiastaa. Voip' männ velast kohtsiltää.

ALPO. Kelle olette velkaa?

LYYLI. Olenhan kertonut, että patruunalle.

ALPO. Taisit mainida. No, hän kait antaisi velan seista, kun siirtyisi minulle… Mitä isäntä itsekin sanonee?

KAISA. A mie käyn.

(Menee.)

ALPO. Vai jo sinä minua olet otottanut? Eihän tulostani vielä ole kuin viikon päivät.

LYYLI. Miks'et lähtöni jälkeen mitään kirjoittanut, vaikka lupasit? En tiennyt mitään aikeistasi.

ALPO. Minulla oli kovin paljo töitä viime aikoina, mild'ei liijaksi.

LYYLI. Sitäkin arvelin, kunnes tuli, aina uudestaan tuli se epäilys.

ALPO. Kuinka sanoit: "epäilyskö"?

LYYLI. Niin, että sinä lopultakin olit hyljännyt minut.

ALPO. Kuinka voisin hyljätä sinut, pulmuseni?

LYYLI. Sinä olit niin toisenlainen kuin ennenaikaan.

ALPO. Käsitäthän, että minua joskus huoletti tulevaisuudemme? Tämä paikka ei vielä ollut tietossani.

LYYLI. Muutuit heti, kun olit saanut minut valtaasi —

ALPO. Hm.

LYYLI. — juovuspäissäsi.

ALPO. Silläpä en sitä niin tarkoin muista.

LYYLI. Vaan minä muistan. Sellaiseksi en ajatellut sinua enkä suhdettamme.

ALPO. Ihminen on heikko. Mutta nyt ei maksa vaivaa niitä muistella enää. Olethan tyydyväinen: olet kärsinyt ja voittanut?

LYYLI. Kärsinyt kyllä… Mikäs minun auttaa, vaikka silloin —

ALPO. Jättäkäämme ne asiat! Monelle on käynyt pahemmin.

LYYLI. Niin … oli sulla muitakin: kaikenlaisia, joille tuhlasit rahaa ja "teeskentelit lempeä", niinkuin itse sanoit. Kauhistuttaa vieläkin se elämä!

ALPO. Jaa, pyhä Cecilia! Noilla siveyssaarnoilla et ketään vetä puoleesi, vaan pikemmin karkoitat.

    (Vallinkorva ja Kaisa tulevat. Kaisa käy puuhaamaan
    potaattia tulelle).

VALLINKORVA. Joks ollaa kaikk' kesälinnut tultu?

ALPO. Niin, aijon saata asiamme päätteesen … pyrkiä vävyksenne.

(Tervehtävät.)

LYYLI. Juhannusaattona ovat häämme, isä.

VALLINKORVA. Jo mie kuulin äijiltäis. (Alpoon kääntyen.) Mieheks' ku herennet, hyvä kaikk'! Teit' ruukkilaisii mie paljo en oo osannt uskoo.

ALPO. Sepä ikävä! Ja tässä kun vielä tuli puheeksi emäntäväen kanssa —

VALLINKORVA. Ni siihe maa' ostoo' —?

LYYLI (keskeyttää). Suostukaa, isä kulta, siihen!

VALLINKORVA. Ka em mie vasten oo. Mut eihä tää pastuor' … "Alpo" mikä sie oot nimeltäis, viel oo niit kasselltkaa.

ALPO. En ole tottunut maita arvostelemaan. Luodan siihen, ettette tahto saattaa minua vahinkoon … minua ja tytärtänne.

VALLINKORVA. "Ei märkääkä", sano' turkulaine! — A myö siitt saatas' täss ellää ainn iellkipäi?

ALPO. Kuinkas sitten! Eihän minusta ole maanviljelijäksi.

VALLINKORVA. Ka siitt vaikk paikall tehtäs' kaupat! Mie täss vähä oon tuuless, mut oha nää toiset selvii.

ALPO. Kuinka korkeaksi laskette tilanne arvon, näin meitän välisessä kaupassa?

VALLINKORVA. Tää ois neljä-, vlijetoist tuhane tila joka päivä, vaikk ei ois tuohokaa koskee' ossaa. Erräät o pienistki osistaa saaneet tuhansii, mut mie sitä en täss mei kaupass reknaa mihikää.

KAISA. Nyt tää' ruuki jaloiss on kalaves'ki pillautunt. Eikä koskest pelloks' oo, josha nuo ei hyvin kasvane nykyjää mei pellotkaa.

VALLINKORVA. A tää jos oikee oiski viljelyksess, ni tää tila maksas' paljo. (Miettii.) Kahteetoist tuhantee mie heitän, ku täss siitt isse saahaa ellää niiku viljelijänn. Siint alle miu tuntoin ei anna männä. Vähä paremp' kuitenki ku jos patruun veis' velastaa.

ALPO (ottaa muistikirjansa). Sitä velkaa näyttää olevan yhteksän tuhatta viisisataa markkaa, ilman korkoja.

