Saara: Romaani

— Mutta mitä nyt aijot sitte, Pat?

— Ei suinkaan tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, eikö totta Bridget?

Bridget ja Saara olivat keskustelleet ahkeraan, niin ettei hän kuullut
Pat'in puhetta.

— Mikä on totta? — kysyi Bridget,

— Että koko perheellä on aikomus matkustaa, Bridget punastui; ummisti silmänsä, väristys vapisutti hänen ruumistansa nojautuessaan seinään.

— Elä puhu tuolla tavoin — sanoi hän vakavasti.

— Minnekkä aijotte matkustaa? — kysyi Saara.

— Ainoaa tietä, joka meille on avoinna, ylös tuon reijän kautta ja sitte etäämmäs kultapilviin asti — vastasi Pat osoittaen ylöspäin. — Mutta komeat jäähyväiskekkerit ensin, vanha veikkoseni — huusi hän ja löi Pekkaa polvelle, niin että tämä huudahti. — Sampanjaa ja hienoja ruokalajeja, kuten sopiikin niille, jotka elävät korkeuksissa, Armour ja Kumppani kustantaisivat varmaan kestit, jos sen tietäisivät.

Pat nauroi kummallisesti, se ehkä muistutti itkua.

— Etkä sinä siis tiedä hänelle tuossa mitään työtä? — kysyi Pekka.

— Matkustakoon samaa tietä — vastasi Pekka.

— Matkustaa? Puhut niin paljon matkustamisesta, mutta kuka herran nimessä kyydit kustantaa!

— Sen tekee kyllä Smith & Wesson [tunnettu yhtiö, joka valmistelee revolvereja] — jatkoi Pat, tyynesti.

— Yhdellä dollarilla pääsee kauemmas kuin maailman ympäri.

— Elä lörpöttele, — Pat — sanoi Pekka tehden lähtöä.

Saara seurasi esimerkkiä ja jätti hyvästi Bridgetille. Pat seurasi heitä eteiseen.

— Tulette siis jäähyväiskemuihin? — huusi hän heidän jälkeensä.

— Huonosti, huonosti käy tänään, Saara — sanoi Pekka huoaten. — Mutta elä välitä siitä, iltapuolella kyllä keksin sinulle jotakin. Nyt menemme hankkimaan itsellemme kelpo paistin ja lasillisen olutta. Minä tarjoon — sanoi Pekka ylpeästi hymyillen.

— Teet niin paljon hyväkseni — sanoi Saara hajamielisenä. — Mene sinä vaan työhösi ja anna minun niittää sitä mitä olen kylvänyt.

— Katsos, tämä on vallan huviksi minulle, päivä sinne tai tänne, ei merkitse mitään — sanoi Pekka.

Saaran silmät täyttyivät kyynelillä ja hän ojensi kätensä Pekalle.

— Sinä olet uskollinen ystävä, — sanoi hän.

XXVII.

Saara istui jälleen yksin huoneessaan. Pekka oli kuulustelemassa hänelle työn ansiota. Saara pisti käden taskuunsa ja otti kukkaronsa esille. Hän aukasi sen… viisi dollaria… siinä kaikki… sitten hän saisi kuolla nälkään, ellei siksi saisi työtä. Nämätkin rahat olisi pitänyt lähettää takaisin miehelleen… Hän laskeutui vuoteelle lepäämään. Jos olisi voinut edes itkeäkin — korvissa vaan suhisi ja ajatukset harhailivat sekavina.

