Siihen tapaan hän jatkoi selityksiään kunnes minulle selvisi, että hän »kahdenkymmenen punnan ihmisillä» tarkoitti noita onnettomia, jotka oli lähetetty meren taakse Pohjois-Amerikkaan orjuuteen, ja että nuo vielä onnettomammat, viattomat olennot olivat lapsia, jotka oli yksityisistä syistä tai kostonhalusta ryöstetty kotoaan.
Saavuimme nyt kummun laelle ja alhaalla edessämme näkyi Ferry ja Hope. Forthin lahti näyttää tältä paikalta melkein leveältä joelta, joka pohjoisessa muodostaa hyvän lauttauspaikan ja ylemmässä päässään maan ympäröimän, laivoille suojaisan sataman. Keskellä kaitaisinta paikkaa on pieni saari, jossa on joitakuita raunioita. Oikealle rannalle on rakennettu laituri lauttausta varten ja laiturin päässä, tien toisella puolen näin »Harwes Inn»iksi nimitetyn rakennuksen keskellä kaunista puistoa, jossa kasvoi tammia ja orapihlajia.
Queensferryn kaupunki on kauempana lännessä ja ravintolan ympäristö näytti tähän aikaan päivästä jotenkin autiolta, sillä laiva matkustajineen oli juuri lähtenyt pohjoiseen. Pienoinen ruuhi keinui kuitenkin laiturin vieressä ja muutamia merimiehiä nuokkui sen teljolla. Siinä oli, kuten Ransome ilmoitti minulle, prikin venhe kapteenia odottamassa ja noin puolen peninkulman päässä aivan yksinään ankkurissa, näkyi itse »Covenant». Laivassa valmisteltiin merelle lähtöä. Raakapuita asetettiin paikoilleen, ja kun tuuli oli maallepäin, saatoin kuulla merimiesten laulavan purjeita haalatessaan.
Kaiken sen jälkeen mitä matkalla olin kuullut, silmäilin laivaa katkeran vihaisesti ja surkuttelin sydämeni pohjasta kaikkia niitä ihmisraukkoja, joiden täytyi purjehtia sen mukana.
Kaikki kolme olimme pysähtyneet kummun laelle. Silloin minä harppasin tien yli setäni luo ja sanoin hänelle:
»Luullakseni on parasta sanoa teille, ettei mikään saa minua lähtemään
'Covenantiin'».
Hän näytti ikäänkuin heräävän unesta. »Oho», sanoi hän. »Mitä sinä sanoit?»
Minä toistin sanani.
»Hyvä, hyvä», vastasi hän, »meidän täytynee mielitellä sinua, luulen ma. Mutta mitä me täällä seisomme. Nyt on jäätävän kylmä, ja jollen erehdy, laitetaan 'Covenantia' juuri merikuntoon.»
6 LUKU.
Mitä Queens Ferryssä tapahtui.
Päästyämme ravintolaan vei Ransome meidät rappuja ylös muutamaan pieneen huoneeseen, jossa oli yksi vuode ja joka suurella kivihiilivalkealla oli lämmitetty uuni kuumaksi. Suuren pöydän ääressä, kamiinin edessä, istui suuri, tummaverinen ja totisennäköinen mies kirjoittamassa. Vaikka huoneessa olikin paahtavan kuuma, oli hänellä paksu, leukaan asti napitettu merimiesjakku päällään ja suuri korvien yli painettu karvalakki päässään. En koskaan ole nähnyt miestä, en edes tuomariakaan tuolillaan, joka olisi näyttänyt kylmäverisemmältä, miettivämmältä ja itsetietoisemmalta, kuin tämä merikapteeni.
Sisään astuessamme hän nousi heti ylös ja tullen meitä vastaan tarjosi suuren kouransa Ebenezerille.
»Minä olen ylpeä teidät nähdessäni, Mr Balfour», sanoi hän kauniilla, syvällä äänellä, »ja iloinen, että tulitte ajoissa. Tuuli on mainio ja nousuvesi alkaa kohta laskeutua. Ennen yötä olemme May-saarella.»
»Kapteeni Hoseason», sanoi setäni, »te pidätte huonettanne kovin kuumana.»
»Se on minun tapani, Mr Balfour», vastasi laivuri, »minä olen kylmäluontoinen mies; minulla on kylmä veri, sir. Eivät turkit eivätkä villavaatteet, ei edes kuuma huonekaan saa minussa niinsanottua luonnonlaatua kuumenemaan. Niin on aina miesten laita, jotka ovat paistuneet kuuman ilmanalan merillä.»
»Aivan niin, kapteeni», vastasi setäni, »meidän on kunkin seurattava luontoamme.»
Mutta nyt kävi niin, että tällä kapteenin taipumuksella oli suuri osa minun onnettomuuksissani. Sillä vaikka olinkin itselleni luvannut, etten päästäisi sukulaistani näkyvistäni, olin kuitenkin niin kiihkeä näkemään merta lähempää ja niin kiusaantunut huoneessa vallitsevasta lämmöstä, että hänen pyytäessään minua »juoksemaan alas ja huvittelemaan hetkisen» olin kyllin hullu noudattaakseni pyyntöä.
Läksin siis pois jättäen nuo kaksi miestä istumaan pullon ja suuren paperikasan ääreen, ja kävelin ravintolaan tuovan tien yli rannalle. Tällaisella tuulella loiski rantaa vasten vain pieniä laineita, tuskin suurempia kuin sisäjärvessä näkemäni. Mutta ruohot rannalla olivat minulle tuntemattomia. Toiset olivat viheriöitä, toiset ruskeita ja pitkiä ja muutamissa kiilui pieniä vesikuplia, jotka särkyivät sormieni välissä. Niinkin kaukana lahden pohjukassa oli meriveden haju erittäin suolainen ja virkistävä. »Covenantkin» alkoi levitellä pitkin raakapuita käärittyjä purjeitaan. Ja kaikessa mitä näin, oli leima, joka saattoi minut ajattelemaan pitkiä matkoja ja vieraita maita.
Tarkastelin myöskin »Covenantin» ruuhen miehiä. He olivat isokasvuisia ja ahavoituneita. Muutamilla heistä oli päällään pusero, toisilla jakku ja joku oli kääräissyt värillisen nenäliinan leukansa alle. Eräällä oli pari pistoolia taskuissaan, kahdella tai kolmella kyhmyiset lyijypäiset kepit ja kaikilla tuppipuukot. Minä kulutin jonkun aikaa päivästä puhelemalla erään miehen kanssa, joka näytti vähemmin pelottavalta kuin hänen toverinsa ja kysyin häneltä milloin priki lähtee purjehtimaan. Hän sanoi heidän lähtevän matkalle niinpian kuin luode on loppunut ja ilmaisi ilonsa siitä, että pääsi ulos satamasta, jossa ei ollut kapakoita eikä viuluniekkoja. Mutta puhuessaan hän kiroili niin kauheasti, että minä kiireimmän kautta jätin hänet.
Menin takaisin Ransomen luo, joka näytti parhaimmalta koko tästä miesjoukosta. Hän tuli pian ulos ravintolasta juosten minun luokseni ja pyytäen pikarillista punssia. Ilmoitin hänelle etten minä anna hänelle sellaista tavaraa, sillä en minä eikä hän ollut vielä siinä iässä, jotta sellaiset nautinnot tulisivat kysymykseen. »Mutta lasin olutta voit kernaasti saada», lisäsin minä. Hän haukkui ja sätti minua; mutta oli siitä huolimatta iloinen, kun sai olutta, ja hetken kuluttua istuimme pöydän ääressä, ravintolan etuhuoneessa, molemmat syöden ja juoden hyvällä ruokahalulla.
Siellä juolahti minulle mieleen, että kun isäntä oli tältä seudulta, oli minulle eduksi saada hänestä ystävä. Minä tarjosin hänelle tuolin, joka siihen aikaan pidettiin erinomaisena kohteliaisuutena vieraan puolelta. Mutta hän oli liian mahtava mies istuakseen sellaisten vähäpätöisten vierasten kanssa, kuin Ransome ja minä. Hän aikoi juuri poistua huoneesta, kun minä kutsuin hänet takaisin kysyäkseni tunsiko, hän Mr Rankeilloria.
»Aivan hyvin», sanoi hän. »Hän on erittäin kunniallinen mies. Mutta, sivumennen kysyen, sinäkö tulit sisään Ebenezerin kanssa?»
Vastattuani siihen myöntävästi, kysyi hän: »Ethän sinä ole hänelle sukua?»
Minä kielsin sen kokonaan.
»Sitä minäkin arvelin», sanoi isäntä; »mutta kuitenkin sinä muistutat vähän Aleksanderia.»
Siihen minä huomautin, että Ebenezer näytti olevan huonossa huudossa paikkakunnalla.
»Epäilemättä», vastasi isäntä. »Hän on ilkeä ukko ja monet, kuten Jennet Clouston ja useat muut, jotka hän on häätänyt pois taloistaan ja tiluksiltaan, näkisivät mielellään hänen roikkuvan köyden silmukassa. Ja kerran hänkin oli kaunis nuori mies. Mutta se oli ennenkuin alkoi kuulua huhuja Mr Aleksanderin kuolemasta.»