VALLINKORVA. Koroist ei ookka mittaa. Ne sovittii hyyryst, ku ruuki rakenuksii o miu maallain.

LYYLI (Alpolle). Tiesitpäs sinä sen velan!

ALPO. Tehdään kirjoista. (Laskee.) Kaksitoista tuhatta, siitä puoli
Lyylin osinkoa … siis kuusi tuhatta?

VALLINKORVA. Nii — jos se siitt o varmaa, se Lyylin liitto?

ALPO. Kun vaan Lyyli —?

LYYLI. Mihinkäs minä pääsen.

ALPO. Siinä kuutessa tuhannessa on toinen puoli velasta, joka tekee 4,750 markkaa. Ei muita velkoja ole.

KAISA. Ei … mitä pienii, markan pari'. Patruun o ollt hyvä antamaa'.

VALLINKORVA (puoli leikillä). "Vanha suola"!

KAISA. Oot sie siinn! Häpäset isseis!

ALPO. Lyylin osaan kuuluva puoli patruunan velkaa lankeaa itsestään minun suoridettavakseni.

VALLINKORVA. Niiks se lienöö?

ALPO. Ja kun otan vastatakseni siitäkin vieraan puoliskon velasta, jää teille maksettavaksi 1,250 markkaa.

VALLINKORVA. Sill seuvull sein pitäs' olla. Jokos myö lyyvää kättä?

ALPO (lyö kättä). Minä nyt luotan Teitän tunnollisuudeenne — setä!

VALLINKORVA. "Jaakoks" minnuu on moittineet.

KAISA. Mut meill ei taija oll kirjoitusneuvoi … mite Lyylill —?

ALPO (ottaa taskustaan paperia ja kirjoitusneuvot). Sattui mukaani.

KAISA. Ka kun arvas' ottaa.

Alpo (kirjoittaessaan). Pitän ne usein kerallani. Voi milloin hyvänsä tundea kutsumusta … tavallisesti ulkona, yksinäisyytessä. (Vallinkorvalle.) Kauppakirja tehtään siis sen mukaan kuin tässä on puhuttu?

VALLINKORVA. A mitenkäs! Tullooks se Lyyli' nimmee' kanss?

ALPO. Ei, vaan minun yksistään.

LYYLI. Vaikuttaisiko minun nimeni siinä jotain?

ALPO. Minun ymmärtääkseni ei mitään.

VALLINKORVA. A varmemp' ois vast vihittyy. Mut oma siu o, Lyyli, assiis'.

LYYLI. En niistä ole selvillä ollenkaan.

ALPO. Tarvittaisiin kaksi totistajaa.

KAISA. Jäntin täss assuut likimpänn. Käy sie, Lyyli, jos joutasiit:
Jäntti isse ja Liena.

LYYLI (pukeutuu).

ALPO. Ettei se vaan ole se vaimoihminen, joka tekeytyy hulluksikin, saatakseen kerjätä?

VALLINKORVA. — ja haukkuu ihmisii? Ei, se o Lautta-Ulla.

KAISA. Liena' äit', vaikk hyvä o Lienaki suustaa.

VALLINKORVA. — jos muutenki.

ALPO (Lyylille). Älä heille viitsi puhua koko kaupasta! Asunnon vuokraaminen tai —

KAISA. Mitä heill huolii selittää!

ALPO. Parasta olisi yleensä, että tämä kauppa toistaiseksi pitettäisiin vaan meitän kesken.

VALLINKORVA. Nii o miustki.

(Lyyli menee.)

ALPO. Tämä tuli niin tiedämättömästi, etten nyt kauppatilaisuutessa voisi antaa käsirahoja enempää kuin viisikymmentä markkaa.

KAISA. Ka mist sitä ois tiennt varata!

VALLINKORVA. Millos siitt loput?

ALPO. Jos pantaisiin kaksisataa maksettavaksi silloin hääpäivänä, juhannusaattona, ja sitte loppusumma tuhat markkaa tämän vuoten kuluessa?

VALLINKORVA. Siihe mie tyyvyn mainiost'!

ALPO. Kauppakirja pidää olla kuitattu, laillisuuten vuoksi. Niistä maksuista minä annan eri velkakirjan.

VALLINKORVA. A siint patruuna' velast?

ALPO. Siitä taas eri sitoumuksen, paitse Lyylin velkaosasta, joka siirtyy itsestään, niinkuin jo puhuttiin.

VALLINKORVA. Miepä sitä en oikee saant sarviin.

ALPO. Selvähän se on kuin päivä!

VALLINKORVA. No, kun lie! — Er' kirjanks' tiet siintki' jott myö jäähää viljelijäks'?

ALPO. Niin, eri välikirjan. Mutta siinä on muistettava niin monta seikkaa, laillisuuten vuoksi … enkä ole sitä ensinkään miettinyt — niin ehkä jätämme sen toiseen päivään?

KAISA. Ka kerkiäähä tuon viel.