Kuinka narrimainen hän oli ollut. Syösnyt itsensä tahallisesti tähän kurjuuteen. Mutta eihän hän tätä ollut etsinyt. Italiaa… matkoja… kauneutta… kehitystä! Ja täällä istui hän Chicagon kurjimpien työjuhtien joukossa, eikä kukaan tuntenut häntä, ei kukaan voinut auttaa häntä täältä! — Nyt hän tuomittaisi, tai oikeammin oli tuominnut itsensä, orjuuteen ja unohdukseen, elämään, jota vietti moni yhtä runsaslahjainen, kyllin etevä nousemaan joukon paljoudesta, mutta joka ei koskaan, ei koskaan päämaaliaan saavuttaisi. Mikä narri hän oli ollut! Miksi oli hylännyt kotinsa? Äkkiä heräsivät muistot hiljaisesta, kauniista kodista, auringonlaskut ja ruusupensastot. Eikö tämä koti ollut kylliksi hyvä? Koti… oli kyllä… mutta Abraham Jensen. Hänen kuvansa esiintyi äkkiä niin selvänä, että Saaran veri kuohahti. Kuinka oli tuo viha syntynyt? Ei hän sitä voinut selittää, tiesi vaan että hän inhosi tuota miestä; tuntui kuin tuo olento käsittäisi itsessään koko hänen alentumisensa nöyryytyksen. Jos vaan saisi olla kotona isän ja äidin luona! Ja kumminkin… olisiko tuo elämä häntä tyydyttänyt? Ei, ei sitten enää, kun hän oli oppinut muita tuntemaan, vaikka vaan unelmissakin.

Hän ummisti silmänsä antaen toisen haavekuvan siirtyä toisen tieltä; hän oli liian väsynyt voidaksensa kiintyä edes mihinkään. Äkkiä havahti hän naputukseen ovelle. Hän kuunteli. Oliko se todellakin hänen ovelleen? Ei se Pekka ollut. Kuka se sitte oli? Hän nousi puoleksi vuoteeltaan, kuin ovi avautui ja vanha mies astui sisään. Saara tuijotti häneen, hän luuli että… Mutta äkkiä syöksyi hän vuoteelta ja heittäytyi vanhuksen kaulaan huudahtaen.

— Isä, isä!

Sitten muisti hän äkkiä juovan, joka heidät eroitti, vaipui tuolille ja purskahti valtavaan itkuun. Isä istui myöskin. Hän nojasi molemmin käsin keppiinsä ikäänkuin tuen puutteessa; silmät täyttyivät kyynelillä, huulet vapisivat, eikä hän voinut puhua sanaakaan. Katsoi vaan Saaraa taukoamatta. Vihdoin sanoi hän meikein kuiskaten:

— Vihdoinkin olen löytänyt sinut.

Saara ei nostanut päätänsä ja isä katseli häntä yhä.

— Olen ollut lähes viikon Chicagossa, — sanoi hän. — Olen hakenut ja kysellyt sinua tehtaista ja työväen asunnoista; vihdoinkin olen löytänyt sinut.

Ei Saara vastannut, vaan itku tyyntyi vähitellen.

— Ja nyt seuraat minua kotiin. Saara — jatkoi isä hiljaa.

Saara otti kätensä itkeentyneiltä silmiltään.

— En tule koskaan enään kotiin isä — sanoi hän.

Ei isä ollut tuota kuulevinansakaan, vaan jatkoi:

— Sekä äitisi, että minä olemme olleet mitä suuremmassa tuskassa puolestasi ja rukoilleet, että Jumala sinua suojelisi; ja nyt kiitän siitä, että hän on armahtanut meitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.

Nyt oli Saara aivan tyyntynyt. Hän katsoi isää, jota hän sittenkin niin sanomattomasti rakasti. Kuinka hän oli vanhentunut näinä muutamana viikkona. Eli oliko se vaan kuvittelua? Hiukset näyttivät harmaammilta, selkä köyristyneemmältä.

— Olen niin paljon rikkonut, etten voi toivoa anteeksi antamusta, — sanoi hän. — Elkää uskoko, että sen vähemmän pidän teistä, minä en voinut muuta.

