Saara: Romaani

Hyi! kuinka ajattelikaan hän senlaista hurskaasta isästään?

— Lapsilta oli hän kysellyt yhtä ja toista, mutta ei saanut mitään selvitystä arvoitukseensa.

Eräänä päivänä kysyi äiti isältä:

— Viipyvätkö nuo vieraat ihmiset täällä koko talven?

— He odottavat kunnes Halvor saa tupansa valmiiksi, jotta voivat muuttaa — sanoi isä tyyneesti — Luultavasti ensi viikon loppuun.

— Ei silti, että ne minulle haitaksi ovat, — sanoi äiti, mutta onhan aina enemmän vaivaa niin monesta.

— Olemmehan tehneet velvollisuutemme, Ketura, — sanoi isä ja meni ulos.

Saara ei voinut olla pitämättä isää silmällä. Ei hän koskaan salaa kohdannut vierasta naista. Sillä kertaa, kun hän pakeni oli luultavasti kaikki selvitetty. Silloinkin, kun isä auttoi häntä vaunuihin, ei hänessä mitään erityistä näkynyt. Hän antoi rengin ajaa, ei mennyt itse edes saattamaan. Tämä välinpitämättömyys kiusasi Saaraa, häntä ei sittenkään petettäisi; hän oli nähnyt mitä oli nähnyt.

Vieraat olivat poissa ja kaikki meni vanhaa kulkuaan. Isä keksi kerran Saaran häntä tukistelemassa. Saara punastui, kun isä sen huomasi. Sittemmin painoi hän Saaran päätä rintaansa vastaan ja taputti häntä poskelle. Oli kuin olisi isä ollut hänelle hellempi viime aikoina, mutta se oli vaan ehkä mielikuvitusta.

Isä oli kumminkin jonkinlaisen romantillisen hohteen ympäröimänä. Tietämättään oli hän tullut näytelmän sankariksi. Saara muisti Holger Tanskalaisen historiaa ja romaaneja, joita hän oli räätälin luona lukenut. Oi! Saara ei ymmärtänyt, että hän sentakia aina ajatteli isän salaisuutta, että hän itse halusi elämää, valoa, kauneutta ja rakkautta, ettei häntä enää tyydyttänyt raamattu ja virsikirja ja kotiaskareet.

VII.

Mitä näki isä ajatuksiinsa vaipuneena iltahämärässä akkunasta katsellessaan?

Hän näki kotikylän komeana rehentelevän kauniissa päivänpaisteessa. Hän näki itsensä poikanulikkana tanterella telmimässä, vahvimpana muita. Ei kukaan heittänyt kuperkeikkaa, kuten hän, ei kukaan painissa lyönyt häntä maahan, ei kukaan ollut tepposissa häntä kekselijäämpi. Henkeä oli poikasessa.

Kerran myllylle mennessään, näki hän Saaran. Hän oli vaalea ja kaunis, mäkitupalaisen tytär. Eräs tovereista sanoi hänestä kerran loukkaavan sanan, silloin heitti hän pojan maahan ja pehmitti hänet niin, etteivät he enää ystäviksi tulleet.

Siitä päivästä aikain oli Haakon Holte Saaran lemmitty ja he vannoivat ettei mikään maailmassa heitä erottaisi. Sitten tuli tuo vanha juttu. Vanhemmat pitivät tyttöä liian köyhänä; hänen piti naida varakkaan talontyttären. Isä vannoi, ettei hän Saaraa saisi. Haakon vimmastui ja meni matkoihinsa, etsi lohdutusta juopottelemisessa ja hurjastelemisessa. Paikkakunnalle saapui matkusteleva maallikkosaarnaaja, senlainen, jonka saarnat uhkuivat tulta ja tulikiveä. Haakon meni ensimmäiseen kokoukseen. Meni tovereineen pilkkaamaan ja juonittelemaan, mutta tuli siellä sanan voimasta herätykseen. Sitten seurasi epäilyksen, parannuksen ja rukouksen päiviä. Hän huomasi olleensa, synnin orja, huomasi isänsä, äitinsä ja koko kotikylänsä, vaeltavan pimeydessä, huomasi seurakunnan sielunpaimenen hengellisesti sokeaksi. Hän taisteli rukouksessa Jumalan kanssa ja nousi vihdoin hänen valtakuntansa, mahtavana taistelijana sotaan maailmaa vastaan. Sanan vasaralla mursi hän kovat sydämmet ja masensi ylpeät mielet. Hänen hehkuva tulisuutensa esiintyi leimahtavissa saarnoissa. Naiset parkuivat ja pyörtyivät; voimakkaat miehet vapisivat. Ja hän tunsi samaa ylpeyttä, kuin ennen vastustajansa maahan heitettyään.

Rakkautensakin oli ollut maailmallista. Saara ei ollut herännyt. Jumala oli heiltä liitossaan unohtunut, siksi se olikin siunauksetta jäänyt. Ei hän kumminkaan häntä unohtanut. Hän matkusteli paikasta toiseen herättäen ja kääntäen sieluja, mutta Saara seurasi häntä. Hän lähti siirtolaisjoukon muassa Amerikkaan, sinnekin oli Saara nyt tullut ja tietämättään oli hän ollut tappaa hänet!… Nyt oli hän toisen oma ja itsekin hän kuului toiselle, joka oli herännyt kumminkin… Saara oli ollut niin kaunis, niin hyvä. Oli rakastanut häntä niin syvästi. Kauhulla huomasi hän, ettei hän siitä ilosta, että pääsi murhaajasta, ollut itseään unohtanut. Ei, se oli rakkaudesta, jonka hän oli luullut kuolleeksi, mutta joka äkkiä leimahti liekkihin! Eikö siis Jumalan sana ollut tarpeeksi? Tämä oli hänelle nöyrtymiseksi sallittu, muistutukseksi, että häneltä vielä paljon puuttui… Tytärhän eli alituisena, muistutuksena. Heikkoudestako hän oli saman nimen hänelle antanut?

Siinä istuessaan huokasi isä, katseli ulos, katseli Saaran kuvaa, joka, oli ilmestynyt häntä tuomitsemaan ja sitten kadonnut.

VIII.

Pari vuotta oli kulunut viimemainitusta tapauksesta, joka oli ainoa häiritsevä yksitoikkoisessa jokapäiväisyydessä. Saara teki päivästä päivään uskollisesti tehtävänsä. Ei mitään tullut, joka olisi häntä erittäin innostuttanut. Raamatun lukeminenkin oli laimentunut ja hartauskokoukset olivat hänestä ikäviä. Ei hän erittäin lukemisestakaan pitänyt, mutta hän haaveili mielellään. Vapaa-hetkensä vietti hän usein ikkunasta ulos katsellen, tietämättä kumminkaan mitä siellä tapahtui ja kesä-iltoina tapasi hän istua parvekkeella, katsellen kultapilviä auringon laskussa. Silloin tuntui hänestä aina selittämättömältä. Sielu sulasi haikean suloiseen surullisuuteen, kuvaukset olivat piirteettömiä, rajattomia, Silloin katsoi hän usein salaperäiseen vierashuoneesen, sairas vaimo vuoteella ja isä sen vieressä polvistuneena johtuivat uudestaan mieleen, kunnes sulivat sopuun ja sointuun hehkupilviin lännentaivaalla, ilman eriskummallisen hienoihin värivivahduksiin ja oman sielunsa sanattomaan suruun, kaukaiseen kaipaukseen.

Vanha pappi oli eronnut virasta ja sijaan oli tullut uusi vastaleivottu, naimatoin mies. Ei hän vallan nuori ollut, kolmen- ja neljänkymmenen välillä. Myöhään oli hän saanut selville oikean kutsumuksensa, oli ensin vaan tyytynyt lukkarin virkaan, mutta sittemmin, ruvennut lukemaan papintutkintoa varten.

Kun Saara kuuli hänet ensikerran saarnassa, luuli hän hänet vanhaksi mieheksi. Hän puhui värähtelevällä äänellä synnistä ja rangaistuksesta, ikäänkuin omasta kokemuksesta. Päivällispöydässä sanoi isä häntä kelpo mieheksi, vaikka vähän tottumattomaksi virkaansa; — Sittemmin tuli hän taloon, tehdäkseen tuttavuuksia seurakunnassaan ja isän kanssa neuvottelemaan; isä pysyi vieläkin apulaisvirassaan. Hän kumarsi jäykästi Saaralle, eikä osoittanut hänelle erityistä huomiota.

Hän oli kaunis mies, mutta jotakin väkinäistä ja, kehittymätöintä ilmestyi hänen olennossaan. Hiukset olivat su'itut toiselle sivulle, uskollisesti peittääksensä alkavaa kuuta; suuret silmät välähtelivät joskus raivokkaasti; suun ympäristö osoitti älyä ja syvälle syöpynyttä ärtyisyyttä; leuka oli tavattoman leveä, posket ulkonevat. Puhuessaan käytti hän nöyrää, hurskasta puhetapaa, mutta se olikin ainoa nöyryyden todiste mielessä. Tieto uudesta arvokkaisuudesta, teki entisen talonpojan suureksi omissa silmissään.

