XIII.
Maalari asui vinttikamarissa ja Saara oli joka päivä hänen kanssansa. Hän oli alkanut kuvaamaan Saaraa ja ne hetket, joina he olivat kaksin, Saara istuen paikallaan ja maalari kehyksensä ääressä, luontevasti keskustellen kaikesta taivaan kannen alla, tulivat Saaralle suuriksi merkitykseltään. Mistä oli hän saanut niin sokean luottamuksen häneen että voi häneltä kysyä kaikkea? Ei hän sitä tietänyt, mutta tuntui kuin näkisi hän ensikerran vapaan ihmisen, senlaisen josta oli haaveillut. Kyllä räätäli oli siihen suuntaan, mutta hän pilkkasi kaikkea, erittäinkin raamattua, ja hän tunsi siitä jälkeenpäin omantunnon vaivoja. Mutta maalari oli aivan toista. Hänessä tuli esiin tosisivistyksen voima. Hän oli kylliksi hieno, loukataksensa hänen tunteitansa vapaastikin puhuessaan. Ja hän tiesi kaikki. Häneltä voi kysyä, kuin elävältä sanakirjalta, koskaan jäämättä vastauksetta. Ei hän itsekään ymmärtänyt, mistä nuo kaikki kysymykset tulivat. Eihän ollut monta viikkoa siitä, kun hän aivan tyyneesti oli toimittanut tehtävänsä, hitustakaan muuta aattelematta. Silloin hän vaan uinaili epäselvissä haaveissa ja tuudittelihe mielialoihin. Mutta äkkiä oli sulku murtunut ja hän oli upota kysymystensä paljouteen. Ja ne yhä kasvoivat päivä päivältä. Päivällä saadessaan vastauksia kyselmiinsä, mietti hän jo uusia yöllä. Häntä pelotti joka kuluva päivä. Ehtisikö hän kysellä kaikkea? Hän oli kuin kuumeessa, sillä hän voisi matkustaa koska, tahansa ja kenen puoleen sitte olisi käännyttävä? Kaikki toiset oli hän jo tuntenut läpeensä aikoja sitten. Jos heiltä kysyisikin käskisivät he vaikenemaan sanoen, että senlaisia kyselivät vaan maailman lapset. Äkkiä oli häneen tullut senlainen tiedonhalu, että sitä oli mahdoton enää saada vaikenemaan.
Maalaria ilahutti tämä Saaran tiedonhalu. Koskaan ei hän ollut nähnyt senlaista sekoitusta, tietämättömyyttä, luottamusta ja luonnollista järkevyyttä. Saaran istuessa hänen edessään suurine loistavine silmineen ja puoliavoimille suhteen, kuunnellen hänen kertomustaan, silloin tuli hän oikeaan mielialaan. Saaran kasvot loistivat elämää ja iloa, senlaisena hän hänet kuvasi. Kuva näytti onnistuvan.
Samaa ei voinut sanoa papin kuvasta, jota hänen silloin tällöin väli aikoina täytyi maalata. Pastori saattoi hänet epäilykseen. Ei yksistään pitkät pöytärukoukset, aamu- ja iltasiunaukset häntä kiusanneet, vaan hänen oli mahdotoin saada pappia luonnolliseen asentoon. Hän tahtoi ehdottomasti pitää kätensä ristissä vatsalla ja joka kerta kun maalari katsoi häneen kuvataksensa uuden piirteen asetti hän päänsä vinoon ja loi silmänsä korkeuteen. Se näytti aikalailla teeskennellyltä. Hän oli ehdottanut pitävänsä raamattua polvillaan sormellansa siihen osottaen kuten hän oli eräässä kuvassa nähnyt tohtori Valterin tekevän; mutta Falk oli saanut hänet siitä luopumaan, koska se olisi ollut jälittelemistä. Sitten ajatteli hän muita asentoja, joita hän, Abraham Jensen itse olisi keksinyt, mutta ei löytänyt sopivia. Falkista oli sietämätöintä kuunnella hänen henkivoimaista lörpötystänsä, Senlaisen piinan jälkeen kiiruhti hän aina Saaran luo virkistyäksensä. Ei hän salannut Saaralta, että piti hänen miestänsä ikävänä, mutta Saara vaan nauroi sille. Miehensä, läsnäollessakin oli hän nyt vapaampi kuin ennen, vaikka hän kärsivällisesti noudatti talon tapoja ja alentautui aviolliseen suudelmaan ruoka-ateriain jälkeen.
Kerran kun hän taas istui mallina ja pastori oli poissa rippikoulussa, kysyi hän äkkiä:
— Mihin uskontoon te oikeastaan kuulutte, herra Falk?
Falk punastui.
— Siihen on vaikea vastata, rouva Jensen. Mutta luulen olevani totuutta lähempänä saneessani sitä ihmisyyden uskonnoksi.
Saara tuli miettiväksi:
— Mitä te sillä tarkoitatte?
— Sydämmen uskontoa… useampain uskontoa jos he saisivat olla sitä mitä todellisuudessa ovat.
— Oletteko luterilainen?
— En. Minä en kuulu minnekään lahkokuntaan; mutta löytyy yksi uskonto, joka on ylipuolla kaiken lahkolaisuuden.
— Kertokaa minulle siitä!
— Lahkolaisuus on pelvon ja suvaitsemattomuuden uskonto. Lahkot vihaavat toisiansa ja opettavat suvaitsemattomiksi. Heillä on kullakin uskontunnustuksensa ja sanovat: ellet usko niinkuin minä, tulet auttamattomasti helvettiin.
Olihan tuo totta. Hän oli kokenut sitä koko elämänsä, sitä ymmärtämättä.
— Mutta mitä te oikeastaan uskotte? — kysyi Saara.
— Minä uskon Jumalan olevan hyvän ja tahtovan ihmisetkin hyviksi: se on uskontoni pääsumma. En ymmärrä miksi lahkokunnat vihaavat ja tuomitsevat toisiansa sen sijaan, että auttaisivat toisiansa hyvässä. Ymmärrättekö te sitä? Minä uskon ihmisen luoduksi iloon ja onnellisuuteen.
Saara vaipui mietelmiinsä. Olihan hän sadat kerrat tehnyt nuo samat kysymykset, kaivatessaan leikkejä ja huvitusta, puutarhassa aidanraosta tirkistellessään iloisia lapsia, jotka juoksentelivat ulkopuolella kirjoja kainaloissa, kirjoja, joissa oli sekä satuja että kuvia. Häntä oli opetettu: jos hän niitä seuraisi tulisi hän helvettiin.
— Ettekö sitte usko edes, että Jesus on meidät lunastanut kalliilla verellään? — kysyi hän.
— Sitä en tahdo mietiskellä, yksinkertaisesti sen vuoksi, etten ymmärrä sitä.
Ja hän lisäsi löytyvän sanomattoman paljon ristiriitaisuutta näissä opin pykäleissä, minkä vuoksi ei hän voinut niihin uskoa.
Tämä tuli kuin ärjyaalto — uusia kuvauksia, uusia aatoksia. Ja kumminkaan eivät ne olleet aivan uusia, useammat niistä olivat heränneet hänen sielussaan raamattua lukiessaan, vaikka hän oli ne aina sysännyt syrjään. Hän istui hetkisen hiljaa aivan kuin kootaksensa ajatuksiaan.
Tämä ei ollut pilkkaa, kuten räätälin jutut; tämä oli vakaumusta. Hän hengitti syvään.
— Puhukaamme jostakin muusta — sanoi hän äkkiä, kuin peljästyen omaa itseänsä.
— Miten tahdotte, rouva Jensen, mutta itsehän te alotitte.
XIV.
Eräänä kauniina päivänä, kun maalari oli vienyt kehyksensä puutarhaan, alkoi hän keskustelun seuraavaan tapaan:
Onko todellakin mahdollista, ettette ole lukeneet mitään uudempaa norjalaista kirjallisuutta, ette edes Björnsonin "Synnöveä?"
— Onhan Björnson vapaamielinen.
— Ja siinä teidän kaikki tietonne Björnsonista. Minä kadehdin teiltä onnea lukea hänen teoksiaan ensikertaa. Ne ovat nautintorikkaita hetkiä! Te unohdatte sopan palamaan ja perunat kiehumaan, ettekä seuraa kellon lyöntejä yöllä.
— Luuletteko minun tohtivan jotain senlaista? Te tunnette olosuhteet täällä.
— Oletteko te tuomittu silti ikuiseen tietämättömyyteen, rouva Jensen?
Saaralle tuli kyynelet silmiin.
— Olosuhteet ovat minut siihen tuominneet.
— Mitkä olosuhteet?
— Meillä vanhemmat käskevät ja lapset tottelevat.
— Mutta jos sittemmin huomataan vanhempien erehtyneen? Mitä silloin tehdään?
— Silloin tullaan kait onnettomiksi — vastasi Saara ja kaksi suurta kyyneltä vierähti päivän paahtamalle poskelle.
Maalari katsoi häneen.
— Minun on vaikea teitä ymmärtää, — sanoi hän — Luultavasti sen vuoksi, etten ymmärrä teidän kasvatustanne. Mutta tiedättekö mihin vertaisin teidänlaistanne ihmistä.
— En.