— Rukoile Jumalalta anteeksiantamusta, lapseni; Häntä vastaan sinä olet rikkonut. Me olemme vaan kärsineet omista synneistämme tehdessämme lapsemme epäjumalaksemme. Olemme jo antaneet sinulle anteeksi, kotisi syli on avoinna sinulle. Ehkä kerran unohduksen päivä valkenee miehellesikin. Vielä ei se ole tapahtunut, vielä vuotaa avoin haava, vaan jos sinä nöyränä ahkeroitset tullaksesi hänen arvoiseksensa, niin ehkä hän vielä tarjoo kotisi sinulle…

Kauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä Saaran säkenöivät silmät sattuivat häneen.

— Elä mainitse häntä, — sanoi Saara koettaen hillitä vihaansa. — Hän on minulle vastenmielinen, minä inhoon häntä; jos löytyy maailmassa ihminen, jota vihaan on se juuri hän. Sano hänelle etten milloinkaan tule takaisin, vaikka hän polvillaan sitä rukoilisi. Hän on aikonut tappaa minut; hän on murhaaja!

Isä katsoi kauhistuneena tytärtään; senlaista tulisuutta ei hän milloinkaan ollut hänessä huomannut.

— Jumala varjelkoon järkeäsi, lapseni! — huudahti hän huolestuneena.
— Eikö hän ole sinun miehesi? Eikö Jumala ole teitä yhteen liittänyt?

Saara naurahti katkerasti.

— Jumalako meitä yhteen liittänyt. Yhtä vähän kuin äitiä ja sinuakaan.

Isä katsoi häntä peljästyneenä. Saara kulki edestakaisin huoneessa ja sanat virtasivat tulvana huulilta.

— Minä en rakasta häntä, isä; en ole koskaan rakastanutkaan; et sinäkään rakasta äitiä, et ole milloinkaan rakastanutkaan, se on totuus; emmekö ole Jumalan edessä velvoitetut totuuteen? Minä olen nähnyt sinun rakastavan toista, isä; silloin näin ensikerran, että voi olla toisen kanssa naimisessa ja rakastaa toista, vaikka ei se olekkaan oikein. Se on syntiä, syntiä rakkauden lakia vastaan, sillä nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa.

Isä huokasi raskaasti. Sitten kumartui hän ja kuiskasi:

— Herra etsii isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen.

Saara näki isän tuskat ja katui sanojansa.

— Anna anteeksi, isä, mutta tuo salaisuus on painanut mieltäni monta vuotta, vaan en ole uskaltanut ilmaista sitä.

Isä istui yhä pää alas vaipunena. Vihdoin sanoi hän:

— Tahdon kertoa sinulle kaikki hänestä, Saara; ei sinun tarvitse epäillä häntä, eikä isääsi, Jumala tietää että suhteemme on aina ollut puhdas ja synnitön.

Ja isä kertoi sen minkä lukija jo tietää.

Kertomuksen kestäessä oli Saara tauonnut kävelemästä, seisoi nyt seinän nojalla ja kuunteli. Isän vaijettua laski hän kätensä ristiin ja silmiin nousi kyynelet.

— Herra Jumala, kuinka väärin olet tehnyt itsellesi, isä, kuinka väärin minulle! — huudahti hän.

Isä katseli häntä kummastuneena, Saara ymmärsi tämän sanattoman kysymyksen.

— Ajattele, miksi olisit tullut maailmassa noudattamalla kutsumustasi! Tahallasi olet leiviskäsi maahan kaivanut, tahallasi olet rikkaat lahjasi tukehuttanut ja luullut noudattavasi Jumalan tahtoa. Kuinka julmia voivat ihmiset olla itsellensäkin.

— Ihmisen onnellisuus on vastaanseisoa omia halujansa, — sanoi isä.

— Ei, se on kutsumuksensa seuraamisessa, tulla juuri siksi miksi sopii, ei miksikään muuksi. Etkö ymmärrä, että sinun olisi pitänyt mennä naimiseen tuon toisen kanssa?… ettet koskaan ole ollut onnellinen?… että vieläkin rakastat häntä, jonka nimen olet minulle antanut?

