»On kyllä», sanoin. »Hän oli tavallaan ystävällinen minuakin kohtaan.»
»Niin hän oli Alaniakin kohtaan», Alan virkkoi, »ja totta puhuen, minusta oli hänen menettelynsä erittäin hyvä. Mutta huomaa, David, että prikin haaksirikko ja miesparkojen huudot olivat vielä hänellä tuoreessa muistissa, ja luullakseni oli juuri se syynä hänen käytökseensä.»
»Niin minäkin luulen», vastasin, »sillä alussa hän oli yhtä kiivas kuin kuka tahansa toisista. Mutta mitäs Hoseason siitä tuumi?»
»Olen muistelevinani, ettei hän siitä suinkaan pitänyt», vastasi Alan. »Mutta se pieni mies käski minua juoksemaan, ja kun se minusta oli järkevä huomautus, noudatin paikalla hänen käskyään. Vilkaistessani heihin viimeisen kerran, näin heidän kääriytyneen yhteen nippuun rannalle, aivan kuin ihmiset, jotka eivät ole juuri hyvässä sovussa keskenään.»
»Mitä sillä tarkoitat?» kysyin.
»Sitä, että minä näin nyrkkien heiluvan ja yhden miehen lentävän tantereesen kuin vaatemytyn. Mutta minä katsoin parhaaksi livistää sieltä heti tieheni. Siinä osassa Mull-saarta löytyy näet muutamia Campbelleja, jotka eivät suinkaan ole minunlaiseni kunnonmiehen ystäviä. Muussa tapauksessa olisin viivähtänyt siellä ja lähtenyt itse sinua etsimään tai ainakin mennyt pienen miehen avuksi.» (Tuntuu vähän naurettavalta Alanin tapa kuvata Mr Riachin kokoa, sillä toinen ei ollut toistaan pienempi). »Läksin siis», jatkoi hän, »juoksemaan edelleen minkä vain käpälästä pääsin ja kaikille, keitä tapasin, huusin että rannalla oli laivahylky. Eivätkä he pysähtyneetkään minua puhuttelemaan. Olisitpa nähnyt kuinka he yksi toisensa perään läksivät juosta hölkkäsemään rantaa kohti! Ja sinne päästyään he huomasivat juosseensa vain huvikseen, ja se tekee aina hyvää Campbellille. Minä luulen, että priki vajosi kokonaisena pohjaan eikä hajonnut. Mutta sinulle se oli onneton tapaus, sillä jos rannalle olisi kapulakaan ajautunut, olisivat he kyllä nuuskineet joka paikan ja löytäneet pian sinutkin.»
19 LUKU.
Kauhun talo.
Yö saavutti meidät kävellessämme, ja pilvet, joita iltapäivällä oli alkanut nousta, taajenivat ja synkkenivät. Vuodenaikaan nähden oli sentähden tavattoman pimeä. Tie, jota kuljimme, vei pitkin louhikkoisia vuorenrinteitä, ja vaikka Alan kiiruhti empimättä eteenpäin, en voinut käsittää, miten hän voi pysyä oikealla tolalla.
Noin kello puoli yhdentoista aikaan saavuimme viimein muutaman kummun laelle ja näimme tulia alapuolellamme. Jonkun talon ovi oli nähtävästi auki ja siitä virtasi takkavalkean ja kynttilän valoa ulos. Rakennusten ympärillä touhusi viisi tai kuusi ihmistä palavat tulisoihdut kädessä.
»Nyt on James päästä sekaisin», sanoi Alan. »Jos nyt tässä olisi meidän sijastamme sotamiehiä, joutuisi hän hyvin tukalaan asemaan. Mutta arvattavasti on hänellä vahdit valtatiellä ja hän tietää varmaan, ettei yksikään sotamies tunne sitä tietä, jota me tulimme.»
Sitten hän vihelsi erikoisella tavalla kolme kertaa. Oli omituista nähdä, miten ensimäisellä vihellyksellä kaikki soihdut pysähtyivät ikäänkuin niiden kantajat olisivat säikähtäneet ja kuinka kolmannella vihellyksellä touhu alkoi uudelleen entiseen tapaan.
Rauhoitettuamme siten pihalla puuhaajien mielet, laskeuduimme alas kummulta. Pihaportilla oli meitä vastassa suurikasvuinen, kaunis ja yli viisikymmentä vuotta vanha mies, joka lausui jotain Alanille geelinmurteella.
»James Stewart», sanoi Alan, »pyydän sinua puhumaan skotinkieltä. Minulla on täällä mukanani eräs nuori mies, joka ei ymmärrä geelinmurretta. Tässä hän on», lisäsi hän pistäen kätensä kainalooni, »eräs nuori kunnonmies alamaalta, tilanomistaja sitäpaitsi, mutta luullakseni on hänelle parasta, ettemme hänen nimeään mainitse.»
Glensin James kääntyi hetkeksi minuun päin ja tervehti minua erittäin kohteliaasti. Seuraavassa tuokiossa hän jo puheli Alanin kanssa.
»Tämä oli kamala tapaus; siitä on ikävyyksiä tälle seudulle», lausui hän käsiään väännellen.
»Mitä vielä!» vastasi Alan. »Sinun täytyy ottaa asian hyvätkin puolet lukuun. Muista, että Colin Roy on kuollut!»
»Mutta, totta puhuen», lausui James, »toivoisin minä hänen jälleen elävän! Helppoa on kerskailla edeltäpäin, mutta nyt se on tehty; ja kuka saa siitä syyn niskoilleen? Murha tapahtui Appinin alueella — muista se, Alan, Appin saa siitä vastata, ja minä olen perheellinen mies.»
Keskustelun aikana katselin minä palvelijoita. Toiset seisoivat tikapuilla ja kaivelivat rakennusten katto-olkia, joista he vetivät esiin pyssyjä, miekkoja ja muita sota-aseita, toiset kantoivat niitä pois. Kauempaa notkosta kuuluvista kuokkien iskuista päätin että he kaivoivat aseet maahan. Vaikka he kaikki olivatkin niin touhuissaan, ei heidän työssään ollut minkäänlaista järjestystä. Useampia miehiä töytäsi aina samaa pyssyä kantamaan ja tyrkki toisiaan palavilla soihduillaan. Tuontuostakin keskeytti James puhelunsa Alanin kanssa antaakseen käskyjä, joita ei kuitenkaan kukaan noudattanut. Soihtujen valossa kuvastui kaikkien kasvoilta kiire ja kauhistus, ja vaikka kukaan ei puhunut muuten kuin kuiskaamalla, kuului heidän puhelunsa sekä hätääntyneeltä että vihaiselta.
Muuan tyttönen tuli nyt ulos huoneesta kantaen jotain kääröä tai myttyjä. Usein on minua jälestäpäin naurattanut, muistaessani kuinka Alanin huomio heräsi heti kun hän näki tytön.
»Mitäs tyttösellä on mytyssään?» kysäsi hän.
»Olemme juuri laittamassa taloa järjestykseen, Alan», vastasi James pelokkaalla ja vähän liehakoivalla tavallaan. »He tulevat nuuskimaan jokaisen nurkan Appinissa, ja meillä täytyy olla kaikki paikat paikoillaan. Parhaillaan hautaamme pyssyjä ja miekkoja sammalikkoon; ja tuo on luullakseni sinun ranskalainen pukusi. Meidän täytyy kai haudata sekin.»
»Haudata minun ranskalaiset vaatteeni!» huudahti Alan. »Totta toisen kerran, se ei saa tapahtua!»
Niin sanoen hän tarttui kääröön ja poistui navettaan muuttamaan pukuaan.
Siksi aikaa hän jätti minut sukulaisensa huomaan.
James vei minut keittiöön. Siellä istuuduimme pöydän ääreen ja alussa hän puheli ja nauroi kanssani erittäin ystävällisesti. Mutta yhtäkkiä valtasi hänet uudelleen synkkämielisyys. Hän istuksi otsa rypyssä ja kynsiään pureskellen eikä muistanut minua kuin aika ajoin. Lopulta hän antoi minulle vain sanan tai pari ja vaivaloisen hymyilyn ja vaipui jälleen omiin pelon hämmentämiin ajatuksiinsa. Hänen vaimonsa istui valkean ääressä ja itki painaen kasvojaan käsiinsä. Vanhin poika oli kyyryllään lattialla ja selaili suurta paperipinkkaa työntäen aina tuontuostakin jonkun niistä tuleen. Muuan punakkaposkinen palvelijatar penkoi sillä aikaa suurella kiireellä joka paikan huoneessa ja voivotteli lakkaamatta. Ja vähän väliä pisti joku miehistä päänsä ovesta sisään ja kysyi mitä oli tehtävä.
Lopulta ei James enää jaksanut pysyä paikoillaan, vaan pyysi saada minun luvallani olla epäkohtelias ja poistua seurastani. »Ei minusta ole juuri seuraksi, sir», sanoi hän. »Minä en nyt kykene muuta ajattelemaan kuin tuota kamalaa tapausta ja onnettomuutta, jonka se on tuottamaisillaan viattomille ihmisille.»
Vähän sen jälkeen hän huomasi poikansa polttavan paperia, joka hänen mielestään olisi pitänyt säilyttää. Silloin puhkesi hänen kiihottunut mielialansa esiin tavalla, jota oli vaikea katsella. Useat kerrat hän löi poikaansa.
»Oletko hullu?» huusi hän. »Tahdotko nähdä isäsi hirsipuussa roikkuvan?» Ja unohtaen minun läsnäoloni hän sadatteli geelinmurteella pitkän aikaa poikaansa, joka ei vastannut mitään. Mutta hänen vaimonsa, kuullessaan hirsipuusta mainittavan, heitti esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti entistä äänekkäämmin.
Tällaista menoa oli minun, vieraan ihmisen, kiusallista kuulla ja nähdä, ja olin iloinen, kun Alan tuli takaisin päällään entinen hieno ranskalainen pukunsa, — vaikka oikeastaan se oli nyt melkein liian kulunut ja kutistunut ansaitakseen 'hienon' nimen. Talon toinen poika vei sitten minut vuorostani muuttamaan vaatteita, joiden tarpeessa jo kauan olin ollut. Sain myöskin hirvennahasta tehdyt ylämaalaiskuosiset kengät, jotka alussa tuntuivat vähän oudoilta, mutta totuttuani niihin, erittäin mukavilta jaloille.