»Ja mitä siitä kerrottiin?» kysyin minä.
»No, että hän oli murhannut hänet», selitti isäntä. »Etkö ole koskaan kuullut siitä?»
»Miksi hän olisi murhannut hänet?» kyselin edelleen.
»Miksikäs muuten kuin saadakseen talon itselleen», vastasi hän.
»Talon? Shawsinko?»
»Tietääkseni juuri sen.»
»Vai niin», huudahdin. »Onko asiat sillä tavalla? Oliko minun — oliko
Aleksander vanhin poika?»
»Olipa niinkin», vastasi isäntä. »Miksikäs hän muuten olisi hänet murhannut!»
Niin sanoen hän meni matkaansa, mitä hän alusta alkaen oli kärsimättömänä yritellyt.
Tietysti olin jo kauan sitten jotain tällaista aavistellut; mutta varmuus on toista kuin arvailu. Onnestani huumautuneena istuin nyt siinä enkä jaksanut uskoa, että tuo sama poika parka, joka tuskin pari päivää sitten oli tallustellut pitkin lokaista tietä Ettrickin metsästä, oli nyt yksi maailman pohatoista, omisti kartanon ja suuret tilukset ja voisi vaikka huomenna nousta hevosen selkään. Nämä ja monet muut suloiset ajatukset täyttivät pääni istuessani siinä tuijottaen ravintolan ikkunasta ulos ja välittämättä mistään mitä näin. Muistan vain nähneeni kapteeni Hoseasonin alhaalla laiturilla merimiesten luona puhuvan heille arvokkaasti. Pian hän läksi astumaan takaisin taloa kohti, eikä hänessä silloin huomannut merkkiäkään merimiehen kömpelyydestä. Hän päin vastoin piti muhkeata, suurikasvuista vartaloaan miehekkäästi pystyssä ja entinen tyyni, totinen ilme lepäsi hänen kasvoillaan. Epäilin voisivatko Ransomen kertomukset olla tosia, ne kun olivat niin räikeässä ristiriidassa miehen ulkonäön kanssa. Mutta oikeastaan ei hän ollut niin hyvä kuin olin kuvitellut, eikä aivan niin huono kuin Ransome oli sanonut, sillä todellisuudessa hänessä oli kaksi ihmistä ja paremman niistä hän jätti heti laivansa kannelle astuttuaan.
Seuraavassa tuokiossa kuulin setäni kutsuvan minua ja minä tapasin miehet seisomassa yhdessä tiellä. Kapteeni kääntyi puoleeni ja puhutteli minua juhlallisen toverillisesti (suuri kunnia nuorelle poikaselle):
»Sir», sanoi hän, »Mr Balfour on kertonut minulle suuria asioita sinusta, ja omasta puolestani minä pidän sinun katseestasi. Minä toivoisin viipyväni kauemmin täällä, jotta meistä voisi tulla paremmat ystävät. Mutta meidän täytyy käyttää parhaamme mukaan tämä vähä aika. Tule mukaamme prikilleni puoleksi tunniksi, siksi kunnes luode on loppunut, juomaan malja kanssani.»
Minä halusin kyllä nähdä laivaa sisältäkin kiihkeämmin kuin sanoin voi kertoa; mutta en tahtonut toisekseen antautua vaaraan ja siksi sanoin hänelle, että minulla setäni kanssa oli asiaa eräälle lakimiehelle.
»Ei se mitään», sanoi hän, »setäsi mainitsi siitäkin minulle. Laiva voi näet laskea sinut maihin kaupungin laiturille ja siitä ei Rankeillorin talo ole kuin kivenheiton päässä.» Siinä hän äkkiä kumartui ja kuiskasi korvaani. »Pidä sitä vanhaa kettua silmällä; hänellä on pahat aikomukset. Tule laivaan, jotta voin vaihtaa sanan kanssasi.» Ja pistäen kätensä kainalooni hän jatkoi sitten ääneensä, astellen venhettänsä kohti: »Kuulehan, mitä minä saan tuoda sinulle Carolinasta? Mr Balfourin ystävällä on oikeus käskeä. Rulla tupakkaa; intialaisia sulkateoksia; villi-eläimen nahan; kivipiipun; matkija-linnun, joka kissan tavoin naukumalla matkii kaikkia ihmisiä; vaiko kardinaali-linnun, joka on väriltään veripunainen? Valitse nyt vapaasti mieluisesi.»
Silloin olimme jo ehtineet venheen vierelle ja hän talutti minut siihen. Ei johtunut mieleenikään tehdä vastarintaa. Minä hullu kuvittelin löytäneeni hyvän ystävän ja auttajan ja olin iloissani kun sain nähdä laivan. Heti kun kaikki olimme astuneet paikoillemme, työnnettiin venhe laiturista ja se alkoi lipua pitkin veden pintaa. Olin niin ihastunut tähän uuteen kulkutapaan ja niin ihmeissäni matalasta asemastamme ja rannikon ulkonäöstä sekä siitä, että priki kasvoi yhä suuremmaksi, kuta lähemmäksi sitä tulimme, että saatoin tuskin käsittää, mitä kapteeni puhui, ja tietysti vastailinkin hänelle päin seiniä.
Heti kun olimme laskeneet laivan kylkeen — siinä minä kummailin laivan korkeutta, vuoroveden äänekästä solinaa laivan kylkeä vasten ja merimiesten hauskoja hoilotuksia, joilla he työtään säestivät — käski Hoseason, selittäen hänen ja minun ensimäisinä nousevan kannelle, laskea alas ison raa'an taljan. Siinä nostettiin minut ensin ilmaan ja laskettiin jälleen alas kannelle, jossa kapteeni jo oli minua odottamassa ja pisti heti kätensä kainalooni. Minä seisoin siinä hetkisen hieman pyörällä päästä, kun kaikki ympärilläni tuntui niin epävakaiselta, mahdollisesti vähän pelästyneenäkin; mutta samalla erittäin mielistyneenä kaikkiin näihin minulle outoihin seikkoihin. Kapteeni selitti minulle kuitenkin kummallisimmat, sanoi niiden nimet ja tarkoitukset.
»Mutta missä on setäni?» kysäsin äkkiä.
»Niin, siinä kysymys!» vastasi Hoseason äkillisen julman ilmeen välähtäessä kasvoilleen.
Huomasin olevani hukassa. Pannen kaikki voimani liikkeelle, riistäydyin irti hänestä ja juoksin laivan reunalle. Totta tosiaan! Siellähän keinui venhe kaupunkia kohti ja setäni istui perässä. Minä päästin sydäntä särkevän huudon: — »Auttakaa, auttakaa! Murha!» — niin että lahden rannat kajahtivat ja setäni kääntyi istuimellaan ympäri ja näytti minulle kasvot, joista julmuus ja pelko kuvastui.
Muuta en nähnyt. Vankat kädet olivat jo tarttuneet minuun kiinni takaapäin, tuntui kuin ukonnuoli olisi minuun sattunut, silmäni iskivät tulta ja minä kaaduin tunnottomana alas kannelle.
7 LUKU.
Lähden merelle priki "Covenantissa".
Tullessani tuntoihini olin pimeässä ja tunsin kauheita tuskia. Huomasin olevani sidottu käsistä ja jaloista ja tavaton melu ympärilläni huumasi minua. Korviini tunkeutui veden loiskina kuin suunnattoman suuressa myllynrattaassa, raskaiden laineiden jyske, purjeiden jyminä ja merimiesten korvia särkevät huudot. Koko maailma tuntui päätä huimaavalla tavalla vuorotellen kohoavan ylös ja paiskautuvan alas. Ja niin kipeä ja runneltu oli ruumiini, ja pääni niin sekaisin, että kului kotvan, ennenkuin, aina vähän väliä uudesta tuskan puuskasta tajuntani menettäen, sen verran tulin tuntoihini, että kykenin käsittämään makaavani sidottuna tuon onnettoman laivan pohjalla, ja huomaamaan tuulen kiihtyneen. Samalla kun vaarallinen asemani minulle selvisi, valtasi minut synkkä epätoivo, kauheat omantunnon vaivat oman tyhmyyteni tähden ja katkera viha setääni kohtaan, ja minä pyörryin vielä kerran.
Tainnoksista selvittyäni pelotti ja huumasi minua sama melske, sama ilkeä ja epätasainen kiikkuminen. Ja entisten kipujeni ja tuskijeni lisäksi tulin nyt merikipeäksi, maalaisena kun olin tottumaton vesillä oloon. Seikkailurikkaassa nuoruudessani sain monta kovaa kokea, mutta en yhtään sellaista, joka olisi ollut niin henkisesti ja ruumiillisesti perin pohjin masentavaa ja niin toivotonta, kuin nämä ensimäiset tunnit prikillä.
Minä kuulin kanuunan laukaistavan ja arvelin myrskyn kiihtyneen niin tuimaksi, että meidän täytyi jo ampua hätälaukauksia. Toivo pelastuksesta, vaikkapa sen toisikin kuolema meren syvyyteen, oli minusta tervetullut.
