10 LUKU.
Taistelu kansihytissä.
Mutta nyt oli lepoaikamme lopussa. Kannella olijat olivat odottaneet minua ikäväkseen asti, ja tuskin oli Alan lausunut viimeiset sanansa, kun kapteenin kasvot ilmestyivät avonaiseen oveen.
»Seis!» karjaisi Alan, ojentaen miekkansa häntä kohti.
Kapteeni pysähtyikin, mutta ei väistynyt askeltakaan.
»Miekka kädessä?» sanoi hän. »Onpa tämä kummallinen palkinto vieraanvaraisuudesta.»
»Ymmärrättekö?» lausui Alan. »Minä olen kuninkaallinen henkilö; minä kannan kuninkaan nimeä. Minun asemerkkini on tammi. Näettekö miekkaani? Se on katkonut kaulat useammalta whigamorelta kuin teillä on varpaita jaloissanne. Kutsukaa roskajoukkonne taaksenne, sir, ja käykää päälle. Kuta pikemmin taistelu alkaa, sitä sukkelammin tunnette tämän teräksen tunkeutuvan sisälmyksiinne.»
Kapteeni ei vastannut mitään Alanille, vaan heitti minuun vihasta säihkyvän silmäyksen. »David», sanoi hän, »tätä minä en unhota.» Hänen sanansa viilsivät ilkeästi sydäntäni.
Samassa hän hävisi ovelta.
»Katso nyt päätäsi», sanoi Alan, »sillä kohta alkaa leikki.»
Alan otti vasempaan käteensä tikarin siltä varalta, että joku pääsisi pujahtamaan hänen miekkansa alitse. Minä puolestani kiipesin raskain sydämin lavitsalleni syli täynnä pistooleja ja avasin ikkunan, jossa minun oli vahdittava. Ainoastaan pientä osaa kannesta saatoin pitää silmällä, mutta siinä olikin tarpeeksi. Meri oli laannut aaltoilemasta eikä tuulen henkäyskään liikutellut purjeita. Laivalla vallitsi siten syvä hiljaisuus, jonka kestäessä minä olin selvään kuulevinani puhelun hyminää. Hetken kuluttua kuulin teräksen rämähtävän kantta vasten. Siitä arvasin, että nyt jaettiin siellä miekkoja, ja että joku oli pudottanut aseensa kannelle. Sitten oli taas kaikki hiljaa.
En tiedä, lienenkö ollut peloissani, mutta sydämeni tykytti kuin linnun, yhtä tiheään ja yhtä lyhyeen. Silmieni eteen laskeusi verho, jonka vähän väliä karkoitin, mutta joka yhä uudelleen ilmestyi. Toivoa ei minulla ollut nimeksikään. Mieltäni murjoi synkkä epätoivo ja jonkinlainen viha maailmaa kohtaan, ja sen tähden tahdoin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista. Muistan koettaneeni rukoilla; mutta kiihottunut mielentilani ei antanut minulle aikaa ajatella sanoja. Toivoin vain että tappelu alkaisi ja kaikki olisi ohi.
Äkkiä se alkoikin. Ensin jalkojen töminää ja miesten mölinää, sitten
Alanin riemuhuuto, aseiden kalsketta ja jonkun haavoittuneen parahdus.
Vilkaisin taakseni olkani yli ja näin Mr Shuanin mittelevän ovella
miekkoja Alanin kanssa.
»Hän se juuri murhasi pojan!» huusin.
»Pidä huolta ikkunastasi», vastasi Alan: ja kääntyessäni paikalleni näin hänen lävistävän miekallaan perämiehen.
Olikin jo aika huolehtia tehtävästäni, sillä tuskin olin kääntänyt kasvoni takaisin ikkunaan päin, kun viisi miestä muurin-murtajan sijasta vara-raakapuu käsissään, juoksi ohitseni ja asettui asentoon murtaakseen oven. Pistoolia en ollut vielä koskaan lauaissut, harvoin kivääriäkään, sitä vähemmin ihmisolentoa kohti. Mutta nyt tai ei koskaan: ja juuri kun he heilauttivat raakapuuta, karjaisin minä: »Tuossa on teille!» ja ammuin heidän keskelleen.
Luultavasti laukaus osui, koska eräs heistä parahti ja horjahti askeleen taaksepäin. Muut hyökkääjistä pysähtyivät hämmästyneinä. Mutta minä en antanut heille aikaa miettimiseen, vaan ammuin toisen kuulan heidän päittensä yli. Kolmannella laukauksellani, joka sattui yhtä huonosti kuin toinenkin, he heittivät raakapuun käsistään ja juoksivat pois.
Nyt katselin taas ympärilleni kansihytissä. Se oli aivan täynnä ruudinsavua ja korvani tuntuivat menneen rikki paukauksista. Mutta siellä seisoi Alan kuten äskenkin; siinä vain oli eroa, että hänen miekkansa oli veressä kahvaa myöten, ja itse hän näytti niin voitonriemua säteilevältä ja seisoi niin uhkeassa asennossa, kuin olisi hän ollut aivan voittamaton. Aivan hänen edessään lattialla oli Mr Shuan kontallaan. Verta pulppusi hänen suustaan, ja kauhistuttava ilme kalmankalpeilla kasvoillaan hän vajosi hitaasti yhä alemmaksi. Juuri siinä minun katsellessani tarttui muuan takana seisovista häntä kantapäihin ja laahasi hänen ruumiinsa ulos kansihytistä. Luullakseni hän heitti silloin henkensä.
»Siinä on teille yksi whigejänne!» huudahti Alan ja kysyi sitten kääntyen minuun päin, olinko saanut mitään aikaan.
Ilmoitin tehneeni lopun yhdestä, luullakseni kapteenista.
»Ja minä olen toimittanut kaksi tieltä pois», sanoi hän. »Ei, verta ei ole vielä kylliksi vuotanut. He tulevat pian takaisin. Paikallesi, David! Tämä oli vain ryyppy ruuan alle.»
Asettauduin takaisin paikalleni, latasin laukaisemani kolme pistoolia ja rupesin vahtimaan sekä silmin että korvin.
Vihollisemme neuvottelivat kannella lähellä minua ja niin kovalla äänellä, että maininkien loiskeessa kuulin sanan tai pari heidän keskustelustaan.
»Tämä oli Mr Shuanin syy», kuulin jonkun sanovan.
Toinen vastasi siihen: »Hiljaa, mies! Hän on maksanut osansa.»
Sitten alenivat taas äänet entiseksi muminaksi. Kuulin vain jonkun heistä puhuvan melkein koko ajan kuin sotajuonta esittäen ja sitten yhden toisensa jälkeen vastaavan hänelle lyhyesti, ikäänkuin määräyksen saatuaan. Siitä tiesin varmaan heidän hyökkäävän uudelleen ja ilmoitin huomioni Alanille.
»Juuri sitä tulee meidän rukoillakin», sanoi hän. »Jos me emme saa annetuksi heille selkään oikein perinpohjaisesti, et sinä enkä minä tule saamaan rauhaa. Mutta muista, että tällä kertaa on heillä tosi mielessä.»
Nyt olivat pistoolini valmiit, eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin kuunnella ja odottaa. Ottelun kestäessä en ollut joutanut miettimään olinko peloissani, mutta nyt kun kaikki jälleen oli hiljaista, ei ajatuksissani ollut sijaa millekään muulle. Ne pyörivät vain terävissä miekoissa ja kylmän teräksen kanssa. Ja kuullessani seuraavassa tuokiossa hiipiviä askelia ja miesten vaatteiden kahinaa kansihytin seinää vasten heidän asettuessaan pimeässä paikoilleen, olisin mielelläni huudahtanut ääneen.
Askeleet ja kahina kuuluivat Alanin puolelta, ja minä aloin jo luulla osani taistelussa loppuneen, kun kuulin jonkun pudottautuvan hiljaa katolle pääni päällä.
Kuului meripillin vihellys ja se oli merkki. Parvi miehiä hyökkäsi miekka kädessä ovea kohti ja samassa iskettiin kattoikkuna sirpaleiksi. Aukosta pujottautui mies ja hyppäsi lattialle. Ennenkuin hän pääsi jaloilleen olin minä jo painanut pistoolin hänen selkäänsä vasten. Olisin hänet ampunutkin: mutta pistoolin suun koskettaessa häntä, ihmisolentoa, menin aivan tarmottomaksi enkä kyennyt vetämään liipasinta yhtä vähän kuin osasin lentääkään.
Alas hypätessään hän oli pudottanut miekkansa ja tuntiessaan pistoolinsuun selässään hän pyörähti heti ympäri ja kiroten karkeasti tarttui minuun kiinni. Joko minun rohkeuteni silloin palasi tai nousi pelkoni vastaavaan määrään, mutta kirkaisten ammuin minä häntä keskelle ruumista. Hän päästi mitä kamalimman ja ilkeimmän ähkinän ja kaatui lattialle. Samassa koskettivat toisen miehen kattoikkunasta riippuvat jalat päätäni. Tartuin toiseen pistooliin ja ammuin häneltä reidet läpi, ja mies solahti aukon läpi pudota möksähtäen alas toverinsa ruumiin päälle. Nyt ei ollut aikaa harhaan ampumiseen yhtä vähän kuin tähtäämiseenkään. Asetin sen tähden pistoolinsuun pudonneen ruumista vasten ja laukasin.
Olisin arvattavasti tuijottanut heihin liian kauan, mutta silloin kuulin Alanin huudahtavan ikäänkuin apua pyytäen ja se sai minut jälleen tajuihini.
Siihen asti hän oli pitänyt puoliaan ovella. Mutta eräs merimies oli, Alanin kamppaillessa toisen kanssa, pujahtanut hänen miekkansa alitse ja tarttunut hänen ruumiiseensa. Alan pisteli häntä vasemmalla kädellään tikarillaan, mutta mies riippui hänessä kiinni kuin iilimato. Eräs toinenkin oli murtautunut sisään ja seisoi jo miekka koholla. Oviaukko oli täynnä miesten naamoja. Luulin olevamme hukassa ja tarttuen miekkaani hyökkäsin sivulta heidän päälleen.