Ken tahansa olisi huomannut luonnottomaksi, että suhteellisesti nuori mies käytti tuonlaista henkeen menevää puhetapaa, mutta sitä ei Saara huomannut, hän oli niin tottunut senlaiseen. Ja pappi oli hänestä vieläkin yhtä astetta muita korkeammalla, mahtoi olla eriskummallisen onnellista olla pappi! Raamattua osasi hän ulkoa sanella sekä ilmestyskirjasta että Jeremian valitusvirsistä. Hän mahtoi olla oppinut! Tarkkaavaisena kuulusteli Saara isän ja papin keskusteluja uskonnollisista kysymyksistä. Joskus kääntyi hän Saarankin puoleen, armosta, puhutellaksensa kuin lasta. Viimeaikoina tuli hän yhä useammin asioissa isälle. Isän kanssa hän aina puhuikin.

Kutsui sitte isä eräänä päivänä Saaran arkihuoneesen. Äiti istui ja kutoi sukkaa.

— Istu Saara — sanoi isä ja istui itse arvokkaasti ja juhlallisesti.

Mistä juhlallisista asioista oli nyt päätettävä? Isä yskäsi.

— Saara lapseni, — sanoi hän — sinä olet nyt tullut siihen ikään, että meidän velvollisuutemme on hankkia sinulle elämänkumppani; Jumala onkin armossaan lähettänyt meille miehen, arvokkaamman mitä olemme uskaltaneet uneksiakaan. Abraham Jensen, uusi pastorimme on pyytänyt sinun kättäsi ja sydäntäsi.

— Abraham ja Saara: kuin itse Jumalan toisilleen sovittamia — lisäsi äiti ja rypisti otsaansa, hänen tavallinen hymyilemistapansa.

Saara istui ja katseli kumpaakin. Ei hän ymmärtänyt. Jos tähti taivaasta olisi pudonnut hänen eteensä ei hän olisi enemmän hämmästynyt.

— Tiedäthän, että aviosääty on itse Jumalan asettama — jatkoi isä — ja se on vahva turva nuoruuden viettelyksiä vastaan. Kuinka moni hylkää nuoruudenrakkautensa ja sittemmin jonkun aikaa naimisessa oltuaan syntyy eripuraisuutta; juoppous ja riitaisuus saavat vallan. Mutta avioliittonsa Jumalan nimeen perustaessa ja velvollisuutensa tehden, saavuttaa rauhallisen sataman, mihin hyökylaineet eivät ulotu.

Saara kiinnitti suuret silmänsä isään. Oliko tuo totta vai valhettako?
Eikö hän muistanut kohtausta vierashuoneessa? Isä katsoi tyyneesti
Saaraan. Hän loi katseensa maahan.

Kodin rauhaisa liesi on paras suoja maailmaa ja sen viettelyksiä vastaan — sanoi isä. He taistelevat, vihaavat ja valehtelevat eläen synnissä ja hekumassa tuolla ulkona maailmassa, me istumme rauhallisessa kodissamme; säälien katselemme heidän riehuntaansa, kunnes vaipuvat pohjattomaan kurjuuteen, mistä ei kukaan voi heitä pelastaa.

Aatteles, Saara, pääset papin rouvaksi — sanoi äiti, joka katseli asiaa käytännölliseltä puolelta — tulet ikäänkuin äidiksi koko kasvavalle nuorisolle; miehesi kanssa käyt sairaiden luona, jaat lohdutuksen sanoja janooville. Ei löytyisi monta tyttöä sinun asemassasi, joka ei ilolla vastaanottaisi tarjomusta. No, mitä mietit asiasta?

Ei Saara vastannut. Rukoilevasti katsoi hän vanhempiin ja suuret silmät täyttyivät kyynelillä. Hän pudisti päätään. — Äiti otaksui tämän kielloksi ja sai ankaran näön.

— Tiedäthän Saara, että hyvä lapsi aina tottelee vanhempiensa neuvoa. Ja kun vanhempasi pitävät tätä yhdistystä suurimpana onnenasi, pitäisi asian sillä oleman selvän.

— Meillä ei ole koskaan ollut syytä moittia Saaraa, Ketura, — sanoi isä — varmaan emme nytkään saa siihen syytä. Onhan luonnollista että hän on hämmästyksissään, se kun tuli niin äkkiä… Nyt tiedät, Saara, mitä me tahdoimme, voit jättää vastauksesi milloin sinua haluttaa.

Saara riensi pois kerrassaan hämmästyneenä. Korvissa suhisi. Ei hän voinut selvästi ajatella. Hän ymmärsi vaan, että suruttomuuden päivät nyt olivat ohitse, ja ikävä todellisuus alkamassa. Voimakas tärähdys herätti hänet unelmistaan, repi hänet niistä irti ja puisteli häntä. Hänen piti itse valita; se oli kauheinta. Ennen olivat toiset hänelle valinneet. Naimiseen!… Kun eivät antaneet hänen olla rauhassa! Tosin oli hän räätälin kirjoja lukiessaan, uneksunut ritarista, joka veisi hänet pois kauas ja iltaruskoa katsellessaan nähnyt isän suutelevan sairaan naisen silmiä, suuta, poskia… mutta naimiseen oikean miehen kanssa, se oli aivan toista.

Orjailla taloudessa, olla edesvastauksessa tilusten hoidosta, hän kauhistui senlaista. Mutta täytyihän sen kumminkin tapahtua; olihan se Jumalan tahto, ja aviosääty oli Hänen itsensä asettama. Elämä täällä alhaalla ei saanutkaan olla hupaista, olihan maailma murheenlaakso…

Papinrouvaksi!… Mieleen muistui vanha pappi ripillepääsöpäivänä. Kuinka hänen kasvonsa loistivat kirkkaudessa, kuinka tykytti sydän häntä kuunnellessa! Niin oli hänenkin miehensä oleva, nöyränä vaimona istuisi hän tosin hänen jaloissaan, mutta osa kunnian kirkkaudesta paistaisi hänellekin. Vahvistaa häntä kutsumuksessaan, keventää hänen huoliaan, tasottaa hänen tietään, tykkänään antautua kutsumukseensa, se oli elämäntarkoitus, jota moni kadehtisi.

Ja hänelle tämä oli suotu! Ansaitsiko hän senlaista armoa? Hänen pitäisi siitä polvistuneena kiittää Jumalaa! Kun nyt ei kerran saanut enää oleskella kuin uinaileva, ajattelematoin lapsi, joka teki mitä sille määrättiin, niin voisiko hänelle parempaa tarjoutuakaan?

Saara makasi vuoteellaan valveella. Ensin oli hän kiivaasti itkenyt, mutta oli nyt rauhoittunut. Olihan tämä sittenkin parasta! Ja Jumalan tahtoa ei pitänyt uhkamielin vastustaa. Kyllä hän tekisi niinkuin vanhemmat tahtoivat. Heillä oli kokemusta, he tiesivät paremmin, kuin hän… Tulla tuon pienen valkean rakennuksen ja kauniin puutarhan, missä hän rippikouluaikana niin usein oli kävellyt raamattu kainalossa, omistajattareksi! Kasvot vetäytyivät hymyyn; unelmat alkoivat kutoa verkkoaan tulevaisuudelle. Jos vaan ei tuota Abraham Jenseniä olisi! Mutta hänen kauttansahan juuri avautuikin tie tuohon ihanuuteen. Häiritsevänä ilmaantui hän kaikkialla; Saara työnsi hiljalleen hänen kuvansa oheen. Ei hän voinut ajatella häntä ilman salaista kauhua. —

Uhrilammas ilmoittautui myöntyväisenä. Nöyränä hän talutettiin alttarille. Lähetettiin sana Abrahamille, ja hän tuli. Mutta kun Saaran piti mennä hänen luoksensa, yksikseen hänen luoksensa, huomasi hän äkkiä päätöksensä arvon ja tärkeyden, eikä uskaltanut, ei tahtonut.

Isä lähetettiin sulhaselle seuraksi, jottei hän ikävystyisi, sillä, ajalla työskenteli äiti Saaran kanssa kyökissä. Hän torui, uhkasi, rukoili ja viimein otti hän esille raamatun ja pommitti tyttöä sen lauseilla.

Itkeentynein silmin ja vapisevana astui Saara vihdoin yli kynnyksen huoneesen, missä Abraham häntä odotti. Isä meni heti ulos. Tuleva miehensä astui hänen luoksensa, tarttui häntä käsistä ja sanoi:

— Tahdothan Saara tulla vaimokseni, tahdothan jakaa kanssani sekä myötä- että vastoinkäymiset, sekä hyvät että huonot päivät?

Kyllä Saara tahtoisi. Hän ymmärsi sen tuskin kuuluvasta kuiskahduksesta. Abraham syleili häntä juhlallisesti ja suuteli otsalle. Sitten piti hän häntä hetkisen käsistä, vaan ei tietänyt mitä sanoa.

— Saara, rukoilkaamme Jumalalta siunausta liitollemme — sanoi hän vihdoinkin.

Hän laskeutui polvilleen tuolin ääreen, Saara samoin toisen tuolin eteen ja Abraham alkoi pitkän rukouksen Sen loputtua, nousi hän ylös loistavin silmin aukaisi oven isälle ja äidille jotka tulivat onnentoivotuksille. Isä syleili Saaraa, kuiskaten:

— Ole hyvä ja uskollinen vaimo hänelle!