— Minusta te muistutatte ihmistä, joka on ihanassa puutarhassa, omenien, rypälien ja muiden hedelmien keskellä, mutta ette nauti niistä, vaan poimitte tieltä kiviä, ja pureksitte niitä, Te muistutatte ihmistä, joka päivänpaisteella kömpii kellariin ja valittaa siellä elämän pimeyttä ja kolkkoutta.
— Oletteko varma siitä ettei maallinen kirjallisuus ole syntiä?
— Kuinka kummallinen te olette! — puhkesi maalari puhumaan. — Onko sitte itse elämä syntiä? Jos niin on, niin ottakaa sitte henki jokaiselta. Eihän kirjallisuus ole muuta kuin kuva elämästä, sen kuohuvista intohimoista ja pauhaavista pyrinnöistä! En tahdo saarnata teille kauemmin. Annan teille luettaviksi Victor Hugon "Inhimillisyyden kurjuus". Se on eräs lempikirjoistani. Matkalaukussani on se pieniin vihkoihin nidottuna tanskankielisenä. Siinä löydätte enemmän uskontoa, kuin kymmenissä saarnakirjoissa; ihmettelen jos sen luettuanne vielä yhtä ankarasti tuomitsette maallista kirjallisuutta.
Saara tuumaili hetkisen.
— Mutta teenkö väärin miestäni kohtaan? kysyi hän sitten.
— Se riippuu siitä miten käsitätte oman itsenne, joko itsenäisenä ihmisolentona, tai nappina miehenne takissa. Ensi tapauksessa elätte itsenäisti, hänestä riippumatointa elämää, jälkimmäisessä taas ei teidän tarvitse lukea enempää kuin ajatellakkaan, vaan niin pian kuin mahdollista koettaa tukahuttua Jumalan teille antamat suuret lahjat. Kukin kunnioittaa Jumalaa tavallaan; minusta viimemainittu olisi henkinen itsemurha.
Saara oli hyvin liikutettu.
— Puhutte kovia sanoja — sanoi hän hiljaa.
— Se on totta, — vastasi maalari vakavasti.
— Ettekö sitte luule minun ikävöineen? Ettekö luule minua ihmiseksi lihasta ja verestä, samoin kuin tekin? — huudahti Saara tulistuneena ja purskahti itkuun.
— Antakaa minulle anteeksi! — sanoi hän tyynnyttyänsä, — En minä sille mitään voinut.
— Minä ymmärrän teitä — rouva Jensen — sanoi maalari — te olette juuri heräämäisillänne. Tiedättekö mitä teidän pitäisi nyt tehdä? Teidän pitäisi matkustaa; teidän pitäisi nähdä maailmaa, kerätä kokemuksia, joiden nojalla nostattaisitte itsenne.
— Matkustaa? Minun, joka olen sidottu sekä käsistä että jaloista,
— Eikö sitte löydy mitään keinoa vapautua noista olosuhteista? — kysyi Falk.
— Ei nyt enää, — vastasi Saara surullisesti. — Oh, löytyy yksi keino, se jonka Pekka valitsi, hän pakeni, jatkoi hän katkerasti hymyillen.
— Siihen en tahdo teitä kehoittaa, — vastasi Falk nauraen. — Saatte siis tyytyä kirjallisuuden tutkimiseen, rouva Jensen. Teidän täytyy todenteolla alkaa lukea. Teidän täytyy miehenne kanssa taistella tuosta oikeudesta.
— Koetelkaappa häntä niin saatte kuulla; johtakaa keskustelu naiseen ja naisen asemaan, niin saatte kuulla… Oh en voi enään tänään, huudahti hän ja kiiruhti pois.
XV.
Kävi helpommaksi, kuin olisi voinut toivoakaan saada pappia lausumaan ajatuksensa naisesta ja hänen asemastaan. Hän alkoi nimittäin itse seuraavana päivänä päivällistä atrioidessa. Lähetyssanomissa oli taas kerrottu vaimosta, joka karkasi miehestään.
— Se on kerrassaan kauhistuttavaa! — sanoi hän kertomuksen luettuansa. — Ja senlaista kuuluu tuontuostakin. Se on seuraus muodissa olevasta epäuskosta ja sen pyrinnöistä hankkia naisille samoja oikeuksia, kuin miehilläkin.
— Elkää sanoko niin, herra pastori, — sanoi Falk. — Vaimolla oli ehkä syynsä lähteä pois.
— Luuletteko todella, että naisella missään tapauksessa on oikeus jättää miehensä? — kysyi pappi hämmästyksissään unohtaen lusikkansa soppaan.
Saara oli syövinään, mutta kuunteli tarkkaan.
— Luulen, että jos ei mies ja vaimo syystä tai toisesta elä sovussa, vaan katkeroittavat toisensa elämää, niin on parempi heidän erota kuin jatkaa yhdyselämäänsä.
— Silloin ei meillä olisi muita naisia, kuin niitä jotka pakenisivat mieheltä toiselle, — vastasi pappi ivallisesti.
— Teillä ei tunnu olevan aivan korkeat käsitykset avioliitosta, herra pastori — vastasi Falk hymyillen.
— Nainen on huikentelevainen, — jatkoi pappi, — hän haluaa alituiseen vaihtelevaisuutta, alituiseen jotain uutta. Jos hän laskettaisiin vapain ohjaksin olisi seurauksena hirveitä onnettomuuksia yhteiskunnalle. Hänellä on raamattu, jonka käskyistä hän riippukoon. Hänen poikkeamatoin velvollisuutensa on olla miehensä luona ja olla hänelle alamainen. Se on tarpeellista hänelle itselleen ja koko yhteiskunnalle.
— Tarkoitatteko todellakin, että kaksi ihmistä, jotka inhoovat toisiansa ja molemmin puolin katkeroittavat toistensa elämää, eläisivät yhdessä, vaikka he erottuansa voisivat kumpikin olla suureksi hyödyksi yhteiskunnalle?
— Sen vaan sanon, että yksi sääntö tulee löytyä, muuten sortuu kaikki pohjattomuuteen, — vastasi pappi.
— Senlaisten ihmisten tulee tarkoin punnita ennen kuin menevät avioliittoon. Jos ovat tehneet tuhmasti, saavat he kärsiä seuraukset.
— Mutta kuinka moni naitetaan lapsena melkein, tai vanhempien pakoituksesta ja joilla sen vuoksi ei ole tilaisuutta valitsemiseen? Täytyykö niiden sitte kärsiä koko elämänsä toisten erehdyksistä?
— Se heidän tulee tehdä, — vastasi pappi lyhyvesti.
— Mitä ajattelee rouva Jensen asiasta? — kysyi maalari katsoen
Saaraan.
— Saara on Jumalan kiitos kasvatettu minun mielipiteideni mukaisesti — kiiruhti pappi sanomaan. — Hän tietää vaimon velvollisuudet ja jakaa miehensä mielipiteet.
Saara loi salaa katseen maalariin, kumartui sitte lähemmäs soppalautastaan sanaakaan puhumatta.
— Tarkoitatteko, herra pastori, ettei naisella saa olla omia mielipiteitä eikä niitä ilmituoda? — kysyi maalari.
— Jumala varjelkoon! Minun puolestani saa hänellä niitä kyllä olla ja niistä puhuakin, mutta naidun naisen vaan miehensä kautta, — vastasi pastori arvokkaasti. — Mies edustaa Kristusta, kuten Paavali sanoo, nainen taas seurakuntaa ja mies on vaimon pää. Nämä raamatun sanat ovat niin selvät, etten ymmärrä kuinka yksikään kristitty voi niitä väärennellä. Ja senvuoksi sanon, että tuonlaiset tapaukset Chicagossa todistavat vaan epäuskon levenemistä ja sen myrkyn tarttumusta kotien helmaan.
— Mutta… niin, anteeksi herra pastori, — sanoi Falk pilkallisesti hymyillen — kysyn vaan saadakseni selvitystä… jos nyt mies sattuisi olemaan tuhma, jörri ja vaimo rikaslahjainen, voiko vaimo silloinkin kunnioittaa miestänsä jonkinlaisena Kristuksena ja olla hänelle nöyrä ja alamainen kaikessa?
— Tässä ei ole kysymys hänen älystään, eikä luonteestaan; hänen asemaansa ja tointansa tulee vaimon kunnioittaa.
— Vaan jos mies olisi sydämmetöin ja julma ja rääkkäisi häntä, — sanoi Saara hiljaa, — täytyisikö hänen silloinkin nurkumatta tyytyä kohtaloonsa?
— Luonnollisesti, — vastasi pappi. — Sen tiedät, lapseni, raamatustasi. Hänen tulee totella ja kärsiä.
— Kerrassaan mainiota silloin olla mies, — sanoi Falk nauraen. —
Sitä pahempi teille, rouva Jensen.
— Saara on Jumalan kiitos tyytyväinen kohtaloonsa, ja hyvin hänen on käynytkin, — sanoi pastori.
Falk katsoi Saaraan. Tyyneydellä täytti hän emännän velvollisuudet, vaikka vihan leimaus välähti silmissä. Päivällisen loputtua luki pappi kiitos-rukouksen viittä minuuttia pitemmän tavallista.
Iltapäivällä Falkin tullessa maalaamaan Saaran kuvaa seisoi hän kuvastimen luona järjestelemässä tukkaansa. Muutenkin oli hän huolellisemmin puettuna kuin ennen.
— No, rouva Jensen, saittepa oivan saarnan tänään, — sanoi hän kehystä asetellessaan kuntoon.
