Yhtäkkiä ilmestyikin ruskeapurjeinen kalastusvenhe parin kalastajan kera mainitun niemekkeen takaa kiitäen kovaa vauhtia Ionaan päin. Minä päästin äänekkään huudahduksen, laskeusin sitten polvilleni kalliolle ja kädet kohotettuina rukoilin heitä. He olivat kyllä kuulomatkan päässä — saatoinpa nähdä heidän tukkansakin värin, ja epäilemättä he huomasivatkin minut, sillä he huusivat jotain geelin murteella ja nauroivat. Mutta venhe kiiti vain edelleen suuntaansa muuttamatta Ionaa kohti aivan silmäini edestä.
En saattanut uskoa ihmisiä niin raaoiksi, vaan juoksin pitkin rantaa kiveltä kivelle huudellen heille surkealla äänellä. Sittenkin kun venhe oli jo ääneni kuulumattomissa, huusin ja huiskutin yhä heille. Ja kun venhe katosi kokonaan näkyvistäni, luulin sydämeni halkeavan. Koko tänä kärsimysten aikana en itkenyt kuin kahdesti. Ensi kerran, kun en saanut kiinni raakapuuta ja toisen, kun nämä kalastajat olivat kuuroja huudoilleni. Mutta nyt itkin ja paruin kuin pahankurinen lapsi repien kynsilläni turpeita ja hieroen kasvojani maata vasten. Jos paljas toivo voisi tappaa ihmisen, niin eivät nuo kalastajat olisi enää aamua nähneet, enkä minä saareltani palannut.
Kun pahin vihani oli asettunut, täytyi minun taas ruveta syömään, mutta inhoni ravintoani kohtaan oli käynyt niin suureksi, että vaivalla voin sitä hillitä. Parempi olisikin ollut, jos olisin nähnyt nälkää, sillä simpukat myrkyttivät taaskin minut. Kaikki entiset tuskani vaivasivat minua, kurkkuni oli niin kipeä, että tuskin saatoin mitään niellä. Ruumistani värisytti niin että hampaat kalisivat, ja minut valtasi tuo kamala pahoinvoinnin tunne, jolle ei Skotlannin eikä Englannin kielissä nimeä löydy. Luulin kuolevani ja sovitin välini Jumalan kanssa antaen kaikille ihmisille anteeksi. Heti kun tällä tavoin olin valmistautunut ottamaan pahinta vastaan, selveni järkeni. Huomasin, ettei ensi yönä tule kosteus haittaamaan. Vaatteeni olivat suurimmaksi osaksi kuivaneet, ja toden totta oli asemani parempi kuin koskaan saarelle tuloni jälkeen. Ja niin menin kiitollisin tuntein levolle.
Seuraavana päivänä, neljäntenä kamalasta elämästäni saarella, tunsin ruumiinvoimani hyvin heikoiksi. Mutta aurinko paistoi, ilma oli ihana ja se, minkä simpukoita sain syödyksi, sopeutui hyvin elimistööni ja virkisti rohkeuttani.
Tuskin olin ehtinyt takaisin kalliolleni, jonne aina heti syötyäni kiipesin, kun huomasin venheen tulevan salmea pitkin ja mielestäni ohjaavan kulkuansa minuun päin.
Paikalla valtasi minut rajaton toivo ja pelko samalla kertaa. Arvelin, että nuo eiliset miehet olivat kai alkaneet katua julmuuttaan ja tulivat nyt takaisin avukseni. Mutta kun ajattelin uuden pettymyksen mahdollisuutta, murtui mieleni. Käännyin senvuoksi selin mereen enkä katsahtanut venheeseen päin ennenkuin olin laskenut useita satoja. Venhe tuli vieläkin saarta kohti. Käännyin uudelleen siihen selin ja laskin nyt, sydämeni jyskyttäessä kuin ulos rinnasta pyrkien, täysiä tuhansia niin hitaasti kuin suinkin voin. Mutta sitten ei ollut enää epäilemistä. Se tuli suoraan Erraidiin!
En voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan juoksin rannalle ja etenin siitä kiveltä kivelle hyppien niin kauas kuin pääsin. Oli kerrassaan ihmeellistä etten silloin hukkunut, sillä kun minun viimeinkin täytyi pysähtyä, vapisivat jalat allani ja suuni oli niin kuiva, että minun täytyi kostuttaa sitä merivedellä, ennenkuin kykenin huutamaan.
Koko ajan oli venhe tullut likemmäksi ja nyt saatoin eroittaa, että siinä oli sama venhe ja samat miehet kuin eilenkin. Sen näin heidän hiuksistaan, jotka toisella olivat vaaleankeltaiset ja toisella mustat. Mutta nyt oli heidän kanssaan kolmas mies, joka näytti hienompaan luokkaan kuuluvalta.
Heti kun he pääsivät siksi lähelle, että voimme helposti puhella, laskivat he purjeen alas ja pysähtyivät. Pyynnöistäni huolimatta he eivät tulleet lähemmäksi, ja, mikä minua enimmän pelästytti, tuo uusi mies puisteli nauraen päätään puhuessaan ja katsellessaan minua.
Sitten hän nousi seisoalleen venheessä ja puhui pitkän aikaa minulle nopeasti ja käsillään merkkejä tehden. Sanoin hänelle etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä. Siitä hän sydämystyi, ja minä aloin aavistaa, että hän luulikin puhuvansa englanninkieltä. Kuunneltuani erittäin tarkasti, keksin sanan »mistä tahansa» useat kerrat, mutta kaikki muu oli geelinkieltä ja minulle samaa kuin kreikka tai hebrea.
»Mistä tahansa», sanoin osoittaakseni kuulleeni, ainakin muutaman sanan.
»Niin, niin — niin, niin!» huudahti hän ja katsoi sitten tovereihinsa ikäänkuin tahtoen sanoa: »Englanninkieltähän minä sittenkin puhuin», ja alkoi jälleen yhtä itsepäisenä selvittää minulle jotain geelinkielellä.
Tällä kertaa sain selville erään toisen sanan »vuorovesi». Nyt aloin toivoa. Muistin, että hän aina oli viittonut kädellään Rossiin päin.
»Tarkoitatteko, että kun vuorovesi on laskeutunut —?» huusin, mutta en voinut lopettaa.
»Niin, niin», sanoi hän. »Vuorovesi.»
Sen kuultuani pyörähdin selin neuvonantajaani, joka oli uudelleen alkanut nauraa päätään pudistellen, hypin kiveltä kivelle takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin ja läksin juoksemaan saaren yli sukkelammin kuin koskaan sitä ennen. Noin puolessa tunnissa olin jo tuon salmen tahi lahden rannalla, ja totta tosiaan, se oli kuivanut pieneksi puroksi, jonka yli kahlatessani ei vesi noussut kuin polviin asti. Ilosta parkaisten nousin Mull-saaren rannalle.
Se, jolla vähänkin on tietoja meren tavoista, ei olisi päivääkään pysynyt Erraidissa, joka on ainoastaan n. s. ajoittainen saari. Lukuunottamatta sitä aikaa kuukaudessa, jolloin laskuvesi on kaikkein alimmillaan voi saareen päästä tahi sieltä tulla kaksi kertaa vuorokaudessa joko aivan kuivin jaloin tai ainakin kahlaamalla. Minäkin, jonka silmäin edessä vuorovesi nousi ja laski merenlahdessa, ja joka pidin silmällä laskuvettä saadakseni helpommin simpukkani — minäkin, jos vaan olisin ruvennut asiaa miettimään sen sijaan että kirosin kohtaloani, olisin varmasti pian keksinyt salaisuuden ja päässyt vapaaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, etteivät kalastajat olleet minua ymmärtäneet. Paremminkin oli se ihmeellistä, että he koskaan olivat arvanneet minun surkean väärinkäsitykseni ja viitsivät tulla takaisin. Olin kärsinyt kylmää ja nälkää tällä saarella melkein sata tuntia. Mutta ilman kalastajia olisivat luuni tyhmyyteni tähden arvattavasti jääneet sinne valkenemaan. Ja vaikka näinkin kävi, sain sen kalliisti maksaa, en ainoastaan aikaisemmilla kärsimyksilläni, vaan myöskin nykyisellä tilallani. Sillä vaatteeni olivat kuin kerjäläisen, itse kykenin tuskin kävelemään ja kipeätä kurkkuani kirveli kauheasti.
Olen nähnyt häijyjä ja hulluja ihmisiä, paljon molempia; ja uskon, että kummatkin saavat lopulta palkkansa; mutta hullut ensin.
15 LUKU.
Poika, jolla oli hopeanappi. Mull-saaren halki.
Rossiksi nimitetty osa Mull-saarta, jonne nyt nousin, oli yhtä epätasainen ja tietön kuin äsken jättämäni saari. Se oli aivan täynnä soita, orjantappurapensaita ja suuria kiviä. Mahdollisesti löytyi siellä teitä niille, jotka tunsivat seudun erittäin hyvin, mutta minulla ei ollut muuta johdattajaa kuin oma vainuni eikä muuta tienviittaa kuin Ben More.
Ohjasin kulkuni niin hyvin kuin voin savua kohti, jonka saareltani olin usein nähnyt. Niin väsynyt kuin olinkin ja niin vaikeaa kuin olikin päästä eteenpäin, saavuin kuitenkin noin kello viiden tai kuuden aikaan aamulla talolle, joka sijaitsi pienen laakson pohjassa. Talo oli matala ja jotenkin pitkä. Katto oli turpeista ja seinät hakkaamattomista kivistä. Eräällä multapenkereellä talon edustalla istui auringon paisteessa vanha mies imien piippuaan.
Hän osasi ainoastaan vähän englanninkieltä, mutta sain kuitenkin selville, että laivatoverini olivat päässeet onnellisesti rannalle ja syöneet juuri tässä talossa haaksirikon jälkeisenä päivänä.
»Oliko heidän joukossaan eräs herrasmiehen tapaan puettu mies?» kysyin.
Hän kertoi että heillä kaikilla oli karkeat, harmaat takit; mutta yhdellä, joka tuli yksinään, oli polvihousut ja sukat, sen sijaan että muilla oli merimieshousut.
»Vai niin», sanoin, »hänellä kai oli sulitettu hattu?»
Hän kielsi. Kaikki olivat he olleet paljainpäin kuten minäkin.
