Ryöstö

RYÖSTÖ

Viisinäytöksinen näytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsinki, Yrjö Weilin & Kumpp. Oy, 1912.

HENKILÖT:

ANTTI VALKEAPÄÄ, pikku tilallinen.
SOHVI, hänen vaimonsa.
HILMA, |
LIISA, | heidän lapsensa.
AAKU, |
SIPI RAHIKAINEN, | maakauppiaita.
JUHO LOIKKANEN, |
LESKIROUVA VALLSTRÖM, tilallinen.
SIIRI SOPANEN, hänen kasvattinsa.
HELÉN, pehtori.
PUPUTTI, vallesmanni.
SINKKONEN, herastuomari.
MARTIKAINEN, kauppapalvelija.
PAAKKUNAINEN, salvosmies.
EEVA-STIINA, hänen vaimonsa.
SYRJÄLÄN SANNA.
Kansaa.

Tapaus eräässä Itä-Suomen pitäjässä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kammari Valkeapään talossa. Perällä porstuan ovi, josta oikealle, nurkassa, uuni ja vasemmalle, samoin nurkassa, kokoonpantu sänky valkoisine peitteineen ja kaksine sen päälle asetettuine tyynyineen. Vasemmanpuolisessa seinässä, keskellä, ikkuna, sen edessä pöytä ja kummallakin puolin tuoli; ikkunalla pari kukkakasvia. Etualalla, samalla puolella, piironki, 'jonka päällä peili ja muutamia kirjoja. Oikealla ovi sivuhuoneeseen, etualalla, seinustalla leveä kiikkutuoli ja sen kohdalla, seinällä, isonlainen kello.

Porstuan takana on ajateltava tupa, jonka vastapäätä oleva ovi myös näkyy, kammarin perällä olevaa ovea avataan.

Ensimmäinen kohtaus.

HILMA, sitte SOHVI ja AAKU.

HILMA (istuu yksinään ikkunan luona, virkaten leveätä pitsiä).

SOHVI (tulee perältä). Täällähän sinä olet, Hilma.

HILMA (leppeästi). Mitäs, äiti…? Tarvitsetteko minua?

SOHVI. Enkä. Muuten vaan katselin, että missä sinä olet.

AAKU (tulee perältä; hän on noin seitsemän vuoden vanha, paljain jaloin, liivistä riippuvat lyhyet housut jalassa ja imee peukaloaan). Äit', hoi!

SOHVI (tiuskaten). Sekös nyt aina hännässäni hyppii! — No mitä sulle taaskin…?

AAKU (mankuvalla äänellä). Miks'ei se isä jo tule sieltä puodista kotiin?

SOHVI. Ka, mistä minä tiedän? Ja mitäs sull' on sen kanssa tekemistä?

AAKU. Isä kun lupas' tuoda mulle tuomisia — rusinoita ja pompommia.

SOHVI (äreästi). Ala laputtaa pellolle, muuten saat pöksyllesi semmoisia pompommia, ettäh…!

AAKU (vetäytyy nolona ja nyrpeänä verkalleen ulos).

SOHVI (istuutuu tuolille toiselle puolelle pöytää). Siltä kun ei saa minuuttiakaan olla rauhassa: aina mankuu!

(Kotvanen äänettömyyttä.)

HILMA Rahikaiselleko se isä meni?

SOHVI. Sinnehän se… Jyviä sanoi ottavansa. Ja kun kahvi ja sokurikin ovat lopussa. Sitte sanoi vielä vähän tahtovansa rauta-aatraakin katsella, jota se Sipi jo viime kerralla oli hänelle tyrkytellyt.

HILMA. Velaksiko se isä yhä noita kaikkia…?

SOHVI. Ka, velaksi. Kun vielä kysyy!… Mistäs sitä tähän aikaan olisi rahaa irti saanut?!

HILMA. Voi, voi! Äi'änpä se ottaakin, vaikka on jo ennestäänkin maksamattomia.

SOHVI. Ottaa, kun annetaan. Ja antaahan se Sipi muillekin. Eikähän ne kauppiaat mistä talonpojilta aina heti rahaa saa. Jos eivät velaksi antaisi, niin eihän niiden kannattaisi maalla kauppaakaan pitää. Ja saavathan ne sitte ajallaan rahansa takaisin, kun ostot kaikki kirjaan pannaan.

HILMA. Lieneekö siellä isällä nyt jo äi'änkin merkittynä?

SOHVI. Mitä se tässä tuonnoin sanoi likemmä kolmeen sataan nousevan.

HILMA. Joko kolmeen sataan? Niidenkö viime vuotisten kanssa?

SOHVI. Niiden, ka. Eihän se tänä vuonna toki vielä niin äi'ää ole ottanut.

HILMA. On se Sipi kuitenkin hyvä mies, kun ei vielä ole ahdistellut.

SOHVI. Jopa se nyt vielä olisi ilennyt! Ja olkoon nyt ainakin sinun tähtesi, joll'ei muutoin…

HILMA. Sen tauttahan se onkin, äiti, vähän vaikea, kun isä niin äi'än ottaa… (Painaa päänsä alemma ja virkkaa sukkelammin. Taas kotvanen äänettömyyttä.)

SOHVI. Toisenko ikkunan pitsiä sinä jo virkkaat?

HILMA. Toisen.

SOHVI. Hyvähän se on, että niin joudutat, niin jollain lailla edes osotetaan Sipille kiitollisuutta. Ja omaan kotiinnehan ne muutoin tulevat.

HILMA. Vielä näitä kestää nypelöidä…

SOHVI. No, ja tänä iltana se on teillä taas se nuorisoseuran laulu-iltama.

HILMA. Tänäänhän se on.

SOHVI. Lukkarinko luona, vai?

HILMA. Eikä, kun kansakoululla.

SOHVI. Menee kai se Sipikin sinne?

HILMA. Käyhän se useimmiten, se kun on nuorisoseuran esimies.

SOHVI. Vaan saas nähdä, tuleeko Siiri sinne nytkään? Sehän ei ole siellä vielä kertaakaan näyttäytynyt.

HILMA. Mitäpä hän sinne enää tulisi?

SOHVI. Mitäkö?! Vaikkapa vanhoja tuttaviaan katsomaan, ell'ei muutoin.

HILMA (pahoilla mielin, vaan ei loukaten). Jos hän olisi, äiti, sitä tahtonut, niin olisi kai hän jo sitte muistanut kerran käydä meilläkin.

SOHVI. Niin, todenperään. On se Siiri siellä teatterissa tullut hyvin ylpeäksi, kun ei koko kesänä ole käynyt sinun luonasi, vaikka lapsuuden tuttavia olette, yhdessä kansakoulua kävitte ja sitte muutoinkin hyviä ystäviä olitte. Ja mikäs hän on? Jos ei Vallströmin rouva olisi häntä kasvatettavakseen ottanut, niin päivätöitäpä hän varmaan nytkin Sopasen kanssa yhdessä tekisi.

HILMA. Elkää sanoko, äiti! Ehkäpä hyvinkin nyt olisi Sipi Rahikaisen vaimona.

SOHVI. Sanottiinhan sen Sipin kyllä olleen häneen kovastikin rakastuneena, vaikka Siiri ylpeydessään ei muka maakauppiaasta huolinut, vaan hänelle rukkaset antoi. Mutta tuskinpa Sipikään olisi häneen rakastunut, ell'ei Siiri olisi siellä ulkona maailmassa niin veikistelemään oppinut.

HILMA. Mitä te nyt noin, äiti, Siiristä haastatte. Onhan hän muutoin hyväluontoinen ja kaunis tyttökin…

SOHVI. Kaunis mikä kaunis!

HILMA. Onhan hän: solakkakasvuinen, silmät siniset, vaalea tukka.

SOHVI. Onhan noita sellaisia meidän puolella muitakin. — Sanoinkos minä sinulle, että tapasin Sopasen maantiellä ja kysyin, oliko Siiri käynyt häntä tervehtimässä?

HILMA. Kerroittehan te.