— Mistä olet saanut tuonlaisia vaarallisia ajatuksia, lapseni? — huudahti isä huolestuneena. — Jos olisin hänet nainut, olisin tullut maailman lapseksi, elänyt synnissä ja hekumassa kuten muutkin sen paikkakuntalaiset. Vaan Jumala armossaan antoi minulle surun lahjan; hän antoi minulle alati vuotavan haavan, jotta en kiintyisi tähän murheen laaksoon, vaan toivoisin paratiisin onnea.

— Täytyykö meidän siis tehdä itsemme onnettomiksi täällä, voidaksemme sittemmin toivoa jotain parempaa, niinkö tarkoitat? — kysyi Saara. — Jumala kaunistaa ympärillämme luonnon ihanaksi, vaan me suljemme silmämme siltä. Jumala antaa meille tietojen lahjan, me heitämme sen pois. Edessämme on avoinna koko maailma, vaan me multaudumme pienoiseen loukkoon, veteleiksemme siellä, haudomme tavaroitamme ja uneksimme paratiisia tulevassa, elämässä.

— Etkö siis tiedä, lapseni, että juuri tiedon puu karkoitti esivanhempamme paratiisista, että se oli perkele, joka näytti Jesukselle tämän maailman rikkaudet ja ihanuuden? — sanoi isä. — Hän nousi ja otti Saaraa käsistä. — Tule takaisin, onnetoin, eksynyt lapsiraukkani! Mitä tarjoo tämä maailma sinulle? Tule takaisin rauhaisaan pesääsi, joka suojelee sinua maailman myrskyiltä. Täällä sinä vaan kärsit ja sorrut vihdoin.

Saara kätki kasvot käsiinsä. — Niin sinä olet oikeassa isä, minä olen kärsivä ja vihdoin sortuva.

Hän puhkesi itkuun ja vaipui vuoteelle.

— Sinä myönnät sen itsekin. Tule siis kotiin jälleen, niin on kaikki tuleva hyväksi. Olet ollut sairas, mielesi on ollut sairas, sinä tarvitset lepoa.

Isä taputti häntä ystävällisesti olalle. Saara pudisti yhä päätään.

— En koskaan, isä, en koskaan! Olen itse valinnut tämän, tahdon itse kärsiä seuraukset… Mitä voisittekaan tarjota minulle jos tulisinkin kotiin? — sanoi hän tulistuneena. — Teidän rakkautenne ei olisi minulle kylliksi. En tahdo tulla elävältä haudatuksi; ja nähdä taas häntä, ehkä tulla uudestaan hänen nöyräksi orjattarekseen, hyi!… ennen kuolla!

Isä vaikeni. Sitten katsoi hän ylös ja ääni sai maallikkosaarnaajan ankaran väreen: — Saara, sinä olet hyljännyt isäsi, olet saattanut surua äidillesi, halveksinut miestäsi ja sen kautta pilkannut Jumalaa. Varo Hänen kiroustansa; rangaistus kohtaa sinua kuin ukkosen isku taivaalta. Heikon ymmärryksesi ase. Jumalan selkeän sanan rinnalle, mutta Hän on muuttava sinut ja estävä sinun julkeat toiveesi. Silloin ehkä palaat nöyränä ja notkistat polvesi tottelevaisena hänen rangaistuksensa edessä. Käänny! Käänny, ennenkuin on liian myöhäistä, ennenkuin tuomiopäivä tulee kuin varas yöllä. Muista mitä olet meille velkapää! Elä unohda äitisi tuskia…

Saara keskeytti hänet. Hän oli nyt tyyntynyt. — Ei enempää isä!… Uhkaukset eivät hyödytä nyt! En ole enää lapsi, — sanoi hän melkein kylmästi. Sitten tarttui hän äkkiä isää käsistä. — Olen sinun tyttäresi, isä. Tunnen samaa voimaa sisässäni, vaan en voi sitä tukahuttaa kuten sinä. Yhden asian sinulle lupaan: — ääni tuli jälleen lempeäksi ja innostuneeksi — et ole koskaan saava minusta häpeää.