Ajattelin ensin että Alan oli arvattavasti kadottanut hattunsa; mutta sitten johtui sade mieleeni ja senvuoksi pidin luonnollisempana että Alan oli varovaisuuden vuoksi pistänyt sen päällystakkinsa alle. Ajatellessani, että ystäväni oli pelastunut ja muistaessani hänen turhamaisuuttaan pukunsa suhteen, vetäytyi suuni hymyyn.
Vanhus vei sitten käden otsalleen ja sanoi että minä kai olin se poika, jolla oli hopeanappi.
»Olen; mitä sitten!» vastasin vähän ihmeissäni.
»Hyvä», lausui vanhus, »silloin on minulla sinulle muuan sana sanottavana. Sinun tulee seurata ystävääsi Torosayn kautta hänen kotipuolelleen.»
Sitten hän tiedusteli minulta, miten tänne olin tullut, ja minä kerroin kaikki vaiheeni. Etelämaan mies olisi varmasti nauranut, mutta tämä vanha arvonmies — nimitän häntä siten hänen käytöksensä takia, vaikka puku hänellä olikin takapuolelta rikki — kuunteli minua koko ajan totisena ja sääliväisenä. Lopetettuani hän otti minua kädestä kiinni, vei minut mökkiinsä — sen parempi ei talo ollut — ja esitteli vaimolleen, aivan kuin tämä olisi ollut kuningatar ja minä ruhtinas.
Vaimo asetti eteeni kauraleipää ja kylmää teerenpaistia taputtaen olkapäätäni ja hymyillen koko ajan minulle, kun hän ei osannut ollenkaan englanninkieltä. Ja vanhus, jottei jäisi vaimostaan jälelle, laittoi minulle maalaisviinastaan väkevää palanpainetta. Syödessäni ja myöhemmin maljoja maistellessani voin tuskin uskoa hyvää onneani. Huonekin, vaikka se oli täynnä turpeensavua ja hatara kuin seula, näytti minusta palatsilta.
Nauttimani juoma rupesi minua kovasti hiottamaan ja nukuttamaan, ja ystävällinen talonväki antoi minun mennä levolle. Seuraava päivä oli jo melkein puolissa ennenkuin läksin matkalle. Kurkkuni oli jo terveempi ja voimani olivat täydellisesti virkistyneet hyvistä uutisista. Vaikka koetinkin itsepäisesti tyrkyttää, ei vanhus ottanut mitään maksua. Antoipa hän vielä vanhan hatunkin päähäni. Eihän minun tarvitsisi kyllä siitä mainita, mutta tuskin olin poissa talon näkyvistä, kun jo hyvin epäilevästi hänen lahjaansa tarkastellen pesin sen lähteessä tien vieressä.
Ajattelin itsekseni: »Jos nämä nyt ovat noita raakoja ylämaalaisia, niin soisin kotiseutuni ihmiset vielä raaemmiksi.»
Taivalsin eteenpäin noin puolen tuntia. Matkallani tapasin paljon ihmisiä muokkaamassa pieniä, kurjia peltojaan, joiden ei olisi luullut elättävän kissaakaan, tai paimentamassa pieniä aasinkokoisia nautaeläimiään. Ylämaalaispuku kun oli lain kautta kielletty ja kansaa pakotettiin käyttämään alamaalaisia vaatteita, joita se katkerasti vihasi, tarjosivat heidän vaihtelevat pukunsa eriskummaisen näyn. Muutamat käyttivät vain alusvaatteita, joiden päälle oli heitetty vaippa tahi päällystakki. Housujaan he kantoivat selässään ikäänkuin hyödyttömänä taakkana. Muutamat jäljittelivät tarttaania pienistä ruudukkaista ja monivärisistä vaatekaistaleista kokoonkyhäämillään vaipoilla, jotka näyttivät aivan vanhojen ämmien topatuilta sänkypeitteiltä. Toiset taas kantoivat vieläkin ylämaalaisten tarttaania, mutta olivat, kiinnittämällä vaipan päät jalkojen välissä laskoksille, muuttaneet sen hollantilaisten housujen näköiseksi vaatekappaleeksi. Kaikki sellainen jäljittely oli rangaistuksen uhalla kielletty ja viranomaiset seurasivat tavallisesti ankarasti lakia toivoen siten juurineen hävittävänsä kansallishengen. Mutta tällä syrjäisellä, meren ympäröimällä saarella ei siitä juuri välitetty ja vielä vähemmin annettiin ketään ilmi.
He näyttivät elävän suuressa köyhyydessä, ja se olikin luonnollista, kun ryöstäminen nyt oli mahdotonta ja päälliköt olivat maanpaossa. Maanteillä ja vieläpä sellaisellakin syrjäpolulla, jota minä seurasin, häiritsivät kerjäläiset kulkijoita. Siinä huomasin taaskin eroituksen tämän ja kotiseutuni välillä. Alamaamme kerjäläiset — itse yliopistolaisetkin, jotka kulkevat kerjuulla erityisestä luvasta — olivat nöyriä ja imartelevia, ja jos heille antoi plack'in[1] pyytäen senkin vaihtamaan, jättivät he kohteliaasti boddlen[2] takaisin. Mutta nämä ylämaalais-kerjäläiset olivat röyhkeitä, pyysivät almuja ainoastaan ostaakseen itselleen nuuskaa eivätkä antaneet mitään takaisin.
[1] Plack = vanha skottilainen vaihtoraha (= noin 3 penniä).
[2] Sama, arvoltaan noin 1/6 penniä. Suom. muist.
Tämä ei nyt kyllä minuun sen enempää kuulu, kuin minkä siitä matkani varrella sain kärsiä. Lähemmin koski minua se, että ainoastaan harvat osasivat täällä englanninkieltä ja nekin, jotka osasivat, eivät, etenkin jos kuuluivat kerjäläisten heimokuntaan, suinkaan olleet halukkaita auttamaan sillä minua. Tiesin Torosayn olevan määräpaikkani. Koetin hokea heille sitä nimeä ja viittoa, mutta sen sijaan että olisivat vain yksinkertaisesti näyttäneet kädellään suunnan, he laskettelivat pitkän pinollisen geeliläisiä sanoja, jotka olivat saada minut hulluksi. Ihme ei olisi siis ollut, vaikka olisin mennyt harhaan yhtä monta kertaa kuin pysähdyin.
Noin kello kahdeksan aikaan yöllä saavuin viimeinkin väsyneenä eräälle yksinäiselle talolle, jonne pyysin päästä sisään. Taloon ei minua laskettu ennenkuin mieleeni juolahti koettaa kullan vaikutusta tässä köyhässä maassa. Panin guinean rahani sormieni väliin ja kohotin käteni. Se vaikutti. Talonmies, joka tähän asti ei ollut osaavinaan sanaakaan englanninkieltä, ja oli merkeillä käskenyt minua menemään matkaani, alkoi nyt äkkiä puhua sitä välttävän selvästi ja suostui viidestä shillingistä antamaan minulle yösijan ja opastamaan minut seuraavana päivänä Torosayhin.
Sinä yönä nukuin levottomasti, sillä pelkäsin rosvoja. Mutta sen huolen olisin voinut säästää itseltäni, sillä isäntäni ei ollut rosvo, vaan ainoastaan rutiköyhä ja suuri petturi. Yksin hän ei ollut köyhyydessä elänyt, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän yhden guineoistani vaihtaaksemme, kulkea viisi peninkulmaa[1] ennenkuin tulimme talolle, jossa hän sanoi rikkaan asuvan. Tämä oli arvattavasti Mull-saaren pohatta. Mutta tuskinpa hän sitä nimeä olisi etelässä saanut, sillä häneltä itseltään meni kaikki rahat, talosta kaivettiin joka nurkka ja haettiinpa vielä naapuristakin lisää ennenkuin hän sai kokoon kaksikymmentä shillinkiä hopeassa. Ylijäävän shillingin hän piti itse väittäen, ettei hän voinut pitää »niin suurta summaa käsillä». Muuten hän oli hyvin kohtelias ja puhelias, pyysi meitä molempia ruokailemaan perheensä kanssa ja laittoi meille hienoon porsliinimaljaan punssitodin, johon minun kurja oppaani niin ihastui, että kieltäytyi lähtemästä matkalle.
[1] Tarkoitetaan aina englannin peninkulmaa, joka on noin 1,6 kilometriä. Suom. muist.
Minä aloin jo sydämystyä ja vetosin pohattaan (Hektor Maclean oli hänen nimensä), joka oli todistajana kuullut sopimuksemme ja nähnyt minun maksavan viisi shillinkiä. Mutta Macleankin oli saanut osansa juomasta. Hän huusi vain, ettei kukaan kunnon mies erkane punssimaljalle pyydettynä hänen pöytänsä äärestä. Ei siis auttanut muu kuin istua ja kuunnella jakobiitin maljapuheita ja geelinkielisiä lauluja, siksi kuin kaikki tulivat aivan päihinsä ja hoipertelivat vuoteelle tai latoon yölevolleen.
Seuraavana päivänä, matkani neljäntenä, olimme ylhäällä jo ennen kello viittä aamulla; mutta kurja oppaani istuutui uudelleen pullon ääreen ja kello oli jo kolme päivällä ennenkuin sain hänet talosta pois, Kuten lukija tulee näkemään, huomasin kuitenkin pian pettyneeni hänen suhteensa.
Niin kauan kuin kuljimme Mr Macleanin talon edessä olevaa laaksoa alas, kävi kaikki hyvin. Oppaani vilkkuili vain lakkaamatta olkansa oli ja kysyessäni syytä siihen sain vain irvistyksen vastaukseksi. Tuskin olimme päässeet erään kummun taa ja joutuneet pois talon näkyvistä, kun hän ilmoitti, että Torosay oli suoraan edessäni ja että tuo vuorenhuippu (jota hän osotti kädellään) oli paras tienviittani.
»Siitä minä hyvin vähän välitän», sanoin, »kun te kuitenkin kuljette mukanani.»
Tuo häpeämätön rosvo vastasi minulle geelinmurteella ettei hän osannut englanninkieltä.
»Kunnon toverini», sanoin, »minä tunnen aivan hyvin teidän englanninkielen taitonne elpymiset ja ehtymiset. Sanokaahan mikä sen nyt saa elpymään. Tahdotteko enemmän rahaa?»
»Viisi shillinkiä lisää», vastasi hän. »Sillä on asia autettu.»
Mietin hetkisen ja tarjosin sitten kaksi, jotka hän ahnaasti otti vastaan selittäen että hänen kielitaitonsa heti elpyi — »onneksi», sanoi hän, mutta minä luulen että se paremminkin oli onnettomuudeksi.