SOHVI. No, siitä sen hyvänkin luonnon näet, ett'ei ole käynyt omaa isäänsäkään katsomassa. Siellähän se Vallströmin rouvan luona kuitenkin on ollut koko ajan?

HILMA. Siellä kai.

SOHVI. Ei maar' kelpaakaan sille nyt enää muu, kuin vallasväen seura…

Toinen kohtaus.

SOHVI, HILMA, SIIRI, LIISU ja AAKU.

SIIRI (kurkistaa peräovesta sisään). Päivää!!

HILMA. (hypähtää ylös istualtaan). Siiri! Päivää! Mistä sinä tulet?

SIIRI. Täältä — ovesta. Ha-ha-ha-ha! (Astuu huoneesen.)

LIISU ja AAKU. (tulevat Siirin jälessä ja jäävät oven suuhun seisomaan).

SIIRI. Kotonahan täällä ollaan, näen mä.

HILMA. Ollaan maar'. (Kättelee ystävällisesti.) No, terve tultua!

SIIRI (kättelee Sohvia). Ja emäntä! Hyvää päivää!

SOHVI. Terveeks'! Terve tultua nyt kerran meillekin.

SIIRI. Kiitoksia, kiitoksia!

HILMA (tahtoo auttaa Siiriä riisumaan sadetakkia).

SIIRI. Ei, ei. Minä jään näinikään.

HILMA. No, etkös edes riisu sadetakkiasi ja hattuasi ota…?

SIIRI. Ei niistä ole haittaa. Aukaisen vaan — näinikään. (Aukaisee sadetakin kaulahakaset ja ylimmäiset napit).

SOHVI. No, istukaahan edes pikkusen aikaa! Tässä just'ikään Hilman kanssa haasteltiin…

SIIRI (istuutuu rennosti kiikkutuoliin). Minustako?

HILMA. Niin. Juuri oli sinusta puhe.

SIIRI (Sohviin päin). No sitte kai ihan varmaan panettelitte, vai?

SOHVI (luoden hämillään katseensa Hilmaan). E… e… ei… suinkaan… millään mokomin.

SIIRI (sydämmellisesti nauraen). A-ha-ha-ha-ha-ha! Arvasinhan minä.
Vaan "siinä susi, jossa soimataan."

HILMA. Mitä sinä?! Sinua vaan muisteltiin ja ett'et ole meillä käynyt.

SOHVI. Niin. Ei kertaakaan koko kesänä.

SIIRI. Mutta kesä ei ole vielä lopussa. Ja nytpä sitä tulinkin, ett'ette voisi sitä sanoa, ett'en ole kertaakaan käynyt.

SOHVI ja HILMA. No, se oli oikein.

SIIRI. Pitihän minun toki edes saada tietää, mitä teille kuuluu?

SOHVI. Mitäpä sitä meille maalaisille? Vaan mitäs teille siellä suuressa maailmassa?

SIIRI. No, sitä samaa vaan. "Takaa tuulee ja e'estä löyhöttää", niinkuin täällä puolen sanotaan.

LIISU ja AAKU (katsahtavat toisiinsa ja tirskahtavat nauramaan).

HILMA (naurahtaen). Aina sinä näyt olevan vaan se sama.

SOHVI (hiljaa nauraa hytkytellen esiliinansa kolkkaan). Ja vielä, näen mä, muistatte täkäläisiä sananparsiakin.

SIIRI. Eipä sitä kovaa saa maailman rantakaan pehmenemään.

HILMA (kuiskaa Sohville kahvista).

SIIRI. Mitä salaisuuksia se Hilma…? Kahviako?

HILMA. Niin. Maltat kai sinä edes sen verran istua, että kupillisen kahvia juot?

SOHVI. Se jäikin jo, kahvi tulelle. Siinä paikassa tuon.

(Menee perälle.)

SIIRI. No, kiitoksia. Maltanhan minä, kun ei se viikkoa viivy.

HILMA. No, niin. Olet sinä hyvä tyttö sittenkin. (Ottaa pitsinsä ja käy virkkaamaan.)

SIIRI. Vai olet sitä sitte jo epäillyt?…

AAKU (menee Sohvin perästä ulos).

LIISU (aikoo myöskin mennä).

SIIRI. Kuule, kuule, Liisu! Elähän mene! Tules vähän tänne, minun luo!

LIISU (astuu ujosti Siirin luo).

SIIRI. No, miten sinä jaksat? Oletko ollut terve nyt? (Taputtaa Liisua poskelle ja kiertää kätensä hänen kaulaansa.)

LIISU. Olenhan minä.

SIIRI. Poskipääsi ovat niin helakat. — Ry'ittääkö sinua pahasti?

LIISU. Välistä ry'ittää.

HILMA. Heikkohan sill' on rinta. Ja nyt syksypuoleen taas on ruvennut pahemmin ry'ittämään.

SIIRI (tarttuu Liisua kädestä). Ka, kun sinun on kätesi kylmä ja kostea. — No, käytkös sinä kansakoulua?

LIISU. Käyn.

SIIRI. Ja millä luokalla sinä jo olet?

LIISU. Nyt pääsin kolmannelle.

SIIRI. Vai kolmannelle?! — Kuinkas vanha sinä nyt oletkaan?

LIISU. Yhdennellätoista.

SIIRI. Kas vaan sinua!

HILMA. Sillä onkin, Liisulla, niin hyvä pää…

SOHVI (huutaa peräovesta). Liisu, hoi! Tulehan tänne!

SIIRI. Mene, mene, kun äitisi huutaa.

LIISU (menee).

HILMA. No, sinä, Siiri, ompelet kai myötäjäisiä, kun niin yhdessä paikkaa istut, ett'ei sinua näe missään.

SIIRI. Hyh! Vielä mitä!

HILMA. Olethan, kuulen ma, kihloissa?

SIIRI. Minäkö? — — Enkä.

HILMA. Mutta niinhän kerrottiin.

SIIRI. Ja kenenkä kanssa sitte?

HILMA. Sen lääninkanslistin… Mikäs hänen nimensä on?

SIIRI. Helmisenkö?…

HILMA. Niin.

SIIRI. Se meni myttyyn ja niin, että hurahti, se kihlaus.

HILMA. Hyvänen aika! Taas?

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! "Taas?!" Niin juuri: taas.

HILMA. Ja "niin että hurahti." Voi, voi! Niin haastat ihan, kun et olisi siitä niin milläsikään.

SIIRI. Mitäs minä siitä vielä suremaan rupeaisin?! Muistathan tuon laulun: (rallattaa):

    "Ei mikään oo sen hullumpaa, kuin rakkauden tauti.
    Siihen nukkuu seisaalleen, jää suu ja silmät auki."

HILMA. Mutta mitäs sinä ajattelet?

SIIRI. En mitään. Ha-ha-ha-ha!

HILMA (katsoo Siiriin pitkään).

SIIRI. Vaan sinullapa kuuluu olevan täysi tosi.

HILMA. Eipä vielä.

SIIRI. Vaan ei taida paljoa puuttuakaan? Sipinhän sanotaan nyt sinuun pikiintyneen.

HILMA. Ehkä hän vaan minuun kääntyi paremman puutteesta, — tuota, kun ei sinua saanut.

SIIRI. Elä rupata!

HILMA. Sillä sinua hän rakasti, Siiri, kovasti, ja ehkä rakastaa salaa vieläkin.

SIIRI (ikäänkuin ei olisi kuullut Hilman viimeistä lausetta). Entäs sinä? Rakastatkos sinä häntä? Mitä?

HILMA (vienosti ja lempeästi). Mitäpäs minä sitä sinulta salaisin,
Siiri? — Rakastan kyllä…

SOHVI (tuo tarjoimella kaksi kuppia kahvia, sokurin ja kerman).

LIISU (kantaa lautasella muutamia isohkoja vehnäleipäviipaleita).

AAKU (kulkee äitinsä perässä, popsien jykeätä vehnäleipäpalasta, ja tavoitellen tuon tuostakin Sohvin hametta toisella kädellään).

