Saara: Romaani

XXI.

Saara istui rautatievaunussa ja lähestyi Chicagoa. Nyt oli hän hetkiseksi varma takaa-ajavilta, jos eivät vaan saisi tietää minne hän oli lähtenyt ja sähkösanoman kautta estäisivät häntä eteenpäin pääsemästä. Nyt oli hän siis valinnut ja katkaissut kaikki siteet. Hän tuntui väsyneeltä, kuin pitkiin sairauden jälkeen ja hän nautti istuessaan hiljaa vaunussa. Ei hän voinut ajatella selvään: korvissa suhisi ja hän ummisti silmänsä nojautuen vaunun ikkunaan. Oli jonkinlaista lepoa, näin tahdottomasti rientää vaan edelleen. Illalla saapui hän Chicagoon, otti issikan ja käski ajurin ajaa Palmer houseen. Nyt vasta alkoi sydän tykyttää. Oh, jos vaan tuo yhtymys olisi ohitse! Ei suinkaan hän ollut muuttanut päätöstään ja matkustanut?

Vaunut pysähtyivät ravintolan edustalle. Hän maksoi kuskille ja meni sisään vaate laukkuineen. Ei hän katsonut oikealle ei vasemmalle herroihin, joita istui eteisessä poltellen ja keskustellen, vaan riensi suoraan ovenvartijan luo kysyen, asuiko herra Tuomas Falk täällä. Kyllä hän asui täällä, vaan ei ollut kotona; tulisi noin kymmenen ajoissa.

— Tahdotteko viedä minut hänen huoneesensa? Olen sukulainen hänelle ja olen tullut äkkiä häntä hämmästyttääkseni. Elkää sanoko hänelle mitään tulostani, — sanoi Saara hätäisesti huonolla englannin kielellä.

Ovenvartija hymyili.

— Jääkö neiti tänne yöksi? Asetammeko teille huoneen kuntoon?

— En voi määrätä mitään, ennen kuin olen tavannut herra Falkia.

Ovenvartija soitti palvelijaa.

— Vie neiti herra Falkin huoneesen. Tässä on avain.

Palvelija otti Saaran laukun, pyysi hänet istumaan nostokoneesen, itse meni hän portaita.

Noustiin ylöspäin. Tuossa seisoi palvelija jo varroten. Hän aukasi oven suureen, kauniisen huoneesen, sytytti kaasulamput, kysyen jos neiti halusi muuta ja lukitsi oven jälessään.

Saara oli yksinään. Jumalalle kiitos, yksinään hänen huoneessaan. Hän vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. Hän rukoili Jumalan suojelusta ja voimaa päätöksessään. Senjälkeen tuntui tyyneeneemmältä, melkein iloiselta. Hän kulki huoneessa sinne tänne, katseli pikku-esineitä pöydällä, otti käteensä, ja katseli niitä. Siinä oli pukuun kuuluvaa, kirjoitusesineitä, luonnoksia ja kirjeitä. Hän katseli kaikkia jonkinlaisella uteliaisuudella, useampia tunsi hän ennaltaan. Hän tuijotti kadulle, missä sähkövalo loisti, valaisten ihmislaumoja, jotka vaelsivat siellä, kuin ilmipäivällä. Mikä levottomuus suurissa kaupungeissa! Kuinka häntä pelottaisi vaeltaa yksin tuolla ihmispaljoudessa! Jumalan kiitos, hänellä, oli ystävä, ei hän ollut vielä matkustanut! Tuntui levollisemmalta. Hyvä että hän odottaessaan ehti koota ajatuksiansa. Vait! Nyt kulkee joku eteisessä. Tartutaan oveen, se on hän. Saara seisoi vaatesäiliöön nojautuen, valo lankesi suoraan kasvoille. Hän tarttui molemmin käsin säiliön syrjään ja hengitti syvään. Hän oli kalpea ja ponnisti kaikki voimansa kestääksensä pyörtymättä. Falk seisahtui ovelle, kuin aaveita näkevä.

— Tässä olen, Tuomas; nyt tulen luoksesi, — sanoi Saara hiljaa, lähestyen häntä.

— Herra Jumala, rouva Jensen; mitä tämä merkitsee? — huudahti Falk.

Hän kutsui häntä rouva Jenseniksi, ei levittänyt käsivarsiaan häntä syleilläkseen. Saara pysähtyi ja Falk sulki hiljaa oven.

— En minä kestänyt enää kotona. Minun täytyi, joko kuolla tai matkustaa, ja minä matkustin.

— Minne matkustatte?

— Sinne minne tekin. Seuraan teitä; minä rakastan teitä, — vastasi
Saara lapsellisella avonaisuudella.

Falk kuunteli tätä tunnustusta kummastuksissaan. Näin pitkällekö hänen houkuttelevat puheensa olivat Saaran vieneet? Hän tarttui häntä käsistä.

— Saara rakas, istukaa niin puhumme rehellisesti ja avonaisesti toisillemme. Te olette ottaneet vaarallisen askeleen, tulette sitä katumaan. Muistakaa olevanne naimisessa!

— Nainen kuuluu yksistään, sille, jota hän rakastaa, niin opetitte minulle, — vastasi Saara. — Olen uskonut teitä kaikessa.

— Mutta sittenkään ei sovi, rouva Jensen, näin uhrata mainettansa, tulevaisuutta ja kaikkea. Pitää ottaa olosuhteitakin huomioon.

Tuntui kuin olisi hän rutistanut Saaran sydäntä tulikuumilla pihdeillä.

— Ette sanoneet niin meillä ollessanne, — vastasi hän katkerasti. —
Merkitseekö se, ettette huoli minusta mukaanne?

— Rakas rouva Jensen, kyllä kait sen ymmärrätte. Kuinka rohkenisin menetellä niin? Molempien mainehan siitä kärsisi. Enhän rohkene pahentaa teidän…

— Ihmiset ovat siis yhtä pienenlaisia, yhtä moitteenhaluisia täällä kuin sielläkin, — vastasi Saara. — Mitä aijotte tehdä minulle? — kysyi hän hetkisen kuluttua.

— Tilaan teille huoneen täksi yöksi — sanoi Falk — ja mielenliikutuksen tyynnyttyä, tarkoin asiaa punnittuanne seuraan teitä takaisin kotiinne, jos suvaitsette. Ajatelkaa, kuinka miehenne ja isänne teitä surevat.

Katkera hymyily vetäytyi suun seutuville.

— Te olette äkkiä tullut hyvin, huolelliseksi mieheni suhteen, — sanoi hän. — Ettekö ymmärrä, että te olette tehneet kotoni minulle mahdottomaksi? Ettekö ymmärrä, että minä vihaan niitä ihmisiä.

— Kuinka syvään onnettomuuteen olette heittäytynyt! — huudahti Falk melkein mielettömänä. Tänlaisessa asemassa ei hän ollut ikinä ollut.

— Mitä tarkoititte minua suudellessanne jäähyväisaamuna? — kysyi
Saara läpitunkevin katsein.

— Tarkoitin… oh, mitä tarkoitetaan senlaisena hetkenä?… Te olitte ihastuttava… minä olen todellakin mieltynyt teihin…

— Ja samalla tapaa suutelette toista huomenna, ja kolmatta ylihuomenna. Te rakastatte minua samoin kuin jokaista tapaamaanne naista. Hyi!

Saara syöksyi tuolilta ja asettautui hänen eteensä säihkyvin silmin.

— Te olette valehtelija! — huudahti hän — petturi, ilkeä konna! Tästä hetkestä halveksin teitä! Oi taivaan Jumala! mitä on minusta tuleva?

Hän nosti kätensä korkeuteen. Tarttui hattuunsa ja matkalaukkuunsa ja riensi ulos ovesta.

Falk syöksyi ylös istuimeltaan — Saara. Saara! Jumalan tähden! — huusi hän.

Hän tempasi liattunsa, etsi takkiansa. Missä se olikaan? Tuolla… Hän riensi ulos Saaran jäljessä. Tuli kadulle; katsoi yhtäälle, katsoi toisaalle. Ei nähnyt Saaraa. Hän juoksi yhtäälle, kysyi vastaan tulevalta poliisilta oliko hän tavannut sen ja sen näköistä tyttöä; sitten meni hän poikkikadulle, tuli takaisin toista, vaan ei nähnyt jälkeäkään Saarasta. Hän oli kuin uponnut suuren kaupungin pyörteesen. Raskain sydämmin kulki Falk kotiin. Oli mahdotointa nukkua. Hän otti esille paperia ja kirjoitti Saaran isälle, selvittäen kaikki, se ikäänkuin rauhoitti omaatuntoa.

Heti meni taas kadulle, kulkien yhtä ylös, toista alas, etsien ja kysellen. Vihdoin istui hän ikkunansa ääreen ja tuijotti katulyhtyä, hetkisen kuluttua taas lähteäksensä ulos rauhattomaan kulkuun öiselle kadulle.

XXII.

Saara juoksi katua ylös, toista alas, tietämättä minne joutuisi. Hän juoksisi siksi, kunnes väsyneenä vaipuisi maahan, siitä kai joku hänen löytäisi, Falk oli hänet pettänyt. Valhetta ja petosta olivat hänen kertomuksensa tuosta ihanasta maailmasta. Voi! isällä oli sittenkin ollut oikein; vaan paheita kuohui maailmassa; paras oli sittenkin vetäytyä sieltä pois ja piiloutua, vanhojen munkkien lailla erämaahan kirjoinensa ja raamattuinensa.

Hän oli väsynyt ja hengästynyt; täytyi hiljentää vauhtia. Ihmiset kääntyivät hänen jälkeensä katselemaan nuorta tyttöä, joka vaatelaukku kädessä juoksi katua kuin mielipuoli. "Joku maalainen, joka seuraavassa kulmassa on keksinyt setänsä tai tätinsä" — sanoivat he hymyillen.

Saara oli tullut muutamalle pimeälle syrjäkadulle, jossa liike jo oli tauonnut. Häntä peloitti. Jos hyökkäisivät hänen päällensä, jos ryöstäisivät ainoat rahat taskusta! Katulyhdytkin olivat harventuneet, ei siellä, ollut sähköä. Muutaman kapakan ikkunoista vaan loisti tuli. Mistä etsiä suojaa? Näin ei hän jaksaisi koko yötä.