Poissa ollessani oli kai Alan kertonut matkansa vaiheet, sillä kaikki näyttivät tietävän, että minä olin pakomatkalla hänen kanssaan, ja laittoivat nyt matkavarustuksiamme kuntoon. Molemmille meille annettiin miekka ja pistooli, vaikka koetinkin vakuuttaa etten edellistä osannut käyttää. Saatuamme vielä vähän ampumavaroja, pussin kaurajauhoja, rautaisen pannun ja pullon oikeaa ranskalaista paloviinaa, olimme valmiit matkalle lähtemään. Rahoja tosiaankin puuttui vielä. Minulla oli noin kaksi guineaa jäljellä, ja kun Alanin vyö oli jätetty toisiin käsiin, ei tällä uskollisella välittäjällä ollut kuin seitsemäntoista penssiä koko omaisuudestaan jälellä. Mitä Jamesiin tuli, oli hän Edinburgin matkoilla ja käräjänkäynnillään arentilaisten hyväksi köyhdyttänyt itsensä niin täydellisesti, ettei hän saanut kokoon enempää kuin kolme shillinkiä ja viisi ja puoli penssiä ja senkin suurimmaksi osaksi kuparissa.
»Tämä ei vetele», tuumi Alan.
»Sinun täytyy löytää jostain lähistöltä turvallinen piilopaikka ja lähettää sana minulle», sanoi James. »Ymmärräthän, Alan, että sinun täytyy selvitä ehjin nahoin tästä jutusta. Nyt ei ole aikaa jäädä odottamaan paria guineaa. He ovat varmaan saaneet sinusta vihiä ja etsivät sinua. Ja minä olen vakuutettu siitä, että he syyttävät sinua tämänpäiväisestä tapauksesta. Siitä saamme kärsiä sekä sinä että myöskin minä, joka olen sinun sukulaisesi ja pitänyt sinua luonani täällä ollessasi. Ja jos he syyttävät minua —», hän vaikeni ja pureskeli kalpeana sormiaan. »Se olisi ikävä juttu ystävillemme, jos minut hirtetään.»
»Se olisi surkea päivä Appinille», lausui Alan.
»Se päivä pyörii nyt päässäni», puhui James. »Voi mies paha, Alan! Sinä ja minä olemme lörpötelleet kuin kaksi mielipuolta!» huusi hän lyöden nyrkkinsä seinään, jotta koko talo kajahti.
»Totta on mitä puhut, ja tämä alamaalais-ystäväni», lausui Alan nyökäyttäen päätään minuun päin, »on puhunut minulle järkeviä asioita. Kumpahan vain olisin totellut häntä.»
»Mutta kuulehan nyt, Alan», jatkoi James entiseen tapaansa. »Jos he panevat minut kiinni, niin silloin juuri tarvitset rahaa. Sillä huolimatta siitä mitä minä ja sinä olemme tässä puhuneet, on meidän kahden tulevaisuus kovin synkkä, kuten käsittänet. Sinä saat vielä nähdä, että minä itse tahdon syyttää sinua; minä tarjoan palkinnon päästäsi; sen teen! Onhan se kyllä ikävä juttu näin läheisten ystävysten kesken, mutta jos minua syytetään tästä kamalasta tapauksesta, tulen minä puolustaumaan. Ymmärrätkö?»
Hän puhui kiihkeästi ja tarttui Alanin takinkaulukseen.
»Kyllä ymmärrän», vastasi Alan.
»Sinun täytyy jättää nämä seudut — jättää Skotlanti — sinun ja sinun alamaalais-ystäväsi! Sillä minä syytän myöskin alamaalais-ystävääsi. Etkös sitä käsitä, Alan, sano, että käsität!»
Alan näytti punastuvan. »Tämä on kovin vaikeaa minulle, joka toin hänet tänne, James», lausui hän nostaen päänsä pystyyn. »Minähän tulen siten petturiksi!»
»Kuule, Alan!» huudahti James. »Katso asioita oikeassa valossa! Hänet leimataan joka tapauksessa syylliseksi. Mungo Campbell syyttää epäilemättä häntä; mitä siis haittaa jos minäkin häntä syytän? Ja sitäpaitsi olen minä, Alan, perheellinen mies.»
Molemmat vaikenivat hetkeksi.
»Ja sitten vielä Alan: tuomarit ovat Campbelleja!» lisäsi James.
»Yksi seikka tässä on huomattava», lausui Alan miettiväisenä, »se nimittäin ettei kukaan tiedä hänen nimeään.»
»Eikä tule koskaan tietämäänkään, Alan! Tuossa on käteni», huudahti James, aivan kuin hän todellakin olisi tiennyt nimeni ja luopui nyt jostain edusta. »Mutta se puku, joka hänellä oli päällään, hänen ikänsä ja ulkomuotonsa ja muut sellaiset seikat? Ne minun ainakin täytynee ilmoittaa!»
»Tuumasi kummastuttavat minua», lausui Alan ankarasti. »Aiotko sinä kavaltaa pojan lahjallasi? Annatko sinä ensin uuden puvun ja sitten petät hänet?»
»Ei, ei, Alan», vastasi James. »Mutta se puku, jonka hän riisui päältään, se, jossa Mungo hänet näki.»
Minusta näytti James kuitenkin pelokkaalta. Hän koetti käyttää kaikkia mahdollisia keinoja hyväkseen, ja uskallanpa väittää, että hän näki koko ajan silmäinsä edessä verivihollisiensa istuvan tuomarinpenkeillä ja hirsipuun tämän näyn taustana.
»No, sir», lausui Alan minuun kääntyen, »mitä sinä tästä sanot? Sinä olet täällä minun kunniallisuuteni turvissa, ja minun asiani on katsoa, ettei mitään tehdä vasten tahtoasi.»
»Minulla on ainoastaan muuan sana sanottavana», vastasin, »sillä tähän sanakiistaan nähden olen kokonaan syrjäinen. Mutta yleisen oikeuskäsitteen mukaan on selvää, että on syytettävä oikeaa henkilöä, tässä tapauksessa siis ampujaa. Lykätkää syy hänen päälleen, usuttakaa vainoojat hänen jälkeensä ja antakaa kunniallisten viattomain ihmisten olla rauhassa.»
Mutta sen kuultuaan huudahtivat Alan ja James kauhistuksesta ja pyysivät minua pitämään suuni tukossa, sillä siitä ei voisi olla puhettakaan. He kysyivät minulta että mitähän Cameronit siitä ajattelisivat — kysymys, josta minulle selvisi, että joku Mamoren Cameroneista oli murhaaja — ja enkö käsittänyt, että poika joutuisi silloin kiinni? »Sitä et selvästi ole tullut ajatelleeksi», tuumivat he niin viattoman totisina, että käteni valahtivat hervottomina sivuilleni ja minä kadotin kaiken toivon mielipiteeni lopullisesta voitosta.
»Vai niin», lausuin, »no syyttäkää sitten minua, kun teitä haluttanee, syyttäkää Alania, syyttäkää Yrjö kuningasta! Kaikki kolme me olemme viattomia ja juuri niistä näyttää nyt kysymys olevan. Mutta, sir», lisäsin Jamesille toinnuttuani ensin suuttumuksestani, »olenhan minä Alanin ystävä, ja jos hänen ystävilleen voin olla avuksi, en vaaroja säikähdä.»
Katsoin parhaaksi antaa suostumukseni jonkun kauniin syyn nojalla, sillä minä näin Alanin käyneen miettiväksi. Ja sitäpaitsi — päättelin itsekseni — heti kun käännän heille selkäni, ottavat he kuitenkin minut mukaan syytöskirjaansa, joko sitten suostun siihen tahi en. Mutta siinä huomasin erehtyneeni. Tuskin olin näet nuo sanat lausunut, kun Jamesin vaimo karkasi ylös tuoliltaan, tuli luoksemme ja itki ensin minun ja sitten Alanin olkaa vasten kiittäen Jumalaa hyvyydestämme hänen perhettänsä kohtaan.
»Sinä, Alan, täytät täten vain luonnollisen velvollisuutesi», sanoi hän. »Mutta tämä poika, joka on vain käymässä täällä ja on nähnyt meidät surkeimmassa asemassa ja rakkaan puolisoni touhuavan kuin armon kerjääjän, poika, jonka oikeuden mukaisesti tulisi jaella käskyjä kuin kuninkaan, — niin, teidän tähtenne on sydämeni surullinen senvuoksi, etten tiedä nimeänne. Mutta onhan minulla teidän kasvonpiirteenne! Ja niin kauan kuin sydämeni tykkii rinnassani, olen ne säilyttävä muistissani, ajatteleva niitä ja siunaava niitä.»
Sen sanottuaan hän suuteli minua ja puhkesi uudelleen niin valtaviin nyyhkytyksiin, että minä jäin aivan häpeissäni seisomaan siihen.
»Jo riittää, jo riittää», lausui Alan hyvin hajamielisen näköisenä. »Päivät valkeavat heinäkuussa kovin aikaiseen. Ja huomenna on Appinissa kova kiire, rakuunoita vilisee, »Cruachan»[1] -huutoja kajahtelee ja punatakkeja juoksentelee kaikkialla. Silloin on sinun ja erittäinkin minun oltava muualla.»
[1] Campbellien käyttämä sotahuuto. Suom. muist.
Jätimme hyvästi ja läksimme jälleen matkalle ohjaten kulkumme vähän enemmän itäänpäin. Yö oli lauhkea ja sysimusta, ja tiemme kulki melkein samanlaisia louhikkoisia seutuja kuin ennenkin.
20 LUKU.
Pako kanervikossa. Louhikossa.