VALLINKORVA. Jos ois männt täss yhell tiell… A mite se kauppakirja tul'? Essi sie Kaisa miu silmälassiin'!

KAISA. Siust lukijaa!

(Tuo silmälasit.)

VALLINKORVA (tavailee). "Ämmä ee — mee, aa — sano' aa — ällä", kaks'ha siinn o hitoss ällii — "alle: myö allekirjuttajat."

KAISA. Anna hää lukkoo! Ethä sie … häpäset isseis!

ALPO (lukee). "Me allekirjoittaneet myymme ja luovudamme Vallinkorvan perintötilan numero yksi Vallinkosken kylässä Jääsken pidäjää, veroltaan neljäsosa manttaalia, end. jumaluusopin ylioppilaalle herra Alpo Leiniölle, kaikkine —"

KAISA. Tarkkaa'pas hää tietää manttaal'osat ja kaikk'!

VALLINKORVA. Oha konttuoriss kirjoi.

ALPO. "— kaikkine siihen kuuluvine eduineen ja oikeuksineen, joista tässä erittäin mainitaan viisi kuutestoista-osaa Vallinkoski nimiseen koskeen ja sen vesivoimaan, —"

VALLINKORVA (puoli-ääneen). Mitä hää siint nimittää?

KAISA. Kaikk' hää tietää!

ALPO. "— välillämme sovitusta kuuten tuhannen markan kauppahinnasta, joka eri välikirjoja vastaan maksettuna kuitataan." (Kuuluu kolinaa porstuasta.) Maksuajat ja määrät näissä velkakirjoissa ovat sitte sillä lailla kuin suostuttiin.

(Lyyli tulee, riisuu päällysvaatteensa. Kohta hänen jälkeensä tulee keski-ikäinen pariskunta, mies työpuvussa, vaimon vaatteet koreat, vaan rikkinäiset, päässä "natsiira". He ovat Jäntti ja hänen vaimonsa Leena, joka ensin sieppaa lakin miehensä päästä, sitte käy Alpon eteen ja niijailee.)

LEENA. A työks ootta mei uus' opettaja? Ni nuor' viel nävöltää ja kaunis ku yks' marja justii! Parikkalass olitta saarnannt: hyvi tykkäsiit. (Matkivinaan.) "Ei oo mein kirkiss niin synkiitä soarnamiestä näht", sannoit.

VALLINKORVA (sill'aikaa Lyylille). Kasso sie Lyyli, onks nää kirjat kaikk' paikallaa!

LYYLI (tarkastaa summat). Paikallaan taitavat olla.

ALPO. Sitte ei muuta kuin nimet!

VALLINKORVA. Jaakko Matipoika mie oon … Vallinkorva.

KAISA. Ja mie oon Kaisa Antitytär.

ALPO. Kirjoita Lyyli nimet, että tulevat eri käsialalla!

LYYLI (kirjoittaa).

ALPO. Tehkää itse puumerkkinne vierasmiesten läsnäollessa!

VALLINKORVA (tekee puumerkkinsä). Tuolla'ne "vuu" puustain miull on puumerkki.

KAISA (samoin). Miull on "koo".

ALPO. Kirjoita taas Lyyli totistajain nimet!

LYYLI (kirjoittaessaan). "Eero Jäntti".

JÄNTTI. Nii, "Eero".

LYYLI (samoin). Ja "Leena Jäntti".

LEENA. Ka "Liena" … oikee ristitt Matlienaks', ja Mansikka ommaa sukujain.

VALLINKORVA. Sen arvas'ki!

ALPO. Kaunis nimi. (Antaa Lyylille toisen paperin.) Tähän vielä samalla tavalla. Näitä pidää olla kaksi kappaletta.

LYYLI (kirjoittaessaan). Ompas siinä!

ALPO (panee ensimmäisen kauppakirjan taskuunsa). Tämä jää minulle, ja nämät jäävät teille, sekä viisikolmatta markkaa käsirahaksi.

(Antaa Vallinkorvalle muut paperit ja rahoja.)

VALLINKORVA. Viis kymment eiks se olit?

ALPO (antaa lisää tahaa). Niin, oikein, viisikymmentä! Sanoinko ajatuksissani "viisikolmatta"?

JÄNTTI. Paljopas pittää herro'll kirjoi yhess asuno hyyryyss!

VALLINKORVA. A viel ois muuan paper'.

ALPO. Kun nyt tässä mieditään.

VALLINKORVA. Onks niiss paper'loiss, jott se männöö mitättömäks', jos siint ei tule tolkkuu —?

JÄNTTI. Ka mitättömäks'hä se sillo männöö.

VALLINKORVA. Mitä sie tiijät! (Erikseen Alpolle.) Näät siint Lyyli' assiist?

ALPO. Sehän on selvä luonnostaan. Ei sellaista sovi panna kirjoihin.

KAISA (Vallinkorvalle). Mitä sie määt häpäsemmää' issiäis!