Saara kääntyi ympäri ja tummat silmät säkenöivät tulta.
— Oh, minä vihaan häntä: — sanoi hän äkkiä melkein kuiskaten, — se tahtoo sanoa senlaisia ihmisiä, jotka elävät vaan suurilla sanoilla, — jatkoi hän.
— Niin kauan kun he pitävät raamattua yliluonnollisena jumalallisena ilmestyksenä, jota kaikessa tulee noudattaa, on heillä oikein, — vastasi Falk.
— Oikein?
— Niin Mutta jos he tarkastelisivat raamattua, kuin muutakin kirjallisuutta, niin muuttuisi heti toiseksi.
— Kirjallisuutta? — huudahti Saara hämmästyneenä.
— Niin, mitä on raamattu sitten, ellei juutalaista kirjallisuutta, lakikeräyksiä, historiaa, ennustuksia, runoelmia kirjeitä j.n.e. eri miesten eri aikoina kirjoittamia, ja erilaisella katsantotavalla? Siksipä siellä löytyykin niin paljon ristiriitaisuutta. — Mutta mitä luulette noista sanoista naisista?
— Luulen, että ne ovat Paavalin puheita, joita ei meidän ole pakko omistaa. Paavali eli itämailla, missä naista pidetään kauppatavarana.
— Ajatteleeko joku toinenkin tuolla tavalla?
— Useammat sivistyneet ovat sitä mielipidettä. Siksipä te täällä tunnuttekin niin omituisilta, aivan kuin ihmisiä menneiltä ajoilta ja kuullessani teidän mielipiteitänne tuntuu kuin olisin museossa mammutihampaiden ja muiden maadunnais-ainesten keskellä.
— Vai olen minä teistä mammutinhampaan näköinen? — vastasi Saara hymyillen.
— Ei, rouva Jensen; te muistutatte metsän keijukaista, jonka peikot ovat lapsena ryöstäneet ja pitäneet maanalaisessa valtakunnassaan mutta joka nyt on äkkiä päässyt vapauteensa ja luo ihmettelevän katseen ympäristöönsä.
Saara punastui.
— Ei, puhukaamme nyt vakavasti, — sanoi hän. — Luuletteko minun voivan, syntiä tekemättä lukea tuon antamanne kirjan?
— Sen synnin otan minä kernaasti tunnolleni — vastasi Falk nauraen.
XVI.
Saara oli lukenut "Inhimillisyyden kurjuuden" ja oli tykkänään ihastuksissaan. Kirjan vuoksi oli hän unohtanut kaiken muun. Vinottain kantoi hän sitä taskussaan, makasi pensastoissa lukien, luki kyökissä odottaessaan vettä kiehumaan, tai vaelsi metsässä, ollakseen varma vakoilevilta silmäyksiltä. Hän nousi ennen päivän nousua lukemaan, miehensä vielä nukkuessa makeinta untaan.
Falk itse jäi nyt hetkiseksi oheen. Hän olikin pari päivää ollut kuvaamassa Saaran isää ja vanhusta, joka edelleenkin oli vuoteen omana ja piirustellut samalla muutamia lehtipuita, joita oli sattunut löytämään. Ei Saara häntä sanottavasti kaivannut. Olihan hänellä nyt Jean Valjean, Marius ja Cosette. Kirjavana kuvastui maailma edessään, vaiheineen, pahuuksineen, rikoksilleen ja himoineen, niin että lukiessa sydäntä kouristutti ja hän huudahti lujaa, mutta myös ihanana, viekoittelevana, rakkauksilleen ja itsensäkieltäymyksineen.
Kuinka jalo oli tuo katolinen piispa, joka runsaalla mitalla jakoi rakkautta ja anteeksiantavaisuutta kaleriorjalle, vaikka tämä olikin pettänyt häntä ja varastanutkin! — Niin, se oli toista se pappi!… Ja hän oli katolinen! Hän oli aina katolisia pitänyt perkeleen lapsina, ei yksistään uskossa erehtyneinä, vaan pahoina ja jumalattomina; nehän olivat taistelleet Luterusta vastaan. Ja tämä piispa! Hänen eteensä olisi hän tahtonut polvistua, laskea päänsä hänen helmaansa anoen hänen siunaustansa. Ja hän oli katolilainen! Oli siis hyviäkin katolilaisia, vaikka koulumestari oli sanonut, että niitä tuli välttää kuin sielunvihollista. Koulumestari, — Saara hymyili ivallisesti — mitä oli koulumestari, mitä koko hänen mitätöin kuulijakuntansa, joihin hän itsekin kuului, tämän yhden ainoan rakkauden sankarin rinnalla? Ja hän oli katolilainen.
Ja Jean Valjean'in kärsivällinen kamppailu, hänen uhrauksensa muiden yhteiskunnasta sysättyjen puolesta, ja tuon langenneen naisraukan äidinrakkaus, joka pakoitti hänet kiskotuttamaan terveet hampaat suustansa muutaman pennin takia, joilla hän voisi elättää lastansa! Saara huudahti ehdottomasti tätä lukiessaan ja piti kättään suunsa edessä, kuin suojellakseen omia hampaitaan. Kuinka yleviä ja jaloja olivat nämä ihmiset!
Rakkautta löytyi siis alhaisimmissakin, kurjimmissakin, kun se vaan joutui koetuksen alaiseksi. Hän oli kasvatettu kammoksumaan näitä maailman lapsia, pitämään itsensä ylen hyvänä heidän seuralaisekseen ja karttamaan heitä joka suhteessa. Jos Jean Valjean olisi tehnyt, kuten hänelle oli opetettu, mitä olisi hän silloin ollut? Eikö hänen elämänsä ollut itse teossa turhaa, seurustellessansa vaan niiden kanssa, jotka eivät ymmärtäneet enempää, kuin hän itsekään? Eikö ollut ylpeyttä, noin sulkeutua erillensä kuin täydellisyyden seurakunta ja karttaa toisia? Eikö ennen pitäisi elää maailmassa ja tehdä hyvää. Tämä kirja oli todella paras saarna hänelle. Falkilla oli oikeus, löytyi hauskoja kirjoja, jotka opettivat vakavammin, kuin moni postilla! Se oli voimakas herätyshuuto. Ja se puhui rakkaudesta. Ei hän koskaan ollut lukenut niin kaunista, kuin Mariuksen päiväkirja. Hän tuuditteleikse kielen kauneuteen ja sointuun, hienoihin, kimmeltäviin kuvauksiin ja lämpimään, pelonsekaiseen, puhtaaseen tunteeseen, joka huokui kaikkialla. Se sointui kuin lintujenlaulu, kuin sulaavat huilun sävelet. Se suli viiteen auringon-laskun hehkuun, sen väreihin! —
Saara ummisti silmänsä ja kirja vaipui syliin. Hänet valtasi kummallinen surumielisyys, jota ei hän voinut selittää. Rakastiko hän? Oliko hän koskaan rakastanut? Oh, ei koskaan; mutta jos voisi rakastaa! Hänet valtasi taas sama ihmeellinen tunne, kuin nähdessään isänsä suutelevan sairasta naista. Hän nousi tahtomattansa, levitti käsivartensa, kuin syleilläksensä ja vaipui takaisin tuolille ja purskahti itkuun. Kuinka tyhjää, kuinka köyhää ja kylmää oli hänen elämänsä ollut!
Hän oli kasvanut hiljaisessa kodissaan, ilman kumppaneja melkein peljäten vanhempiansa, jotka eivät milloinkaan antaneet tunteiden vapaasti kuohua, eivätkä milloinkaan häntä hyväilleet; aina oli käsillä varoituksia tai raamatunlauseita pienimmänkin hyväilyksen jälkeen, ikäänkuin erehdyksen parantamiseksi…Ja kumminkaan eivät he olleet kylmiä, ei ainakaan isä. Mutta hänellä oli salaisuus, rakkauden salaisuus, jonka perille ei hän varmaan koskaan pääsisi, joka vielä enemmän vieroitti hänet isästä, samalla kun hän tunsi suurempaa mieltymystä häneen. Ja hän itse, eikö hän ollut myyty, myyty koko elämäksi miehelle, jota hän pelkäsi ja kammoksui? Oliko hänellä lupa rakastaa ketään toista? Eihän rakkaus anna itseänsä pakoittaa, se seuraa omia lakejansa. Rakastiko hänen isänsä toista ja oli toisen kanssa naimisessa? — hän, joka oli niin tarkka! Voi, jos hän vaan löytäisi jonkun, jota voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä, silloin tulisi elämä, niin valoisaksi, niin keveäksi, vaikka ei hän milloinkaan häntä saisikaan, vaan täytyisi elää edelleen tässä orjuudessa. Ajatuksissaan, unelmissaan kuuluisi hän kumminkin hänelle. — — —
Saaran taas istuessa mallina, sanoi hän Falkille:
— Ettekö myisi minulle sitä kirjaa, jonka, sain lainaksi?
— Myisi?
— Niin, en minä voi elää sitä paitsi.
— No sitten on paras, että pidätte sen muistona minulta, — vastasi Falk. — Voinhan hankkia, itselleni toisen. Eikö se ollut todellakin liikuttava?
— Se on verratoin — huudahti Saara ihastuksissaan. Hän istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kysyi hän epäilevästi:
— Lupaatteko olla sanomatta minua kummalliseksi, jos kysyn teiltä jotakin?