Riensimme eteenpäin milloin juosten milloin kävellen, ja aamupuoleen yötä kiirehdimme yhä enemmän kulkuamme. Vaikka seutu näytti aivan autiolta, oli siellä kuitenkin kumpujen peitossa ihmisten taloja ja mökkejä, joita sivuutimme luullakseni ainakin parikymmentä. Aina kun sellaiselle saavuimme, jätti Alan minut tielle ja meni itse koputtamaan seinään ja puhutteli hetkisen ikkunassa nukkumasta herätettyä asukasta. Tällä tavalla levitettiin tietoja, ja näillä seuduin oli se niin tärkeä velvollisuus, että Alanin henkensä edestä paetessaankin täytyi pysähtyä täyttämään sitä ja niin sukkelaan kulkivat tiedot suusta suuhun, että enemmässä kuin puolessa niistä taloista, joissa kävimme, tiedettiin jo murhasta. Toisissa taas, sen mukaan kuin taampana seisoessani kuulin ja sain selvää vieraasta kielestä, synnytti uutinen enemmän kauhua kuin kummastusta.
Kaikesta kiirehtimisestämme huolimatta alkoi päivä sarastaa meidän vielä ollessa kaukana turvallisemmista paikoista. Olimme silloin muutamassa tavattoman laajassa, kallionlohkareitten peittämässä laaksossa, jonka läpi virtasi kuohuva joki. Jylhät vuoret ympäröivät laaksoa, eikä siinä kasvanut puita eikä ruohoa. Jälkeenpäin olen arvellut, että se arvattavasti oli Glencoen laakso, sama, jossa tuo verinen taistelu Wilhelm kuninkaan aikana taisteltiin. Mutta mitä seutuja me yleensä samoilimme, en vieläkään tiedä, sillä me seurasimme milloin oikoteitä, milloin taas teimme pitkiä kierroksia. Kulkumme oli sitäpaitsi kiireellistä ja enimmäkseen yön aikaan, ja paikannimet, joita kysyin, olivat geelinkielisiä, joten ne ovat sitä helpommin unehtuneet.
Päivän ensimäinen kajastus valaisi siis silmäimme eteen mainitun kolkon paikan, ja minä näin Alanin rypistävän otsaansa.
»Tämä ei ole minulle eikä sinulle sopiva paikka», lausui hän. »Tänne he asettuvat vahtimaan.»
Niin sanoen läksi hän juoksemaan entistään kiivaammin alas joen rantaan erääseen paikkaan, missä kolme kallionlohkaretta jakaa joen kahteen haaraan. Vesi syöksyi uomassaan kumeasti pauhaten, ja putouksen päälle muodostivat hyrskyt ohuen sumuvaipan. Alan ei katsahtanut puolelle eikä toiselle, vaan hyppäsi suoraapäätä keskimmäiselle kalliolle ja heittäytyi siellä nelinkontin pysähtyäkseen vauhdistaan. Kallio oli näet pieni ja hän oli nähtävästi viskautunut sen toiselle laidalle. Tuskin oli minulla aikaa välimatkan mittaamiseen tai vaanivan vaaran ajattelemiseen, kun jo olin syöstäytynyt hänen jälkeensä ja hän oli ottanut vastaan ja seisauttanut minut.
Siinä nyt seisoimme rinnatusten pienellä, hyrskyistä liukkaalla kalliolla. Edessämme oli vielä leveämpi kuilu ja joka suunnalla viskoi vihainen virta vesisuihkuja ilmaan. Nähdessäni missä olin valtasi minut lamauttava pelko ja minä vein käden silmieni eteen. Alan tarttui minuun ja ravisti minua. Näin hänen puhuvan, mutta vesiputouksen ärjynnältä ja hämmentyneeltä mielentilaltani en kuullut mitään. Näin vain, että hän oli kiukusta punaisena, ja että hän polki jalkaa kallioon. Samalla silmänluonnilla näin myöskin ohitse kiitävän veden ja ilmassa leijailevan sumun; mutta sitten suljin silmäni ja ruumistani puistatti.
Seuraavassa tuokiossa oli jo Alan asettanut viinapullon huulilleni ja pakottanut minut juomaan. Viina ajoi veren takaisin päähäni. Asettaen kätensä torvelle suunsa eteen hän karjaisi sitten korvaani: »Hyppää tai huku!» ja kääntyen selin minuun hän hyppäsi virran toisenkin haaran yli ja pääsi onnellisesti rannalle. Olin nyt yksinäni kalliolla, jossa siten oli minulla parempaa tilaa. Paloviina suhisi korvissani. Äskeinen esimerkki oli vielä tuoreena edessäni ja ymmärrykseni kyllin selvä käsittääkseni, että nyt tai ei koskaan oli minun hypättävä. Kyyristäydyin alas ja ponnistin eteenpäin tuolla epätoivoisella kiukulla, joka on joskus antanut minulle voimia rohkeuteni pettäessä. Ainoastaan käteni ulottuivat kuitenkin perille. Ne luiskahtivat irti rantakalliosta, tarttuivat jälleen siihen kiinni ja taas luiskahtivat. Soluin jo alas joen uomaan päin kun Alan sai minusta kiinni, ensin tukasta, sitten kauluksesta ja kiskoi minut ylös kalliolle.
Sanaakaan virkkamatta hän puhaltui uudelleen juoksuun ja minun täytyi kompuroida jaloilleni ja lähteä juoksemaan hänen jälkeensä. Olin ennenkin ollut väsynyt, mutta nyt tuntui koko ruumiini olevan kipeä ja aivan kuin möyhyksi piesty, ja sitäpaitsi olin vielä paloviinasta hiukan juovuksissa. Juoksuni oli horjuvaa ja pistokset alkoivat käydä niin ankariksi, että olivat vähällä masentaa minut kokonaan. Kun Alan viimein pysähtyi muutaman tavattoman suuren kiven juurelle, joita siinä paikassa oli suuri joukko, ei se suinkaan ollut David Balfourille liian aikaiseen.
Sanoin, että kivi oli tavattoman suuri, mutta oikeastaan niitä olikin siinä kaksi, jotka ylhäällä vetäytyivät yhteen. Molemmat ne olivat noin kaksikymmentä jalkaa korkeat ja näyttivät ensi silmäyksellä mahdottomilta kavuta ylös. Alankin (vaikka hänellä voi sanoa olleen neljä kättä) sai tehdä kaksi onnistumatonta kiipeemis-yritystä. Vasta kolmannella, ja silloinkin vain noustuaan olkapäilleni ja ponnistettuaan niistä niin voimakkaasti, että luulin solisluuni taittuneen, hän pääsi ylös. Päästyään kivelle hän laski nahkavyönsä alas ja sen ja parin kivensyrjässä löytyvän pienen nikaman avulla kapusin hänen vierelleen.
Nyt älysin, miksi sinne olimme kiivenneet. Nämä kaksi kivenmöhkälettä, jotka ylhäältä olivat koverot ja vinosti yhteen kallistuneet, muodostivat näet teevadin kaltaisen syvennyksen, jossa kolme tai neljä miestä voi maata piilossa.
Koko aikana ei Alan ollut virkkanut sanaakaan. Oli vain juossut ja kapuillut niin vihaisella ja mielettömällä kiireellä, että minä arvasin hänen pelkäävän pahasti jotain epäonnistumista. Kalliollekaan päästyämme ei hän suutaan avannut eikä edes lieventänyt ryppyjä otsallaan, heittäytyi vain pitkälleen ja kohottaen ainoastaan toisen silmänsä rintavarustuksemme yläpuolelle, tarkasteli ympärillemme kaikkiin ilmansuuntiin. Aamu oli jo valennut aivan kirkkaaksi. Me näimme laakson kiviset seinämät, sen louhikkoisen pohjan ja joen, joka koskisena virtasi laaksoa pitkin. Mutta missään ei näkynyt ihmisasunnosta kohoavaa savua, eikä yhtään elävää olentoa, lukuun ottamatta muutamia, erästä vuorennyppylää kierteleviä, kirkuvia kotkia.
Vihdoinkin kirkasti hymy Alanin kasvoja.
»No nyt meillä on onnistumisen toivoa», lausui hän ja silmäillen minua mielihyvällä lisäsi sitten: »Et sinä ole oikein reipas hyppääjä.»
Arvattavasti näytin loukkaantuneelta hänen arvostelustaan, koska hän jatkoi paikalla: »No vähät siitä väliä! Pelätä yritystä ja kuitenkin tehdä se, se todistaa että mies on mitä urhein. Ja olihan siinä sitäpaitsi vettä, ja vesi on ainetta, joka pelottaa minuakin. Ei, ei sinun tarvitse hävetä, vain minun.»
Kysyin minkävuoksi.
»Minkäkö vuoksi!» vastasi hän. »Minä olen tänä yönä ollut aikamoinen pässinpää. Ensiksikin eksyin väärälle tielle, eksyin Appinissa, omassa kotiseudussani. Sentähden yllätti meidät päivä paikassa missä meidän ei koskaan olisi pitänyt olla. Siitä hyvästä on asemamme tässä kivellä vähän vaarallinen ja kirotun epämukava. Toiseksi — ja se on kaikesta pahinta miehelle, joka on niinkin paljon samoillut kanervikkoja kuin minä — olen lähtenyt ilman vesipulloa, ja koko pitkä kesäpäivä täytyy meidän nyt lojua tässä ilman mitään muuta juomaa kuin paloviina. Ajattelet ehkä, että se on vähäpätöinen asia, mutta ennen yön tuloa, David, saan kyllä sinulta siitä kuulla.»
Halusin jälleen kunnostaa itseäni ja tarjouduin juoksemaan joelle ja täyttämään pullon vedellä, jos hän ensin tahtoi tyhjentää siitä viinan.
»Enpä mielelläni heittäisi viinaakaan hukkaan», vastasi hän. »Se on tehnyt sinulle suuren palveluksen tänä yönä. Muussa tapauksessa — se on minun vähäarvoinen mielipiteeni — aikailisit sinä vieläkin tuolla vesikivellä. Ja, mikä on vielä tärkeämpää, sinä olisit vielä voinut huomata, kun olet niin teräväjärkinen, että Alan Breck Stewart käveli ehkä tavallista kiivaammin.»
»Sinäkö!» huudahdin. »Sinähän juoksit, minkä käpälästä pääsi!»
»Niinkö?» vastasi Alan. »No, sama se. Ole vain siinä uskossa. Silloin ei ollut aikaa siekailemiseen. Ja nyt olemme puhelleet kylliksi. Laittaudu sinä, poika, levolle, minä vahdin.»