SIIRI (kahvia ottaessaan). Sukkelaanpa se kahvi joutuikin. — Kiitoksia, emäntä!

SOHVI. Joutuihan se, kun jo valmista oli. (Tarjoo Hilmalla).

HILMA (puolikovaan). Juokaa te ensin!

SOHVI (samoin). Ota nyt! Minä juon sitte. (Siiriin päin). Kupitkin ovat niin särkyneet, ett'ei oo kun kaksi ehjää koko talossa.

AAKU (pitelee Sohvin hameesta ja pyytelee puoliääneen). Äit', kahvia!
Mullekin äit'!

SOHVI (tiuskaisee puoliääneen). Päästätkö siitä! Tarttui hameeseni niin ett'en liikkumaankaan pääse!

SIIRI (purskahtaen nauramaan). Mitäs se Aaku poika?… Kahviako sekin…?

SOHVI. Yhäti mankuu. — Mene Liisun kanssa tupaan! — Liisu, vie Aaku pois, kun se ei anna edes vieraiden kanssa rauhassa olla…!

LIISU (joka on tarjonnut Siirille ja Hilmalle leipää, vetää vastaan penäävän Aakun peräovesta ulos).

SIIRI. Eihän se nyt olisi meitä häirinnyt. — Vaan minähän en ole kysynyt, missä isäntä on, kun ei häntä kotona näy?

HILMA. Isä on mennyt vähän kirkolle.

SOHVI. Niin, vähän vaan puodissa käymään.

HILMA. Kyllä hänen pitäisi jo olla kohta kotonakin.

SOHVI. Pahoillaan se olisi hyvin, Antti, jos ei saisi tavata.

SIIRI (lopettaa kahvin juontinsa). Suur' kiitos, paljon kiitoksia!

SOHVI (joka on seisonut, tarjoin kädessä, menee ja ottaa Siirin kupin). Ei mitään kiittämistä! (Hän panee sitte tarjoimen pöydälle ja käy seisomaan, käsivarret ristissä rinnallaan, ikkunan ja sängyn välille).

SIIRI. Tuota, siellähän kuuluu kirkolla kaupat käyvän oikein mainiosti.

SOHVI. Niinhän ne sanoo.

SIIRI. … Kun viisituhatta markkaa sanotaan Rahikaisenkin saavan puhdasta voittoa vuosittain.

SOHVI. Hyvinhän ne maakauppiaat ylimalkaan täällä Itä-Suomessa nykyään hyötyvät.

SIIRI. Ja hyvin ne lautamiehetkin siinä heidän ohessaan hyötyvät.
Sinkkonenkin kuuluu manuista saavan monta sataa markkaa vuodessa.

HILMA. Elähän mitä?!

SOHVI. Vai monta sataa?!

SIIRI. Itse oli täti Vallströmille kertonut. — Ja kummakos se, kun melkein koko tämä puoli pitäjää jo kuuluu olevan veloistaan Sipin käsissä.

SOHVI. Äi'än sitä todenperään talonpojissakin otetaan velaksi.

SIIRI. Kun helposti saa, niin mikäs siinä on ottaessa. Vasta sitte kun maksusta kireelle tulee, niin sen tietää. — Tuota, olettekos kuulleet, että Sipi jo on lähettänyt manuun Leinikallekin?

HILMA. En, en mitään.

SOHVI. Vai on jo lähetetty Leinikallekin?

SIIRI. On. — Ja Kirjavalassa on jo kaikki irtain omaisuus, kuulen ma, työstöönkin pantu.

HILMA. Herranen aika!

SOHVI. Vai ryöstöön asti se meni?! Eikös se Ville parka sitte ajallaan jaksanutkaan saada asioitaan selvitellyksi?

HILMA. Ja siellä kun on semmoinen lapsiparvi.

SOHVI. Niin. Minnekä nekään nyt talven selkään joutuvat?!

SIIRI. On se Sipi todellakin vähän sydämmetön, kun ei armoa anna kellekään.

HILMA (painaa päänsä alas ja käy miettiväiseksi).

SOHVI. Voi, tokisen!

(Kotvanen äänettömyyttä).

SIIRI. No, ja teiltähän se aikoo Hilman ryöstää. Vaan siinähän ei ole hätää mitään. Päinvastoin.

SOHVI. Mitä sitä nyt noin on paha Sipiä kohtaan.

SIIRI. Ei, ei. Enhän minä mitä… Ja hyvä mieshän hän muuten on. Sama vika vaan, kuin monessa muussakin kauppiaassa. Mutta kauppa kauppana ja rakkaus rakkautena.

SOHVI (vähän pisteliäästi). Eiköpähän sitä nyt monenkin kelpaisi olla
Sipin vaimona.

SIIRI. Ha-ha-ha! Eiköpähän. Mutta Hilmallepa se vaan, se paikka, on varattu.

HILMA. Elä nyt, Siiri… Eihän sitä tiedä.

SOHVI. Niin, mistä sen vielä tietää. — (Ottaa tarjoimen). Mutta tässähän minulta ihan unehtui toinen kuppikin tarjoamatta.

SIIRI. Kiitoksia. En minä enää…

HILMA. Etkös sinä vielä yhtä kuppia…?

SOHVI. No? Jäikös se nyt niin vähään?

SIIRI. Jäi. Minä jo join tädinkin luona. Ja sitte minun täytyy jo ruveta lähtemäänkin. (Nousee ylös).

SOHVI. Olisihan nyt voinut vähän kauemminkin istua.

HILMA. Isäkin olisi kohta tullut ja saanut sinut nähdä.

SIIRI. Mitä minussa sen kummempaa olisi nähtävää?! Sanokaa nyt hyvin paljon terveisiä vaan! Minun täytyy, näette, kiirehtiä. Ylihuomenna jo lähden pois. Ja sen tautta täytyy saada kaikki kamsunsa reilaan.

HILMA. Vai jo ylihuomenna lähdet?

SIIRI. Täytyy. Ensimmäisenä päivänä syyskuuta pitää olla
Hämeenlinnassa. Eilen sain johtajalta kirjeen, että kokoonnumme sinne.
Sen tautta tulinkin nyt teille jäähyväisille.

SOHVI. No, se oli oikein.

HILMA. Kiitoksia nyt paljon, että kävit ja että kuitenkin muistit meitäkin.

SIIRI. Elä joutavia kiitä! No, hyvästi nyt! Voikaa nyt hyvin taas — ehkä tulevaksi kesäksi! (Hyvästelevät).

SOHVI. Vai Hämeenlinnaan sitte…?

SIIRI (pannen hansikkaansa nappeja kiinni). Sinne, niin. Siellä näyttelemme kaksi viikkoa, sitte lähdemme Tampereelle ja sieltä Poriin.

HILMA. Mahtaa se olla hauskaa kuulua teatteriin?

SIIRI. On se — armottoman hauskaa. Ja niin jo olen siihen tottunutkin, että muuten kuolisin ikävään, näin maalla varsinkin.

HILMA. No, tietysti.

SOHVI. Arvaahan sen. Ja parempihan siellä on elääkin. Hyvä kai on palkkakin? (Katselee merkitseväisesti Siirin pukua.)

SIIRI. No, niin että niukuin naukuin toimeen tulee.

SOHVI. He-he! Vai niukuin naukuin?!

SIIRI. Ei, mutta hyvästi nyt. Kiitoksia! Ja terveisiä paljo! (Menee perälle.)

SOHVI. Kiitoksia vaan itselleen paljo käymästä!

HILMA (saattaa Siiriä eteiseen). Olit sinä nyt oikein hyvä, Siiri, kun kävit…

Kolmas kohtaus.

SOHVI ja HILMA.

SOHVI (katselee kotvan ovelta Siirin perään, palaa ja alkaa korjata kuppeja).

HILMA (tulee vähän ajan perästä takaisin).

SOHVI. Onpas siitä Siiristä tullut oikein hieno ryökynä. — Vaan tiedätkös: kateutta siinä sen puheessa oli äi'än sittenkin.