Äkkiä näki hän kolme miestä tulla hoipertavan kapakasta. Ei ketään muuta ihmistä näkynyt. Silmänräpäyksessä oli hän yli kadun, mutta ne olivat jo huomanneet hänet ja kiiruhtivat jälessä. Oli sydänyö, yhtään poliisia ei ollut lähiseudulla.

— Onkos neitsyt näin myöhään kävelyllä? — sanoi yksi niistä ja tuli lähemmäs.

Saara pakeni lyhtytolpan turviin. Miehet seurasivat.

Epätoivoisena katseli Saara ympärilleen. Eikö mistään tulisi pelastusta? Lyhdyn valo lankesi erääseen miehistä.

— Pekka! — huudahti Saara, syöksyi hänen luoksensa, tarttuen häntä käsivarresta.

— Pelasta minut! Pelasta minut!

Pekka seisoi kuin kivettyneenä. Äkkiä unohti hän juopumuksensa. Toiset kaksi alkoivat räyhätä.

— Onko se vanha henttu maalta, Pekka? — kysyivät he norjaksi.

Jumalan kiitos, olivathan ne norjalaisia. Saaran pelko alkoi haihtua.

— Vie minut jonnekin, — minne tahansa — kuiskasi hän.

Pekka puhui tovereilleen, jotka heti lähtivät matkoihinsa ja Pekka ja
Saara jäivät yksin kadulle.

— Pekka, Pekka, en ole milloinkaan niin iloinnut näkemisestäsi kuin tänään! Olethan uskollinen ystäväni, eikö totta?

Kaikki pyöri Pekan päässä.

— Kuinka Jumalan nimessä —

— Kerron sinulle kaikki, jahka pääsemme suojaan, — sanoi Saara tarttuen Pekan käsivarteen.

— Asuntoni ei ole kaukana, — sanoi Pekka. — Eihän se ole sopiva paikka sinulle, mutta voithan hetkisen siellä levähtää.

He poikkesivat vanhaan puurakennukseen. Väri oli ilman purema ja rakennus rapistunut. Eteisestä löyhkäsi kummallinen ummehtunut ilma. Se oli toista, kuin hänen oma pieni talonsa ruusupensaineen.

— Niin, ei täällä ole juuri hienoa, mutta meikäläisillä ei ole varaa parempiin asuntoihin, — sanoi Pekka.

Hän aukaisi oven, veti tulta ja sytytti lampun pienellä maalaamattomalla puupöydällä. Saara katseli ympärilleen: kalkitut seinät, täynnä hämähäkin verkkoa ja nimikirjoituksia, tilaa tuskin pienelle vuoteelle, pesukaapille ja pienelle pöydälle ikkunan edessä, joka antautui takapihalle. Häntä kauhistutti elämä tänlaisessa asunnossa.

— Me olemme työssä kaiken päivää, täällä kyllä kuluu yö, — sanoi Pekka, Hän arvasi Saaran ajatukset, — Mutta sinähän olet kelpolailla kasvanut ja kaunistunut. Ja sinusta kun on tullut papinrouva!

— Olen ollut, Pekka, en nyt enää, — sanoi Saara, istuutuen vuoteen syrjälle. Pekka istui kumoon viskatulla laatikolla, joka teki tuolin virkaa. — Olen paennut Pekka, samoin kuin sinäkin, paennut kaikesta.

Nyt alkoi Saara kertoa; tuntui huokeammalta näin uskoa kaikki vanhalle ystävälle. Pekka katseli häntä ihastuksella, pudisti päätään väliin keskeyttäen kertomusta huudahtamalla: "Onko ennen moista kuultu!… Senlainen aasi!… Se oli juuri hänen moistansa"… Mutta kun Saara kertoi äskeisen yhtymyksensä Falkin kanssa, huudahti Pekka:

— Hyi, senlainen konna! Jos hänet joskus tapaan, on samassa tiiliskivi hänen päässään. Jonakin iltahetkenä Antti ja minä hänet kyllä saippuoimme… Mutta nyt pitää sinun levähtää, Saara. Paras että laskeudut vuoteelle, kyllä se on puhdas. Minä pidän vahtia eteisessä. Nyt on liian myöhäistä lähteä kudulle ja hotelleihin, ja siellä maksaa kaikki rahaa… Ken olisi aavistanut, minulle tänäiltana tänlaista tapahtuvan?

— Isäsi lähetti sinulle tervehdyksiä, olin hiljattain hänen luonansa.

— Vai niin, mitä ukko raukalle kuuluu?

— Hän kaipaa sinua, Pekka. Hän pyysi minut sanomaan, jos joskus sinun tapaisin, että kaikki muu on yhdentekevää, jos hän vaan tietäisi Pekasta tulleen Jumalan lapsen. Minä lupasin sen sinulle sanoa.

Pekka istui laatikolla itkien.

— Jumala häntä siunatkoon! — sanoi hän.

Sitten vaikeni kaikki.

— Juopotteletko sinä, Pekka? kysyi Saara hetkisen kuluttua.

— En enemmän, kuin tarpeeksi, Saara, — vastasi Pekka — Muurarin täytyy viruttaa kurkkuaan, katsos, ja mitä muuta tekisi iltasin, kun ei ole minnekään mentävää? Jos sinä olisit täällä Saara, niin voisimme puhua sekä vanhoja että uusia, silloin olisikin toisin. Mutta täällä eksyy monenlaisiin seuroihin, täällä Chicagossa.

— Heidän täytyy saada kunniaa meistä, Pekka, — vastasi Saara. —
Heidän ei pidä saamaan syytä halveksua meitä silti, vaikka pakenimme.

— Ei olisikaan mitään hätää, jos olisi senlainen enkeli aina luona, kun sinä Saara, — sanoi Pekka kuivaten kyyneleitään.

— Minä luulen Jumalan lähettäneen sinut, tekemään minusta hyvää ihmistä, Mutta laskeudu levolle! Häiritsen sinua vaan tuhmuuksillani.

— Heittäydy sinä lattialle Pekka, saat tämän peitteen, minulla on tarpeeksi vaatteita ylläni.

— Ei, ei se käy! Ei tule kysymykseenkään. Muistatko Saara, kuinka kätkit minut, heinälatoon? Nyt kätken minä sinut latooni. Ajattele, että tänlaista piti tapahtua! Ole vaan levollinen. Ei yksikään pääse tänne, niin kauan kuin minä olen vartijana. Hyvää yötä Saara! Nuku hyvin ja luota minuun!

Pekka, meni ja sulki oven jälkeensä.

Saara istui vielä, vuoteen laidalla. Nojautui kyynärpäillään polviin ja kätki kasvot käsiinsä, Ei hän käsittänyt sitä, ettei ollut tullut mielipuoleksi. Ehkä olisi tullutkin, jos ei olisi tavannut Pekkaa? Tuntui niin rauhalliselta, kun hän valvoi tuolla ulkona, kuin uskollinen koira. Saara oli tyyntynyt: tuntui kuin olisi tie nyt eteen viitotettuna. Hänen tulisi astua työväen suureen piiriin, elättää itsensä kättensä työllä ja siten luoda itsellensä tulevaisuutta. Se kai olisikin parasta! Tuo muu oli vaan haaveellisia unelmia. Hän istui kauan liikkumattomana, antaen lampun palaa. Kaikki tuntui niin sekavalta, ettei hän nyt voinut selvään ajatella. Eteisestä kuului meteliä. Luultavasti kotiin tulevia talon siivottomia asukkaita.

— Hiljaa, senkin lurjukset, — kuului Pekan sanovan. — Räyhäätte ja meluutte yösydännä. Tietäkää, että olemme saaneet vieraita. Tuolla sisällä nukkuu enkeli.

Pilkkanauru seurasi näitä sanoja.

— Varmaankin langennut, — kuului vastaus, samalla askelet etenivät.
Sitten tuli aivan hiljaista.

— Langennut enkeli! Siksikö hän todella oli tullutkin?

Paksu sumu esti Saaran näkemästä; korvissa suhisi; kädet putosivat hervottomina alas ja pää vaipui patjoille. Saara nukkui. Sisällä paloi himmeä lamppu ja ulkona oven takana valvoi Pekka uskollisesti.

XXIII.

Kello oli seitsemän aamulla. Rakennuksen asukkaat tulivat ruokakoreineen hajautuen kukin työpaikalleen. Mutta Pekka istui vielä komerossaan ja vartioitsi. Työmiehet nauroivat, hänet huomatessaan; luulivat hänen yöllä juopuneena sinne kaatuneen.

— Etkö lähde työhön, Pekka tänään? — kysyivät he ohimennen.

— Pidän vapaapäivän, vastasi Pekka — minulla on isosia vieraita.

Pekka odotti kunnes kaikki olivat menneet, muurarit, puusepät, ompelijattaret ja pesuakat; rakennus oli kuin Noan arkki varustettu kaikenlaatuisilla asukkailla. Kun vihoviimeisetkin olivat lähteneet ja kaikki oli hiljaista, veti Pekka saappaat jalastaan ja astui varpaillaan sisään. Tuossa hän vielä nukkui. Pää lepäsi somasti tyynyllä; kasvot olivat kalpeat ja rasittuneen näköiset, hän näytti kärsivältä, ikäänkuin uneksisi jotain ikävää.

Saara raukkaa! Kuinka kävisi hänen tässä suuressa kaupungissa? Kyllä hän tosin oli tottunut työhön, mutta ei senlaiseen. Pekka katseli häntä pitkän aikaa Hän pudisti päätään. Mitä lieneekään ajatellut? Ei hän malttanut häntä herättää. Yhtäkkiä sai Pekka oivan juonen, sillä hän hymyili tyytyväisesti. Hän aukaisi ikkunan saadakseen sisään raitista ilmaa, sitten kantoi hän maalaamattoman pöydän keskelle lattiaa, otti kirstustaan lakanan ja levitti pöydälle. Sillä välin loi hän aina katseen vuoteelle. Hän hiipi varpaillaan ulos. Lähti pakaripuotiin, josta osti tuoretta leipää ja muutamia vehnässämpyliä. Sitten muisti hän nähneensä siellä maukkaannäköisiä leivoksiakin, kääntyi takaisin ja osti niitäkin. Rautakaupasta osti hän kahvi pannun, osti sitte puolen naulaa jauhettua kahvia ja vähän voita ja palasi sitten kotiin lastattuna näillä makupaloilla. Hän poikkesi arkkiin, naapurinsa, erään vanhan muijan luoksi, jolta lainasi pari lautasta, veitsiä ja kuppeja ja pyysi hänen keittämään kahvin. Sitten hiipi hän taas Saaran luoksi.