Noudatin kehotusta ja panin maata. Ylhäälle kallionlohkareitten väliin oli kasaantunut vähän sammaleista multaa, jossa kasvoi joitakuita sananjalkoja. Siinä oli nyt vuoteeni. Viimeinen ääni, minkä kuulin, oli kotkien kirkuminen.
Luullakseni oli kello yhdeksän tienoilla aamua, kun minut herätettiin jotenkin kovakätisesti, ja minä huomasin Alanin painavan kättään suutani vasten.
»Hsst!» kuiskasi hän. »Sinä kuorsasit.»
»No, onko se nyt niin vaarallista?» tokaisin, kummastellen hänen kasvojensa hätäistä ja synkkää ilmettä.
Hän kurkisti kiven särmän yli ja viittasi minua tekemään samoin.
Päivä oli nyt kirkas ja kuuma, ja taivas pilvetön. Laakso levisi allamme selväpiirteisenä kuin kuvataulu. Noin puolen mailin[1] päässä rannasta oli punatakkien leiripaikka. Sen keskellä leimusi suuri nuotio, jonka ääressä muutamia miehiä hommasi keittopuuhissa. Lähellä sitä, muutaman meidän kivemme korkuisen kallion laella seisoi vahti. Hänen aseensa välkkyivät auringon paisteessa. Pitkin joenrantaa näkyi toisia vahteja, jotka oli asetettu toisin paikoin tiheään toisin taas harvempaan. Muutamia heistä oli sijoitettu, kuten nuo ensin mainitsemanikin, korkeammille paikoille, toiset taas maahan, jossa he astuskelivat edestakaisin. Kauempana, laakson yläpäässä, jossa maa oli aukeampaa, oli vahtiketjun jatkona hevosmiehiä, joiden näimme siellä ratsastelevan edestakaisin. Alempana laaksossa oli jalkaväkeä, mutta kun joki siellä, yhdyttyään erään sivuhaaran kanssa, äkkiä leveni, oli heitä vain hyvin harvassa eivätkä he vahtineetkaan muuta kuin kaalamoita ja kiviä joiden avulla olisi voinut päästä joen yli.
[1] Mile (maili) = Englannin maapeninkulma, = vähän yli 1 1/2 kilometriä. Suom. muist.
Kerran vain katsahdin tätä ja painauduin takaisin vuoteelleni. Tuntui vähän kummalliselta nähdä nyt laakson, joka auringon noustessa oli aivan autio, aseita välkkyvän ja punaisia takkeja ja polvihousuja vilisevän.
»Siinä nyt näet», sanoi Alan. »Tätä minä juuri pelkäsin, että he nimittäin asettuvat joen puolelle vahtiin. Noin pari tuntia sitten alkoi heitä tulla, ja sinä, mies, olet vain nukkunut raskaasti! Paikkamme on tässä vaarallinen. Jos he nousevat vuorelle, voivat he helposti keksiä meidät kaukoputkella. Mutta jos he pysyttelevät vain laaksossa, ei meillä ole hätää. Vahteja on joen alapäässä harvemmassa, ja yön tultua koetamme pujahtaa heidän ohitsensa.»
»Mitäs me teemme siihen asti?» kysyin.
»Lojumme tässä ja paistumme», vastasi Alan.
Ja »paistumista» olikin koko päivä. Täytyy muistaa, että me makasimme paljaalla kivellä kuin pannukakku lautasella. Päivä paahtoi meitä säälimättä, ja kivi kuumeni niin, että siihen tuskin voi koskea. Pienellä sananjalkojen peittämällä maatumalla, joka pysyi vähän viileämpänä, ei ollut sijaa kuin yhdelle kerrallaan. Vuorotellen makasimme paljaalla kalliolla, ja siinä oli jotenkin samanlaisessa asemassa kuin marttyyri, jota kidutettiin tuliraudoilla. Tulin ajatelleeksi miten merkillistä oli, että samassa ilmanalassa, ainoastaan muutaman päivämatkan päässä, voi kärsiä niin julmasti ensin kylmästä saarellani ja nyt kuumuudesta tällä kalliolla.
Koko aikana oli meillä karvas paloviina ainoana juomisena ja sen nauttiminen pahensi vain tilaamme. Pulloa koetimme pitää niin kylmänä kuin mahdollista hautaamalla sen multaan, ja kostuttamalla sitten viileällä viinalla rintaa ja ohimoitamme saimme vähän helpotusta.
Sotamiehet tarkastelivat koko päivän laakson pohjaa, milloin vaihtaen vahtivuoroja, milloin taas pienissä joukoissa samoillen kallionlohkareitten välissä. Niitä oli taajalti ja tiheässä, joten miehen etsiminen niiden seassa oli samaa kuin hakea neulaa heinätukosta. Ja kun heidän tehtävänsä oli niin toivoton, olivat he sitä huolimattomampia. Näimme tuontuostakin sotamiesten viiltävän kanervikkoa pistimillään ja kylmä väristys kävi silloin ruumiini läpi. Toisinaan he kiertelivät meidänkin kiveämme ja silloin uskalsimme tuskin hengittääkään.
Kuta pitemmälle päivä ehti, sitä hitaammin ja vaivaloisemmin kuluivat meiltä tunnit kivellä. Alustamme kävi näet yhä kuumemmaksi ja auringonpaahde yhä sietämättömämmäksi. Lisäksi täytyi kärsiä pyörrytystä, pahoinvointia ja luuvalon tapaisia tuimia pistoksia. Mieleeni muistuivat silloin, ja ovat usein jälestäpäinkin muistuneet, skottilaisen virtemme säkeet:
"Sua kuuvaloyö ei järjiltä lyö,
ei päivän aurinko pistä."
Ja todellakin suojeli meitä ainoastaan Jumalan armeliaisuus auringonpistoksesta.
Lopulta, noin kello kahden aikana, kävi olomme aivan sietämättömäksi, ja meidän täytyi nyt kestää kiusausta yhtä hyvin kuin kipujakin. Aurinko oli näet jo painunut hiukan länteen ja loi kiven itäpuolelle vähän varjoa. Sillä puolen oli myöskin sotamiesten katseilta turvassa.
»Kuolema kuin kuolema!» lausui Alan, ja pudottautui kiven särmän yli alas varjonpuolelle.
Hetkeäkään kadottamatta seurasin häntä ja putosin pitkin pituuttani maahan, niin heikko ja niin pyörryksissä olin pitkällisestä kitumisesta. Siinä viruimme sitten tunnin tai pari, velttoina kuin lankavyyhti. Ruumistamme pakotti kiireestä kantapäähän, ja jokainen sotamies joka vain olisi osunut sinne, olisi keksinyt meidät. Ketään ei kuitenkaan tullut kiven sille puolen. Kaikki sivuuttivat kiven vastakkaiselta puolelta, joten se nytkin oli meidän suojamme.
Vähitellen palautuivat voimamme, ja sotamiehet kun nyt pysyttelivät lähempänä jokea, ehdotti Alan, että koettaisimme lähteä liikkeelle.
Ainoastaan yksi seikka pelotti minua tänä hetkenä, ja se oli takaisin kivelle nouseminen. Kaikki muu oli minulle tervetullut. Laittauduimme siis viivyttelemättä lähtökuntoon ja aloimme hiipiä kiveltä kivelle, vuoroin madellen niiden suojassa vatsallamme, vuoroin juosten sydän kurkussa toisen taa.
Tarkasteltuaan pintapuolisesti tämän puolen laaksoa, ja ollen ehkä vähän uneliaita kuumuudesta, eivät sotamiehet enää olleet niin valppaita, vaan nukkuivat paikoillaan tai pitivät ainoastaan joen pengermiä silmällä. Vältellen laakson pohjaa ja painuen samalla, vuoria kohti, etäännyimme taukoamatta heidän läheisyydestään. Mutta tämä yritys oli vaikein mihin koskaan olen ryhtynyt. Siinä olisi pitänyt olla silmiä sadottain joka paikassa ruumista, pysyäkseen piilossa tällä epätasaisella maalla ja niin taajaan sijoitetun vahtijoukon silmänkantamilla. Aukean paikan yli juostessa ei tullut yksistään nopeus kysymykseen, vaan täytyi myöskin silmänräpäyksessä saada selville paikan asema ja jokaisen kiven vakavuus, jolle jalkansa laski. Ilma oli näet nyt niin tyyni, että kiven vierähtäminenkin kajahti kuin pyssynlaukaus ja kaiku toisteli sitä kukkuloiden ja kumpujen välissä.
Auringon laskuun olimme niinkin hitaasti kulkien päässeet hyvän matkaa eteenpäin, vaikka kallionlohkareelle asetettu vahti näkyi vielä aivan selvään. Mutta silloin tapasimme jotakin, joka hälvensi kaiken pelkomme. Se oli syvä kuohuinen puro, joka tässä kohti muodosti putouksen, yhtyäkseen alempana olevaan jokeen. Purolle päästyämme heittäysimme maahan ja pistimme pään ja olkapäät veteen, enkä voi sanoa kumpi tuntui suloisemmalta, puistutusko, joka kävi ruumiin läpi kylmän veden virratessa päällemme vaiko nautinto, jolla vettä joimme.
Kun rantatörmät estivät meidät näkymästä sotamiehille, makasimme siinä kaikessa rauhassa, joimme yhä uudelleen ja uudelleen, valelimme rintaamme ja annoimme käsiemme viiltää virrassa, kunnes kylmä rupesi niitä vihavoimaan. Virkistyimme siitä ihmeellisesti ja otimme lopulta jauhopussin esiin ja laitoimme rautaisessa pannussa »drammachia». Vaikka se on ainoastaan kylmään veteen sekoitettuja kaurajauhoja, tulee siitä kyllin hyvä ateria nälkäiselle miehelle, ja milloin ei ole tuliaineita tahi sattuu, kuten nyt me, sellaiseen asemaan, ettei voi tulta tehdä, on se kanervikon kulkijain paras auttaja.