HILMA. Elkää nyt, äiti, joutavia…

SOHVI. Vai joutavia? Etkös sitte hoksannut, miten mielellään se Sipin hyvistä tuloista haastoi? Ja varsinkin, mitenkä se siihen vastasi, kun minä sanoin, että kelpaisipa sitä nyt vaikka kenen olla Sipin vaimona? Sen minä vaan sanon, että katso, ett'ei se sitä sulta vielä koppaakin. (Katsoo ikkunaan.) Ka, tuossahan tuo jo isä kujassa kotiin ajaa. Vaan kukas siellä on jälessä?

HILMA (katsoo ikkunaan). Sipihän se on.

SOHVI. Sipikös se on? Kun en ollut tuntea. Sehän se on.

HILMA (panee virkkuutyönsä kokoon). Panen tämän pois, ett'ei hän saa nähdä — joululahjaansa ennen aikojaan.

SOHVI. Ja mene ja pistä toinen hame päällesi. Sinun tähtesi varmaan tulee.

HILMA. Menenhän minä (Vie työnsä piirongin laatikkoon).

SOHVI (hykertäen käsiään). Mutta olipa se nyt oikein hyvä, ett'ei hän aikaisemmin tullut ja että Siiri kerkesi lähteä pois.

HILMA (mennessään sivukammariin oikealle; hajamielisesti). Mitäpä se nyt sitte olisi tehnyt?…

SOHVI. Kummallinen lapsi, todenperään! — Tuossapa nuo jo ovat pihassa. Ka, uudethan sillä on kärryt, Sipillä, — oikein ylkämiehen kiesit. — Mutta, voi minun päiviäni! Nyt kun ei ole uutta kahviakaan keittää, ja missä minä tässä nyt kerkiän sitä paahtaa, minkä Antti on tuonut (Menee perälle, jossa Sipi tulee hänelle eteisessä vastaan).

Neljäs kohtaus.

SOHVI ja SIPI, sitte ANTTI.

SOHVI ja SIPI (tervehtivät toisiaan eteisessä ja kyselevät kuulumisia).

SOHVI (eteisessä). … on niin hyvä ja käy sisään.

SIPI (tulee sisään ja riisuu palttoonsa, jonka ripustaa naulaan, oven pieleen).

SOHVI (tulee Sipin jälessä sisään). Hilma tulee ihan paikalla. — —
Istuu! Tehkää niin hyvin!

SIPI (haastaa reippaasti ja vakuuttavasti). Kiitoksia vaan (Ottaa paperossilaatikkonsa palttoon taskusta).

SOHVI. Taisihan niitä meilläkin olla sikarossia, vaan minne ne lie ne panneet (Etsii ikkunalta ja piirongilta).

SIPI (sytyttää paperossin). Ei mitään. On mulla omiani.

SOHVI. Anttikohan se lie ne korjannut, kun en löydä.

SIPI. Antaa nyt olla vaan! (Istuutuu kiikkutuoliin). — No, täällähän näkyi käyneen vieras?

SOHVI. Kävihän se. Vai jo tiedätte?

SIPI. Nähtiinhän me se Antin kanssa. Me justiin kujaan käännyttiin, kun hän oikotietä tuolla niityn poikki mennä löyhötti.

SOHVI. Eikä teitä nähnyt?

SIPI. Jos lie nähnytkään, vaikk'ei ollut näkevinään.

SOHVI. Niin, kävihän se lopulta — jäähyväisillä muka. Ylihuomenna sanoi lähtevänsä taas pois.

SIPI. M-h-h! (Puhaltaen savua). Vai ei sillä muuta ollut haasteltavaa?

SOHVI. No — eipä sillä juuri mitään erityistä… Jaaritteli vaan.

ANTTI (tulee sisään). Panin sinne Pokulle vaan vähän heiniä…

SIPI. Olisihan se tämän ajan seisonut ilmankin.

SOHVI (menee ulos perälle).

ANTTI. Tulihan niitä, Jumalan kiitos, edes vähän heiniä tänä vuonna.

SIPI. No, ei siltä. — Mutta olihan se vähän kuivanlaista, ilma, alkukesästä.

ANTTI. Olisihan tuota saanut kyllä enemmän sataa. (Istuutuu tuolille).

SIPI. Niin, olisipa kyllä. Silloin olisi viljantulokin ollut parempi.
Vaan eihän se näillä seuduin näy kuitenkaan järin huono olevan.

ANTTI (kynsien korvallistaan). No. Miten millekin. Ei sitä minulle ainakaan äi'ää lähde.

SIPI. Riittää kai kuitenkin kotitarpeeksi, vai?

ANTTI. Eipä mitä. Jos nyt justiin vaan ylettyy, että omillamme tuonne joulun pyhien yli päästään. Siemenestä ei puhettakaan! Vaan pitäisihän sitä ammoin viljantuloksi ollakseen sen verran liietä, että saisi vähän rahaksikin muutetuksi.

SIPI. Sitäkö varten ne sitte olivatkin, ne jyvät tänään, otettu, vai?…

ANTTI. Niin, sitähän se oli niinkuin vähän aikomus.

SIPI. Ettäkö taas kohta myödä?

ANTTI (alakuloisesti). Niinhän tuota on pakko tehdä.

SIPI. No, mutta kuka niitä nyt tähän aikaan…? Ja kuka niistä nyt oikean hinnan antaa?

ANTTI. Eihän niistä mitä niin äi'ää saa. Mutta saanee kai kuitenkin jotakin, jos kaupunkiin viepi.

SIPI. No, jos kaupungissakin niistä viisitoista markkaa lähtee, niin on se paremmin kuin hyvä. Ilmaiseksi annan sen summan, jos kukaan enemmän maksaa.

ANTTI. Hyvin saattaa olla mahdollista, en minä kiistä…

SIPI. No, minä sen takaan. Entä matka sitte sinne? Maksaa kai se jotakin sekin, vaikka omallakin hevosella viepi? Ja aika sitte, joka siihen menee, ja eväät ja muut?!

ANTTI. Kyllähän se on sitäkin, mutta kun on rahaa tarvis, niin ei siinä auta haikaileminen.

SIPI. No, parempihan se on sitte ainakin koettaa saada ne täällä myödyiksi, jos se sillä lailla on. Ja kun olisin minäkin tuon ennen tietänyt, niin olisinhan minäkin sitte ehkä voinut auttaa…

ANTTI. Niinkö, että olisin suorastaan rahaakin saanut?…

SIPI. No, vaikkapa niinkin.

ANTTI. Kyllähän minä sitä vähän… Vaan enhän minä taas ilennyt — pyytää.

SIPI. No! Kun se nyt (nousee kävelemään) kerran on se kauppa tehty, niin minkäs sille enää… Mutta peruutetaan se toisella lailla: myödään nyt sitte minulle ne jyvät takaisin, niin pääsee ainakin kaupunkiin lähtemästä.

ANTTI. Mikäs siinä on?! Myödähän ne pitää kuitenkin. Ja samahan se on, kenelle.

SIPI. Mutta se minun vaan täytyy sanoa, ett'en minä tietysti ostaessa konsaan voi antaa ihan samaa hintaa, kuin mistä myön.

ANTTI. No, kah, tiettyhän se on! Ja sehän se on kauppiaan elantokin.

SIPI. Niin. Ja sen viisitoista markkaa minä kyllä annan, vaikka paikalla.

ANTTI. No, eipä sitä taida kukaan sitte enempääkään antaa.

SIPI. Sopiihan koettaa. Enhän minä mitä pakoita. Päinvastoin.

ANTTI. Tiedänhän minä sen. Vaan mitäpä niistä kulettelemaan lähtee?! Olkoon sitte siihenkin hintaan. — Ja eläähän tuota pitää, eikä häntä miten voi rahattakaan elää.

SIPI. No, tehdään sitte niin! (Ottaa povitaskustaan lompakon ja siitä kolme viiden markan seteliä.) Tuossa on rahat paikalla käteen!

ANTTI. Olisinhan minä ne kerinnyt sittekin saada, kun säkit takaisin tuon.