Äidillä oli päivällispuuhasta tarpeeksi, ei hän ehtinyt. Vasikanpaisti oli taas pöydällä samoinkuin ripillepääsöpäivänäkin. Abraham puhui taukoamatta. Hän kertoi hauskoja juttuja Red Ving'in opistosta. Isänkin täytyi nauraa ja äiti hymyili otsa kurtussa. Mutta tuo oli niin outoa talossa, että he katselivat toisiaan ja olivat häpeissään.

Iltapäivällä ehdoitteli Abraham Saaralleen kävelyretkeä. Maan alle oli hän tahtonut häpeästä vaipua, kulkiessaan käsi kädessä pastorin kanssa kylätiellä; kaikkein ihmisten nähtävänä Abraham puhui koko ajan, oli se edes hyvä — hän puhui opettavaisessa muodossa yhdestä ja toisesta asiasta. Ei Saaran tarvinnut muuta kuin joskus myöntää. Varmaan piti Abraham omasta äänestänsä ja nähtävästi ylpeili hän voitostansa. Päivä päättyi tavanmukaiseen hartaushetkeen.

Senjälkeen tuli Abraham, säännöllisesti kerran päivässä tervehtimään Saaraansa. Nähdessään hänen maantiellä tulevan tunsi Saara halua juosta piiloon, mutta eihän siitä ollut apua, haettaisin hän kumminkin ja pakoitettaisiin sisälle. Kauhistuksella hän aina odotti hänen tuloaan. Kun hän meni, huoahti hän helpoituksesta. Mutta tottui tuohonkin, otti kärsivällisesti vastaan hänen tulo- ja jäähyväissuudelmansa ja kuunteli tyyneydellä hänen vakuutuksiaan heidän onnellisuudestansa.

IX.

Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Vuoden kuluttua olivat he naimisessa, niitä olisivat he varronneet? Nyt oli Saara pienen valkean talon ja puutarhan hallitsijattarena, entisten unelmainsa lempipaikassa.

Oliko hän onnellinen? Nyt hän oli papinrouvana, papin, joka hänestä aina oli ollut onnellisin ihminen maan päällä… Onnellinenko? Hän pelkäsi miestään enemmän kuin rakasti. Tulisuus, jolla hän oli vienyt hänet, kuin petolintu saaliinsa, kauhistutti häntä. Ei se koskaan unohtuisi. Oliko se sopusoinnussa saarnojen ja henkeen menevän puheen kanssa?

Nyt kun hän ehdottomasti kuului hänelle, kohteli hän häntä ylimielisesti, kuin taitamatointa lasta, jota piti opettaa. Pyytäessään jotakin, kuului se aina käskyltä, joka ei sietänyt vastustelemisia. Nainen oli hänestä alhaisempi olento, joka vasta, miehensä kautta tuli joksikin maailmassa.

Tämän oli hän sanonut hääpäivänänsä, kiittäessään Jumalaa siitä, että hänen vaimonsa oli noita hiljaisia, jotka tyytyvät osaansa miehen rinnalla, ja jotka eivät yhdy tuohon meteliin, jota nykyajan naiset pitävät päästäksensä miesten oikeuksiin, joka kerrassaan sotii Jumalan tahtoa vastaan.

Saaraa vapisutti. Hän tiesi, että jos tuo mies kerran taukoaisi häntä rakastamasta, polkisi hän kylmäverisesti häntä jaloissaan.

Pian huomasi hän, ettei pappikaan jokapäiväisessä elämässään ollut juuri senlainen miksi hän oli sitä kuvaillut. Hän voi olla aika tavalla, pikkumainen, jos ei kaikki käynyt mieltä myöden. Ei hän koskaan kysynyt hänen toiveitaan, niiden täytyi olla yhtä, kuin hänen omansakin. Hän oli vaan elämän sulostuttaja, vaivojen huojentaja ja apulainen hänen elämänkutsumuksessaan. Hän määräsi mihin sai mennä ja mitä tehdä. Että Saaralla olisi oma tahto se ei tullut hänen päähänsäkään.

Se kävi päinsä niin kauan, kun Saara kulki kuin unissa, päämaalitta ja aavistamattomana niistä salatuista voimista, joita tämä nöyryyttävä kohtelemistapa kokoili hänessä, kuin ukkosen pilviä. Voi häntä sinä päivänä kun nuo voimat ilmoille puhkeaisi, kun särkyisi vielä kylmä kuori! Suotta ei hän ollut isänsä tytär, parannussaarnaajan, joka säihkyvin silmin oli leimauttanut kirouksia maailman lapsille, joka intohimoisena oli suudellut sairasvuoteella kalpeata naista.

Elämä, jonka Abraham Saaralle valmisti ei voinut tyydyttää kaipaavaa sielua. Hän sai käydä naisyhdistyksessä, missä ommeltiin paitoja zulukaffreille, nenäliinoja lähetyspapeille ja tarjoiltiin kahvia juorujuttujen hyösteenä. Hän sai lukea lähetyssanomista pöyristyttäviä kertomuksia pakanoiden paatuneista sydämmistä ja vapaamielisten kauheasta kuolemasta, lujaa ja hurskaalla äänellä, josta kiitos koulumestarille ja papille. Sitäpaitsi piti hänen lauantaisin kuulla ja ihailla miehensä saarnaa, jonka hän luki ääneen, jotta hän saisi siitä nauttia kahdesti, ensin kotona ja sitte sunnuntaina kirkossa. Paitsi virsi- ja saarnakirjoja ei löytynyt muita talossa; ihminen ei tarvitse muuta henkistä ravintoa, kuin Jumalan sanaa. Kaikki muu, runoelmat, uutelot ja romaanit olivat vahingoksi ja tekivät ihmiset onnettomiksi.

Saara turvautui kuten ennenkin kukkiin ja auringonlaskuun. Ruusupensasto pappilan veräjän luona muodosti kauniin kehyksen ja tuoksui kau'as maantielle; auringon laskiessa uneksi hän elämästä ja kauneudesta. Haaveihinsa sekoittui väliin räätäli perheineen. Mitähän niille kuului? Vuosikausiin ei hän ollut tavannut niitä… Ja Pekka, hänen onnetoin ystävänsä? Häneltä oli tullut kirje ja rahoja isälle. Hän oli työssä eräällä muurarilla ja voi hyvin. Ehkä hänestä vielä tulisi jotakin.

Saara sitoi ruusupensaan oksia, jotka tänä vuonna olivat täynnä suuria kukkia. Kun hän työnsä lopetettuaan aikoi lähteä sisälle näki hän nuoren miehen tulevan poikki tien luoksensa. Hän kohotti olkihattuaan tervehdykseksi. Hän oli pikemmin lyhyt, kuin pitkä, vaan sorea vartaloinen ja hoikka. Kasvot olivat päivänpaahtamat, lyhyt punaisenruskea parta ja hymyilevä suu. Hän oli puettu vaaleaan kesätakkiin.

— Anteeksi, neitini, — sanoi hän kohteliaasti, pysähtyen aituuksen luoksi — olisikohan mahdollista, että seisoisitte vielä hetkisen ruusujen keskellä? Katsokaappa, minä olen maalari ja kylliksi nenäkäs piirtääkseni sekä teidät että talon ja puutarhan sill'aikau kuin puuhailette ruusujen parissa. Nyt puuttuu vaan pikkusen enään, varsin pikkusen.

Saara punastui, mutta oli samassa utelijas.

— Vaan muutama minuutti, — sanoi maalari ja riensi piirustussäiliölleen, joka oli maassa noin kivenheiton päässä.

— Saanko pyytää, pää hieman enemmän oikealle… kas niin… nyt on hyvin… Heti paikalla lopetan.

Hän piirusti nopeasti noin viisi minuuttia; kiiruhti sitte esille piirustussäiliö kädessä.

— Nyt saatte nähdä, neiti…

— En minä ole neiti; minä olen naimisessa.

— Anteeksi, luulin teitä talon tyttäreksi.

— Minä olen naimisessa papin kanssa ja tämä on pappila — vastasi
Saara.

— Vai niin; sehän sopii mainiosti — jatkoi maalari. — Olen juuri aikonutkin käydä pastorin luona.

— Tehkää hyvin ja astukaa sisään.

— Kiitos! Mutta ensinnäkin pitää teidän katsoa piirustustani. Onko se teistä, näköinen?

Saara näki sievän kotonsa ja nuoren sorean naisvartalon puoliksi ruusujen peitossa. "Minäkö se olen?" ajatteli hän. "Tuommoinenko minä olen?" Taiteilija oli hatusta tehnyt somamuotoisen ja leninki laskeutui pehmeissä laskoksissa alas ja laahusti santakäytävällä hänen perässään.

— Onko tämä olevinaan minun leninkini? — kysyi hän veitikkamaisesti.

— Taiteilijan täytyy ottaa vapautuksia — vastasi maalari, joka huomasi Saaran olevan mielissään, — ja todellakaan ei leninkinne malli tyydytä kaikkia kaunoaistin vaatimuksia.

Saara hymyili punastuen ja meni sisälle. Maalari seurasi häntä. Hän tarjosi tuolin ja kiiruhti miehelleen ilmoittamaan vieraan tuloa ja samassa kysymään kutsuttaisiinko hän päivälliselle, vai ei. Pappi tuli ja tervehti maalaria suurella arvokkaisuudella.