Heti kun yön varjot alkoivat laskeutua läksimme jälleen taipaleelle. Alussa etenimme yhtä varovasti kuin ennenkin, mutta sitten rohkeammin, kävellen suorina ja pitkin askelin. Kulkumme oli hyvin vaivaloista, kun täytyi milloin kiivetä ylös jyrkkiä vuorenrinteitä, milloin kapuilla kuilujen partaita pitkin. Auringon laskettua oli taivas vetäytynyt pilveen ja yö oli pilkkoisen pimeä. Väsymystä en sanottavasti tuntenut, mutta sen sijaan alati pelkäsin putoavani tai luiskahtavani alas rinteiltä, eikä minulla matkan suunnasta ollut aavistustakaan.
Vihdoin nousi kuu ja näki meidän vieläkin pysyvän tiellä. Kuu oli loppupuoliskolla ja enimmäkseen pilvien peitossa. Mutta hetkisen kuluttua se pilkisti esiin ja näytti minulle joukon mustia vuorenhuippuja. Kaukana allamme välkkyi sen valo kapean merenlahdelman pinnalla.
Molemmat silloin pysähdyimme, minä hämmästyneenä löytäessäni itseni korkealta, ja kuten minusta näytti pilvien päällä kävelemästä. Alan taas määrätäkseen suuntamme.
Hän oli nähtävästi mielissään ja varma siitä että olimme poissa kaikkien vainoojiemme kuuluvilta, sillä koko loppuosan öisestä marssistamme hän kulutti viheltäen sotaisia, reippaita ja surullisia sävelmiä, tanssikappaleita, jotka panivat jalan kepeämmin nousemaan, minun eteläisen kotiseutuni säveliä, jotka saivat minut halajamaan kotiin seikkailuiltani. Ja nämä kaikki olivat matkatovereinani jylhässä, synkässä ja autiossa vuoristossa.
21 LUKU.
Pako kanervikossa. Corrynakieghin rotko.
Heinäkuun alussa valkenevat päivät kyllä aikaiseen, mutta oli vielä pimeä saapuessamme määräpaikkaamme rotkolle muutaman korkean vuoren laella. Rotkon läpi juoksi puro ja sen toisella puolen oli kallioon muodostunut matala luola. Koivuja kasvoi siellä harvahkona, kauniina metsänä, mutta kauempana ne vaihtuivat mäntyihin. Puro oli täynnä taimenia, ja metsä sepelkyyhkysiä. Vuoren aukealla puolen isokuovit viheltelivät lakkaamatta ja käkiä siellä oli niinikään lukuisasti. Rotkon suulta näkyi osa Mamoria ja merenlahti, joka eroitti sen Appinista. Olimme niin huimaavan korkealla, että maiseman katselemisesta riitti minulle koko ajaksi ihmettelemistä ja ihailemista.
Rotkon nimi oli Corrynakiegh, ja vaikka se oli niin korkealla ja niin lähellä merta että pilvet sen usein peittivät, oli se ylipäänsä miellyttävä paikka, ja ne viisi päivää, jotka siinä vietimme kuluivat onnellisesti.
Luola oli makuuhuoneemme ja vuoteemme laitoimme kanervapehkoista, joita sitävarten kävimme leikkaamassa. Peittona meillä oli Alanin päällystakki. Muutamassa puron polvessa oli suojaisa syvennys, jonne uskalsimme laittaa pienen nuotion. Sen ääressä lämmittelimme itseämme, milloin pilvet peittivät rotkon, keitimme kaurajauhovellimme ja paistoimme pienet taimenet, jotka pyydystimme käsin purosta kivien alta ja rantaonkaloista. Se olikin meidän pääasiallisena toimena ja huvituksena. Paitsi sitä, että jauhomme säästyivät siten pahempien päivien varalle, kului meiltä aika hauskasti kun vyötäisiin asti alastomina pulikoimme purossa pyydystäen kilvan kaloja. Suurimmat taimenet, mitkä saimme, olivat noin neljännesnaulan painoisia. Mutta ne olivat rasvaisia ja hyvänmakuisia, ja kun ne paistoi hiilillä, puuttui ainoastaan suolaa, jotta olisi saanut oikein herkkuruuan.
Väliaikoina Alan opetti minua miekan käyttöön, sillä kunnottomuuteni siinä kiusasi häntä. Sitäpaitsi luulen hänen hyvinkin mielellään ryhtyneen harjoitukseen, jossa hän oli niin paljon minua etevämpi, kun minä kalastuksessa vein hänestä joskus voiton. Miekkailua hän käytti oikeastaan rangaistuksena, sillä koko harjoitusten ajan hän haukkui minua jotenkin hillittömästi ja ahdisti niin ankarasti, että luulin hänen jo lävistävän minut miekallaan. Usein teki mieleni livistää pakoon, mutta seisoin kuitenkin paikallani ja opin siten ainakin pysymään varman näköisenä puolustusasennossa, joka usein on kaikki mitä tarvitaan. Vaikka siten en koskaan ollut vähääkään opettajani mieliksi, en sentään ollut aivan tyytymätön itseeni.
Sillä ei tarvitse luulla että olisimme unhottaneet päätarkoituksemme, pakenemisen.
»Kotvan kestää», lausui Alan minulle ensimäisenä aamuna, jonka rotkossa vietimme, »ennenkuin punatakeille pälkähtää päähän etsiä meitä Corrynakieghistä. Meidän on nyt sentähden lähetettävä sana Jamesille, jotta hän hankkii meille rahat.»
»Mutta millä tavoin saamme viestin hänelle?» kysyin. »Olemmehan täällä autiossa seudussa. Emme uskalla sitä vielä jättää, eivätkä kai linnutkaan rupea sanansaattajiksemme. En ymmärrä miten on meneteltävä.»
»Etkö?» vastasi Alan. »Kylläpä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä!»
Sen sanottuaan hän vaipui ajatuksiinsa tuijottaen hiillokseen. Hetken perästä hän otti puunpalasen, muodosteli siitä ristin ja mustasi sen haarukat hiilellä. Sitten hän katsoi vähän arasti minuun ja lausui:
»Etköhän lainaisi minulle nappiani? Lahjan takaisin pyytäminen ei kyllä ole tavallista, mutta minä tunnustan, etten mielelläni leikkaisi toista nappia».
Annoin hänelle napin. Sen hän pujotti päällystakistaan repimäänsä vaatekaistaleeseen, jolla oli sitonut ristin kokoon, ja kiinnitettyään siihen vielä pienen koivun- ja petäjänlehvän, hän katseli laitostaan tyytyväisenä.
»Vähän matkan päässä täältä on pieni Koalisnacoan niminen kylä. Siellä asuu muutamia minun ystäviäni, joiden käsiin voin uskoa henkeni, ja toisia, joista en ole niin varma. Katsos nyt, David. Meidän päistämme luvataan palkinto. Jameskin lupaa niistä palkinnon, ja mitä Campbelleihin tulee, niin he eivät koskaan säästä rahaa, milloin vain on kysymys jonkun Stewartin vahingoittamisesta. Jos asiat toisin olisivat, voisin milloin tahansa mennä Koalisnacoaniin ja uskoa henkeni heidän käsiinsä yhtä helposti kuin ottaa jonkun omiin turviini.»
»Mutta asiain tällä kannalla ollessa?»
»Silloin minä käyn siellä kenenkään näkemättä», vastasi Alan. »Kaikkialla on huonoja, ja mikä pahinta, heikkoja ihmisiä. Pimeän tultua hiivin siis kylään ja asetan tämän tekeleeni John Breck Maccollin ikkunaan. Hän on hyvä ystäväni ja Appinin »bouman».[1]
[1] Boumanneiksi nimitettiin Skotlannissa tilan vuokraajia, jotka ovat ruvenneet isännän kanssa yhtiöön ja jakavat hänen kanssaan maatilan tulot. Suom. muist.
»Aivan kernaasti voit sen tehdä», lausuin. »Mutta jos hän sen löytääkin, niin mitä on hänen siitä ajateltava?»
»Toivon, että hän olisi vähän teräväjärkisempi mies, sillä pelkäänpä pahoin ettei hän paljoakaan siitä käsitä! Mutta näin olen minä ajatellut. Tämä risti vivahtaa vähän arpakapulaan, jonka kiertäminen meidän klaaneissamme merkitsee kokoontumista. Vielä hän ymmärtää aivan hyvin, ettei klaani aio tehdä kapinaa, kun kapula on asetettu ikkunaan ilman minkäänlaista kirjoitusta. Hän tuumii siis: »Klaani ei aio tehdä kapinaa, mutta jotakin tämä merkitsee.» Silloin hän huomaa nappini, joka on ennen ollut Duncan Stewartin, ja ajattelee: »Duncanin poika on kanervikossa ja tarvitsee minua.»
»Saattaa niin käydä», sanoin minä. »Mutta vaikka hän arvaisikin tarkoituksen, on Forthin ja tämän välillä hyvä joukko kanervikkoa.»
»Se on aivan totta», vastasi Alan. »Mutta silloin huomaa John Breck koivun ja männyn lehvät, ja päättää — jos hänellä on vähänkään järkeä, jota minä epäilen — että »Alan piileskelee metsässä, jossa kasvaa sekä koivuja että petäjiä». Sitten hän lisää: »Sellaista metsää ei näillä seuduin ole monessa paikassa», ja tulee luoksemme Corrynakieghiin. Ja jos hän ei tule, niin periköön piru hänet, sama se minulle, sillä silloin ei hän ansaitse edes suolaa velliinsä.»
»Kas vain», sanoin tehden hänestä vähän pilkkaa, »oletpa sinä aika kekseliäs! Mutta eikö sinulle olisi yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle muuan sana?»
»Sepä mainio huomautus, Mr Balfour», hän vastasi tehden vuorostaan minusta pilaa. »Tosiaankin olisi minulle paljon yksinkertaisempaa kirjoittaa hänelle, mutta sen lukeminen olisi John Breckille hankala juttu. Hänen pitäisi ensin käydä koulua pari kolme vuotta ja mahdollisesti väsyisimme me odottamiseen.»