SIPI. Mitäs niistä rupee varta vasten edestakaisin ajelemaan. Viskaa vaan säkit minun hevoselleni, niin vien ne mennessäni! He! Ottaa pois vaan!

(Panee setelit pöydälle).

ANTTI. No, suuret kiitokset! Hyvin paljon kiitoksia! (Ottaa rahat, käärii ne kokoon ja pistää liivinsä taskuun).

SIPI. Tuota — näet — en minä nyt jokaiselta osta — siitä hinnasta varsinkaan. Ja tämän minä nyt vaan tein — auttaakseni. Sen tautta en nyt tahtoisi, että sen muut näkisivät ja saisivat tietää.

ANTTI. No — kyllä — ymmärränhän minä sen… Hyvin vaan paljon kiitoksia!

SIPI. Ja siinähän ne säkit helposti menevät minun mukanani.

ANTTI. Sopiihan ne… Ja kyllä minä ne siirrän.

HILMA (tulee oikealta).

ANTTI (menee kohta sen perästä ulos).

Viides kohtaus.

SIPI ja HILMA.

SIPI. Päivää, Hilma! Luulin jo, että olit minua pakoon mennyt, kun ei sinua näin pitkään aikaan näkynyt (Kättelee Hilmaa.)

HILMA. Elähän! Mitäpä minä sitä olisin?!… Ja miksi niin luulet?

SIPI. Mistäpä sen tietää, mitä tässä on voinut väliin tulla.

HILMA. Istuhan ja selitä!

(Istuvat pöydän ääreen.)

SIPI. No, ei mitään. Muutoinhan minä vaan. — Kuule! Minä tulin siitä tämänpäiväisestä iltamasta kysymään, aiotko sinä sinne mennä.

HILMA. En nyt tiedä. Entä sinä? Etkös sinä sitte menekään?

SIPI (epäröiden). Kyllähän minun pitäisi, vaan — … Mutta kuinka sinä?… Miks'et sinä?…

HILMA. Muutoin vaan. En tiedä, miksi; mutta tänään ei minulla ole yhtään halua.

SIPI. No? Arvasinhan minä. Joku syy sinulla sittekin mahtaa olla.

HILMA. Eikä ole — mitään.

SIPI. Vaan siltä näyttää. Sinä olet niinkuin vähän kummallinen. Ehkä se taannoinen vieras…?

HILMA. Siirikö?

SIPI. Niin. Hänhän, näen mä, kävi täällä?

HILMA. Kävi, kävi. No?

SIPI. No, ei mitään. Luulin vaan, että jos hän sinulle olisi jotakin sano… jollakin lailla pannut sinut pahoille mielin.

HILMA. Eihän hän juuri mitä… (ikäänkuin yht'äkkiä heräten). Kuule!
Meneekös Siiri sitte sinne?

SIPI. Kuinka niin? Sanoikos hän?…

HILMA. Ei, vaan kun et sinä tahdo… Mutta hän on pyydetty?

SIPI. En minä… Ehkä sinä tiedät paremmin.

HILMA. Nyt minä ymmärrän! — Katsos sitä, kun ei hiiskunut siitä sanaakaan.

SIPI. Varmaan hän ei sinne iltamaan sitte aikonutkaan, konsa ei siitä haastanut.

HILMA. Mutta sinä tiesit, että hän on pyydetty, vaikka…?

SIPI. Mistä minä…? Ja mitä minä tiesin? Kuulin vaan, että lukkarin
Arvi oli aikonut häntä pyytää.

HILMA. Lukkarinko Arvi? Tuskinhan hän tunteekaan Siiriä.

SIPI (nousee hermostuneena kävelemään). No, mistä minä sitte tiedän?! Ja mitä siitä nyt sen enemmän saivartaa. Varmaan häntä ei kukaan sinne sitte ollut pyytänyt, konsa hän ei sinne aikonut eikä siitä edes haastanutkaan. Ja vaikka häntä olisi pyydettykin, niin ei suinkaan hän olisi sinne tullut kumminkaan, kun jo ylihuomenna kuuluu olevan poislähdössä.

HILMA (katseltuaan miettiväisesti Sipiä, nousee ylös ja menee hänen luoksensa). Elä nyt, Sipi kulta, siitä suutu! Miksikä sinä noin…?

SIPI. Enhän minä mitä…

HILMA. Kuule, keltä sinä kuulit, että hän jo ylihuomenna…?

SIPI. Keltä?! Äitisihän tuo siitä vast'ikään haastoi (Katsoo ikkunaan ja sitte kelloaan). Ka, kun onkin jo paljo. Ei. Kyllä minun täytyy lähteä.

HILMA. Mitä sinä nyt niin kiirehdit — tällä kertaa?

SIPI. Kun ei tahdo tuo hevonenkaan tuolla oikein pysyä rauhassa. Ja tavataanhan me vielä tänä iltana ja… saadaan tarpeeksi olla yhdessä.

HILMA. Voi, kun en minä oikein tiedä, Sipi. Niin ei tee mieli tulla.

SIPI. Mitä sinä nyt taas joutavia?! Pitäähän sinun olla laulamassa. Ja voinhan minä sen nyt sinulle sanoa: laulun perästä saadaan pistää vähän polkaksikin.

HILMA. Kansakokoululla?

SIPI. Niin. Tällä kertaa on saatu lupa.

HILMA. Ja kukas soittaa?

SIPI. Seuran omat torvensoittajat — ensimmäisen kerran.

HILMA. Jokos ne sitten niin hyvin…?

SIPI. Soittaako osaavat?

HILMA. Niin. Vastahan ne viime talvena torvensa saivat.

SIPI. Jopahan nuo näkyvät sen verran osaavan törryyttää, että ainakin tahdissa pysyvät. Ja mitäs varten niiden torvien hankkimiseksi olisi seuranäytelmiä ja arpajaisia pidetty, ell'ei ne soittamaan oppisi. — No? Tulethan siis? Tietysti?

HILMA (miettiväisenä ja alakuloisena). En tiedä, todenperään, miten minusta tämä tuntuu niin omituiselta.

SIPI. Mikä nyt… omituiselta?

HILMA. Tuo Siirin poislähtö — tanssi ja torvensoitto, jotka yht'äkkiä on toimeen pantu — ja kutsut… kaikki tuo on ihan kuin tehty varta vasten — hänen tähtensä.

SIPI. Sinun tähtesi se on kaikki, jos nyt oikein tietää tahdot.

HILMA. Ja sinä tulit vaan kuulemaan, että ehkä minä en sinne mene ja meneekö Siiri…

SIPI. Mutta sinäpä nyt keksit, Hilma, ihan jonni joutavia. Oikein tuo jo taas alkaa minua pistää vihaksi. (Ottaa lakkinsa.)

HILMA (malttaen mieltänsä ja lekotellen). No, elä nyt!… Anna anteeksi!… Voi, että minä nyt sen tulin sanoneeksi.

SIPI. No, mitä sitä sitte semmoisia ajatteleekaan, johon ei ole vähintäkään syytä?! Ja tiedäthän sinä ilmankin, mimmoinen meidän välimme on, hänen ja minun…

Kuudes kohtaus.

Edelliset, SOHVI ja ANTTI.

SOHVI ja ANTTI (tulevat).

SOHVI. Ei ollut kahvia paahdettuna, niin tuli vähän viivähtäneeksi.

SIPI. Kiitoksia! En minä nyt tällä kertaa… Aikakin on vähän täpärällä.

ANTTI. Onkos se nyt niin…?

SOHVI. Jokos se nyt sitte, todenperään… Olisihan se ihan paikalla joutunut.

SIPI. Kyllä, mutta… Toisen kerran sitte. Hyvästi nyt vaan. (Kättelee.)

SOHVI. No, oli se nyt paha oikein….

SIPI. Eipä mitä.

ANTTI. Ne säkit minä muutin…

SIPI. Hyvä, hyvä! — No, hyvästi, Hilma! Tänä iltana siis tavataan?
(Pitäen Hilmaa kädestä.) Tulethan varmaan?