— No?
— Oletteko koskaan rakastanut, herra Falk?
Falk nauroi ja tarkasteli häntä, keksiäksensä mihin hän aikoi tulla.
— Siihen on vaikea vastata, — sanoi hän. — Riippuu, siitä, kuinka moni asteista tahdotte rakkauden olemaan. Rakkauden laita on, kuin alkohoolin; sen voima luetaan asteissa.
— En minä ymmärrä, — sanoi Saara.
— Minulla on todellakin ollut tarpeeksi monta nuoruuden sydänkäpyistä; kenellä niitä ei olisi ollutkaan minun ijälläni? On ihailtu vaaleata hiuskiehkuraa, sinistä vyöhyettä, on kuvailtu tuon sinisen vyöhyen soveltuvan vaan yhdelle hoikalla vyötäiselle; tuon jumalaisen olennon vuoksi on tekeydytty narriksi toverien silmissä j.n.e., j.n.e. Sitten on hän kuollut tai mennyt toisen kanssa naimiseen; on jouduttu mustempaan epäilykseen; piti ampua tai hukuttaa itsensä; ensi hauskassa seurassa juovutaan surusta, pidetään tovereille katkera esitelmä naisen kavaluudesta kunnes jonakin kauniina päivänä näyttäytyy uusi vyöhyt, uusi tähti ja ollaan uudestaan yhtä onnellisia, yhtä rakastuneita. Tämä on ainoa oikea, kunnes tulee kolmas ja neljäs, tai on myös pari kolme hempukkaa samaan aikaan, yksi valkean verevä, yksi ruskean ja yksi mustan verevä.
— Hyi, nyt puhutte pilojanne, herra Falk; minä tarkoitin vakavasti.
— Luuletteko, ettei nuo rakastumiset sitte ajallansa ole kylliksi vakavia? Lapsen sydänsuru on syvin mutta, se ei kestä, Jumalan kiitos, kauan. Terve elämä ei tee kenestäkään alituisesti itkevää ja valittavaa Jeremiasta. Ilo hymyilee jo pettyneiden toiveiden takana, ja samoin kuin rakkaus on ikuinen, on se myös aina löytävä itsellensä esineen.
— Ei Marius sillä tavalla rakastanut Cosettea, — vastusti Saara.
— Kuka takaa, ettei Marius Cosetten kuoltua, aikojen kuluessa olisi löytänyt toista ja tullut onnelliseksi?
— Ei koskaan, — vastasi Saara katkeroittuneena. — Minä tiedän ettei hän koskaan olisi toista rakastanut.
— Jaa, sitä opitte romaneista, se tahtoo sanoa huonoista romaneista, — sanoi Falk. — Se olisi hirmuista, ollakseen totta. Jos vaan olisi yksi ainoa, joka voisi tehdä minut onnelliseksi, silloin en voisi koskaan varmuudella valita. Kulkisin alituisessa pelvossa, ettei se sittenkään olisi se oikea.
— Ettekö sitte usko, että todella löytyy yksi oikea?
— Löytyy kyllä, mutta niitä löytyy miljoonia oikeita. Löytyy miljoonia ihmisiä, jotka sopivat toisilleen. Jos sitte tapaa yhden näistä, tulee onnelliseksi.
— Ja te, ette ole vielä tavanneet yhtä tästä miljoonasta?
— En ole vielä koskaan ajatellut laskeutua lepoon ja hankkia perhettä itselleni, rouva Jensen.
— Mutta kun aika on tullut, laitatte niin että rakastutte ja sitte menette naimiseen?
— Sitä ei tarvita; minä olen aina rakastunut — vastasi Falk iloisesti. — Nuori mies minun ijälläni on aina rakastunut. Nykyään olen rakastunut itseeni, taiteeseeni, elämään, lintujenlauluun, koivuihin, Pekan isän harmaihin kiharoihin ja teihin!
— Kiltisti tehty, että laskitte minutkin lukuun, — vastasi Saara, — ei teidän olisi pitänyt miestänikään unohtaa.
— Tarkoitatte, etten saisi rakastaa teitä, siksi, että olette naimisissa? Rakkaus ei sitä kysele. Tiedättekö, rouva Jensen, mitä eräs ranskalainen filosofi on sanonut?
— En, kuinka sitä tietäisin,
— Nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa — sanoi hän. —
Luulen hänen olevan oikeassa.
— Eikö Saarakin ollut sitä ajatellut, uneksiessaan Marion ja Cosetten rakkaudesta?
— Siksi en niinä tuomitsekkaan vaimoja, jotka karkaavat miestensä luota — jatkoi Falk. — Tahdon ensin kuulla heidän syynsä. Rakkaudetta avioliitto kadottaa merkityksensä, sen pitäisi olla luvatointa.
Saara aikoi kysyä: Luuletteko minun rakastavan miestäni? mutta hän hillitsi itsensä. Hän tahtoi johtaa keskustelun toiselle tolalle ja sanoi:
— Onko hän kirjoittanut muita kirjoja, tuo inhimillisen kurjuuden tekijä?
— On montakin — vastasi Falk. Ja hän alkoi kertoa Victor Hugosta ja hänen teoksistaan. Sitten tuli kysymys ranskalaisesta ja eurooppalaisesta kirjallisuudesta yleensä ja Saara teki kysymyksiä toisensa perästä, Ennen kuin lopettivat, tuli pappi ylös ja naputti ovelle.
XVII.
Jatkettiin vanhaa kesäelämää. Falk risteili metsät ja maat luonnoksia tehden, väliin yksinään, useammiten Saara mukanaan, joka käytti tilaisuutta hyväkseen tehden alituisia kysymyksiään, keskusteltiin kirjallisuudesta ja Falk kertoi hänelle Ibsenistä, Lie'stä Kielland'ista ja muista norjalaisista kirjailijoista, toisinaan keskusteltiin rakkaudesta. Milloin taas matkustelivat saksalaisissa kaupungeissa ja yli alppien Italiaan, milloin Parisissa ja Lontoossa; toisinaan taas puhuivat uskonnosta, ja Saara muodosteli oikeita katkismustutkistelemuksia eri opin pykäleistä. Hän tahtoi tietää mitä maailman ihmiset niistä ajattelivat. Puhuivatpa työväen asemastakin, työlakoista ja sosialisteista.
Näinä viikkoina oppi Saara enemmän kuin koko edellisessä elämässänsä ja hän olikin kiitollinen oppilas. Eikä Falk kyllästynyt, sillä hän oli hieman rakastunut Saaraan, kuten oli sanonutkin. Nyt herättyänsä tulivat kasvonsa päivä päivältä henkisemmiksi, silmissä kuvastui usein uinaileva, surumielinen ilmaus, joka Falkista teki hänet erinomaisen miellyttäväksi. Sitäpaitsi oli hän kaunis nainen, sorja vartaloinen ja kukoistavan ja terveen näköinen; Falk ei voinut kerrassaan sietää tuota kalpeata, tunteellista kauneutta.
Saaran kuva oli valmiina. Nyt työskenteli hän erästä toista kuvaa, jonka mallina Saara oli, ja joka toistaiseksi olisi suuri salaisuus. Kangas oli aina peitettynä ja Saaran oli täytynyt luvata olin kurkistelematta.
Papin kuva oli Falkille kauhistus. Se ei millään tahtonut onnistua; se oli yhtä ikävä, kuin herra Abraham itsekin.
Kumminkin oli papin kuva se, jonka turvissa hän viipyi niin kauan. Hän työskenteli hitaasti, sillä sen valmistuttua saisi hän lähteä matkaan. Hän tekeytyy mahdollisimman miellyttäväksi, jopa oli osallisena seurakunnan rakkausaterioillakin metsässä, missä puhuttiin paljon, juotiin paljon kahvia, ja oli hyvin ikävää ja missä hurskaat naiset utelijaina seurasivat papinrouvan pienintäkin liikettä maalarin läsnäollessa. Falk huomasi kyllä, että heidän yhteiset metsäkulkunsa olivat puheen alaisina. Siksi ei hän ollut Saaran huomaavinaankaan, laski leikkiä eukkojen kanssa, niin että he unohtivat tekopyhyytensä ja nauroivat makeasti. Hän oli oikein hauska mies ja vaikka olikin maailman lapsi niin pitivät he hänestä sittenkin. Saara käsitti myöskin juonen, eikä luonut silmäystäkään Falkin seurueesen. Kaikki päättyi oivallisesti, akat hajaantuivat eri suunnille, ja he jatkoivat hauskaa yhdyselämäänsä.
Eräänä päivänä tuli Falk alas ilosta loistavana.
— Tänään olen loistavalla tuulella kuten näette, rouva Jensen, arvatkaappa miksikä? — sanoi hän — Olen saanut oivan aiheen uuteen alttaritauluun ja tehnyt siihen jo suunnitelmiakin.
— Mieheni läsnäoloko teissä vaikuttaa niin kirkollisia ajatuksia? — kysyi Saara.
— Kyllä se on hän; se olisikin aate hänen kirkkonsa alttaritauluun, vaikka ei sitä sinne koskaan ripustettaisi.
— No minkälainen se on?
— Se on salaisuus; kyllä saatte sen nähdä, mutta ensin kerron mitä uusia aatteita te olette minussa herättäneet. Oikeastaan en ymmärrä, kuinka vastaisuudessa tulen aikaan ilman teitä; teidän pitäisi aina olla luonani maalatessani. Te olette minun innostuttava hengettäreni nykyään.