LYYLI. Johan minun asiastani nyt pitäisi tulla valmis (Kuin itsekseen.)
Pian aika rientää ja joutuu juhannusaatto.

Viides kohtaus.

Tupaan astuu lyhyenläntä vanha herra, virkalakki päässä ja laukku kainalossa. Hän on piirin nimismies Eric Illberg. Puhuu suomea huonosti.

Häntä seuraa kookas, roteva mies, hänkin sivu keski-ijän.

Hänellä on pulska ruskea täysparta; valkoisilla liiveillä näkyvät paksut kultaiset kellonvitjat. Hän on Vallinkosken tehtaan omistaja, patruuna Antero Vallas.

ANTERO. Alpokin täällä?

ALPO (korjaa joutuun kirjoitusneuvot). Kirjoitin heille asunnon vuokrasopimuksen.

ANTERO. Syrjään tämä tulee sinun asua. (Jäntti ja Leena sill'aikaa menevät. Leena kuitenkin hetken kuluttua kuuntelee ja kurkistaa akkunan takaa.)

ALPO. Satuin tänne. En minä itselleni — (Viittaa meneviin.)

ILLBERG. No Välikorva, millos Te fundeera maksa se sakko?

ANTERO. Niin, kuinkas vaimosi viinasakon laita on?

ALPO (Katsoo kysyvästi Lyyliin, joka koettaa kuiskuttaa hänelle, vaan
Alpo pudistaa päätään).

VALLINKORVA. Mitäs mie häne sakkojaa? Ei hää miu tahostain oo myönt.
Totta yks' pää vastaa, minkä kaks' kättä tekköö.

ANTERO. Voisin minä sen nyt maksaa, jos sinä rupeisit mihinkään lopulliseen —

VALLINKORVA. Ka kun lie nii halu, em mie kiellä maksamast. Miehä täss oon luullt issiäin likisimmäks', mut miu tilliin' sitä vaa ei panna!

ILLBERG (ottaa paperia laukusta). Oleks teittill mite elukat?

VALLINKORVA. On kissa, jos kelpaa! Muut täst ei ni joutas' sako syöntää'.

ILLBERG. Tekeks Te jekku esivalda kanss? Mine yks kappala esivaldast!

VALLINKORVA (uhkaavasti). O miusski muru miest! Joutavast täss sakot ja linnat!

KAISA. Ei mei tavaroist ennää mitä lähe.

ILLBERG. Te saa sitt maista se kruunu' buljong!

KAISA. Mikä täss muukaa neuvoks' tulenoo?

(Pukeutuu.)

ANTERO. Vallinkorva, sinä voisit sen niin vähällä!

VALLINKORVA. Mut ku Vallinkorva ei puutu, ei tartu! Saap' patruun miu maan' avissuonistki.

ANTERO (Kaisalle). Onhan tämä ikävänlaista, jos muistat vanhoja aikoja.

KAISA. Viel sieki muistat yhen kerra'!

(Kääntää selkänsä.)

ANTERO. Mene sitte, kun niin tahdot.

LYYLI (sill'aikaa). Alpo! Etkö millään lailla voisi pelastaa äitiäni!

ANTERO (katsoo epäluuloisesti heihin).

ALPO. Minäkö! Mitä minulla olisi tekemistä siinä asiassa — sivullisella?

ILLBERG (Kaisalle). Jassoo, Te on valmis?

(Menee ovelle.)

LYYLI (lankee Kaisan kaulaan). Äiti … minun takiani!

ANTERO (Vallinkorvalle). Kylläpä vähä välität vaimostasi!

VALLINKORVA. Ketkä välittäät, ni maksakoot! — Tuikku murheese!

    (Ryyppää, sitte istuu vuoteen laidalle, käsi leuvan alla.)
    (Kaisa, Illberg ja Antero menevät.)

ALPO. Tämä oli minulle aivan otottamatonta!

LYYLI. Olenhan kaikin voimin koettanut selittää sinulle, että äiti oli sen tehnyt vaan minua auttaakseen.

ALPO. Kaikissa tapauksissa —

LYYLI. Pelasta hänet, jos yhtään pidät minusta! Puhu patruunalle!

ALPO. On isälläsikin rahaa aluksi. Hän tundee asianlaatun paremmin kuin minä.

VALLINKORVA (nousee, oikaseksen. Lyylille). Ei se ni siukaa tauttas' ollt. Aina'set kestinpiot ruuki akkoin kanss.

ALPO. Missään tapauksessa ei minun asemaani sovellu tässä julkisesti esiindyä viinanmyyjän suojelijana. Etkö käsitä sitä?

LYYLI. Alan käsittää!

VALLINKORVA (Alpolle). A nytkös käyvää' tekemää' sitä viljelyskonrahtii?

ALPO. Eikö jätetä sitä toiseen päivään? Isäntä taitaa vähä olla väsyksissä.

VALLINKORVA. Mites se "settäis" ol' virkku äskö kauppaa tehess?