Hän nukkui vielä. Pekka ei voinut olla nauramatta. Kello löi yhdeksän, ennenkuin Saara aukaisi silmänsä. Hän katseli ympärilleen ymmärtämättä missä oli. Tuolla istui Pekka nauraen laatikolla ja pöydältä lemusi hyvä kahvin haju.

— Tule nyt aamiaiselle, Saara! Olet ensi kerran vieraanani, — kuuli hän Pekan sanovan. Mutta nyt äkkäsi Pekka vasta vaikeuden. Ei ollut yhtään tuolia. Hän keksi kumminkin keinon ja nosti pöydän tavaroineen päivineen vuoteen eteen.

— Nyt tulee kahvia vuoteelle, — sanoi hän. — Vaan ehkä tahdot ensin pestä kasvosi, niin poistun siksi.

— Ei sinun tarvitse. Pekka, — sanoi Saara surullisena, hän muisti äkkiä eilispäivän tapahtumat.

Pekka toi raitista vettä kaivolta, otti kirstustaan käsiliinan ja katseli kun Saara pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi hiuksensa. Pekka huokasi ja pudisti päätään. Vihdoin istui Saara vuoteenlaidalle ja aamiainen alkoi, mutta Saara oli hiljaa ja pahoilla mielin.

— Oletko minun takiani ottanut vapaapäivän? — kysyi hän.

— Luonnollisesti; ei kaikki päivät ole tänlaisia juhlia, — vastasi Pekka. — Tiedätkö Saara, tämä on pulskin päivä elämässäni, — lisäsi hän.

Herra Jumala, ei tämä todellakaan Saaralle ollut onnellinen päivä!
Huulet alkoivat väristä, mutta hän hillitsi itseään.

— Pekka raukka! sitte ei sinullakaan ole monta onnellista päivää! — vastasi hän hiljaa.

— Mutta mitä nyt oikeastaan minulle hankimme? — kysyi hän hetkisen kuluttua.

— Olen ajatellut sitä koko yön, — vastasi Pekka.

— Riippuu siitä, otatko palveluspaikan tai mieluummin tehdastyötäkö?

— Tahtoisin olla kernaasti niin vapaa ja riippumatoin kuin mahdollista, — vastasi Saara.

— No sitten on paras ajatella neulomistyötä. Joko kappaompelua, liinaompelua tai napinreikäompelua; kullakin on oma alansa ja yhtä huonot palkat kaikilla, joka vuosi huononevat huononemistaan. Se on kerrassaan alhaista, mutta täällä on niin paljon työhön pyrkiviä.

Ei tuo kuulunut erittäin lupaavalta Saaralle.

— Käydään tänään täällä asuvien tehtaantyttöjen luona, niin saamme kuulla heidän mielipiteensä. Sitten vuokraamme sinulle pienen, soman huoneen ja olenhan minäkin turvanasi ja voin silloin tällöin sinua, auttaa, niin että kyllä tulet toimeen, ellet vaan vaivu välinpitämättömyyteen ja kadota rohkeutta. Täällä Chicagossa on paljon hauskaakin ja katseltavaa. Mutta nyt pitää sinun syödä; kaikki on ostettu sinun varallesi; sinun pitää juoda kolme kuppia kahvia; ehkä kuluu siihen taas aikoja, kun saat kahvia luonani.

— En kumminkaan voi syödä, itseäni kuoliaaksi sinun tähtesi Pekka, ja tuntuu kuin joka pala tarttuisi kurkkuun, vaikka vehnänen on niin maukasta. Hän istui hetken hiljaa; ojensi sitte Pekalle kätensä ja sanoi:

— Ilman sinua, rakas ystävä, olisin auttamattomasti hukassa.

Pekalle tuli kyynelet silmiin. Hän nousi laatikoltaan, löi rintaansa ja vakuutti vielä kerran tämän elämänsä muhkeammaksi päiväksi. Saara ei voinut olla nauramatta.

— Niin, niin Pekka, — sanoi hän. — Mutta yksi asia täytyy sinun luvata. Ei kenellekään ilmoittaa kuka minä olen. — Ompelijatar Saara — ei mitään muuta. Ymmärrätkö? Eläkä kirjota isällesi eikä kenellekään muulle, että olet tavannut minut, eli että tiedät minusta mitään. Kirjoitan itse sitten, kun se on tarpeellista. Emmekö lähde nyt asuntoa etsimään?

XXIV.

Saara oli saanut pienen ja yksinkertaisen huoneen asunnokseen hauskemman kadun varrella, kuin Pekka asui. Jälellä olevat rahansa antoi hän isännälle, joka vaati kuukauden etumaksun. Nyt oli hänen uskollinen ystävänsä, Pekka, työn haussa ja Saara istui yksin huoneessaan. Ei hän ketään tuntenut; ei ollut mitään tekemistäkään. Jos olisi ollutkin, ei hän olisi työhön pystynytkään. Hän istui ikkunan ääressä ja katseli ulos, vaan ei nähnyt siellä mitään, sillä ajatukset olivat toisaalla. Ne liikkuivat hänen itsensä ja viimeisten tapausten ympäri. Ei hän mitään katunut; ennen vaikka missä kuin kotona. Ei hän ymmärtänyt mistä oli saanut rohkeuden lähteä. Falk sitten? Oliko tuo rakkaus todellista? Tänään ajatteli hän maalarista toisin kuin eilen. Jos hän nyt tulisi ja sanoisi: Minä kadun eilisiä sanojani; tulkaa luokseni! — niin ei hän nyt menisi. Hän tiesi nyt ainaiseksi oltavansa eroitettu hänestä. Oliko Falk käyttäytynyt jalomielisesti? Eikö ollut totta, niitä hän sanoi, että hänen maineensa siitä olisi kärsinyt? Eikö ollut jaloutta se, ettei hän käyttänyt tilaisuutta ja syösnyt häntä turmioon? Liikutetussa mielentilassaan oli hitu omaa tahtoa vailla, olisi myöntynyt minne tahansa. Oliko hän nyt muuttunut? Oliko hän ollut mielenhäiriössä? Hän oli hurmaantunut omiin unelmiinsa ja mielikuviinsa ja toiminut niiden vaikutuksesta. Rakkautensa Falkiin, niin tulinen, niin vastustamaton, ei oikeastaan ollut muuta, kuin kaipausta toiseen olentoon, joka ymmärtäisi häntä, rakastaisi häntä ja selvittäisi hänelle elämän tarkoituksen. Nyt, kun Falk oli rohistunut korkeudestaan alas, tiesi hän, ettei ollut Falkiin persoonallisesti kiintynyt. Ei hän silloin olisi voinut — kestää tätä. Silloin ei hän istuisikaan täällä tyyneesti miettien. Unelmat olivat haihtuneet, kylmä todellisuus oli nyt paljastunut hänelle. Työ ja köyhyys ammottivat edessä. Hän heittäytyisi sen kitaan ja ehkä murtuisi.

Oli sekin parempi, kuin tähänastinen tylsä olemisensa.

Liikkumattomana istui hän tuolillaan, kunnes ovi avautui ja Pekka astui sisään.

— Kas tässä luulen olevan jotain sinulle. Saara — sanoi hän ja levitti sanomalehden hänen eteensä. — Tässä etsitään nuorta tyttöä, joka on tottunut ompelukoneen hoitoon ja sitähän sinä osaat?

Kyllä hän sitä osasi, kiitos äidille, ja paljon muutakin, joka nyt tulisi tarpeesen.

— Luvataan hyvä palkka, mutta niin ne tekevät aina, ei siihen tarvitse luottaa — sanoi Pekka. — Mutta voimmehan kumminkin koettaa; jollakin täytyy alkaa. Paras että lähdemme heti, sillä täällä kurkoittaa moni käsi leipäpalaa.

Saara pani hatun päähänsä ja otti huivin hartioillensa. Pekka katseli häntä hymyillen ja sanoi:

— Ellei sinulla ole yksinkertaisempaa pukua, ei kannata mennä ollenkaan. Jos tuonlaisessa hienossa leningissä esiintyy senlaisessa paikassa, lankeaa heti epäluulo ja… niin, ymmärräthän itsekin.

Saara punastui. Oliko mahdollista ettei työ-ihminen saanut esiintyä somassa puvussa, tulematta epäillyksi siivottomuudesta?

— Ehkä on parasta, että pukeudun aamutakkiini; se kait kelpaa — sanoi hän.

— Niin, sitten ostamme sinulle työpuvun; senlaisia saa valmiina, sitten sinulla vasta on oikea univormu, — vastasi Pekka.

Pekka lähti ulos, Saaran pukua vaihtaessa; ennen pitkää olivat he yksissä matkalla.

Paikka jonne menivät oli suuri ompelu-tehdas. Työ oli täydessä vauhdissa kun he astuivat sisään. Epämiellyttävä, ummehtunut ilma tuli ovessa vastaan. Äärettömän suuren huoneen, epämiellyttävänä ja täynnä kangaspakkoja, vaatteita ja tilkkuja, toisessa päässä oli hehkuvan kuuma tulisija, missä silitysrautoja kuumennettiin, siellä työskenteli kalpeita miehiä paitahihasillaan kuumeisella kiireellä. Pitkällä lattiaan kiinnitetyllä pöydällä olivat ompelukoneet kahdessa rivissä. Ne kävivät höyryllä, niiden surina ja natina tukahutti kaiken muun äänen. Useammat tytöistäkin olivat riisuneet leninkinsä ja työskentelivät paitahihoin. Silitysrauta-miehillä oli kuluneet tohvelit jalassa, joista paljaat varpaat pistäytyivät näkyviin. He polttivat savipiippua. Huone oli jaettu eri osastoihin, yhdessä valmistettiin housuja, toisessa liivejä ja kolmannessa lakkeja. Tätä paitsi oli vielä kaksi samanlaista kerrosta, nekin täytettynä samanlaisilla koneilla, kangailla ja työväellä.