— Oh, elkää huolehtiko, herra Falk; teidänhän on niin helppo unohtaa, — sanoi Saara hieman katkerasti.
— Nyt olette paha, rouva Jensen, — sanoi Falk tarttuen piirustussäiliöönsä. — Katsokaappa! Mitä tämä, kuvaa!
Hän näytti hänelle säiliötä. Piirustus on värillinen. Se kuvasi nuorta tyttöä, heinistössä. Hattu oli vieressä maassa, hiukset hajaallaan, kuin Saaran sinä aamuna kylvettyänsä Falkin kohdatessaan. Hänellä oli syli täynnä kukkia, Toinen käsi lepäsi polvella, toinen käsi oli ojennettuna kukkaa taittaaksensa, joka, kumminkin jäi taittamatta. Joku ajatus oli hänet häirinnyt ja hän istui tuijottaen avaruuteen, Saara tunsi heti kuvansa, hänen hattunsa, hänen hiuksensa, hänen kasvonsa, hänen kaipuunsa.
— Tiedättekö miksi nimitän tämän taulun? — kysyi Falk?
— En.
— Se on oleva "Nuoruus." Mutta kuinka onnistuu se suuremmassa muodossa ilman mallia? Oikeastaan pitäisi teidän seurata minua Eurooppaan, rouva Jensen.
Saara kävi totiseksi.
— Elkää leikkikö sen asian kanssa, herra Falk, se vaan kiusaa minua.
— Ja kyynelet nousivat silmiin.
— Anteeksi! En tahtonut loukata teitä — sanoi Falk.
— Katsokaa tässä piirros N:o 2.
Sekin oli värillinen ja kuvasi kauniin koivumetsän rinnettä. Valkeain runkojen lomiin paistoi aurinko ja kimalteli kuin kulta varjoissa. Siellä oli yksinäistä ja hiljaista kuin kirkossa: Valkeat rungot olivat kuin pilareita, jotka kannattivat vehreätä auringonvaloista lakea. Kuinka syvältä metsää ulottuisi? Mitä salasi se helmassaan, minne ei silmä tunkeutunut? Metsän rinteellä seisoi nuori nainen keski-aikaisessa puvussa joka muistutti ratsastuspukua. Päässään oli hänellä leveälierinen töyhtöhattu. Pieni villakoira hyppi häntä kohti herättääksensä huomiota, mutta ei hän sitä huomannut.
Molemmilla käsillään kantoi hän leninkiään, vaan katse koetti tunkeutua läpi metsän salaisuuden; suu oli puoliavoinna, pää eteenpäin kumarruksissa, ikäänkuin hän kuulustelisi. Uskaltaisiko hän yksinään suureen, ihanaan salaperäiseen metsään? Naisella oli Saaran kasvonpiirteet.
— Miksi aijotte kutsua tämän taulun? — kysyi Saara.
— Uskallankohan? — vastasi Falk.
— Voisitte sen myös nimittää "Kaipaukseksi", — vastasi Saara surullisesti. Hän ymmärsi tarkoituksen aivan hyvin.
— Kas tässä suuri seurue, — sanoi Falk selaillen edelleen. — Tämän nimitän "Rakkauden ateriaksi."
Saara pudotti kirjan ja purskahti nauruun. Ensimmäiseksi osui silmänsä omaan mieheensä, joka täydessä touhussa kalvoi kanan säärtä. Maahan metsän rinteelle oli levitetty pöytäliina, jolle oli asetettu kaikenlaatuisia maukkaita ruokalajeja, kananpaistia, vehnäsiä ja kahvia. Suuri kahvipannu riippui tulella haarukassa. Ensimmäinen keitto oli jo pienemmässä pannussa josta Saaran äiti kaatui kuppeihin. Ympärillä istui miehiä ja naisia syöden ja puhuen. Meidän edessään laajeni aava meri; valkeat purjeet muistuttivat ilman rannalla liiteleviä kalalokkeja. Suuri höyryalus mennä puhkui ohitse, mutta seurue ei näkynyt välittävän muusta, kuin ruuasta. Falk itse rehenteli akkaparvessa, jotka nauroivat voimainsa takaa. Meidän takanansa seisoi Saara puuhun nojautuneena. Vartalo oli puoliksi seurueesen käännettynä, vaan kasvot olivat oheen kääntyneet ja hän tuijotti kauas merelle. Toisessa kädessä olevat kahvikupit olivat tykkänään unohtuneet, kallistuneet ja sisältö valui maahan. Katse seurasi höyryalusta joka mennä tuprutti vieraille maille, vieden muassaan joukon iloisia ihmisiä. Ja tänne oli hän kiinnitetty syltyn, kahvin ja juorujen kahleisiin, eikä koskaan vapautuisi!
— Olette kuvanneet minut useampaan tauluunne — sanoi Saara surullisesti hymyillen, — ja kumminkin aina samanlaisena.
— Siksi samanlaisena, kunnes ehditte matkan perille, — vastasi Falk.
— Koska on se tapahtuva? — kysyi Saara.
— Oh, kerran se kyllä on tapahtuva! te olette nyt hyvällä alulla vapauden tiellä, rouva Jensen. Mutta nyt pitää teidän nähdä alttaritauluni aiheen, josta puhuin. Arvatkaappa mitä se kuvaa? Abraham uhraa Iisakin. Kas tässä.
Falk käänteli muutamia lehtiä ja ojensi sitte kirjan Saaralle. Siinä seisoi Abraham, mutta eihän se ollut Abraham, vaan hänen oma miehensä itämaalaisessa puvussa. Ilmoittelevina olivat silmät luodut korkeuteen, kuin odottaisi vielä merkkiä taivaasta, joka osoittaisi oliko työnsä oikea tai väärä. Kädessä välähteli veitsi, jonka hän oli sysäävä uhrin rintaan. Tämä käänsi puoleksi kysyvän, puoleksi rukoilevan katseensa isään, joka ei tohtinut katsoa häneen. Mutta mitä tämä? Ei se ollut Iisak… vaan Saara; Iisakilla oli hänen kasvonsa piirteet. Kuta kauemmin hän sitä katsoi, sitä suuremmaksi tuli yhtäläisyys. Saara katseli, kuin lumottuna kuvaa. Hänelle alkoi selvitä tarkoitus.
— Näin tappaa tämä elämän katsantotapa — Falk osoitti Abrahamia — viattomuuden ja vapaamielisyyden ja uskoo silloin täyttävänsä Jumalan tahdon.
— Ja näin tappaa mieheni minut, — sanoi Saara hiljaa. Se on julmaa, ja kumminkin totta.
Hän antoi kirjan pudota lattialle ja meni ulos.
XVIII.
Kesä, herttaisuuksineen läheni loppuaan. Illat alkoivat käydä pimeiksi; lehdet kellastuivat; viljapelloilta oli leikattu ja suuret vehnä- ja ohrakykkäät törröttivät kentillä, kuin neekerikylät afrikalaisissa kuvissa.
Syyskuussa piti Falkin palata Eurooppaan. Tosin hän oli saanut monta aatetta täällä ja ollut ahkerakin, mutta kaikki ne olivat yksipuolisia; kaikki koskivat samaa ainetta: Saaraa, hänen kehitystään, hänen asemaansa näiden ihmisten parissa. Hän huomasi, että viipyminen täällä olisi hänelle vahingoksi; hänen täytyi taas päästä ulos maailmaan, toverien pariin.
Vihdoinkin valmistui papin kuva luonnollisessa suuruudessa. Maalaustelineet olivat kannetut saliin saadakseen parempaa valoa, siellä no seisoivat peitettyinä. Pastori ja Saara olivat molemmat saapuvilla lausumassa arvosteluansa, kun Falk paljasti peitettä taideteoksilta.
Ensin paljastettiin pastorin kuva. Herra Jumala kuinka se oli ikävä. Siinä istui herra Abraham kaikessa arvokkaisuudessaan, ei pienelaisena kotityrannina, vaan pappina, joka armosta jakeli siunausta rahvaalle itseensätyytyväisenä ja suruttomana.
— Erinomaisen hyvin onnistunut, — sanoi pappi tyytyväisenä. — Vai mitä sanot, Saara?
— Hyvin näköinen, — vastasi Saara.
— Jos pastorilla ei ole mitään asiaa vastaan, lahjoittaisin kernaasti tämän taulun ripustettavaksi kirkkonne sakaristoon tai salinne kaunistukseksi tänne, — sanoi Falk. — Minä otan siitä mitan ja lähetän kehyksen Chicagosta.
— Sangen ystävällisesti teiltä — sanoi pappi kohteliaasti.
— Ei muuta, kuin oikeus ja kohtuus teidän suuresta vierasvaraisuudestanne pitkän täälläoloni aikana, — vastasi Falk.
— Mutta katsokaamme nyt toista. Pahoin pelkään pastorin ei olevan yhtä tyytyväinen siihen.