ALPO. Olisi tarpeen siinä olla emännänkin saapuvilla.

VALLINKORVA. Et enne' sanont! O siinn nyt vuottamist! Tokko pysytkää puhheessais?

ALPO. Miks'en pysyisi, vaikka en vielä ole selvillä kaikista yksityiskohtista.

LYYLI. Sinä olet taas toisenlainen, niinkuin siellä!

ALPO. Minun täytyy ottaa lukuun ulkonaisia seikkoja: miltä asiat näyttävät ihmisten silmissä.

LYYLI. Aijot siis jättää minut?

ALPO. Jättäisinkö sinut, kyyhkyseni!

VALLINKORVA (asettuu hajasäärin Alpon eteen). A sie taijatki oll niit yksit ruukkilaise halunkkii?

LYYLI. Isä!

ALPO (kumartaa) Pyytän andeeksi, minä puhuin Lyyli neidille!

VALLINKORVA. Mut mie puhunki siull! En koko siu kauppois' mie en käy, em märkääkä!

ALPO. Jospa minä en muulla ehtolla katsoisi olevani sitottu Lyylin suhdeen?

LYYLI. Niinkö, Alpo?

VALLINKORVA. "Tie tahtois, tapa akkais", sannoo Syyrakki!

ALPO. Eipähän sano!

VALLINKORVA (ei sitä kuulevinaan). Mut viekki sie kihlais kaikk' männessäis! Viel mie siulla'set kutukalat jaksan ruotii!

ALPO (ottaa päällystakkinsa). Näyttää siltä, ettemme kaikista kontista tällä haavaa pääse yksimielisyydeen. Voimme nyt tyydyä vaan kauppakirjaan. Siinä on alla minun nimeni sekä Teitän ja Teitän vaimonne nimikirjoitus (panee hatun päähänsä ja kääntyy ovelle) ynnä puumerkit!

VALLINKORVA (tarttuu hänen olkapäähänsä). Vai patruuna' neuvost sie
Lyylinki narrasit! Eik hää ennää pysty isse?

KAISA (tulee).

VALLINKORVA. No?

KAISA. Patruun kuitenki aiko' maksaa —

VALLINKORVA. Pyysit sie?

KAISA. Enkä! Ei se siu sottaas' tule.

VALLINKORVA. A siunkos? Oispa miu näkyvissäin tarjonnt! Ei! (Ottaa rahat taskuistaan kouraansa.) Sinn astikka ei männä! Vuota ruukki: viel ei olla mieron varass! Vaikk isse käisin linnaa', jos nää ei riitä!

(Menee kiivaasti. Alpo pujahtaa hänen jälestään. Kaisa riisuu päällysvaatteensa. Lyyli raottaa akkunaa, josta katsoo mietiskellen.)

Toinen kuvaelma.

Sali tehtaan konttorikartanossa. Perällä kaksoisovi ja kaksi akkunaa verannalle, jolla on reheviä huonekasveja. Oikealla ovi salin ja tehtaan konttorin välillä olevaan konttoriin. Vasemmalla ovi naisten huoneihin. Sisustus komeaa. — Lasien edessä uutimet. Seinillä maalauksia kullatuissa puitteissa. Sohva, jonka edessä on soikea pöytä ja tuoliryhmä, etualalla oikealla.

Ensimmäinen kohtaus.

Vasemmalta tulee keski-ikäinen rouva, kävelee edestakaisin, selaillen käsinkirjoitettua vihkoa: patruunan rouva Elsa.

Samassa astuu pitkin verantaa vasemmalta jonkun verran häntä vanhempi vaimoihminen, kantaen kahviastioita tarjottimella. Elsa avaa hänelle ovet, jotka silloin jäävät auki. Vaimo asettaa kahvivehkeet pöydälle: patruunan emännöitsijä Martta Sikiö.

Vähä jälemmä näkyy verannalla nuori nainen polkupyöräilijän puvussa, jättää polkupyöränsä ulkopuolelle ovenpieleen. Salissa hän ei ollenkaan pysähdy, vaan heti tultuaan menee vasemmalta. Hän on Elsan sisar Aino.

ELSA (kuin itsekseen). Kansatieteellinen osa melkein valmis, samoin sivistyshistoriallinen. Mutta nämä toiset vielä heikot: "yhteiskunnallinen asema" ja "siveyskanta", arin kaikista. Jos siinä ei onnistu! (Ääneen.) Kuulkaapas Martta, ettekö Tekin tahtoisi auttaa Ainoa hänen tutkimuksessaan kansan naisesta? Antaa aineksia? Olettehan itse —

MARTTA. Ka oom mie pyykiss ollt, mieki. Määtiiä syntys' minkälaine kirja, jos kaikk' kirjutta'sin.

ELSA. Sen voin uskoa. Meille se sittenkin on vieras ala, vaikka sen luulisi olevan niin lähellä.