Vihdoinkin tuli työnjohtaja. Hänelläkin oli savipiippu suussa Saaran kanssa puhuessaan. — Ei hän nyt tarvinnut lisäväkeä, mutta ei tavannut koskaan ajaa poiskaan työtä etsiviä ja siksi voisi Saara tulla seuraavana päivänä. Siksi katsoisi hän jotakin tehtävää hänelle. — Palkasta ei puhuttu mitään.

Ennen seitsemää seisoi Saara seuraavana päivänä tehtaan, ovella, varroten sisälle pääsöä. Hänellä oli uusi pukunsa ja voileipiä taskussa. Ei ehtinyt näet päivälliselle kotiin.

Hänelle osoitettiin paikka erään koneen luona ja annettiin pari raitaisia housuja n:o 33 ommeltavaksi ja kerä valkeata ja punaista nauhaa kaulattimiksi. Siinä hän nyt istui.

— Tahdotteko näyttää minulle, kuinka tämä on tehtävä? — kysyi hän hiljaa naapuriltaan.

Ei mitään vastausta. Naapuri ei katsonut sinne päinkään. Saara kääntyi toiseen naapuriin, tämä istui yhtä liikkumattomana, ei piirrekään kasvoissa ilmoittanut, että hän oli kuullut pyyntöä. Johtaja tuli hänen luoksensa.

— Olette kait huomanneet tuon sääntö-ilmoituksen seinällä? — sanoi hän. — Minun on pakko sakoittaa teidät 10 centiä.

Nyt ymmärsi Saara miksi eivät naapurit vastanneet. Se olisi maksanut 10 centiä, osan päiväpalkasta. Ei Saara kysynyt enää. Hän tarkkasi toisten työtä ja teki sitte samoin. Päivällisajan tultua ei hän ollut vielä päättänyt toista paria. Kuului pillin piipatus, kuin taijan voimasta taukosi koneiden surina ja hiljaisuus, joka sitä seurasi oli lähes kauhistuttava. Helpoituksesta huoahtaen riensivät neulojat paikoiltaan; kaikki ojentelivat ruumistaan, muutamat juoksivat ulos nähdäksensä vilahduksenkin auringosta ja siintävästä taivaasta ja hengittääksensä tuota raskasta ilmaa Chicagon tomuisilla kaduilla päivällisaikana; toiset taas kiiruhtivat ruokakoreilleen ja ahmivat halukkaasti ruokavaransa. Ne jotka olivat paremmissa varoissa saivat 2 centin maksusta kupin laihaa teetä keittiöstä ja pari sokuripalaa. Muutamilla ei ollut ruokaa ollenkaan, he paastosivat iltaan asti. Sillä tavalla säästivät enemmän.

Saarasta tuntui kuin koko ruumis olisi rikki muserrettuna. Särki niin! Nojaava asento, kuumeinen kiire, — ei hän tahtonut jäädä, muista jälille — vaikuttivat, että kädet tuntuivat olevan pois jäseniltään ja selkää, kolotti ankarasti, kun koetti sitä ojentaa.

Useammat tovereistaan näyttivät skandinaaveilta, toiset taas saksilaisilta ja irlantilaisilta. Kaikki ne katselivat häntä, kukaan ei puhunut mitään, hän oli liian väsynyt puhutellaksensa heitä.

Tuo armahtamatoin vihellys kuului uudestaan, samassa sekunnissa alkoivat koneet käydä. Kuten sotahevoset, hyökkäyshuudon kuultuaan syöksyvät paikoilleen, juoksivat ompelijattaretkin koneensa ääreen; miehet haukoittelivat viimeistä kertaa, uudestaan tarttuessaan raskaisiin silitysrautoihinsa.

Saara istui kärsivällisenä muiden joukossa ja ennen pitkää lenteli housuja, takkeja ja liivejä sadottain ilmassa ja valmiit kulkivat kädestä käteen. Viiden ajoissa luuli Saara pyörtyvänsä. Eräässä loukossa keksi hän suutakoneen jäisine vesineen, sen ylipuolella oli luettavana: Kaksi centtiä kootaan lauantaisin jäävedestä. Saara meni sinne Se oli kumminkin jotain muutteeksi, sai edes oikoa jäseniään. Hän huomasi erään kaksitoistavuotiaan tytön seisovan luuta kädessä ja seuraavan häntä katseillaan. Hän muisti, että samat halukkaat katseet olivat päivällisaikana seuranneet ruokakoreja ja myttyjä. Pienoisella itsellään ei ollut mitään muassaan. Saara pisti käden taskuunsa ja otti esille yhden jälelle jääneistä voileivistään. Pienokainen pudisti kieltävästi päätään. Saara laski leivän hänen käteensä, mutta eräs toinen pieni tyttö kuiskasi:

— Ei Rosa uskalla, häntä rangaistaan, jos hän syö jälkeen päivällisajan.

Saara palasi paikalleen, mutta työhön ryhtyminen tuntui mahdottomalta. Korvissa suhisi, hän ummisti silmänsä ja vaipui tuolinselkänojaa vasten. Äkkiä kohotettiin tuoli voimakkaasti ylös ja laskettiin taas lattialle. Saara kuuli huudon: "työhön!" Hän aukaisi silmänsä ja näki johtajan takanaan.

— Kuinka paljon sitte saan tästä työstä? — kysyi hän tietämättä, kuinka se oikeastaan tapahtui.

— Sen saat kuulla viikon loputtua, — vastasi johtaja ivallisesti. Hän tarttui Saaran ompelemiin housuihin ja tarkasteli niitä. — Sinä näyt osaavan hienompaa neulomusta, — sanoi hän — kyllä sen pian tulet unohtamaan. Ei kestä kauan ennenkuin opit tehdasneulomusta. No, jatka vaan, niin ansaitset enemmän.

Saara loi katseen kelloon. Ei koskaan se ollut hitaammin kulkenut, kuin tänään. Se muistutti kotikelloa pappilassa. Kuinka hirmusta oli tuo yksitoikkoinen naputus ollut sinä päivänä kun hän läksi, ainoa ääni joka häiritsi kuoleman tapaista hiljaisuutta. Pois, pois kaikki muistot, nyt piti tehdä työtä, ei muuta kuin työtä! Kolme neljännestä jälellä. Saara ojensi väsyneitä käsiään ja alkoi uudestaan. Hyvää tahtoa vaan, ensi päivät olivat aina vaikeimmat. Hiukset olivat likomärät rasituksesta, kasvot ja kaula mustat tomusta, joka täytti ilman. Ohimoissa takoi, kuin sadalla vasaralla. Vihdoin kuului vapautuksen vihellys, kun hänen kolmas parinsa oli juuri valmistunut. Tytöt heittivät pois työnsä, siivosivat ja öljysivät koneensa. Keräytyivät sitte vesisäiliölle viruttamaan pahinta pölyä pois. Vihdoin sai Saarakin huivin olalleen ja läksi piinahuoneestaan. Käytävissä, missä tunkeili väkeä toisista kerroksista, oli myöskin seinillä ilmoituslippuja. Yhdessä niistä seisoi:

"Ompelijattaret eivät saa syödä käytävissä eikä muuallakaan huoneissa. Pysykööt oikealla puolella alasmennessään ja vasemmalla ylöskäydessä. Ei saa kulkea käsityksin, eikä puhua toisilleen, kukin kulkekoon yksitellen. Joka näitä sääntöjä rikkoo, hän tulee eroitettavaksi." Toinen sääntö kuului: "Neulojattarien tulee työhön ryhtyä kl. 6,45, elleivät tahdo sakoilla maksaa viivytyksiä."

Kaikista sakkoja, puhumisesta, syömisestä, jopa toista kädestä pitämisestäkin. — Ja tämä vapaassa Amerikassa?…

Saaran kotiin tullessa seisoi Pekka ovella vartoomassa.

— Anna anteeksi Saara, mutta olin niin utelias kuullakseni miten on onnistanut ensi päivänä, — sanoi hän.

— Oh, oikein hyvin, — vastasi Saara. Pekka katsoi häntä kasvoihin.

— Oletko hyvin väsyksissä?

— Olen niin väsynyt.

Katsos, alku aina hankalaa, En koskaan unohda väsymystäni alkaessani työtäni. Monet päivät oli senlainen särky jäsenissä, kuin olisin irlantilaisen mäsäksi pieksemänä. Mutta sittemmin tottuu, katsos ja tulee karaistuksi. Tule nyt, niin syömme yhdessä oivan pihvipaistin; sinä tarvitset voimakasta ruokaa, minä tiedän paikan, josta saamme hyvän illallisen viidellätoista centillä.

— En voi, en tänään Pekka, kiitos ystävyydestäsi! Voin jo pahoin ajatellessanikin ruokaa.

— Minä kyllä tunnen tuon — vastasi Pekka — mutta, katsos, ruokaa sinä juuri tarvitset.

— Ei, ei, jätä minut; en tarvitse muuta kuin lepoa.