— Te olette maalari? — sanoi hän.

— Niin ja nimeni on Tuomas Falk. Olen huvimatkalla tänne Amerikkaan, tutustuakseni siihen suuressa huudossa: olevaan vapauteen ja samalla tervehtääkseni muutamia sukulaisia.

— Olette valinneet Lännen?

— Niin. Chicagossa sanottiin tämän seudun olevan erinomaisen kauniin ja minulla on aikomus ottaa muutamia luonnoksia. Oletteko käyneet Devis Lakessa, herra pastori — minulla on luultavasti kunnia puhua herra pastorin kanssa — siellä on suuremmoista. Nyt olen täällä; aikomukseni on kuljeskella näillä seuduilla. Olen alkanut jo piirustamalla pappilan puistoineen.

— Minkä vaikutuksen on paikkakunnan väestö teihin tehnyt? — kysyi pastori.

— Suoraan sanoakseni tuntuu se minusta tavattoman kehittymättömältä ja kummastuttavan tietämättömältä.

— Mitä sillä, tarkoitatte? — kysyi pastori ankarasti.

— Tarkoitan sen olevan hyvin alhaisella sivistyksen kannalla. Ei näy sanomalehtiä, ei kirjoja, eikä heillä ole minkäänlaisia harrastuksiakaan.

— Jospa he vaan riippuisivat siinä yhdessä, joka on tärkein kaikista, — vastasi pastori — mutta valitettavasti löytyy monta, jotka senkin laimiinlyövät.

Maalari loi tutkivan, ilveellisen katseen pastoriin. Vai olivat seikat sitä laatua? Nyt oli hän pistänyt päänsä ampiaispesään.

— Mutta seutu täällä on sitä miellyttävämpi — sanoi hän kääntääksensä puhetta toiseen suuntaan.

— Kauniita näköaloja löytyy aivan lähelläkin — vastasi pastori — ellei minulla olisi rippikoulua iltapäivällä tulisin kernaasti muassanne.

— Kiitos ja kunnia sille rippikoululle — ajatteli Falk.

— Mutta jos vaimollani on aikaa ja häntä haluttaa, niin voi hän kernaasti tulla kanssanne — jatkoi pappi.

No se oli toista. Tuo vaimo oli kerrassaan herttainen pikku olento. Tuhat tulimaista! senlaiset silmät kaarevien kulmakarvojen alla. Hän ei voinut olla yhtä ikävä kuin miehensä.

— Kiitän ystävällisyydestänne, mutta se olisi todellakin liiaksi pyydetty — sanoi maalari. — Kumminkin olisin sangen kiitollinen oppaasta, ken se sitte olisikin.

— Teidänkin taiteenne on Jumalan kunniaksi — sanoi pastori — Ovathan puut, pensaat ja vuoret, joita te maalaatte hänen luomiansa. Jospa vaan työskentelisitte oikealla mielenlaadulla!

Maalarista tuntui jotensakin nololta. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen puhetapaan; siksi ei hän vastannut mitään.

— Te, joka hiljattain olette tullut kotimaasta, tiedätte varmaan millä kannalla kristillisyys siellä on? — jatkoi pappi — Rehoittaako epäusko voimakkaana?

— Olen useat vuodet viettänyt ulkomaalla, Ranskassa, Saksassa,
Italiassa, en oikein tiedä kotimaan asioista — vastasi maalari.

— Vai niin, vai olette paljon matkustellut — sanoi pastori. Suurissa Euroopan kaupungeissa eletään kai juopumuksessa, epäsiveellisyydessä ja tehdään suuria rikoksia?

— Minä etsin kaunista maailmassa, en syntiä ja pahuutta, — vastasi maalari. — Ja siellä löydän ihania taideteoksia ja komeita rakennuksia.

— Jotka kumminkin ovat turhuutta ja katoovaista kaikki — lisäsi pappi. — Paavin oppi varmaankin rasittaa vielä Italian kirkkoja?

— Tosin löytyy siellä paljon pimeyttä ja taikauskoa, — vastasi maalari, luoden toivorikkaita katseita kohden ovea. Eikö se pian avautuisi, eikö pian kutsuttaisi päivälliselle tai eikö kukaan etsisi pastoria. Mutta ei kukaan tullut. Tuomas Falkin täytyi vielä kestää hetkinen, vastata kysymyksiin Lars Oftedalista, Stavangerista, Madagaskarista ja ylioppilaselämän synneistä.

Vihdoinkin näyttäytyi rouva, punakkana kyökin kuumuudesta ja kutsui päivälliselle. Falk huomasi heti hänen uudesti pukeutuneen. Tukka, oli somemmin solmuun kiinnitetty, puku oli sievempi, soma vartalo tullut näkyviin, kaulassa oli korko-ommeltu kaulus ja punainen nauharuusu kultaneulalla kiinnitettynä. Pastori ei huomannut mitään. Ensin oli hänellä kylliksi tekemistä pöytärukouksesta, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan ja sitten tinamöykyistä. Rouva tuntui hieman kainolta ja yksinkertaiselta. Hän oli varmaankin tottumatoin muihin vieraisiin, kuin omaseurakuntalaisiin.

Näytti, kuin olisi hän miestään hävennyt vieraan läsnäollessa.

— Saara, olen sanonut herra Falkille, että saat seurata häntä iltapäivällä kävelymatkalle, — sanoi pastori ensi paussin syntyessä.

— Aivan kernaasti — vastasi Saara katsomatta ylös, sillä sydän tykytti ilosta, Minkä vuoksi? Ei hän vierasta edes tuntenutkaan. Oi, samoin kuin eläinnäyttelyn zebra tai giraffi johdattavat ehdottomasti ajatuksiamme Afrikan palmulehtoihin, suuriin suomaihin ja läpitunkemattomiin metsiin, samoin johdatti tämä eurooppalaissivistyksen harvinainen ilmiö Saaran ajatukset äkkiä lähetyssanomista, raamatusta ja naapurinaisten lörpötyksistä … niin, minne … ulos vapauteen, kauneuteen, pois jokapäiväisyydestä, joka oli imeä kuiville hänen sydänverensä.

Oliko tämä kiusausta? Olkoon! Kerran vielä tahtoi hän kurkistaa kiellettyyn maahan, tarujen maahan, minne metsäjoutsenetkin kiiruhtivat ja minne tällä muukalaisella oli avain. Sitten käyköön kuinka tahansa.

X.

Saara ja Tuomas Falk istuivat kukkulalla, inistä oli laaja näköala yli aaltoilevan lakeuden, hyvinvoipine, punaisine taloineen, viljavine nisu- ja maissipeltoineen, pienine metsikköineen ja kauniine metsäisille harjuineen. Matkalla oli Falk ollut niin ystävällinen ja suora että Saaran ujous tykkänään katosi.

— Kuinka kaunista! — huudahti hän.

— Onpa niinkin, mutta ei kelpaa kuvattavaksi — vastasi Falk — liiaksi lintuperspektiiviä, ei ollenkaan etu-alaa… Maalarin täytyy saada linjoja, esiinpistäyviä kallioita, jotka sylissään sekä salaavat, että paljastavat, metsiä, mistä mielikuvitus etsii ja löytää yksin puiden lomistakin. Useimmin ilahuttaa meitä enemmän ahdas rajoitettu päivänpaisteinen, kaunis täplä, jylhien kehyksien ympäröimänä, kuin laaja avaruus, kuten tämä.

— Mutta auringonlasku pitäisi teidän nähdä täältä. Se alkaa veripunaisena, muuttuu purppuraksi, punasinerväksi, kunnes pilvenhattarat uiskentelevat kultaisina vaaleanpunervassa, hienosti väreilevässä haihtuvassa valossa.

Maalari katsoi häneen hämmästyneenä.

— Teillä on väriaistia — sanoi hän. — Te käsitätte maalaustaidetta. Olen minäkin huomannut värivivahdukset täällä. Ne muistuttavat roomalaisen kampagnen ja Albiinovuorien värivivahduksia. Mutta mehän olemmekin lännessä, samalla leveysasteella, kuin Bordeaux.

— Oletteko te ollut Roomassa? — kysyi Saara.

— Kyllä monastikin. Italia on lempimääni, Rooma lempikaupunkini.

— Oi kertokaa minulle vähän Roomasta, Italiasta, kaikesta maailmassa — pyysi Saara.

Tuo kuului niin intohimoiselta, että maalari katsoi häneen. Pikku raukka! Kahleihin sidottu sielu, joka ikävöi vapautta.

— Ettekö koskaan ole matkustanut? — kysyi hän.

— En koskaan omaa kylää ulompana — vastasi Saara syvään huoahtaen. — Vähä tiedän maailmastakin, — jatkoi hän viattomasti — sillä vanhempani ovat pitäneet sen syntinä.

Maalari katsoi häneen vielä enemmän ihmeissään.

— Minä en ymmärrä teitä — sanoi hän — tarkoitatteko todellakin — suoraan sanoakseni — historian ja maatieteen tutkimisen olevan syntiä? Löytyykö todellakin niin yksinkertaisia ihmisiä.

— Useammat ovat senlaisia — vastasi Saara.