Hän otti peitteen pois. Mitä nyt tuli näkyviin! Rehevä, tuuhea metsä, kukkia ja kierroskasveja yleni puiden rungoille. Metsästä tunkeili esiin nuori tyttö, iloisena ja vallattomana, veitikkamaisine silmineen ja nauraen, jotta valkeat hampaat välähtelivät. Yläpuoli ruumista vaan oli näkyvissä, alapuoli oli kukkien kätkössä. Hänellä oli vaan paita yllään, joka oli solminut alas toiselta olkapäältä, jättäen sen paljaaksi. Tuuhea tukka, joka valui ympärilleen oli täynnä kukkia; kädessä, jota hän piti veitikkamaisesti kohotettuna uhkaavaan asentoon oli nippu ohdakkeita ja keltaisia metsäkukkia.
Kasvot ikäänkuin ylenivät taulusta ja näyttivät sanovan: — Otappas minut, jos voit!
— Suuri Jumala! — huudahti pappi, unohtaen että tuonlainen huudahdus oli luvatoin. — Ette suinkaan tarkoita, että tämä olisi vaimoni kuva?
— Riippuu siitä, kuinka asian otaksuu, herra pastori, — vastasi Falk.
— Taiteilijat tekevät usein malliensa kanssa oman mielensä mukaisesti.
Olen aikonut kutsua tätä: Metsäkeijukaiseksi.
— Mutta sehän tarkoittaa syntiä ja hekumaa, joka viettelee ihmistä nautintojen pyörteisiin. Muistan kerran lukeneeni senlaista hartauskirjasta, — sanoi pastori.
— Niin kutsutte te sitä, — sanoi maalari. — Minä sanon sitä iloksi ja elämänhaluksi. Velvollisuuksia ei hän ajattele, on hetken hauska lapsi.
— Mutta kuinka olette voinut vaimolleni luoda noin maailmallista merkitystä? — sanoi pappi ihmeissään.
— Senlaiseksi olisi hän tullut maailman lasten joukossa, — vastasi
Falk koomillisella vakavuudella.
— Saara, kiitä Jumalaa, että hän on sinut pelastanut. En todellakaan ymmärrä, mistä olette saaneet tänlaisen aiheen, herra Falk, sillä en minä ole, Jumalalle kiitos, koskaan huomannut mitään ilkivaltaisuutta Saarassa.
Ei Saara vastannut. Ei hän voinut irroittaa katsettaan taulusta,
Ehdottomasti muisti hän aamun, jolloin oli mellastanut heinikossa.
— Tuo taulu ei minua miellytä — jatkoi pappi. — Teidän, joka kerran kuvaatte alttaritauluja, ei pitäisi sekaantua näin maailmallisiin aineisiin.
— Eri ihmisillä on erilaiset mielipiteet, herra pastori. Tämä, joka todella on vaimonne kuva, miellyttää teitä ehkä enemmän.
Falk otti sohvalta taulun, joka tähän asti oli ollut peitettynä ja asetti sen telineille.
Siinä oli Saara ylevänä, loistavin silmin ja uhkamielinen hymyily huulilla. Pappi katseli taulua ja pudisti päätään.
Ei tätäkään voi verrata… — vaimoni kuvaan, herra Falk, — sanoi hän viimein. — En oikein ymmärrä. Se on Saara ja ei ole Saara. Ääni on Jaakopin ääni, mutta kädet ovat Eesaun kädet. En ymmärrä mistä on tämä hymyily, nämät silmät. Minusta Saaran huomattavin piirre on juuri hänen kainoutensa.
Saara hymyili. Joo, kyllä hän tunsi hänet.
— Koko kuvassa on jotain maailmallista, ei sitä voi ripustaa kirkkoon, — jatkoi pastori.
— Tyytyisin, jos se löytäisi paikan arkihuoneen seinällä, — sanoi Falk. — En minäkään ole vallan tyytyväinen siihen, vaikka en samasta syystä kuin te, vaan siksi, että vaimonne kasvoissa on niin monta mahdollisuutta.
— Sangen ystävällisesti teiltä — vastasi pastori. — Saara, huomenna kutsumme vanhempasi tänne, kun taulut ovat ripustetut vieretysten seinälle. Heitä ne varmaankin huvittavat. Sitten syömme jäähyväispäivälliset, ylihuomennahan lähdette, herra Falk?
— Joo ylihuomenna. Viivyn neljätoista päivää Chicagossa, varmistaakseni muutamia tilauksia, sitten palaan Eurooppaan. Asuntoni on "Palmer housessa". Jos pastori tai rouva pistäytyisi luokseni sinne, olisin sangen kiitollinen.
— Luuletteko hyötyneenne täällä oloajastanne? — kysyi pappi.
— Paljonkin, — vastasi Falk. — Ennen kaikkia olen oppinut tuntemaan kaksi vieraanvaraista ihmistä. Hän kumarsi Abrahamille ja Saaralle.
— Teeskentelijä — kuiskasi Saara Falkille ohimennessään. — Vaan kiitos metsäkeijukaisesta, se oli komea se!
— Vai piditte siitä. Varmaankin käsititte tarkoituksen, vai mitenkä?
— Se oli… Saara. Ja hän, hän tuossa oppii kyllä tuntemaan että se on näköinen.
Näin sanoen meni hän ulos.
XIX.
Siis kaksi päivää jälellä. Ja toinen niistäkin n.k. juhlapäivällisen vuoksi kyökissä vietettävä. Ja nyt juuri, jolloin ei saisi minuuttiakaan kadottaa, nyt kun hänellä oli satoja kysymyksiä vielä vastauksetta. Ei hän saisi matkustaa: se oli mahdotointa kuinka elää ilman häntä? Kaksi päivää! Saaran valloitti ennen tuntematoin, kuumeinen, levottomuus. Ei hän kysynytkään sitä mitä oli yöllä ajatellut. Se olikin yhdentekevää. Ei hän kumminkaan kaikkia ehtisi kysellä. Jospa edelleenkin saisi katsella häntä maalatessaan katsella iloisia, reippaita kasvoja leveälierisen olkihatun alla, katsella hyväntahtoista hymyilyä ja ystävällisiä sinisilmiä! Kuinka onnellinen sentään hän oli! Sai matkustaa… matkustaa… vapaana ja huoletonna… ja elää yksistään taiteelleen!
Yksin jäisi hän tänne, unohtuisi. Vuoden kuluttua hän tuskin enää ajatustakaan hänelle soisi, ehk'ei muistaisi nimeäkään. "Saara, ken se on?… Joo, tosiaankin; pieni maalaiskaunotar, jonka kohtasin jossakin Wisconsin seuduilla." — Uudet tapaukset haimentaisivat vanhat muistot, uusien naistuttavien kanssa olisi hän yhtä tuttavallinen, kuin hänenkin. Mitä jäisi hänelle? Luututa, pyyhkiä lautasia, neuloa, parsia, paikata ja olla miehelleen alamainen, kun hän joskus armosta jakaisi hänelle tiedottomuutensa murenia, jatkaa orjuuttansa ilottomuudeksi itselleen ja muille, kaivavan kaihon raatelemana, kunnes hautaan vihdoin laskettaisi. Oliko tuo Jumalan määräämä kutsumus hänelle, joka tunsi kuohuvia voimia povessaan?
Jos ei nyt olisi naimisessa, vaan vapaa, vapaa kuin ilman lintu ja hän, hän rakastaisi häntä… saisi tulla hänen omakseen ja matkustaa hänen kanssansa kautta maailman…
Saara peitti kasvot käsiinsä; tuo haaveilemansa onni huikaisi häntä.
Vaan miksi uneksikaan täällä mahdottomuuksia?
— Miksi niin hiljainen ja murheellinen, rouva Jensen? — kysyi Falk.
Saaralle tuli kyynelet silmiin. Se tapahtui viimepäivinä aina Falkin kanssa puhuessaan.
— Tuntuu niin ikävältä, kun te lähdette, — sanoi hän hiljaa. — Jään niin yksin.
Falk ojensi hänelle kätensä katsoen häneen lempeästi. Hänkin tuli surumieliseksi jäähyväisiä aatellessaan. —
Päivälliset olivat päättyneet. Alusta loppuun asti olivat ne kiusanneet Saaraa. Falk oli ollut vanhoilla erinomaisen kohtelias ja kertonut matkoistaan. Matka-arkku oli pakattuna, maalaustelineetkin sisäänpantuina, hevonen, joka veisi hänet asemalle oli valjaissa, ei siis muutu jälellä, kuin jäähyväiset.
Saara ei voinut istua salissa. Falk oli häntä karttanut koko päivän. Saara kiiruhti ylös vieraskammariin, hänen huoneesensa, missä olivat viettäneet niin monta hauskaa hetkeä yksissä. Hän istui vuoteenreunalle, pani kädet silmille ja purskahti itkuun. Hän kuuli hänen tulevan käytävässä. Hän nousi, pyyhki silmänsä ja asettui ikkunan ääreen. Falk tuli hiljaa sisälle.
— Hyvästi Saara, — sanoi hän ja astui hänen luoksensa.
Saara loi häneen selittämättömän katseen.
— Saara! — huudahti hän ja levitti sylinsä. Saara heittäytyi hänen rinnalleen ja itki kuin tyyntymätöin lapsi. Falk suuteli häntä kerran, kaksi; tempaisi itsensä irti ja riensi alas. Saara heittäytyi vuoteella nyyhkyttäen. Hän kuuli hänen hyvästelevän miestään, kuuli kuinka tämä kysyi Saaraa, hän vastasi hänen voineen pahoin ja menneen ylös. Sitten kuului pyörien ratina, piiskanlyönti ja kaikki vaikeni. Hän syöksyi ikkunaan. Ei näkynyt enää mitään — ei mitään. Miehensä tulla vaaputti käytävässä.
