23 LUKU.
Clunyn häkki.
Viimein saavuimme metsän reunaan, joka peitti tavattoman jyrkkää ja louhista vuorenrinnettä. Korkealla metsän yläpuolella näkyi kalju, pystysuora kallion seinämä.
»Täällä se on», sanoi muuan oppaistamme, ja me läksimme kapuamaan ylös vuorelle.
Puut olivat imeytyneet kiinni rinteeseen kuin merimiehet laivan mastotouveihin ja niiden rungot muodostivat luonnolliset portaiden kaidepuut, joiden avulla nyt kiipesimme ylöspäin.
Aivan vuoren huipulta, äsken mainitsemani pystyseinäisen kallion juurelta löysimme tuon kummallisen ihmisasunnon, joka näillä seuduin tunnettiin »Clunyn häkin» nimellä. Useiden puiden rungot oli taivutettu ristiin, välit vahvistettu seipäillä ja maa tämän rintavarustuksen takana tasoitettu lattiaksi. Muuan rinteellä kasvava puu muodosti elävän kurkihirren. Seinät olivat oksista ja sammalella peitetyt. Koko kyhäys vivahti muodoltaan munaan ja se puoleksi riippui puoleksi seisoi tällä sankan metsän peittämällä jyrkänteellä, kuin ampiaispesä viheriässä orapihlajassa.
Kojun sisään mahtui jotenkin mukavasti viisi tai kuusi henkeä. Kallion kielekettä käytettiin tulisijana ja kun savu tuli nousemaan pitkin kallionseinämää ja oli väriltään tämän kanssa melkein yhtäläinen, ei sitä alhaalta voinut huomata.
Tämä oli vain yksi Clunyn piilopaikoista. Hänellä oli vielä näillä seuduin luolia ja maanalaisia komeroita asumapaikkoina, ja seuraten vakoojiensa tiedonantoja muutti hän paikasta toiseen sen mukaan kuin sotamiehet joko tulivat lähemmäksi tai vetäytyivät kauemmaksi. Tällaista elämää eläen ja klaaninsa huolenpidon avulla ei hän ainoastaan ollut turvassa, samalla kuin moni muu oli pakotettu pakenemaan tai joutui kiinni ja tuli surmatuksi, vaan eleli täällä vielä viisi tai kuusi vuotta ja ainoastaan ylipäällikkönsä nimenomaisesta käskystä muutti lopulta Ranskaan. Siellä hän pian kuoli, ja niin kummalliselta kuin se tuntuukin, kaipasi hän siellä ollessaan »häkkiänsä» Ben Alderilla.
Tullessamme ovelle hän istui takkakallion ääressä tarkastellen palvelijansa keittohommia. Pukuna oli hänellä vain korviin asti vedetty, vyötäisiltä kiinni köytetty yönuttu. Aikansa kuluksi hän imeksi rumaa piipunnysää. Siitä huolimatta hän käyttäytyi kuin kuningas, ja hauskaa oli nähdä hänen nousevan ylös istuimeltaan tervehtiäkseen meitä.
»No, Mr Stewart, käykää sisään, sir!» lausui hän, »ja tuokaa mukananne ystävännekin, vaikka en vielä hänen nimeänsäkään tiedä.»
»Kuinkas te voitte, Cluny?» sanoi Alan. »Toivoakseni mainiosti, sir.
Olen ylpeä tavatessani teidät ja saadessani esittää teille ystäväni,
Shawsin herran, Mr David Balfourin.»
Kahden kesken ollessamme ei Alan koskaan lausunut arvonimeäni muuten kuin ivaten, mutta vieraiden läsnäollessa hän lasketteli sen kuin kuuluttaja.
»Käykää sisään molemmat», kehoitti Cluny. »Lausun teidät tervetulleiksi talooni, joka kyllä on ruma ja alkuperäinen hökkeli, mutta jossa eräs kuninkaallinen henkilö on käynyt luonani. Mr Stewart, te arvaatte epäilemättä ketä tarkoitan. Nyt otamme ryypyn sen tapauksen kunniaksi, ja niin pian kuin tämä minun kömpelökätinen mieheni on saanut lihapalat paistetuksi, syömme päivällisen ja otamme sitten kortit esille kuin kunnonmiehet ainakin. Minun elämäni on vähän yksitoikkoista», jatkoi hän kaataessaan paloviinaa laseihin. »Harvoin minun luonani käy vieraita. Istun vain täällä peukaloitani punoen ja muistelen tuota mennyttä, mainehikasta päivää ja odotan toista mainehikkaampaa, jonka me kaikki toivomme pian koittavan. Juokaamme nyt maljat toivoen, että Stuartit pääsevät jälleen valtaistuimelle!»
Kaikki kilistimme laseja ja joimme. Varmaa on, etten toivottanut Yrjö kuninkaalle mitään pahaa, ja jos hän itse omassa persoonassaan olisi ollut saapuvilla, olisi hän kai tehnyt samoin kuin minäkin. Heti ryypyn otettuani tunsin itseni paljon paremmaksi, ja kykenin seuraamaan toisten hommia ja kuuntelemaan puhelua. Järkeni taisi kyllä vielä olla vähän hämärä, mutta minua ei enää vaivannut entinen aiheeton pelko ja synkkämielisyys.
Paikka oli todellakin kummallinen, ja kummallinen oli isäntämmekin. Pitkänä piileskelemis-aikanaan oli Clunyyn juurtunut kaikki pinttyneet tavat, jotka vanhoissa piioissa tavallisesti tapaa. Hänellä oli erityinen paikkansa, jossa ei saanut istua kukaan muu kuin hän. »Häkki» oli määrätyllä tavalla järjestetty, eikä kukaan saanut siinä pienintäkään muutosta tehdä. Keittohommat olivat hänen mielitehtäviään, ja meitä tervehtiessäänkin hän piti koko ajan syrjäsilmällä paistista huolta.
Myöhemmin kävi selville, että hän toisinaan kävi tervehtimässä vaimoaan tai kävi tämä taikka joku läheisimmistä ystävistä Clunyä yön peitossa katsomassa. Muuten hän eleli enimmäkseen yksikseen ja seurusteli muiden kanssa ainoastaan vahtimiestensä ja käskyläistensä kautta, jotka palvelivat häntä »häkissä». Aamulla tuli ensiksi eräs heistä, parturi, ajamaan häneltä partaa ja kertoi hänelle seudun kuulumiset, joille hän oli tavattoman ahnas. Isännän kysymyksistä ei tahtonut ollenkaan tulla loppua ja niitä sateli tiheään kuin lapsen suusta. Joillekuille vastauksille hän saattoi nauraa aivan säädyttömästi ja vielä kauan aikaa parturin mentyäkin hän voi purskahtaa nauruun niitä muistaessaan.
Kaikki hänen kysymyksensä olivat kumminkin asiallisia, sillä vaikka hän olikin näin erillään muusta maailmasta ja häneltä kuten muiltakin Skotlannin tilanomistajilta oli parlamentin päätöksen mukaan joku aika sitten riistetty lain suoja, piti hän vielä klaanissaan isällistä kuria. Riidat jätettiin hänen ratkaistavikseen, ja nekin hänen alustalaisistaan, jotka virallisesta tuomioistuimesta eivät olisi vähääkään välittäneet, jättivät kostotuumansa toimeenpanematta ja maksoivat kiltisti sakot, joihin tämä rikokselliseksi tuomittu ja lainsuojaton mies heidät langetti. Milloin hän oli suutuksissaan, joka kylläkin usein sattui, jakeli hän määräyksiään ja rangaistusuhkauksiaan kuin kuningas, ja silloin poistuivat sananviejät hänen luotaan vavisten ja nöyrästi kumarrellen kuin lapset vihastuneen isän edestä. Sisään tullessaan hän tervehti heitä kaikkia juhlallisesti kättä antaen ja molemmat veivät sitten sotilaan tavoin käden hatun laitaan. Minulla oli siis nyt mainio tilaisuus nähdä yhteiskunnallista elämää ylämaalaisessa klaanissa. Klaanin päällikkö oli vielä tässä tapauksessa lainsuojaton ja pakolainen, ja hänen tiluksensa olivat valloitetut ja sotamiehiä kuljeksi joka suunnalla häntä etsimässä, toisinaan tuskin peninkulmankaan päässä hänen piilopaikastaan. Ja tämän lisäksi olisi vielä vähäpätöisinkin näistä parrakkaista miehistä, joita hän torui ja uhkaili, voinut ansaita suuret summat ilmiantamalla hänet.
Tänä ensimäisenä päivänä, jonka hänen luonaan vietimme, puristi Cluny omakätisesti lihapaistiin, heti kun se oli valmista, sitroonanmehua — hänellä näet oli runsaasti ylellisyystavaroitakin — ja pyysi sitten meitä käymään ruokaan käsiksi.
»Tämä», selitti hän lihapaistia tarkoittaen, »on samanlaista kuin se, mitä tarjosin Hänen Kuninkaalliselle Korkeudelleen juuri tässä huoneessa. Sitroonanmehua ei siinä kumminkaan ollut, sillä siihen aikaan olimme iloisia kunhan vain saimme ruokaa, olipa siinä sitten mausteita tai ei. Totta tosiaan, maassani oli silloin, vuonna neljäkymmentäkuusi, enemmän rakuunoita kuin sitroonia.»
En tiedä lieneekö paisti todellakin ollut niin erinomaista. Mutta sydäntäni etoi sitä nähdessäni, enkä voinut syödä kuin hiukan. Koko ajan Cluny jutteli meille prinssi Kaarlen käynnistä »häkissä», ja kertoi keskustelut sanasta sanaan ja nousi ylös pöydän äärestä näyttääkseen missä he olivat seisoneet. Hänen puheistaan päätin prinssin olevan kohteliaan ja vilkkaan pojan, kuten sivistyneen kuningassuvun jäsenen tulikin olla, mutta aivan yhtä viisaalta kuin Salomo ei hän tuntunut. Minulle selvisi vielä, että hän »häkissä» oleskellessaan oli usein juovuksissa. Tuo hänen vikansa, joka hänestä sittemmin teki sellaisen hylkiön, oli jo silloin esiintynyt.
Heti kun olimme päässeet ruualta, veti Cluny esiin vanhan, paljon käytetyn ja rasvaisen korttipakan, sellaisen, joita näkee huonossa ravintolassa, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen ehdottaessaan että rupeaisimme pelaamaan.