Syy laukaukseen ei kuitenkaan ollut se, vaan (kuten jäljestäpäin sain tietää) kapteenin totuttu tapa, josta tässä nyt mainitsen näyttääkseni että huonoimmallakin miehellä voi olla hellemmät puolensa. Olimme näet silloin olleet muutamien peninkulmien päästä sivuuttamassa Dysartia, jossa priki oli rakennettu ja jonne vanha rouva Hoseason, kapteenin äiti, oli joku vuosi sitten muuttanut asumaan. Olipa nyt »Covenant» menossa tai tulossa, ei se koskaan purjehtinut päivällä tämän paikan ohi laukaisematta tykkiä ja nostamatta lippua.
Ajan kulusta en tiennyt mitään. Yö ja päivä olivat yhtäläiset tässä pahanhajuisessa komerossa laivan sisimmässä sopessa, jossa minä viruin. Ja surkea tilani pitensi tunnit kaksinkertaisiksi. En sentähden voi sanoa, kuinka kauan siellä makasin odottaen kuulevani laivan murskautuvan jotain kalliota vasten tahi tuntevani sen keula edellä syöksyvän meren syvyyteen. Mutta uni vapautti minut viimein surullisista ajatuksistani.
Heräsin, kun käsilyhdyn valo lankesi suoraan kasvoilleni. Eräs pieni, noin kolmenkymmenen ikäinen, vihreäsilmäinen ja pörrötukkainen mies seisoi vieressäni tarkastellen minua.
»No», sanoi hän, »kuinkas sinun laitasi on?»
Nyyhkytys oli vastaukseni.
Vieraani koetti sitten valtasuontani ja ohimoitani ja istuutui pesemään ja sitomaan haavaa päässäni.
»Ai, ai», puhui hän, »ilkeä haava. Mitä nyt, mies? Rohkaise mielesi! Ei maailma paha ole! Sinulle on vaan käynyt alussa hullusti, mutta vielä sinä menestyt paremmin. Oletko sinä saanut ollenkaan ruokaa?»
Vastasin, etten halunnut sitä. Sen kuultuaan hän antoi minulle tinatuopista vähän paloviinaa ja vettä ja jätti sitten minut jälleen yksikseni.
Kun hän seuraavan kerran tuli minua katsomaan, makasin puolinukuksissa silmät pimeässä selkiselällään. Meritaudin vaivoja en tuntenut, mutta sen sijaan huimasi ja pyörrytti päätäni kauheasti, ja sitä oli miltei vaikeampi kärsiä. Sitäpaitsi särki joka jäsentä, ja köydet, joilla olin sidottu, tuntuivat tulena polttavan. Haju komerossa vaivasi minua yhtä paljon kuin kivutkin ja pitkällä väliajalla, joka kului hänen viime käynnistään, murjoi minua kalvava pelko, jonka aiheuttivat milloin laivan rotat, jotka tuontuostakin juoksivat vasten kasvojani, milloin taas kuumeen tuottamat pöyristyttävät mielikuvitukset.
Laskuluukun auetessa paistoi lyhdyn heikko valo sisään mielestäni kuin taivaan kirkkaus, ja vaikka sen valossa näinkin ainoastaan laivan — vankilani — tukevat, mustat kannen niskatukit, olin melkein huudahtaa ilosta. Vihreäsilmäinen mies laskeutui ensiksi alas portaita ja minä huomasin hänen horjahtelevan. Kapteeni tuli hänen perässään. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan. Edellinen vain laitteli siteitä ja tutki minua ja sitoi haavani kuten ennenkin. Sillä aikaa tarkasteli Hoseason minua omituisin synkin katsein. »Nyt, näette itsekin, sir», lausui edellinen, »kova kuume, ei ruokahalua, ei valoa, ei ruokaa; näettehän itsekin mihin tämä vie.»
»En minä ole mikään taikuri, Mr Riach», sanoi kapteeni.
»Antakaa minulle suostumuksenne, sir», pyysi Mr Riach, »onhan teillä hyvä pää hartioillanne ja hyvä skottilainen kieli käskeäksenne. Mutta minä tahtoisin, että tämä poika ilman mitään verukkeita otetaan pois täältä ja viedään kanssiin.»
»Teidän tahdostanne, sir, ei välitä muut kuin te itse», vastasi kapteeni; »mutta minä voin lausua sanan, jota on toteltava. Täällä hän on ja täällä hän pysyköön.»
»Otaksuen, että teille on maksettu tarpeeksi», sanoi toinen, »pyydän minä nöyrimmästi saada ilmoittaa ettei niin ole minun laitani. Minulle maksetaan kyllä, eikä suinkaan liiaksi, siitä että olen tämän vanhan saavin toisena perämiehenä, ja itse voitte aivan hyvin huomata, että koetan parhaani mukaan täyttää velvollisuuteni, mutta mistään muusta en ole palkkaa saanut.»
»Jos voisitte olla maljaan koskematta, ei minulla olisi teistä mitään valittamista», vastasi kapteeni, »ja minä rohkenen huomauttaa, että tekisitte parhaiten jos säästäisitte keuhkojanne kauravellinne jäähdyttämiseen, ettekä löpertelisi arvoituksia. Meitä tarvitaan kannella», lisäsi hän ankarammalla äänellä ja laski jo toisen jalkansa portaalle.
Mutta Mr Riach tarttui häntä hihaan.
»Otaksuen, että teille on maksettu jotta tekisitte murhan — —», alkoi hän.
Hoseason pyörähti kiivaasti häneen päin.
»Mitä tämä on?» karjaisi hän. »Mitä puhetta tämä on?»
»Näyttää siltä kuin se olisi puhetta, jota ymmärrätte», puhui Mr Riach katsoen toista vakavasti silmiin.
»Mr Riach! Minä olen purjehtinut kanssanne kolme vuotta», vastasi kapteeni. »Sillä ajalla olisi teidän pitänyt jo oppia minut tuntemaan. Minä olen itsepäinen ja pelkäämätön mies. Mutta tuo äskeinen puheenne — hyi, hyi — se lähtee huonosta sydämestä ja pahasta omastatunnosta. Jos väitätte että poika kuolee — —.»
»Mitä, itsestäänkö —!» huudahti Mr Riach.
»No niin, sir, eikö siinä ole kylliksi?» sanoi Hoseason. »Viekää hänet minne haluatte!»
Sen sanottuaan hän läksi nousemaan portaita ylös; ja minä, joka tämän kummallisen sananvaihdon aikana olin maannut äänettömänä, näin Mr Riachin, ivallisesti polviinsa asti kumarrellen, lähtevän hänen jälkeensä. Ja niin sairas kuin silloin olinkin, sain minä kaksi seikkaa selville: että perämies oli humalassa, kuten kapteeni oli huomauttanut, ja että minä hänestä, juopuneena tai selvänä, näytin saavan arvokkaan ystävän.
Viisi minuuttia sen jälkeen olin vapaa siteistäni. Minut autettiin muutaman miehen selkään, vietiin kanssiin ja laskettiin lavitsalle huopapeitteiden päälle, jossa minä ensi työkseni menin tajuttomaksi.
Oli todella suloista avata jälleen silmänsä päivänvalossa ja huomata olevansa miesten seurassa. Kanssissa oli tilaa kyllin. Ylt'ympäriinsä oli siellä lavitsoita, joissa vahdista vapaita miehiä istui tupakoiden tahi makasi uneen vaipuneina. Kun päivä oli herttainen ja tuuli suotuisa, oli luukku auki ja sisään pääsi, ei ainoastaan suloinen päivänvalo, vaan laivan kallistuessa myöskin auringon kirkkaat säteet, jotka häikäisivät silmäni mutta samalla riemastuttivat minua. Tuskin olin vielä liikahtanut kun muuan miehistä toi minulle jotain Mr Riachin valmistamaa lääkejuomaa ja pyysi minua makaamaan liikahtamatta, niin pian tulisin taas terveeksi. Hän selitti, että luut olivat aivan rikkoutumatta: »Isku päähän ei merkitse mitään», sanoi hän. »Juuri minä sen annoin.»
Makasin siellä monet päivät kuin koppiinsa teljetty vanki ja tulin jälleen terveeksi. Siellä opin myöskin tuntemaan toverini. He olivat raakaa joukkoa, kuten merimiehet enimmäkseen ovat, miehiä, jotka elämän valoisista puolista olivat kokonaan osattomia. Heidän osanaan oli ajelehtia yhdessä oikullisilla merillä, eivätkä heidän päällysmiehensä suinkaan olleet parempia. Jotkut heistä olivat purjehtineet merirosvojen mukana ja nähneet asioita, joista puhuminenkin olisi häpeällistä. Muutamat taas olivat karanneet vankeudesta kuninkaan laivoissa ja kantoivat kahleita kaulassaan, jota eivät ollenkaan salanneetkaan. Ja kaikki olivat he sotajalalla parhaimpia ystäviään vastaan. En ollut kuitenkaan monta päivää oleskellut heidän seurassaan ennenkuin jo aloin hävetä ensimäistä arvosteluani, jonka Ferryn laiturilla olin heistä itsekseni lausunut, sitä luuloani nimittäin että he olivat syntisiä julmureita. Ei yksikään mies ole läpeensä paha. Kullakin on omat vikansa ja ansionsa. Eivätkä nämä minun laivatoverini olleet poikkeuksena tästä säännöstä. Raakoja he toden totta olivat, mutta heillä oli paljon hyviäkin puolia. He olivat ystävällisiä, milloin sille tuulelle sattuivat, suoria minun laistanikin, yksinkertaista maalaispoikaa kohtaan ja olipa heissä vielä hiukan jätteitä kunniallisuudestakin.