Saara sanoi hyvää yötä ja meni asuntoonsa. Pekka jäi ovelle seisomaan ja pudisti päätään. Saaran päästyä huoneesensa heittäytyi hän vuoteelle riisuuntumatta, ei huolinut peseytyäkään. Hän ummisti silmänsä, tuntui niin suloiselta oikaista jäseniä ja levätä selkää. Tätä vartenko hän siis oli tullut? Jos joka päivä tulisi samanlaiseksi, ei hän kauan kestäisi. Mutta sai luottaa Pekan kokemukseen. Ehkä kylläkin karastuisi, sekä ruumiillisesti, että henkisesti, tylsistyisi ja kyllästyisi kaikkeen parempaan — tulisi oikeaksi työkoneeksi. Herra Jumala, minlainen tulevaisuus! Hän oli liian väsynyt itkeäksensäkin; muuten tuntui kuin voisi itkeä hillittömästi. Kaikki pyöri ajatuksissa, selvittämättömässä sekamelskassa. Vanhat muistotkin yrittivät uudistua, vaan ei hän niitäkään voinut ajatella, ne kulkivat vaan ohi uhkaavina kuvina! Ei hän voinut nousta ja käydä vesisäiliölle eteiseen. Jospa vaan saisi lasillisen raitista vettä! Voi! jos saisi näin nukkua ja kuolla!… Itaalia… palmut… Monte Pineio… Rooman kirkot… valhetta, kauhistuttavaa valhetta kaikki. Ei senlaista maailmaa löytynytkään, ja jos löytyikin, niin ei sitä hänelle kumminkaan ollut. Elämä oli hänelle helvetti ja sinä kait se pysyisikin. Olihan hänellä nyt tuo ikävöitty vapaus. Niin, vapaus orjuuteen, kärsimyksiin, nälkään ja kuolemaan, jos kävisi liian raskaaksi. Ja kumminkin valitsi hän tämän, ennen kuin palata hänen luoksensa… "Ja nyt rakkaat sanankuulijani, pyydän teitä rukouksiinne yhdistämään…" Oh! Sitä oli hän uskaltanut! Ei, tuhat kertaa ennemmin kuolla nälkään! … Saaran pää vaipui tyynylle ja uupuneena nukkui hän.

Kello oli jo kuusi, kun hän heräsi seuraavana aamuna. Voi! kello 6.15 piti työn alkaman ja hänellä oli pitkä matka. Hän yritti nousta vuoteeltaan.

Hän huudahti, sillä koski niin kauheasti kangistuneihin jäseniin. Hän ponnisti voimiansa ja nousi, peseytyi ja kampasi tukkansa, teki itsellensä muutaman voileivän, joi vettä ja lähti kidutuspaikalle. Sama surina, sama vastenmielinen haju, sama kuumeinen kiire, kuin edellisenäkin päivänä; ja tätä täytyi kestää saadaksensa itsellensä leipäpalan ja ansaitaksensa työjuhtain voudin taskuihin lukemattomia taalereja.

Sinä päivänä tutustui Saara useampaan toveriinsa. Useammat olivat vastatulleita, saman ilmoituksen johdosta, kuin Saarakin. He olivat työskennelleet ennen toisissa paikoissa ja heidän kuvauksensa niistä olivat yhtä surkeita. Kolmekymmentä centtiä oli korkein päiväpalkka; kuinka voi sillä, saada asunnon, vaatteita, kenkiä ja ruokaa? Ne jotka asuivat vanhempiensa, luona tulivat jotakuinkin toimeen, mutta kuinka monta oli niitä? Useammassa paikassa tutkittiin illoin taskutkin, jos oli varastettu tilkkuja, lankaa tai nappeja.

Saara oli päättänyt kestää koko viikon, nähdäksensä kuinka paljon ansaitsi.

Viime päivät kuluivatkin jo huokeammin, hän valmisti jo neljä paria päivässä housuja. Sykkivin sydämmin odotti hän lauantaina palkan saantiaan. Maksettiin vuorotellen, kukin näytti lippunsa, jonka oli saanut työhön tullessaan. Jos ken oli lippunsa kadottanut, jäi hän palkatta.

— N:o 27… katsotaanpa… Kahdessa päivässä neulonut 3 paria housuja à 5 centtiä se tekee 30 centtiä; viisi päivää 4 paria; tekee yhteensä 1:30.

— Mitenkä sanoitte? — huudahti Saara. — Koko viikkosenko palkka ei olisi muuta kuin yksi dollari ja kolmekymmentä centtiä?

— Ei teitä siihen kukaan pakoita, — vastasi rahastonhoitaja välinpitämättömästi — höyrystä ja koneen kulumisesta menee 20 centtiä, jäävedestä 2 centtiä, 25 centtiä sakkoa 1/2 tunnin myöhästymisestä ja… kas, teilläpä on suuri sakkoluettelo… tekee yhteensä… Jäätte yhtiölle velkaa 15 centtiä.

Ympäristöstä kuului armoton tai katkera naurun tirskutus. Ei Saara vielä ymmärtänyt kaikkia.

— Onko tarkoituksenne jättää minut palkatta koko viikkoisesta rasituksesta? — kysyi hän kyynelsilmin.

— Noudattakaa laitoksen sääntöjä… Neulokaa useampia pareja päivässä… No, saamme kait antaa velan anteeksi… Seuraava, N:o 28!

Saara tungettiin oheen. Sydän tykki ja silmät säihkyivät kiukusta. Hän katseli ympärilleen, ei missään osaa-ottavaisuutta, kukin ajatteli omaa ansiotansa ja riittäisikö se onnellisesti kaikkia tarpeita peittämään. Hän kääri huivin ympärilleen ja lähti. Tälläkö tavalla siis nuo ihmiset rikastuivatkin ryöstämällä, varustamalla ja pettämällä tulokas raukkoja, jotka eivät tunteneet heidän juoniansa ja etsivät heiltä työtä. Syy miksikä useammat olivat niin terveen näköisiä oli siinä, etteivät he viipyneet siellä viikkoa kauemmin. Ja tänlaista tapahtui niin kutsutussa kristillisessä seurakunnassa ja lain turvissa. Hän kertoi kaikki Pekalle, joka suuttumuksesta tykkänään raivostui. Hän tahtoi hirttää, polttaa, säpäleiksi silpoa asianomaiset.

Varhain maanantai aamulla seisoi Pekka tehtaan ovella, pyytäen päästä sisälle. Hänellä oli tärkeitä asioita tehtaan tarkastajalle. Hän osoitettiin toiseen kerrokseen. Tarkastaja tuli, kohteliaasti hymyillen hänelle, mutta Pekka astui uhkaavana hänen eteensä keskilattialle ja huusi, jotta kuului kautta koko kerroksen:

— Tiedättekö olevanne varas, ryöväri, ihmissyöjä joka imee köyhäin vaivasten viimeisen verenpisarankin, jotka antautuvat teidän juoniinne. Tiedättekö olevanne Chicagon suurin roisto, ja se on paljon se. Teidät pitäisi hirtettämän korkeimpaan puuhun, pilkkanauruksi ohikulkeville kunniallisille ihmisille…

Tarkastaja kalpeni ja soitti hätäisesti kelloa. Kaksi miestä syöksyi sisään.

— Ulos tuo mielipuoli! — huusi hän kääntyen selin ja mennen seuraavaan huoneesen.

Mutta Pekka näki, miten työmiehet kumartuivat alemma, vaihtaen keskenään salaisia katseita ja hymyilyjä ja että he itse teossa olivat suuresti kiitollisia hänelle. Nyt oli hänellä täysi työ torjuessaan miehiä päältään. Nousi ankara kahakka.

— Enpä tahtoisi olla sinun takissasi meidän Herramme tuomio-istuimen edessä, — huusi Pekka tarkastajan jälkeen. Mutta samassa viskattiin hän alas käytäviä. Ensin luuli hän säärensä taittuneen, mutta sitten huomasi hän kaikki olevan "all right." Oli vaan saanut muutamia naarmuja ja reiän päähänsä, joka vuosi ankarasti verta, mateli kaivolle ensin ja kömpi sitte kotiin. Oli sydän kumminkin kevennetty, — kosto oli suoritettu, kosto, jonka hän oli velkapää Saaralle, houkutellessaan hänet tuonne varkaan pesään. He päättivät seuraavana päivänä neuvotella Pekan asuntokumppanien kanssa, jotka ehkä tiesivät antaa neuvoja. Omat työnsä unohti Pekka tykkänään. Ensin oli Saaralle saatava vakinaista työtä.

[Tässä ja seuraavassa luvussa esitellyt työväen elämän kuvaukset perustuvat kaikki todellisuudelle. Katso: Miss Nelsonin "The slave girls of Chicago", ja Helen Campbell'in "The prisoners of Poverty".]

XXV.

Kuinka kurjat ja likaiset olivat nuo työväen asunnot!

Useammat näistä rakennuksista ovat ennen olleet komeita ja hienoja, vaikka sittemmin ovat käyneet kurjiksi rappeutuneiksi hökkeleiksi, toiset taas ovat varta vasten perustetut, tyhjiinimeäksensä nuo raukat, jotka ovat pakoitetut sieltä suojaa etsimään. Useammat näistä työväen asunnoista ovat puuhuoneuksia, monikerroksisia ja seinät niin lahonneina, että niistä voi irroittaa palan palalta.

Katot rikkinäiset, joista vesi valui asunhuoneisiin, joissa ei ole minkäänlaisia ilman puhdistuskeinoja, vaan kukin saa sitä hankkia miten parhaaksi näkee. Sairauden ja rikosten pesiä, minne ei oikeusmiehet. eikä hyväätekevät naiset rohkene astua, pelosta, etteivät pelastautuisi sieltä ehein nahoin ja missä pappeja kohtaa kiroukset, sadatukset ja pilkkanaurut. Senlaisen huoneuston ohikulkiessa on se kuin auringon paisteessa loikoileva lihava kissa. Kaikki niin tyyntä ja tyhjää, siksi että asukkaat ovat väsymättömässä taistelussa leipäpalan edestä. Mutta iltasin vilisee niitä, kuin rottia pesiinsä, silloin leimautellaan kirouksia ja vihaa uhkuvia sanoja; silloin ajatellaan murhayrityksiä, silloin liittoudutaan kapinoihin ja asetellaan salakaivoksia, jotka jonakin päivänä räjäyttävät koko kaupungin.