MARTTA. A mitä hää niist tutkii, prostoi naisist?

ELSA. Naisyhdistyksen julkaisuihin … tai jos pääsee ylioppilaaksi, niin vaikka väitöskirjaa varten.

MARTTA. Väittämää' viel käisiit täss, nuoret ihmiset! Mittää tiijä mailmast!

    (Menee perältä. Hetken kuluttua palaa verannalle pesemään
    kasveja. Usein pysähtyy kuuntelemaan keskustelua.)

    (Antero ja Vilho tulevat perältä, innokkaasti puhuen,
    sitte istuvat kahvia juomaan.)

ANTERO. Niin uhkaavaksi minä sitä en usko.

VILHO. Uskokaa pois, eno! Niillä on totta tekeillä. Laivojakin vielä kesken!

ANTERO. Hm — sakkoa tuhat markkaa kappaleelta joka päivä, minkä viipyvät yli määrästä.

VILHO. Siis ei muuta kuin taipua, jos ottaa kovalle?

ANTERO. Ei ikinä! Niin kovalle ei ota.

VILHO. Mutta jos ottaa?

ANTERO. Ei, sanon minä! Tällä työlakolla ei ole tarpeeksi pohjaa.

VILHO. Kuinka niin?

ANTERO. Palkat ovat kohtuulliset, työväki ei kärsi mitään kurjuutta.
Kiihotus silloin on keinotekoista, lakko yllyttäjäin varassa.

VILHO. Tällä kertaa yllyttäjät ovat vaaralliset.

ANTERO (miettii). En sittenkään tehnyt viisaasti, että otin sen
Vallinkorvan pajaan. Onko hän nyt sen paremmin vallassani?

VILHO. Päinvastoin voitte itse joutua hänen käsiinsä.

ANTERO. Hm — jos hän onnistuu. Siinä on näet "jos" välillä. Kaikissa tapauksissa on hänestä päästävä ensi tilassa. Mutta mitään työväenkysymystä meillä itse asiassa vielä ei ole.

VILHO. Vasta aika sitte, kun se oikein tulee! — Meillä on jo nyt eräs toinen kysymys. Anteeksi, että sanon suoraan mielipiteeni: tällä tehtaalla on heikkous perusmuurissa.

ANTERO. Mikä heikkous?

VILHO. Saanko ensin kysyä, mistä syystä Vallinkorva kantaa vihaa enolle?

ANTERO. Hm — vanhaa, vanhaa.

VILHO. Mutta sen sitkeämpää.

ANTERO. Suittaa olla, vaikka — (Elsalle.) Tahtoisitko tehdä hyvin ja jättää meidät hetkeksi kahden!

ELSA (laskee vihkon sohvalle, nousee). Mistä te puhuitte?

Vilho (katsahtaa vihkoa). "Kansan nainen, tutkimus…"

ANTERO. Työlakosta, joka on aikeissa —

ELSA. Meilläkö?

ANTERO. Niin.

ELSA. Sepä hauskaa! Naisetkin mukana?

VILHO. Etukynnessä tietysti. Aina valmiit kuin lukkari sotaan.

ELSA. Uusi piirre työväen naisessa! — Kyllä minä kohta taas tulen. Se aine huvittaa minua nykyjään erityisesti.

(Menee vasemmalta.)

ANTERO. Niin, olin aikoinaan Vallinkorvan kilpakosijana.

VILHO. Eikö muuta?

ANTERO. Muuta, muutakin vielä. Menin liijan pitkälle … tarpeettomasti. En kumminkaan sitä tilaa saanut irti. Jatkui sivu häitten ja —

VILHO. Sukuvika meissä.

ANTERO. Sanoppa muuta! Miten mulla on ollut vastuksellista suojella veli-vainaankin muistoa.

VILHO. Oletteko varma, että Daniel-eno —?

ANTERO. Täytyy olla, vaikka niin vaatimaton, ahkera kirjatoukka kuin hän oli —

VILHO. Ja nyt olette pääsemättömissä?

ANTERO. Tervassa, Herra nähköön. En kärsisi silmäini eteen enemmän äitiä kuin poikaa, vaan — (Pysähtyy) … kun —

ALPO (tulee oikealta ja antaa hänelle kaksi kirjettä tarkastettavaksi).

ANTERO (silmää kirjeitä). "Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta!" Onko tämä täysjärkisen ihmisen tekoa? Bochumiin, Vinternhuriin! Kiusallasiko sinä semmoista teet?

ALPO (hymyillen). Koetteeksi, ei muuta varden. Näkevät vakavan kantamme. Luottamuksemme Jumalaan tulee palkituksi sillä, että itse saavutamme ihmisiltä luottoa.

(Menee juomaan kahvia).

VILHO. Taivaallisen isän luottoa on jo liijan moni käyttänyt.
(Miettii.) Kuinkas se olikaan —?

(Naurahtaa.)