Eräs heistä, yhteensä noin neljästäkymmenestä, saattoi tuntikausia istua vuoteeni reunalla ja puhua minulle vaimostaan ja lapsestaan. Hän oli kalastaja, joka oli menettänyt venheensä ja sitten joutunut aavoja meriä purjehtimaan. On jo vierähtänyt vuosia siitä, mutta häntä en ole unhottanut. Hänen vaimonsa, joka hänen sanansa mukaan oli »nuori häneen itseensä verraten», odotti turhaan miehensä palaavan. Ei koskaan saa hän enää laittaa aamuisin vaimolleen tulta takkaan eikä koskaan saa hän kannella lastaan vaimonsa sairastaessa. Monet näistä mies paroista olivat, kuten tapahtumat myöhemmin osoittivat, viimeisellä matkallaan. He joutuivat pohjattomien aaltojen ja ihmissyöjien kalojen saaliiksi. On hyvin ajattelematonta puhua halveksien kuolemasta.
Heidän hyvistä teoistaan mainittakoon se että he jättivät minulle takaisin rahani, jotka oli jaettu miesten kesken, ja vaikka niitä olikin vain kolmas osa alkuperäisestä summasta, olin kuitenkin iloinen ne saadessani ja toivoin niistä paljon hyvää siellä vieraassa maassa jonne nyt olin matkalla. Laivan päämäärä oli Carolina, eikä sinun, lukijani, ole luuleminen, että minä olin menossa sinne yksistään maanpakolaisena. Orjakauppa oli jo silloinkin hyvin rajoitettu ja sittemmin siirtomaiden kapinan ja Yhdysvaltojen muodostumisen takia loppui se kokonaan. Mutta minun nuoruuteni aikana myytiin vielä valkoihoisia sinne orjiksi maatilojen omistajille, ja sellaisen kohtalon oli ilkeä setäni minulle aikonut.
Laivapoika Ransome, jolta ensin olin kuullut tästä halpamaisesta kaupasta, pistäysi toisinaan luokseni kansihytistä, jossa hän asui ja palveli. Alhaalla vankilassani hän milloin nuoleksi tuskiaan valittamatta jotakin loukattua jäsentään, milloin taas manasi Mr Shuanin julmuutta. Se vihloi sydäntäni, mutta miehet pitivät suuressa kunniassa perämiestään, jonka he sanoivat olevan ainoan merimiehen koko joukkueesta eikä ollenkaan pahan miehen selvänä ollessaan. Minäkin tulin huomaamaan, että meidän molemmat perämiehemme olivat todellakin aivan vastakohtia. Mr Riach oli selvänä ärtyisä, häijy ja ankara ja Mr Shuan ei taas olisi hyttysellekään pahaa tehnyt muulloin kuin juovuksissa. Kyselin myöskin kapteenista; mutta minulle kerrottiin, etteivät juomat tehneet siihen rautaiseen mieheen mitään vaikutusta.
Niinä lyhyinä hetkinä, joina minulla oli tilaisuutta siihen, koetin parhaani mukaan tehdä Ransomesta miestä tai oikeammin poikaa. Mutta hän oli melkein epäinhimillisessä sieluntilassa. Hän ei muistanut mitään muuta ajoilta ennen merille lähtöään kuin sen että hänen isänsä oli tehnyt kelloja ja että hänellä oli ollut asuinhuoneessaan rastas, joka osasi viserrellä laulun »Pohjoinen maa». Kaikki muu oli häneltä unhottunut näinä vuosina, joiden kuluessa hän oli saanut kärsiä kovuutta ja julmuutta. Mannermaasta oli hänellä omituinen, merimiesten kertomusten nojalla muodostettu käsitys. Siellä pantiin muka pojat orjuuteen n. k. kauppa-alalle, jossa oppipoikia tuon tuostakin pidettiin ilkeissä vankiloissa. Kaupungissa hän arveli joka toisen ihmisen olevan viettelijän ja joka kolmannen talon paikan, jossa merimiehiä myrkytetään ja murhataan. Minä koetin kyllä hänelle kertoa miten lempeästi minua oli kohdeltu mannermaalla, jota hän niin kovin pelkäsi, ja kuinka hyvin sekä ystäväni että vanhempani olivat minua ravinneet ja kuinka huolellisesti opettaneet. Jos häntä oli syvemmin loukattu, silloin hän saattoi itkeä katkerasti ja vannoa karkaavansa laivasta; mutta milloin hän oli tavallisella hurjalla tuulellaan tai etenkin jos hän oli saanut lasin väkijuomaa kansihytissä, teki hän pilaa puheistani.
Mr Riach (taivas hänelle antakoon anteeksi) oli juuri se, joka antoi pojalle juomia. Epäilemättä hän teki sen hyvässä tarkoituksessa. Mutta paitsi sitä että väkijuomat turmelivat pojan terveyden, oli mitä surkeinta nähdä tuon onnettoman, yksinäisen olennon hoipertelevan ja hyppivän ja puhuvan päättömyyksiä. Muutamat miehistä nauroivat; mutta eivät suinkaan kaikki. Toisten muoto synkistyi — he ajattelivat ehkä omaa nuoruuttaan tahi omia lapsiaan — ja he pyysivät häntä lopettamaan turhan höpinänsä ja ajattelemaan mitä hän teki. Minä puolestani en iljennyt katsoa hänen menoaan, ja yhä vieläkin näen unissani tuon lapsi paran.
Tähän aikaan oli »Covenantilla» yhtämittainen vastatuuli. Vastalaineet heittelivät sitä ylös ja alas. Laskuluukku oli sentähden melkein aina kiinni ja kanssia valaisi vain katossa häilyvä lyhty. Kaikille miehille oli nyt työtä. Purjeita täytyi joka tunti milloin enentää milloin vähentää. Miesten mielentilan ilmaisi heidän puheensa: aamusta iltaan kuului heidän lavitsoiltaan nurinaa, ja kun minun ei sallittu astua jalallani kannelle, voi arvata miten raskaaksi elämäni kävi ja miten kärsimättömänä odotin jotain vaihtelua.
Ja muutos olossani tapahtuikin, kuten pian saatte kuulla, mutta ensin on minun kerrottava eräästä keskustelustani Mr Riachin kanssa, joka antoi minulle jonkun verran voimia kantamaan huoliani. Tavattuani hänet kerran tarpeeksi humalassa — selvänä ei hän näet käynyt katsomassakaan minua — vein hänet muista erilleen ja kerroin hänelle koko elämäni vaiheet.
Hän sanoi niiden olevan aivan tarumaiset ja lupasi koettavansa parhaansa mukaan auttaa minua. Minulla pitäisi nyt olla paperia, kynä ja mustetta kirjoittaakseni muutamia rivejä Mr Campbellille ja Mr Rankeillorille, ja jos olin totta puhunut, panisi hän kymmenen yhtä vastaan siitä, että hän heidän avullaan kykenisi ajamaan asiani perille ja hankkimaan minulle oikeudenmukaisen asemani.
»Ja sillä aikaa», lausui hän, »pysy vain rohkeana! Et sinä ole ainoa, sen saatan sinulle sanoa. Moni mies, joka oikeastaan saisi satuloida hevostaan oman kotonsa ovella, hakkaa meren tuolla puolen tupakkaa. Sellaisia on lukemattomia. Elämä on todella muuttuvaista. Katsos minuakin! Minä olen tilanomistajan poika ja vähää vaille lääkäri. Ja täällä minä nyt olen Hoseasonin käskyläisenä.»
Minusta oli asianmukaista tiedustella hänenkin elämänvaiheitaan.
Vastaukseksi hän päästi pitkän vihellyksen ja sanoi:
»Ei minulla ole mitään sellaisia ollut. Minä vain puhuin pilaa.»
Ja niin sanoen hän kiiruhti pois kanssista.
8 LUKU.
Kansihytti.
Eräänä yönä, noin kello yhdentoista aikaan, tuli muuan mies Mr Riachin vahtihuoneesta, joka oli kannella, hakemaan jakkuaan alhaalta. Heti alkoivat miehet kanssissa kuiskailla toisilleen: »Nyt on Shuan viimeinkin hänet tappanut.» Nimeä ei kenenkään tarvinnut lausua, me kaikki ymmärsimme ketä tarkoitettiin. Mutta tuskin olimme vielä täysin asian käsittäneet ja sitä vähemmin ehtineet siitä keskustella, kun laskuluukku jälleen kiskastiin auki ja kapteeni Hoseason ilmaantui portaille. Hän tähysteli lyhdyn lepattavassa valossa tarkasti ympärilleen ja tullen sitten luokseni, lausui minulle kummakseni lempeällä äänellä:
»Poikani, sinua haluttaisiin kansihyttiin palvelemaan. Sinä ja Ransome saatte vaihtaa makuusijoja. Laittauduhan nyt sinne peräpuoleen.»