Mutta avuksi en ennättänyt. Iilimato päästi viimeinkin saaliinsa ja Alan, väistyttyään ensin taaksepäin saadakseen miekalleen tarpeellista tilaa hyökkäsi kuin karhu toisten päälle. He hajaantuivat hänen edessään kuin lampaat, pyörähtivät ympäri, ja läksivät käpälämäkeen kompastuen kiireessään toisiinsa. Alanin miekka välähteli keskellä pakenevaa vihollistemme parvea ja joka välähdyksen jälkeen kuului haavoittuneen kiljaisu. Luulin vielä olevamme hukassa, kun suureksi kummakseni huomasin kaikkien vastustajiemme hävinneen ja Alanin ajavan heitä takaa pitkin kantta kuin lammaskoira lampaita.
Ollen yhtä varovainen kuin rohkeakin, oli hän tuossa tuokiossa jälleen hytissä, ja silläaikaa merimiehet juoksivat yhä parkuen luullen hänen olevan heidän kintereillään. Kuulimme heidän yhdessä mylläkässä syöksevän kanssiin ja lyövän luukun jälkeensä kiinni.
Kansihytti näytti teurastushuoneelta. Kolme kuollutta makasi sisässä ja muuan virui kuoleman kielissä kynnyksellä. Ja Alan ja minä olimme voittajina ja vahingoittumatta.
Avoimin sylin hän lähestyi minua. »Tule syliini!» huudahti hän ja syleili ja suuteli minua kiihkeästi. »David», sanoi hän, »minä rakastan sinua kuin veljeäni. Mutta sano, veli», huudahti hän innoissaan, »enkö minä ole uljas miekkailija?»
Sitten hän kääntyi neljän vihollisensa puoleen, lävisti heistä jokaisen miekallaan ja vieritti toisen toisensa jälkeen ulos ovesta. Sitä tehdessään hän hymisi, lauleli ja vihelteli ikäänkuin jotain laulua muistutellen. Mutta hänen muistuttelemisensa oli sama kuin laulun laatiminen. Koko ajan hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä oli loiste kuin lapsella saadessaan uuden leikkikalun. Hetken kuluttua hän istahti miekka kädessä pöydälle. Laulunpätkä, jota hän oli sepitellyt, alkoi sujua selvemmin ja selvemmin ja lopuksi hän puhkesi kovalla äänellä laulamaan geelinkielistä laulua. Usein jälkeenkinpäin hän lauloi sitä ja laulu tulikin aivan yleiseksi. Monet kerrat olen sitä kuullut ja se on vähitellen selvinnyt minulle:
Tämä on laulu Alanin kalvasta: tuli sen karasi, surmaksi varasi, Alan ei henkeä myy sillä halvasta.
Heit' oli monta, ja silmät ne hohti,
nostamaan nopeita
käsiä kopeita:
kalpa nous yksin kaikkia kohti.
Peuroja juoksee kukkulan laella,
häviten jälleen,
vuori jää tälleen,
pystyssä, yksin, ei varjossa vaella.
Tulkaatte kotkat korpien yöstä, saarilta meren, janoojat veren, saaliinne kimppuun jo saatte te syöstä.
Tämä laulu, jonka sekä sanat että sävelen hän sepitti voittomme hetkenä, ei ole aivan oikeudenmukainen minua kohtaan, joka koko ajan olin otellut hänen rinnallaan. Mr Shuan ja viisi muuta olivat joko kuolleet tai kokonaan taisteluun kykenemättömiä, ja näistä kuudesta olin minä lopettanut kaksi, ne, jotka tulivat kattoikkunasta. Sitäpaitsi oli vielä haavoitettuja neljä kappaletta ja niistä oli yksi, eikä suinkaan halpa-arvoisin, saanut haavansa minun kädestäni. Siten olin minäkin osaltani tappanut ja haavoittanut riittävästi tullakseni mainituksi Alanin runossa. Mutta runoilijan täytyy ajatella sointujaan; ja suorasanaisesti puhuessaan Alan oli minulle enemmänkin kuin oikeudenmukainen.
Silloin en vielä tiennytkään, että minulle oli tehty vääryyttä. Sillä lukuunottamatta sitä, etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä, olin pitkästä epätietoisesta odotuksesta ja vilskeestä ja jännityksestä molempien lyhyiden ottelujemme aikana, sekä ennen kaikkea pelosta miten omalta osaltani niissä suoriutuisin, niin väsynyt, että olin iloinen, kun sain heittäytyä istumaan. Rintani oli niin raskas, että tuskin saatoin hengittää. Nuo ampumani kaksi miestä ahdistivat minua painajaisen tavoin, ja yhtäkkiä aloin, tietämättä miksi, itkeä nyyhkyttää kuin lapsi.
Alan taputti minua olkapäälle sanoen, että olin urhoollinen poika, mutta nukkumisen tarpeessa.
»Minä pidän ensiksi vahtia», lausui hän. »Joka tapauksessa on sinusta minulle suuri hyöty, enkä tahtoisi sinusta luopua vaikka saisin koko Appinin — vaikkapa vielä Breadalbanenkin.»
Tein siis itselleni vuoteen lattialle, ja pistooli kädessä ja miekka polvilla hän oli vahtina ensimäisen vuoron, seinällä naksuttavan kapteenin kellon mukaan kolme tuntia. Sitten hän herätti minut ja vuorostani vahdin minä toiset kolme tuntia. Ennen vahtiaikani loppua oli jo aivan kirkas päivä. Aamu oli tyyni, meri lainehti uinaillen, keinutellen laivaa ja pannen veren kansihytin lattialla häilymään edestakaisin. Rankka sade lotisi kattoa vasten. Koko vahdinpito-aikanani ei kuulunut mitään mieltäkiinnittävää; ja peräsimen heilahduksista huomasin, ettei ketään ollut sitäkään hoitamassa. Miehistä oli todellakin (kuten sittemmin sain kuulla) niin moni haavoitettu tahi kuollut, ja loput niin masennuksissa että Mr Riachin ja kapteenin täytyi, kuten Alanin ja minunkin, olla vahdissa, tai muutoin olisi priki ajautunut kauniisti karille. Oli onni, että yö oli niin tyyni; heti sateen alettua tyyntyi näet tuuli. Laivan ympärillä kalastamassa lentelevien lokkien valittavista huudoista saattoi kuitenkin päättää, että tyynestä huolimatta olimme ajautuneet jotenkin lähelle rannikkoa tai jotakuta Hebridien saarista. Viimein näinkin, katsellessani ulos hytin ovesta, oikealla puolen Skyenin korkeat louhikkoiset kummut ja vähän matkaa siitä peräänpäin omituisen Rum-saaren.
11 LUKU.
Kapteeni myöntyy.
Noin kello kuuden aikaan istuuduimme Alan ja minä aamiaista syömään. Lattia oli lasin sirpaleitten ja veritahrojen vallassa ja se vei minulta ruokahalun. Muuten asemamme oli miellyttävä, tavallaan hullunkurinenkin. Olimme näet ajaneet päälliköt ulos omasta hytistään ja käytettävinämme olivat kaikki laivan juomat, niin viini kuin väkijuomatkin, sekä kaikki herkkuruuat, kuten vihannessäilykkeet ja hyvä leipä. Tämä jo oli itsessään kylliksi saamaan meidät hyvälle tuulelle; mutta suurimpana syynä leikillisyyteemme oli kuitenkin se, että Skotlannin kahden janoisimman miehen (Mr Shuan oli näet kuollut) täytyi laivan keulapuoleen suljettuina tyytyä juomaan, jota he enimmin vihasivat, — kylmään veteen.
»Saat nähdä», huomautti Alan, »eivätkö he piankin tule puheillemme. Miehen voi kyllä pidättää taistelemasta, mutta maistelemasta ei koskaan.»
Me viihdyimme hyvin toistemme seurassa. Alan puheli todellakin mitä herttaisimmin; ja ottaen pöydältä veitsen, hän leikkasi minulle takistaan yhden hopeanapeista.
»Nämä minä sain isältäni, Duncan Stewartilta», lausui hän, »ja yhden niistä annan nyt sinulle viime yön muistoksi. Ja kuljetpa sinä missä tahansa, ovat Alan Breckin ystävät kokoontuvat ympärillesi, kun vain näytät tätä nappia.»
Tämän hän sanoi ikäänkuin hän olisi ollut Kaarle Suuri ja sotajoukkojen käskijä. Ja niin suuresti kuin ihailenkin hänen rohkeuttaan, olin aina vaarassa nauraa hänen turhamaisuudelleen. Sanon vaarassa, sillä minua pelottaa jo ajatellakin sitä vihaa, joka hänessä olisi syttynyt jollen olisi hillinnyt naurunhaluani.
Heti kun olimme päässeet syömästä, alkoi hän kaivella kapteenin arkun sisällystä, kunnes löysi sieltä vaateharjan. Sitten hän riisui takin päältään ja rupesi tarkastelemaan pukuaan ja hankaamaan siitä pois tahroja niin suurella huolella, että sellaisen olin luullut olevan ainoastaan naisten tapana. Totta puhuen ei hänellä ollutkaan toista pukua, ja sitäpaitsi se sopi, kuten hän itse sanoi, vaikka kuninkaalle ja sentähden oli siitä pidettävä kuninkaallista huolta.
Nähdessäni, miten huolellisesti hän nyhti langat pois siitä, mistä oli napin leikannut, aloin pitää hänen lahjaansa arvokkaampana.
Hän oli vielä täydessä puuhassa, kun kuulimme Mr Riachin huutavan meitä pyytäen päästä puheille. Minä kiipesin kattoikkunan laidalle istumaan, pistooli kädessä ja kasvoiltani hyvin rohkean näköisenä, mutta sisimmässäni peläten lasin särkyvän, ja pyysin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän tuli kansihytin luo ja nousi köysikimpun päälle, joten hänen leukansa tuli katon tasalle. Hetken ajan silmäilimme äänettöminä toisiamme. Luullakseni ei Mr Riach ollut ensi miehiä taistelussa eikä senvuoksi ollut saanutkaan pahempaa vammaa kuin haavan leukaansa, mutta hän näytti hyvin alakuloiselta ja väsyneeltä, kun oli ollut jalkeilla koko yön joko vahdissa tahi haavoitettuja hoitamassa.
»Tämä oli huono teko», lausui hän viimein päätään pudistaen.
»Se ei ole meidän syymme», vastasin.
»Kapteeni tahtoisi puhua ystäväsi kanssa», sanoi hän. »Voivathan he keskustella ikkunan ääressä.»
»Mutta emmehän tiedä mikä petos hänellä nyt on mielessä», huomautin.
»Ei mikään, David», vastasi mr Riach. »Ja jos hänellä olisikin, niin, suoraan sanoen, emme saisi miehiä mukaamme.»