Kaksi shillinkiä ei auttanut häntä kuin muutaman peninkulman eteenpäin. Sitten hän istuutui tiepuoleen riisuen housut jalastaan kuin levolle mennäkseen.
Vihani kiehahti. »Soo-ho!» huudahdin. »Ettekö enää osaakaan englanninkieltä?»
»En», vastasi hän röyhkeästi.
Nyt loppui mielenmalttini ja minä kohotin käteni lyödäkseni. Mutta hän heittäytyi taaksepäin, vetäisi puukon ryysyistään ja irvisti kuin villi kissa. Silloin hyökkäsin hänen päälleen unhottaen kaiken muun paitsi vihani, työnsin vasemmalla kädelläni hänen veitsensä syrjään ja iskin oikealla häntä vasten suuta. Olin vankka ja sisukas poika ja hän oli vain pikkuinen mies. Raskaasti hän kaatui eteeni, ja veitsi kirposi onneksi hänen kädestään.
Otin sekä puukon että housut maasta, toivotin hänelle hyvää huomenta ja läksin jatkamaan matkaani jättäen hänet sinne paljasjalkaiseksi ja aseettomaksi. Kulkiessani naureskelin itsekseni, sillä tiesin varmaan menetelleeni tuota roistoa kohtaan aivan oikeudenmukaisesti. Ensiksikin hän tiesi ettei hän voinut saada minulta enempää rahaa; sitten maksoivat housut näillä seuduin ainoastaan muutaman pennyn ja lopuksi hän kantoi vastoin lakia puukkoa, joka oikeastaan olikin tikari.
Noin puolen tuntia käveltyäni tapasin kookkaan, ryysyisen miehen, joka kulki jotenkin nopeasti, mutta kopeloi sauvalla eteensäpäin. Hän oli aivan sokea ja sanoi olevansa uskonopettaja, joka voisi tehdä minut autuaaksi. Mutta hänen kasvonsa olivat minusta vastenmieliset: ne näyttivät synkiltä, uhkaavilta ja salaperäisiltä. Kulkiessamme vierekkäin huomasin äkkiä pistoolin teräspiipun pistävän esiin hänen takkinsa taskusta. Sellaisen aseen kantamisesta oli ensi kerralla sakkoa viisitoista puntaa ja toisella lähtö siirtomaihin. Enkä minä voinut käsittää, miksi uskonopettaja kulki aseellisena, ja mitä sokea mies pistoolilla teki.
Kerroin hänelle oppaastani, sillä minä ylpeilin vähän teostani, ja turhamaisuuteni voitti tällä kertaa viisauteni. Mainitessani viidestä shillingistä huudahti hän niin kovasti, että minä päätin olla mitään virkkamatta toisista kahdesta, ja olin iloinen kun hän ei voinut nähdä kasvojeni ilmeitä.
»Oliko se liian paljon?» kysyin vähän epävarmasti.
»Liian paljon!» huusi hän. »Minä itse opastan teidät Torosayhin viinaryypystä ja sallin teidän kaupan päälle nauttia seurastani, minun, joka olen jotenkin oppinut mies.»
Sanoin etten käsittänyt kuinka sokea mies voi olla oppaana, mutta hän vain nauroi äänekkäästi ja sanoi, että hänen sauvallansa olivat silmät, jotka kelpasivat vaikka kotkalle.
»Ja päälliseksi Mull-saaressa», jatkoi hän, »jossa tunnen jokaisen kiven ja kanervapensaan. Katsokaapa nytkin», lausui hän viittoen oikealle ja vasemmalle ikäänkuin sanojaan vahvistaakseen, »tuolla alhaalla virtaa puro, ja sen yläpäässä on pieni kumpu, jonka laella näkyy kivi. Aivan sen kummun juurelta kulkee tie Torosayhin, ja tämä kun on ajotie, on se kovaksi poljettu ja näyttää kanervikossa ruoholta.»
Minun täytyi tunnustaa, että hän oli kaikinpuolin oikeassa ja lausuin ihmetteleväni sitä.
»Haa, ei se ole mitään ihmeellistä. Uskottekos nyt, että ennen näitä viimeisiä tapahtumia, silloin kun tässä maassa oli aseita, minä osasin ampua? Osasinpa toden totta!» huudahti hän ja lisäsi sitten nokkelasti: »Jos teillä on sellaista kapinetta kuin pistoolia, niin voin näyttää teille miten ammutaan!»
Sanoin, ettei minulla sellaista kapinetta ollut, ja väistyin hänestä ulommaksi. Mitähän jos hän olisi tiennyt, että hänen pistoolinsa pisti selvästi esiin taskusta, ja että minä näin auringon kimaltelevan sen piipussa! Mutta onnekseni ei hän siitä mitään tiennyt, vaan luuli aseen olevan hyvässä kätkössä ja piilossa syrjäisten silmiltä.
Sitten hän alkoi hyvin viekkaasti kysellä minulta mistä tulin, olinko rikaskin ja voisinko vaihtaa hänelle viidenshillingin rahan, jonka hän sanoi itsellään olevan nahkalaukussaan. Koko ajan hän koetti lähennellä minua ja minä taas välttelin häntä. Seurasimme nyt jonkinlaista karjanpolkua, joka luikerteli kummun yli Torosayta kohti, ja kiertelimme toisiamme kuin mehiläiset kekonsa ympärillä. Vahvemmuudestani olin niin varma, että tämä sokkosilla leikkiminen alkoi minua huvittaa. Mutta uskonopettaja kiivastui kiivastumistaan ja lopulta hän alkoi kiroilla geelinmurteella ja kopeloida sauvallaan jalkojani.
Silloin sanoin hänelle, että taskussani oli pistooli yhtähyvin kuin hänelläkin, ja jollei hän marssi kummun yli suoraan etelään, lähetän totisesti kuulan hänen kalloonsa.
Heti hän muuttui ystävälliseksi. Mutta koetettuaan jonkun aikaa turhaan minua lepytellä hän rupesi uudelleen geelinmurteella kiroilemaan minua ja meni sitten matkaansa. Näin hänen sauvallaan kopeloiden kävelevän suoraan soiden poikki ja orjantappurapensaiden läpi, kunnes hän kääntyi muutaman kummun taa ja hävisi näkyvistäni seuraavaan laaksoon.
Suuntasin kulkuni jälleen Torosayta kohti ja olin mielissäni, kun minun ei tarvinnut sellaisen oppineen miehen kanssa vaeltaa. Päivä oli minulle onneton, ja nämä kaksi miestä, joista hädin tuskin olin päässyt erilleni, olivat pahimmat mihin vuoristossa kuljeksiessani yhdyin.
Torosayssa Mull-salmen rannalla oli ravintola, josta oli näköala salmen yli mannermaalle, Morveniin päin. Ravintoloitsija, Maclean hänkin, kuten sain tietää, kuului hyvin ylhäiseen sukuun. Ravintolaliikettä pidetään näet ylämaissa paljon kunniallisempana kuin meillä, mahdollisesti senvuoksi että tahdotaan päästä vieraanvaraisuudesta osallisiksi taikka myöskin siksi, että sellainen liike on oikea laiskottelijan ja juopon toimi. Ravintolan isäntä puhui sujuvasti englanninkieltä, ja kuultuaan että minulla oli jonkun verran koulusivistystä, hän koetti ensin taitoani Ranskan kielessä, jossa minä heti jouduin alakynteen, ja sitten latinankielessä, mutta kumpi siinä oli taitavampi, en kykene päättämään. Tämä hauska kilpailu teki meistä pian ystävykset, ja minä istuuduin juomaan punssia hänen kanssaan — tai oikeammin katselemaan hänen juopotteluaan — kunnes hän tuli niin humalaan, että purskahti olkapäähäni nojautuen itkemään.
Ikäänkuin sattumalta näytin hänelle Alanin nappia, mutta selvää oli, ettei hän koskaan ollut nähnyt sitä eikä tiennyt mitään koko asiasta. Oikeastaan olikin hänellä vähän vihankaunaa Ardshielin suvun jäseniä ja ystäviä kohtaan ja ennen juopumistaan hän luki sujuvalla latinalla kirjoitetun pilkkarunon, jonka hän oli sepittänyt erittäin purevaan, valittavaan muotoon muutamasta mainittuun sukuun kuuluvasta henkilöstä.
Mainitessani uskonopettajastani hän pudisti päätään ja sanoi, että sain kiittää onneani, kun olin päässyt hänestä erilleni. »Se on hyvin vaarallinen mies», lausui hän. »Duncan Mackiegh on hän nimeltään. Hän ampuu varmasti maaliin monen yardin päästä ja häntä on monet kerrat syytetty ryöväyksistä maanteillä ja kerran murhasta.»
»Paras tästä kaikesta on», sanoin, »että hän nimittää itseään uskonopettajaksi.»
»Miksikäs ei», vastasi hän, »kun hänellä juuri sellainen virka onkin. Duartin Maclean antoi sen hänen toimekseen, kun hän oli sokea. Mutta ehkä se olikin hyvin tehty, sillä mies on aina matkalla, kulkien paikasta paikkaan kuulustellen nuoren kansan uskonnontaitoa, ja epäilemättä se innostuttaa miesparkaa.»
Lopulta kun isäntäni ei enää jaksanut juoda enempää, opasti hän minut vuoteelleni ja minä laskeuduin hyvillä mielin levolle. Olin näet kulkenut jalkaisin suurimman osan laajasta Mull-saaresta, Erraidista Torosayhin. Matkaa tuli linnuntietä viisikymmentä peninkulmaa, mutta tekemieni kierrosten kanssa lähemmä sata, ja sen olin taivaltanut neljässä päivässä tarvitsematta ollenkaan rasittaa itseäni. Olinpa vielä paljon paremmissa voimissa ja paremmalla mielellä tämän pitkän patikkamatkan suoritettuani kuin sitä alkaessa.
16 LUKU.
Poika, jolla oli hopeanappi. Matkalla Morvenin yli.
Mannermaan puolella sijaitsevan Kinlochalinen ja Torosayn väliä kulkee lauttausvenhe säännöllisesti. Rannat molemmin puolin salmea ovat suuren Macleanin klaanin maita ja melkein kaikki ihmiset, jotka olivat lauttavenheessä samalla kuin minäkin, kuuluivat mainittuun klaaniin. Sitävastoin oli lautturin nimi Neil Roy Macrob, ja kun Macrob oli yksi Alanin klaanilaisten nimiä ja Alan itse oli lähettänyt minut juuri tälle lauttauspaikalle, koetin päästä Neil Royn kanssa puheille kahden kesken.