Vielä hänen puhuessaan ilmestyi laskuluukulle kaksi miestä kantaen käsissään Ransomea. Juuri silloin kallistui laiva, ja lyhdyn heilahtaessa lankesi valo suoraan pojan kasvoille. Ne olivat aivan vahankarvaiset ja vääntyneet kamalaan hymyyn. Veri hyytyi suonissani ja minä vedin henkeäni kuin tukehtumaisillani.
»Korjaa luusi täältä peräpuolelle ja paikalla», ärjäisi Hoseason minulle.
Suin päin syöksyin minä portaita ylös kannelle ohi merimiesten ja pojan, joka ei hiiskahtanut eikä liikauttanut jäsentäkään.
Laiva syöksyi juuri huimaavaa vauhtia erään pitkän ja viheriän hyökylaineen läpi. Se oli oikealle puolen kallellaan ja tuulen kaartaman etupurjeen laidan alta näin mailleen menneen auringon vielä valaisevan taivaanrantaa. Tämä näky näin myöhään yöllä kummastutti minua suuresti. Minä en näet tiennyt, että me kiersimme Skotlannin pohjoista rannikkoa ja olimme nyt, vältettyämme Pentlandin vaaralliset virtapaikat, kaukana pohjoisessa, Orkney- ja Shetland-saarien välisillä vesillä. Minä, joka niin pitkän ajan olin viettänyt pimeään kanssiin suljettuna enkä tiennyt vastatuulista mitään, olin otaksunut purjehtivamme puolivälissä Atlantin valtamerta. Paitsi sitä, että vähän ihmettelin näin myöhäistä auringonlaskua, en välittänyt koko asiasta. Ponnistelin vain peräpuolelle, pidellen kiinni köysistä laineiden vyöryessä kannen yli ja juosten eteenpäin tieni vapaana ollessa. Jos kannella olevat miehet, jotka aina olivat olleet minulle ystävällisiä, eivät olisi oikeassa hetkessä aina tulleet avukseni, olisin sillä matkalla varmasti joutunut aaltojen saaliiksi.
Kansihytti, jonne minut oli määrätty ja jossa tästä lähtien olin nukkuva ja palveleva, oli laivan kannesta noin kuusi jalkaa korkea ja prikin suuruuteen nähden erittäin tilava. Sisällä oli kiintonainen pöytä ja penkki sekä kaksi lavitsaa, toinen kapteenille ja toinen molemmille perämiehille. Lattiasta kattoon saakka oli pitkin seiniä kirstuja, joihin olisi luullut mahtuvan koko päällystön omaisuuden ja vielä osan laivan muonavaroistakin. Hytin alapuolella oli suurempi varastohuone, jonka sisäänkäytävä oli keskellä laivan kantta. Parhaimmat ruuat ja juomat sekä kaikki ruuti oli koottu kansihyttiin ja kaikki ampuma-aseet kahta messinkitykkiä lukuunottamatta, riippuivat rivissä peräseinällä. Suurin osa miekoista oli myöskin siellä.
Yksi luukuilla varustettu ikkuna ja kattoikkuna ylhäällä katossa laski päivillä valoa sisään, ja koko pimeän osan vuorokautta paloi lamppu. Minun sisääntullessanikin oli lampussa tuli. Kovin kirkkaasti se ei valaissut, mutta siksi kuitenkin että sen valossa näin Mr Shuanin istuvan pöydän ääressä paloviinapullo ja tinatuoppi edessään. Hän oli suurikasvuinen, vankkarakenteinen ja hyvin musta mies. Siinä istuessaan hän tuijotti eteensä pöytään aivan kuin mielipuoli.
Minun sisääntulostani ei hän ollenkaan välittänyt eikä liikahtanut, vaikka kapteenikin tuli kohta perästäni ja nojautui vierelleni lavitsaa vasten silmäillen synkästi perämieheen. Minä pelkäsin, syystä kyllä, Hoseasonia; mutta vaistomaisesti käsitin, ettei minun juuri nyt tarvinnut olla peloissani hänen tähtensä. Kuiskasin senvuoksi hänen korvaansa: »Mitenkä hänen laitansa on?» Kapteeni pudisti päätänsä kuin se, joka ei tiedä eikä tahdo ajatella, ja hänen kasvonsa olivat hyvin totiset.
Silloin astui Mr Riach sisään. Hän heitti kapteeniin silmäyksen, joka ilmaisi yhtä selvään kuin sanat, että poika oli kuollut, ja jäi seisomaan kuten mekin. Siinä seisoimme nyt äänettöminä kaikki kolme tuijottaen Mr Shuaniin, ja tämä taas istui paikallaan sanaakaan virkkamatta ja katse eteensä pöytään kiinnitettynä.
Äkkiä hän kurotti kätensä tarttuakseen pulloon; mutta silloin astui Mr Riach askeleen eteenpäin, sieppasi pullon pois ja ärjäisi kiroten, paremmin hämmästyneenä kuin vihoissaan, että siitä hän oli maistellut aivan liiaksi, ja että koko laiva oli tuomittu perikatoon. Ja puhuessaan hän heitti pullon avoimesta vasemmanpuolisesta ovesta ulos mereen.
Silmänräpäyksessä oli Mr Shuan seisoallaan. Silmissään oli hänellä yhä tuo mielipuolen katse; mutta nyt se ilmaisi selvään murhan aikomusta. Ja jollei kapteeni olisi tullut väliin, olisi hän tehnytkin toisen murhan samana yönä.
»Istukaa!» karjaisi kapteeni. »Te sika, te viinasta hullu raukka, ettekö käsitä mitä olette tehnyt? Te olette surmannut pojan!»
Mr Shuan näyttikin ymmärtävän, sillä hän istuutui jälleen ja vei käden otsalleen.
»Niin», sanoi hän. »Hän toi minulle likaisen tuopin!»
Tämän kuultuamme silmäilimme me kolme hetken aikaa pelokkaina toisiimme. Sitten Hoseason meni ensimäisen perämiehensä luo, tarttui häntä olkapäähän ja vei hänet vuoteelleen pyytäen häntä nukkumaan, aivan kuin olisi puhunut pahankuriselle lapselle. Murhamies ärjähteli kyllä vähän, mutta veti kuitenkin merisaappaansa jaloistaan ja totteli.
»Ah!» huudahti Mr Riach kammottavalla äänellä. »Teidän olisi pitänyt tulla väliin paljoa ennen. Nyt se on liian myöhäistä.»
»Mr Riach», sanoi kapteeni, »tämän yön tapahtumat eivät saa tulla tunnetuiksi Dysartissa. Poika putosi mereen, sir; siinä koko juttu; ja minä annan omasta taskustani viisi puntaa siitä että se on totta!» Ja kääntyen pöytään päin hän jatkoi: »Mutta miksi te heititte hyvän pullon mereen? Siinä teossa ei ollut järkeä. Noudappa sinä, David, minulle toinen. Ne ovat alimmaisessa laatikossa», neuvoi hän ja antoi minulle avaimen. »Teillekin on kyllä lasi tarpeen, sir», lisäsi hän Mr Riachille. »Se oli iljettävä näytelmä.»
He istuutuivat ja alkoivat kilautella lasejaan. Sillä aikaa murhaaja, joka oli hiljalleen vaikeroiden virunut tilallaan, kohottautui kyynäspäilleen ja katseli heitä ja minua.
Tämä oli ensimäinen yö uudessa toimessani ja seuraavan päivän kuluessa totuin siihen täydellisesti. Minun oli tarjottava ateriain aikana, jotka kapteeni aina söi määrätyillä tunneilla yhdessä silloin toimestaan vapaana olevan alapäällikkönsä kanssa, ja pitkin päivää sain noutaa ryyppyjä milloin kellekin kolmesta isännästäni. Yöt nukuin hytin perimmäisessä päässä lattialle levitetyllä villapeitteellä. Se oli kylmä ja kova vuode ja ovien välissä kun oli, kävi siinä kova veto. Häiritsemättä en suinkaan saanut nukkua, sillä aina pistäytyi joku kannelta sisään saamaan ryypyn ja vahteja vaihdettaessa saattoi pari heistä ja joskus kaikki kolmekin istuutua hyttiin juomaan maljan yhdessä. Kuinka he pysyivät terveinä, käsitän yhtä vähän kuin sitäkään, että minä säilytin siellä oman terveyteni.
Mutta toiselta puolen oli toimeni helppo. Pöydälle ei tarvinnut liinaa levittää, sellaista kun ei ollut; ruokana oli joko kaurajauhovelliä tai kuivaa hyvin suolaista lihaa paitsi kaksi kertaa viikossa, jolloin syötiin jauhokokkareita. Ja vaikka minä olinkin hyvin kömpelö ja, tottumattomana keinuvalla laivalla kävelemään, pudotin joskus kannettavani, olivat sekä Mr Riach että kapteeni erittäin kärsivällisiä kanssani. Tätä en voinut muuten ymmärtää, kuin että he siten koettivat tyynnyttää omaatuntoaan, ja tuskinpa he olisivat olleet niin hyviä minulle, elleivät Ransomea olisi niin julmasti kohdelleet.