Tänlaiseen meidän vuosisatamme yhteiskuntajärjestystä vastaan taistelevaan pesään vei Pekka Saaran seuraavana aamuna. Olihan hän jo ollut siellä sinä kauhistuttavana yönä, kuin turvattomana oli harhaillut meluavassa jättiläiskaupungissa. Hän tunsi heti ympäristön. He kulkivat ahtaan pihamaan poikki missä hiljalleen virtasi mustanharmaa likavesi viemärissä, joka oli jossakin sulkeutunut, sillä vesi seisoi melkein tyyneenä. Seinän vierustalla oli rivi tynnyreitä ja rikkinäisiä laatikoita, minne oli viskattu ruuan jäännöksiä ja törkyä. Niistä leveni inhoittava löyhkä. Silloin tällöin avautui ikkuna, josta viskattiin likavesiä alas pihalle, tai pudistettiin pölyisiä matonrepaleita. Muutamia rikkinäisiä huonekaluja oli tapuloittuna kartanolle; melua kuului eräästä huoneesta ja polisi tuli sieltä ulos kantaen kehtoa sylissään erään naisen seuraamana, joka näöltään oli enemmän raivostunut paholainen, kuin ihminen, takkuisille hiuksineen ja repaleisille pukuineen, pitäen lasta käsivarrellaan.

— Sinä et ota kehtoa, kuuletkos? — kirkui hän huonolla englannin kielellä ja tarttui siihen vapaalla kädellään, taistellen polisia vastaan. — Sinä et ota kehtoa, vie vaan kaikki muu roska herrasväellesi, madeletti carnoglie, mutta, kehtoa et saa; se on pienokaiseni kehto, — ja hän alkoi itkeä ja suudella ja hyväillä kääryä käsivarrellaan.

— Rauhoitu nyt, — sanoi polisi — En minä mitään vie, puhdistan vaan huoneen hyyryläiselle, joka voi maksaa vuokransa. Sinä saat etsiä toisen onkalon madellaksesi.

Nainen vaipui ruvan ja ruhkan sekaan ja alkoi vaikeroida:

O dio mio! o madonna mia! o misero, misero… madeletti carnoglie, bestie damnasti!

— Mitä on tekeillä? — kysyi Saara lähestyen.

— Vanha juttu, vuokra maksamatta; minä olen saanut käskyn karkoittaa perheen asunnostaan — vastasi polisi kohteliaasti.

— Kuka on talon omistaja? — kysyi Pekka — En ole sitä koskaan kuullut, vaikka itsekin asun täällä.

— "Pyhä kolminaisuus" — vastasi polisi vakavasti.

Pekka purskahti nauruun.

— Ja "pyhä kolminaisuus" karkoittaa naisia ja lapsia asunnostaan muutaman kurjan kolikon vuoksi?

— Kuinka suuri summa on kysymyksessä? — kysyi Saara tarttuen kukkaroonsa.

— Vaan kaksi dollaria — vastasi polisi.

— Ja kahden dollarin vuoksi alistautuu varakas kirkko moiseen halpamaisuuteen, — sanoi Pekka. — Tässä näet, Saara, minlaisia he ovat.

— Asiatoimissa ja yrityksissä ei senlaiset tule kysymykseen, sanoi polisi. — Kirkko ei niitä hoida, vaan asioitsija kokoo vuokrat.

Saara ei puhunut mitään. Hän otti kaksi dollaria kukkarostaan ja antoi polisille.

— Ja nyt toimitatte huonekalut paikoilleen uudestaan!

Polisi nosti kohteliaasti kypäriään ja alkoi laahata sisään rikkinäisiä huonekaluja. Nainen oli koko ajan vaikeroiden puristanut lasta rintaansa vastaan. Äkkiä tajusi hän mitä oli tapahtunut. Viljavina vuosivat kyynelet ja hän heittäytyi polvilleen Saaran jalkoihin, tarttuen hänen käteensä, suuteli hän sitä kunnioituksella, huudahtaen:

— O, bellissima signora! Dio te benedice! Antonio, proveretto Antonio… e bono… on hyvä, mutta juo, juo signora. Tuli päihtyneenä yöllä kotio signora… nukkuu lattialla… eikä herää. Antonio e bono, signora, ansaitsee paljon rahaa, möi bananeja; appelsiineja ja pähkinöitä, mutta sitten tuli polisi, otti rahat ja sanoi Antonion täytyvän saada licenseä… Antoniolla ei ole licenseä… ei rahaa licenseen… silloin alkoi Antonio juoda ja minä pesemään lattioita… sitte sairastui Baby; minun täytyi jäädä Babyn luo, ei mistään kahta taaleria vuokraan… ja Antonio oli päihtynyt. Maledetta America… Jumala siunatkoon sinua ja omaisiasi!

Saara kiiruhti pois; moinen alku ei aavistanut hyvää. He astuivat suureen eteiseen, joista pääportaat johtivat ylös, siellä löyhkäsi sama ummehtunut ilma. Portaita valaisi suuri ikkuna katossa, joka läpäisi vuosikymmenien pölyn takia vaan harvoja valonsäteitä. Sitä ei ollut milloinkaan puhdistettu, sadevesi vaan virutellut. Muutamat ruudut olivat särkyneet, reikiin oli pistelty repaleita.

— Menkäämme ensin akan luoksi, joka lainasi minulle lautasia ja kuppeja, silloin kun ensi kerran olit täällä, — sanoi Pekka. — Hänellä on hauskan näköistä asunnossaan, itse hän on hyvänlaitainen ja ystävällinen, elä välitä siitä, että hän kuulee huonosti ja on uudestaan tullut melkein lapseksi.

Pekka naputti ovelle ja astuivat sitte sisään. Huone oli kadulle päin. Puhtaat, valkeat verhot riippuivat ikkunoissa, kukkia vanhoissa astioissa oli ikkunalaudalla. Vuode valkoisine peitteilleen oli yhdessä nurkassa, keskilattialla petsattu pöytä neljän tuolin ympäröimänä, niiden joukossa keinutuolikin. Pöydällä oli kahvikannu ja ruuan jäännöksiä. Eukko istui keinutuolissa. Silmälasit nenällä kutoen sukkaa.

— Hyvää päivää äitiseni, — sanoi Pekka ja ojensi hänelle kätensä. —
Onko Lizzie kotona?

Vanhus katseli silmälasiensa ylitse.

— Kas vain, Pekka! — sanoi hän. — Ja teillähän on vieraitakin muassanne?

— Eräs tuttavani maalta, joka on työnhaussa kaupungissa, aikomuksemme oli kysyä Lizzieltä eikö siellä olisi jotain, missä hänkin työskentelee.

— Niin, niin, Lizzie läksi juuri ulos, mutta tulee pian takaisin; tehkää hyvin ja istukaa siksi. Niin, niin, ei meillä aina ole näin hienoa ollut; on meilläkin ollut puutetta, onpa niinkin.

Pekka kuiskasi Saaralle:

— Nyt huomaan hänen tulleen hyvään alkuun, minä menen huoneeseeni nyt, niin saatte Lizzien kanssa puhua vapaammin. — Minä menen ulos hetkiseksi, tulen pian takaisin, — huusi hän mummon korvaan.

Eukko nyökkäsi päätään ja Pekka lähti.

— Niin, niin olen minäkin kokenut yhtä ja toista — jatkoi eukko nähtävästi mielissään saatuaan puhekumppanin.

— Ensin asuimme Tennesseessä ja sotavuonna menetimme kaiken tavaramme. Sitten muutimme tänne, mutta ei mikään onnistanut; mieheni sairastui ja kuoli, Lizzie oli silloin viisitoistavuotias, mutta työhön hänen täytyi ansaitaksensa leipäpalan.

Sittemmin on käynyt, niinkuin voi toivoakin. Hän on työskennellyt paitatehtaassa, kenkätehtaassa, räätiverstaassa, mutta sai aina pieniä palkkoja ja tuli kalpeaksi ja sairaaksi. Luulin jo hänenkin kadottavani. Väliin oli ruokaa, väliin kärsittiin nälkää, toisinaan makasi hän viikkokausia sairaana, pikku raukkani, silloin ei ollut mitään tuloja. Mutta nyt on hän, Jumalan kiitos virkistynyt, on pulska kuin terveys itse, muutenkin on kaikki nyt hyvin, ei mitään puutetta.

— Missä työssä hän nykyään on sitte? — kysyi Saara.

— Niin, en minä oikeastaan tiedä; suuremmaksi osaksi on se yötyötä, monestikin tulee hän kotiin vasta aamusella. Nyt sanoo hän saaneensa ystävän, joka on hänelle niin hyvä. Niin, Jumala heitä molempia siunatkoon! Hän on kelpo tyttö. Raskasta on köyhyys sille, joka on nähnyt parempia päiviä, Mutta kunhan lapset ovat siivoja ja kulkevat Jumalan teillä, on se lohdutuksena puutteessakin.

Oven avautuminen keskeytti, puheen ja Lizzie astui sisään. Hän oli komea tyttö, muhkea varreltaan ja soma ryhti. Silmät tumman ruskeat, huulet punaiset ja täyteläät, nenä karkea, jonka pieni taipumus ylä-ilmoille lisäsi kasvojen ynseätä ilmausta. Poskipäät hieman ulkonevat, iho lämpimän ja vähän kellervän näköinen. Muotihatun alta näkyi kiharoittu tukka veikistelevänä esiin pistäytyvän. Puku oli aistikas, jos kohta ei kallis: hänellä oli hansikkaat ja päivänvarjostin. Ei hän työntekijältä näyttänyt. Hän loi hämmästyvän katseen Saaraan ja katsoi kysyvästi äitiä.

— Täällä on eräs Pekan tuttavista, joka haluaisi työtä samassa paikassa, kun sinäkin olet — sanoi äiti.

Saara kuuli katkeran naurunpurskahduksen ja huomasi Lizzien punastuvan äkkiä mennessään vaatesäiliön luo riisumaan hattua ja hansikoitaan.

— Kyllä hänet silloin on neuvottu oikeaan paikkaan — mutisi hän.

— Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos antaisitte minulle jonkin hyvän neuvon, sillä olen aivan vieras kaupungissa ja äitinne kertoi teillä olevan hyvää työtä, — sanoi Saara vaatimattomasti.

Lizzie kävi tulipunaiseksi ja silmissä välähteli tuli.

— Vai niin hän sanoi, — mutisi hän järjestellen tukkaansa kuvastimen edessä. — Helpostihan voitte ottaa tämän viran.

Saara katsoi häntä hämmästyneenä. Ei hän ymmärtänyt.