Tässä täpötäydessä venheessä se oli tietysti mahdotonta ja kulku oli hidasta. Oli aivan tyyni, ja venhe oli niin kurjasti varustettu, ettei airojakaan voitu käyttää kuin yhtä toisella ja kahta toisella puolen. Miehet koettivat kuitenkin panna parastaan matkan jouduttamiseksi ja matkustajat vuorottelivat heidän kanssaan soutamisessa. Ja kaikki yhteisesti huvensivat hetkiä laulamalla geeliläisiä venhelauluja. Laulu kun kaikui, meri-ilma oli raikasta, mieliala kepeä ja sää herttainen, muodostui ylikulusta matka, jota mielellään muistelee.
Mutta surullinen osansa oli silläkin. Alinen lahden suulla huomasimme suuren valtamerilaivan ankkurissa. Ensin arvelin sitä kuninkaan risteilijäksi, joita tällä rannikolla makaili kesät ja talvet estämässä yhdysliikettä Ranskan kanssa. Tullessamme lähemmäksi tunsimmekin sen kauppalaivaksi, ja, mikä minua vielä enemmän kummastutti, näimme ettei ainoastaan sen kansi, vaan myöskin merenrannikko oli mustanaan ihmisiä. Ruuhia liikkui myötäänsä laivan ja rannan väliä. Päästessämme vieläkin lähemmäksi alkoi kuulua korviimme äänekkäitä valitushuutoja, joita laivalla ja rannalla olijat vaihtoivat keskenään.
Nyt käsitin, että alus olikin siirtolaislaiva, joka oli lähdössä siirtomaihin Amerikassa.
Laskimme lauttausvenheen laivan kylkeen ja siirtolaiset kurottautuivat kaiteen yli ojennellen itkien käsiään matkatoverejani kohti, joissa heillä oli muutamia läheisiä ystäviä. Siinä olisimme arvattavasti kauankin viipyneet, sillä he eivät näyttäneet välittävän ollenkaan ajan kulumisesta, jollei viimein laivan kapteeni, joka huudoista ja epäjärjestyksestä näytti joutuneen melkein pois suunniltaan, olisi tullut laivan laidalle ja pyytänyt meitä poistumaan.
Neil noudatti heti pyyntöä. Laulun sävel venheessämme muuttui nyt surulliseksi ja siihen yhtyivät sekä laivassa että rannalla olijat, joten se kaikui nyt kaikilta suunnilta kuin hautausvirsi. Monelta mieheltä ja vaimolta venheessämme näin soutaessakin valuvan kyyneleitä pitkin poskipäitä, eikä kaikki nämä näkemäni ja kuulemani ollut minuunkaan syvästi vaikuttamatta.
Kinlochalinessa sain Neil Royn viedyksi toiselle puolen laituria ja lausuin, että hän varmaan oli Appinin miehiä.
»Miksikäs en?» vastasi hän.
»Minä etsin erästä henkilöä», jatkoin, »ja nyt juolahti mieleeni, että teillä kai on tietoja hänestä. Alan Breck Stewart on hänen nimensä.» Sen sijaan, että olisin näyttänyt hänelle nappia, koetin pistää shillinkiä hänelle kouraan.
Hän väistyi. »Te loukkaatte minua syvästi», lausui hän. »Tällä tavalla ei kunniallinen mies suinkaan käyttäydy toista kohtaan. Mies, jota kysytte, on Ranskassa, mutta vaikka hän olisi laukussani ja teidän vatsanne täynnä shillinkejä, en sittenkään pienimmälläkään tavalla vahingoittaisi häntä.»
Huomasin menetelleeni väärin ja tuhlaamatta aikaa anteeksipyyntöihin näytin hänelle nappia.
»Se on toinen asia», sanoi Neil, »siitä laidasta teidän olisi tullut alun pitäen alkaa! Mutta jos olette poika, jolla on hopeanappi, on kaikki hyvin, ja minua on käsketty pitämään huolta teidän turvallisuudestanne. Mutta anteeksi, jos puhun suoraan!» lisäsi hän. »On eräs nimi, jota teidän ei pidä koskaan lausua, ja se on Alan Breck. Ja sitten on eräs tapa, jota teidän ei pidä koskaan yrittää uudelleen, nimittäin: tarjota kunnialliselle ylämaalaiselle likaisia rahojanne.»
Minun ei ollut suinkaan helppo puolustautua, sillä totta puhuen en ollut uneksinutkaan, että hän oli kunnonmies, ennenkuin hän itse sen ilmoitti. Neilillä taas ei ollut vähääkään halua jatkaa keskustelua kanssani, vaan hän kiirehti ilmoittamaan mitä tietä minun oli kuljettava. Yö oli minun vietettävä Kinlochalinen ravintolassa, seuraavana päivänä tuli kulkea Morvenin läpi Ardgouriin ja olla yötä Claymoren Johnin talossa, jolle tulostani oli ilmoitettu. Kolmantena päivänä oli kuljettava muutaman lahden yli Corranin kohdalta ja erään toisen lahden yli Balachulishin luota. Sitten piti kysellä tietä Glensin Jamesin taloon, joka oli Aucharnin luona Appinin Durorissa. Suuri osa oli siis venematkaa, sillä meri vuorien juuria kierrellessään uurtaa näillä seuduin syviä vuonoja vuoristoon. Sellainen seutu on vaikea pitää valtansa alla ja hankala matkustaa, mutta se tarjoo paljon ihmeellisen jylhiä ja sydäntä kouristavia näköaloja.
Neil neuvoi minua vielä olemaan puhelematta kenenkään kanssa matkallani, välttämään whigejä, Campbelleja ja »punatakkeja», väistymään tiepuoleen ja piilottautumaan pensaaseen, heti kun näin jonkun viimemainittuja tulevan, sillä »heihin yhtyminen ei ole koskaan eduksi». Ja yleensä tuli minun käyttäytyä kuin rosvon tai jakobiittien asiamiehen, joksi Neilkin oli arvattavasti minua luullut.
Kinlochalinen ravintola oli kuin kurjin sikolätti, täynnä savua, syöpäläisiä ja äänettömiä ylämaalaisia. En ollut tyytymätön ainoastaan yöpaikkaani, vaan myöskin itseeni, kun Neiliä olin niin kollomaisesti kohdellut, ja minä tuumailin jo, että surkeampaan asemaan tuskin voi joutua. Mutta siinä erehdyin, kuten pian sain kokea. Tuskin olin näet ollut ravintolassa puoltakaan tuntia, seisoen enimmäkseen ovensuussa suojellakseni edes vähänkin savulta silmiäni, kun puhkesi raju ukkosilma, hyökylaineet kohosivat aina kummulle asti, jolla ravintola oli, ja talon toinen pää joutui veden valtaan. Yleisön käytettäviksi aiotut talot olivat tähän aikaan koko Skotlannissa hyvin kehnot. Ei siis ollut mikään ihme, että minun täytyi kahlata uunin luota makuusijalleni vedessä, joka nousi yli kengänvarsieni.
Jo alkumatkasta seuraavana päivänä kohtasin pienen, lihavan ja totisennäköisen miehen, joka käveli hitaasti, jalkaterät ulospäin, lukien väliin kirjaa, väliin taas kulkien mietteissään ja pitäen sormeaan kirjan välissä merkkinä. Hänen pukunsa oli siisti ja kuosiltaan selvästi papillinen.
Huomasin, että hän oli toinen uskonopettaja, mutta kokonaan toista laatua kuin tuo Mull-saaren sokea mies. Hän olikin yksi niistä, joita Edinburgin »Seura Kristinuskon levittämistä varten», lähettää ylämaan raaimpiin paikkoihin saarnaamaan evankeliumia. Hänen nimensä oli Henderland. Puheessaan hän käytti leveätä etelämaalaisen murretta, jota jo olin alkanut kaivata, ja kun sitäpaitsi olimme kotoisin samoilta paikoilta, huomasimme pian, että meillä oli paljon yhteisiä harrastuksia. Hyvä ystäväni Essendeanin pappi oli näet lomahetkinään kääntänyt geelinkielelle koko joukon virsiä ja uskonnollisia kirjoja, joita Henderland käytti työssään ja piti erittäin arvokkaina. Sekin kirja, jota hän kohdatessamme lueksi, oli juuri yksi niitä.
Tiemme kun oli sama Kingairlochiin asti, lyötyimme heti yhteen seuraan. Matkalla hän pysähtyi puhuttelemaan jokaista kulkijaa ja työmiestä, jonka vain tapasimme tai sivuutimme. Vaikka en luonnollisesti ymmärtänyt heidän keskustelujaan, päätin kuitenkin että Mr Henderlandin täytyi olla suuressa suosiossa näillä seuduin, sillä minä huomasin monen kaivavan esiin nuuskarasiansa ja tarjoavan hänelle hyppysellisen nuuskaa.
Ilmoitin hänelle niin paljon asioitani, kuin katsoin viisaaksi, se on: kaikki muut, paitsi Alania koskevat, ja sanoin olevani matkalla Balachulishiin tapaamaan erästä ystävää. Arvelin näet että Aucharn tahi Duror olivat liian huomattavat paikat, ja että niistä olisi voinut ruveta minua epäilemään.
Hän kertoi taas puolestaan minulle paljon työstään ja kansasta, jonka keskuudessa hän työskenteli, piileskelevistä katolilaisista papeista ja jakobiiteista, aseiden poisottamisesta, puvuista ja mainitsi monta muuta aikojen ja näiden seutujen tapahtumaa. Mielipiteiltään hän tuntui suvaitsevalta ja moitti parlamenttia monessa kohti, erittäinkin sen vuoksi, että se oli vainonnut niitä, joilla oli kansallispuku, ankarammin kuin aseellisia.
Tämän hänen suvaitsevaisuutensa tähden päätin kysyä häneltä Punaisesta Ketusta ja Appinin alustalaisista. Mielestäni piti niiden kysymysten tuntua hyvin luonnollisilta näillä seuduilla matkustajan huulilta.