— Herra Jumala kuinka teistä mahtaa tulla tuhmia! — huudahti maalari niin avomielisesti ettei Saara voinut olla hymyilemättä.

— Niin, eikö totta? — Siksi olenkin minä salaa lukenut vähän enemmän, kuin toiset. Eihän voi olla väärin tietää kuinka maailmassa eletään kunhan ei itse tule maailman lapseksi.

— Ette aavista kuinka hullunkurisilta teidän hurskaat sananne kuuluvat — sanoi maalari avomielisesti.

— Tuntuu kuin näkisi tuoksuvan omenapuunoksan kiinni istutettuna kuivaan pähkinäpuuhun.

Saara hymyili. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen.

— Mutta kertokaappa nyt Roomasta ja Italiasta — pyysi hän.

— Niin sitähän minun pitikin, mutta mistä alkaa, minne lopettaa — sanoi Falk epätietoisena.

— Eivätkö ensimmäiset kristityt haudanneet kuolleitaan maanalaisiin luoliin? — kysyi Saara.

— Ganz recht! Alkakaamme maan alta! Alempaa emme voi — sanoi maalari. Siis katakombeihin on mentävä. Mutta nyt ette saa säikähtyä. Käärikää pukunne tiukemmalle, sillä nyt astumme jyrkkiä käytäviä suoraan maanpoveen, missä on pilkkoisen pimeä. Mutta siellä tapaamme käytävässä miehen tulisoihtu kädessä. Hänet otamme oppaaksi. Nyt alamme kulkumme noissa eriskummallisissa holvikäytävissä, missä hautoja on toinen toisensa päällä, kuin suojia matkustajalaivoissa. Kutka siellä lepäävät? Marmorilevyillä on nimiä kaiverrettuina: Marcello, Cajus. Keitä ovat Marcello ja Cajus? Sitä ei kukaan tiedä, ei koskaan kukaan tule tietämäänkään! Ehkä uskonsa takia kärsineitä marttyyrejä; ehkä ihmisiä, jotka ovat eläneet yhtä tuntemattomina kuin kuolleetkin. Cajus, Marcello… nämät nimet kiihoittavat mielikuvitusta. Ehkä ovat he olleet Pietarin ja Paavalin ystäviä, ehkä ovat olleet heidän marttyyrikuolemansa todistajina; ehkä ovat nähneet uskosisariansa ja veljiänsä Colosseumin villipetojen hampaissa, tai tervaankastetuissa nahkakääryissä palavani soihtuina Neeron puistoissa. Sitä ei kukaan tiedä — se on mielikuvituksen leikkiä. — Osa hautakammioista on suuria, kuin asuinhuoneet, pimeitä, kuin yö. Ne valaistaan soihduilla. Sinne kokoontuivat kristityt vainonaikoina jumalan-palvelukseensa. Alttari oli seinän vierustalla. Sen edessä seisoi piispa messupuvussaan. Lattialle oli polvistuneita miehiä ja naisia. Laulu kuului tukahtuneelta, tukahtuneelta piispan puhekin tulisoihtujen valossa. Äkkiä kuului huminaa holveista, uusia soihtuja tuli näkyviin. Laulu taukosi, soihdut sammuivat, pakoon kiiruhtivat kokoontuneet pimeihin käytäviin. Liian myöhään! tie oli suljettu. Keisarin sotilaat syöksyivät vastaan oppaanaan yksi uskonveljistä, joka oli toiset kavaltanut oman henkensä pantiksi. Kuului huutoa ja meteliä, veri virtasi katakombien käytävillä; sitten vaikeni kaikki. Avonaiset haudat saivat uusia asukkaita tuntemattomia kuin Cajus ja Marcello. Tänäpäivänä luemme vielä heidän nimensä, vaan emme tiedä heistä mitään.

Muutamat perhehaudat ovat maalauksilla koristeltuja, värit näkyvät vielä selvinä muuratuilla seinillä ja katossa: Kyyhkynen öljypuun lehvä nokassa, viinirypäle, kala, tai Jesus itse hyvänä paimenena lammas olalla. Milloinkaan ei näe häntä ankarana, syntisiä sysäävänä tuomarina, vaan lempeänä, rakastavaisena vapahtajana. Liikumme noiden muistojen parissa ja vanhanajan synkkä historia tekee mielemme raskaaksi. Täytyy kiiruhtaa, ei saa kadottaa oppaan soihtua näkyvistä; tai emme osaa pois tuosta hirvittävästä kuolleiden kaupungista, ellei meillä ole kädessä Ariadnen kerää. — Siellä on hirvittävän pimeää ja kamalaa! Kiiruhtakaamme ulos päivän valoon, väreihin ja elämään, aikakauteen, jolloin ei ihmistä tapeta uskonsa vuoksi. Huojennuksesta huokaamme taas seisoessamme jyrkän käytävän juurella. Päivän valo tuntuu virkeämmältä, kukat entistään ihanimmilta, viinirypäleet lehtiensä lomissa rikkaimmilta kuin ennen. —

Falk loi katseensa ylös, kuten näyttelijä osansa loputtua. Tahallaan oli hän tehnyt kuvauksensa mahdollisimman eläväksi.

— Saaran kasvot olivat häneen kääntyneet; suu puoliavoimia; suuret silmät näyttivät entistään suuremmilta, ja kiihkoisena kuulusteli hän joka sanaa. Lopetettua näytti kuin hän olisi herännyt.

— Tuo pitäisi teidän kertoa miehelleni; se ihastuttaisi häntä.

Falk oli heittäytynyt pitkälleen ruohostoon. Saara istui vähän matkan päässä.

— Arvatkaappa mitä nyt juuri tulin aatelleeksi? — sanoi Falk. — Nuo ihmiset, jotka äsken mainitsitte pitävän syntinä kaiken muun paitsi raamatun, tahtovat itse teossa sulkea meitä, yhdeksännentoista vuosisadan ihmisiä, katakombeihin, pääkallojen ja surullisten muistelmien pariin, sen sijaan että antaisivat meidän elää kukkien, ja rypäleiden seassa päivänpaisteisessa, ihanassa maailmassa.

— Mutta ovathan ilo ja huvitukset syntiä?

— Iloko syntiä? — huudahti Falk ja katsoi epäileväisesti häneen. — Sitä ette voi tarkoittaa. Te niin nuori, niin kaunis, ollette liian hyvä esiintuomaan tuonlaisia lörpötyksiä; sillä lörpötystä se on. Onko aurinko syntiä, onko valkeus pahaa? Ettekö ole paljon kiitollisempi iloisena ollessanne, kuin surullisena?… Arvatkaappa mitä eräs lääkäri minulle kerran lausui? Kuten ehkä tiedätte ovat lääkärit väliin vähän häijyjäkin. Hän sanoi: Kaikki ne ihmiset, jotka aina huokaavat ja valittelevat maailman surkeutta ja syntiä, niillä on selvään puhuen huono vatsa; siinä koko salaisuus. Senvuoksi ovat he aina huonolla tuulella ja valittavat kaikkia.

— Hyi, nyt te olette häijy — sanoi Saara, mutta ei voinut olla nauramatta.

— Se oli lääkäri, joka niin sanoi, en minä — vastasi Falk.

Saarasta oli tuo niin hullunkurista. Jospa vaan saisi olla oman mielensä mukaisesti, niin heittäytyisi hän kumoon ja vieritteleiksi alas kummun kylkeä riehuen elämänhalusta ja ilosta. Mutta hän pelkäsi itseänsäkin ja hillitsi haluansa.

— Kertokaa enemmän Italiasta — pyysi hän.

Ja kyseli häneltä siksi, että Falk oli kertonut vanhoista kirkoista, huviloista ja puistoista, sekä Monte Pineion herttaisuuksista: laakeristossa leikkivistä lapsista, hienon maailman ajelumatkoista loistavissa ajopeleissä, musiikin soidessa; mahtavasta näkö-alasta yli kaupungin, ikuisen Rooman, ja Pietarin kirkon kupoolista, joka kohosi mahtavana ilman-rannalle; Wolkonskyn huvilan suloudesta missä ruusujen kukintoajalla on tuoksusta tukehtua. Venedigin uiskentelevista palatseista, gondooleista, Florenzin keskiaikuislsta linnoista ja sen surullisesta historiasta.

Saara unohti kaiken muun. Vasta aurinkoon katsottuansa, muisti hän kuka ja missä hän oli. Hän syöksähti ylös.

— Kello on jo yli kuuden — huudahti hän — ja minä olen unohtanut illallisen.

Hän pikemmin juoksi kuin käveli alas kukkulalta.

— No mutta hyvä rouva Jensen, eihän se ole vahingoksi, jos kerran syö illallista puoli kahdeksalta sen sijaan kuin muulloin puoli seitsemän. — Sanoi Falk häntä lohduttaaksensa.

— Niin ei sano minun mieheni. Kaikki pitää tapahtua kellonlyömällä.

— Hän on siis yksi niistä, jotka siivilöivät hyttysiä ja… ei se oli pahasti sanottu, enkä minä niin tarkoittanut; meidän täytyy keksiä sovitus-uhri tuolle suuttuneelle kotijumalalle.

— Etsikäämme suojaa katakombeista — vastasi Saara veitikkamaisesti.