— Mutta miten hankit elatuksesi, lapsi raukkani? — kysyi isä.

— Tervehdä äitiä ja kiitä opetuksistansa, nyt ne ovat minulle tarpeesen — vastasi Saara.

— Mutta kirjoitathan kumminkin meille? Et unhota meitä? — sanoi isä havaitessansa mahdottomuudeksi saada hänet mukaan.

— Koska olette minut löytäneet, niin tahdon kirjoittaa, sillä… pidän sinusta niin sanomattomasti, isä.

Saara häpesi tätä tunnustustaan ja työnsi isää ovelle päin. Isä oli ottanut hattunsa ja keppinsä. Ovella kääntyi hän vielä kerran ja sanoi:

— Tule Saara!

Saara pudisti vaan päätänsä, mutta syöksyi äkkiä hänen jälestään, polvistui hänen eteensä ja huudahti:

— Isä, suo minulle anteeksi! Isän huulet vapisivat. Hän laski kätensä
Saaran pään päälle ja sanoi hiljaa:

— Jumala siunatkoon sinua!

Sitten meni hän. Saara kuuli askelten etenevän käytävässä. Hän kiiruhti ikkunaan. Tuolla meni hän köyryisenä ja surullisena keppiinsä turvautuen. Nyt oli kaikki lopussa; yksin suuressa Chicagossa. Hän seisoi hetkisen ikkunan ääressä tuijottaen isän jälessä. Sitten alkoi päätä huimata, hän horjui vuoteelle, heittäytyi siihen huudahtain:

— Oi Jumalani, anna minun kuolla!

XXVIII.

Ei Saara tietänyt kuinka kauan hän näin makasi, mutta hän havahtui uuteen naputukseen ovelle. Ei hän voinut vastata, makasi vaan silmät ummessa.

Pekka astui sisään. Nähdessänsä Saaran makaavan liikkumattomana, sulki hän varovasti oven ja hiipi muutaman askeleen lähemmäksi. Siihen seisahtui hän.

— Nukutko Saara? — kysyi hän hiljaa.

— Sinäkö se olet, Pekka? kuului vuoteelta, vaan hän ei liikahtanutkaan.

— Onko hän ollut täällä? — kysyi Pekka. — Hän kohtasi minut kadulla ja minä sain kertoa hänelle asuntopaikkasi, sillä hän uhkasi minua helvetillä ja muilla hulluuksilla. Mutta etpä sinä matkustanutkaan?

— Nyt olen ainiaaksi eroitettuna vanhemmistani, Pekka. Et voi aavistaa kuinka hyvä hän oli; ei löydy toista isän vertaista — sanoi Saara liikutetulla äänellä.

— Tuon hyviä uutisia Saara, — jatkoi Pekka. — Olen saanut sinulle työtä Marshal Field & Kumpp. luona. Se on paraita yhtiöitä, ja puhdas ja hauska, työhuone siellä on myöskin. Mutta kylläpä valehtelinkin kelpolailla.

Pekka nauroi sitä ajatellessaan.

— Hyi Pekka, valehteleminen on niin rumaa, — sanoi Saara masentuneesti.

— Niinhän se on, mutta joskus täytyy sitäkin tehdä, — vastasi Pekka. — Maailma on nyt kerran senlainen, ettei totuudella tule toimeen. Sain muutamalta siellä työskentelevältä tytöltä kuulla, että eräs paikka kenkäosastolla oli vapaana. Samassa minuutissa lähdin johtajan luokse. Hän kysyi josko sinä olit taitava siinä työssä, sillä he eivät ota taitamattomia, No se nyt on tietty, vastasin ja kerskasin työstäsi niinkuin et olisi sitte syntymäsi tehnyt muuta, kuin neulonut kenkiä.