»Ovatko asiat sillä kannalla?» huudahdin.
»Saatanpa sanoa sinulle vielä enemmänkin», vastasi hän. »Niin ei ole laita ainoastaan miesten vaan minunkin, pelkään minä, David.»
Tätä sanoessaan hän hymyili minulle. »Ei», jatkoi hän sitten, »ainoa toivomme olisi päästä hänestä erillemme.»
Keskustelin asiasta Alanin kanssa ja päätökseksi tuli, että puheille pääsö myönnettiin ja molemmin puolin luvattiin heittää vihollisuudet siksi aikaa. Mutta Mr Riachilla oli muutakin asiaa. Hän pyysi minulta ryyppyä entisen ystävyytemme nimessä ja niin hartaasti, että minä viimein ojensin hänelle tuopillisen paloviinaa. Hän joi siitä osan ja vei loput mukanaan, arvattavasti jakaakseen sen päällikkönsä kanssa.
Hetken kuluttua tuli kapteeni, kuten oli sovittu, erään ikkunan ääreen ja seisoi siellä sateessa, kantaen kättään siteessä ja näyttäen niin kalpealta ja synkältä ja niin vanhentuneelta, että sydämeni soimasi minua, kun olin häntä ampunut.
Äkkiä Alan ojensi pistoolin hänen kasvojaan kohti.
»Pankaa tuo ase pois!» lausui kapteeni. »Enkö minä ole antanut sanaani, sir? vai tahdotteko te häväistä minua?»
»Kapteeni», vastasi Alan, »minä pelkään ettei sanaanne ole luottamista. Viime yönä te höpisitte ja löpisitte kuin toriämmä ja panitte sitten sananne pantiksi minulle, vahvistaen sen kädenlyönnillä; mutta aivan hyvin tiennette miten kävi. Häpeä sanallenne!»
»Hyvä, hyvä, sir», lausui kapteeni. »Vähän te hyödytte vannottelemisestanne. Mutta meillä on muutakin puhumista», jatkoi hän katkerasti. »Te olette saattaneet prikin häviöön. Minulla ei ole kylliksi miehiä jäljellä sitä hoitaakseni, ja ensimäinen perämieheni, joka oli minulle välttämätön, on saanut miekkanne sisuksiensa läpi ja kuollut sanaakaan virkkamatta. Minulla ei ole muuta neuvoa, sir, kuin purjehtia takaisin Glasgowiin hankkimaan uusia miehiä, ja sieltä olette, jos haluatte, löytävä niitä, jotka voivat paremmin kanssanne puhella.»
»Vai niin?» huudahti Alan. »Mutta minä tahdon tosiaankin puhua heille! Vaikka koko tuossa kaupungissa ei olisi ketään, joka ymmärtää englanninkieltä, on minulla heille kaunis puhe pidettävänä! Viisitoista matruusia toisella puolen ja mies ja puolikasvuinen poika toisella! Ai, ai, mies paha, se on surkeaa!
Kapteeni sävähti punaiseksi.
»Ei», jatkoi Alan, »se ei käy päinsä. Teidän täytyy laskea minut maihin juuri siinä paikassa, mistä oli sovittu.»
»Mutta», väitti kapteeni vastaan, »minun ensimäinen perämieheni on kuollut — itse tiedätte parhaiten millä tavalla. Ei kukaan meistä jäljelle jääneistä tunne tätä rannikkoa; ja se on vaarallisimpia purjehdusvesiä.»
»Minä annan nyt teidän valita», lausui Alan. »Laskekaa minut maihin joko Appinissa, Ardgourissa, Morvenissa, Arisaigissa tai Morarissa; taikka, sanalla sanoen, missä tahansa kolmenkymmenen peninkulman laajuisella alalla kotipaikastani lukien, lukuunottamatta kuitenkin Campbellien tiluksia. Onhan siinä alaa! Jos siihen ette osaa ohjata, täytyy teidän olla yhtä kunnoton purjehtija kuin taistelija. Ja minun kotipaikkani miehet purjehtivat pienillä kalastusvenheillään saaresta saareen millaisella ilmalla tahansa — vieläpä yölläkin, jos niikseen tulee.»
»Mutta pieni kalastusvenhe ei olekaan laiva», vastasi kapteeni. »Se ei ole syväkulkuinen.»
»No sama se, Glasgowiin sitten, jos haluttaa», sanoi Alan. »Teille saadaan siis lopultakin nauraa.»
»Vähät minä nyt naurusta välitän», vastasi kapteeni. »Mutta tämä kaikki maksaa rahaa.»
»Aivan niin, sir», sanoi Alan, »en minä mikään tuulenpieksäjä ole. Kolmekymmentä guineaa jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen.»
»Mutta, sir, täältä missä nyt olemme, ei ole kuin tunnin matka Ardnamurchaniin. Antakaa minulle kuusikymmentä, niin saatan teidät sinne.»
»Ja minäkö antautuisin vaaraan joutua punatakkien käsiin ollakseni vain teille mieliksi?» huudahti Alan. »Ei, sir. Jos tahdotte ansaita kuusikymmentä guineaa, on teidän vietävä minut omille alueilleni.»
»Mutta siten joutuisi priki vaaraan», väitti kapteeni, »ja teidän henkenne samalla.»
»Ottakaa tai olkaa ilman», vastasi Alan.
»Voisitteko te ollenkaan auttaa laivan ohjaamisessa?» kysyi kapteeni synkän näköisenä.
»Sitä en voi taata», vastasi Alan. »Minussa on enemmän miekkailijan (kuten itsekin olette nähnyt) kuin merimiehen vikaa. Mutta minut on monet kerrat noudettu täältä ja laskettu maihin tälle rannalle, ja pitäisi minun sentähden ainakin jonkun verran tuntea sen salakareja.»
Kapteeni pudisti synkkänä päätään.
»Jos minulta olisi tämän onnettoman luovimisen aikana tuhlaantunut vähemmän rahaa», lausui hän, »näkisin mieluummin teidät köyden silmukassa kuin sallisin prikini joutua vaaraan. Mutta olkoon niin kuin tahdotte. Niin pian kuin saan vähänkin tuulta (ja jos en aivan pahasti erehdy, onkin sitä jonkun verran tulossa) käytän sitä hyväkseni. Mutta vielä yksi asia. Joku kuninkaan laivoista saattaa tavata meidät ja panna tarkastuksen toimeen, johon minä en ole syypää. Tämä rannikko on täynnä risteilijöitä — te tiedätte kyllä minkätähden. No niin; jos niin sattuisi käymään, antanette kai silloin rahat minulle.»
»Kapteeni», vastasi Alan, »niin pian kuin merkkilipun näette, on teidän asianne kiiruhtaa pakoon. Mutta minähän kuulin, että teillä siellä keulapuolella on viinan puutos. Eiköhän tehtäisi tässä pieni vaihtokauppa: puteli paloviinaa kahdesta saavillisesta vettä.»
Se oli keskustelun loppuehdotus, ja molemmat puolet täyttivät sen tunnollisesti. Siten saimme me, Alan ja minä, viimeinkin pestä kansihytin ja hävittää tappamiamme miehiä muistuttavat verilätäköt. Ja kapteeni ja Mr Riach tulivat taas omalla tavallaan onnellisiksi, — viinaa saatuaan.
12 LUKU.
Kuulen Punaisesta Ketusta.
Olimme vielä kansihyttiä puhdistamassa kun pieni tuulenpuuska puhalsi pohjoisluoteesta. Sade lakkasi ja aurinko pilkisti esiin.
Mutta nyt minun täytyy antaa pieni selitys, ja hyvä olisi jos lukijalla olisi kartta apuna. Sinä päivänä, jona sumussa purjehdittiin Alanin venheen yli, olimme kulkemassa Pienen Minchin läpi. Taistelun jälkeisenä päivänä olimme kantautuneet Cannan-saaren itäpuolelle, tämän ja Eriska-saaren väliin Long Island-saaristoon. Suorin tie täältä Linnhen lahteen olisi nyt ollut ahtaan Mull-salmen kautta. Mutta kapteenilla ei ollut merikarttaa; hän ei uskaltanut viedä prikiään niin kauas saaristoon. Kun nyt tuulikin oli suotuisa, päätti hän ennemmin kiertää Tiree-saaren länsipuolitse ja tulla siten suuren Mull-saaren eteläpuolelle.
Tuuli pysyi koko päivän samalla suunnalla pikemmin kiihtyen kuin laimentuen, ja iltapäivällä alkoivat laineet aavalta mereltä vyöryä jo ulommaisten Hebridien ympäri salmeen. Sisäsaaria kiertäessämme oli suuntamme lounainen, joten ensimäiset jättiläislaineet tulivat sivulta heilutellen meitä pahasti. Mutta kun yön tultua käännyimme Tiree-saaren ympäri, joten suuntamme tuli enemmän itäiseksi, kävivät ne myötäisiksi.
Aamupäivä oli kuitenkin, ennenkuin hyökylaineet meidät yllättivät, erittäin ihana, meitä suosi kirkas auringon paiste ja joka suunnalla näkyi vuorisia saaria. Alan ja minä istuimme kansihytissä, jonka molemmat ovet olivat auki, — tuuli oli näet myötäinen — ja poltimme yhden tai pari piipullista kapteenin hienoa tupakkaa. Silloin saimme kuulla toistemme elämänvaiheet, ja se oli erittäinkin minulle tärkeää kun minä siten sain tietoja jylhästä Highlannista, jonne pian olin joutuva. Siihen aikaan, jolloin tuo suuri kapina vielä oli tuoreessa muistossa, täytyi joka miehen tietää mitä teki, ohjatessaan kulkunsa noille kanervakankaille.
Kertomalla hänelle kaikki vastoinkäymiseni, olin hänelle esimerkkinä. Alan kuunteli kertomustani erittäin hyväntahtoisesti; mutta mainitessani hyvän ystäväni Mr Campbellin nimen, hän ponnahti ylös istualtaan sanoen vihaavansa kaikkia sen nimellisiä ihmisiä.
»Mutta», sanoin minä, »hän on mies, jonka ystävyydestä ylpeilisit.»
»Campbellien kanssa en tahdo olla missään tekemisissä», huudahti Alan, »paitsi jos lyijypalasesta on kysymys. Minä vainoon heitä kaikkia kuin metsän eläimiä. Kuoleman kielissäkin kömpisin polvilleni kamarini ikkunan ääreen ampuakseni jotakuta heistä.»