Korttipeli oli yksi niitä huvituksia, joita minua oli pienestä pahasta opetettu pitämään huonoina, sillä isäni ei katsonut sopivan kristitylle eikä kunnonmiehelle panna pelipöydällä yhdelle heitolle alttiiksi oma omaisuutensa ja onkia itselleen toisen rahoja. Olisin kyllä nyt voinut syyttää köyhyyttäni, joka olisi ollut tarpeeksi pätevä puolustus, mutta minä arvelin tarvittavan siihen vielä todistuksia. Taisin karahtaa punaiseksi kasvoiltani, mutta sanoin kuitenkin häikäilemättä, ettei minua haluttanut ollenkaan olla toisten tuomarina, mutta että minä omasta puolestani luulin korttipelissä tehtävän vääryyttä.
Cluny keskeytti korttien sekaamisen.
»Mitä hittoa tämä on?» huudahti hän. »Mitä whigimäistä, röyhkeää puhetta tämä on, ja vielä Cluny Macphersonin talossa?»
»Minä voin taata Mr Balfourin», lausui Alan. »Hän on kunniallinen, mutta kiivasluontoinen mies, ja minä pyydän teitä huomaamaan kuka sen sanoo. Minä kannan kuninkaan nimeä», jatkoi hän hattuansa kohottaen, »ja minä ja jokainen, jolle minä ystävän nimen annan, kelpaa seuraksi kenelle tahansa. Mutta toverini on väsyksissä ja tarvitsee lepoa. Jos hänellä ei olekaan halua kortinlyöntiin, ei se suinkaan estä teitä ja minua ryhtymästä siihen. Ja minä olen sekä halukas että valmis tulemaan mukaan mihin peliin vain haluatte.»
»Tietäkää, sir», vastasi Cluny, »että tässä minun talopahassani saa jokainen noudattaa omia tapojaan. Vaikka ystävänne haluaisi seistä päälaellaan, on hän sittenkin tervetullut. Mutta jos hän tai te tai kuka tahansa ei ole täällä tyytyväinen, en kursaile vähääkään, vaan talutan hänet ovesta ulos.»
Minä en ollenkaan tahtonut, että nuo kaksi ystävystä olisivat riitaantuneet minun tähteni.
»Sir», lausuin sentähden, »olen hyvin väsynyt, kuten Alan jo sanoi, ja kun teilläkin on omia poikia, ilmoitan teille painavammankin syyn: minua estää isälleni antamani lupaus.»
»Elkää sanoko enempää, elkää sanoko enempää», keskeytti Cluny ja viittasi minulle »häkin» nurkkaan kanervista laitettua vuodetta. Siitä huolimatta hän ei ollut minuun tyytyväinen, katseli minua vain kierosilmin muristen itsekseen. Tunnustaa täytyykin, että minun epäilykseni ja sanat, joilla ne lausuin ilmi, maistuivat vähän liittolaiselta[1], eivätkä olleet vähääkään paikallaan raakojen ylämaalais-jakobiittien parissa.
[1] Tarkoitetaan liittoa, jonka Skotlannin parlamentti v. 1643 teki ominpäinsä Englannin parlamentin kanssa paavilais-papillista puoluetta vastaan. Suom. muist.
Paloviina ja liha alkoivat minua nyt kummallisella tavalla painostaa ja tuskin olin asettunut vuoteelle, kun vaivuin jonkunlaiseen horrostilaan, jota kesti melkein koko sen ajan minkä »häkissä» vietin. Toisinaan olin täydellisesti valveilla ja käsitin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, toisinaan vain kuulin puhetta tai miesten kuorsaamista, ja seinällä riippuvat tarttaanit näyttivät minusta vuorotellen pienenevän ja suurenevan, kuin takkavalkean kattoon heittämät varjot. Joskus taisin puhella ja parahtaa itsekseni, sillä muistan vähän väliä hämmästyksekseni huomanneeni, että minulle vastattiin. Kumminkaan ei minua tuntunut painajainenkaan vaivaavan, vaan ainoastaan tavallinen synkkä ja itsepäinen pelontunne. Pelkäsin hökkeliä, jossa olin, vuodetta, jolla makasin, seinällä riippuvia tarttaaneja, ääniä, tulta ja itseäni.
Parturi, joka samalla oli lääkäri, kutsuttiin luokseni, mutta kun hän puhui geelinkieltä, en ymmärtänyt hänen lausuntoaan, ja olin liian sairas pyytääkseni selitystä. Tunsin vain voivani pahoin ja muusta en välittänyt.
Tässä surkeassa tilassa maatessani en kiinnittänyt huomiotani juuri mihinkään. Alan ja Cluny viettivät enimmät ajat korttien ääressä. Alan taisi alussa voittaa, sillä minä muistan istumaan noustessani nähneeni heidän olleen kiihkeässä pelin touhussa ja pöydällä suuren kasan kiiltävää kultaa. Siinä saattoi olla rahaa noin kuudenkymmenen tai sadan guinean vaiheilla. Tuntui kummalliselta, kun näki niin suuren omaisuuden tällaisessa kallion kylkeen kyhätyssä, puiden oksista palmikoidussa hökkelissä. Ja erittäinkin Alanille se oli uhkapeliä, hänellä kun ei ollut turvana muuta kuin viheriä kukkaro ja viiden punnan omaisuus.
Onni näytti kääntyvän toisena päivänä. Puolenpäivän aikaan herätettiin minut tavallisuuden mukaan suurukselle. Entiseen tapaani kieltäydyin syömästä ja minulle annettiin viinaryyppy, johon oli sekoitettu jotain parturin määräämää katkeraa ainetta. Aurinko paistoi »häkin» avoimesta ovesta sisään ja sen valo häikäisi ja kiusasi minua. Cluny istui pöydän ääressä korttipakka kädessään. Alan seisoi vuoteeni yli kumartuneena ja hänen kasvonsa olivat aivan silmieni edessä. Kuumeen rasittama kun olin, näyttivät ne minusta kamalan suurilta.
Hän pyysi minulta rahojani lainaksi.
»Mitä varten?» kysyin.
»Lainaksi vain», vastasi hän.
»Mutta minkä vuoksi?» toistin. »Minä en käsitä.»
»Joutavia, David», vastasi Alan, »sinäkö et uskoisi minulle lainaa?»
Minun olisi pitänyt ajatella, olinko täysissä järjissäni. Mutta silloin en muusta piitannut, kunhan vain sain hänen kasvonsa pois silmieni edestä, ja niin annoin hänelle rahani.
Kolmannen päivän aamuna, oltuamme »häkissä» neljäkymmentä kahdeksan tuntia, heräsin tuntien itseni hyvin virkistyneeksi. Heikko ja väsynyt kyllä vielä olin, mutta nyt näin asiat oikeassa valossa, ja huomasin niillä lepäävän arkipäiväisen leiman. Tunsin ruokahalua ja mieleni teki nousta omasta tahdostani vuoteeltani. Heti aamiaisen syötyämme menin ulos ja istuuduin metsän reunaan. Päivä oli harmaa ja ilma vilpoinen ja miellyttävä. Koko aamun istuin siinä unelmieni helmassa. Ainoastaan Clunyn vakoojat ja palvelijat, jotka kulkivat edestakaisin tuoden ruokavaroja ja tietoja, häiritsivät minua. Rannikko oli näet nyt sotamiehistä vapaa, ja Cluny piti yhteyttä ulkomaailman kanssa melkein julkisesti.
Sisään palatessani puhuttelivat Alan ja Cluny muuatta palvelijaa.
Viimemainittu kääntyi minuun päin ja sanoi jotain geelinkielellä.
»Minä en osaa geelinkieltä», huomautin.
Korttijutun jälkeen oli kaikki, mitä sanoin, Clunylle kiusallista.
»Teidän nimellänne on enemmän järkeä, kuin itsellänne», lausui hän sen tähden äkäisesti, »sillä se on puhdasta geelinkieltä. Asia on tämä. Vakoojani ilmoittaa, että etelässä on nyt tie auki. Kysymys on vain siitä, onko teillä voimia jatkaa matkaa?»
Minä näin pöydällä kortit, mutta en rahoja. Clunyn puolella oli ainoastaan kasa kirjoituksella varustettuja paperilippuja. Alanin kasvoilla oli sitäpaitsi omituinen ilme, josta huomasin, ettei hän ollut tyytyväinen. Pahat aavistukset valtasivat minut.
»En tiedä lienenkö aivan täysissä voimissani», vastasin, »mutta sen vähäisen rahasumman, joka meillä on, pitäisi auttaa meidät hyvän matkaa eteenpäin.»
Alan puri huultaan katsoen maahan.
»David», sanoi hän viimein, »minä olen sen menettänyt, siinä peittelemätön totuus.»
»Minunko rahani myöskin?» tiuskasin.
»Niin, sinunkin rahasi», vastasi Alan katkerasti. »Sinun ei olisi pitänyt antaa niitä minulle. Korttipöydän ääressä minä olen mieletön.»
»Joutavia, joutavia!» sekaantui Cluny puheeseemme. »Sehän oli vain leikkiä. Tietysti te saatte rahanne takaisin ja toisen mokoman lisää, jos sen sallitte. Menetteleisinpä kovin alhaisesti, jos pitäisin ne. Ei pidä luulla, että minä olisin esteenä kunnonmiehille, jotka ovat sellaisessa asemassa kuin te, se olisi kovin alhaista», selitti hän ja alkoi punaisena kasvoiltaan ammentaa kultakolikoita taskustaan.
Alan ei virkkanut sanaakaan, tuijotti vain maahan.
»Tahdotteko tulla kanssani vähän syrjemmäksi, sir», lausuin.
Cluny vastasi tekevänsä sen mielellään ja seurasi minua heti, mutta näytti olevan hämillään ja hajamielinen.
»Ensiksi on minun nyt, sir», alotin, »kiitettävä teitä anteliaisuudestanne.»
»Joutavia!» huudahti Cluny. »Eihän tässä anteliaisuudesta ole kysymys? Tämä on kyllä hyvin ikävä juttu, mutta mitä muuta pitäisi minun tehdä, — tähän töllipahaseeni sullottuna — kuin pyytää ystäviäni kortinlyöntiin, milloin vain siihen on tilaisuus? Ja jos he häviävät, on luonnollisesti selvää —.» Hän vaikeni.