Lizzie asettui hänen eteensä ja kysyi äreästi:

— Mitä te oikeastaan tahdotte? Miksi tunkeuduttu huoneeseni? Tuletteko vakoilemaan minua?

Saara säikähtyi.

— Vakuutan kääntyneeni teidän puoleenne puutteen takia — sanoi hän.

— No, jos tahdotte tietää minun työni, niin sanon sen kernaasti. Sama työ on kyllä teillekin avoinna: myökää itsenne!

— Myödä itseni, — toisti Saara. — Mitä te tarkoitatte?

— Tarkoitan, että se on ainoa joka kannattaa täällä Chicagossa, — vastasi Lizzie. — Kuudentoista tunnin ahkerasta työstä saa huonon palkan, mutta naisellinen kauneus palkitaan runsaasti.

Saara tuli hehkuvan punaiseksi ja tunsi ruumiinsa vapisevan. Minne hän oikeastaan oli tullut? Ei koskaan ollut tänlaista kuullut, ei koskaan senlaista lukenut, mutta mieleensä kuvastui isojen kaupunkien paheiden ja siivottomuuden kurjuus, Falkin kertomusten mukaan.

— Te punastutte kauhusta ja häpeästä. Olette itse kait pyhimys, sisar jollekin senlaiselle, joka päivällä ajaa komeissa vaunuissaan mahtavana ohitsemme, jotta lika pyöristä räiskyy päällemme, mutta iltaisin kernaastikin viihtyy seurassamme, sill'aikaa kun vaimonsa luulevat heidän istuvan tärkeissä kokouksissa ja valtion ja yhteiskunnan asioita hoitamassa. Ho, ho, ho, ho! — Lizzie nauroi kauheasti. — Oh, minä vihaan heitä! — jatkoi hän puistaen nyrkkiään — Jos tietäisitte kuinka he meille puhuvat, ja sitä täytyy kärsiä.

— Lizzie vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. — Katsokaa, hauskaa se ei ole? Mitä sitte on tehtävää?

Toivoton epäilys täytti Lizzien huudahduksen. Se viilsi Saaran sydäntä. Hän istui kuin kivettyneenä katsellen Lizzie'ä ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Ettekö luule minun koittaneen elättää itseäni rehellisesti? jatkoi Lizzie, — mutta se ei käy, se ei käy. Olen tehnyt työtä, niin että nahka on sormista irtautunut; olen ommellut yökaudet, kunnes olen uupuneena nukkunut paikalleni; olen istunut tehtaalla kuumeesta vapisevana ja yskinyt niin, että sydän on ollut rinnassa haljeta, vaan ansaitakseni päiväpalkkani. Mutta se ei käynyt. Jos on päivän kipeä, velkaantuu heti; lääkärikin on maksettava; ja sitten kunnekaan kykenemättömänä eroitetaan paikastaan.

Hän pysähtyi hengittääksensä ja jatkoi sitten:

— Jos olisin yksin, olisin kernaasti nähnyt nälkää ja viimein kuollut, sairaalaan, mutta hän tuossa — Lizzie osoitti äitiä — en voinut nähdä hänen kärsivän vilua ja nälkää, hänen, joka on nähnyt parempiakin päiviä, ei, sitä en voinut kestää. Minä mietin pitkinä öinä kun kuume esti minut nukkumasta, mietin kaikkia mahdollisia, mutta kaikki tiet olivat minulle suljetut paitsi yksi. Minä valitsin sen, Jumala minua armahtakoon! Äiti raukkani, hän ei sitä tiedä, hän luulee tyttärensä rehelliseksi ja kunnialliseksi. Jumala häntä suojelkoon totuutta tuntemastakaan!

Lizzie puhkesi uudestaan kiihkeään itkuun. Saara nousi ja vastustamattoman voiman vaikutuksesta heittäytyi hän Lizzien eteen polvilleen ja painoi päänsä hänen syliinsä. Olihan hänkin tullut myydyksi miehelle, jota hän nyt kammosi. Lizzie silitti molemmilla käsillään hänen päätänsä:

— Sinä et halveksi minua, et käännä selkääsi minulle! Kiitos, kiitos!

Hän kumartui suutelemaan Saaraa otsalle. Sitten hän hämmästyi tekoaan kauhistuneena.

— Anna anteeksi! — sanoi hän — Suo anteeksi! Ja… elä puhu mitään!

Saara meni hiljaa ulos. Kun Pekka tuli, löysi hän Saaran istumassa rappusilla silmät itkusta punaisina.

XXVI.

Etkö saanut mitään neuvoa kysyi Pekka viattomasti.

Saara pudisti päätään. Pekka katsoi häneen.

— Oletko sairas, Saara? Lähdemmekö kotiin? kysyi hän.

— Ei, voin vallan hyvin… Mennään vaan edemmäs.

— Silloin on paras mennä ylös kappaompelijattarien luo; ne ovat kumminkin kotona, — sanoi Pekka.

He menivät ylös käytäviä ja pitkän eteisen läpi. Pekka noputti ovelle. Kuului heikko: "astukaa sisään!" He astuivat huoneesen, joka oli noin 10 jalan suuruinen kultakin sivulta. Katto oli matala ja aleni vielä ikkunaan päin. Keskilattialla oli suuri pöytä, johon ompelukoneet olivat kiinnitetyt. Pöydän ympärillä istui kuusi naista ommellen, kuin jos henki olisi ollut kysymyksessä. Lattialla oli suurissa kasoissa sekä valmiita että puolivalmiita kappoja, joiden välissä lattialla istui kaksi, noin kahdeksan ja kuuden-vuotista tyttöä, jotka ratkoivat harsouslankoja valmiista vaatteista.

Eräässä loukossa oli vuode, jossa lepäsi kalpea, laiha olento, niin hiljaa, kuin kuollut. Korahteleva hengitys oli ainoa elonmerkki. Etäämpänä vuoteesta, niin kaukana ettei sairas siihen itse ylettynyt oli lääkepullo-pöytä. Ilma huoneessa oli niin ummehtunut, että Saara ehdottomasti vetäytyi askelen taaksepäin. Naiset olivat sairaan näköisiä. Kasvoissa ilmaantui väsynyt, elämään kyllästynyt piirre; olkapäät olivat, eteenpäin taivuksissa, rinta vaipunut sisälle, hiukset vanuksissa. Kädet liikkuivat, kuin näkymättömän voiman vaikutuksesta. Koneiden surina tukahutti kaiken keskustelun, ja silmät seurasivat työtä, ikäänkuin ei maailmassa muuta olisikaan kuin kappoja ja ompelua. Ompelijat rasvatäpläisine pukuineen muodostivat omituisen vastakohdan hienoille silkkivuorisille kapoille, kärpän tai pensylvaani nahan koristamme reunuksineen. Noin 30-75 dollariin kappale. Saara huomasi, että muutamat hienommista kapoista olivat asetetut sairaalle peitteeksi.

Naiset nostivat päätänsä oven avautuessa, mutta heti kävi katse taas työhön ja kädet liikkuivat yhtä kuumeisella kiireellä.

— Hyvää huomenta! — sanoi Pekka sisäänastuessaan. — Aina yhtä ahkerina!

Ei mitään vastausta. Ei kukaan käskenyt heidän istua ja koneet surisivat samalla kiivaudella.

— Täällä on eräs, joka haluaisi työtä — jatkoi hän säikähtymättä. —
Olisiko teillä jotain senlaista, joka kannattaisi.

Pitkä äänettömyys.

— Joka kannattaisi? — vastasi vihdoinkin lähinnä istuva työstään taukoamatta. — Silloin on paras kääntyä heti toisaalle.

— Mutta ansaitsettehan elatuksenne kumminkin ja ehkä vähän päällekin, — sanoi Pekka.

— Viisikymmentä centtiä päivässä; onko se sinusta tarpeeksi kuudentoista tunnin työstä? Hän joka on taitamatoin saisi tuskin kahtakymmentäviittä.

Saara kumartui tarkastamaan erästä takkia. Kuinka keveä ja hieno se oli! Saaralle tuli halu koittaa sitä. Voi ne, joilla oli varaa, näitä ostaa, eivät ymmärtäneet, että joka piste ompeluksessa, oli särkynyt sirpale ihmiselämää!

— Kuka näitä takkeja kaupitsee - kysyi Saara.

— Sitä emme tiedä. Ompelemme juutalaiselle, joku tuo meille kankaat ja maksaa palkan kappaleluvulta. Hän taas tekee työtä jonkun toisen palveluksessa ja se taas vuorostansa on myöskin toisen työssä. Löytyy niin monta välittäjää, jotka ansaitsevat meidän työstämme, että itsellemme ei jää mitään voittoa.

— Mutta niiksi ette työskentele tehtaissa? — kysyi Saara. —
Siellähän saa ainakin huoneen ja lämpimän ja höyryn ilmaiseksi.

— Miksi emme? — jatkoi sama, joka tähänkin asti oli puhunut. — Siksi että varakkaat ansaitsevat enemmän säästäessään huoneen vuokran, lämmön ja höyryn. He ovat keksineet, että me yhtä hyvin voimme työskennellä kotona jolloin saamme itse hankkia kustannukset. He keinottelevat miten vaan enemmän ansaitsisivat meidän kauttamme; meillä on muka liian suuret tulot, — lisäsi hän katkerasti.

— Itse pitää meidän hankkia langat ja maksaa niistä juutalaiselle kaksinkertaiset hinnat — sanoi eräs toinen. — Muuten emme saa häneltä työtä ollenkaan.

— Mutta sittepä me hankimmekin heidän hienoille naisillensa keuhkotaudit, — sanoi kolmas nauraen ja katseli sairaan vuoteella lepääviä takkeja. — Itse käytämme niitä ennen kuin rikkaat ne saavat ja tarttumus ei lähde niinkään helpolla.

Toisetkin nauroivat tätä ajatellessaan. Saaraa kauhistutti. Nyt vasta huomasi hän että laattialla istuvat lapset katselivat häntä suurin silmin.

— Kenenkä ovat nämä lapset? — kysyi hän.

— Minun, — vastasi vanhin kumealla äänellä. Hän oli tähän asti vaijennut.

— Mutta eikö olisi lapsille parempi leikkiä ulkona kartanolla? — kysyi Saara.