»Mutta mitä sinä, Alan, Campbelleille kiukuttelet?»
»No niin», vastasi Alan, »sinä tiedät aivan hyvin että minä olen Appinin Stewarteja ja että Campbellit ovat kauan kiusanneet ja ryöstäneet sen nimisiä ihmisiä. Ovatpa he vieneet meiltä maatiluksiakin kavaluudella — mutta eivät koskaan miekalla», karjaisi hän iskien viimeistä sanaa lausuessaan nyrkkinsä pöytään. Mutta siitä en minä ollenkaan välittänyt, sillä tiesin alakynteen joutuneitten tavallisesti niin puhuvan. »Mutta he ovat tehneet vieläkin enemmän», jatkoi hän, »ja kaikki vain samassa tarkoituksessa: saadakseen mielet yhä enemmän kuohuksiin. He ovat valehdelleet kuin reppukerjäläiset sekä sanoissa että paperilla, mutta aina vain kietoutuen lain suojelevaan vaippaan.»
»Sinun, joka tuolla tavalla tuhlaat nappeihisikin», huomautin, »en juuri luulisi kauppa-asioita paljon ymmärtävän.»
»Saattaa niin olla», vastasi Alan hymyillen. »Tuhlaavaisuuteni perin samalta mieheltä kuin nappinikin, isä paraltani, Duncan Stewartilta, rauha hänen sielulleen. Hän oli sukunsa uljain mies; ja paras miekkailija koko Highlannissa, David, ja se on sama kuin koko maailmassa. Sen voin vakuuttaa, sillä hän se juuri minuakin opetti. Hän oli Black Watchissa siihen aikaan kuin väennosto niissä seuduissa toimitettiin, ja kuten muitakin jalosukuisia omillaaneläjiä, seurasi häntä palvelija kantaen matkoilla hänen pyssyään. Nyt sattui niin että kuningas halusi nähdä Highlannin miekkailijoita, ja isäni sekä kolme muuta valittiin Lontooseen lähetettäviksi, jotta hän saisi nähdä parhaimmat. He olivat olleet palatsissa ja kuningas Yrjön, kuningatar Karolinan ja tuon Cumberlandin, verikoiran, sekä monen muun, joiden nimet olen unhottanut, läsnäollessa he näyttivät miekkailutaidon perinpohjin, viipyen siinä kokonaista kaksi tuntia. Heidän lopetettuaan puhui kuningas, vaikka hän olikin tunnettu vääryyden tekijä, kauniita sanoja ja antoi joka miehelle kolme guineaa. Mennessään ulos palatsista täytyi heidän kulkea erään portinvahdin kojun ohi. Silloin juolahti isäni mieleen, että hän kun ehkä oli ensimäinen jaloverinen highlantilainen, joka tämän portin kautta kulki, pitäisi hänen tuolle vahtiparalle selvään näyttää minkälaisia miehiä he ovat. Hän pisti siis kuninkaalta saamansa kolme guineaa portinvartijan kouraan ikään kuin se olisi ollut hänen tavallinen tapansa, ja jäljessä tulevat kolme toveria tekivät samalla tavalla; ja niin he tulivat kadulle hyötymättä penniäkään vaivoistaan. Mielipiteet ovat eriäviä siitä, kuka ensimäisenä antoi rahansa portinvartijalle, mutta toden totta se oli juuri minun isäni, ja sen olen valmis näyttämään toteen sekä miekalla että pistoolilla. Niin, sellainen oli isävainajani, Jumala häntä armahtakoon!»
»Mielestäni hän ei ollut omiaan jättämään sinulle suuria perinnöitä.»
»Siinä olet oikeassa», vastasi Alan. »Hän jätti minulle ainoastaan housut jalkojeni peitteeksi ja vähän muuta. Siinä juuri oli syy miksi tulin ruvenneeksi sotaväkeen, teko, joka on tahrannut kunniani parhaimmassa iässä ollessani ja vieläkin olisi raskauttava asianhaara, jos joutuisin punatakkien käsiin.»
»Mitä», huudahdin, »olitko sinä Englannin sotaväessä?»
»Olin», vastasi Alan. »Mutta Preston Pansin luona menin minä oikeassa olevien puolelle — ja se sovittaa jossakin määrin hairahdukseni.»
Minä en voinut oikein hyväksyä sellaista kantaa. Pidin näet sotaväestä karkaamista anteeksiantamattomana, kunniaa loukkaavana tekona. Mutta niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin liian viisas lausuakseni mielipidettäni julki.
»Ai, ai, Alan parka», sanoin vain, »sellaisesta on kuolema rangaistuksena.»
»Niin on kyllä», vastasi hän; »ja jos he saisivat minut käsiinsä, roikkuisi Alan pian köyden silmukassa. Mutta minulla on taskussani Ranskan kuninkaan antama valtakirja, jonka pitäisi ainakin osaksi suojella minua.»
»Sitä suuresti epäilen», sanoin.
»Minä epäilen itsekin», vastasi Alan kuivasti.
»Mutta taivaan tähden, hyvä ystävä», huudahdin, »sinä, joka olet tuomittu kapinoitsija, karkulainen ja Ranskan kuninkaan puoluelainen — mikä houkuttelee sinua takaisin tuohon maahan? Se on Jumalan uhmaamista!»
»Mitä vielä», vastasi Alan. »Minä olen käynyt siellä joka vuosi neljänkymmenen kuuden jälkeen!»
»Minkä tähden?»
»Minulla on palava halu saada nähdä ystäviäni ja maatani», vastasi hän. »Ranska on epäilemättä hyvä olinpaikka, mutta minä ikävöin kotipuolen kanervikkoja ja hirvilaumoja. Ja sitten on minulla muutamia asioita, joista minun on pidettävä huoli. Silloin tällöin minä saan muutamia nuorukaisia Ranskan kuninkaan palvelukseen rekryyteiksi, ymmärräthän, ja siten ansaitsen aina jonkun kolikon. Mutta pääsyynä ovat päällikköni, Ardshielin asiat.»
»Muistaakseni oli sinun päällysmiehesi nimi Appin», huomautin.
»Niin kyllä; mutta Ardshiel on klaanin kapteeni», kuului hänen selityksensä, josta minä en kuitenkaan tullut hullua hurskaammaksi. »Katsos nyt, David, hän, joka koko miehuutensa iän on elänyt kuuluisana miehenä ja on syntyperältään ja nimeltään kuninkaallinen henkilö, on syösty sellaiseen alennustilaan, että hän elää eräässä Ranskan kaupungissa kuin mikäkin köyhä ja mitätön mies. Tuon miehen, jonka vihellystä neljäsataa miekkaa totteli, olen minä näillä omilla silmilläni nähnyt ostavan voita torilta ja kantavan sen kaalinlehdessä kotiinsa. Tämä ei ole ainoastaan katkeraa nähdä, vaan suuri häpeä meille hänen sukulaisilleen ja klaaninsa asukkaille. Tässä ihanassa maassa on lapsia, Appinin toivoja, joille täytyy opettaa aakkosia ja miekan käyttöä. — Appinin alustalaisten täytyy nyt maksaa veroa Yrjö kuninkaalle; mutta sydämeltään he ovat luotettavia, he ovat päällikölleen uskollisia. Ja millä rakkaudella, kurjuutta kärsimällä ja mahdollisesti uhkamielisyydelläkin, nuo ihmisparat haalivatkaan kokoon toisen veron Ardshielille. Ja, David, minä olen välittäjä, joka kuljetan ne perille.» Näin sanoen hän löi kädellään vyöhönsä, jotta guineat kilisivät.
»Maksavatko he molemmille?» huudahdin.
»Aivan niin, molemmille», vastasi hän.
»Mitä, kahdet verot?» kysyin uudelleen hämmästyneenä.
»Niin, David», sanoi hän. »Minä selitin erilailla kapteenille, mutta tämä on totta. Ja minua ihmetyttää miten vähän heitä tarvitsee siihen pakottaa. Mutta tämä on sukulaiseni ja isäni ystävän Glensin Jamesin työtä, James Stewartin, Ardshielin velipuolen. Hän juuri kantaa verot ja pitää niistä huolta.»
Silloin kuulin ensi kerran tuon James Stewartin nimen, joka sittemmin, siihen aikaan kuin hänet hirtettiin, tuli niin kuuluisaksi. Mutta tästä seikasta en paljoa välittänyt, koko huomioni kun oli kiintynyt noiden highlantilaisten jalomielisyyteen.
»Se on jaloa», huudahdin. »Minä olen whig, tai vähän parempi; mutta sittenkin minä sanon tätä jaloksi menettelyksi.»
»Sinä olet whig», vastasi Alan, »mutta sinä olet sivistynyt mies; siinä syy. Jos sinä olisit joku noita kirottuja Campbelleja, kiristelisit hampaitasi, tämän kuullessasi. Jos olisit »Punainen Kettu…»
Sitä nimeä lausuessaan hän puri hampaitaan yhteen ja vaikeni. Olen nähnyt julmistuneita hahmoja paljonkin, mutta en koskaan kauheampaa kuin nyt Alanin, mainitessaan »Punaisen Ketun» nimeä.
»Kuka sitten 'Punainen Kettu' on?» kysyin kauhistuneena, mutta tarkkaavaisena vieläkin.
»Kukako hän on?» huudahti Alan. »No niin, minä kerron sen sinulle. Kun klaanien miehet joutuivat Cullodenin luona tappiolle, joten hyvä asiamme meni myttyyn, ja hevoset kahlasivat vuohisiaan myöten Pohjan miesten jalossa veressä, täytyi Ardshielin paeta kuin ahdistetun hirven vuoristoon vaimoineen ja lapsineen. Meille oli vaikea tehtävä toimittaa hänet laivaan, ja hänen vielä kanervikossa piileskellessään nuo englantilaisroistot kävivät käsiksi hänen oikeuksiinsa. He riistivät häneltä oikeudet, anastivat hänen maatilansa ja riisuivat aseet hänen alustalaisiltaan, miehiltä, jotka polvesta polveen olivat niitä kolmekymmentä vuosisataa kantaneet; menivätpä he niinkin pitkälle, että riistivät vaipat heidän selästään — ja nyt pidetään rikoksena tarttanin[1] käyttämistä; ja jos mies käyttää esimerkiksi hametta,[2] pistetään hänet heti vankikoppiin. Mutta yhtä he eivät voineet riistää: rakkautta, jota klaanin asukkaat tuntevat herraansa kohtaan. Nämä guineat ovat siitä todistuksena. — Maatiloille tulee nyt muuan mies, eräs Campbell, punatukkainen Glenuren Colin —.»