»Niin, jos he häviävät», jatkoin minä, »annatte te heille rahat takaisin, ja jos he voittavat, pistävät he teidän rahanne omaan kukkaroonsa. Uudistan siis sanani ja kiitän teidän anteliaisuuttanne. Mutta minulle itselleni on erittäinkin ikävää tällaiseen asemaan joutuminen.»
Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Cluny näytti aikovan jotain sanoa, mutta pysyi kumminkin äänettömänä. Samalla hän kävi kasvoiltaan yhä punaisemmaksi.
»Minä olen nuori mies», jatkoin, »ja pyydän teiltä neuvoa. Neuvokaa minua kuin olisin teidän oma poikanne. Ystäväni on menettänyt nämä rahat, voitettuaan ensin teiltä monta kertaa suuremman summan. Voinko minä ottaa ne takaisin? Vai menettelisinkö oikeammin, jos koettaisin pelionnea? Huomaatte kai tekin, että kumpikin on vähänkin ylpeäluontoiselle miehelle vaikeata.»
»Vaikeata tämä on minullekin, Mr Balfour», vastasi Cluny, »ja te leimaatte vielä minut jotenkin selvästi mieheksi, joka on innostuttanut köyhiä ihmisiä kortinlyöntiin nylkeäkseen sitten heiltä rahat. Minä en salli, että minun talossani ketään ystävääni häväistään, enkä myöskään että he ketään häpäisevät», lisäsi hän sitten äkkiä kuohahtaen.
»Ja sitten on, sir», lausuin, »minulla vielä jotain lisättävää, nimittäin että sellainen uhkapeli on kunnonmiehelle alentavaa. Mutta en ole vielä kuullut teidän mielipidettänne.»
Olen varma, että jos Cluny ketä ihmistä vihasi, niin hän vihasi David Balfouria. Hän silmäili minua tuimin katsein ja äkäiset sanat pyörivät jo hänen kielellään. Mutta joko sitten nuoruuteni tai hänen oikeudentuntonsa haihduttivat hänen vihansa, mutta joka tapauksessa täytyi hänellä olla painavat syyt menetelläkseen niinkuin hän menetteli.
»Mr Balfour», lausui hän. »Mielestäni te olette liian turhantarkka mielipiteissänne ja lupauksissanne, mutta siitä huolimatta on teillä oikea kunnonmiehen luonne. Kunniani kautta, ottakaa rahat — niin sanoisin pojalleni — ja tässä on käteni sovinnoksi.»
24 LUKU.
Pako kanervikossa. Riita.
Yön pimeässä saatettiin meidät Errocht-järven yli. Sen itärantaa pitkin jatkoimme sitten matkaa etelään päin toiselle piilopaikalle lähellä Rannoch-järven pohjoispäätä, jonne meidät johti »häkistä» saamamme opas. Hänellä oli kantamuksena kaikki tavaramme ja Alanin päällystakki päälliseksi. Taakka, jonka puolikin painoa olisi tavallisissa oloissa painanut minut maahan asti, ei näyttänyt häntä rasittavan enempää kuin höyhen voimakasta vuoristolaisponya, ja kuitenkin hän oli vain mies, jonka minä suorassa ottelussa olisin voinut rutistaa kahden kämmeneni väliin.
Kieltämättä oli suuri helpotus saada kävellä taakatta, ja mahdollista on, etten ollenkaan olisi jaksanut astua ilman tätä huojennusta ja siitä johtuvaa vapauden ja kepeyden tunnetta. Olinhan juuri noussut sairasvuoteelta, eikä meidän nykyinen asemamme suinkaan ollut omiaan terästämään minua raskaampia ponnistuksia kestämään. Tiemme näet kulki Skotlannin synkimpien ja autioimpien seutujen halki, taivas pysyi pilvessä, ja sen lisäksi olimme Alanin kanssa epäsovussa.
Pitkään aikaan ei kumpikaan meistä virkkanut sanaakaan. Kuljimme vain jäykkinä milloin rinnatusten, milloin jäljekkäin, minä vihaisena ja ylpeänä, kiihottaen kaikin tavoin näitä hillittömiä ja syntisiä tunteita; Alan taas vihaisena ja häpeissään, häpeissään siitä, että oli hävittänyt rahani, ja vihoissaan, kun minä olin siitä niin kovasti pahastunut.
Eroamistuumat saivat minussa yhä suuremman vallan, ja kuta enemmän niihin mukaannuin, sitä enemmän niitä häpesin. Alan olisi menetellyt kauniisti ja jalomielisesti, jos olisi sanonut minulle: »Mene, minä olen suuressa vaarassa ja seurani vain saattaa sinun asemasi vaarallisemmaksi.» Mutta jos minä olisin sanonut ystävälleni, joka varmasti rakasti minua: »Sinä olet hyvin vaarallisessa asemassa, minä vain nimeksi; ystävyytesi rasittaa minua, mene, vastaa töistäsi ja kanna yksin kova kohtalosi —»; ei, se oli mahdotonta, ja jo sellaisen ajatteleminenkin sai minut korvia myöten punastumaan.
Ja kuitenkin Alan oli käyttäytynyt kuin lapsi, ja mikä pahempi, kuin kavala lapsi. Hän oli houkutellut minulta rahani maatessani puoleksi tiedottomassa tilassa, ja se oli tuskin muuta kuin varkautta. Siitä huolimatta hän kulki nyt tuossa rinnallani taskut tyhjinä ja ymmärtääkseni valmiina tulemaan osalle niistä rahoista, jotka hän oli pakottanut minut pyytämään. Oikeastaan olinkin valmis jakamaan ne hänen kanssaan, mutta minua raivostutti nähdessäni hänen olevan niin varman minun hyväntahtoisuudestani.
Nämä kaksi seikkaa pyörivät lakkaamatta ajatuksissani, enkä minä olisi voinut puhutella kumpaakaan matkatoveriani lausumatta heille ilkeitä epäkohteliaisuuksia. Tein sentähden toisella pahalla tavalla: en virkkanut sanaakaan, enkä edes katsonut seuralaiseeni muuten kuin toisinaan syrjäsilmällä.
Kävellessämme toisella puolen Errocht-järven muutaman kaisloja kasvavan tasangon yli, jossa astuminen oli helppoa, loppui Alanilta vihdoin kärsivällisyys ja hän tuli lähelleni.
»David», lausui hän, »tällä tavoin ei kahden ystävyksen pitäisi pikku asiasta suuttua toisiinsa. Minun on sanottava, että tapaus surettaa minua, ja nyt se on sanottu. Jos sinulla on mitään mielessäsi, niin on parasta sanoa se.»
»Ei minulla ole mitään», vastasin. Hän näytti hämmästyvän, josta minä, häpeä kyllä, olin mielissäni.
»Vai ei», jatkoi hän melkein vapisevalla äänellä. »Mutta jos sanon, että syy on kokonaan minun?»
»Tiedänhän minä, että syy on sinun», vastasin kylmästi. »Mutta sinä myöntänet, etten ole sanallakaan moittinut sinua.»
»Aivan oikein», lausui hän, »mutta sinä tiedät aivan hyvin menetelleesi vielä pahemmin. Onko meidän nyt erottava? Niin olet kerran ennenkin sanonut. Aiotko sanoa sen nyt uudelleen? Kahden meren välillä on täällä kylliksi kumpuja ja kanervikkoja, David, ja minä myönnän, etten ole ollenkaan halukas pysymään seurassa, missä minua ei suvaita.»
Hänen sanansa kirvelivät minua. Ne tuntuivat paljastavan uskottomuuteni.
»Alan Breck!» huudahdin. »Luuletko, että kääntäisin sinulle selkäni, silloin kun olet tukalimmassa asemassa? Sellaista ei sinun pitäisi sanoa minulle vasten silmiä. Koko käytökseni todistaa sen valheeksi. Totta on, että nukuin vahdissa ollessani, mutta siihen oli väsymys syynä, ja sinä teet väärin syyttäessäsi minua siitä —»
»Jota minä en koskaan ole tehnyt» keskeytti Alan.
»Mutta mitä muuta minä sitten olen tehnyt?» jatkoin.
»Mikä sitten saa sinut paljaiden arvelujen nojalla pitämään minua tuskin koiraa parempana? En koskaan ole vielä ystävää pettänyt, eikä ole luultavaa, että sinut ensiksi petän. Meidän välillämme on seikkoja, joita minä en koskaan voi unhottaa, vaikka sinä ne unhottaisitkin.»
»David», vastasi Alan rauhallisesti, »ainoastaan yhtä seikkaa tahdon sinulle huomauttaa. Jo kauan olen ollut sinulle velassa henkeni pelastamisesta, ja nyt olen sinulle rahavelassa. Sinun pitäisi koettaa keventää taakkaani.»
Näiden sanojen olisi pitänyt liikuttaa sydäntäni, eivätkä ne jättäneetkään vaikutustaan tekemättä. Mutta vaikutus oli päinvastainen. En ollut enää suuttunut yksistään Alaniin, vaan myöskin itseeni, ja se teki minut entistään julmemmaksi.
»Sinä pyysit minua puhumaan», lausuin. »Olkoon menneeksi, minä puhun suuni puhtaaksi. Sinä tunnustat itsekin, että olet tehnyt minulle huonon palveluksen; minun on täytynyt kärsiä häväistys. Kumminkaan en ole sinua siitä moittinut enkä koko asiasta virkkanut sanaakaan, ennenkuin itse otit sen puheeksi. Ja nyt sinä nuhtelet minua sentähden», huudahdin, »etten voi nauraa ja laulaa, ikäänkuin olisin häväistyksestä iloissani. Kai minun pitäisi vielä langeta eteesi polvilleni ja kiittää sinua siitä! Sinun pitäisi ajatella enemmän toisia, Alan Breck. Jos toisia enemmän ajattelisit, puhuisit ehkä vähemmän itsestäsi. Ja kun ystäväsi joka sinusta pitää, on sivuuttanut loukkauksen sanaakaan virkkamatta, niin pitäisi sinun antaa asian jäädä sikseen, eikä vetää sitä uudelleen esiin häntä kiusataksesi. Sinun asiasi olisi siis hävetä eikä hankkia riitaa.»
»Jo riittää, jo riittää!» huudahti Alan.
Syntyi jälleen äänettömyys. Saavuimme määräpaikkaamme, söimme illallisen ja asetuimme levolle lausumatta sanaakaan.