Samana yönä Alan vei arpakapulan kylään ja asetti sen John Breckin ikkunaan. Takaisin tullessaan hän oli levoton, sillä koirat olivat ruvenneet haukkumaan ja ihmisiä juossut asunnoistaan ulos. Luulipa hän kuulleensa aseidenkin kalinaa ja nähneensä yhden punatakin muutamalla ovella. Koko seuraavan päivän oleksimme sentähden metsän reunassa, ja pidimme tarkasti vahtia voidaksemme, jos tulija oli John Breck, ohjata hänet heti luoksemme, tai jos se oli punatakki, hyvissä ajoin paeta.
Puolenpäivän tienoissa huomasimme miehen kiertelevän aukeaa vuorenrinnettä ylös ja varjostaen kädellään silmiään katselevan tullessaan ympärilleen. Heti kun Alan hänet huomasi, vihelsi hän. Mies kääntyi ja tuli jonkun matkaa meitä kohti. Alan vihelsi toisen kerran ja mies tuli lähemmäksi. Sillä tavalla ohjasimme hänet vähitellen luoksemme.
Hän oli ryysyinen, hurjannäköinen, parrakas mies, iältään noin neljänkymmenen vaiheilla, rokonarpien rumentama ja näytti sekä tuhmalta että julmalta. Vaikka hän puhui huonosti ja murteellisesti englanninkieltä, pyysi Alan kuitenkin — seuraten entistä kaunista tapaansa, milloin minä olin läsnä — ettei hän puhuisi geelinkieltä. Mahdollista on, että vieras kieli sai hänet näyttämään vielä hitaammalta kuin hän oikeastaan olikaan; mutta minusta vain näytti, ettei hänellä ollut paljon halua auttaa meitä ja että sekin vähä oli pelosta ja pakosta.
Alan tahtoi häntä viemään sanan Jamesille, mutta »boumanni» ei siitä tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Minä unhotan sen», kirkui hän ja vaati vain kirjettä, muuten hän uhkasi jättää meidät oman onnemme nojaan.
Nyt arvelin Alanin joutuneen ymmälle, sillä kirjoitusneuvoja ei meillä tässä erämaassa ollut. Mutta hän olikin nokkelampi kuin luulinkaan. Hän etsi metsästä sepelkyyhkysen siipikynän, josta sitten muodosti kynän. Mustetta hän laittoi sekoittamalla ruutia veteen, ja repäisten nurkan ranskalaisesta sotilasvaltakirjastaan, jota hän kuletti taskussaan kuin mitäkin hirsipuusta suojelevaa taikakalua, hän istuutui kirjoittamaan seuraavat rivit:
»Rakas sukulaiseni. — Tee hyvin ja lähetä tämän tuojan mukana rahat siihen paikkaan, jonka hänelle olen ilmoittanut.
Sinun uskollinen serkkusi,
A. S.»
Kirjelmän hän uskoi miehelle, joka lupasi kiirehtiä niin paljon kuin suinkin ja läksi kirjeineen laskeutumaan alas kummulta.
Kolme kokonaista päivää oli hän poissa, mutta noin kello viiden aikaan kolmannen päivän illalla kuulimme metsästä vihellyksen, johon Alan vastasi. Heti ilmestyi »boumanni» puron rannalle etsien meitä silmillään oikealta ja vasemmalta. Hän ei ollut nyt niin pahantuulisen näköinen kuin ennen ja epäilemättä hän olikin hyvillään saatuaan niin vaarallisen tehtävänsä loppuun suoritetuksi.
Seudun uutisina hän kertoi, että maa oli täynnä punatakkeja, että aseita oli löydetty ja ihmisiä sentähden saatettu joka päivä onnettomuuteen, että James ja hänen palvelijansa oli, rikokseen osallisuudesta epäiltyinä, pistetty Fort Williamin vankilaan. Kaikille suunnille tuntui ilmoitellun, että Alan Breck oli ampuja, ja hänestä ja minusta oli levitetty julistus, jossa luvattiin meistä sadan punnan palkinto.
Nämä olivat meille mitä ikävimpiä uutisia, ja lyhyt kirjelmä, jonka rouva Stewart oli John Breckin mukana lähettänyt, oli läpeensä haikeaa valitusvirttä. Siinä hän pyysi hartaasti Alania välttämään kiinnijoutumista, vakuuttaen, että jos hän kerran joutuu sotamiesten käsiin, ovat sekä hän että James mennyttä kalua. Rahasumma, jonka hän lähetti, oli kaikki minkä hän oli saanut kerjätyksi tai lainatuksi, ja hän rukoili Jumalaa, että tulisimme sillä toimeen. Lopuksi — kirjoitti rouva — liitti hän mukaan julistuksen, jossa meistä puhuttiin.
Sitä paperia tarkastimme uteliaisuudella ja pelolla — aivan kuin olisimme katsoneet peiliin ja samalla vihollisen pyssyn suuhun saadaksemme selville onko hänellä todellakin tosi mielessä. Alanin tuntomerkeiksi oli siinä ilmoitettu: »pieni, rokonrikkoma ja notkealiikkeinen mies, iältään kolmenkymmenen viiden vaiheilla, päässä sulitettu hattu, pukunaan ranskalainen, sinivärinen ja hopeanapeilla varustettu silkkinuttu, jonka koruompelukset ovat jo suurimmaksi osaksi vaalenneet, punaiset liivit ja mustat, nukkakankaasta tehdyt polvihousut». Minusta oli sanottu: »suuri, vahva, noin kahdeksantoista vuotias poika, päällä vanha, hyvin repaleinen sininen nuttu, vanha ylämaalais lakki, pitkät, kotikutoiset liivit, siniset polvihousut; kintut paljaat, kengät alamaalaista kuosia ja kärjistä rikki, puhuu alamaalaisten tavoin, ja on parraton».
Alan oli mielissään, kun hänen komeutensa oli hyvin muistettu ja niin tarkoin kerrottu. Koruompeluksista lukiessaan hän vain käänsi katseensa paperista niihin vähän loukkaantuneen näköisenä. Mitä minuun tuli tarjosin minä mielestäni julistuksen mukaan surkean näyn. Mutta toisekseen olin siitä hyvillänikin, sillä vaihdettuani entiset ryysyni pois, ei kuvaus enää ollut vaarallinen, vaan paremminkin päinvastoin.
»Alan, sinun pitäisi vaihtaa pukua», huomautin.
»Eikö mitä», vastasi hän. »Minulla ei ole toisia vaatteita. Näyttäisipä se somalta jos palaisin Ranskaan »bonnetti»[1] päässä!»
[1] Ylämaalaisten kansallispukuun kuuluva kankaasta tehty lieriömäinen lakki. Suom. muist.
Tämän hänen vastauksensa johdosta tulin ajattelemaan, että jos eroan Alanista ja hänen kielittelevistä vaatteistaan, minun ei tarvitse pelätä kiinnijoutumista, vaan voin liikkua julkisesti asioillani. Eikä siinä kaikki, sillä jos otaksutaan, että minä joudun yksinäni kiinni, ei minua vastaan ollut mitään syytöksiä, mutta jos joudun tuon murhaajaksi luullun miehen seurassa vangiksi, oli asemani hyvin vakava. Näistä mietteistäni en kyllä kehdannut virkkaa mitään, mutta sellaisia ajatuksia liikkui kuitenkin mielessäni.
Näitä seikkoja tulin ajatelleeksi vieläkin enemmän, kun sanansaattajamme veti esiin viheriän kukkaron, jossa oli neljä guineaa kullassa ja vähää vaille guinea hopearahoissa. Summa oli kyllä suurempi kuin minun. Mutta Alanin olikin vähän vaille viidellä guinealla päästävä aina Ranskaan asti, ja minun vaille kahdella vain tälle puolen Queensferryn. Jos kaikki otetaan huomioon, ei Alanin seura ollut minulle ainoastaan hengenvaarallinen, vaan myöskin kukkaroani rasittava.
Mutta niin ei kunniallinen seuralaiseni ajatellut. Hän luuli vain palvelevansa, auttavansa ja suojelevansa minua. Mitä minun oli siis tekeminen muuta kuin pysyä ääneti ja tyynenä tyytyä osaani!
»Onhan tämä vähän pienenlainen summa», tuumi Alan pistäen rahat taskuunsa, »mutta eikö tuo riittäne tarpeisiini. Jos nyt te, John Breck, tahdotte antaa minulle nappini, lähdemme tämän kunnon miehen kanssa matkalle.»
Mutta »bouman», harailtuaan ensin karvoista tehdyssä pussissaan, joka ylämaalaisten tapaan riippui hänellä etupuolella — jalassa oli hänellä sitävastoin alamaalaisten merimieshousut — alkoi mulkoilla pahasti silmillään ja sanoi lopuksi: »Minä olen tainnut kadottaa sen.»
»Mitä!» ärjäisi Alan, »oletko sinä hukannut minun nappini, jonka olen saanut isältäni? Silloin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että tämä oli pahin päivätyö, minkä kuuna kulloisna ikänäsi olet tehnyt.»
Puhuessaan Alan pani kädet polvilleen ja katsoi mieheen ivahymy huulillaan ja silmissä välke, joka ennusti pahaa hänen vihollisilleen.
Mahdollista on että mies puhui totta, mahdollista myöskin että hän aikoi pettää, mutta huomaten sitten olevansa autiossa seudussa yksin meitä kahta vastaan, katsoi hän itselleen parhaimmaksi turvautua totuuteen. Pääasia vain on, että hän oli äkkiä löytävinään napin ja ojensi sen Alanille.
»Oikein, tämä puhuu Maccollien kunniallisuuden puolesta», lausui Alan ja jatkoi sitten minulle: »Tässä on nappisi takaisin. Minä kiitän sinua siitä, että raskit napista luopua. Se on teko, joka on todistuksena ystävyydestäsi minua kohtaan.»
Sitten hän jätti »boumannille» lämpimät hyvästit. »Sillä», sanoi hän, »sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen ja antautunut uhkarohkeaan yritykseen. Minä olen aina antava sinulle hyvän miehen nimen.»
John Breck läksi viimein omalle suunnalleen ja Alan ja minä pannen kapineemme yhteen taakkaan, poistuimme toiselle jatkaaksemme pakomatkaamme.
22 LUKU.
Pako kanervikossa. Suolla.