[1] Tarttan = olan yli heitetty ruudukas vaippa, joka kullakin klaanilla on erimallinen.
[2] Highlantilaisen kansallispukuun kuuluva hame, joka jättää polvet paljaiksi. Suom. muist.
»Häntäkö sinä nimität Punaiseksi Ketuksi? kysyin keskeyttäen.
»Tahdotko hankkia minulle hänen hiusharjaksensa?» huudahti Alan raivokkaasti. »Aivan niin, hän juuri on tuo mies. Hän saapuu maatilalle, saa kuningas Yrjöltä kirjalliset todistukset siitä, että hän on Appinin maiden n. s. kuninkaallinen käskynhaltija. Alussa hän ei pidä suurta ääntä ja on Shnemus'in, Glensin Jamesin, päällikköni asiamiehen hyvä ystävä ja veli. Mutta pian hän sai kuulla tästä, mitä sinulle nyt olen kertonut, että nimittäin Appinin väki, arentilaiset, torpparit ja työkansa, käänsivät taskunsa nurin maksaakseen toisen veron ja lähettääkseen sen meren yli Ardshielille ja hänen lapsiparoilleen. Miksikä sinä nimititkään tätä, kertoessani sinulle äsken siitä?»
»Minä sanoin heidän käytöstään jaloksi, Alan», vastasin.
»Olet sinä sentään jonkun verran parempi kuin tavallinen whig!» tuumi Alan. »Mutta kun se saapui Colin Royn korviin, kiehahti hänessä Campbellien samea veri. Hän kiristeli hampaitaan juomatavaroilla katetun pöytänsä ääressä. 'Mitä, jottako yksi Stewarteista saa täältä palan leipää, enkä minä voi sitä estää?' Haa, sinä Punainen Kettu! jos minä joskus saan sinut pyssyn kantaman päähän, niin Jumala sinua armahtakoon!» (Alan vaikeni hillitäkseen kiukkuaan). »No, David, mitä luulet hänen tehneen? Hän ilmoitti antavansa vuokralle kaikki arentitalot. Mustassa sydämessään hän ajatteli: 'Pian minä saan toisia arentilaisia, jotka tarjoavat enemmän kuin nämä Stewartit, Maccollit ja Macrobit (kaikki nimiä, David, jotka esiintyvät minun klaanissani) ja silloin', ajattelee hän, 'täytyy Ardshielin Ranskassa ruveta kerjäämään'.»
»No mitä siitä seurasi?» kysyin.
Alan pani pois kädestään piipun, jonka hän kauan sitten oli antanut sammua, ja laski kätensä polvilleen.
»Sitä et koskaan voisi arvata», vastasi hän. »Nämä samat Stewartit, Maccollit ja Macrobit, jotka maksavat kaksi veroa, yhden pakosta kuningas Yrjölle ja toisen hyvästä sydämestään Ardshielille, tarjosivat näet hänelle paremmat hinnat kuin kukaan Campbell koko laajassa Skotlannissa. Kaukaa — niinkin etäältä kuin Clyden rannoilta ja Edinburgin toiselta puolen — hän oli kyllä etsittänyt heitä ja pyytänyt heitä tulemaan. Yhdeltä Stewartilta oli näet nyt leipä ryöstettävä muutaman punatukkaisen Campbelli-koiran mieliksi!»
»Tämä on kummallinen, mutta kaunis kertomus, Alan. Ja vaikka olenkin whig, olen iloissani, että tuo mies joutui tappiolle.»
»Hänkö tappiolle? Vähänpä tunnet Campbelleja ja vielä vähemmän Punaista Kettua. Hänkö tappiolle? Ei; eikä joudukaan, ennenkuin hänen verensä lasketaan kankaalle! Mutta jos se päivä koittaa, David ystäväni, jolloin saan aikaa ja sopivaa tilaisuutta metsästämiseen, niin ei koko Skotlannissa kasva kylliksi kanervaa, suojellakseen häntä minun kostoltani!»
»Alan ystäväni», lausuin. »Sinä et menettele ollenkaan viisaasti etkä kristillisesti purkaessasi tuolla tavalla kiukkuasi. Sinun sanasi vahingoittavat yhtä vähän Ketuksi nimittämääsi miestä, kuin tekevät sinulle itsellesi hyvää. Kerro minulle selvään kertomuksesi! Mitä hän sitten teki?»
»Huomautuksesi on paikallaan, David», vastasi Alan. »Totta tosiaan eivät ne häntä vahingoita; enemmän siihen tarvitaan! Ja lukuunottamatta huomautustasi kristillisyydestä, josta minulla on kokonaan toinen mielipide, tai en ole ollenkaan kristitty, olen kanssasi yhtä mieltä tässä asiassa!»
»Olipa mielipiteet minkälaisia tahansa», vastasin, »tunnettu asia vain on, että kristinusko kieltää kostamasta.»
»Huomaa selvään», lausui Alan, »että sinua on Campbell opettanut! Heille ja heidän laisilleen olisi tämä erittäin mukava maailma, jos kanervapensaiden takana ei istuisi miehiä pyssy kädessä! Mutta se on sivuseikka. Minunhan piti kertoa, mitä Punainen Kettu sitten teki.»
»Niin, kerro siitä!»
»No niin, David. Kun hän ei päässyt hyvällä uskollisista alustalaisista erilleen, vannoi hän karkoittavansa heidät pahalla. Ardshielin täytyi kuolla nälkään, se oli hänen tarkoituksensa. Hän ei onnistunut saamaan niitä, jotka elättivät Ardshielia hänen pakopaikassaan, pois tiloiltaan vuokraamalla talot uudestaan; — mutta sen täytyi tapahtua laillisella tai laittomalla tavalla. Sen vuoksi hän keräsi nyt selkäsuojakseen lakimiehiä, todistuksia ja punatakkeja. Ja kaikkien seudun hyvien ihmisten täytyi lähteä matkaansa, poikien isäinsä kodista, paikoilta, jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet ja leikkineet lapsuutensa ajan. Ja ketä ovat heidän seuraajansa? Paljasjalkaisia kerjäläisiä! Kuningas saa kauan odottaa verojaan; hän jää vähemmälle. Mutta eläköön vähän säästävämmin; mitä Punainen Colin siitä piittaa! Jos hän vain voi vahingoittaa Ardshielia, on hänen toivonsa täytetty, ja jos hän voi ryöstää ruuan päällikköni pöydältä ja pikku leikkikalut tämän lasten käsistä, marssii hän laulaen kotiinsa Glenureen.»
»Annapa minunkin sanoa sana tähän asiaan!» lausuin. »Jos pienempiin veroihin tyydytään, on varmaa, että hallituskin on mukana tässä jutussa. Se ei ole yksistään tuon Campbellin syyksi luettava, ystäväni, — siihen ovat syynä hänelle annetut määräykset. Ja mitäpä siitä olisi hyötyä, jos tappaisitkin tämän Colinin vaikka huomenna? Hänen sijaansa tulisi uusi käskynhaltija niin pian kuin hevoset jaksavat sinne nelistää.»
»Sinä olet kunnon poika tappelussa», sanoi Alan, »mutta, ystäväni, suonissasi virtailee whigien verta!»
Hän puheli kyllä ystävällisesti, mutta tyynen pinnan alla kiehui sellainen viha, että katsoin viisaimmaksi vaihtaa keskustelunainetta. Sanoin sentähden ihmetteleväni miten mies hänen asemassaan saattoi kiinni joutumatta käydä täällä, vaikka koko vuoristo oli täynnä sotaväkeä kuin piiritystilaan julistettu kaupunki.
»Se käy päinsä helpommin kuin sinä luuletkaan», vastasi Alan. »Metsätön mäen rinne on kuin leveä tie: jos yhdessä kohti on vahti, niin kuljetaan toisesta. Ja joka paikassa on siellä ystävien taloja ja ystävien navettoja ja heinäpieleksiä. Kun sitäpaitsi puhutaan, että maa on täynnä sotamiehiä, niin se on parhaimmassa tapauksessa vain tyhjä sananparsi. Sotamies ei täytä suurempaa alaa maata kuin hänen kenkänsä pohjat. Minä olen kalastellut joella ja saanut oikein komean raudun ja vahti on ollut kumminkin toisella puolen. Ja kerrankin istuimme kanervapensaissa kuuden jalan päässä toisistamme, ja kuunnellen hänen vihellystään opin erään kauniin kuninkaallisten laulun. Tämä laulu se oli», lausui hän viheltäen säveleen.
»Eikä nyt sitäpaitsi», jatkoi hän, »ole enää asiat niin kireällä kuin vuonna neljäkymmentäkuusi. Ylämaa on, kuten he sanovat, rauhoitettu. Ja ihmekös tuo, kun he Cantyresta Kap Wrathiin saakka ovat riistäneet mielestään kaikki ampuma-aseet ja miekat asukkailta, lukuunottamatta kuitenkaan niitä, jotka nuo huolelliset ihmiset olivat piilottaneet katto-olkiin! Mutta yhden asian minä tahtoisin tietää, David; kuinka kauan maa pysyy rauhoitettuna? Ei kovinkaan kauan, arvelet kai, kun sellainen mies kuin Ardshiel on pakojalalla ja Punaisen Ketun tapainen istuu hänen kotonaan naukkien viiniä ja köyhiä rasittaen. Mutta vaikea on päättää, mitä kansa tahtoo kärsiä ja mitä se ei tahdo. Tai kuinka on selitettävissä se seikka, että Punainen Colin saa rauhassa ratsastella minun kotiseudussani, Appinissa, ilman että kukaan lähettää kuulaa hänen kalloonsa?»
Sen sanottuaan Alan vaipui ajatuksiinsa ja istui pitkän aikaa synkkänä ja äänettömänä.
Tahdon liittää tähän, mitä minulla on muuta sanottavaa ystävästäni. Hän oli taitava musiikkimies, erittäinkin säkkipillin soittamisessa. Omalla murteellaan hän oli etevä runoilija; hän oli lukenut paljon ranskan ja englanninkielisiä teoksia; oli hyvä onkimies, tarkka ampuja ja verraton miekkailija, niin lyhyellä kuin omalla erikoisella miekallaankin. Hänen vikansa olivat jokaisen huomattavissa, ja minä tunsinkin ne kaikki. Pahimman niistä, lapsellisen kärkkäytensä loukkautumaan ja nostamaan riitaa, hän, muistaen taisteluamme kansihytissä, hillitsi minun kanssani puhellessaan. Mutta tekikö hän sen siksi, että minä olin hyvin suorittanut osani siinä, vai siksi, että minä olin ollut hänen verrattoman urhoollisuutensa todistajana, sitä en voi sanoa. Sillä vaikka hän suuresti pitikin toisten rohkeudesta, ihaili hän kuitenkin enimmän Alan Breckin uljuutta.