Aikaiseen seuraavana aamuna saattoi palvelija meidät Rannoch-järven yli ja neuvoi meille tien, joka hänen mielestään oli edullisin. Ensin oli meidän ohjattava kulkumme suoraan ylös vuorille, kierrettävä sitten Lyon-, Lochay- ja Dochart-jokien latvojen ympäri ja laskeuduttava alamaille Kippenin luona, joka on Forth-joen yläjuoksun varrella. Alan ei ollut oikein tyytyväinen tähän tiehen, se kun vei hänen verivihollistensa Glenorchyn Campbellien alueen halki. Hän väitti, että kääntymällä nyt itäänpäin me pääsisimme heti Atholen Stewartien keskeen, jotka ovat hänen omia sukulaisiaan, vaikka toisen päällikön alustalaisia. Sitä tietä pääsisimme sitäpaitsi, selitti Alan, paljon helpommin ja nopeammin matkamme päämäärään. Mutta palvelija, joka oli Clunyn vakoojien päällikkö, esitti painavia syitä ehdotuksensa tueksi luetellen sotajoukkojen lukumäärän kullakin seudulla ja vakuutti lopuksi, sen mukaan kuin minä heidän puhettansa ymmärsin, ettei meitä missään niin vähän häirittäisi kuin juuri Campbellien alueella.
Alan suostui lopulta, vaikkakin vastenmielisesti, hänen ehdotukseensa.
»Se on vastenmielisimpiä seutuja koko Skotlannissa», virkkoi hän, »eikä siellä minun tietääkseni ole mitään muuta kuin kanervaa, variksia ja Campbelleja. Mutta minä huomaan, että te olette sangen älykäs mies ja senvuoksi olkoon niin kuin te tahdotte.»
Läksimme siis eteenpäin palvelijan antamien ohjeiden mukaan. Kolme yötä melkein läpeensä vaelsimme tavattoman jylhiä vuoria pitkin ja kuohuvien jokien alkulähteitten ohitse. Usein saimme haparoida sumussa ja melkein lakkaamatta kestää tuulta ja sadetta. Ei kertaakaan aurinko säteillään sulostuttanut kulkuamme. Päivät makailimme likomärässä kanervikossa ja yöt herkeämättä kiipeilimme huimaavan korkeilla vuorilla ja louhikkoisilla kallioilla. Monet kerrat eksyimme ja monet kerrat ympäröi meidät niin sankka sumu, että täytyi jäädä odottamaan sen hälvenemistä. Nuotion virittäminen ei tullut kysymykseenkään. Ravintonamme oli ainoastaan drammachia sekä vähän suolattua lihaa, jota olimme ottaneet mukaamme »häkistä». Juomaan nähden taas tietää taivas, ettei meiltä vettä puuttunut.
Kamalat olivat ne päivät, ja sään ja seudun kolkkous teki ne vielä kamalammiksi. Minulla ei ollut hetkeäkään lämmin, hampaat kalisivat suussani, kurkkuni oli samalla tavalla kipeä kuin saarella, kylkeeni pisti lakkaamatta ja märällä vuoteellani maatessani lotisi sade päälleni ja allani kuohui haiseva muta. Unenhorroksissa elin uudelleen seikkailujeni kaikki synkimmät hetket — näin salaman valaisevan Shawsin kartanon tornin, miesten kantavan Ransomea selässään, Shuanin kuolevan kansihytin lattialla ja Colin Campbellin kuolemankielissä haparoivan takkinsa nappia. Näistä katkonaisista unennäöistä herätettiin minut säännöllisesti illan hämärtäessä. Nousin silloin istumaan samaan lätäkköön, jossa olin maannut ja nautin illallisekseni kylmää »drammachia». Sade pieksi kasvojani tai valui kylminä juovina pitkin selkääni. Sumu ympäröi meitä kaikkialla kolkkona seinänä, tai haihtui äkkiä tuulen puhalluksesta loihtien eteemme pimeän laakson pohjattoman syvyyden, jossa joet ärjyen kiitivät eteenpäin.
Kuului siltä kuin olisi jokia joka suunnalla kuohunut. Pitkällisestä sateesta paisuivat lähteet vuorilla, jokaisesta vuorenonkalosta syöksyi vettä kuin vesisäiliöstä. Kaikki joet tulvivat yli äyräittensä. Yöllisten vaellustemme aikana tuntui juhlalliselta kuulla niiden möyryävän alhaalla laaksoissa, milloin ukkosena jymisten, milloin taas kuin vihasta karjuen. Nyt ymmärsin tarinan koskenhaltijasta, jonka kerrotaan vaikeroiden ja ärjyen odottelevan kaalamoilla siksi kuin joku perikatoon tuomittu kulkija sattuu saapumaan. Minä huomasin Alanin uskovan ainakin puolittain todeksi tuon tarinan, sillä kun joen pauhina kiihtyi tavallista vihaisemmaksi, näin hänen ihmeekseni — vaikka minun tietenkin piti yhä olla vihainen hänelle — katolilaisten tapaan ristivän silmiänsä.
Koko tänä kamalana aikana ei meidän välillämme ollut merkkiäkään ystävyydestä, tuskinpa sanaa toisillemme lausuimme. Totta puhuen minä itse kärsin jäykkyydestäni, ja se on paras puolustukseni. Mutta sitäpaitsi minä olen luonteeltani leppymätön, hidas suuttumaan, mutta vielä hitaampi unhottamaan. Ja nyt olin suuttunut sekä toveriini että itseeni. Parin päivän ajan hän oli minulle väsymättömän ystävällinen. Sanattomana hän kyllä pysyi, mutta oli aina valmis auttamaan ja toivoi yhä — sen selvään huomasin — että suuttumukseni lopulta haihtuisi. Mutta minä pysyin vain umpimielisenä, haudoin vihaani ja säälimättä kieltäydyin vastaanottamasta hänen palveluksiansa antaen katseeni luistaa hänen ohitsensa, aivankuin hän olisi ollut pensas tai kivi.
Toisena yönä tai oikeammin varhain kolmannen päivän aamuna olimme aukealla vuorella, joten emme voineet entiseen tapaamme heti asettua syömään ja nukkumaan. Ennenkuin pääsimme turvallisempaan paikkaan, oli hämärä jo muuttunut jotenkin valoisaksi päiväksi, sillä vaikka sadetta yhä jatkui, kulkivat pilvet kuitenkin korkeammalla. Alan vilkasi kasvoihini ja näytti vähän huolestuneelta.
»Parempi olisi, jos antaisit kantamuksesi minulle», ehdotti hän jo ainakin yhdeksännen kerran siitä lähtien kuin olimme Rannoch-järven rannalla eronneet oppaastamme.
»Kyllä tämä menee, kiitoksia vain», vastasin jäätävän kylmästi.
Alan sävähti tulipunaiseksi.
»Viimeisen kerran nyt tarjosin», tiuskasi hän. »Ei minunkaan kärsivällisyyteni loppumaton ole.»
»Enhän ole sitä väittänytkään», kuului ajattelematon, häijy vastaukseni, joka olisi ollut omiaan kymmenvuotiaan poikanulikan suuhun.
Alan ei vastannut siihen halaistua sanaa, mutta hänen käytöksensä tästä lähtien oli selvänä vastauksena. Hän ei enää välittänyt koko korttijutusta, vaan heitti jälleen hattunsa takaraivolle, astui keikaillen ja vihellellen ja vilkuili minuun syrjäsilmällä suu ivallisessa hymyssä.
Kolmantena yönä oli meidän vaellettava Balquhidderin läntisen osan halki. Ilma kirkastui ja kylmeni. Huurteinen pohjoistuuli ajoi pilvet taivaalta ja sytytti tähdet kiiluen tuikkimaan. Virrat olivat luonnollisesti tulvillaan ja pitivät vuorien välissä vieläkin aika mellakkaa, mutta minä huomasin, ettei Alan enää ajatellut vedenhaltijaa, vaan oli nyt erittäin hilpeällä tuulella. Mutta minulle tuli sään muutos liian myöhään. Olin saanut maata liejussa niin kauan, että — raamatun sanojen mukaan — vaatteeni minua kammottivat. Olin näännyksiin asti väsyksissä ja kaikenlaisten tuskien ja vilutaudin murjoma. Tuulen viima tunkeutui luihin ja ytimiin, ja sen suhina kiusasi korviani. Tällaisessa kurjassa tilassa oli minun vielä kestettävä melkeinpä suoranaista kidutusta toverini puolelta. Hän puheli ahkeraan, mutta aina vain ivallisesti. Muuta nimeä kuin »Whig» ei hän minulle antanut. »Tässä on taas lätäkkö ylihypätäksesi, whig-pikkuseni!» toimesi hän, »minä tiedän kyllä, että sinä olet mainio hyppääjä!» Ja sellaisia pistopuheita sateli päälleni herkeämättä.
Tiesin kyllä, että syy oli minun eikä kenenkään muun, mutta minä olin liian kurjassa tilassa kyetäkseni sovittamaan rikokseni. Tunsin, etten enää jaksaisi laahata itseäni kovinkaan pitkälle. Pian täytyi minun viskautua maahan kuollakseni tänne kuin metsäneläin vetiseen vuoristoon, ja luuni olivat täällä valkenevat kuin minkäkin petoeläimen. Pääni taisi olla vähän sekaisin, mutta joka tapauksessa alkoi tämä ajatus minua miellyttää, ja kuolema täällä autiossa erämaassa, kesyttömien kotkien pitäessä minulle seuraa viimeisinä hetkinäni, rupesi tuntumaan kunniakkaalta. Silloin Alan katuisi, ajattelin; kuoltuani hän muistaisi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän minulle oli, ja tämä muisto seuraisi häntä ainaisena kiusanhenkenä. Niin kiihotin vihaani toveriani kohtaan kuin häijy, ajattelematon ja pahasisuinen koulupoika, sen sijaan, että minun olisi pitänyt polvillani rukoilla Jumalalta armoa. Ja joka kerran kun Alan pilkkasi minua, onnittelin itseäni. »Haa!» ajattelin itsekseni, »minulla on parempi herjaus sinulle varattuna. Kun minä kuolen tänne, niin tuntunee se sinusta kuin isku vasten kasvojasi. Ah, mikä kosto! Kuinkahan silloin kadutkaan kiittämättömyyttäsi ja julmuuttasi!»