Mitä Mr Shuaniin tuli, niin olivat juomat taikka hänen suuri rikoksensa, tai molemmat yhdessä saattaneet hänet pois järjiltään. Voinpa melkein sanoa, etten koskaan nähnyt häntä täydellä järjellä. Hän ei pitänyt minun siellä-olostani, tuijotti vain lakkaamatta minuun — joskus luullakseni pelokkaastikin — ja useat kerrat työnsi takaisin käteni, kun hänelle jotain tarjoilin. Minä olin alusta alkaen melkein varma siitä, ettei hän käsittänyt mitä oli tehnyt, ja jo toisena päivänä näyttäytyi luuloni todeksi. Olimme silloin kahden kesken. Hän oli pitkän aikaa katsonut minuun, kun hän yhtäkkiä hyökkäsi ylös istualtaan ja tuli kauhukseni luokseni. Mutta minun ei olisikaan tarvinnut pelätä häntä.
»Ethän sinä ennen ollut täällä?» kysyi hän vain.
»En, sir», vastasin.
»Täällä oli toinen poika»? kysyi hän uudelleen ja vastattuani myöntävästi sanoi hän: »Sitähän minäkin tässä», ja meni jälleen istumaan eikä virkkanut enää sanaakaan, viinan pyytämistä lukuunottamatta.
Voinee tuntua luonnottomalta, mutta niin inhottava kuin hän minusta olikin, surkuttelin häntä. Hän oli nainut mies ja hänen vaimonsa oli Leithissä. En muista oliko hänellä lapsiakin, mutta toivoakseni ei.
Elämäni ei ollut kovinkaan raskasta jäljellä olevana laivassa olo-aikanani, joka, kuten tulette näkemään, ei ollut varsin pitkä. Ruokani oli yhtä hyvää kuin kenentahansa heistä, ja etikassa säilytetyistä vihanneksistakin, jotka olivat suurimpana herkkuna, minä pääsin osalle. Jos olisin tahtonut, olisin vielä saanut juoda aamusta iltaan kuin Mr Shuan. Seuraa minulla oli ja laillaan hyvääkin. Mr Riach, joka oli ollut kimnaasissa, puheli hyvällä tuulella ollessaan minun kanssani kuin ystävä ja kertoi paljon hauskoja asioita, joista muutamat olivat opettavaisiakin. Ja kapteenikin, joka muuten enimmäkseen piti minut tarpeellisen välimatkan päässä, saattoi toisinaan käydä puheliaaksi ja kertoa minulle ihanista maista, joissa hän oli käynyt. Ransome paran varjo painoi luonnollisesti meitä kaikkia ja minua ja erittäinkin Mr Shuania kaikista raskaimmin. Sitäpaitsi oli minulla toinen, yksityinen huoli. Olin näet näiden miesten minulle häpeällisessä palveluksessa, miesten, joita halveksin ja joista yksi oli ansainnut vähintäänkin hirsipuun. Se oli huolenani nykyisyydestä. Ja tulevaisuuteni — sen valossa näin vain raatavani orjana tupakkapelloilla neekerien parissa. Mr Riach ei ruvennut enää, arvattavasti varovaisuuden vuoksi, kanssani puheisiin asiastani, ja kapteeni, koettaessani lähestyä häntä, työnsi minut pois luotaan kuin koiran eikä tahtonut kuulla sanaakaan. Siten kului päivä toisensa jälkeen ja rohkeuteni väheni vähenemistään. Lopulta olin iloinen, kun sain edes tehdä työtä, joka esti minua ajattelemasta.
9 LUKU.
Alan Breck ja hänen kultavyönsä.
Vähän toista viikkoa oli kulunut, ja sillä aikaa kävi huono onni, joka »Covenantia» oli tähän asti matkalla seurannut, yhä ilmeisemmäksi. Muutamina päivinä priki pääsi jonkun matkaa eteenpäin, toisina se taas ajautui suorastaan taaksepäin. Lopulta olimme joutuneet niin kauas etelään, että koko yhdeksännen päivän purjehdimme edestakaisin Cape Wrathin ja sen molemmin puolin kohoavien jylhien ja kallioisten rantain näkyvissä. Tämän johdosta pitivät päälliköt neuvottelun, jossa tehtyä päätöstä minä kyllä en ymmärtänyt, mutta sen seurauksen näin. Entistä epäedullista tuulta käytimme näet eduksemme ja laskimme etelää kohti.
Kymmenennen päivän illalla pienenivät laineet ja paksu valkoinen sumu kietoi kaiken märkään vaippaansa, niin ettei nähnyt prikin toisesta päästä toiseen. Koko iltapuolen päivää näin kannella käydessäni miesten ja päälliköiden tirkistelevän reilingin yli »tyrskyjä etsien», kuten he sanoivat. Vaikka tuosta en vähääkään ymmärtänyt, vainusin kuitenkin vaaraa, ja olin sen tähden peloissani.
Noin kello kymmenen aikaan yöllä, palvellessani Mr Riachia ja kapteenia illallis-pöydässä, laiva törmäsi voimakkaalla rytinällä jotakin vastaan, ja me kuulimme huutoja. Molemmat isäntäni hypähtivät ylös.
»Nyt ollaan karilla!» sanoi Mr Riach.
»Eikö mitä sir», vastasi kapteeni. »Olemme vain laskeneet jonkun venheen yli.»
He kiiruhtivat ulos.
Kapteeni oli oikeassa. Olimme sumussa purjehtineet muutaman venheen yli. Se oli mennyt keskeltä kahtia ja vajonnut pohjaan kaikkine väkineen yhtä lukuunottamatta. Pelastunut mies oli, kuten sittemmin kuulin, istunut perässä muiden hoitaessa airoja. Yhteentörmäyksessä oli venheen perä kohonnut ilmaan ja mies, hänellä kun olivat kädet vapaina eikä hänen polviin asti ulottuva verkaviittansa sanottavasti haitannut liikkeitä, oli silloin hypännyt ylös ja tarttunut prikin keularaakaan. Selvää oli, että miestä seurasi onni ja että hän oli tavattoman notkea ja voimakas, kun hän sillä tavalla pelastautui niin suuresta vaarasta. Ja kun kapteeni toi hänet kansihyttiin ja minä ensikerran loin silmäni häneen, oli hän yhtä levollisen näköinen kuin minäkin.
Hän oli lyhyenläntä, mutta kaunisvartaloinen ja vilkas kuin vuohi. Kasvot olivat avomieliset, mutta auringon paahtamat ja täynnä rokonarpia. Silmät olivat tavattoman vaaleat ja niissä oli jonkunlainen välkähtelevä, raivokas ilme, joka samalla kertaa veti puoleensa ja pelästytti katselijaa. Heitettyään päällystakin yltään hän pani pöydälle kaksi hopeahelaista pistoolia, ja vyöllä näin minä hänellä olevan suuren miekan. Hänen käytöksensä oli sen lisäksi hieno, ja kapteenia hän puhutteli erittäin nokkelasti. Ensi silmäyksellä näin, että häntä oli minun pitäminen paremmin ystävänä kuin vihamiehenä.
Kapteenikin teki havannoitaan; mutta enemmän vaatteista kuin itse miehestä. Ja otettuaan päällystakin pois, näyttikin vieraamme todella liian hienolta kauppaprikin kansihyttiin. Hänellä oli näet sulilla varustettu hattu, punaiset liivit, mustat villasamettiset polvihousut sekä hopeanapeilla ja hopeaompeluksilla varustettu nuttu. Kallisarvoinen puku siis, vaikka nyt vähän sumusta ja vaatepäällä nukkumisesta turmeltunut.
»Minä olen pahoillani venheen takia, sir», virkkoi kapteeni.
»Siinä hukkui muutamia kunnon miehiä», vastasi vieras, »jotka ennemmin soisin jälleen tapaavani kuivalla maalla kuin pelastavani kymmenkunnan venhettä.»
»Teidän ystäviänne?» kysyi Hoseason.
»Ei teillä ole yhtään sellaista ystävää», vastasi toinen. »He olisivat kuolleet kuin koirat minun tähteni.»
»Mutta, sir», jatkoi kapteeni tarkastellen yhä häntä, »onhan maailmassa enemmän miehiä kuin venheitä, joihin he mahtuisivat.»
»Se on aivan totta», huudahti toinen, »ja te näytätte olevan sangen teräväjärkinen mies.»
»Minä olen ollut Ranskassa, sir», lausui kapteeni äänellä, josta selvään huomasi hänen sanoillaan tarkoittavan enemmän kuin näytti.
»Vai niin. Onhan siellä kyllä moni kunnon mies käynyt», vastasi toinen.
»Epäilemättä», jatkoi kapteeni, »ja koreatakkisetkin.»
»Soo-o!» huudahti vieras. »Vai sieltä päin se tuuli käy!»
Näin sanoen tarttui hän nopeasti pistooleihinsa.