13 LUKU.
Haaksirikko.
Oli jo myöhäinen yö ja niin pimeä kuin tähän vuoden aikaan saattoi olla (oli siis vielä jotenkin valoisaa), kun kapteenin pää ilmestyi kansihytin ovelle.
»Tulkaa nyt ulos», sanoi hän, »ja koettakaa, kykenettekö luotsin virkaa toimittamaan.»
»Onko tämä joku teidän konnankoukkujanne?» kysyi Alan.
»Näytänkö minä nyt sellaiseen halukkaalta?» tiuskasi kapteeni. »Minulla on muutakin ajattelemista, — prikini on vaarassa!»
Hänen huolestuneista kasvoistaan ja etenkin katkerasta äänestä, jolla hän viimeiset sanansa lausui, näimme selvään, että hän puhui täyttä totta, ja me astuimme sen tähden, Alan ja minä, mitään petosta pelkäämättä kannelle.
Taivas oli kirkas, tuuli puhalsi navakasti ja oli purevan kylmä. Päivän kajastus väikkyi vielä taivaan rannalla ja melkein täysi kuu paistoi kirkkaasti. Priki purjehti aivan liki tuulta kiertäessään juuri Mull-saaren lounaista kulmaa, jonka kukkulat, Ben More sumun peittämine huippuineen muita korkeammalla, olivat suoraan alahangan puolella. Vaikka Covenant ei oikeastaan noussut hyvin tuuleen, kiiti se kuitenkin viskelehtäen ylös ja alas ja lännestä tulevien maininkien takaa ajamana vinhaa vauhtia laineiden halki.
Yö oli siis jotenkin suotuisa purjehtimiseen, ja minä aloin jo ihmetellä, mikä kapteenia mahtoi vaivata, kun hän, laivan kohotessa erään korkean hyökylaineen päälle, viittasi kädellään ja käski meitä katsomaan. Kaukana alahangan puolella näimme kuun valossa välkkyvän veden kohoavan yhtäkkiä ilmaan kuin suihkulähteestä ja heti sen jälkeen kuulimme hiljaista pauhinaa.
»Tiedättekö mitä tuo on?» kysyi kapteeni synkästi.
»Siellä murtuvat laineet salakareja vastaan», vastasi Alan. »Mutta nythän te tiedätte missä ne ovat ja muutahan teidän ei tarvitsekaan tietää.»
»Niin kyllä», lausui Hoseason, »jos se olisi ainoa.»
Ja ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi kohosi samassa kauempaa etelässä toinen vesipatsas ilmaan.
»Kas tuolla!» huudahti kapteeni. »Näettehän itsekin. Jos minä olisin tiennyt näistä salakareista, jos minulla olisi ollut merikartta, tahi jos Mr Shuan olisi jäänyt eloon, en kolmestakymmenestä guineasta, ei, en edes kolmestasadastakaan olisi tuonut prikiäni tällaiseen louhikkoon! Mutta te, sir, jonka piti meitä ohjata, eikö teillä ole sanaakaan sanottavana?»
»Minä tuumailen tässä», vastasi Alan, »että nämä mahtavat olla noita niin sanottuja Torran Rockseja[1].»
[1] Torran Rocks = Tyrskyvät kalliot. Suom. muist.
»Onko niitä paljonkin?» kysäsi kapteeni.
»Minä en kyllä ole mikään luotsi», vastasi Alan, »mutta muistaakseni on niitä kymmenen peninkulmaa.»
Mr Riach ja kapteeni vilkasivat toisiinsa.
»Kai täällä jossakin on väylä niiden läpi?» kysyi kapteeni.
»Epäilemättä», vastasi Alan, »mutta missä? Mutta mieleeni muistuu nyt että kareja pitäisi rannempana olla harvemmassa.»
»Todellako? No sitten meidän, Mr Riach, täytyy laskea enemmän tuuleen; meidän tulee päästä niin lähelle Mull-saaren kärkeä kuin tuuli sallii; ja silloin jo suojaa maa meitä tuulelta ja tämä louhikko jää alahangan puolelle. Muuta neuvoa ei nyt ole. Yrittäkäämme siis!»
Näin sanoen hän antoi käskyn perämiehelle ja lähetti Riachin keulamastoon tähystelemään. Kannella oli ainoastaan viisi miestä, Hoseason ja Mr Riach niihin luettuna. Siinä oli kaikki, jotka olivat työhön kykeneviä — tai ainakin kykeneviä ja halukkaita. Siksi täytyi Mr Riachin kiivetä mastoon. Siellä hän istui nyt tähystellen ympärilleen ja yhtämittaa ilmoitellen huomioitaan kannella olijoille.
»Etelässä meri on epäilyttävän näköinen», huusi hän ja lisäsi hetken kuluttua: »Maan puolella näyttää selvemmältä.»
»Olkoon menneeksi, sir», lausui Hoseason Alanille, »me koetamme teidän osoittamaanne tietä. Mutta minun mielestäni voisin yhtä hyvin uskoa sokeaa viuluniekkaa. Rukoilkaa Jumalaa, että olisitte oikeassa.»
»Jumalaa rukoilenkin», sanoi Alan minulle. »Mutta missä minä olen kuullut tästä väylästä puhuttavan? No niin, no niin, kohtalolleen ei voi mitään.»
Saapuessamme lähemmä niemen kärkeä alkoi kareja ilmestyä tuhkatiheään aivan tiellemmekin, ja useat kerrat käski Mr Riach meitä muuttamaan suuntaa. Joskus tuli hänen käskynsä aivan viime hetkellä, sillä eräskin kari oli niin likellä prikin ylälaitaa, että aallon murtuessa sitä vastaan tyrskyt lensivät kannelle saakka kastellen meidät likomäriksi.
Valoisassa yössä näimme nuo salakarit yhtä selvään kuin päivällä ja se kai teki tilamme vielä tuskaisemmaksi. Minä näin myöskin kapteenin kasvot, kun hän seisoi siellä perämiehen vieressä kohotellen vuorotellen toista ja toista jalkaa ja tuontuostakin puhaltaen käsiinsä, mutta lakkaamatta kuunnellen ja tähystellen ja näyttäen järkähtämättömältä kuin korven honka. Ei hän eikä Mr Riach ollut osoittautunut taistelussa eteväksi, mutta nyt minä näin, että he omalla alallaan olivat pelkäämättömiä, ja minä ihmettelin heitä vieläkin enemmän huomatessani Alanin käyneen kalmankalpeaksi.
»David», lausui hän, »tällaista loppua en ole itselleni toivonut!»
»Mitä, Alan», huudahdin, »pelkäätkö sinä?»
»En», vastasi hän huuliaan kostutellen, »mutta täytynee sinunkin myöntää, että tällainen kuolema olisi kovin epämiellyttävä.»
Vähän väliä käännellen milloin toiselle milloin toiselle puolen välttääksemme jotakin salakaria, mutta lakkaamatta kohoten vain tuuleen ja ohjaten maata kohti, olimme jo silloin päässeet Iona-saaren ympäri ja lähenimme Mull-saaren sivua. Vuorovesi virtasi niemen luona hyvin voimakkaana ja heitteli pahasti prikiä. Kaksi merimiestä hoiti ohjausratasta ja joskus täytyi Hoseasonin itsensäkin olla heille apuna. Näytti hyvin kummalliselta, kun kolme vankkaa miestä koko ruumiinpainollaan väänsi ratasta, mutta se ponnisti vastaan kuin elävä olento, työntäen miehet takaisin. Tässä olisi ollut meille suurikin vaara tarjona, jollei meri niillä paikoin olisi ollut karitonta. Sitäpaitsi ilmoitti Mr Riach mastosta, että hän edessä päin näki selvää vettä.
»Te olitte oikeassa», lausui Hoseason Alanille. »Te olette pelastanut prikin, sir; minä muistan tämän tilinteossa välillämme.» Ja minä olen varma, ettei hän ainoastaan aikonut, vaan olisi tehnytkin sen mitä lupasi, sillä niin suuriarvoinen oli »Covenant» hänelle.
Mutta nämä ovat vain minun omia arvelujani, sillä asiat eivät käyneet niin kuin hän oli arvellut.
»Laskekaa vähän alemmaksi!» huusi Mr Riach. »Kari on tuulenpuolella.»
Mutta samassa ryösti vuorovesi prikin mukaansa, vieden tuulen sen purjeista. Priki kääntyi toiselle puolen joutuen taas tuuleen ja seuraavassa silmänräpäyksessä se iski karia vasten sellaisella jysäyksellä, että me kaikki lensimme kannelle pitkällemme ja Mr Riach oli vähällä pudota alas mastosta.
Minä olin pian jaloillani. Kari, jolle laiva oli ajanut, oli lähellä Mull-saaren lounaista kärkeä, erään pienen Erraid nimisen saaren edustalla. Viimemainittu näkyi matalana ja mustana alahangan puolella. Toisinaan kuohuivat hyökyaallot suoraan ylitsemme, toisinaan taas ryskyttivät prikiä karia vasten, jotta me selvään kuulimme kuinka se pirstoi runkoaan kallioihin. Purjeiden mahtavasta jyminästä, tuulen vingunnasta ja vaahdosta, jota kuun valossa näin lentelevän ympärillämme, sekä vaaran tunteesta oli pääni kai mennyt melkein sekaisin, koska minulla ei ollut selvää käsitystä siitä mitä näin.
Samassa huomasin Mr Riachin ja miesten puuhaavan ruuhen ympärillä. Juoksin heitä auttamaan yhä vieläkin ollen päästä pyörällä, mutta heti kun kävin työhön käsiksi, selkeni ajatuskykyni. Ruuhen vesille saaminen ei ollut suinkaan helppo asia, sillä se oli keskellä laivaa ja kaikenlaista kalua täynnä, ja suuremmat hyökylaineet pakottivat meidät tuontuostakin lakkaamaan työstä ja alkamaan taas uudelleen. Mutta milloin vain saatoimme, teimme työtä kuin hevoset.