Joka hetki kävin heikommaksi. Kerran kaaduin, kun jalkani suorastaan pettivät allani. Ensin se säpsäytti Alania, mutta kun olin nopeasti taas jaloillani ja jatkoin matkaa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, niin hän unhotti pian koko tapauksen. Vuoroin minulla oli polttavan kuuma, vuoroin värisyttävän kylmä. Pistos kyljessäni oli melkein sietämätön. Lopulta alkoi tuntua siltä kuin en jaksaisi enää kauemmaksi, ja samalla valtasi minut äkkiä halu puhua Alanille suuni puhtaaksi, päästää vihani valloilleen ja lopettaa elämäni nopeammalla tavalla. Taas hän nimitti minua whigiksi. Minä pysähdyin.
»Mr Stewart», puhkesin puhumaan värisevällä äänellä, »sinä olet vanhempi kuin minä ja sinun pitäisi tietää miten sinun on käyttäydyttävä. Onko sinun mielestäsi niin erinomaisen viisasta tai sukkelaa syyttää minua herkeämättä puoluekannastani? Minä olen luullut, että jos ero mielipiteissä syntyy, niin on kunnonmiesten meneteltävä silloin säädyllisesti, ja jos minä en tahdo niin tehdä, niin voin ilmoittaa nyt sinulle, että voisin keksiä vähän purevamman herjauksen kuin mitä sinä olet nyt lasketellut.»
Alan oli pysähtynyt eteeni, hattu takaraivolla, kädet housuntaskuissa ja pää kallellaan. Hän kuunteli sanatulvaani suu ilkeässä hymyssä, sen verran kuin tähtien valossa voin nähdä, ja lopetettuani hän rupesi viheltämään muuatta jakobiittilaista laulunpätkää, joka on sepitetty kenraali Copen Preston Pansien luona kärsimän tappion häväistykseksi:
"No hei Johnnie Cope, olet jalkeilla vielä?
Ja ehkäpä rumpuas pärrytät vielä?"
Johtui mieleeni, että juuri tuona tappelupäivänä Alan oli karannut kuninkaallisten puolelle.
»Miksi sinä vihellät juuri sitä säveltä, Mr Stewart?» kysyin. »Teetkö sen vain huomauttaaksesi minulle, että molemmat puolueet ovat sinua purreet?»
Alanilta jäi viheltäminen kesken.
»David!» huudahti hän.
»Mutta nyt on aika lopettaa nämä jankutukset», jatkoin minä, »minä tarkoitan, että sinun tästä lähtien on puhuttava säädyllisesti kuninkaastani ja hyvistä ystävistäni Campbelleista.»
»Minä olen Stewart —», alkoi Alan.
»Niin, niin!» keskeytin, »kyllä minä tiedän, että sinä kannat kuninkaan nimeä. Mutta sinun on muistettava, että oltuani nyt ylämailla, olen nähnyt hyvän joukon ihmisiä, joilla on sellainen nimi. Ja paras minkä heistä voin sanoa on, etteivät he pesusta ollenkaan pahenisi.»
»Tiedätkö, että nyt loukkaat minua?» kysyi Alan hiljaa.
»Se on hyvin ikävää —» vastasin, »sillä minä en ole vielä lopettanut, ja jos nämä sanat jo tuntuvat vastenmielisiltä, niin pelkäänpä etteivät seuraavatkaan ole sinusta hauskempia. Puolueeni täyskasvuiset miehet ovat ajaneet sinut pakoon ja pojan uhmaaminen lienee kovin huono lohdutus. Sekä Campbellit että whigit ovat sinua purreet, sinä olet heitä paennut kuin jänis. Sinun on puhuttava heistä kuin itseäsi paremmista.»
Alan seisoi liikahtamatta paikallaan ja tuuli heilutteli hänen päällystakkinsa liepeitä.
»Tämä on ikävä juttu», lausui hän viimein. »Tässä on lausuttu sanoja, joita ei voi ilman muuta sivuuttaa.»
»Enhän minä ole sitä pyytänytkään», lausuin. »Minä olen yhtä valmis kuin sinäkin.»
»Valmisko?» huudahti hän.
»Aivan niin», vastasin. »Minä en olekaan sellainen kiivastelija ja kerskuri kuin muuan, jonka nimen voisin ilmoittaa. Käy päälle!» Ja paljastaen miekkani asetuin puolustusasemaan, kuten Alan itse oli minua opettanut.
»David!» huudahti hän. »Oletko hullu? Minä en voi paljastaa miekkaani sinua vastaan, David. Sehän olisi selvä murha.»
»Sitä kai tarkoititkin loukatessasi minua», vastasin.
»Se on tosi!» huudahti Alan, ja seisoi hetkisen paikallaan puristaen huulensa epätietoisena käsiensä välissä tiukasti yhteen. »Se on peittelemätön totuus!» toisti hän ja paljasti miekkansa. Mutta ennenkuin hän oli ojentanut sen minua kohti, viskasi hän aseensa kädestään ja heittäytyi maahan. »Ei, ei», hoki hän, »ei, ei, minä en voi, en voi.»
Silloin hälveni minusta viimeinenkin vihan kipinä, ja minä tunsin itseni ainoastaan sairaaksi ja surulliseksi ja nolostuneeksi ja käytöksestäni kummastuneeksi. Olisin antanut koko maailman, jos olisin voinut ottaa sanani takaisin. Mutta kuka voi kerran lausutun sanan lausumattomaksi saada? Mieleeni muistui kaikki se ystävyys ja rohkeus, jota Alan oli osoittanut, kuinka hän oli auttanut ja rohkaissut minua ja ollut kanssani kärsivällinen pahoina päivinämme. Ja sitten muistelin kaikkia niitä häväistyksiä, joita hän oli saanut minulta kärsiä, ja huomasin nyt ainiaaksi kadottaneeni tämän kunnon ystäväni. Samalla tuntuivat kipuni tulevan kaksinkertaisiksi ja pistokset kyljessäni raatelevan minua kuin terävä miekka. Luulin siihen paikkaan pyörtyväni.
Silloin juolahti eräs ajatus päähäni. Ei mikään anteeksianto voinut sovittaa sanojani, turhaa oli sellaista ajatellakaan, ei mikään voinut sovittaa rikostani. Mutta jos anteeksianto oli turhaa, täytyi haikean avunpyynnön saada Alan takaisin puolelleni. Annoin ylpeyteni mennä menojaan ja lausuin: »Alan, jos sinä et voi minua auttaa, täytyy minun kuolla tähän.»
Hän hypähti kiivaasti istualleen ja katsahti minuun.
»Se on totinen tosi!» jatkoin. »Loppuni on lähellä. Oh, vie minut johonkin ihmis-asuntoon — siellä voisin kuolla helpommin.» Nyt ei minun tarvinnut teeskennellä. Puhuin itku kurkussa, tahdoinpa tai en, ja se olisi voinut pehmittää vaikka kivisydämen.
»Voitko astua?» kysyi Alan.
»En», vastasin, »en ilman apua. Viime tunteina ovat jalkani huojuneet allani, kylkeeni pistää kuin tulikuumaa rautaa siinä kierrettäisiin, ja vaivoin käy hengityskin. Jos kuolen, voitko antaa minulle anteeksi, Alan? Sydämeni sisimmässä olen sinusta pitänyt — häijyimmilläkin hetkilläni.»
»Lopeta jo, lopeta jo!» huudahti Alan. »Elä puhu sillä tavalla! David ystäväni, tiedäthän sinä —.» Hän vaikeni tukeuttaakseen nyyhkytyksen. »Annahan minun kietoa käteni ympärillesi», jatkoi hän, »kas näin! Nojaudu nyt kokonaan minua vasten. Jumala tiesi, missä täällä on taloja. Mutta mehän olemmekin Balquhidderin seuduilla. Ei täällä pitäisi taloista puutosta olla, ei ystävienkään taloista. Onko sinun nyt helpompi astua, David?»
»On kyllä, tällä tavalla voin kyllä jatkaa matkaa», vastasin ja likistin kädelläni hänen käsivarttaan.
Uudelleen hän oli vähällä heretä nyyhkyttämään. »David», lausui hän, »minussa ei ole vähääkään oikeudenmukaisuutta. Minussa ei ole järkeä eikä hellyyttä. En jaksanut muistaa, että sinä olit vain lapsi, en voinut käsittää, että sinä olit kuolemaisillasi. David, koeta olla kärsivällinen kanssani, koeta antaa minulle anteeksi!»
»Oi ystäväni, elkäämme puhuko enää siitä!» lausuin. »Meistä ei kumpikaan kykene sovittamaan rikostaan toisen kanssa — se on peittelemätön totuus! Kummankin meidän täytyy olla kärsivällisiä toisiamme kohtaan ja hillitä itseämme. Mutta voi! Kylkeeni pistää niin kauheasti. Eikö täällä ole yhtään taloa?»
»Minä etsin sinulle talon, David», vastasi hän päättävästi.
»Laskeukaamme tätä puronreunaa alaspäin, siellä täytyy olla taloja.
Ystävä parkani, eiköhän sinulla olisi helpompi selässäni?»
»Mitä puhutkaan, Alan», vastasin, »olenhan minä vähintään kaksitoista tuumaa sinua pitempi.»
»Etkä ole», vastasi Alan kiivaasti. »Liekö tuuma tai pari pituudessamme eroa. En kumminkaan tahdo väittää olevani mies, jota sinä pitäisit suurena, ja ajatellessani nyt tarkemmin asiaa», lisäsi hän sitten alentaen naurettavalla tavalla ääntään, »tuntuu minusta kuin sinä olisitkin oikeassa. Niin, kyllä eroa sittenkin on jalan tai kämmenen leveyden paikoille, ja mahdollisesti enemmänkin!»
Oli hauskaa ja naurettavaa kuulla Alanin pyörtävän paikalla sanansa peljäten niiden antavan aihetta uuteen riitaan. Olisin purskahtanut nauramaan, ellei pistos kyljessäni olisi niin ankarasti minua vaivannut. Mutta jos olisin nauranut, olisin luullakseni samalla itkenytkin.
»Alan», huudahdin. »Mikä saa sinut näin hyväksi minua kohtaan? Mikä saa sinut välittämään tällaisesta kiittämättömästä toverista?»
»Kunpa minä itsekään sen tietäisin», vastasi Alan. »Joku aika sitten luulin näet pitäväni sinusta sentähden, ettet koskaan riidellyt — ja nyt pidän sinusta vielä enemmän!»
25 LUKU.
Balquhidderissä.