Hän sanoi niitä ikäviksi asioiksi. »Ihmeellistä on», lausui hän, »mistä alustalaiset saavat rahoja, sillä heidän elämänsä on paljasta nälännäkemistä. — Eihän teillä, Mr Balfour ole nuuskaa? — Ei. — No parempi onkin, että olen ilman sitä. — Niin, nuo alustalaiset, joista oli puhe, ovat epäilemättä tavallaan pakotetut siihen. Durorin James Stewart, jota nimitetään Glensin Jamesiksi, on Ardshielin, klaanin päällikön, velipuoli, ja hän on mies, jota pidetään suuressa kunniassa ja joka puuhaa innokkaasti. Sitten on vielä eräs mies, jota nimitetään Alan Breckiksi — —.»
»Ah, kuinkas hänen laitansa on?» huudahdin.
»Kuinkas tuulen, joka puhalsi siellä missä sen humina kuului?» vastasi Henderland. »Hän on täällä eikä ole täällä, tänään hän on täällä, mutta huomenna poissa: oikea metsäkissa. Vaikka hän nyt tuosta ohdakepensaasta tarkastelisi meitä, en sitä ollenkaan ihmettelisi. Eihän teillä ole nuuskaa, vai kuinka?»
Vastasin ettei minulla ollut ja huomautin että hän oli jo ennenkin minulta samaa asiaa kysynyt.
»Kuka tiesi», sanoi hän, »mutta minusta on kummallista, ettei teillä sitä ole. No niin; tuo Alan Breck on rohkea, häikäilemätön mies, Jamesin oikea käsi. Hänet on jo tuomittu kuolemaan, mutta hän ei säikähdä mitään, ja vaikka vainooja olisi jo hänen selässään kiinni, saisi hän kuitenkin työnnetyksi tikarin sen rintaan.»
»Eipä ole kertomuksenne hauskimpia, Mr Henderland», virkoin minä. »Jos kummallakin puolen on vain vihaa ja vainoa, niin en halua kuulla enempää.»
»Eipä niinkään», vastasi Mr Henderland. »Heissä on rakkauttakin ja itsensäkieltämistä, joka saa teidän ja minun laiset häpeämään. Heissä on jotain hienotunteisuutta, jos ei juuri kristillistä, niin ainakin inhimillistä hienotunteisuutta. Myöskin Alan Breck on, sen mukaan kuin olen kuullut, kunnioitusta ansaitseva mies. Kirkkomme palveluksessa on moni mies, Mr Balfour, jota maailma pitää kunniassa, mutta joka saattaa olla monta vertaa huonompi mies kuin tuo harhaan joutunut ihmisveren vuodattaja. Oli miten oli, meidän pitäisi vain ottaa heistä oppia. — Tuumitte kai nyt, että minä olen liian kauan oleskellut ylämaalla?» lisäsi hän katsoen hymyillen minuun.
Vastasin, etten niin ajatellut, ja että itsekin olin ylämaalaisissa huomannut paljon ihmettelyn arvoista, ja olihan sitäpaitsi itse Mr Campbellkin ylämaalainen.
»Se on totta», vastasi hän. »Se on puhdasta verta.»
»No, mitenkäs kuninkaan tilanhoitajan laita on?» kysyin.
»Colin Campbellinko?» vastasi Henderland. »Hän on pistänyt päänsä mehiläispesään.»
»Hänhän kuuluu väkipakolla ajavan arentilaiset tiloiltaan pois?»
»Kyllä», vastasi hän, »mutta sen asian laita on niin ja näin. Ensin ratsasti Glensin James Edinburgiin, hankki sieltä avukseen muutaman lakimiehen — Stewartin tietysti, sillä he vetävät kaikki yhtä köyttä — ja sai toimitukset keskeytetyiksi. Sitten tuli Colin Campbell vuorostaan Edinburgiin ja sai ylimmät viranomaiset puolelleen. Ja nyt on kerrottu minulle että ensimäinen arentilainen muuttaa huomenna. Muutto alkaa Durorissa, aivan Jamesin ikkunain edessä, ja se ei näytä minusta ollenkaan viisaalta.»
»Luuletteko että he tarttuvat aseisiin?» kysyin.
»Niin luulen», vastasi Henderland. »Heiltä on kyllä riistetty aseet, — tai ainakin niin luullaan — mutta siitä huolimatta on heillä koko joukko terästä kätkössä. Ja silloin tulevat sotamiehet Colin Campbellin avuksi. Mutta siitä huolimatta — jos olisin hänen vaimonsa en saisi rauhaa, ennenkuin olisin tuonut hänet sieltä takaisin kotia. Ne ovat viekkaita veitikoita nuo Appinin Stewartit.»
Minä kysyin olivatko he pahempia kuin heidän naapurinsa. »Eivät», vastasi hän, »ja se onkin pahin juttu. Sillä jos Colin Roy saakin Appinissa tuumansa toteutetuksi, on hänen alotettava alusta Mamoressa, joka on yksi Cameronien tiluksia. Kuningas on asettanut hänet molempien käskynhaltijaksi ja kummastakin täytyy hänen ajaa arentilaiset pois. Ja minun mielipiteeni on, puhuakseni teille suoraan, se, että jos hän toisesta pääsee ehjin nahoin, saa hän surmansa toisessa.»
Niin kävelimme puhellen suuren osan päivää, kunnes Mr Henderland viimein, lausuttuaan mielihyvänsä minun seurastani sekä siitä että oli tavannut Mr Campbellin ystävän — Campbellin, »joksi» sanoi hän »rohkenen nimittää meidän Sionin-liittomme sulokielistä laulajaa» — esitti, että tyytyisimme tänään lyhyempään päivämatkaan ja jäisimme yöksi hänen taloonsa vähän matkaa Kingairlochin toisella puolen. Totta puhuen olin siitä erittäin iloinen, sillä en juuri kaivannut Claymoren Johnia, ja kun oppaani ja lautturi olivat minulle vielä tuoreessa muistissa, pelkäsin vähän outoja ylämaalaisia. Sovimme siis asiasta kädenlyönnillä ja iltapäivällä saavuimme yksinäiseen taloon Linnhe-lahden rannalle. Ardgourin jylhien vuorien tämänpuoleinen rinne oli jo varjossa, mutta Appinin kukkuloita valaisi vielä aurinko. Lahti oli tyyni kuin sisämaanjärvi, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin rantoja kierrellessään kirkuvat kalalokit. Koko seutu näytti niin juhlalliselta ja eriskummaiselta.
Tuskin olimme päässeet Henderlandin asunnon ovelle, kun hän suureksi kummastuksekseni — olin näet jo tottunut ylämaalaisten kohteliaisuuteen — hyökkäsi hyvin epäkohteliaasti ohitseni sisään, tarttui muutamaan pulloon ja sarvilusikkaan ja alkoi ammentaa nenäänsä nuuskaa tavattomat määrät. Sitten hän aivasti oikein sydämensä pohjasta ja katsoi, hassunkurinen hymy huulillaan, olkansa yli minuun.
»Minä olen tehnyt erään lupauksen», selitti hän. »Olen pyhästi luvannut, etten pidä nuuskaa mukanani. Kieltämättä se on vaikea kieltäymys; mutta ajatellessani marttyyrejä, ei ainoastaan tämän skottilaisen seurakuntamme, vaan myöskin Raamatussa kerrottuja, häpeän minä mainitessani siitä.»
Heti kun olimme syöneet — kaurajauhovelli ja hera olivat hänen pääasiallisena ruokanaan, — muutti hän muotonsa juhlalliseksi ja sanoi että Mr Campbell oli jättänyt hänen velvollisuudekseen tutkistella suhdettani Jumalaan. Minun teki mieleni nauraa hänelle tuon nuuskajutun jälkeen, mutta hän ei ollut kauankaan puhunut, kun jo kyyneleet nousivat silmiini. On olemassa kaksi ominaisuutta, joihin ei koskaan kyllästy: hyvyys ja nöyryys. Kumpaistakaan niistä emme saa liiaksi nauttia tässä myrskyisessä maailmassa kylmien ja ylpeiden ihmisten keskuudessa. Mutta Mr Henderlandin sanoista huokui molempia. Ja vaikka koko lailla pöyhkeilin seikkailuistani ja siitä että olin niistä loistavasti suoriutunut, nöyryytti hän minut pian, ja minä lankesin polvilleni tuon yksinkertaisen ja köyhän miehen viereen ja olin sekä ylpeä että iloinen siitä.
Ennen levolle menoamme hän otti mökkinsä turveseinässä olevasta huononnäköisestä ruokasäiliöstä kuusi penssiä, tarjoten niitä minulle matka-avuksi. En tiennyt miten ottaa vastaan niin tavattoman hyvyyden todistusta. Hän pyysi minua kuitenkin niin innokkaasti, että katsoin parhaaksi täyttää hänen tahtonsa ja jättää hänet köyhemmäksi kuin itse olin.
17 LUKU.
"Punaisen Ketun" kuolema.
Seuraavana päivänä Mr Henderland löysi miehen, jolla oli oma venhe ja joka aikoi iltapäivällä lähteä Linnhe-lahden yli Appinin puolelle kalastamaan. Miehen, joka oli hänen puoluelaisiaan, hän sai lupaamaan minut mukaansa. Sillä tavalla minä pääsin pitkästä, päivän kävelymatkasta ja säästin maksut kahden lauttauspaikan käyttämisestä, joiden kautta minun muussa tapauksessa olisi täytynyt kulkea.
Päivä oli jo puolissa, kun läksimme rannasta. Taivas oli pilvessä ja aurinko pilkisti vain pilvien raoista esiin. Meri oli täällä syvä ja tyyni, tuskinpa värekään karehti sen pinnalla, ja minun täytyi maistella vettä ennenkuin uskoin sen suolaiseksi. Kalliot olivat molemmilla puolilla korkeita, jylhiä ja kaljuja. Pilvien synnyttämässä varjossa ne näyttivät mustilta ja synkiltä, mutta auringon paisteessa kimaltelivat niillä pienet, lirisevät purot. Kolkoilta näyttivät nämä Appinin seudut, ja kuitenkin rakastivat niitä ihmiset niinkin paljon kuin Alan.
Ainoastaan yksi seikka ansaitsee mainitsemista. Kohta kun olimme rannasta lähteneet, valaisi aurinko muuanta pientä helakanpunaista joukkuetta, joka aivan vesirajassa liikkui pitkin rantaa pohjoista kohti. Sen väri oli hyvin samanlainen kuin sotamiesten takkien, ja tuon tuostakin näkyi sieltä väläyksiä aivan kuin auringon säteiden sattuessa kirkkaaseen teräkseen.