Nopeasti kiiruhdettiin kotiin päin. Falk leyhytteli nenäliinallaan raitista ilmaa.

— Kävelytavastanne voisi päättää teidän olevan oikean eteenpäin pyrkivän naisen.

— Ken tietää mitä minä oikeastaan olen — vastasi Saara iloisesti.

Maalarin rattoisuus oli tavallaan tarttunut häneenkin.

— Kun kerran tulen liikkeelle — edistyn nopeasti.

— Jos nyt pysähdytte silmänräpäykseksi voidakseni hengittää, niin teen teille yhden kysymyksen — sanoi Falk. — Te olette käyttäneet sitä oikeutta koko päivän, nyt tulee minun vuoroni. Voitteko neuvoa minulle joitakin kuvattavaksi edullisia henkilöitä — muutamia luonteenomaisia kasvoja? Ennen muita pyytäisin suosiollisesti saada teidät itsenne kuvatuksi.

— Oh — mitäpä minusta! Mutta voitte saada monta paremmin sopivaa, — vastasi Saara, mutta punastui kumminkin.

— Ehkäpä kyllä — vastasi Falk melkein välinpitämättömästi, — mutta sittenkin tahtoisin kuvata mieluimmin teidät. Ja teidän miehenne. — lisäsi hän pitkäveteisesti ikäänkuin saadakseen Saaraa paremmin myöntymään. — Miehennekin kasvoilla on oma erikoisuutensa; ne ovat erittäin tyypilliset. Mutta voitteko neuvoa vielä muutamia toisia?

— Oletteko nähnyt isääni? — kysyi Saara.

— En, missäpä olisin hänet nähnyt?

— Hän on minusta luonteenomaisen näköinen;, ehkäpä senvuoksi, että minä näen hänessä enemmän kuin muut. Sitten on räätäli ja Pekan isä…

— Riittää, riittää!… Räätäli ja Pekan isä, ovatko nekin huomattavia henkilöitä! Te lupaatte viedä minut heidän luoksensa?

— Kyllä, jos vaan saan tulla… kuulkaa, elkää puhuko mieheni kuullen räätälistä; elkää kumminkaan sanoko minun hänestä puhuneen. Minulla on omat syyni tähän.

— Siis täälläkin jotain salattavaa. Ihmiset ovat kumminkin kaikkialla samanlaisia — ajatteli Falk.

Pastori istui arkihuoneessa uhkaavana kuin ukonpilvi.

— Tulette myöhään — sanoi hän ja loi katseensa lähetyssanomasta.
Katsoi sitte kelloa ja sanoi: — Saara, kello on seitsemän.

— Nyt saat antaa anteeksi. Me olimme ihan unohtua Rooman katakombeihin — vastasi Saara.

Katakombeihin? — ihmetteli pastori.

— Niin todellakin. Vaimonne on kohdellut minua kuin käypää kelloa — sanoi Falk. Vetänyt käyntiin ja käydä olen saanut.

— Herra Falk on luvannut kertoa saman sinullekin — sanoi Saara. —
Sillä välillä laitan illallisen kuntoon.

Saara katosi kyökin ovesta ja huoahtaen valmistui Falk toistamiseen astuaksensa katakombeihin.

Mutta pastori nousi ylös samassa.

— Suokaa anteeksi hetkiseksi — sanoi hän kumartaen ja katosi hänkin kyökin ovesta.

Saara oli polvistuneena takan ääressä ja puhalteli tulta, kuullessaan miehensä askelet takanaan.

— Tahdoin vaan sanoa Saara, että tänään olet tehnyt synnin, jota sinun tulee sydämmestäsi katua. Huvin tähden olet jättänyt velvollisuutesi oheen. Joka ei ole vähässä uskollinen, se on paljossa petollinen.

Saaran vieressä oli märkä pesuriepu. Hänellä tuli äkkiä halu viskata se miehellensä vasten naamaa. Mutta hän hillitsi itsensä, jäi polvilleen ja puhalteli tulta, pastorin majesteetillisesti palatessa kevennetyin sydämmin, Falkin luoksi ja katakombeihin.

XI.

Ei Saara sinä yönä nukkunut. Kaikki mitä oli kuullut aaltoili mielessä kirjavina näkyinä, hän halusi niin sanomattomasti ulos — pois, nähdäksensä ja oppiaksensa jotakin. Tuntui kuin olisi hän ollut pataan rutistettuna. Ei hänellä ollut toiveita päästä pois, vaikka ei miestäkään olisi, niin soti se tykkänään koko ympäristönsä elämän havaantoja vastaan; sitäpaitsi ei hänellä ollut rahoja. Ja sitä tarvitaan matkustaissa. Ei, kyllä hän saisi aina istua naapuriakkojen ja lähetyssanomien keskellä. Mutta nyt hän käyttäisi hyväksensä aikaa, jonka maalari viipyi täällä, hän liitelisi kuin mehiläinen, kukasta kukkaan ja imisi hunajaa, — vastauksia kaikille keksimilleen kysymyksille, jotka hän ennen oli sysännyt syrjään. Hän tuli kuin taivaasta lähetettynä. Hän, joka oli matkustanut ja nähnyt niin paljon. Hän, joka eli kauneuden ja värien maailmassa. Saara ummisti silmänsä, hän souteli Venedigin kanavissa, leikki lasten kera Monte Pineiossa ja katseli Pietarin kirkon mahtavia kupooleja.

— Etkö sinä nuku. Saara… kuuli hän äänen vierestään.

— En, olen kuullut tänään niin paljon uutta että uni pakenee näkyjäni.
Olen valveella, mutta uneksin kauniita unia — vastasi Saara.

— Elä anna unelmistasi tulla viettelyksiä, lapsoseni. Muista, että vaan yksi on tarpeellinen — sanoi miehensä arvokkaasti.

Yh! Jos vaan vaikenisi! Jospa hän vaan uudestaan nukkuisi. Ei Saara vastannut. Makasi vaan hiljaa, aivan kuin nukkuisi ja pian kuuli hän hengityksestä, että miehensä nukkui. Hän aukaisi silmänsä sepposen selälleen ja vaipui haaveiluillansa.

— Saara, mitä pidit vieraastamme tänään kuului taas vierestään.

— Hyvin paljon, — vastasi Saara. Onneksi oli niin pimeä, ettei näkynyt kuinka hän punastui.

— Luulen, että hän pohjaltaan on maallisesti mieltynyt, — sanoi pappi.

— Paljon mahdollista vastasi Saara varovaisesti.

— Luuletko hänen tulevan vielä tänne? —

— En tiedä: hän sanoi haluavansa maalata sinut.

— Minut?

— Niin hän sanoi sinun kasvojesi olevan niin luonteen mukaiset, mutta epäili rohkeneeko pyytää sitä.

— No, sanoiko hän mitään sinusta? —

— Kyllä hän tahtoisi maalata minutkin, sekä isän että muitakin. Hän kerää kasvoja erääseen jo tilattuun näyttelyyn.

— Vai niin, vai työskentelee hän Jumalan kunniaksi: silloin pitää häntä auttaa. Voisihan hän asua meidän ullakkokamarissa, vai mitä tuumaat?

— Kyllä minun puolestani, — vastasi Saara niin välinpitämättömästi, kuin voi.

— Vai niin, vai piti hän minun kasvojani luonteenmukaisina: sanoiko hän kenelle hän alttaritaulussaan sovittaisi minun kasvoni.

— Ei, ei hän sitä sanonut.

Pastori nukkui taas: Saara oli saanut uutta miettimistä. Hän asuisi täällä! saisi joka päivä olla hänen kanssansa. Pitäisikö hänestä sittenkin yhtäpaljon kuin ensi päivänä? Ennen auringon-nousua oli Saara ylhäällä. Hän ei voinut enää nukkua. Eikä hän ollut ollenkaan väsynyt. Mutta oli vielä monta tuntia siihen kuin hän tulisi.

Saara kiiruhti ullakkokamariin katsomaan oliko kaikki kunnossa, oliko kuukausi takaisin ripustamansa ikkunaverhot kellastuneet, oliko vuode tarpeellisessa kunnossa. Hän aukaisi akkunan ja pyyhki pölyjä. Ruusuja piti tuoda pöydälle, kunnes hän tulisi; tottakai hän piti ruusuista. — Hän katsoi kelloa: — vasta seitsemän. Vielä koko tunti aamiaiseen. Mitä hän nyt tekisi? Jos kylpisi? Kas se karkottaisi yölliset unelmat ja virkistäisi.