Heti ensimäisen talon ovelle, jolle saavuimme, koputti Alan. Se ei ollut suinkaan mikään vaaraton yritys sellaisessa ylämaaseudussa kuin Balquhidder. Siellä ei pitänyt mikään suurempi klaani järjestystä, vaan siellä asusti keskenään riitaisia pieniä heimoja tai niiden tähteitä ja n. s. »päälliköttömiä ihmisiä», jotka Campbellit olivat karkoittaneet tänne jylhään vuoristoon Forth- ja Teith-jokien lähteiden seuduille. Täällä oli Stewarteja ja Maclareneja, jotka olivat sodassa samalla puolen kuin Alan ja kuuluivat samaan klaaniin kuin Appin. Vielä oli täällä paljon vanhan, valloitetun, vähän tunnetun ja huonomaineisen Macgregorien klaanin väkeä. He olivat tehneet ajattelemattomia tekoja, nyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä kukaan heihin luottanut. Päällikkö, Macgregorin Macgregor oli maanpaossa ja tämän puolueen Balquhidderin seuduilla avustavien jäsenten lähin päällikkö, James More, Rob Royn vanhin poika, odotti tuomiotaan Edinburgin linnassa. He olivat riidassa ylä- ja alamaalaisten, Grahamien, Maclarenien ja Stewartien kanssa, ja Alan, jolla oli tapana sekaantua ystäviensä riitoihin, olivatpa nuo ystävät kuinka kaukaisia tahansa, koetti kaikin mokomin välttää heitä.
Yrityksemme onnistui erinomaisesti, sillä me olimme osuneet muutaman Maclarenin talolle, jonne Alan ei ollut ainoastaan nimensä takia tervetullut, vaan jossa myöskin hänen maineensa oli tunnettu, Täällä sain heti laskeutua vuoteelle ja luokseni noudettiin lääkäri, joka tunnusti tilani olevan vaarallisen. Oliko nyt lääkäri erittäin taitava, vai vaikuttiko siihen nuoruuteni ja voimakas ruumiinrakenteeni, mutta jo viikon kuluttua voin nousta vuoteeltani, ja kuukauttakaan ei vielä ollut kulunut kun jo kykenin täysin voimistuneena jatkamaan matkaa.
Pyynnöstäni huolimatta ei Alan jatkanut matkaansa, vaan jäi odottamaan tervehtymistäni. Hänen uhkarohkeutensa, jota hän viipyessään osoitti, oli parin kolmen ystävän, jotka oli päästetty salaisuudesta osallisiksi, vasituisena valittamisen aiheena. Päivisin hän piileksi muutamassa luolassa pienen metsän suojassa ja öisin, milloin vain tie oli vapaa, hän tuli taloon minun luokseni. Ei liene tarpeellista huomauttaa, että minusta oli erittäin mieluista tavata häntä. Emäntämme, Mrs Maclaren, ei tiennyt miten sellaista vierasta vaalia, ja kun vielä Duncan Dhulla — se oli isäntämme nimi — oli kaksi säkkipilliä ja hän itse oli innokas soiton rakastaja, oli siellä olomme yhtämittaista juhlimista, ja me suorastaan muutimme yöt päiviksi.
Sotamiehet antoivat meidän olla rauhassa, vaikka kerrankin heitä kaksi komppaniaa ja muutamia rakuunia samosi pitkin laaksoa. Näin heidät ikkunasta vuoteella maatessani. Ja mikä vielä ihmeellisempää, ei yhtään lainvalvojaa käynyt minua tapaamassa, eikä kertaakaan minulta kysytty, mistä tulin ja mihin olin menossa. Koko tämän jännittävän ajan sain olla kyselyiltä yhtä rauhassa, kuin olisin maannut erämaassa. Kumminkin tiesivät läsnäoloni kaikki Balquhidderin ja sen ympäristön asukkaat. Talossa kävi näet maan tavan mukaan paljon vieraita ja he kertoivat sitten kuulemansa uutiset naapureilleen. Julistuskirjat oli nyt levitetty painettuina. Yksi niistä oli naulattu sänkyni jalkapuoleenkin, ja siitä voin nyt nähdä omat tunnusmerkkini, jotka eivät olleet juuri imartelevia, ja paksummilla numeroilla painetun palkinnon, joka päästäni oli luvattu. Duncan Dhu ja muut, jotka tiesivät minun tulleen Alanin kanssa, olivat epäilemättä varmat siitä kuka olin, ja muutkin olivat tietysti arvailleet sinnepäin. Sillä vaikka pukuni olikin muuttunut, en siltä voinut muuttaa ikääni enkä ulkomuotoani, ja kahdeksantoista-vuotiaat alamaalaispojat olivat, etenkin tähän aikaan, harvinaisia näillä seuduin. Siten saattoi helposti sattua, että he sovittelemalla eri asianhaaroja toisiinsa päättivät minun olevan juuri tuon julistuksessa mainitun pojan. Niin olikin asian laita. Jotkut kertovat salaisuuden ainoastaan parille kolmelle lähimmälle ystävälleen ja kuitenkin se tulee tunnetuksi, mutta tämän klaanin asukkaiden kesken oli tapana kertoa salaisuus heti kaikille ja se pysyi siitä huolimatta ainoastaan heidän tietonaan vaikka kokonaisen vuosisadan.
Yksi tapaus ansaitsee vain kertomisen, se oli Robert Oigin, kuuluisan Bob Royn pojan käynti luonani. Hänen syytettiin ryöstäneen erään naisen Balfronista ja menneen väkisin (kuten väitettiin) naimisiin tämän kanssa, ja sentähden etsittiin häntä joka suunnalta. Kumminkin hän kuljeksi Balquhidderin ympäristöllä kuin isäntä omalla alueellaan. Juuri hän oli ampunut James Maclarenin tämän kyntäessä rauhassa peltoaan. Siitä syntyi riita, jota ei koskaan ole vielä sovittu, ja kumminkin hän astui nyt verivihollisensa huoneeseen kuin kauppamatkustaja ravintolaan.
Duncan ennätti kuiskata minulle, kuka hän oli, ja molempia meitä huolestutti hänen läsnäolonsa. On huomattava, että Alanin piti myöskin kohta saapua, ja hän ja kutsumaton vieraamme eivät suinkaan olleet ystävyksiä. Emme voineet lähettää sanaa tai antaa Alanille minkäänlaista merkkiä, sillä se olisi heti herättänyt epäluuloja miehessä, joka oli niin hankalassa asemassa kuin Macgregor.
Sisään astuessaan hän tekeytyi erittäin kohteliaaksi, mutta käyttäytyi kuin itseänsä alempiarvoisten seurassa. Mrs Maclarenia tervehtiessään hän otti bonnetin päästään, mutta kääntyessään Duncanin puoleen painoi sen takaisin päähänsä. Saatettuaan siten itsensä mielestään oikeaan valoon, hän tuli vuoteeni ääreen ja kumarsi.
»Olen kuullut, sir, että teidän nimenne on Balfour.»
»David Balfouriksi minua nimitetään», vastasin, »— palvelijanne.»
»Ilmoittaisin teille nyt oman nimeni», selitti hän, »mutta siitä on viime aikoina pidetty suurta ääntä. Lienee kai tarpeeksi kun sanon, että olen James More Drummondin eli Macgregorin lihallinen veli, ja hänestä varmaankin olette joskus kuullut mainittavan.»
»Olen, sir», vastasin, »ja isästänne Macgregor-Campbellista myös.» Kohottauduin vuoteella istualleni ja kumarsin, arvelin näet parhaimmaksi osoittautua häntäkin kohtaan kohteliaaksi, sillä Robin mahdollisesti oli ylpeä siitä, että hänen isänsä oli lainsuojaton.
Hän kumarsi takaisin. »Ja asiani, sir, on seuraava», jatkoi hän. »Vuonna 1745 nostatti veljeni osan Gregorien alueista kapinaan ja marssi kuuden komppanian kanssa vetämään hänkin kortensa hyvän asian eteen. Välskäri, joka seurasi meidän klaanimme mukana, ja paransi veljeni jalan, joka taittui ottelussa Preston Pansin luona, oli samanniminen kunnonmies kuin tekin. Hän oli Baithin Balfourin veli, ja jos te olette tarpeeksi läheinen sukulainen tälle miehelle, olen minä ja väkeni teidän käytettävinänne.»
On huomattava, etten perhesuhteistani tiennyt enempää kuin kerjäläisen koira. Setäni oli kyllä höpissyt jotain korkeista sukulaisistamme, mutta mistään tällaisista hän ei ollut maininnut, ja nyt huomasin häpeäkseni, että minulle kuului jokin korkea asema, josta en mitään tiennyt.
Robin lausui sentähden vain lyhyesti olevansa pahoillaan, kun oli vaivannut itseään turhan tähden, ja käänsi minulle selkänsä nyökäyttämättä päätäänkään hyvästiksi. Ovella mennessään kuulin hänen tuumivan Duncanille, että minä olin »vain heimoton pojan nulikka, joka ei tuntenut edes omaa isäänsäkään». Näistä sanoista olin niin vihoissani ja tietämättömyydestäni niin häpeissäni, että tuskin voin pidättää nauruani, kun mies, joka oli lain rangaistuksen alainen (kolme vuotta myöhemmin hänet hirtettiinkin), piti niin tarkalla sukulaissuhteitaan.
Ovessa tuli Alan häntä vastaan. Molemmat ottivat askeleen taaksepäin ja tuijottivat kuin vihaiset koirat toisiinsa. Molemmat olivat pienikasvuisia, mutta näyttivät paisuvan ylpeydestä. Kummallakin oli miekka, ja pienellä liikkeellä he nykäisivät sen kahvan esiin, jotta helpommin voisivat vetää sen huotrastaan.
»Mr Stewart, ellen erehdy», lausui Robin.
»Aivan oikein, Mr Macgregor, ei sitä nimeä tarvitse hävetä», vastasi
Alan.
»Enpä tiennyt, että te olitte minun maassani, sir», jatkoi Robin.
»Luullakseni olen minä ystävieni, Maclarenien maassa», vastasi Alan.
»Se ei ole niinkään varmaa», tuumi toinen. »Siitä voi olla erimieltä. Mutta minä muistelen kuulleeni, että te osaatte muka käytellä miekkaanne?»