Kysyin soutumieheltäni mikä tuo ilmiö oli. Hän arveli sitä punatakki-joukkueeksi, joka oli tulossa Fort Williamista Appiniin kurittamaan sen arentilaisparkoja. Asia oli minulle vakavaa laatua. Joko nyt senvuoksi, että tulin ajatelleeksi Alania, tai oliko siihen syynä vain jonkunlainen aavistus, mutta minusta he tuntuivat vastenmielisiltä, vaikka näinkin vasta toisen kerran Yrjö kuninkaan joukkoja.
Ohjatessamme Leven-lahteen, tulimme niin lähelle rantaa, että minä pyysin päästä maalle. Soutumieheni, joka oli kunniallinen mies ja uskonopettajalle antamalleen lupaukselle uskollinen, olisi kyllä mielellään vienyt minut Balachulishiin, mutta kun siten olisin joutunut kauemmaksi salaisesta päämäärästäni, panin minä vastaan ja pääsin viimein maalle Lettermoren (eli Letternoren, molempia käytetään) metsän kohdalla Appinissa, Alanin kotiklaanissa.
Se oli vankkaa koivumetsää, joka kasvoi muutaman lahden yli nojautuneen kallion äkkijyrkällä ja louhisella rinteellä. Halkeamia ja sananjalkain peittämiä kuiluja oli siellä tuhkatiheässä. Rinteen keskustan yli kulki kompassineulan suuntaan tie tahi ratsaspolku, jonka päässä löysin lähteen ja istuuduin syömään Mr Henderlandin antamia voileipiä ja miettimään asemaani.
Kokonainen pilvi pisteleviä hyttysiä tuli siihen kiusakseni, mutta enemmän kuin ne, vaivasivat minua omat ajatukseni, joissa epäilys jo oli saanut jalansijaa. Mitä piti minun tehdä, mitä varten yhtyä Alanin laiseen mieheen, joka oli lainsuojaton ja mahdollisesti murhaaja. Enköhän tee paljon viisaammin, jos lähden suoraa päätä etelämaahan takaisin, luottaen suunnan suhteen omaan vaistooni ja suorittaen kulut omasta kukkarostani. Mitähän Mr Campbell ja Mr Henderland minusta ajattelevat, jos he joskus maailmassa saavat tietää tyhmyyteni ja uhkarohkeuteni.
Sellaiset epäilykset saivat minussa nyt suuremman vallan kuin koskaan ennen.
Istuessani siinä mietteissäni alkoi metsästä kuulua miesten ääniä ja hevosten kavioiden kopsetta. Eräästä tienmutkasta tulikin pian neljä matkustajaa näkyviin. Polku oli sillä kohdalla niin kivinen ja kapea, että he kulkivat jäljekkäin ja taluttivat suitsista hevosiaan. Ensimäinen heistä oli kookas, punatukkainen herrasmies, jolla oli käskevä ilme tulipunaisilla kasvoillaan. Hän piti hattua kädessään ja viuhtoi sillä itseänsä; hänellä näytti olevan hiottavan kuuma. Toisen tunsin siististä, mustasta puvustaan ja valkeasta tekotukastaan lakimieheksi. Kolmas oli palvelija ja hän kantoi osan vaatteistaan tarttaanissa, josta näin, että hänen herransa oli ylämaalainen ja joko lainsuojaton tai muuten erittäin hyvissä väleissä hallituksen kanssa, sillä tarttaani oli laissa kielletty. Jos näihin asioihin olisin ollut paremmin perehtynyt, olisin tuntenut tarttaanin värit Argylen s. o. Campbellien tunnusmerkiksi. Palvelijalla oli, kuten ylellisyyttä rakastavien matkustajain tapa oli näillä seuduin, suuri matkalaukku kiinnitettynä hevosen selkään ja satulankaaressa riippui pussi sitroonia, joita nautitaan punssin kera.
Mitä neljänteen mieheen tulee, joka päätti jonon, olin hänet nähnyt jo ennenkin ja äkkiä tunsin hänet oikeudenpalvelijaksi.
Heti kun näin miehet, päätin, — en käsitä mistä syystä — jatkaa seikkailujani loppuun saakka, ja kun ensimäinen heistä oli kohdallani, kohottauduin pensaikosta ja kysyin häneltä tietä Aucharniin.
Hän pysähtyi ja katseli minua mielestäni vähän kummallisesti. Kääntyen lakimieheen päin hän sanoi sitten: »Mungo, moni mies pitäisi tätä paremmin varoitusmerkkinä kuin paljaana tiedusteluna. Olen nyt matkalla Duroriin suorittamaan tehtävää, jonka tunnette, ja tässä nousee poikanen pensaikosta kysellen, olenko matkalla Aucharniin.»
»Glenure», vastasi toinen, »tästä asiasta ei kannattaisi leikkiä laskea.»
Molemmat miehet olivat nyt aivan lähelläni ja tuijottivat herkeämättä minuun. Toiset kaksi olivat pysähtyneet noin kivenheiton matkan päähän heidän taakseen.
»Ja ketä sinä Aucharnista etsit?» kysyi Glenuren Colin Roy Campbell, eli n. s. »Punainen Kettu», sillä, seisauttamani mies oli juuri hän.
»Sitä miestä, joka asuu siellä», vastasin.
»Glensin Jamesia», virkkoi Glenure miettivästi ja jatkoi sitten lakimiehelle: »Onkohan poika keräilemässä hänen väkeään, vai mitä arvelette?»
»On tai ei», vastasi tämä. »Joka tapauksessa on parasta, että odotamme täällä, kunnes sotamiehet yllättävät meidät.»
»Jos te olette minun tähteni levottomia», lausuin, »niin saatan sanoa, etten ole hänen enkä teidän miehiänne, vaan kunniallinen Yrjö kuninkaan alamainen, joka ei ole kenellekään kiitollisuuden velassa eikä pelkää ketään.»
»Hyvin puhuttu», vastasi tilanhaltija. »Mutta uskallanko kysyä, mitä tällä kunniallisella miehellä on näin kaukana kotipaikaltaan tekemistä ja miksi hän etsii veli Ardshielia? Minä käsken täällä, se minun täytyy sinulle sanoa. Olen useimpain näiden tilojen kuninkaallinen käskynhaltija ja minun jäljestäni tulee kaksitoista ruotua sotamiehiä.»
»Olen kuullut maaseuduilla kuiskailtavan», lausuin vähän närkästyneenä, »että te olette kovakourainen mies.»
Hän tuijotti yhä epäilevän näköisenä minuun. »Sinulla on rohkeat puheet», sanoi hän viimein, »mutta minä pidän avomielisyydestä. Jos jonakin muuna päivänä olisit tiedustellut minulta tietä James Stewartin ovelle, olisin minä neuvonut sen ja rukoillut sinulle Jumalan onnea. Mutta tänään — mitäs arvelette Mungo?» kysyi hän kääntyen jälleen lakimieheen päin.
Mutta samassa kun hän kääntyi, kuului ylempää kallion rinteeltä laukaus, ja Glenure kaatui tielle.
»O-oh, minä kuolen — minä kuolen!» hoki hän.
Lakimies oli tarttunut häneen kiinni ja piteli häntä käsissään palvelijan seisoessa kädet ristissä vierellä. Haavoitettu antoi kauhua kuvastavan katseensa liukua toisesta toiseen ja hänen äänensä väre tunki sydämeeni.
»Varokaa itseänne! Minä kuolen!» lausui hän.
Hän koetti avata vaatteitaan ikäänkuin haavaa katsoakseen, mutta sormet lipuivat nappien sivu. Samassa tunki syvä huokaus hänen rinnastaan, pää painui olkapäätä vasten ja hän oli hengetön ruumis.
Lakimies ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin kuolleenkin, ja niistä kuvastui mitä katkerin kiukku. Palvelija puhkesi itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi. Minä taas tuijotin kauhuissani heihin. Virkamies oli heti laukauksen kuultuaan juossut takaisin kiirehtimään jäljessä tulevia sotamiehiä.
Viimein lakimies laski kuolleen veriinsä tielle ja kohottausi vavisten seisoalleen.
Hänen liikuntonsa sai kai minutkin heräämään järkiini, sillä heti kun hän oli jaloillaan, ryntäsin minä kapuamaan vuoren rinnettä ylös huutaen: »Murhaaja, murhaaja!»
Niin nopeasti oli tämä kaikki tapahtunut, että päästyäni ensimäisen jyrkänteen huipulle, josta näki osan kaljuja kallioita, huomasin murhaajan kiiruhtavan vähän matkan päässä poispäin. Hän oli kookas mies ja päällään oli hänellä kullatuilla napeilla varustettu musta takki ja kädessä pitkä lintupyssy.
»Täällä!» kirkaisin. »Minä näen hänet!»
Sen kuultuaan murhamies vilkaisi olkansa yli taakseen ja läksi juoksemaan. Samassa hän hävisi koivujen sekaan ja tuli sitten näkyviin koivikon ylälaidalta kiipeillen siellä jyrkännettä ylös kuin apina. Sitten hän hävisi muutaman kalliokielekkeen taa, enkä enää sen koommin nähnyt häntä.
Minäkin olin juossut koko ajan ja olin jo jotenkin korkealla, kun kuulin jonkun käskevän minua pysähtymään.
Olin nyt ylemmän metsikön reunassa ja kun pysähdyttyäni vilkasin taakseni, näin koko metsättömän rinteen alapuolellani.
Lakimies ja oikeudenpalvelija seisoivat vielä tiellä suoraan allani ja huusivat ja viuhtoivat käsillään minua tulemaan takaisin. Vasemmalta puolen heitä alkoi punatakkeja, musketit käsissä, ilmestyä metsästä vuoren juurella.
»Miksikäs minä tulisin takaisin?» huusin heille vastaukseksi. »Tulkaa te tänne!»
»Kymmenen puntaa sille, joka ottaa tuon pojan kiinni!» kuulin lakimiehen huutavan. »Hän on heidän rikostoverinsa. Hänet oli asetettu tänne puhuttelemaan meitä.»
Kuulin nämä sanat aivan selvään, vaikka ne olivatkin lausutut sotamiehille eikä minulle, ja minut valtasi kauhu, jota en koskaan vielä ollut tuntenut. On kokonaan toisenlaista olla menettämäisillään henkensä kuin olla vaarassa kadottaa sekä henkensä että kunniansa. Tuomioni tuli sitäpaitsi äkkiä ja aavistamatta kuin salama pilvettömältä taivaalta. Siinä minä seisoin kauhusta aivan jähmettyneenä ja kokonaan avuttomana.