— Parempi? — jatkoi sama kumea ääni. — Me emme kysy mikä olisi parempi. Ne joilla on vara lähettäkööt lapsensa yleisiin puutarhoihin ja muihin semmoisiin. Meidän köyhien pitää panna heidät työhön heti kun kynnelle kykenevät.

Saara ajatteli ehdottomasti omaa lapsuuttaan. Sekin oli ollut ikävä ja ilotoin muihin lapsiin verraton, mutta mitä se oli tämän rinnalla? Hän näki itsensä istumassa puutarhassa sylissään lakanaan kääritty porsas, hän muisti puun linnunpesineen ja kirjat. Hän oli kumminkin ollut onnellinen silloin.

— Ellei mieheni olisi heittäytynyt alas telineiltä ja siinä kuollut, niin emme täällä istuisi ja riutuisi rasituksesta, — jatkoi leski. — Olisi edes toiminut niin, että olisimme saaneet vahingon korvausta, mutta kas, sen hän jätti tekemättä.

Niin kauhea kuin asia olikin ei Saara voinut olla hymyilemättä. Ajatus, että miehen piti pudota kuoliaaksi juuri siten kuin vaimo olisi tahtonut, jos hän kerran ollenkaan putosi kuoliaaksi — tuntui Saarasta naurettavan hullunkuriselta.

— Paras on tyytyä Jumalan tahtoon — sanoi Saara.

Lesken kasvot muuttuivat uhkamielisiksi.

— Meille köyhille ei tarvitse puhua senlaista — sanoi hän äkäisesti. — Olemme saaneet tarpeemme siitä. Jumala? Sanokaappa mitä hyvää hän meille tekee? Me näemme nälkää, kärsimme vilua ja näännymme rasituksesta, toisten syödessä ja juodessa sekä silkkityynyillä ojennellessa. Antaa varakkaiden vaan pitää Jumalansa; meillä ei ole varaa senlaiseen ylellisyyteen.

Saara tahtoi vastata, mutta vaimo keskeytti hänet.

— Jos te joudutte orjastelemaan meidän tavoin, niin saatte nähdä minne hurskautenne katoo. Lihavat papit tulevat meille silloin tällöin sanomaan, että tulevassa elämässä saamme palkan rasituksestamme, mutta olisi paljon parempi, jos Herramme soisi meille täällä maanpäällä muutakin elääksemme, kuin teetä ja korppuja.

Saaraa peloitti nämät pakanalliset sanat; mutta ei hän voinut vastustaa, kielensä oli aivan taipumattomana.

— Ettekö voi sitte tehdä jotain muuta, mikä kannattaisi paremmin? — sanoi, hän vihdoinkin.

— Sitä me kyllä voisimme — vastasi leski. — Löytyy todellakin monta, jotka elättävät itseänsä mukavammin, on meilläkin ollut tarjomuksia, mutta aikomuksemme on pysyä kunniallisina, niin kauan kuin henki meissä säilyy.

— Siinä saa pysyä, mihin kerran on harjaantunut, jos se sitte kannattaa tai ei, — sanoi eräs toinen.

— Eikä ole niinkään helppoa päästä täältä — sanoi kolmas, luoden silmäyksen sairaaseen.

Samassa kuului useampia kimeitä vihellyksiä tehtaista. Kello oli kaksitoista ja päivällisloma alkoi. Ompelijattaret viskasivat työnsä oheen ja syöksyivät paikoiltaan, haukotellen ja ojennellen ruumistaan. Sitten kävivät eteiseen vesisäiliölle viruttelemassa kasvoistaan paksuinta pölyä, ennen kuin alkoivat ahmia teetään ja kuivia korppujaan.

Sairas, joka tähän asti oli maannut, kuin puolikuolleena, aukaisi äkkiä silmänsä. Ne loistivat, kostean kiiltoisina, kuten keuhkotautisten tavallisesti. Valittaen yritti hän kohottautua vuoteelta ja kuroittaa pöydälle, missä lääkepullot olivat.

— Antakaa minulle tuo pullo, pian! pian! — huusi hän Saaralle epätoivoisella äänellä.

Saara tarttui äkkiä pulloon. Nimilapulla luki hän: opiumia, sen alla oli pääkallo ja pari, luisia käsivarsia ristissä ja selvitykseksi näille kuville oli allekirjoitettu: "Myrkkyä". Saara tuijotti hämmästyneenä sairasta, joka hapuili pulloa.

— Sehän on myrkkyä, — sanoi Saara.

— Niin, niin, siksipä sitä juuri tahdonkin. Täällä makaan rasitukseksi heille. He ansaitsevat tuskin elatuksen itselleen ja sitten täytyy minun… antakaa se minulle!… En minä kumminkaan parane… vihdoin myyvät he itsensä maksaaksensa lääkkeeni… ovat jo puhuneet siitä… täällä makaan ja kuulen kaikki, vaan en voi puhua mitään.

Hän kuvaili ompelijattarien tulevan takaisin ja ojensi kätensä suonenvedon tapaisesti.

— Kiiruhda! Anna se tänne… etkö kuule! Oh, Jumala minua auttakoon!
— Tapa minut!

Hän vaipui vuoteelle ummistaen silmänsä; rinta aaltoili äsköisestä rasituksesta. Saara piti vielä pulloa vapisevassa kädessään. Hän laski sen hiljaa pöydälle ja valmistautui lähtemään. Tämä kurjuus oli tukahuttavaa. Pikku tytöt olivat nukahtaneet kappakasalle. Teen juotua alkoivat koneet uudestaan surista.

Saara sanoi jäähyväisiä ja kiiruhti ulos. Pekka seurasi häntä.

— Ei näy onnistuvan tänään, Saara, — sanoi hän. — Mutta elkäämme kadottako rohkeutta. Täällä asuu muutamia, jotka työskentelevät "Marshal Field & kumpp.'illa". Se on hyvä paikka, mutta he eivät ole kotosalla nyt; tulevat puoli seitsemän ajoissa, niin kuulustelen heiltä. Ei ole suuria toiveita sinne pääsemisestä, siellä kun aina on liiaksi pyrkijöitä. — Kas tästä mennään irlantilaisen Pat'in luoksi. Hän on kummallisin mies maailmassa. Hän oli osallisena suuressa työlakossa Armour & kumpp:n teurastuslaitosta vastaan. Mutta laitos onnistui saamaan heti täyden väestön sijaan — katsos se on juuri haittana meidän työlakoillemme. Useammat vanhoistakin työntekijöistä otettiin sitten armosta takaisin vanhoilla ehdoilla, mutta Pat oli liian ylpeä, eikä häntä olisi otettukaan uudestaan, sillä hän oli lakon alkuunpanija. — Käymmekö tervehtimään häntä.

Ei Saara vastannut. Mielen valloitti kaikki näkemänsä ja kuulemansa;
koneellisesti seurasi hän Pekkaa, joka kiipesi ylös kapeata porrasta.
Ullakkohuoneen ovelle tultuansa löi Pekka ovelle; miesääni vastasi: —
Astukaa sisään.

Pat oli siis kotona. He astuivat kyökkiin, joka sai valonsa likaisesta akkunaruudusta katon rajalla. Huone oli lautaseinällä jaettu kahtia, toinen puoli teki asuinhuoneen virkaa, lattianrajassa oli pari pientä luukkua, joista oli laaja näköala yli Chicagon kattojen ja savupiippujen. Molemmat huoneet olivat melkein tyhjinä. Kaksi vuodetta, toinen kyhätty seinän kanssa yhden suuntaisesti asetetusta pöydästä, jonka nojalle toinen pöytä oli asetettu poikkipuolin, muodostivat koko kaluston. Vuoteessa makasi pieni kapalolapsi ja nelivuotias tyttö. Kyökissä pesi kaunis mustatukkainen nuori nainen lasten vaatteita. Vuoteen laidalla istui Pat tupakoiden. Hänellä oli tuo irlantilaisille omituinen kiherä, punaisen kellervä tukka, teirenpilkkuja kasvoissa ja pystynenä, sekä veitikkamaiset silmät.

Vai olet sinä kotosalla, Pat; — sanoi Pekka sisään astuessaan.

— No, etkö tiedä että Armour & kumppani ovat laskeneet minut lomalle? — vastasi Pat. Saaran nähtyään veti hän piipun suustansa ja nousi vuoteelta. — Uusi hempukkako, Pekka?

— Niin onnellisesti ei ole asianlaita, — aikoi Pekka sanoa, mutta hillitsi itsensä vastaten: Eräs tuttava maalta, joka etsii työtä.

— Hän tekee oikein tullessaan minun luokseni; minulla on paljon poisantamista… Bridget… tuoli neidille!… Anteeksi, ei ole muita kuin yksi. Työtäkö? Tässä neidin sopiikin istua vuoteen laidalla ja katsella rikasten ohitseajelemista. Onhan se aina jotain, vaikkei juuri erittäin ravitsevaa.

— Etkö vieläkään ole onnistunut saamaan työtä, Pat? — kysyi Pekka istuutuen tyhjälle saippualaatikolle.

— Olen kyllä saanut joukon lupauksia, paha vaan etteivät lupaukset ole pitäneet paikkaansa, — vastasi Pat. — Lupasivat minulle poliisin paikan; kuten tiedät ovat irlantilaiset hyvässä huudossa miehen niskaan ryhtymisestä; mutta sitten huomasivat että parempi olisi vangita minut itse, kuin päästää minut muita vangitsemaan; itsekin aattelin, että ensi tehtäväkseni tulisi köyttää sinut ja sitte järjestään koko arkin asukkaat, ja jätin koko poliisin puuhan. Sitten lupasivat, että saisin kaitsea sikoja, mutta kuultuansa minun olleen työlakon johtajana Armour ja Kumppania vastaan, ajattelivat varmaan, että siat vuorostansa nostaisivat kapinan minua vastaan; sekin toimi luisti siis käsistäni. Viimein piti minusta tulla hienolle herralle kuski, mutta kuultuansa minun puhuvan työväen kokouksissa, ajatteli hän varmaankin, että panisin dynamiittia vuoteensa alle ja siihen jäi sitte sekin puuha.