»Elkäähän olko niin kuumaverinen!» lausui kapteeni. »Elkää tehkö tyhmyyksiä ennenkuin näette onko sellaisia tarvis. Teillä on ranskalaisen sotamiehen puku yllänne ja skotlantilainen kieli suussanne; mutta niin on monella kunnon miehellä näinä aikoina, enkä minä siitä tahdo mitään pahaa puhua.»
»Niinkö? Kuulutteko te kunnialliseen puolueeseen?» kysyi koreatakkinen vieras, tarkoittaen kysyä: »oletteko jakobiitti», sillä tällaisissa valtiollisissa kiistoissa pitää kumpikin puolue itseään kunniallisena.
»Minä olen harras protestantti ja siitä kiitän Jumalaa», vastasi kapteeni. — Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin hänen puhuvan uskonnosta. Jälestä päin sain kuulla, että hän maissa ollessaan kävi ahkerasti kirkossa. — »Mutta minä voin tuntea sääliä vainottuja miehiä kohtaan.»
»Voitteko todellakin?» kysäisi jakobiitti. »No niin, sir. Ollakseni aivan suora teitä kohtaan ilmoitan, että olen yksi noita kunniallisia miehiä, jotka vuosina neljäkymmentäviisi ja kuusi olivat ahtaalla, ja jos minä joutuisin noiden punatakkisten käsiin, kävisi minun hullusti. Minä olin matkalla Ranskaan. Eräs ranskalainen laiva luovi täällä, ottaakseen minut mukaansa, mutta sumussa se meni huomaamattaan ohi — jonka toivoisin sydämestäni teidänkin tehneen! Ja nyt sanon teille: jos voitte laskea minut maihin siellä minne olin menossa, on minulla ystäviä, jotka runsaasti palkitsevat teille vaivanne.
»Ranskaan?» sanoi kapteeni. »Ei, sir; se ei käy päinsä. Mutta mistä te tulette — puhutaanpa siitä.»
Silloin hän sattui pahaksi onneksi huomaamaan minun seisovan nurkassani ja käski minut keittiöön laittamaan ruokaa vieraalle. Saatte olla varmat, etten käskyä täyttäessäni viivytellyt. Tullessani takaisin hyttiin näin miehen ottaneen vyöltään rahavyön ja heittäneen pari guineaa pöydälle. Kapteeni loi katseensa suuttuneen näköisenä ensin rahoihin, sitten vyöhön ja vieraan kasvoihin.
»Puolet siitä ja minä olen teidän miehenne», huudahti hän.
Toinen pisti rahat takaisin vyöhön ja piilotti sen liiviensä alle.
»Olen jo sanonut teille, sir», lausui hän, »ettei äyriäkään siitä ole minun omaisuuttani. Se on minun päällikköni, ja», jatkoi hän hattuunsa tarttuen, »samalla kun olisin tuhma asiamies, jos en raskisi, menettää muutamia kolikoita saadakseni loput perille, olisin kurja olento, jos ostaisin oman turvallisuuteni liian kalliisti. Kolmekymmentä guineaa, jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen. Sen saatte jos tahdotte; muussa tapauksessa tehkää mitä haluatte.»
»Todellako!» tuumi kapteeni. »Mutta jos jätän teidät sotamiesten käsiin?»
»Siinä tekisitte tyhmästi», vastasi toinen. »Päällikköni on menettänyt omaisuutensa, kuten kaikki muutkin kunnialliset miehet Skotlannissa. Hänen maatilansa on tuon Kuningas Yrjöksi nimitetyn miehen hallussa, ja tämän upseerit kantavat tai koettavat kantaa maatilan verot. Mutta Skotlannin kunnian tähden pitävät alustalaisparat piileskelevästä isännästäänkin huolta, ja nämä rahat ovat juuri osa niistä veroista, joita Kuningas Yrjö himoitsee. Ja nyt, sir, te näytätte minusta asian ymmärtävältä mieheltä; viekää nämä rahat hallitukselle ja paljonko luulette niistä teidän osalle lankeavan!»
»Arvattavasti kovin vähän», sanoi Hoseason ja lisäsi sitten kuivasti, »jos he tietäisivät. Mutta luullakseni voisin, jos koettaisin, pitää suuni kiinni asiasta.»
»Mutta minä annan teidät ilmi!» huudahti vieras. »Pettäkää vain minut, niin minä petän teidät. Jos minut otetaan kiini, tulevat he saamaan tietää kenen rahat ovat.»
»No niin», vastasi kapteeni, »kun sen kerran täytyy niin käydä, niin ei sille mitään mahda. Kuudestakymmenestä guineasta teen siis sen. Tässä on käteni.»
»Ja tässä on minun», lausui toinen.
Sen jälkeen kapteeni meni ulos, — mielestäni tavallista kiiruummin — ja jätti minut vieraan kanssa kahden kesken hyttiin.
Tähän aikaan, muutama vuosi jälkeen 1745:n, palasi moni maanpakoon ajettu mies henkensä uhalla takaisin kotiseudulleen tapaamaan ystäviään tahi keräämään jonkun verran rahoja, ja jokapäiväisenä puheenaineena oli, miten erittäinkin karkoitettujen ylämaalais-johtajien alustalaiset elivät tarkasti säästääkseen rahoja heitä varten, ja kuinka heidän klaaniensa hoitajat uhmasivat sotilasvaltaa haaliakseen ne kokoon ja suuren sotalaivastomme vartioimisesta huolimatta kuljettivat ne heille meren toiselle puolen. Tästä kaikesta olin tietysti minäkin kuullut kerrottavan. Ja nyt oli tuossa edessäni mies, joka oli tuomittu kuolemaan ei ainoastaan sentähden, että hän oli kapinoitsija ja salakuljettaja, vaan myöskin siksi, että hän oli mennyt Ranskan kuninkaan Louis'in palvelukseen. Ja ikäänkuin tämä kaikki ei olisi vielä riittänyt, oli hänellä nyt ympärillään vyö täynnä kultaisia guinean rahoja. Mikä minun mielipiteeni olikin, en saattanut olla katselematta sellaista miestä vilkkaalla mieltymyksellä.
»Ja te siis olette jakobiitti?» alotin kantaessani ruokaa hänelle.
»Olenpa niinkin», vastasi hän ruveten syömään. »Ja sinä, pitkästä naamastasi päättäen olet whig?»[1]
[1] Whig eli Whigamore oli niiden nimi, jotka olivat kuningas Yrjölle uskollisia.
'Siltä väliltä', sanoin, jotten suututtaisi häntä, sillä todellisuudessa olin niin ankara whig, kuin Mr Campbell oli minusta saanut.
»Tyhmyyksiä!» sanoi hän. »Mutta kuuleppas sinä Mr 'Siltä väliltä', tämä pullosi on tyhjä; ja kovin surkeaa on, jos minun nyt pitää maksaa kuusikymmentä guineaa enkä saa edes ryyppyäkään kaupan päällisiksi.»
»Minä käyn noutamassa avaimen», lausuin ja astuin ulos kannelle.
Sumu oli yhtä sakea kuin ennenkin, mutta laineet olivat hävinneet melkein jäljettömiin. Priki oli pantu ankkuriin, kun ei enää tiedetty missä oltiinkaan, eikä heikko tuuli ollut matkan suunnalle suotuisa. Jotkut miehistä tarkastelivat vielä merta, mutta kapteeni ja molemmat perämiehet seisoivat innokkaasti keskustellen keskellä laivaa. Heti pälkähti päähäni ettei heillä ollut hyvä mielessä, ja jo ensimäiset sanat, jotka kuulin lähestyessäni hiljaa heitä, vahvistivat luuloni.
Ikään kuin olisi äkkiä keksinyt jonkun mainion tuuman huudahti näet Mr
Riach:
»Emmeköhän saisi häntä viekotelluksi ulos kansihytistä!»
»Parempi on», vastasi Hoseason, »että hän pysyy vain siellä. Hänellä ei ole siellä tilaa käyttää miekkaansa.»
»Se on totta», sanoi Riach; »mutta hänen kiinniottaminen ei ole leikin tekoa.»
»Joutavia», lausui Hoseason. »Voimmehan mennä häntä puhuttelemaan, asettua toinen toiselle puolen häntä ja ottaa kiinni häneltä molemmat kädet. Ja jos se ei onnistu, hyökätään sisään molemmista ovista ja nujerretaan hänet allemme, ennenkuin hän ehtii paljastaa miekkaansa.»
Tämän kuultuani rupesin pelkäämään ja vihaamaan noita kavaloita, ahnaita ja verenhimoisia miehiä, joiden seurassa purjehdin. Ensin aioin juosta tieheni, mutta tulin sitten rohkeammaksi ja sanoin:
»Kapteeni, vieras haluaa ryyppyä ja pullo on tyhjä. Tahdotteko antaa minulle avaimen?»
Kaikki kolme säpsähtivät ja kääntyivät minuun päin.
»Ahaa, kas tässä keino, jolla ampuma-aseet saadaan! huudahti Riach, ja jatkoi sitten minulle: »Kuuleppa, David. Tiedätkö missä pistoolit ovat?»