»Vaikka olisitte kuurona syntynyt, Mr Macgregor, on teidän täytynyt kuulla enemmänkin siitä asiasta», vastasi Alan. »En minä ole ainoa mies Appinissa, joka voi vetää säilänsä esiin. Ja kun sukulaiseni ja kapteenini, Ardshiel, oli ottelussa teidän nimisenne herrasmiehen kanssa, en koskaan kuullut mainittavan, että kukaan Macgregor olisi siinä voiton vienyt.»
»Tarkoitatteko isääni, sir?» kysyi Robin.
»Tepä sen sanoitte?» tokaisi Alan. »Se herrasmies, jota tarkoitan, oli kyllin häpeämätön liittääkseen Campbell-nimen omaansa.»
»Isäni oli vanha mies», vastasi Robin, »ja naimiskauppa oli sopimaton.
Meistä, sir, tulisi parempi pari.»
»Sitä minäkin olen tässä tuumaillut», lausui Alan.
Minä olin sängystäni puoleksi ulkona ja Duncan oli pysytellyt koko ajan tappelupukarien vieressä ollakseen valmis käymään väliin, jos siihen oli vähänkin syytä. Viimeisten sanojen jälkeen hänen oli tehtävä se heti tai ei koskaan, ja arkailematta, vaikka vähän kalpeana kasvoiltaan, Duncan heittäytyikin riitaveljesten väliin.
»Kuulkaa herrat», lausui hän, »minulla olisi toinen ehdotus tehtävänä. Tuolla on minulla kaksi säkkipilliä ja tässä on teitä kaksi kuuluisaa soittajaa. Vanha riidanaihe on ollut, kumpi teistä on parempi. Nyt on mainio tilaisuus ratkaista se.»
»Vai niin, sir», lausui Alan yhä Robinille, josta hän ei ollut hetkeksikään silmiään kääntänyt, eikä Robin hänestä. »Muistelen minäkin kuulleeni sellaisia huhuja. Onko teissä sitten soittoniekan vikaa, kuten kerrotaan? Osaatteko puhaltaa säkkipilliä?»
»Minä puhallan kuin Macrimmon», vastasi Robin.
»Eiväthän ne suuret sanat suuta halkaise», tuumi Alan.
»Olen minä ennen tehnyt suuremmistakin sanoista pieniä», vastasi Robin, »ja parempienkin vastustajien kanssa kilpaillessa.»
»Helppohan on nyt koettaa», lopetti Alan.
Duncan Dhu toimitti kiireellä esiin säkkipillit, jotka olivat hänen arvokkain omaisuutensa, ja asetti vieraittensa eteen suolaista lampaanlihaa ja putelin »Atholen puuroksi» nimitettyä juomaa. Se valmistettiin vanhasta whiskystä, happamattomasta kermasta ja siivilöidystä hunajasta, jotka määrätyssä järjestyksessä ja määrässä sekoitettiin hitaasti toisiinsa. Molemmat riitaveljet olivat vielä kiihottuneita, mutta istuutuivat kumpikin toinen toiselle puolen pöytää tekeytyen erittäin kohteliaiksi. Maclaren pyysi heitä maistamaan lampaanlihaa ja »vaimonsa puuroa», huomauttaen että hänen vaimonsa oli Atholesta kotoisin ja laajalti tunnettu erinomaiseksi puuron valmistajaksi. Mutta Robin ei huolinut tarjouksesta väittäen, ettei se ollut hyvää keuhkoille.
»Minun on huomautettava, sir», lausui Alan, »etten kymmeneen tuntiin ole ruuan kipenettäkään suuhuni pannut, ja se on pahempi keuhkoille kuin mikä puuro tahansa koko Skotlannissa.»
»Minä en tahdo mitään etuja, Mr Stewart», vastasi Robin. »Syökää ja juokaa, minä teen seuraa.»
Molemmat söivät vähän lihaa ja nauttivat lasin Mrs Maclarenin puuroa. Sen jälkeen Robin tarttui monen kursastelun jälkeen säkkipilleihin ja puhalsi jonkun sävelmän lisäten siihen runsaasti koristuksia.
»Kas vain, osaattehan te soittaa», lausui Alan, ja ottaen pillin kilpailijaltaan soitti hän saman sävelmän ja aivan samalla tavalla kuin Robin. Siitä hän siirtyi sitten variatsioneihin, somistellen niitä tositaiteilijan maulla ja hienoudella.
Robinin soitto oli minua miellyttänyt, mutta Alanin kerrassaan hurmasi minut.
»Tuo oli jotakin, Mr Stewart», lausui Robin, »mutta somistelunne on laihaa.»
»Laihaako!» huudahti Alan veren karahtaessa hänen kasvoilleen. »Nyt puhutte päättömiä!»
»Tunnustatteko siis joutuneenne soitannossa alakynteen, kun koetatte vaihtaa säkkipillin miekkaan?»
»Hyvin puhuttu, Mr Macgregor», vastasi Alan, »ja tästä kaikesta huolimatta» (hän pani näille sanoilleen painoa), »peräytän minä syytökseni. Minä vetoon Duncaniin.»
»Ei teidän tarvitsisi kehenkään vedota», lausui Robin. »Itse te voitte ratkaista asian monta vertaa paremmin kuin yksikään Balquhidderin Maclareneista, sillä päivän selvää on, että te olette Stewartiksi tavattoman etevä soittoniekka. Ojentakaapa säkkipillit minulle!»
Alan noudatti pyyntöä ja Robin alkoi jäljitellä muutamia Alanin variatsioneista. Huomasi selvään että hänellä oli erinomainen muisti.
»Kyllä teissä tuntuu soittajan vikaa olevan», tuumi Alan nyrpeänä.
»Päättäkää nyt itse Mr Stewart», lausui Robin, ja ottaen muunnelmat alusta alkaen, hän väritti ne läpeensä niin uudella tavalla, niin taitavasti ja tuntehikkaasti, niin vilkasta mielikuvitusta ja tavatonta sormien näppäryyttä todistavalla tavalla, että minä jouduin kokonaan ymmälle sitä kuullessani.
Alan istui paikallaan naama hehkuvan punaisena ja kynsiään pureskellen aivan kuin mies, jota on perinpohjin nolattu.
»Riittää!» huudahti hän. »Te osaatte puhaltaa säkkipilliä — nauttikaa nyt täysin määrin voitostanne!» Ja hän yritti nousemaan.
Mutta Robin pyysi käden liikkeellä hiljaisuutta, ja alkoi soittaa muuatta alussa harvatahtista sotamarssia. Kappale oli jo itsessään hieno ja se esitettiin arvokkaasti, mutta sitäpaitsi se oli Appinin Stewartien ja erittäinkin Alanin suosikki. Tuskin olivat ensimäiset säveleet siitä kajahtaneet, kun jo ilme Alanin kasvoilla muuttui. Tahdin kiihtyessä hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, ja paljon ennen kuin kappale oli lopussa, oli jo viimeinenkin vihan väre hänen kasvoiltaan haihtunut ja hän näytti olevan kokonaan soiton hurmaama.
»Robin Oig», lausui hän kappaleen loputtua, »te olette suuri soittoniekka. Minä en ole kelvollinen soittamaan edes samassa kuningaskunnassakaan kuin te. Voi minua! Teillä on kannuksissanne enemmän soitannollisuutta kuin minulla päässäni! Mutta vaikka vieläkin olen sitä mieltä, että minä miekalla voisin otaksuttavasti näyttää teille toisenlaista musiikkia, varoitan teitä siitä jo edeltäpäin — siitä ei hyvä seuraisi. Luontoni ei sallisi hakata kappaleiksi miestä, joka soittaa säkkipilliä niin taitavasti kuin te.»
Siihen loppui se riita. Läpi koko yön kierteli »puuro»-malja ja säkkipillit kulkivat kädestä käteen, ja oli jo selvä päivä, ennenkuin Robinille johtui poislähtö mieleen.
26 LUKU.
Pakomatkan loppu. Kuljemme Forthin yli.
Kuten jo sanoin, ei kulunut täyttä kuukautta, ennenkuin lääkärini jo ilmoitti minun kykenevän matkalle. Oltiin jo kaukana elokuussa. Ilma oli herttainen ja lämmin, ja täynnä valmistumaisillaan olevan ja runsassatoisen viljan tuoksua.
Rahavaramme olivat huvenneet niin vähiin, että meidän täytyi koettaa mahdollisimman pian joutua perille. Sillä jos emme pian päässeet Rankeillorin luo, tai jos hän kieltäytyi auttamasta, oli meidän pakko kuolla nälkään. Alanin takaa-ajaminen oli nyt paljon laimentunut, eikä Forthin seutuja, tuskinpa Stirlingin siltaakaan, joka on joen tärkein ylikulkupaikka, enää niin huolellisesti vartioitu.
»Sodassa on pääsääntönä», selitti Alan, »kulkea sieltä, missä vähimmin odotetaan. Forth on nyt vastuksenamme ja tunnethan sinä sananlaskun: »Forth pitää rajun ylämaalaisen ohjissa.» No niin, jos koetamme kiertää tämän joen latvan ympäri ja laskeudumme alamaalle Kippenin tai Balfronin kohdalla, ovat he juuri siellä meitä vaanimassa. Mutta jos oijustamme suoraan vanhalle Stirlingin sillalle, niin panen miekkani pantiksi siitä, että he antavat meidän kulkea estelemättä yli.»
Ensimäisenä yönä samosimme sentähden muutaman Strathiressä asuvan Maclarenin, Duncanin ystävän, talolle, jossa nukuimme 21 päivän elokuuta. Illan hämyssä alotimme toisen helpon taipaleen ja 22 päivän makasimme kanervapehkossa Uam Varin rinteellä. Siellä leppoisassa, tuoksuvassa auringonpaisteessa ja ruutikuivalla tantereella nauttimani kymmenen tunnin lepo oli suloisin, mitä koskaan olen nauttinut. Seuraavana yönä saavuimme Allan-joelle ja seurasimme sen rantaa alaspäin. Päästyämme ulos vuoristosta, näimme alapuolellamme koko Stirlingin rannikkoseudun lakeana kuin pannukakku. Sen keskellä, eräällä vuorella oli Stirlingin kaupunki linnoituksineen ja vasemmalla kimaltelivat Forthin lahdelmat kuun valossa.
»En tiedä välittänetkö siitä sen enempää», lausui Alan, »mutta nyt olet jälleen omassa maassasi. Yöllä, ensimäistä käydessä kuljimme ylämaan rajan yli, ja kun vain nyt pääsisimme tuon koukertelevan vesivyön yli, voisimme heittää hattua ilmaan.»