Käveltyämme pysähtymättä ja rivakasti noin seitsemän tuntia, olimme varhain aamulla vuorijonon toisessa päässä. Edessämme levisi epätasainen ja autio alanko, jonka yli meidän nyt oli kuljettava. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi suoraan silmiimme. Suosta kohosi ohut, savunkaltainen sumu, joten — Alanin sanojen mukaan — alangolla voi olla vaikka kaksikymmentä eskadroonaa ratsuväkeä, ilman että meillä niistä oli aavistustakaan.
Istuuduimme sentähden eräälle vuoren rinteen pengermälle odottamaan sumun haihtumista, laitoimme »drammachia» ja pidimme sotaneuvottelun.
»David», lausui Alan, »tämä on vähän vaarallinen paikka. Majailemmeko nyt tässä yöhön asti, vai uskallammeko eteenpäin?»
»Jos siinä on kaikki, niin käykäämme eteenpäin», vastasin minä.
»Niin, mutta kun siinä ei ole kaikki, ei edes puoletkaan», puhui Alan. »Asemamme on nyt seuraava: Appinissa odottaa meitä varma kuolema, etelässä on kaikki Campbellien aluetta eikä siis sinne ole ajattelemistakaan. Pohjoiseen ei meillä kummallakaan ole asiaa, ei sinulla, joka aijot Queensferryyn, eikä minulla jonka matka pitää Ranskaan. Itäänpäin voimme siis suunnata kulkumme.»
»Tehkäämme se!» vastasin iloisesti. Mutta itsekseni ajattelin: »Parasta olisi meille molemmille, että sinä lähdet yhdelle suunnalle ja annat minun mennä toiselle.»
»Mutta huomaa, että idässä on suo edessämme», lausui Alan. »Jos sinne lähdemme, antaudumme uhkapeliin. Mihin kummaan tuolla lakealla, aukealla kentällä piiloon pistäytyy? Heti kun punatakit pääsevät jonkun kummun yli, voivat he nähdä meidät peninkulmien päästä, ja silloin saat pian maistaa heidän hevostensa kavioista. Se ei ole paikka meitä varten ja uskallanpa lisätä, että se on vielä vaarallisempi päivällä kuin yöllä.»
»Kuule, Alan, mitä minä olen tästä ajatellut. Appinissa odottaa meitä kuolema. Rahoja ei meillä suinkaan ole liiaksi, jauhoista puhumattakaan. Kuta kauemmin he meitä etsivät, sitä likemmä arvaavat he olinpaikkamme. Kaikkialla olemme siis vaarassa, ja lupaan sanallani ponnistaa eteenpäin, kunnes kaadumme.»
Alan ihastui. »On hetkiä», lausui hän, »jolloin sinä olet aivan liian viekas ja liian whigimäinen minunlaiseni kunnonmiehen seuraksi, mutta on toisiakin hetkiä, jolloin sinä osoittaudut rohkeaksi, ja silloin juuri rakastan minä sinua kuin veljeäni.»
Sumu haihtui ja alanko levisi eteemme autiona kuin meri. Ainoastaan riekot ja töyhtöhyypät kirkuivat siellä ja kaukana idässä liikkui hirvilauma pienenä pisteenä. Suurimmaksi osaksi se oli punaista kanervikkoa, muu ala enimmäkseen suota, heteikköä ja sammaltuneita vesilammikoita. Muutamin paikoin oli kulovalkea polttanut maanpinnan mustaksi ja toisin paikoin oli kokonaisia metsiä kuivuneita mäntyjä, jotka seistä törröttivät siellä kuin luurangot. Elottomamman näköistä erämaata ei missään näe, mutta sotamiehiä ei siellä näkynyt ja se oli meille tärkeintä.
Laskeuduimme siis alas autiolle kankaalle ja alotimme vaivaloisen ja monimutkaisen kulkumme itää kohti. Joka haaralla ympäröivät meitä, — se tulee muistaa — vuorenhuiput, joilta meidät voitiin nähdä milloin hyvänsä. Sentähden täytyi meidän seurata notkopaikkoja, ja kun ne kääntyivät pois meidän suunnastamme, liikkua aukealla kentällä mitä huolellisimmin. Joskus, puolikin tuntia yhteen menoon, meidän täytyi ryömiä kanervapehkosta toiseen kuin metsämiehen ollessaan likellä hirveä. Päivä oli taas kirkas, aurinko paahtoi kuumasti. Vesi viinapullostamme loppui pian, ja jos olisin arvannut minkälaista oli ryömiä puolet matkasta vatsallaan ja kävellä loput melkein polviin asti kumarassa, olisin varmaan luopunut sellaisesta murhaavasta uhkayrityksestä.
Ponnistaen ja leväten ja uudelleen ponnistaen taivalsimme eteenpäin aamupäivän ja puolenpäivän tienoissa paneuduimme maata sankkaan kanervapehkoon. Alan piti ensin vahtia. Mielestäni olin tuskin silmäni ummistanut kun hän jo herätti minut vahtimaan vuorostani. Kummallakaan meillä ei ollut kelloa, jonka mukaan olisimme eläneet. Sen puutteessa pisti Alan kanervan oksan pystyyn maahan. Kun pensaan varjo oli ehtinyt siihen, oli minun herätettävä hänet. Mutta nyt olin minä niin väsyksissä että olisin voinut nukkua kaksitoista tuntia yhtä päätä. Uni kangerti kurkussani ja jäseneni lepäsivät, vaikka ajatukset olivatkin valveilla. Kanervikon kuuma tuoksu ja ahertavien mehiläisten surina tekivät minuun saman vaikutuksen kuin olutjuusto, ja tuon tuostakin kohautin päätäni huomaten menneeni unen horroksiin.
Viimeisen kerran herätessäni huomasin olleeni kokonaan toisessa maailmassa ja arvelin auringon jo kulkeneen hyvän matkaa rataansa. Vilkasin kanervan oksaan ja olin vähällä parahtaa, sillä minä näin laiminlyöneeni luottamustoimeni. Pääni oli mennä sekaisin pelosta ja häpeästä, ja katseltuani ympärilleni, tuntui sydämeni pysähtyvän. Osasto ratsuväkeä oli näet maatessani laskeutunut alangolle ja tuli nyt kaakosta melkein suoraan meitä kohti viuhkan muotoisesti hajaantuneena ja ratsastellen notkopaikoissa edestakaisin.
Herätettyäni Alanin vilkasi hän ensin sotamiehiin, sitten merkkiin ja auringon asemaan ja puristi kätensä nyrkkiin heittäen minuun samalla kertaa vihaisen ja huolestuneen silmäyksen. Muulla tavalla ei hän minua nuhdellut.
»Mitäs nyt on tehtävä?» kysyin.
»Meidän on leikittävä jänistä», vastasi hän. »Näetkö tuota vuorta?» kysyi hän sitten osoittaen koilliseen.
»Kyllä», vastasin.
»Sitä kohti on nyt meidän riennettävä. Sen nimi on Ben Alder, ja on se jylhä, autio vuori täynnä kumpuja ja kuiluja. Ja jos sinne ehdimme ennen aamua, voimme vielä pelastua.»
»Mutta Alan», huudahdin, »sitenhän joudumme aivan sotamiesten tielle!»
»Sen tiedän aivan hyvin», vastasi Alan, »mutta jos meidät ahdistetaan takaisin Appiniin, olemme molemmat mennyttä miestä. Joutuin nyt siis, David!»
Sen sanottuaan hän läksi juosta vilistämään nelinkontin niin tavattoman nopeasti, että olisi voinut luulla sen olevan hänen tavallinen kulkutapansa. Koko ajan hän seuraili notkoja, joissa olimme parhaiten suojassa. Muutaman näistä oli kulovalkea polttanut tai ainakin kärventänyt ja siitä nousi nyt kasvoihimme, jotka olivat likellä maanpintaa, sokaiseva, tukahduttava savuntapainen tomu. Vesi oli kaukana ja nelinkontin juokseminen tekee niin herpaisevan heikoksi ja väsyneeksi. Jäseniäsi pakoittaa ja ranteet kuoleutuvat ruumiisi painon alla.
Vähän väliä, päästyämme johonkin suureen kanervapehkoon, lepäsimme ja läähätimme hetken aikaa. Taivuttaen syrjään kanervia, tarkastelimme takaa tuleviin ratsumiehiin. He eivät olleet huomanneet meitä, vaan kulkivat suoraan eteenpäin. Heitä oli luullakseni puoli eskadroonaa ja kulkiessaan he tarkastivat erittäin huolellisesti noin parin peninkulman levyisen alan. Olin herännyt viime hetkessä. Jos olisin nukkunut vähänkin kauemmin, olisi meidän täytynyt paeta aivan heidän edessään, sen sijaan että nyt olimme heidän sivullaan. Nytkin voi pieninkin onnettomuus ilmaista meidät ja kun riekko sattui pyrähtämään siipiään räpyttäen lentoon, makasimme hiljaa kuin hiiret, uskaltaen tuskin hengittääkään.
Pakotus ja velttous ruumiissani, sydämen jyskytys, kipu käsissäni ja alituisen pölyn ja tuhkan synnyttämä kirvely silmissäni ja kurkussani olivat pian käyneet niin sietämättömiksi, että olisin ilomielin luopunut koko yrityksestä. Ainoastaan Alanin pelko piti minussa teennäistä rohkeutta sen verran yllä, että jatkoin kulkuani. Mitä häneen itseensä tuli — on muistettava, että hänellä oli päällystakki päällään — oli hän ensin käynyt hehkuvan punaiseksi, mutta ajan pitkään alkoi hänen kasvoilleen ilmestyä valkoisia täpliä. Hänen hengityksensä oli vinkuvaa ja äänessä ei ollut vähääkään inhimillistä sointua, kun hän lepoaikoinamme kuiskaili huomioitaan korvaani. Siitä huolimatta ei hän näyttänyt ollenkaan kadottaneen rohkeuttaan eikä hänen notkeutensa vähenneen. Minun täytyi ihmetellä miehen kestävyyttä.
Ensimäisten yön varjojen laskeutuessa kuulimme viimein torven törähdyksen ja vilkaistessamme kanervien yli taaksemme näimme sotamiesten alkavan kokoontua. Hetken kuluttua he olivat jo laittaneet nuotion ja asettuneet melkein keskelle erämaata yön pitoon.