ANTERO (sill'aikaa Alpolle, antaen kirjeet). Ei muuta kuin tilaus: kolme terässorvia ja kymmenen veturin akselia! Käännä saksaksi, jos osaat. (Vilholle.) Mitä?

VILHO. Johtui mieleeni soma juttu, jota kertoivat talvella Helsingissä. Hyvin kuvaava. Jumaluusopillisen tiedekunnan kassan oli kassanhoitaja hävittänyt —

ANTERO. Pistänyt poskeensa … juonut?

VILHO. Niin kait. Oli sitte lohduttanut tiedekuntaa sillä että Jumala kyllä palkitsee vahingon.

ANTERO. Ja sillä päästivät?

VILHO. Oli sitoutunut vähitellen täyttämään vajauksen, ja kun hankki takuut, ei häntä annettu lain kouriin. Ero kumminkin oli tullut yliopistosta.

ANTERO. Milloin se on tapahtunut?

VILHO. Arvatenkin viime talvena.

ALPO. Ei, siitä on jo vuosia. Olen minäkin kuullut sen asian.

VILHO. En minä varmaan tiedä, enkä muista tuon perineron nimeä, jos lienen kuullutkaan.

ANTERO. Alpo kait sen tietää. Etkös sinäkin ollut teoloogien kasöörinä?

ALPO. Olin kyllä, mutta vaan menneen vuoten. Ja tuo oli tapahdunut useita vuosia sitten. Oli ollut joku Hyydiäinen tai Hyypeläinen… Joel Hyyteläinen muistaakseni.

VILHO (nauraen). Eikö "Hyytelö" vihdoin viimmein?

ALPO. Ei tule ivata uutenaikaisia suomalaisia sukunimiä. Kansallinen harrastus. "Sikiö" minusta tuntui loukkaavalta, jonka tähten muutin. Eihän sielunpaimenena, niinkuin aijoin, vaikka mielipideitteni vuoksi —

(Menee oikealta, mutta hiipii takaisin kuuntelemaan.)

ANTERO. Taittiinpa sieltä löytää muuan salaoja!

VILHO. Tuskin se on niin tyhmä kuin tekeytyy.

ANTERO. Ei. Koettaa eksyttää. Hm — on mulla nyt aavistus … langan pää.

VILHO. Mutta siihen äskeiseen —

ANTERO. Niin, Vallinkorvaan? Siinä seikkailussa ovat jo parin kymmenen talven lumet peittona. "Ylimuistoinen nautinto", sanotaan lakikielellä; pitäisi jo olla jäljetkin nurmettuneet.

VILHO. Enpä minä oikeastaan tarkoittanut sitä puolta asiassa, vaikk'ei sekään hyvä ole.

Toinen kohtaus.

ELSA ja AINO (kurkistavat vasemmalta). Joko saa tulla, joko?

VILHO. Ihmeesti!

ANTERO (Vilholle). Mitäs sinä sitte tarkoitit?

VILHO. Lakon virittäjänä ei luullakseni itse asiassa olekkaan palkkakysymys, vaan —

TOISET (uteliaina). Mikä?

VILHO. Enon maakaupat.

ANTERO. Hm.

(Nousee kävelemään.)

VILHO. Palkkavaatimukset ovat vaan näön vuoksi. Pohjalla kytee kosto maananastuksista.

ANTERO. Mitä … mitä sanoja sinä käytät? Onko minulla tässä ollut englantilaiset, saksalaiset tai venäläiset pääomat upotettavana Vallinkoskeen, niinkuin monessa tehdasliikkeessä meillä? Ovatko muut maksaneet maista semmoisiakaan hintoja kuin minä?

VILHO. Enhän minä sitä ole sanonutkaan.

ANTERO (ei kuulevinaan). Yksiraaminen saha mulla oli, konkurssin alainen, ja kaksi tyhjää kättä, kun läksin maailmaa vastaan. Nyt tuoss' on tuhansien henkien elantosuoni, siunaus paikkakunnalle.

ELSA. Aineellisessa suhteessa kyllä, mutta siveellisessä katsannossa —

VILHO. Niin, eihän tänne näy tehtävän pyhiinvaelluksia, vaikka on täälläkin marttyyrinsa.

ELSA. Työn orjia?

VILHO. Ja liikkeen alle sortuneita … liikkeen uhreja, joitten haudoilla kannattaisi rukoilla.

ANTERO. Oikein, Vilho! Ei kenenkään yksityisen, ei minkään yhteiskuntaluokan, vaan liikkeen. Afeeria ei voi tehdä katkismus kädessä. Meikäläiset pääomat täytyy ottaa lukuun, että saa huokealla vesivoiman ja —

VILHO. Totta kyllä —

ELSA. Mutta kaikella on rajansa.

ANTERO. Rajansa! Jos minulla ei itselläni olisi ollut rajaa, tiedättekö mitä olisin voinut tehdä täällä karjalan talonpoikain parissa — ja mitä olen tehnyt? Kaikki maaostoni kestävät päivän valon — ja sitä ei voi sanoa joka mies minun paikallani, uskokaa jos tahdotte.