Hän riensi ulos ja kiiruhti pienelle lammikolle, jota kolmelta sivulta ympäröitsi pensaikko ja neljänneltä korkea pehmoisen ruohikon peittämä vierteinen äyräs. Ei hän voinut olla katsomatta tielle, mistä hänen piti tulla. Ei hän sillä mitään tarkoittanut. Rannalle tultuaan katseli hän vakoilevasta ympärilleen. Heitti aamupuvun yltään ja heittäytyi veteen. Kuuma päivä oli tulossa kastepisarat päilyilivät vielä niityllä ja yön sumut leijailivat vedenkalvolla, vihdoin savuna haihtuen pensaikkoon. Vesi oli kylmää; hän huusi, loiski ja mellasti kuten pikkutytöt. Pehmoinen ruoho-äyräs kelloitti auringonpaahteessa. Se oli liian viettelevää. Hän kahlasi ylitse toiselle puolelle, juoksi äyräälle ja heittäytyi kosteaan päivänpaisteiseen ruohikkoon. Oikoili pirteitä jäseniään kukkien keskellä; vieritteleikse ruohokossa päivänpaisteessa. Tuntui niin suloiselta. Matkan päässä oli heinäsuova. Halutti hypätä sen yli. Hän katseli varovaisesti ympärilleen. Ei kukaan elävä olento voisi häntä nähdä. Hän riensi sinne ja viskausi yli suovan. Se vasta oli hupaista! Jospa olisi lapsi ja saisi huutaa meluta ja vieritellä ruohikossa? Hän hyppäsi heinäsuovaan. Kuinka monasti oli hän Pekan kanssa telminyt lumessa ja ruohikossa, vaikka se olikin kiellettyä! Hän nousi äyräälle, asetti kädet rinnalle, ummisti silmänsä ja kieritteleikse alas rantaan. Oh! Vielä uudestaan.

Mutta Saara, Saara, muista olevasi arvokas papinrouva ja naisyhdistyksen esimies! Hän nousi hymyillen ojennellen käsivarsiaan. Sitten kahlasi toiselle rannalle, pukeutui äkkiä ja lähti kotiin päin hiukset hajallaan kuin merenneitosen.

Puutarhaportilla tapasi hän Falkin, joka kantoi piirustussäiliötä käsivarrellaan. Hänet nähtyään tuli Saara hämilleen. Maalari sanoi tervehtien:

— Mitä kummia? Näin varhain liikkeellä? Ja raittiina kuin vasta puhjennut ruusu.

— Olen kylpenyt — vastasi Saara yksinkertaisesti.

— Kylpenyt! Onko täällä senlaisia mukavuuksia tarjolla?

— Jos tahdotte kylpeä on lammikko tuolla pensaikossa — vastasi Saara.
— Mutta elkää myöhästykö aamiaiselta, syömme puolentunnin kuluttua.

— Olette sangen ystävällinen; vaan tarkoitukseni ei ollut tunkeutua vierasvaraisuuteenne.

— Mieheni pyysi juuri kysymään ettekö voisi hyväksenne käyttää meidän vierashuonettamme täällä viipyessänne.

— Teidän kohteliaisuutenne ihan hämmästyttää minua. Se olisi erinomaisen mieluista, mutta…

— Te noudatatte tietysti omaa tahtoanne, — sanoi Saara — mutta meille se olisi erinomaisen hauskaa.

Hän punastui tuota sanoessaan. Yh! Tuo inhoittava punastuminen!

Maalari saapuikin aamiaiselle varsin ihastuneena Lammikolla oli hän huomannut erään kiven, jonka hän heti aamiaisen jälkeen piirustaisi.

— Se sopiikin mainiosti — sanoi pastori — minulla ei ole aikaa ennenkuin huomenna, mutta sitten annankin pääni teidän huostaanne. Tehän valmistelette alttaritaulua?

— Niin, herra pastori.

— Rohkenenko kysyä mitä ainetta käsittelette? —

— Se on kertomusta veroäyristä. Jesus farisealaisten kanssa ja toisella puolla kansaa, — vastasi maalari.

— Minne aijotte asettaa minut siinä, jos sallitte kysyä? — jatkoi pastori.

— Se tulisi kansan sekaan — vastasi Falk. Ei hän tahtonut loukata pastorin sanomalla aikovansa hänestä fariseusta.

Samana iltapäivänä piti Saaran seurata Falkia kuvattaviksi
sopivien henkilöjen hakuun. Ensiksi vei hän hänet omaan kotiinsa.
Alttaritaulu-historia avasi ovet näiden ihmisten vierasvaraisuuteen.
Falk oli tarkastellut isän kasvonpiirteitä eri asennoista.

Kotimatkalla sanoi hän:

— Uskokaa minua, Saara rouva, jos tuo mies kulkisi vapain ohjaksin, olisi hän hurja, kuin tiikeri. Jos hän olisi intialainen, voin vakuuttaa, että hän Jumalan kunniaksi ripustaisi itsensä koukkuun tuulen heiluteltavaksi. Jos hän olisi elänyt ranskan vallankumouksen aikana olisi hän yllytellyt roistoväkeä ja murhannut aatelisia. Mikä hän on ollut? Täällä hän ei ainakaan ole elänyt rauhallisena tilustenhoitajana?

— Sanotaan hänen Norjassa olleen maallikkosaarnaajana.

— Kas, sen voi arvatakin! Voin vakuuttaa saarnoista ei puuttuneen tulta, eikä tulikiveä. —

— Sanotaan hänen olleen hyvinkin ankara.

— Sen uskon. Tahtoisin nähdä sen tulivuoren purkaumista. Vaan hän näyttää vahvasti päättäneen ei vanhalle Aatamille antaa pikkusormeansakaan. Mutta sanokaappa mikä teki hänestä maallikkosaarnaajan? Pettyneet toiveetko? Rakkauden suruko?

Saara katseli ihmetteleväisesti Falkia. Hän näki taas selvästi edessään kohtauksen vierashuoneessa.

— Miksi sitä kysytte? — sanoi hän.

— Miksikä? Siksi että haluaisin sitä tietää.

— Onko rakkaus sitte jossakin yhteydessä rangaistussaarnojen kanssa? — kysyi hän viattomasti.

— Ei rakkaus, vaan toivottomuus, pettymys tai jokin muu suuri suru. Usein tapahtuu, että saa huojennusta purkaessaan kärsimyksiään ankarissa sanoissa jotka särkevät kanssaihmisten sydämmiä.

— Kuinka eriskummallista! sanoi Saara; hän sai kuin uuden käsityksen isästä. Hän katsoi äkkiä ylös ja kysyi: Onko syntiä olla toisen kanssa naimisessa ja rakastaa toista? Maalari katsoi häntä tutkivasta. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Olikohan pikkuruinen hieman viekisteleväinen?

— Tapojen ja lain mukaista ei se ainakaan ole — vastasi Falk hetkisen mietittyään — mutta sitä enemmän luonnollista. Jos on naimisessa henkilön kanssa, josta ei pidä, voi piankin rakastua toiseen.

Äkkiä tuli Saaran mieleen, että maalari voisi käsittää häntä väärin.
Punastui ja lisäsi luontevasti:

— Niin, en niinä kysynyt omalle varalleni.

— Samassa huomasi hän että se vaan pahensi asiaa. Räätälin tupa oli jo näkyvissä. Sen avulla hän pelastui.

— Poikkeammeko räätälissä, käymään? — kysyi hän.

XII.

Useampaan vuoteen ei Saara ollut tavannut ystäviään, joita hänen oikeastaan tuli kiittää siitä, että omasi vähän laajempia tietoja, kuin piplianhistoriaa ja katkismusta. Räätälihän oli Italiastakin hänelle ennen Falkia kertonut. Häveten muisti hän peljänneensä häntä, ja rippikouluaikanansa tehneensä pyhät lupaukset, ettei enää sen kynnyksen yli astu, joka oli paholaisen kirjoissa. Kuinka lapsekasta, uskoa tuonlaista roskaa! Hän, niin hyvä ja ystävällinen mies, ja aina niin iloinen ja tyytyväinen! —

Vanhalla paikallaan hän istui kuten muinoin sääret ristissä pöydällä. Aika ei ollut häneen sanottavasti jälkiä jättänyt. Kun ovi avautui ja Saara, hymyilevänä, loistavin silmin, kuin vasta tietoiseen eloon herännyt, astui sisään, jäi räätäli istumaan hämmästyksestä suu kolmantena silmänä. Sitten hyppäsi hän alas pöydältä, neulottavansa housut kädessä ja huusi:

— Kristiina! kahvipannu tulelle ja tänne liitua: Tekaiskaamme risti almanakkaan, sillä Saara on tullut, meille taas, Saara, juhlallisen papin juhlallinen rouva, tullut, taas uskottomien luo!

— Tuon teille vieraan, joka kernaasti haluaa tervehtiä teitä, — sanoi Saara ja väistyi hymyillen uuden ystävänsä tieltä. — Hän on maalari ja majailee täällä kerätäkseen aiheita alttaritauluun.

— Alttaritauluun, herra varjele! — huudahti räätäli hullunkurisen juhlallisena. — Täällä maar' löytyy pyhää väkeä ja minusta saatte Pietarin, niin päästän vapaasti portista sekä sisälle että ulos. Niin, älkää välittäkö minun jutuistani. Mutta istukaahan? — Ja hän pyyhkäsi tilkkuja alas tuolilta. — Onhan tämä huone vähän yksinkertaista laatua, mutta ihmiset, jotka maalaavat alttaritauluja, saavat käydä sekä talleissa että seimissä, eikö totta?

Maalari nauroi. Kerrassaan hauska mies.

— Minä puolestani en ole senlainen pyhimys, etten rohkenisi tänne sisään, — sanoi hän — pahempi on papinrouvan, vaikka hänen ehdotuksensakin se oli.