Sotamiehet rupesivat hajautumaan. Toiset läksivät juoksemaan ja toiset ojensivat pyssynsä minua kohti estääkseen minua pakenemasta. Ja minä seisoin yhä paikallani.
»Pistäydy tänne puiden väliin», lausui ääni aivan vierelläni.
Tottelin ääntä, vaikka tuskin tiesinkään mitä tein ja heti kun liikahdin, kuulin pyssyjen paukahtavan ja kuulien vinkuvan koivikossa.
Puiden varjossa seisoi Alan ongenvapa kädessä. Hän ei tervehtinyt minua, eikä siihen ollut aikaakaan, sanoi vain: »Tule!» ja läksi juosta vilistämään pitkin rinnettä Balachulishiin päin. Minä porhalsin hänen jälkeensä.
Juoksimme milloin koivujen lomitse, milloin taas kumarassa matalien pengermien taitse, tai ryömimme nelinkontin kanervikossa. Vauhtimme oli niin ankara, että sydämeni tuntui pakahtuvan kylkiluita vasten, eikä minulla ollut aikaa ajattelemiseen enkä hengästyksissäni saanut sanaakaan suustani. Muistan vain ihmeekseni huomanneeni, että Alan tuon tuostakin ojentautui suoraksi ja katsoi taaksensa. Silloin kuulin aina kaukaa sotamiesten karjuntaa ja ilonhuutoja.
Neljännestunnin juostuamme pysähtyi Alan, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon ja kääntyi minuun päin.
»Nyt on tärkeä hetki käsissä», sanoi hän. »Tee niinkuin minäkin jos henkesi on sinulle kallis!»
Ja yhtä kovaa kyytiä kuin äskenkin, mutta paljon varovaisemmin, läksimme kiirehtimään takaisin pitkin vuorenrinnettä, mutta nyt vähän korkeammalta. Lettermoren ylemmässä metsikössä, siellä missä hänet olin tavannut, viskautui Alan viimein maahan ja jäi siihen makaamaan painaen päänsä sananjalkapensaikkoon ja läähättäen kuin koira.
Sivujani pakotti, päätäni pyörrytti ja kuiva ja kuuma kieleni riippui suusta ulkona. Pikemmin kuolleena kuin elävänä heittäydyin hänen vierelleen.
18 LUKU.
Puhelen Alanin kanssa Lettermoren metsässä.
Alan selvisi ensiksi. Hän nousi ylös ja meni metsän laitaan. Sieltä hän tarkasteli vähän ympärilleen, tuli takaisin ja istuutui.
»No, David», lausui hän, »olihan se kuuma leikki!»
Minä en virkkanut mitään, en edes päätänikään nostanut. Olin nähnyt suuren, punakan ja iloisen herrasmiehen saavan surmansa murhaajan kädestä, ja se surullinen näky oli vielä minulla tuoreessa muistissa. Eikä se ollut kuin osaksi syynä levottomuuteeni. Olihan murhattu mies, jota Alan vihasi, ja minä olin tavannut Alanin metsissä piileskelemässä ja nähnyt hänen pakenevan sotamiehiä. Ja samantekevää oli, oliko Alan ampuja vai ainoastaan käskijä. Ainoa ystäväni tässä jylhässä seudussa oli siis mitä julmin murhamies. Minä pelkäsin häntä, enkä voinut katsoa häntä suoraan silmiin. Olisin kernaammin maannut yksinäni sateessa kylmällä saarellani kuin tässä lämpimässä metsässä murhaajan vierellä.
»Oletko vielä väsyksissä?» kysyi hän.
»En», vastasin pitäen yhä päätäni sananjalkain seassa. »En ole nyt väsyksissä. Voinhan minä puhuakin. Sinun ja minun täytyy erota», lausuin. »Minä pidin sinusta paljon, Alan, mutta sinun tiesi eivät ole minun tieni: ne eivät ole Jumalan. Sanalla sanoen, meidän täytyy erota.»
»Ilman jonkunlaista syytä voin tuskin erota sinusta, David», vastasi Alan juhlallisesti. »Jos sinulla on jotain minun mainettani vastaan, niin, vanhan ystävyytemme tähden, sano minulle mitä se on. Ja jos seurani on vain käynyt sinulle vastenmieliseksi, on minun asiani ottaa selvä, onko minua paneteltu.»
»Alan, mitä tämä merkitsee? Tiedäthän aivan hyvin, että tuo Campbell makaa verissään tiellä.»
Hän vaikeni hetkeksi.
»Etkö koskaan ole kuullut», sanoi hän sitten, »tarinaa Miehestä ja
Hyvistä ihmisistä?» — Hyvillä ihmisillä hän tarkotti keijukaisia.
»En», vastasin, »enkä tahdo kuullakaan.»
»Luvallasi, Mr Balfour, kerron sen kuitenkin sinulle», lausui Alan. »Mies, josta on kysymys, oli ajautunut muutamalle kalliolle meren keskellä, jolla Hyvät ihmiset tavallisesti levähtivät leijaillessaan saariston halki. Kalliosaarelle on annettu nimeksi Skerryvore eikä se ole kaukana siitä missä kärsimme haaksirikon. No niin; tuo mies rukoili niin liikuttavasti saada nähdä pientä lastaan ennen kuolemaansa, että Hyvien ihmisten kuningas viimein armahti häntä ja lähetti yhden joukostaan viemään pussissa ilmojen halki lasta hänelle. Tämä laski sen miehen vierelle hänen nukkuessaan, ja kun hän heräsi, näki hän vieressään laukun, jonka sisällä oli jotain liikkuvaa. Mutta nyt oli tuo mies yksi niitä, jotka epäilevät kaikessa pahan piilevän, ja varmuuden vuoksi hän työnsi ensin tikarinsa laukun läpi ennenkuin avasi sen ja näki siellä lapsensa kuolleena. Minun mielestäni, Mr Balfour, olet sinä ja tuo mies jotenkin samanlaisia.»
»Tarkoitatko sillä, ettet sinä ollut ollenkaan siihen osallisena?» huudahdin nousten istumaan.
»Tahdon ensiksi sanoa sinulle, Mr Balfour of Shaws», lausui Alan, »että jos minä olisinkin aikeissa murhata jonkun herrasmiehen, niin en sitä tekisi omalla maallani, etten tuottaisi klaanilleni ikävyyksiä; ja jos otteluun aikoisin, niin en kuljeksisi ongenvapa olalla.»
»Totta puhut», myönsin minä.
»Ja nyt», jatkoi Alan, paljastaen tikarinsa ja laskien erikoisella tavalla kätensä sen päälle, »vannon minä kautta Pyhän Raudan, etten ole ollut siinä osallisena, en ajatuksin enkä töin.»
»Siitä kiitän Jumalaa!» huudahdin tarjoten hänelle käteni.
Hän ei ollut sitä näkevinään.
»Ja liian suurta melua on tässä nyt pidetty yhden ainoan Campbellin takia!» lausui hän. »Ei heistä tietääkseni puutosta ole!»
»Oikeastaan et voisikaan», huomautin, »moittia minua, sillä muistat kai aivan hyvin, mitä minulle prikillä puhuit. Mutta kiusaus ja teko ovat kokonaan eri asioita, ja siitä kiitän Jumalaa. Kaikki joudumme aina kiusaukseen; mutta ottaa toinen kylmäverisesti hengiltä, Alan!» Enempää en hetken aikaan saanut sanotuksi. »Tiedätkö kuka sen teki?» lisäsin sitten. »Tunnetko tuon mustatakkisen miehen?»
»En ole aivan varma siitä minkälainen hänen takkinsa oli», vastasi Alan vältellen, »mutta olen muistavinani, että se oli sininen.»
»Sininen tai musta; mutta tunsitko hänet?» tiuskasin.
»En minä voisi juuri hänen ulkomuodostaan mennä hyvällä omallatunnolla valalle», vastasi Alan. »Kyllä hän meni aivan läheltäni, mutta merkillistä on, että minun juuri silloin piti sattua sitomaan kengännauhojani kiinni.»
»Voitko vannoa, ettet tunne häntä?» huudahdin osaksi suutuksissani, osaksi huvitettuna hänen verukkeistaan.
»En vielä», vastasi hän, »mutta minä olen erittäin nopea unhottamaan,
David!»
»Mutta yhden seikan huomasin aivan selvään», lausuin, »sen nimittäin, että sinä tahallasi vedit sotamiesten huomion puoleemme!»
»Aivan oikein», vastasi Alan. »Niin olisi jokainen kunnonmies menetellyt. Sinä ja minä olimme viattomia.»
»Sitä suuremmalla syyllä olisi meidän pitänyt erehdys oikaista, kun meitä syyttömästi epäiltiin! Viattomuutemme olisi tullut ilmi.»
»Oho, David», lausui Alan. »Viattomilla on aina tilaisuus puhdistautua oikeuden edessä, mutta pojalle, joka laukauksen ampui, on luullakseni kanervikko paras paikka. Niiden, jotka eivät ole antautuneet mihinkään vaikeuksiin, pitäisi tarkemmin ajatella niiden asemaa, jotka sen ovat tehneet. Ja se on oikeata kristillisyyttä. Sillä jos kaikki olisi ollut päinvastoin, ja tuo poika, jota en aivan selvään nähnyt, olisi ollut meidän housuissamme ja me hänen — mikä olisi hyvin helposti voinut tapahtua — niin luulenpa, että me itse olisimme olleet hänelle sangen kiitollisia, jos hän olisi kiinnittänyt itseensä sotamiesten huomion.»
Nämä sanat kuultuani minä langetin tuomioni Alanista. Mutta hän näytti niin viattomalta ja puhui niin vilpittömästi ja oli niin valmis uhraamaan itsensä täyttääkseen sen, mitä hän piti velvollisuutenaan, että sanat kuolivat huulilleni. Mieleeni muistuivat Mr Henderlandin sanat: »meidän itsemme pitäisi ottaa oppia näistä hurjista ylämaalaisista». Nyt minulla oli siihen tilaisuus. Alanin oikeuskäsitteet olivat selvästi nurinkurisia, mutta hän oli valmis uhraamaan henkensä niiden vuoksi.
»Alan», minä virkoin, »minä en sano, että tämä minun ymmärtääkseni on oikeata kristillisyyttä, mutta mukiinmenevää kuitenkin. Tässä käteni toisen kerran.»