Allan-joessa, lähellä sen laskua Forthiin, huomasimme pienen hiekkaisen saaren. Siellä kasvoi takiaisia, voikukkia ja muita sellaisia lyhyitä kasveja, jotka parhaiksi voivat peittää meidät pitkällämme maatessamme. Tälle saarelle asetuimme nyt levolle. Stirlingin linnasta voitiin meidät helposti huomata. Korviimme tunkeutui sieltä rummun pärinä. Osa varusväestä piti siellä paraatia. Leikkuumiehet tekivät koko päivän työtä pellolla toisella puolen jokea, ja me saatoimme selvään kuulla sirppien karahtelun kiviä vasten ja puhelua, josta toisinaan sanatkin erotti. Meidän oli siis painauduttava tiukasti maata vasten ja pysyttävä hiljaa. Mutta hiekka allamme oli lämmin, kasvit varjostivat päätämme, ruokaa ja juomaa meillä oli runsaasti ja lopuksi — pelastus oli tuossa edessämme.
Heti kun leikkuumiehet olivat lopettaneet työnsä ja hämärä alkoi laskeutua, kahlasimme rannalle ja suuntasimme aitojen suojassa kulkumme peltoja pitkin Stirlingin siltaa kohti.
Silta on aivan linnavuoren juurella. Se on vanha, korkea ja kapea, ja pitkin sen käsipuita on pieniä torneja. Helposti voi käsittää, että katselin sitä mielenkiinnolla, en ainoastaan siksi, että se oli kuuluisa historiallinen paikka, vaan myöskin senvuoksi, että sen yli kulki nyt tie Alanin ja minun lopulliseen pelastukseen. Kuu ei ollut vielä noussut sinne saapuessamme. Ainoastaan muutamia tulia tuikki linnoituksesta, ja alempana kaupungissa oli vain jokunen ikkuna valaistu. Muuten oli pilkkosen pimeä, eikä sillallakaan näyttänyt olevan vahtia.
Minä yritin mennä suoraa päätä yli, mutta Alan oli varovaisempi.
»Kyllähän tuo näyttää jotenkin turvalliselta», lausui hän, »mutta piiloudutaan siitä huolimatta tuonne ojaan ja otetaan ensin asiasta varma selko.»
Noin neljännestunnin makasimme siellä vihellellen tuontuostakin ajan ratoksi. Ei kuulunut mitään epäilyttävää, aallot vain hiljaa loiskuivat sillan arkkuja vasten. Viimein tuli tietä pitkin muuan vanha, ontuva ja kainalosauvaa käyttävä vaimo. Hetkeksi hän pysähtyi aivan lähellemme, valitteli itsekseen kovaa kohtaloaan ja kulkemansa matkan pituutta, ja läksi sitten kapuamaan jyrkkää sillan kantta ylös. Vaimo oli niin pieni ja yö vielä niin pimeä, että me pian kadotimme hänet näkyvistämme. Kuulimme vain, kuinka hänen askeleittensa ja keppinsä kopina eteni etenemistään.
»Nyt hän on päässyt yli», kuiskasin.
»Ei ole», vastasi Alan, »hänen ontoilta kajahtavista askeleistaan kuulee että hän on vielä sillalla.»
Samassa kuului ääni huutavan. »Kuka siellä?» ja me kuulimme musketin perän kolahtavan kiveä vasten. Arvattavasti oli vahti nukkunut, joten olisimme päässeet huomaamatta yli, jos vain heti tultuamme yritimme. Mutta nyt hän oli valveilla ja hyvä tilaisuus oli mennyt käsistämme.
»Tästä ei tule mitään», lausui Alan. »Tästä ei voi tulla mitään, David.»
Sen enempää arvelematta aloimme ryömiä peltoja myöten sillalta pois. Päästyämme näkymättömiin nousimme ylös ja läksimme astelemaan itäänpäin vievää tietä pitkin. En voinut käsittää mikä hänellä oli mielessä, ja vastoinkäymisestämme olin tosiaankin niin närkästynyt, ettei mikään minua miellyttänyt. Äskettäin olin kuvitellut koputtavani Mr Rankeillorin ovelle mennäkseni vaatimaan omaisuuttani takaisin, ja nyt olin taas harhaileva, vainottu pojannulikka ja väärällä puolen Forthia.
»No mitä nyt?» tiuskasin.
»Niin, mitäs nyt?» vastasi Alan. »He eivät olekaan niin tuhmia kuin luulin. Forth on meillä vielä ylikuljettavana, David. Kirotut olkoot sateet, jotka sen synnyttivät ja vuorenrinteet, jotka sen juoksun juuri tähän ohjasivat.»
»Mutta miksi kuljemme itäänpäin?»
»No, koettaaksemme vielä onneamme!» vastasi hän. »Kun emme joen yli pääse, niin katsokaamme olisiko meillä lahdella parempi onni.»
»Joen yli vie kaalamoita mutta ei lahden», huomautin.
»Totisesti on joessa kaalamoita ja siltakin sitäpaitsi», tuumi Alan, »mutta mitä hyötyä niistä on, kun niitä vahditaan?»
»Mutta voihan joen yli uida.»
»Voi se, joka osaa», vastasi hän, »mutta kumpikaan meistä ei taida olla siinä erittäin taitava. Ainakin minä uin kuin kivi.»
»En tahdo vietellä sinua takaisin, Alan», lausuin »mutta ymmärtääkseni pahennamme vain tällä tavalla tilaamme. Vaikea on päästä joen yli, mutta selvää on, että merenlahden yli pääseminen on vieläkin vaikeampaa.»
»Mutta siellä on niinsanotuita venheitä», vastasi Alan, »jos vain en kokonaan erehdy.»
»Ja siellä kysytään rahaa», kampesin vastaan, »mutta meille, joilla ei ole venhettä eikä rahaa, on samantekevä olipa siellä venheitä tai ei.»
»Niinkö luulet?» tuumi Alan.
»Niin luulen», vastasin.
»Kyllä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä ja vielä vähemmin uskoa. Mutta annahan, kun minä panen älyni liikkeelle, ja jos en saa venhettä pyydetyksi, lainatuksi enkä edes varastetuksikaan, niin minä teen sellaisen kapineen.»
»Luulenpa ymmärtäväni mitä tarkoitat», vastasin, »Mutta kuulehan vielä: jos käytät siltaa ylipäästäksesi, ei se kielittele mitään, mutta jos kuljemme lahden yli, joutuu venhe sopimattomalle puolen sitä — jonkun on se täytynyt kuljettaa sinne — pannaan toimeen tut…»
»No mutta mies kulta», keskeytti Alan, »jos venheen teen, niin teen miehenkin, joka vie sen takaisin! Ja nyt elä enää vaivaa minua lörpötyksilläsi, vaan marssi päälle — siihen olet näet tottunut — ja anna Alanin pitää huolta itsestäsi.»
Yötä myöten samosimme sitten jokilaakson pohjoispuolen halki, pitkin korkeiden Ochil-vuorien juurta ja kiersimme matkamme varrelle sattuvat Alloan, Clackmannanin ja Culrossin. Noin kymmenen aikaan aamulla saavuimme nälkäisinä ja väsyneinä Limekilnsin pieneen kylään. Tämä kylä on lähellä rantaa, vastapäätä Queensferryn kaupunkia. Savuja näkyi joka haaralta kohoavan ilmaan. Vainioilla leikattiin parhaillaan eloa, pari laivaa kellui Hopella ankkurissa ja venheitä lipui edestakaisin sen pinnalla. Eteeni leviävä taulu oli siis kaikin puolin miellyttävä, enkä voinut mielestäni kylliksi ahmia silmilläni noita hauskannäköisiä, viheriöiviä, viljeltyjä kumpuja ja noita toimeliaita, maalla ja merellä hääriviä ihmisiä.
Mutta lahden etelärannalla oli Mr Rankeillorin talo, jossa rikkaus minua epäilemättä odotti ja minä olin pohjoisella rannalla, puettuna kehnoon, vieraskuosiseen pukuun, kolme hopeashillinkiä, jäännös koko omaisuudestani, taskussani, lainsuojaton mies ainoana seuranani, ja lopuksi oli omasta päästäni luvattu palkinto.
»Mikä kohtalon oikku, Alan», huudahdin. »Lahden tuolla puolen odottaa minua kaikki, mitä itselleen voi toivoa, ja linnut kulkevat yli, venheet kulkevat yli — kaikki, millä vain on halu, voi kulkea yli, minä vain en! Oi, toveri, siitä on sydän pakahtua!»
Limekilnsissä astuimme muutamaan pieneen ravintolaan, ja ostimme sieltä vähän leipää ja juustoa hyvännäköiseltä tarjoilijattarelta. Ostoksemme panimme kääröön aikoen syödä ne rannalla pienessä metsikössä, jonka huomasimme noin kolmannespeninkulman päässä. Kävellessämme katselin herkeämättä lahden toiselle puolen ja huokailin itsekseni. Alan asteli mietteisiinsä vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi.
»Huomasitko tyttöä, jolta nämä ostimme?» kysyi hän viitaten leipään ja juustoon.
»Kyllä», vastasin. »Hän oli kaunis tyttö.»
»Siihenkö päätökseen tulit?» huudahti hän. »Merkit ovat hyvät, David.»
»Kaiken ihmeellisen nimessä, kuinka niin?» kysyin. »Mitä hyvää siitä voi olla?»
»Minä tässä olen arvellut», vastasi hän, katsellen leikillisesti minua, »että se ehkä voisi hankkia tuon meille välttämättömän venheen.»
»Jos olisin toisessa tilassa, voisi se kyllä sattua», lausuin.
»Eihän sinun ymmärryksesi pitemmälle kanna», selitti Alan. »En minä tahdo, että tyttö rakastuu sinuun, vaan että alkaa surkutella sinua, David, ja sitä varten ei sinun tarvitse olla kaunis. Annahan, kun katson», lausui hän silmäillen minua veitikkamaisesti kiireestä kantapäähän. »Saisit olla vähän kalpeampi, mutta muuten sinä sovit erinomaisesti siihen tarkoitukseen — sinulla on tuollainen oikea luihu, kerjäläismäinen, hävytön silmänluonti, aivan kuin olisit varastanut takin itse paholaiselta. Tule, käännös perinpäin ja takaisin ravintolaan hankkimaan venhettämme.»