Sillä aikaa olivat kaikki haavoitetut, jotka vain kykenivät, kömpineet kanssista kannelle ja ryhtyneet hekin auttamaan; kun taas toiset, jotka avuttomina viruivat lavitsoillaan, kiusasivat minua huutaen ja anoen pelastusta.
Kapteeni ei välittänyt mistään mitään. Näytti siltä kuin hän olisi yht'äkkiä tullut tylsämieliseksi. Hän seisoi yhdessä kohti pidellen maston köysistä, puhellen itsekseen ja parahtaen joka kerran kun laiva kolahti kallioihin. Priki oli hänelle kuin vaimo ja lapsi. Päivästä päivään hän oli välinpitämättömänä katsellut miten Ransome parkaa rääkättiin; mutta kun prikistä tuli kysymys, näyttivät sen saamat jysäykset koskevan häneenkin.
Koko siltä ajalta kun ruuhen kanssa työskentelin, en muista mitään muuta, kuin sen että katsoen sivulleni rannalle päin, kysyin Alanilta mikä maa se oli. Hän vastasi sen olevan hänelle mitä pahimman, sillä se oli Campbellien maata.
Olimme käskeneet erään haavoitetuista pitämään silmällä laineita ja varottamaan meitä. Meillä oli jo ruuhi melkein merikunnossa, kun tämä mies kirkasi: »Herran tähden, pidelkää!» Hänen äänestään kuulimme, että nyt oli jotain tavatonta tulossa. Ja aivan oikein huutoa seurasikin niin mahtava hyökylaine, että se nosti prikin ylös ilmaan ja paiskasi sitten kyljelleen. Joko nyt huuto tuli liian myöhään, tai pidin minä liian heikosti kiinni, en voi päättää; mutta laivan äkkiä heilahtaessa lensin minä kaidepuiden yli mereen.
Minä vajosin, sain vettä suuni täyteen, kohosin veden pinnalle, näin vilaukselta kuun ja vajosin uudelleen. Sanotaan, että kolmannen kerran vajoaa liian syvälle. Minua ei silloin saane laskea muiden ihmisten joukkoon, sillä minua ei haluta panna paperillekaan kuinka monta kertaa vajosin ja kohosin taas takaisin pinnalle. Koko ajan pyöritteli, riuhtoi ja puristeli vesi minua ja sulki sitten taas kokonaan märkään syliinsä. Kaikki tämä sai minut niin pois suunnilta, etten surrut enkä pelännyt.
Yhtäkkiä huomasin pitäväni kiinni jostain pyöreästä puusta, joka auttoi minua jonkun verran, ja samassa olin tyynessä vedessä ja aloin saada tajuntani takaisin.
Puu, josta olin saanut kiinni, oli vara-raaka. Kauhistuin huomatessani kuinka kauas prikistä olin ajautunut. Koetin huutaakin; mutta se oli selvästi jo äänen kuulumattomissa. Priki pysyi vielä koossa, mutta olin liian kaukana ja liian alhaalla nähdäkseni olivatko he jo saaneet ruuhen vesille vai eivät.
Huutaessani huomasin, että osa vedenpinnasta prikin ja minun välillä ei ollut niin myrskyistä, mutta kuohui kuitenkin vielä valkoisena, ja kuun valossa näin sen olevan aivan täynnä pyörteitä ja vesikuplia. Toisinaan koko tuo ala heilahti sivulle kuin elävän matelijan häntä; toisinaan se taas hävisi silmänräpäykseksi kokonaan ja kuohahti sitten uudelleen. En voinut ymmärtää mitä ilmiö merkitsi, ja se sai minut yhä enemmän pelkäämään sitä. Mutta nyt tiedän että sen täytyi olla vuoroveden synnyttämä voimakas virta, joka oli kuljettanut minua niin kovaa vauhtia ja pyöritellyt niin armottomasti ja sitten ikäänkuin leikkiin kyllästyneenä heittänyt minut ja vara-raa'an maan puolelle.
Nyt olin aivan yhdessä kohti ja aloin tuntea, että voi yhtä helposti kylmettyä kuoliaaksi kuin nukkuakin. Erraidin ranta oli lähellä. Kuun valossa näin selvään kanervikot ja kiiltokiven kimaltelevan kallioissa.
»Jos nyt en jaksa päästä tuonne asti, olen hukassa», ajattelin itsekseni.
En osannut ollenkaan uida, kotiseudullani kun Essenin vedet ovat kovin vähäpätöiset; mutta kun tartuin raakapuuhun molemmin käsin ja potkin jaloillani taaksepäin, huomasin pian liikkuvani. Raskasta oli työ ja surkean hidasta kulku; mutta noin tunnin ajan potkittuani ja pulikoituani pääsin onnellisesti mataloiden kumpujen reunustamaan hietarantaiseen lahdelmaan.
Meri oli siellä aivan tyyni, tyrskyjen kohinaa ei kuulunut; kuu paistoi kirkkaana ja minä tuumailin itsekseni, etten koskaan ollut nähnyt niin autiota ja yksinäistä paikkaa. Mutta se oli kuivaa maata; ja kun vesi viimeinkin kävi niin matalaksi että saatoin jättää raakapuun ja kahlata pohjaa myöten maalle, en voi sanoa olinko enemmän väsynyt vai kiitollinen. Joka tapauksessa olin kuitenkin sekä väsynyt että kiitollinen; väsyneempi kuin koskaan sinä yönä, ja Jumalalle yhtä kiitollinen kuin — sitä toivon — usein muulloinkin olen ollut, vaikka en koskaan suuremmalla syyllä.
14 LUKU.
Saarella.
Samalla kun laskin jalkani rannalle, alotin seikkailujeni onnettomimman ajan. Kello oli puoli yksi yöllä ja vaikka maa suojasikin tuulelta, oli yö kylmä. En uskaltanut istuutua, sillä pelkäsin paleltuvani, vedin vain kengät jaloistani ja kävelin paljain jaloin edestakaisin hietikolla. Mieltäni painoi sanomaton ikävä. Siellä ei kuulunut ihmisten eikä karjan ääniä, kukko ei laulanut vaikka ensimäisen kieunnan aika jo oli käsissä. Kaukaa ulapalta kuului laineiden pauhu ja se johdatti mieleeni oman ja ystäväni vaaranalaisen aseman. Kun samalla tulin ajatelleeksi käveleväni meren rannalla moiseen aikaan ja sellaisessa kolkossa erämaassa, valtasi minut epämääräinen pelko.
Heti kun päivä alkoi sarastaa, panin kengät jalkaani ja läksin kiipeämään kukkulalle. Se oli vaikein kiipeäminen, mihin koskaan olen ryhtynyt. Koko matkan kiertelin suurien graniittilohkareiden välissä tahi hypin toiselta toiselle. Päästyäni kukkulan huipulle oli jo selvä päivä. Prikistä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kai laineen mukana kohonnut karilta ja uponnut. Ruuhtakaan ei näkynyt missään. Valtamerellä ei näkynyt yhtään purjetta eikä maalla niin laajalti kuin sitä näin, yhtään taloa eikä ihmisiä.
En uskaltanut ajatella, kuinka toverieni oli käynyt, enkä katsella kauemmin näin autiota maisemaa. Olihan minulla ilman sitäkin kylliksi päänvaivaa märistä vaatteistani, väsymyksestäni ja nälkää potevasta vatsastani. Läksin sentähden vaeltamaan itäänpäin pitkin eteläistä rantaa toivoen löytäväni talon, jossa saisin lämmitellä ja mahdollisesti myöskin kuulla jotain kadottamistani tovereista. Pahimmassa tapauksessa nousee kuitenkin pian aurinko, niin ajattelin, ja kuivaa vaatteeni.
Vähän aikaa kuljettuani pysäytti minut salmi tahi meren lahti, joka näytti pistävän kauas maan sisään. Minulla kun ei ollut mitään keinoa päästä yli, täytyi minun muuttaa suuntaa ja lähteä kiertämään sen ympäri. Kulkeminen oli vieläkin mitä tukalinta. Koko Erraid ja sen puolinen osa Mull-saarta, jota nimitetään Rossiksi, on näet täynnä mitä suurimmassa sekasorrossa makaavia tavattoman kookkaita graniittilohkareita, joiden välissä luikertelee kanervikko. Alussa näytti lahti kapenevan kuten olin odottanutkin, mutta hetken perästä se alkoi hämmästykseksi jälleen laajeta. Tämän huomattuani koetin vaivata päätäni miettimällä mitenkä asiani nyt olivat, pääsemättä kuitenkaan selville, kunnes viimein matkaa jatkaessani näin maan edessäni nousemistaan nousevan. Silmänräpäyksessä selvisi minulle silloin, että olin joutunut pienelle hedelmättömälle saarelle, jota suolainen meri joka suunnalla ympäröi.
Sen sijaan, että aurinko olisi noussut kuivaamaan minua, alkoikin sataa ja nousi paksu sumu, joten tilani oli surkuteltava.
Seisoin vavisten sateessa ja tuumailin mitä olisi tehtävä. Juolahti silloin mieleeni, että ehkäpä lahden yli pääseekin kahlaamalla. Menin suorinta tietä takaisin rannalle ja astuin veteen. Mutta tuskin olin kahlannut kolmea metriä rannasta kun äkkiä upposin umpipäähän, ja että minä olen elävien joukossa riippuu enemmän Jumalan armosta kuin omasta viisaudestani. Tässä onnettomuudessani en kyllä kastunut entistä pahemmaksi, se kun oli mahdotonta, mutta sitä enemmän alkoi minua kylmätä. Kadotettuani nyt toisenkin toivoni, olin vielä monin verroin onnettomampi.
Äkkiä juolahti nyt raakapuu mieleeni. Sehän oli kuljettanut minut vuolaan vuorovesivirran poikki; täytynee sen helposti kannattaa tämän pienen ja tyynen lahdenkin yli. Tuossa tuokiossa läksin rohkaistuneena samoamaan takaisin kukkulan yli tuodakseni raakapuun lahdelle. Kulkuni oli kaikin puolin hankalaa ja jos toivo ei olisi minua kannustanut, olisin arvattavasti viskautunut maahan kuolemaan. Minua vaivasi kova jano, liekö siihen sitten ollut syynä suolainen merivesi vai yhä kiihtyvä kuume; ja matkani varrella täytyi minun vähän väliä pysähtyä juomaan suonsilmäkkeiden sammaleista vettä.