Silloin pyysin ja rukoilin, että mekin panisimme maata.
»Tänä yönä ei levätä!» vastasi Alan. »Nuo sinun väsyneet ratsumiehesi pitävät tästä lähtien vuoret hallussaan eikä yksikään siivetön olento pääse silloin pois Appinista. Me luiskahdimme loukusta viime hetkessä ja panisimmeko nyt vaaralle alttiiksi sen mitä siten olemme voittaneet? Ei, ei, huomispäivä on löytävä meidät jossain turvallisessa paikassa Ben Alderilla.»
»Alan, ei minulta tahtoa puutu, vaan voimia», selitin. »Jos voisin, niin tekisin. Mutta niin totta kuin elän, en voi.»
»Sama se», tokaisi Alan. »Minä kannan sinua.»
Katsoin häneen nähdäkseni, laskiko hän leikkiä, mutta niin ei ollut asian laita, pienellä miehellä oli tosi mielessä. Sellainen lujuus sai minut häpeämään.
»Paina päälle!» huudahdin. »Minä tulen perästä.»
Hän heitti minuun silmäyksen aivan kuin tahtoen sanoa: »Oikein, David», ja läksi vihaisinta vauhtiaan rientämään eteenpäin.
Yön tullen pimeni vähän ja ilma muuttui koleammaksi. Taivas oli pilvetön. Oltiin heinäkuun alussa ja kaukana pohjoisessa. Yön pimeimmillään ollessa olisi kyllä hyvät silmät olleet tarpeen, mutta talviseen aikaan on keskipäivälläkin joskus pimeämpi. Runsas kaste kostutti maanpinnan aivan likomäräksi ja virkisti minua vähäisen. Kun huokaamaan pysähdyttyämme minulla oli aikaa katsella ympäristöäni ja minä näin miten kirkas ja miellyttävä yö oli, kuinka vuorien haamut näyttivät uinailevan sen helmassa ja miten nuotio takanamme tuikki valoisana pilkkuna aavikon keskellä, valtasi minut äkkiä vihanpuuska, kun minun täytyi vielä rehkiä vaivaloisesti eteenpäin ja niellä matelijain lailla maan tomua.
Päättäen siitä, mitä kirjoista olen lukenut, luulen ettei monikaan kynäniekka ole koskaan ollut oikein todenteolla väsyksissä. Muussa tapauksessa kuvaisi hän sitä räikeämmin värein. Minä en välittänyt vähääkään elämästäni, en menneestä enkä tulevasta, tuskinpa edes muistinkaan, että sellainen poika kuin David Balfour oli olemassa. Itseäni en ajatellut, vaan sen sijaan jokaista uutta askelta, jonka epätoivoissani arvelin olevan viimeiseni. Ajattelin Alaniakin, mutta vihaisena, sillä hän oli syynä kärsimyksiini. Sotilasalalla oli Alan paikallaan. Upseerin asia on saada miehet herkeämättä ponnistamaan eteenpäin, silloin kun he ymmärtämättömyydessään jäisivät paikalle lepäämään — jos heillä tilaisuus siihen sattuisi — ja joutuisivat surman suuhun. Ja uskallanpa väittää, että minä olisin käynyt kunnollisesta sotamiehestä, sillä viime tunnit olin siinä vahvassa uskossa, ettei minulla ollut mitään muuta neuvona kuin totella niin kauan kuin kykenin ja kuolla totellen.
Päivä alkoi sarastaa — vuosien perästä, minun mielestäni. — Silloin olimme jo päässeet suurimmasta vaarasta ja saatoimme kävellä jaloillamme sivistyneiden ihmisten tavoin tarvitsematta enää raakalaisten lailla ryömiä nelinkontin. Mutta hyvänen aika, minkälainen pari mahdoimme ollakaan, kävellessämme kumarassa kuin vanhat vaarit, hoiperrellen kuin ensi askelia ottavat pikkulapset ja kalpeina kuin ruumiit. Sanaakaan ei vaihdettu. Kumpikin kulki suu kiinni puristettuna ja eteensä tuijottaen ja nosteli jalkojaan kuin näyttelijät, jotka markkinaväen huviksi nostelevat painoja. Sillä välin kirkuivat riekot kanervikossa yksitoikkoista virttään ja idän kulma valkeni hitaasti ennustaen päivän nousua.
Sanoin, että Alankin teki samoin kuin minä. En kyllä häneen kertaakaan katsonut, sillä omien askeleitteni tarkkaamisesta oli minulle kylliksi huolta. Mutta selvää on, että hänkin oli yhtä tylsistynyt väsymyksestä kuin minä ja että hän yhtä vähän kuin minäkään katsoi minne menimme, sillä muuten emme olisi astuneet suoraa päätä väijytykseen kuin umpisokeat miehet.
Se tapahtui näin. Laskeuduimme muutamaa kanervien peittämää kumpua alas ja kuljimme kuin viuluniekka akkoineen, Alan edellä ja minä askeleen pari jälempänä, kun yhtäkkiä kanervikko rasahti ja kolme tai neljä parrakasta miestä hyökkäsi päällemme. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme selällämme ja kummankin kurkkua kohti ojennettiin tikari.
Luullakseni en koko tapauksesta välittänyt mitään. Tämän kovakouraisen kohtelun synnyttämät tuskat eivät enää tuntuneet minussa, sillä siksi ankarat olivat kärsimykseni jo ennestään ja niin iloinen olin päästessäni pitkälleni, ettei uhkaava tikarikaan minulle mitään merkinnyt. Viruin siinä tuijottaen minua pitelevän miehen kasvoihin. Muistan, että ne olivat auringon paahtamat ja että hänen silmänsä olivat vaaleat, mutta minä en pelännyt häntä. Kuulin Alanin supattavan erään toisen miehen kanssa geelinmurteella, mutta mitä he puhuivat, oli minulle aivan yhdentekevää.
Keskustelusta oli kumminkin seurauksena, että miehet pistivät tikarinsa tuppeen, ottivat meiltä aseet pois ja asettivat meidät istumaan vastakkain kanervikkoon.
»He ovat Clunyn miehiä», sanoi Alan. »Paremmin ei meille olisi voinut käydä. Me odotamme nyt täällä näiden etuvartijain kanssa, kunnes he saavat lähetetyksi päällikölleen sanan minun tulostani.»
Cluny Macpherson, Vourichin klaanin päällikkö, oli kuusi vuotta sitten riehuneen kapinan johtajia. Hänen päästään oli luvattu palkinto, ja minä olin luullut että hän ja muut jäljelle jääneet tämän äärimmäisen puolueen johtajat olivat jo kauan sitten paenneet Ranskaan. Niin väsynyt kuin olinkin, sai uutinen minut puoleksi hereille.
»Mitä», huudahdin, »onko Cluny vielä täällä?»
»Onpa niinkin!» vastasi Alan. »Vieläkin omassa maassaan ja oma klaaninsa elättää häntä. Ei Yrjö kuninkaan valta sen pitemmälle ulotu.»
Olisin kai enemmänkin asiasta kysellyt, mutta Alan tukki suuni, sanoen: »Minä olen nyt väsyksissä ja tahtoisin panna maata.» Ja sanaakaan lisäämättä hän laski päänsä sankkaan kanervapehkoon ja näytti paikalla vaipuvan uneen.
Minulle ei saman tempun tekeminen ollut mahdollista. Olet kai kuullut heinäsirkkain sirittävän heinikossa kesäpäivänä. No niin; tuskin olin ummistanut silmäni kun koko ruumiini ja erittäinkin pää, vatsa ja ranteet tuntuivat olevan tuollaisia sirittäviä heinäsirkkoja täynnä. Minun täytyi avata paikalla silmäni, kieriskellä ja heittelehtää edestakaisin tilallani, nousta istumaan ja viskautua uudelleen pitkälleni, tuijottaa ylös taivaaseen, joka häikäisi silmiäni, tai Clunyn raa'an ja synkännäköisiin vahtimiehiin, jotka näkyivät kummun toiselta puolen ja kuuluivat lörpöttelevän keskenään geelinmurteella.
Sen paremmin en ollut saanut levätyksi, kun sananviejä jo palasi, ja meidän täytyi jälleen nousta ylös ja lähteä taivaltamaan eteenpäin. Cluny oli näet ilmoittanut meidän olevan tervetulleita hänen luokseen. Alan oli erinomaisen hyvällä tuulella, levosta virkistynyt, nälkäinen ja iloitsi jo edeltäpäin ryypystä ja lihapaistista, joiden sananviejä oli ilmoittanut odottavan meitä.
Mitä minuun tuli, niin tuntui minusta vastenmieliseltä kuulla syömisestä puhuttavan. Tähän asti oli minun ollut vaikea liikkua, mutta nyt tunsin jonkunlaista kamalaa kepeyttä, joka ei olisi antanut kävellä. Tuntui siltä kuin olisin untuvan lailla liidellyt ilmassa, maanpinta näytti minusta pilviltä ja vuoret kepeiltä kuin höyhenet. Ilmakehä tuntui olevan alituisessa liikkeessä kuin virtaava puro, joka mielestäni kuljetteli minua edes-takaisin. Tämän lisäksi painoi mieltäni synkkä epätoivo, ja minä olisin voinut itkeä omaa avuttomuuttani.
Huomasin Alanin puivan minulle nyrkkiä ja otaksuin hänen olevan vihoissaan minulle. Pelästyin siitä yhtä mielettömästi kuin pikku lapsi. Muistan hymyilleenikin silloin enkä voinut lakata hymyilemästä, vaikka, arvellen ettei se nyt ollut soveliasta, kuinkakin koetin sitä vastustaa. Mutta kunnon toverillani ei ollut kuin hyvä mielessä, ja pian otti kaksi palvelijaa minua kainaloista kiinni ja alkoi kantaa eteenpäin kovaa kyytiä, kuten minusta tuntui, vaikka todellisuudessa taisi kulku olla hyvinkin hidasta. Kuljimme lukemattomien kolkkojen notkojen ja rotkojen kautta tämän jylhän Ben Alder-vuoren sisimpään osaan.