HILMA. No, tulenhan minä ehkä…

SOHVI. Ka, mitenkäs… Tuleehan se (Hilmalle puolikovaan.) Mitäs sinä nyt noin?! (Sipille.) Sinnehän se on ollut menossa… Koko päivän on haastellut.

SIPI. Tietysti. Sitähän minäkin. Ja mikäs lysti siellä muillakaan ilman olisi… Lupaathan, hä?

HILMA. Hyvä. Tulenhan minä.

SIPI. No, niin. Jääkää hyvästi (Menee.)

ANTTI (seuraa).

(Ulkoa kuuluu vähän ajan perästä "tpruu, tpruu" ja rattaiden kolinaa.)

Seitsemäs kohtaus.

SOHVI ja HILMA, sitte ANTTI, LIISU ja AAKU.

SOHVI. Mikäs sinun on, tyttö, kun tuolla lailla o'ot?

HILMA. Ei mikään, äiti… (Seisoo alla päin ja miettien pöydän luona.)

SOHVI. Noin tylysti käyttäydyit. Ei se passaa mitenkään.

HILMA. Enhän minä mitä…

SOHVI. Näinhän minä, kah! Onhan mulla silmät päässä. Ja mitä sinä nytkin tuossa seista törrötät?… Ihme ja kumma oikein!

ANTTI (palaa.)

LIISU ja AAKU (tulevat hänen jälessään).

AAKU (suu täynnä "pompommia", joita, mielihyvillään kourassaan näyttelee Sohville.) Katos, äit', kuinka paljon!

SOHVI. No, o'otkos nyt vihdoin viimein mankumatta?! — Mut oletkos
Liisullekin antanut, hä?

AAKU (nyökäyttää myöntävästi päätään).

LIISU. Antoi se jo.

SOHVI. Näkyihän sinun reissusi lykästyneen, Antti?

ANTTI. Lykästyihin se.

SOHVI. Vaan mitäs sinä nyt Sipille viimeksi säkeistä haastoit?

ANTTI. Me tehtiin kaupat takaisin. Minun ei nyt tarvitsekaan kaupunkiin lähteä.

SOHVI. Mitkä kaupat? Millä lailla?

ANTTI (ottaa setelit liivinsä taskusta ja näyttää Sohville). Möin hänelle 15 markasta ne jyvät, jotka ensin velaksi ostin.

HILMA (kuuntelee ja katselee tarkkaavasti koko ajan).

SOHVI. Elähän?! Mitä kummia?! Ja paljonkos niistä sitte kirjaan pantiin?

ANTTI. Kahdeksantoista ja puoli markkaa.

SOHVI. M-h-h! Niin että hän siitä voitti kolme ja puoli markkaa, ja sinä hukkasit saman verran.

ANTTI. Mitä hukkasin? Eihän niitä mistä rahoja ilmankaan saa.

SOHVI. Onhan se sitäkin. — Mutta sillä lailla vaan se Sipi, näen mä, rikastuukin (Perältä kuuluu kahvipannun sähinää). Ai, nyt se kahvi kiehuu yli. Ihan se multa unehtuikin. (Rientää perälle.)

AAKU (menee Sohvin jälestä).

ANTTI (kääri miettiväisesti setelinsä kokoon ja panee jälleen liivinsä taskuun). Ei. Työhön tästä pitää lähteä — uutta aatraansa koettamaan, ett'ei aika hukkaan mene. (Panee lakin päähänsä ja menee ulos.)

HILMA (katselee hänen jälkeensä).

LIISU (joka on kauan katsellut Hilmaa, menee hänen luoksensa). Sisko, miks' sinä o'ot niin surullinen tänä päivänä? Sano!

HILMA (silittää Liisun päätä). Enhän minä mitään, Liisuseni. Mene nyt vaan äidin luo, niin saat kahvia. Mene! (Hilma menee ikäänkuin vaistomaisesti ja jotakin miettien piirongin luo, josta ottaa virkkuutyönsä.)

LIISU (katselee häntä vielä kotvan ja poistuu sitte hitaasti).

HILMA (huo'ahtaa ja käy hajamielisesti ikkunan luo virkkaamaan).

Esirippu.

Toinen näytös.

Sama suoja, kuin edellisessä näytöksessä. Uuni lämpiää. Kukat ovat ikkunalta siirretyt piirongille.

Ensimmäinen kohtaus.

ANTTI ja SIPI. (tulevat perältä).

ANTTI. Käydään tänne kammariin, niin saadaan rauhassa haastaa kahden kesken.

SIPI. Ka, täällähän uunikin lämpiää.

ANTTI. Hilmaa vartenhan tämä suoja pidetään lämpimänä talvellakin. Me, muu perhe, asutaan siellä tuvassa.

SIPI. Eihän ne omat puut paljon mitä maksa. — Oh-hoh! Vaan onpas se ikkuna aika lailla jäässä.

ANTTI (nostaa tuolin etemmä ikkunasta). Hatarathan ne on kovin raamit ja olisihan sitä kyllä pitänyt uudetkin laittaa, vaan — eihän niitä tänä vuonna rahoja mistä siihenkään liiennyt.

SIPI (istuutuu). Niin, tuota, enhän minäkään sitä entistä puotivelkaa, josta Antti eilen kävi haastamassa, nyt niin kovasti kiiruhtaisi — tiedänhän minä, että sitä on vaikea suorittaa…

ANTTI. Vaikeatahan se nyt on kovin…

SIPI. Niin, niin, tiedänhän minä sen omistakin asioistani, että nyt on vaikea aika. Mutta olisihan se jollakin lailla saatava kirjoista pois, varsinkin nyt taas uuteen vuoteen siirryttyä.

ANTTI. Pahahan sen siinä on olla jo kolmatta vuotta. Ja olenhan minä sitä itsekin ajatellut, että jos minä saisin sen velkakirjaan muutetuksi…

SIPI. No, mikä siinä on?! Voihan sen sitte sillä lailla. Ja teenhän minä sen mielellänikin.

ANTTI. … niin eihän se sitte ainakaan seisoisi ilman rosentteja.

SIPI. Niistä nyt mitä niin suurta väliä!.

ANTTI. Eikä… enhän minä ilman… Muutenkin on jo näin kauan ollut…

SIPI. No, ka, olkoon. Saahan ne sitte sinne panna nekin.

ANTTI. Vaan kaksihan siinä velkakirjassa taitaa pitää takuumiestä olla?

SIPI. Kaksihan niitä kyllä tavallisesti ruukataan, vaan…

ANTTI. Niistähän sitä taaskin takuumiehistä on vähän niinkuin vastusta, mistä ne saapi. Vaikka yhdenhän minä kyllä ehkä jo saisinkin.

SIPI. No, tuota, voidaanhan me, meidän kesken, sitte tehdä sellainenkin velkakirja, että päästään takuumiehistä järkinään. Ja mitä niistä meidän väliin ottaakaan.

ANTTI. No, hyvin paljon kiitoksia! On se jo melkein vähän liikaa.

SIPI. Sitähän minä tarkoitan, että tehdään vaan kulkeva velkakirja.

ANTTI. Niin kulkevako?

SIPI. Niin… johon ei tarvita, kuin kaksi vierasta miestä allekirjoitusta todistamaan.

ANTTI. No, kauppiashan ne asiat parhaiten tietää. Ja jos se täyden tekee, niin…

SIPI. Tekee, ihan. Eikä siihen nyt sen enempää tarvita, kuin kynä ja mustetta. Todistajat saadaan kyllä perästä päinkin. Ja lanketti minulla taitaa olla muassani. (Ottaa lompakostaan velkakirjakaavan). Niin sattuu yksi olemaankin. Ja useampiahan ei tarvitakaan.

ANTTI. No, sittehän se… Ja pitäisihän täällä ne kirjoitusverstaat olla. (Aukaisee pöytälaatikon.) Hilmahan se aina välistä mitä lie kirjoittelee.

SIPI. Siinähän se on kynä.

ANTTI (panee kynän pöydälle). Tässähän se on. (Kaivaa peremmältä pöytälaatikossa.) Ja täällähän tuo on perällä läkkipullokin.