Saavuin viimein, enemmän elävänä kuin kuolleena lahdelle, jossa olin noussut maihin. Ensi silmäyksellä näin, että raaka nyt oli kauempana kuin jättäessäni sen. Kolmannen kerran astuin mereen. Hiekka oli hienoa ja kovaa ja merenpohja aleni loivasti. Siten voin kahlata niin kauas, että vesi ulottui melkein niskaani ja pienet laineet lipattivat kasvojani vasten. Mutta sitten eivät enää jalkani ylettyneet pohjaan enkä uskaltanut mennä etemmäksi. Ja raakapuu kellui rauhassa noin parikymmentä jalkaa kauempana.
Aina tähän pettymykseen saakka oli käytökseni ollut hillittyä; mutta päästyäni nyt rannalle heittäydyin maahan ja puhkesin itkuun.
Saarella viettämäni hetket ovat minulle vieläkin niin kamalia ajatella, että minun täytyy vaan kosketellen kertoa niistä. Kaikissa kertomuksissa, joita olen lukenut haaksirikkoisista, on ihmisillä ollut taskut täynnä työkaluja, tahi on joku tavaralaatikko, ikäänkuin tahallansa, ajautunut heidän kanssaan rannalle. Minun kohtaloni oli kokonaan toisenlainen. Taskuissani ei ollut mitään muuta kuin rahaa ja Alanin hopeanappi, ja sisämaassa kasvanut kun olin, oli minulla yhtä vähän tietoja kuin nyt apuneuvoja.
Tiesin kuitenkin, että vedessä eläviä kuoriaiseläimiä pidetään hyvänä ruokana ja kallionlohkareitten välistä löysin paljon simpukoita, joita alussa en tahtonut saada irti kallion kyljestä, kun en tiennyt, että siinä täytyi liikkua sukkelasti. Sitäpaitsi oli siellä vielä eräitä toisiakin, pienempiä simpukoita.
Nämä olivat ainoana ravintonani. Söin ne semmoisina kuin löysin, kylminä ja raakoina, mutta minä olin niin nälkäinen, että nekin tuntuivat herkullisilta.
Mahdollisesti oli aika sopimaton simpukkain syömiseen, tai oli saartani ympäröivässä merivedessä jotain vahingollista; sillä heti syötyäni niitä ensimäisen vatsantäyden alkoi minua pyörryttää ja oksennuttaa ja pitkän aikaa makasin puolikuolleena. Toisen kerran koettaessani samaa ruokaa, — minulla ei totisesti ollut muuta — onnistuin paremmin ja voimani elpyivät. Mutta koko saarellaolo-aikanani en koskaan voinut olla varma, minkälainen vaikutus ateriallani kulloinkin oli. Toisinaan meni kaikki hyvin; mutta toisinaan sairastuin ruuastani ilkeään tautiin enkä voinut käsittää, mikä simpukkalaji oli minulle vahingollinen.
Koko päivän satoi kuin korvosta kaataen ja saareni valui vettä kuin uitettu vasikka, eikä siinä löytynyt jalansijaakaan kuivaa maata. Laskeutuessani sinä yönä levolle kahden lohkareen väliin, jotka muodostivat vähän katontapaista pääni päälle, saivat jalkani tyytyä vesilätäkössä virumiseen.
Toisena päivänä kiertelin saarella joka suunnalle. Se oli yltäänsä samanlaista, autiota louhikkoa. Saarella ei ollut muita eläviä olennoita kuin metsälintuja, joita mielelläni olisin jonkun teurastanut, sekä lokkeja, jotka pitivät rantakallioilla tavatonta meteliä. Lahti, tahi oikeammin salmi, joka erotti saareni Ross-nimisestä osasta mannermaata, laajeni pohjoisessa merenlahdeksi, joka taas aukeni Ionan salmeen. Tämän paikan valitsin nyt asuinpaikakseni.
Siihen olikin minulla painavia syitä. Sillä puolen saarta oli pieni sikolätin tapainen koju, jossa kalastajat olivat nukkuneet, joutuessaan kalastusretkillään tälle saarelle. Mutta sen turvekatto oli pudonnut kokonaan sisään, joten minulle ei kojusta ollut mitään hyötyä, se kun ei suojellut minua edes niinkään paljon kuin kallion lohkareet. Tärkeämpää oli, että rannalla löytyi viljalti simpukoita, joista elin. Vuoroveden laskettua sain niitä tunnissa poimituksi suuren kasan ja se oli minulle kieltämättä mukavaa. Mutta painavampikin syy oli minulla. En ollut vielä vähääkään tottunut saaren kammottavaan tyhjyyteen, vaan katselin yhä ympärilleni kuin takaa-ajettu mies, toivoen näkeväni jonkun ihmisolennon. Täältä näin nyt Ionan suuren vanhanaikaisen kirkon sekä ihmisasuntojen katot häämöttävän vuoren rinteellä meren lahden toisella puolen. Toiselta suunnalta taas, Rossin mataloiden maisemien ylitse, näkyi aamuin ja illoin savua kohoavan taivasta kohti kuin laakson pohjassa sijaitsevasta kartanosta.
Tuota savua katselin tavallisesti silloin kun olin läpimärkä ja viluissani ja yksinäisyydestä puolihulluna. Ajattelin takkavalkeaa ja ihmisseuraa, kunnes sydämeni oli pakahtua. Sama oli Ionasta näkyvien kattojenkin vaikutus. Oli miten oli, mutta ihmisten kotien ja mukavan elämän katseleminen, vaikka se kohottikin kärsimykseni huippuunsa asti, piti minussa vielä toivonkipinää vireillä ja teki minulle jo inhottaviksi käyneiden raakojen simpukoiden syönnin mahdolliseksi sekä pelasti kauhuntunteesta, joka minut aina valtasi ollessani yksin kuolleiden kallioiden, lintujen, sateen ja kylmän meren keskessä.
Sanon, että se piti toivonkipinää vireillä, ja kuitenkin näytti hyvin mahdolliselta, että minä olin kuoleva tänne kotipuoleni rannikolle kirkontorni ja ihmisasunnoista kohoava savu silmäini edessä. Huolimatta siitä, että pimeän tuloon asti katselin tarkkaavaisesti eteeni keksiäkseni venheen salmessa tai ihmisiä Rossin kentillä, kului toinen päivä ilman että apua minulle saapui. Sade ei lakannut. Laskeuduin levolle aivan läpimärkänä ja tuntien kurkussani ankaraa tuskaa, mutta hiukan lohdutettuna siitä, että olin sanonut hyvää yötä lähimmille naapureilleni, Ionan asukkaille.
Kaarle Toinen on sanonut, että Englannin ilmanalaa voi kestää taivasalla kauemmin kuin minkään muun maan. Tämä on hyvin kuninkaan tapaista, jolla on palatsi ja kuivia vaatteita varalla. Mutta hänellä on täytynyt olla parempi onni pakomatkallaan Worcesterista kuin minulla tällä kurjalla saarella. Nyt oli sydänkesä, ja sadetta oli jo kestänyt enemmän kuin kaksikymmentäneljä tuntia, eikä taivas seestynyt ennenkuin kolmannen päivän iltana.
Se oli tapauksista rikas päivä. Aamulla näin punahirven komeine sarviruunuineen seisovan sateessa saaren korkeimmalla huipulla; mutta heti kun se huomasi minun nousevan kallionlohkareen alta, juoksi se tiehensä toiselle puolen saarta. Arvelin sen uineen salmen yli, vaikka en voinutkaan käsittää mitä mikään elävä olento Erraidilla teki.
Hetken perästä juoksennellessani simpukkain keruussa, hämmästyin kun yksi guinean raha putosi eteeni kalliolle ja vierähti siitä mereen. Merimiehet eivät olleet, jättäessään minulle rahani takaisin, pidättäneet itselleen ainoastaan kolmatta osaa koko alkuperäisestä summasta, vaan myöskin isäni nahkakukkaron, ja siitä saakka olin pitänyt rahojani irrallaan taskussani, jonka suu oli napilla suljettu. Nyt näin, että tasku oli rikki, ja minä tartuin nopeasti siihen käsin kiinni. Mutta se oli samaa kuin sulkea tallin ovi vasta sitten kun paras hevonen oli varastettu. Queensferryn rannalta lähtiessäni oli minulla ollut likemmä viisikymmentä puntaa; nyt en enää löytänyt kuin kaksi guineaa ja yhden hopeashillingin.
Pian löysin vielä kolmannen guinean, joka kiilteli maassa turpeen palasella. Kolme puntaa ja neljä shillinkiä Englannin rahassa oli siis tuon pojan koko omaisuus, joka oli suuren maatilan laillinen perijä ja joka nyt nälkään kuolemaisillaan harhaili saarella jylhän ylämaan kaukaisimmassa sopukassa.
Tämä keksintö teki minun asemani yhä tukalammaksi, ja kolmantena aamuna olikin tilani toden teolla surkuteltava. Vaatteeni alkoivat mädätä. Erittäinkin sukkani olivat kokonaan rikki, joten sääreni olivat aivan paljaat. Alituisesta märkyydestä olivat käteni käyneet aroiksi. Kurkkuni oli kipeä, voimani vähentyneet, ja ruoka, jota minun oli pakko syödä, etoi niin sydäntäni, että sen paljaasta näkemisestä tulin melkein sairaaksi.
Ja pahin oli vielä tulematta.
Erraidin luoteisessa osassa oli jotenkin korkea kallio, jolle oli tapani tuon tuostakin kiivetä, ei senvuoksi, että kärsimyksiltäni olisin saanut rauhaa missään erityisessä paikassa, lukuunottamatta niitä hetkiä jolloin nukuin, vaan siksi että sen huippu oli tasainen ja sieltä voi pitää silmällä koko salmea. Mutta alituisella kuljeksimisellani sateessa rasitin vain liiaksi itseäni.
Heti kun aurinko pilkisti esiin, laskeuduin kuitenkin pitkäkseni mainitulle kallion huipulle kuivaillakseni itseäni. En voi sanoin kertoa miten virkistävä ja vahvistava auringon säteiden vaikutus oli. Ne saivat minut jälleen toivomaan pelastusta, jota jo olin alkanut epäillä, ja uudella innolla tarkastelin merta ja Rossia. Kallioni eteläpuolella peitti eräs ulkoneva saaren osa aavan meren katseiltani. Siten saattoi venhe tietämättäni tulla tältä suunnalta hyvin lähelle minua.