VILHO. Vaikka niin on, suree kuitenkin vapaa talonpoika mennyttä maataan.

ANTERO. Huolettomampi heillä nyt on elanto, paljoa paremmat tulot tehtaan palveluksessa. Kovempi työ ehkä, vaan lyhempi päivä.

ELSA. Mutta niin eri asema. Sen minäkin käsitän. Ei entistä perhe-elämää: sielullinen häiriö, hyppäys — Uusi piirre!

AINO. Niin, Elsa: uusi piirre.

VILHO. Ja se on juuri heikkous tällä tehtaalla, että vanhimmat, vaikuttavimmat miehet ovat entisiä maanomistajia, salaisia vihamiehiä kaikelle liikkeelle … joko tieten tai tietämättään.

ANTERO. No, Vallinkorva esimerkiksi? Enhän saa häntä kauppaan, vaikka kuinka koettaisin.

VILHO. Arvaa, että asia on kipeä enolle.

ANTERO. — ja tahtoo kiskoa, ei muuta. Tuskin itse ymmärtäisikään oikeuksiensa arvoa: suurin vedenomistaja täällä, neljäsosa … ylikin, kosken voimasta. Ja aikoinaan olisin sen saanut kohtuhinnalla. Mutta nyt —! Sillä on joku neuvonantaja.

VILHO. Ken se olisi?

ANTERO. Kukas muu kuin se meidän "Hyytelö" … mikä se nyt oli: "Joel
Hyyteläinen"?

VILHO. Ei se peijakas ole tyhmä.

ANTERO. Hänellä on asioimisia sillä taholla. Tyttärenkin kanssa jotain väliä.

VILHO. Tavoittelee sitte myötäjäisiä?

ELSA (hiljaa). Tarkoitatteko Alpoa?

ANTERO. Häntä. Niin — kukapa maailman menon arvaa.

AINO. Entäs Saarelan Hilja?

ANTERO. Sehän hänellä nyt on olevinaan kierroksessa.

VILHO. Mutta minä en suo sitä hänelle.

ANTERO. Siin' on koira heinäkuorman päällä: itse ei huoli eikä anna muille.

VILHO. Muille kyllä joutaa minulta, vaan ei hänelle.

ANTERO. Miksi niin "joutaa"? Kaksisataa tuhatta Saarela aina vastaa.
Käyt mulle yhtiömieheksi.

VILHO. Kelpaisihan sillä jo yrittää.

ANTERO. Totta puhuen, minä olen helisemässä, jos kurssi yhä laskee. Nyt jo on työ ja tuska suorittaissa sitoumuksia.

ELSA. Etkö saattaisi jättää koko pörssikeinottelua, kun sinulla siitä on niin paljo huolta … näin etäällä?

ANTERO. Mielelläni jättäisin, mutta mitä ajattelisi Pietarin liikemaailma? Kaikki afeeriystäväni siellä, melkein. Vielä en ole saanut tappioita, mutta aina silloin on vaara tarjona, kun täytyy toimia silmät ummessa, onnenkaupalla.

VILHO. Palkkoja siis ei edes voitaisi nostaa?

ANTERO. Ei tuntuvasti.

AINO. Tehkää setä kulta, mikä suinkin on mahdollista! Heillä on niin raskas työ.

ANTERO. Ja sinulla niin hyvä sydän, pääskyseni. (Silittää hänen hiuksiaan.) Ei, tehdasta on pakko laajentaa, ennenkuin voitto tuntuu missään.

VILHO. Teollisuuslaina?

ANTERO. Niin .. taikka Saarelan Hilja. Kiinnityslainaa näet en voi saada, jos tehdas osaksi on vieraalla maalla, ja toisella sananvaltaa koskessa. Oletko perillä asiasta?

VILHO. Kyllä. No, kun enolla on siksikin suuri saaminen —

ANTERO. Mitä voin sillä nyt? Haenko hänen tilansa vasaran alle — tulee joku rahamies, joku kilpailija … ostaa sen hinnalla millä tahansa.

VILHO. Omituinen pulma. Ja enon ei juuri kannattaisi … olen minä sen nyt niin tarkkaan mitannut ja laskenut, ei kannattaisi mennä yli sadan tuhannen, vaikka kyllä siinä on hyvät ryöpyt.

ALPO (tekee liikkeen piilopaikassaan).

ANTERO (epäluuloisesti kuunnellen). Niistä älä puhu näillä tienoin! Ehkä hänelle kelpaisi enemmänkin. Mutta nyt siellä on köyhyys ylimmillään. Ilman hän ei olisi tuolla takomassa.

VILHO. Ei tiedä, mitä hän oikeastaan "takoo".

ANTERO. Kuuleppas Vilho! Onko sinulla mitään ehdotusta?

VILHO. On.

ANTERO. Siitä "heikkoudesta" —?

VILHO. Etupäässä siitä.