»Miksei», puuttui Hoseason puheeseen. »David tietää; David on hyvä poika. Katsos, David, tuo rajupäinen ylämaalainen on laivalle vaarallinen, paitsi sitä että hän on Kuningas Yrjön, Jumala häntä siunatkoon, katkera vihamies.»
Ei koskaan sitten laivalle tuloni oltu minua niin davideltu kuin nyt. Minä myöntelin vain, ikäänkuin kaikki mitä puhuttiin olisi ollut aivan luonnollista.
»Pulma on nyt siinä», jatkoi Hoseason, »että kaikki ampuma-aseemme, pienet ja suuret, ovat kansihytissä tuon miehen nokan edessä, samoinkuin ruutikin. Jos nyt minä, tahi jompikumpi perämiehistä menisi niitä ottamaan, heräisi hänessä epäluulo; mutta sinunlaisesi poika saattaisi huomiota herättämättä näpistää sieltä ruutisarven ja pistoolin tahi parikin. Ja jos tämän taidolla suoritat, pidän minä asian mielessäni, jos milloin olet hyvän ystävän tarpeessa — ja sellaista tarvitset ainakin Carolinaan päästyämme.»
Tässä kuiskasi Mr Riach hänelle jotain.
»Aivan oikein, sir», vastasi Hoseason ja lisäsi sitten minulle: »Ja kuulehan vielä, David, tuolla miehellä on vyö täynnä kultaa ja minä panen sanani pantiksi siitä, että pääset rahoista osalle.»
Sanoin tekeväni, kuten hän tahtoi, vaikka sydäntäni ahdisti niin, etten tahtonut saada sanaakaan suustani. Myöntymykseni saatuaan hän antoi minulle väkijuomakaapin avaimen ja minä läksin hitaasti kävelemään hyttiin päin.
Mitä minun oli tekeminen? He olivat koiria ja varkaita, he olivat ryöstäneet minut kotimaastani, he olivat murhanneet Ransome raukan. Pitikö minun nyt olla avullisena toiseen murhaan? Mutta toiselta puolen oli varma kuolema edessäni, sillä mitäpä voi poika ja mies, vaikka he olisivat olleet rohkeita kuin jalopeurat, laivan koko miehistöä vastaan!
Tuumailin vielä asiaa puolelta jos toiseltakin, saamatta sitä sen selvemmäksi, kun saavuin kansihyttiini ja näin jakobiitin lampun alla syövän rauhassa illallistaan. Silloin selvisi asia minulle yhtäkkiä. Minun ansioni se ei ollut eikä oma päätökseni saanut minua ottamaan tätä askelta. Ikäänkuin vaistomaisesti menin suoraan pöydän luo ja laskin käteni hänen olkapäälleen.
»Tahdotteko, että teidät murhataan?» lausuin.
Hän hypähti ylös ja loi minuun selvästi kysyvän katseen.
»Kaikki ovat murhamiehiä täällä», huudahdin. »Koko laiva on heitä täynnä. He ovat jo murhanneet pojan, ja nyt on teidän vuoronne!»
»No, no, eivät he vielä ole minua käsiinsä saaneet», sanoi hän ja jatkoi sitten katsoen veitikkamaisesti minuun: »Tahdotko sinä auttaa minua.»
»Tahdon, totisesti», vastasin. »Minä en ole varas, enkä vielä murhamieskään. Minä tahdon auttaa teitä.»
»No, mikä sinun nimesi sitten on?» kysyi hän.
»David Balfour», vastasin ja arvelin, että noin hienosti puettu mies tietysti piti ylhäisistä ihmisistä, lisäsin ensi kerran: »of Shaws».
Hänelle ei edes pälkähtänyt päähän epäillä minua, vaikka ylämaalainen on tottunut näkemään ylhäiset miehet mahtavassa asemassa; mutta hänellä itsellään kun ei ollut maatiloja, loukkasivat sanani hänen lapsellista turhamielisyyttään.
»Nimeni on Stewart», lausui hän kohoten seisoalleen. »Alan Breckiksi minua nimitetään. Kuninkaallinen nimi minulla kyllä on, vaikka kannankin sitä koristelematta ja vaikka minulla ei olekaan minkään talorähjän nimeä sen peräkaneetiksi.»
Sen sanottuaan hän kääntyi tarkastelemaan puolustuslaitoksiamme.
Kansihytti oli rakennettu erittäin vahvaksi, jotta se kestäisi hyökylaineiden iskut. Sen viidestä aukosta olivat ainoastaan katto-ikkuna ja molemmat ovet siksi suuria että mies mahtui siitä. Ovet saattoi sitäpaitsi vahvasti sulkea. Ne olivat jykevästä tammesta tehdyt ja uurroksissa kulkevat sekä varustetut haoilla, joilla ne tarpeen mukaan voi pitää kiinni tahi aukinaisina. Toinen niistä oli jo suljettu ja minä vahvistelin vielä sen salpoja. Mutta kun rupesin työntämään toistakin ovea kiinni, esti minut Alan siitä.
»David», lausui hän, »— en näet jaksa pitää mielessäni tuota sinun kartanoasi ja siksi uskallan kutsua sinua ainoastaan Davidiksi — tämä ovi on avoimena tärkein puolustuspaikkamme.»
»Vielä parempi se olisi suljettuna», huomautin.
»Ei ollenkaan, David», lausui hän. »Huomaa, että minulla on silmät ainoastaan yhdelle suunnalle, ja niin kauan kuin tuo ovi on auki ja minulla kasvot sinnepäin, on suurin osa vastustajiani edessäni, jossa minä toivoisin niiden aina olevan.»
Puistellen päätään ja tuumien, ettei hän ikimaailmassa ollut kurjempia aseita nähnyt, hän antoi minulle seinältä miekan, joita siellä pyssyjen joukossa oli muutamia. Sitten hän asetti minut istumaan pöydän ääreen ja antoi minulle ruutisarven, pussillisen kuulia ja kaikki pistoolit, jotka hän käski minun lataamaan.
»Se on parempaa työskentelyä», sanoi hän, »jalosukuiselle herrasmiehelle kuin kaaputtaa lautasia ja kantaa ryyppyjä tervaisille merimiehille.»
Sen sanottuaan hän asettui keskelle lattiaa, päin oveen, paljasti suuren miekkansa ja teki sillä muutamia liikkeitä tutustuakseen huoneeseen, jossa hänen oli sitä käytettävä.
»Minun täytyy vain pistää eteenpäin», sanoi hän päätään pudistaen, »ja se on hyvin ikävä seikka. Siten ei ole paljon hyötyä miekkailutaidostani, joka nyt on ainoa pelastuksemme. Ala nyt sinä ladata pistooleja ja pane mieleesi mitä sanon.»
Lupasin olla tarkkaavainen. Rintaani ahdisti, suutani kuivasi ja silmiäni hämärsi. Ajatellessani sitä mieskarjaa, joka pian oli hyökkäävä päällemme, menin aivan sekaisin, ja prikin laitoja vasten loiskivat aallot, joihin ruumiini arvelin varhain huomenaamuna heitettävän, tekivät minuun kummallisen vaikutuksen.
»Ensiksikin», sanoi Alan, »kuinka monta meillä on vastassamme?»
Laskin heidät, mutta ajatukseni olivat niin sekaisin, että sain heidän lukunsa melkein kaksinkertaiseksi ja vastasin: »Viisitoista.»
Alan vihelsi.
»No niin», sanoi hän, »sille ei mitään mahda. Kuule vain nyt mitä sanon. Tästä ovesta, jossa päätaistelun luulen syntyvän, pidän minä huolen. Sinulla ei siinä ole mitään tekemistä. Muista vain ettet ammu tänne päin, vaikka minä joutuisinkin alakynteen, sillä ennemmin soisin kymmenen vihollista uhkaavan minua etupuolelta kuin sinunlaisen ystävän ampua paukuttelevan selkäni takana.»
Tunnustin, etten todellakaan ollut mikään mainio ampuja.
»Se oli rohkeasti sanottu», huudahti hän hyvin hämmästyneenä avomielisyydestäni. »Monella kunnon miehellä ei olisi päätä puhua noin suoraan!»
»Mutta, sir», huomautin, »takanasi on toinen ovi, jonka he ehkä murtavat.»
»Aivan niin», sanoi hän, »siinä onkin sinun osasi. Heti kuin olet ladannut pistoolit, tulee sinun kiivetä tuolle lavitsalle, josta käsin voit helposti vahtia ikkunassa, ja jos he rupeavat käymään käsiksi oveen, täytyy sinun ampua. Mutta siinä ei ole kaikki. Opetetaanpa sinua vähän sotilaaksi, David. Mitä muuta tulee sinun vartioida?»
»Kyllähän tuota kattoikkunaa», vastasin, »mutta silloin pitäisi minulla olla silmät takanakin, jotta voisin pitää molemmista huolta. Vahtiessani näet toista, olen selin toiseen.»
»Se on totinen tosi», sanoi Alan. »Mutta eikö sinulla ole korvia?»
»Varmemmasti onkin!» huudahdin. »Täytyyhän minun kuulla, jos lasit särjetään.»
»Näkyy sinussa olevan hiukan järjen kipinääkin», lausui Alan leikillisesti.