SIPI (ottaa Antilta mustepullon ja katselee sen sisustaa). Siinähän on mustetta pullossa ihan sen verran, kuin tarvitaankin. No, ja tässä on planketissa jo osa valmiiksi painettukin. Ei tarvitse lisätä kuin muutaman sanan.

ANTTI. Minunkos se on…? On se vähän huononlaista minun kirjoitustaitoni.

SIPI. Ei se mitä, kunhan vaan vähän tolkkua saapi. (Nousee ylös.) Käypi tähän! Minä näytän mihin mitäkin kirjoittaa pitää.

ANTTI (ottaa kynän, istuutuu ja tavailee itsekseen velkakirjakaavaa).
"Kauppias Sipi Rahikaiselle maksaa allekirjoittanut…"

SIPI. Tuohon pannaan maksuaika ja tuohon summa. — Tavallisestihan sitä kirjoitetaan kuudeksi kuukaudeksi, sitä kun on maksuaikaa siinä kuitenkin todellisuudessa enemmänkin.

ANTTI. Niin no. Enköhän sitä minäkin siksi jo vähän selviä, että tuossa loppukesästä voin… jos toivottavasti parempi vuosikin tulee.

SIPI. Tahikka jos pannaan kolme kuukautta irtisanonnan jälkeen, niin voinhan minä sitte kyllä uottaakin aivan asianhaarain mukaan. Minusta se on sama.

ANTTI. Mikä se nyt olisi parempi? Ehkä kuitenkin se kuusi kuukautta tästä päivästä…!

SIPI. Kirjoittaa sitte sen. Minulle se on ihan yhdentekevä. Tuohon noin: "kuuden kuukauden kuluttua…"

ANTTI (kirjoittaa tavaillen). "… kuuden… ku… lut… tua…"

SIPI. "… allamerkitystä päivästä."

ANTTI (kuin äsken). "… tystä… västä."

SIPI. Ja sitte, tuota, jos nyt ne brosentit välttämättä pitää olla meidänkin kesken…

ANTTI. Eihän niitä muiltakaan ottamatta jätetä, niin…

SIPI. Eipä suinkaan. Lain määräämäthän ne on nekin. No, pannaan ne sitte yhteen pääsumman kanssa, niin pääsee ainakin niitä tässä erittäin pitemmältä kirjoittamasta.

No käypi.

ANTTI. No — niin. Hitaastihan tämä kynän kuletus käypi.

SIPI. Se tekee sitte (laskee miettien, käsi kasvoillaan)… se puotirätinki… brosenttineen… niin paljon kuin… Jaa, se tekee jämttiinsä neljä sataa viisikymmentä markkaa.

ANTTI. Vai tekee se jo niin äi'än?

SIPI. Tässähän se on minulla se tavaralasku mukanani. (Ottaa sen lompakostaan). Laskee itse, että sen tietää oikeaksi. Kuusi markkaa sadalta kuudessa kuukaudessa.

ANTTI. Ka, uskonhan minä. Oikein kai se on.

SIPI. Kyllä sen pitäisi olla. No, kirjoittaa tuon jälkeen sitte sen neljäsataa viisikymmentä. Ensin kirjaimilla.

ANTTI (kuin ennen) "… sataa… kym… mentä."

SIPI. Ja sitte vielä sulkumerkkien väliin numeroilla se sama summa.

ANTTI. Vai pitää se vielä umeroillakin? [Talonpojissa sanotaan usein "umero" eikä numero ja nollan nimi on "on." Tekijä.]

SIPI. Kahdestihan se pitää. Nelonen, viitonen ja nolla. Ja sitte iso ässä ja pikku ämmä, se merkitsee Suomen markkaa.

ANTTI (kuin ennen). Neljä… viisi… on. Ja ässä ja ämmä. Noinikään.

SIPI. Kas niin. Ja nyt tuon jälkeen, jossa seisoo "maksu saatu", on lisättävä: "tavarassa."

ANTTI. Niin, niin, tavarassahan se on saatu. (Kirjoittaa:) "… rassa."

SIPI. Paikan nimi on jo valmiiksi painettu sekin. Nyt vaan aika tuohon ja nimi alle.

ANTTI (kirjoittaa). Tammikuun… Monesko se nyt onkaan?

SIPI. Kolmastoista se on tänään. Numeroilla vaan ja pikku p jälkeen sekä vuosiluku.

ANTTI (kirjoittaa). Noin. Ja sitte nimi?

SIPI. Tuohon kolkkaan: Antti Valkeapää, tilallinen.

ANTTI (kirjoitettuaan). Nyt kai se pitäisi olla…?

SIPI (ottaa ja katselee velkakirjaa). Kyllä välttää. Oikein hyvästikin.
(Korjaa kynällä.) Pari i-pistettä vaan on jäänyt panematta.

ANTTI. Vai jäi ne…?

SIPI. Kas niin. Nyt se on tehty ja… (Panee velkakirjan lompakkoonsa.) Tässä minä nyt paikalla kuittaan tämän tavaralaskun, niin ei tule kaksinkertaisia. (Kuittaa ja antaa laskun Antille).

ANTTI. Niin, ka, vainkin. No, hyvin paljon vaan kiitoksia. Onhan se nyt taas vähän niinkuin helpompikin olla. Ja sukkelaanhan se kävi.

SIPI. Su-u-ukkelaanhan se käypi, kun vaan kirjoittaa osaa.

ANTTI (nauraa hörähtää). Hö-hö! Eipä se nyt äi'ää maksa se minunkaan osaamiseni (Ottaa paperossilaatikon piirongilta.) Eikös nyt yksi paperossi…? (Tarjoo.)

SIPI (ottaa). Kiitos! — Unehtui tässä omat mukaan ottamatta. (Sytyttää.)

ANTTI. Vaan ei ole minulla muita, kuin "komersia."..

SIPI. Eihän niitä "Sevilloja" kannata täällä maalla kaupaksikaan pitää, kun niitä niin vähän ostetaan. Ja menettäähän ne nämäkin.

Toinen kohtaus.

ANTTI, SIPI ja HILMA, sitte SOHVI.

HILMA (tulee perältä palttooseen puettuna ja huivi päässä). Hyvää päivää! (Tervehtii Sipiä). Terve tultua! Äidiltä kuulin, että olet täällä.

SIPI. Täällähän me…

ANTTI. Luultiin, että jäisit suntiolle koko päiväksi.

HILMA. Pyysihän ne, vaan en jäänyt. (Riisuu palttoon ja huivin, jotka viepi sivukammariin oikealle).

SIPI. Arvasit kai minun olevan täällä?

HILMA (toisesta huoneesta). Siltäpä se näyttää. Vaan sitä paitsi, olihan siellä täkintikkaajia ilman minuakin.

ANTTI. Siellä, näet, oli täkkitalkoo.

SIPI (ivallaan). Vai niin, siellä morsiuspeitettä tehdään.

ANTTI (nauraa). Vanhaksi piiaksihan se on päättänyt suntion Emma jäädä.

HILMA (palaa). Elkää tehkö pilkkaa. Emmalla on paljon tilauksia ja hän ansaitsee rahaa aika lailla.

SIPI. Mutta oli kai siellä kielikellot nyt taas soimassa?

HILMA. Onpa maar' uutisia, jotka ehkä muitakin huvittavat.

SIPI. No, mitäpä ne olisi? Annapas kuulua!

HILMA. Aha! Vaan enpäs nyt sanokaan.

SIPI. Jos et sinä sano, niin kertoo kai sen sitte muut.

HILMA. No, arvatkaapa, kuka on tänne tullut?

ANTTI ja SIPI. No?

HILMA. Siiri.

ANTTI. Jokohan nyt?

SIPI. Minne tänne?

HILMA. Vallströmin rouvan luo, tietysti.

SIPI. Kuka sitä…? Elkää joutavia!

HILMA. Todenperään! Eipäs usko!

ANTTI. Onhan se nyt vähän kuminallistakin, tuo.