— Niin, sanokaappa sitä, — sanoi räätäli. — Voitteko käsittää, että noin kaunis ja sorea — eikö totta — menee ja ottaa mieheksensä nahkakantisen, kullallakirjaellun virsikirjan? Semmoista se on se rakkaus, äkkiarvaamatta se tulee ja karkaa ihmisen kimppuun — niin, niin, kyllä tunnette tuon vanhan veisun. Noh, en minä niin pahasti tarkoita, Saara; tiedäthän minulla olevan etuoikeus ivailemiseen ja sinäksi sanon sinua kuten ennenkin, kiitos vaan takaisin tulemastasi. Usein olemme puhuneet sinusta, Kristiina ja minä. — Räätäli puristi sydämmellisesti Saaran kättä — Ajatelkaappa, että hän tavallaan on minun kasvatteeni! — jatkoi puhelias räätäli maalarille. — Tässä näette hänen oppi-isänsä. — Hän osoitti kirjahyllyyn — Koulussa ei hän tullut muuksi, kuin tuhmaksi. Me olemme ajaneet häneen maailmallista tietoa, hänellä on hyvät perusteet Holberg'iin, satuihin ja matkakertomuksin, sitten ovat toiset sivelleet hänet ulkokultaisuuden ja tekopyhyyden voiteilla, mutta se kyllä kuluu aikaa voittain. Se on tarttunut vaan pinnalle.

— Hyi, kuinka ilkeä te olette. Kasperi, sanoi Saara.

— Elä välitä minusta, Saara, tiedäthän minlainen lörpöttelijä olen…
Vai niin, te maalaatte alttaritauluja, — sanoi hän maalarille. —
Pyhyydessä tietysti tekin? Olette sattuneet oikealle paikkakunnalle.
Täällä vallitsee pyhä tiedottomuus, kuten paavi Roomassa.

— Vai on kansa täällä niin tietämätöintä? sanoi maalari.

— On siinä määrässä, että Lars Oltedal varmaan kutsuisi heitä Jumalan lapsiksi. Yhtä varmasti uskovat he Joonaksen runoilleen valaskalan vatsassa, kuin auringonkin kiertävän maan ympäri.

— Kuinka voitte elää niiden joukossa, niin erilaisena kuin kaikki toiset? — kysyi maalari.

— Kyllä katsokaas, tekopyhät tarvitsevat housuja ja niitä teen minä parempia kuin kukaan muu. Hengellisestä verhosta huolehtii kyllä pappi ja lukkari.

Maalari nauroi.

— Te tosiaankin laskettelette mitan täydeltä, kuten Holberg sanoo, — sanoi hän.

— Autan teitä vaan alttaritaulun tutkistelemuksissa — vastasi räätäli — Täällä on tekopyhiä monen laatuisia; on niitä, jotka hiovat silmänsä taivaasen ja ojentavat kätensä siunaukseen, salaa luoden himokkaita katseita nuoriin tyttölöihin; on niitä, jotka sanovat: amen, sunnuntaina ja ottavat maanantaina lainaamista rahoistaan kolmekymmentä prosenttia; ja jos haluttaa kuvata seimeä on täällä tarpeeksi härkiä, lampaita ja aaseja.

Räätälin silmät säteilivät suuttumuksesta. Vaan hän hillitsi itseään ja huusi:

— Kas, Kristiina tulee kahvineen. Upottakaamme tekopyhyys siihen.

Kristiina tarjosi kahvia.

— Niin, Kristiina eukkoseni, hän on samaa, lajia ja laatua, kuin minä itsekin… Ei, ottakaa vaan tarpeeksi, — huusi hän maalarille, joka otti vapauden kaataa kupistansa puolet takaisin kannuun.

— Jos vaaditte minut juomaan noin paljon kahvia, saan pian samallaisen tekopyhyyden verhon, kuin muutkin paikkakunnan asukkaat — vastasi maalari.

— Tekopyhyyden verhon — niin sen on hänkin, tuo tuossa saanut — jatkoi räätäli osoittaen Saaraa.

— Mutta tänään näkyy se pois riisutuksi, ja silmät ovat avautuneet, näen mä. Ennen ei hän ole tohtinut katsoakkaan meitä päin, eikä varmaan tohtisi nytkään ilman virsikirjaa kainalossa.

Se oli kaikki totta. Miksi hän siis tänään oli täällä? Oh, hän eli unissa! Kun hän matkustaisi pois, haihtuisi unelmatkin ja kaikki tulisi taas entiselleen. Silmät täyttyivät kyynelillä, hän kääntyi Kristiinan puoleen.

— Mitä kuulunee Pekan isälle? En ole nähnyt häntä enää kirkossakaan, — sanoi hän.

— Sangen huonoa. Teidän pitäisikin poiketa sinne sisään näin lähellä ollessanne, se varmaan ilahuttaisi häntä.

Maalari puhui räätälin kanssa.

— Jos haluatte, herra Falk, niin käymme Pekan isän luona, hänen, josta olen puhunut — sanoi Saara.

— Kernaasti — vastasi maalari tehden lähtöä.

— Siellä tapaatte senlaisen, jota kirjoituksissa kutsutaan yksinkertaiseksi — sanoi räätäli. Jos hän olisi oma itsensä, olisi hän aivan toisenlainen, mutta häntä pinnistetään, kuin pihdeissä. Kiitos käymästä. Jos tarvitsette Pietaria tai muuta pyhää miestä olen palveluksessanne; ja sinä Saara poikkeat sisälle joskus toistenkin kerran alun tehtyäsi?

— Ehkäpä kyllä — vastasi Saara — mutta mieheni ei tiedä käynnistäni, elkää siis puhuko siitä, Kasperi. — Kyllä minä suuni lukitsen — sanoi Kasperi. — Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne… Häpeä, että noin kaunis tyttö, ottaa sellaisen jörrin kuin tuo pappi — puhui Kasperi oven sulkeutuessa. — Paremmin olisi hänelle tuo maalari sopinut. Hän näytti hauskalta mieheltä.

— Elä nyt puutu toisten asioihin, Kasperi, anna kunkin surra omiansa, — vastasi Kristiina.

— No, no, en minä aijo heitä eroittaa, mutta harmiksi se pistää. — — —

Saara seuralaisineen oli tullut Pekan isän tuvalle Se oli rapistuneen ja kurjan näköinen. Lapsilauma tonki maata pihalla, kuin porsaat. Isä makasi sairaana tuvassa.

— Näkyy, että äiti on poissa sanoi Saara sisään astuessaan.

— Onko hän kuollut? — kysyi maalari.

— Jo useampia vuosia sitten, Pekka hoiti pikku sisaria.

Ilma huoneessa oli ummehtunutta. Norjalainen talonpoika luulee raittiin ilman sairaalle vahingolliseksi.

— Tänne emme jää kau'aksi sanoi maalari nenäänsä nyrpistäen.

Sängyssä liikkui, ja kasvot pitkien harmaiden kiharoiden ympäröimät, kääntyivät heitä kohti.

— Eipä nyt! — — vai pastoorska! — huudahti sairas iloisesti. —
Teettekö minulle sen kunnian, että poikkeette alhaiseen majaani!

— Täällä on eräs, joka tahtoo tervehtiä teitä — sanoi Saara. — Hän on Chicagosta.

— Chicagosta. Chicagosta!… varmaan olette tavannut Pekan?

— Oh. Chicago on suuri kaupunki, eikä siellä kaikki tunne toisiansa.

Niin, niin, minä ajattelin vaan teidän kohdanneen hänet. Mutta istukaa toki; en minä voi tuoleja edes tarjota.

— Mikä teitä oikeastaan vaivaa? — kysyi Saara osaaottavasti.

— Oih! En minä oikein tiedä. Pekan lähdettyä tulin heti huononvoipaksi. Nähkääs koulumestari oli niin ankara, ja sitte poika lähti. Jaa, jaa, jaa, jaa… raskasta on elää yksinään vanhana. Pekka oli ketterä poika, kiltti ja hyvä, mutta raamatun sanat nuorison rankaisemisesta eivät häneen soveltuneet. Oli kait se synti, vai kuinka luulette?

— Minä olen räätälin mieltä että tässä on pyhä yksinkertaisuus — kuiskasi maalari Saaralle.

— Mutta kaikki voisi olla yhdentekevää, jos tietäisin vaan Pekasta tulleen Jumalan lapsen — jatkoi vanhus. Sanokaa se hänelle, kun tapaatte hänet Chicagossa, sanokaa hänelle, että tarkoitin hyvää, häntä lyödessäni ja ettei hänen enää tarvitse pelätä koulumestaria. Sanokaa että vanha isänsä ikävöi häntä.

Kyllä hän sen sanoisi.

— Minäkin sanon sen hänelle, jos joskus hänet kohtaan, — sanoi Saara.

Istuivat vielä, hetkisen puhuen; mille alalle puhelu kääntyi, osasi ukko sen kääntää aina. Pekkaan ja raamattuun.

— Ihmeellisintä hänessä on tukka, — sanoi maalari kotimatkalla. — Jos maalaisin seimen, kuten räätäli sanoi, käyttäisin hänen tukkaansa ja hurskaita, itkunsekaisia silmiänsä yhdelle paimenista.

— Hän on suuri lapsi ja pohjaltaan niin hellä, niin hellä, — sanoi Saara. — Synti, että ihmiset saattoivat hänen ruoskimaan Pekkaa, Siitä hänellä on tunnonvaivoja koko elämänsä.