— Olisi sinun pitänyt kohteliaisuudesta sanoa vieraallemme jäähyväiset, — sanoi hän, mutta vaikeni nähtyänsä Saaran itkeentyneet silmät.
— Olin vähän pahoinvoipa ja tulin tänne siivotakseni hänen jälkeensä. Nyt olen virkeämpi, — sanoi Saara, järjestäen jotain pikku esineitä ja heitti kuihtuneet ruusut ulos ikkunasta.
Pastori katsoi häntä tutkivasti ja lähti.
Kuinka hiljaista oli äkkiä tullut, huoneet olivat kuin tyhjinä. Seinäkellon surullinen naputus vaan häiritsi hiljaisuutta. Ei hän ollut sitä huomannutkaan pitkiin aikoihin. Tuolla ulkona vartosivat ruusupensaat häntä. Viimeaikoina oli hän ne unohtanut, poiminut vaan uusia ruusuja hänen huoneesensa, kun vanhat lakastuivat. Kammarissaan istui miehensä ja kirjoitti saarnaa, jonka taas lukisi hänelle lauvantaina. Oliko siis kaikki vaan unta? Olihan tämä sittenkin hänen kotinsa. Tämä lohdutti sydäntä. Hyvä, että kaikki oli ohitse, kun ei kerran voinut toisin olla.
XX.
Yöllä makasi Saara valveella ja mietti. Kaikki kuulemansa ja kokemansa leijailivat edessään. Oliko nyt kaikki unohtuva, voitettava ja hävitettävä? Mitä muuta olisi valittavissa? Jos hän uhkamielisenä nousisi sortajiansa vastaan, mistään välittämättä, katkoisi kaikki siteet, puhuisi suoraa kieltä? Mitä siitä seuraisi? Hän sysättäisi pois seurakunnasta, tekisi miehensä ja isänsä ja monen muun onnettomaksi, tekisi seurakuntansa, pilkan alaiseksi, kailottaisi ystävänsä, kotinsa ja tulevaisuuden toivon. Ei, ei se kelpaa. — Tuuditteleidako jälleen unelmiin? — Mitä seurauksia siitä olisi? Elämä vaatisi työtä, ei unelmia. Olihan hänellä Falkin antama kirja. Ja toisia oli hän luvannut lähettää Chicagosta, räätälin osoitteella poistaaksensa epäilyksiä. Mutta olivathan kirjat sittenkin huonoja sijaisia elämänhaluiselle ihmiselle; oli kumminkin inhimillisyyden kurjuus viehättävä, ja sitäpaitsi olihan se lahja häneltä.
Saara vaipui syvemmälle unelmiinsa. Vaikka ahkeroitsikin uudestaan innostuaksensa talouteen, ei se tahtonut onnistua. Tuntui niin hirveän raskaalta. Pahinta oli vastenmielisyys, jota hän tunsi mieheensä. —
— Yhdys-elämä, missä ei rakkaus ole yhdys-siteenä, on epäsiveellistä, oli Falk sanonut. Ja kumminkin jatkoi hän tätä elämää.
Miehensä kummasteli hänen muuttumistaan. Hän kulki kuin varjo sanaa puhumatta. Vastasi vaan siihen ollessaan pakoitettuna. Iltasin tapasi hän istua vierashuoneen eteisellä parvekkeella. Siellä tuijotti hän lännen taivaalle, vaipuen muistoihinsa ja unelmiinsa. Kuinka vapaina uiskentelivat valkeat pilvenhattarat taivaslaella! Niin, ne saivat matkustaa, saivat nähdä Egyptin pyramiidit ja Kreikan rauniot, Italian kirkot tornineen, kupooleineen. Pian lähtisi Falk'kin pitkälle matkalleen. Oi jos saisi häntä seurata! Oliko se siis kerrassaan mahdotointa? Hän oli syleillyt, suudellut, häntä ja kuiskannut hänen nimensä niin hellästi. Rakastaisiko hän häntä? Ei hän sitä tietänyt, vaan uskoi kumminkin… Kyllä hän sittenkin rakasti, mutta oli niin arka, niin tunnollinen, ei sanonut sitä siksi että hän oli naimisessa. Olihan hän sanonut Saaraa innostuttavaksi hengettärekseen, sanonut, että oli rakastunut häneen! — Nainen kuuluu ainoastaan sille jota rakastaa, oli ranskalainen filosoofi sanonut. Eikö Saara sitte rakastanut häntä. Niin rajattomasti, sen tunsi hän nyt. Mikä estäisi häntä kuulumasta hänelle? Jos jättäisi kaikki, matkustaisi hänen luoksensa? Noudattaisi Pekan esimerkkiä, pakenisi. Siihen en teitä kehottaisi, rouva Jensen, oli hän sanonut. Sanoisiko hän vieläkin niin. häntä suudeltuaan! Pekka oli osoittanut tien. Täytyi olla rohkeutta, päättäväisyyttä katkoessaan kaikki vanhat siteet, alkaa uutta elämää tai tehdä henkinen itsemurha. Täällä hän vähitellen kovettuisi, tai piinaantuisi kuoliaaksi, hän tiesi sen nyt. Oh, hänen täytyi päästä ulos, ulos avaraan maailmaan! Missä, olisi eloa, ja rakkautta; missä elämä saisi tarkoituksen. Jos matkustaisi hänen luoksensa? Hän oli vielä Chicagossa; viipyisi siellä neljätoista päivää oli hän sanonut. Osoitteensa oli: "Palmer house." Voi, mitä aattelikaan hän! Tekisikö senlaisen surun vanhemmilleen ja miehelleen! — Mutta onhan kukin itseään lähinnä. Siksi piti tulla, miksi Jumala oli aikonut.
— Saara, Saara — kuului alhaalta — Tule pian alas, tuo laastaria
Maleinelle, hän on vahingoittanut jalkansa.
Laastaria! Maleine! Huumaantuneena hoiperteli hän alas käytävää.
Todellisuus kutsui häntä.
Tehtäväsi kutsuvat sinua Saara! Todellisuus ei petä, kuten unet. Tule takaisin työhösi ja turvaa raamattuun kuten ennenkin; anna sen tyynnyttää ja masentaa aaltoilevaa mieltäsi. Itsensä kieltäymys tuottaa, onnea. Katso isääsi! Tyytyväisenä elää hän pienessä maailmassaan, ei kaipaa mitään, ja kumminkin on hänkin rakastanut toista, rakastaa häntä vieläkin. Kieltäydy samoin kuin hän, niin tulet ehkä onnelliseksi! — Oh, onhan hän koittanut. Hän istautui lukemaan raamattua, vaan korvissa suhisi ja halu matkustaa, matkustaa esiintyi kaksinkerroin viettelevänä. Mitä välittäisi hän valheista ja juoruista! Hän menisi pois, eikä koskaan palaisi. Hän nousi tuolilta, nojasi päätään taaksepäin, sulki silmänsä ja ojensi käsivartensa.
— Tuomas! — kuiskasi hän — ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!
Oliko tämä rakkautta'? Ei hän ollut koskaan sitä tuntenut, ei koskaan luullut tulevansakaan tuntemaan. Oliko tämä rakkautta, tämä kuohuva tunne, väliin hehkuvan lämmittävä, väliin jäätä kylmempi, joka hyrskyi kuin meri, syvyyteensä upottaen velvollisuudentunteen ja itsekieltäymyksen? Oliko se rakkautta, joka täytti sielun kuin sulaavilla sävelillä, joka toiveille teki vaan yhden ainoan täyttymyksen: olla hänen luonansa, saada seurata häntä? Oliko se rakkaus, tuo keijukainen, joka iltasin istui vuoteen viereen kuiskien ihanimpia sanoja ja näyttäen suloisimpia näkyjä, kunnes pää vaipui patjoille ja onnellinen hymyily huulilla nukkui herätäksensä aamulla uusiin unelmiin, uuteen kaihoon? Oliko rakkautta tuo voima, joka muutti ihmisen unissa kävijäksi, niin että kaikki muu oli yhtäkaikkista, vaan — unelmat jäivät? Ei Saara sitä tietänyt, hän tiesi vaan olevansa näkymättömän voiman kahleissa, joita ei voinut vastustaa. —
Saara seisoi kyökissä. Tavallisuuden mukaan oli hänellä vihkonen, "inhimillisyyden kurjuutta" taskussaan, nytkin hän luki sitä, vaikka osasi sen jotensakin ulkoa. Hän vartosi sopan kiehumista. Oli niin vaipunut lukemiseensa, ettei kuullut miehensä tuloa.
Abraham katsoi hämmästyneenä häneen ja kävi lähemmäs.
— Mikä kirja se on? — kysyi hän, ottaen sen pitemmittä mutkitta
Saaran kädestä.
Saara säikähtyi ja punehtui.
— Eräs kirja, jonka Falk on unohtanut tänne, — sanoi hän.
— Mutta sehän on romaani, — sanoi Abraham.
— Ehkä kyllä.
— Ja muitta mutkitta alat sinä lukea senlaista kirjaa? Etkö tiedä, että tuonlaiset kirjat turmelevat nuorisoa, herättäen paheita ja epäsiveellisyyttä? Etkö tiedä, että ne ovat perkeleen aseita? Sinä hämmästytät minua, Saara.