SIPI. Tietysti. Tähän aikaan, kun juuri teatterit parhaillaan näyttelevät.

HILMA. Siiripä kuuluukin eronneen teatterista.

SIPI. Ooo-ho?!!

ANTTI. Todenkoperään?

HILMA. Ihan totta. Ja Vallstömin rouva kuuluu olleen siitä niin pahoillaan ja vihoissaan Siirille, ett'ei tahtonut häntä ensin taloonsakaan ottaa.

ANTTI. M-h-h! No, mitäs se sitte on?

SIPI. Mistäs syystä hän sitte olisi eronnut?

HILMA. Sitä en tiedä. Enkä muutakaan mitään. Mutta saadaan kai se kohta kuulla.

SIPI. Kuinka niin?

ANTTI. Ai'otko mennä sinne?

HILMA. Enkä. Mitäs minä sinne…

SOHVI (tulee perältä).

AAKU (näkyy Sohvin jälessä porstuan ovella).

SOHVI. Et saa tulla! Mene tupaan Liisun luo! Kuuletkos?! (Sysää AAKUN, joka itkeä nyyhkyttää, takaisin, ja vetää oven kiinni.) — No, Hilmahan toi kylästä kummallisia uutisia.

SIPI. Niin. Eihän niitä tässä oikein tahdota uskoakaan.

HILMA. Uskokaa taikka elkää, sama se on minusta. En minä häntä ole omin silmin nähnyt. Kerroin vaan, mitä itse kuulin.

SOHVI. Mikäs siinä on. Totta kai se on, konsa hän oli sanonut tänään tulevansa meillä käymään.

SIPI. Vai niin! No, se on toista. Sitäpä ei Hilma meille sanonutkaan
(Katsahtaa silmäkulmien alta epäluottavasti Hilmaan.)

HILMA (hämillään). Enhän minä sitä vielä kerinnyt… Ja sanoinhan minä, että sen saamme kai kohta kuulla.

SIPI (kävelee miettiväisenä edestakaisin ja seisattuu väliin uunin eteen, ikäänkuin lämmitelläkseen).

ANTTI. Sen tauttahan sinä sitte niin pian talkoosta palasitkin.

SOHVI. Vaan kummapa se nyt on, että Siiri tällä kertaa näin sukkelaan meille ehättää, kun viime kesänä saatiin ihan loppuun uottaa. Ja eiköhän siellä vaan ole Siirille jotakin tapahtunut, kun se näin rutosti kaikki kesken heitti ja kotiin palasi.

HILMA (joka sisällisesti taistellen on Sipiä tarkastellut). Varmaan hän nyt todenperään aikoo naimisiin mennä. Mitäpä sille muuta?

SOHVI. Kuka sen tietää. Joko hyväksi tahi pahaksi se vaan lienee. —
(Nykäisee Anttia hihasta, kuiskaten). Antti, kuulehan! Tulehan vähän!
Minä tarvitsen sinua (SOHVI ja ANTTI menevät perälle.)

Kolmas kohtaus.

HILMA ja SIPI.

SIPI. Ei — pois minun sitte täytyy lähteä.

HILMA (juosten Sipin luo ja asettuen hänen ja oven väliin). Ei, ei,
Sipi! Mitä varten?!

SIPI. Mitäkö varten?! Tiedäthän itse, Ett'en olisi tiellä, tietysti.

HILMA. Mitä sinä…? Kenenkä?

SIPI. Teidän — sinun ja Siirin. Huomasinhan minä kyllä.

HILMA. Voi! Mitä sinä…?!

SIPI. Ethän tahtonut sanoa…

HILMA. Ei se ollut sen tautta, Sipi. Usko minua: ei ollut.

SIPI. Hyvä, hyvä! No, minkäs sitte?

HILMA. Päinvastoin tahdoin, että jäisit — että saisin haastaa kanssasi kahden kesken. Minä tahdon… Minun pitää…

SIPI. No, no. Vaan muutenkaan en itse tahtoisi jäädä — olla täällä, kun hän tulee. (Käkee lähtemään, ojentaen Hilmalle kätensä.)

HILMA. Mutta voithan sitte mennä pois, jos hän tulee ja jos sinä et tahdo jäädä. Vaan nyt sinun täytyy jäädä (ottaa Sipin lakin hänen kädestään ja vie sen piirongille), kun minä pyydän. Jääthän, kun minä pyydän?

SIPI. Olkoon nyt sitte, koska niin tahdot.

HILMA. Nyt sinä olit hyvä. Ja istu tähän kiikkutuoliin! (Vetää kiikkutuolin lähemmäksi uunia.) Noinikään, — niin saamme haastella ja lämmitellä hiiluksen ääressä.

SIPI (istuutuu kiikkutuoliin). No? Ja mitäs hauskaa sinulla nyt vielä on kerrottavaa?

HILMA. Paikalla. (Kohentaa valkeata.)

SIPI. Tiedettiinkös kylässä vielä muutakin, vai?

HILMA. Kyllä. (Nostaa tuolin ja istuutuu vastapäätä uunia.) Näetkös,
Sipi kulta, ne kun eivät anna minulle siellä rauhaa yhtään enää.

SIPI. No?

HILMA. Varsinkin nyt sen jälkeen, kun sait jouluksi puotikammarisi ikkunoihin ne uutimet, niin aina kyselevät minulta, että eikös niitä meidän kuuliaisia jo kohta pidetä.

SIPI. Arvasinhan. Vai sitä ne kielikellot siellä soittivat. No? Etkös vastannut?

HILMA. Olenhan minä monastikin sanonut, että laskiaisen aikaanhan sinä olet aikonut.

SIPI. Kas, mitäs niille sitte sen enempää?

HILMA. Eihän ne muuta. Sanovat vaan, että onhan sinulla jo talo reilassa, niin että voisit sinne jo emännänkin ottaa.

SIPI. Olisit sanonut, että mitä teillä on sen kanssa tekemistä; se on meidän oma asiamme.

HILMA. Niin, no. Arvaathan sen, Sipi kulta, ett'ei tuommoinen ole minusta lystiä kuulla. Ja kun vielä äi'ä muutakin haastelevat.

SIPI (nousee ylös kävelemään). Luuletkos sitte, että minustakaan tämä kaikki on niin lystiä kuulla?

HILMA (nousee myöskin). Tiedänhän minä… Ja sitähän minä vaan, että jos sitte koetettaisiin pikemmin — jollakin lailla…

SIPI. Enkös minä sitte ole koettanut? Ja tiedäthän sitä paitsi itse, minkälaisessa reilassa taloni on, kun en vielä ole saanut mööbelejäkään, jotka Lappeenrannan työvankilasta tilasin. (Ottaa piirongilta lakkinsa.)

HILMA. Kummallista todellakin, mitä ne niitäkin viivyttää.

SIPI. Niin, no. Joutavia siinä sitte syytä minun päälleni lykkää.

HILMA. Enhän sitä minä, Sipi kulta… Mitä sinä nyt noin pahaksi panet?
Minähän vaan sanoin, mitä ne ihmiset haastavat.

SIPI. Anna heidän haastaa!

HILMA. Tottahan se onkin. Mitä meillä on heidän kanssaan tekemistä?!

(Kuuluu kolme jysäystä seinään.)

HILMA. Hyi! Mikä se oli? (Menee ikkunan luo katsomaan.)

SIPI. Isäsi varmaan jotakin laittelee.

HILMA. Kah? Kuka siellä juoksi ikkunan aletse porstuaan?! Se oli varmaan hän — Siiri.

(Eteisestä kuuluu ilveilevä, helakka nauru.)

HILMA. Sehän se on. Arvasinhan minä. (Juoksee peräovelle, josta hänelle tulevat vastaan.)

SOHVI (joka vetää kädestä SIIRIÄ, ja heidän jälessään ANTTI.)

Neljäs kohtaus.

HILMA, SIPI, SIIRI, SOHVI ja ANTTI sekä lopulla LIISU ja AAKU.

SOHVI. … tulee nyt vaan! Mitäs sitä joutavia!