Hän tarttui käteeni molemmin käsin ja selitti, että minä varmaankin olin hänet lumoihin pannut, koskapa hän saattoi antaa minulle anteeksi mitä tahansa. Sitten hän muuttui hyvin vakavaksi ja sanoi, ettei meillä ollut aikaa tuhlata lörpötyksiin, sillä meidän täytyi molempien paeta tästä maasta; hänen siksi että hän oli karkulainen ja että koko Appin nyt tullaan nuuskimaan nurkasta nurkkaan ja jokaisen täytyy antaa itsestään tarkka selonteko; minun taas siksi että minut aivan varmaan sekoitetaan murhaan.
»Se ei merkitse mitään!» virkoin minä aikoen antaa hänelle pienen ripityksen, »minä en ollenkaan pelkää maani lainkouraa».
»Ikäänkuin tämä olisi sinun maatasi!» Alan virkkoi »ja ikäänkuin sinut täällä Stewartien maassa asetettaisiin oikeuden eteen!»
»Onhan tämä Skotlantia!» huomautin.
»Minusta sinä, mies, olet toisin ajoin perin kummallinen», Alan lausui. »Murhattu on Campbelleja. Asia tulee käsiteltäväksi Inverarassa, Campbellien pääpesässä, siellä missä viisitoista Campbellia istuu tuomarintuoleilla ja suurin Campbell — herttua — kopeilee penkillä. Lainkourastako puhuit, David? Se on totta totisesti aivan samanlainen kuin se, joka äsken tapasi Glenuren tien vieressä!»
Täytyy tunnustaakseni, että tämä minua vähän pelästytti ja olisi pelästyttänyt enemmänkin, jos olisin tiennyt miten lähelle totuutta Alanin kuvaus osasi. Ainoastaan yhdessä kohti hän liioitteli. Valamiehistössä istui näet ainoastaan yksitoista Campbellia, mutta kun loputkin neljä olivat herttuasta riippuvaisia, tultiin kuitenkin jotenkin samaan tulokseen.
Väitin vieläkin, että hän arvosteli väärin Argylen herttuaa, joka, vaikka olikin whig, oli siitä huolimatta viisas ja kunniallinen aatelismies.
»Myönnetään, myönnetään», virkkoi Alan. »Mies on whig, se on tosi, enkä taas väitäkään, ettei hän olisi hyvä alustalaisilleen. Mutta mitähän klaanilaiset sanoisivat, kun Campbell on ammuttu, eikä ketään siitä hirteen vedettäisi ja heidän oma päällikkönsä istuu ylituomarina? Mutta olenhan minä jo usein huomauttanut», lisäsi Alan, »ettei teillä alamaalaisilla ole vähääkään tietoa siitä mikä on oikein ja mikä väärin.»
Tämä jo minua nauratti ja ihmeekseni yhtyi Alankin minuun ja nauroi yhtä iloisesti kuin minäkin.
»Ei, ei», hän puhui, »me olemme Ylämaassa, David, ja kun minä käsken sinua juoksemaan, niin silloin juokse. Kieltämättä on vaivaloista hiiviskellä ja nähdä nälkää kanervikossa, mutta vielä raskaampaa on virua telkien takana punatakkien vankilassa.»
Minä tiedustelin, minne aioimme paeta, ja kuultuani alamaiden olevan päämäärämme taivuin mieluummin hänen mukaansa lähtemään. Olin näet jo ruvennut kärsimättömänä odottamaan hetkeä, jolloin pääsisin takaisin setäni kimppuun. Sitäpaitsi Alan vakuutti niin varmasti, ettei tässä asiassa ollut puhetta oikeudesta, että minä aloin jo pelätä hänen olevan oikeassa. Kaikesta vähimmin halusin kuolla hirsipuussa, ja tuon kamalan laitoksen haamu kuvastui tavattoman selvänä ajatuksissani — aivan sellaisena kuin olin sen kerran nähnyt muutaman arkkiveisun alkukuvassa — ja järkytti kokonaan luottamukseni tuomioistuimeen.
»Olen valinnut, Alan», lausuin, »minä lähden sinun mukaasi.»
»Mutta huomaa», vastasi Alan, »että se on helpommin sanottu kuin tehty. Sinun täytyy nukkua ilman makuuvaatteita kovalla alusella ja monta kertaa kestää hiukaisevaa nälkää. Kanervikko on oleva vuoteesi, elämäsi kuin vainotun hirven, ja nukuttavakin on sinun ase kädessä. Monta vaivaloista askelta on sinun otettava, ennenkuin olemme perillä. Minä sanon kaiken tämän jo lähtiessä, sillä se on elämää, jonka minä juurta jaksain tunnen. Mutta jos kysyt, onko sinulla mitään muuta neuvoa, vastaan: ei. Joko lähdet kanssani kanervikkoja samoilemaan tai menet hirsipuuhun.»
»Helppo on tässä valita», lausuin, ja me löimme kättä suostumuksen merkiksi.
»Vilkaistaanpa nyt uudelleen punatakkeja», virkkoi Alan ja vei minut metsikön koilliseen reunaan.
Puiden välistä näimme suuren osan vuoren rinnettä, joka jyrkkänä laskeutui aina lahden rantaan saakka. Maisema oli jylhää; suuret ulkonevat kallionlohkareet, kanervikot ja pienet koivuviidakot kohtasivat kaikkialla katselijan silmää. Kaukana Balachulishissa päin kiiruhti pieni parvi punatakkeja kumpuja ylös ja alas ja pieneni pienenemistään. Ei kuulunut enää heidän hoilauksiaan. Luullakseni he tarvitsivat keuhkojensa toimintakykyä muuhun. Mutta he seurasivat vieläkin polkua ja luulivat epäilemättä meidän olevan aivan heidän edessään.
Alan katseli heitä itsekseen hymyillen.
»Kyllä heitä väsymys tapaa, ennenkuin saavat tehtävänsä täytetyksi. Sinä ja minä, David, voimme nyt hengähtää hetkisen, haukata vähän leipää ja ottaa naukun pullostani palan paineeksi. Sitte lähdemme patikoimaan Aucharnia, päällikköni Glensin Jamesin taloa kohti, josta minun täytyy noutaa vaatteeni, aseeni ja rahaa matkaa varten. Ja sitten, David, huudahdamme: 'eteenpäin! Olkoon onni seuranamme!' ja teemme pienen matkan kanervikon halki.»
Istuuduimme siis uudelleen, mutta nyt syömään ja juomaan. Paikaltamme näimme auringon laskeutuvan jylhään ja autioon vuoristoon, jonne minun nyt oli toverini seurassa lähdettävä.
Sekä siinä istuessamme että myöhemmin matkalla. Aucharniin kertoi kumpikin meistä seikkailunsa. Alanin vaiheista kerron tässä nyt sen, mikä niistä on huvittavaa tai tarpeellista.
Heti kun hyökylaine oli ohi, oli hän juossut laivan laidalle ja nähnyt minun vuorotellen ilmestyvän ja häviävän aallokossa. Viimein hän oli vilaukselta nähnyt minun pitävän kiinni raakapuusta. Se oli saanut hänet toivomaan, että minä sittekin pääsisin mahdollisesti maalle, ja antamaan nuo ohjeet ja käskyt, jotka olivat tuoneet minut — syntieni tähden — tänne onnettomaan Appiniin.
Sillä välin olivat prikillä olijat saaneet ruuhen vesille, ja pari kolme heistä istui jo siinä, kun tuli toinen, edellistä suurempi hyökylaine, joka kohotti prikin ylös karilta. Jos priki ei olisi tarttunut muutamaan salakarin ulkonevaan osaan, olisi laine sortanut sen meren pohjaan. Ensi kerran karille ajaessaan laiva oli tarttunut kiinni keulastaan, joten perä oli alimpana. Mutta nyt oli perä kohonnut ilmaan ja keula työntäynyt veden alle, jolloin vesi alkoi syöksyä kanssiin.
Jo sen kertominenkin mitä sitten seurasi, karkoitti veren Alanin kasvoilta. Kanssissa makasi näet lavitsoillaan mihinkään kykenemättöminä vielä kaksi miestä, ja nämä, nähdessään veden virtaavan sisään ja luullen laivan uppoavan, alkoivat parkua niin sydäntäsärkevästi, että kaikki kannella olijat työntyivät yksi toisensa jälkeen ruuheen ja tarttuivat airoihin. Ei ollut vielä kahtakaansataa metriä laivan ja ruuhen väliä, kun kolmas vesivuori tuli. Se kohotti prikin kepeästi karin yli. Hetkeksi pullistuivat vielä sen purjerepaleet ja se näytti niiden ajamana liikkuvan eteenpäin, mutta vajosi hitaasti koko ajan. Priki painui yhä syvempään aivankuin näkymätön voima olisi vetänyt sitä alaspäin, ja viimein peittivät laineet priki »Covenantin» Dysartista.
Rannalle soutaessa ei kukaan virkkanut sanaakaan, sillä kaikki olivat hukkuvien huutojen synnyttämästä kauhusta huumauksissa. Mutta tuskin he olivat astuneet maalle, kun Hoseason heräsi aivan kuin unesta ja pyysi heitä ottamaan Alanin kiinni. Miehillä ei kuitenkaan ollut siihen halua ja he vetäytyivät ulommaksi, mutta Hoseason käyttäytyi kuin verivihollinen ja kirkui miehille, että Alan oli yksin, että hänellä oli suuri summa rahaa, että juuri hän oli syynä prikin haaksirikkoon ja toverien hukkumiseen, ja että tässä oli nyt sekä kosto että ansio samalla kertaa tarjona. Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, eikä tässä osassa rantaa ollut minkäänlaista kallionseinää, jota vasten Alan olisi voinut selkänsä nojata. Merimiehet alkoivat jo hajaantua ja hiipiä hänen taakseen.
»Silloin» kertoi Alan, »se punatukkainen pieni mies — en muista hänen nimeänsä.»
»Riach.»
»Niin juuri, Riach! Hän tuli avukseni ja kysyi miehiltä, eivätkö he ollenkaan pelänneet rangaistusta, ja sanoi: 'Kävi miten kävi, minä asetun ylämaalaisen selkäsuojaksi.' »Hän ei ole mikään huono mies, tuo pieni, punatukkainen mies», jatkoi Alan. »Hänessä on vähän kunniallisuudenkin kipinää!»