Ei Saara vastannut.
— Tämän kysymyksen ratkaisemme pian, — sanoi pappi, aukaisi uuninpellin ja heitti kirjan tuleen.
Saara kirkasi, syöksyi uunille, tahtoen paljain käsin temmata aarteensa tulesta, mutta pastori tarttui häneen ja pidätti siitä.
— En todellakaan ymmärrä sinua, Saara, oletko mieletön?
— Päästä minut! — huusi Saara, tultasäihkyvin silmin — Päästä minut, etkö kuule!… Oh Jumalani se palaa… palaa!
Hän kaatui pyörtyneenä lattialle.
Samana iltapäivänä istui Abraham huolekkaan näköisenä appelassa.
— Rakkaani, — sanoi hän, — olen suuresti levotoin Saaran suhteen. Ei hän ole ollenkaan tapaisensa viime aikoina. Hän kalpenee, laihtuu ja kulkee kuin unissa. Ei syö, on hermostunut ja ärtyinen, jotta tuskin uskaltaa hänelle puhua. Tänään hämmästytti hän minua lukemalla erästä tuon maalarin jättämää romaania. Luulen, ettei hänen olonsa täällä vaikuttanut hyvää. Saaraan. Luulen, että hän kauniine sanoineen oli suuresti maailmallismielinen.
Abraham oli hyvin huolissaan tätä puhuessaan.
Appi istui hetkisen hiljaa imien piippuaan. Sitten leveni hymyily kasvoille.
— Ei se taida olla niin vaarallista — senlaista tapahtuu usein siinä tilassa.
Kummastuneena katsoi Abraham appea. Sitten loi hän katseen anoppiin, jonka oli nähtävästi vaikea pysyä vakavana.
Häntä, vaivaa pahoinvointi ja pyörrytys? — kysyi hän.
— Pyörrytys? — Niin hän pyörtyi tänään.
Nämät nyökkäsivät toisilleen; selvät merkit! Abraham tuijotti vanhuksiin ymmärtämättä. Mutta, äkkiä selkeni kaikki. Päivänpaisteinen hymyily leveni kasvuille ja kysyväisenä katsoi hän toisesta toiseen.
— Luuletteko todellakin? — sanoi hän — Iisakki, — poika?
He nyökkäsivät. Abraham tarttui ilosta loistavana hattuunsa ja syöksyi ulos. Eteisessä kohtasi hän Saaran.
— Saara! — huudahti hän häntä syleillen. — Anna minulle anteeksi, en voinut aavistaa, mutta nyt ymmärrän kaikki. Jumala sinua siunatkoon!
Oliko mies tullut hupsuksi? Tuolla hän syöksyi kamariinsa sen enempää sanomatta.
Ja hän, joka juuri oli päättänyt ettei enää viipyisi täällä päivääkään!
Hän ymmärsi kaikki… Mitä hän ymmärsi. Ei suinkaan hän ymmärtänyt
Saaran rakastavan toista.
Ei suinkaan hän siitä niin riemastuisi, ei suinkaan sen vuoksi toivoisi
Jumalan siunausta?
Pappi oli tästä lähen aina hymyhuulin. Oli huomaavaisempi Saaralle ja koetti hyväilläkin häntä. Tuskin voi Saara sitä sietää. Veri kuohui ja hän oli hävystä tukehtua Abrahamin syleillessä häntä. Jos uskaltaisi lyödä, taistella vastaan! Abraham teki salaisia viittauksia siihen armoon, joka oli heidän osaksensa tullut. Mitä hän tällä tarkoitti?
Pian selkeni tämä Saaralle. Oli sunnuntai. Kirkko oli äärilleen väkeä; isä ja äitikin olivat. Täytyi Saarankin olla, vaikka se häntä kiusasi. Kuinka kernaasti hän olisikin halunnut olla ennen metsässä ja pitää jumalanpalvelusta muistoissaan! Virret olivat veisatut, yksitoikkoinen saarna loppunut, jossa oli tehty hyökkäys maailmallisia kirjallisuutta vastaan, varoitus sanomalehtien lukemiseen, sekä aikakauskirjojen ja romaanien. Sitte seurasi kamalia kertomuksia ihmisistä, jotka romaaneja lukemalla, olivat tulleet ryöväreiksi ja kehoitus lampaille seuraamaan vanhaa, koeteltua raamattua, mistä löytäisivät ravintoa sieluillensa.
Viha kuohui Saarassa, hän tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun, mutta hänen täytyi kestää loppuun asti.
Pastori oli nyt tullut yleisiin esirukouksiin.
— Ja nyt, rakkaat sanankuulijani pyydän teidän rukouksiinne yhdistää omani siitä siunatusta tilasta, jossa vaimoni nykyään on!
Ei Saara kuullut muuta. Hän nousi äkkiä ja meni pois kirkosta. Koko seurakunta katsoi häneen. Varmaankin oli raukka tullut pahoinvointiseksi, sehän seurasi sitä tilaa.
Kirkosta ulos päästyään, juoksi hän kotiin päin. Ei, nyt oli menty ylen pitkälle. Tämä nöyrrytys olisi viimeinen. Nyt oli hän sen päättänyt. Nyt hän matkustaisi, seuratkoon sitte mitä tahansa. Lapsi!… Hänen lapsensa!… Se ajatus kauhistutti häntä. Ei hän enää voinut jäädä hänen luoksensa.
Hän riensi huoneesensa, tunki tarpeellisimpia kapinoita vaatepussiin. Sitten meni hän miehensä huoneesen, aukasi rahalaatikon ja otti mitä luuli tarvitsevansa. Ne hän lähettäisi takaisin Chicagosta. Sai käsiinsä palan paperia, kirjoitti muutaman rivin ja pani sen kirjoituspöydälle. Kahden tunnin kuluttua lähtisi juna. Vaatepussin hän kyllä voisi kantaa. Kaikki oli valmiina, vaatelaukku tuolilla, kun hän kuuli jonkun tulevan. Se oli miehensä, joka tuli kirkosta. Hän levitti sylinsä ja hymyili hänelle.
— No, Saaraseni, mitä pidit salaisuutemme julkaisemisesta? Nyt voimme paremmin keskenämmekin puhua tulevaisuuden toiveista.
Hän tahtoi syleillä Saaraa, mutta mahtui huomatessaan hänen villin ja uhkaavan näkönsä. Säkenöivin silmin seisoi hän siinä, käsi ojennettuna lyöntiin.
— Elä lähesty, taikka lyön — huusi hän.
Mykkänä tuijotti pappi häneen.
— Sinä ulkokullattu konna! — huusi hän voimatta kauemmin hillitä itseänsä. — Luuletko omistavasi minut, luuletko voivasi menetellä kanssani mielesi mukaisesti, siksi että ostit minut vanhemmiltani, vielä ollessani lapsi? Vielä et ole tukahuttanut tykkänään omaa tahtoani. Minä vihaan sinua ja jos tahdot palvelijattaren, voit etsiä uuden…
Pappi katsoi häneen. Tarttui hattuunsa ja syöksyi ulos, salpaten oven ulkoapäin. Hän juoksi kylän läpi, kerrassaan unohtaen oman arvonsa. Niin, luonnollisesti kiiruhti hän nyt Saaran vanhemmille kertomaan, että hän oli tullut mielenvikaan ja viemään heitä sinne. Ei hän yksin voinut häntä hillitä.
Nyt se siis oli tehtävä, nyt tai ei koskaan.
Hän tarttui vaatesäkkiin, otti hattunsa ja suuren huivin käsivarrelleen ja katsoi vielä kerran ympärilleen.
— Hyvästi orjuus! Hyvästi nöyrrytys! Nyt lähden valoon ja vapauteen!
Abraham oli erehtynyt luullossansa salpata häntä. Hän aukasi ikkunan ja hyppäsi ulos. Ruusupensastossa piti hänen vielä kerran käydä. Hän suuteli ruusujaan.
— Hyvästi ainoat ystäväni! Elkää unohtako Saaraa!
Taittoi niistä muutamia ja pisti rintaansa, kiiruhtaen pois, vaatelaukku kädessä. Tie asemalle vei metsän kautta, missä sunnuntaisin ei ihmisiä liikkunut. —
Reservijoukko papin kanssa saapui paikalle heti senjälkeen säikähtyneinä ja hengästyneinä. He menivät saliin, kyökkiin, etsivät joka huoneesta, ei Saaraa näkynyt. He hakivat ullakkokamaristakin; ei hän ollut sielläkään. He huomasivat avonaisen ikkunan, hän oli hypännyt siitä ulos. Herra Jumala! Ei hän vaan mielenviassaan liene tehnyt jotain kauheata? Etsittiin puutarhasta, lammikolta ja metsästä. Vihdoin löysi pappi sattumalta kirjelipun pöydältään. Se kuului:
"Hyvästi! Et näe minua enää koskaan. En voi elää täällä. Elä etsi minua, se olisi turhaa vaivaa. Jos löytäisittekin minut, en tulisi takaisin. Pidä minut kuolleena! Tervehdä isää ja pyydä hänen antamaan anteeksi minulle.
Saara".
Pastori vaipui tuolille, kirje kädessään. Vanha isä seisoi vieressä, kalpeana ja vapisevana. Suun seutuvilla värähteli, hänen kuiskatessaan:
Oi, Herra, armahda meitä kaikkia!