— Kuinka voit käyttäytyä niin Pekka? Tiedäthän…

— En minä tiedä mitään, — vastasi Pekka nauraen. — Sen vaan tiedän, että sinun täytyi päästä jonnekin ja että täällä Amerikassa täytyy pitää puoltansa. Jos tahdot niin saatan sinut sinne; puoli kahdeksalta pitää olla työssä aamulla. —

Seuraavana aamuna alkoi Saara uutta työtänsä. Hän sai koneen ja piti neuloa kengänsaumoja höyryllä. Työhuone oli valoisa ja hauska, sekä hyvällä ilmanvaihtokoneella varustettuna. Suuri joukko nuoria tyttöjä oli ahkerassa työssä. Sahviaani, silkki ja sametti — kenkiä he ompelivat. Tytöt olivat Saaralle erittäin ystävällisiä ja naapuri näytti kuinka hänen piti tehdä. Sykkivin sydämmin alkoi Saara. Mutta höyry pakoitti konetta niin nopeaan liikkeesen, että käänteissä ei Saara ehtinyt yhtä nopeasti, ja saumat tulivat vääriä. Hän painoi polvellaan käyntiratasta, siksi että sukkanauhansa solki tuli hehkuvan kuumaksi, mutta sittenkään ei hän saanut hillityksi tulista vauhtia. Naapuri huomasi hänen avuttomuutensa ja tuli uudestaan hänen luoksensa.

— Tyyntykää toki, — sanoi hän. — Kas näin, — ja salaman nopeudella riensi työ edelleen. — Elkää kadottako rohkeutta. Kyllä sitä pian oppii, olin itsekin yhtä taitamatoin. Painakaa vain polvella rattaasen, niin vauhti hiljenee.

Saara kiitti ja alkoi uudestaan. Hän painoi polvellaan, niin että tuntui kuin nahka irtaantuisi, mutta sittenkin katkesi lanka ja sauma tuli vääräksi.

Johtaja, pitkä, laiha mies piippu hampaissa katseli hymyillen Saaraa,

— Ette näy olevan erittäin taitava, — sanoi hän.

— Paras on että taukootte yrittämästäkään. Saara katsoi häneen suurine tunnollisille silmineen.

— Elkää karkoittako minua pois, sallikaa minun vielä koettaa! — pyysi hän.

Ei johtaja vastannut, vaan kääntyi pois ja Saara jäi istumaan onnettoman koneensa ääreen.

Kotiin mennessään ei jalat tahtoneet häntä kannattaa, vaan pakoittivat ankarasti! Vaan hän hautoi niitä kylmällä vedellä ja päätti kärsiä. Olihan elämä kysymyksessä.

Ja hän voitti. Hän keksi pian keinon ja ennen pitkää ansaitsi hän kuusi dollaria viikossa. Jos vaan terveys kestäisi, voi hän sillä elää, mutta siinä olikin sitte kaikki! Missä olivat kauneus, ilo ja kehitys, joita hän oli halunnut? Hän meni tehtaalle, sieltä kotiin, teki työtä, söi, illalla oli tylsä ja väsyksissä, niin että ainoa toivo oli päästä levolle. Tuttavuuksia oli hän tehnyt tehtaan tyttöjen kesken. Niiden seassa oli monta hyvää ihmistä, mutta he olivat sivistymättömiä ja ilman minkäänlaisia harrastuksia; heidän suurin ilonsa oli sunnuntaisin kävellä kultansa kanssa puistossa ja lauantai-illoin tansseissa. Tähänkö hän olisi koko elämäkseen tuomittu?

Eräänä iltana oli Pekka hänet vienyt työväen kokoukseen, missä sekä miehiä että naisia esiintyisi puhujina. Hän astui suureen saliin. Miehet istuivat arkipuvuissaan, lakit päässä poltellen tupakkaa, Saaraa alkoi yskittää tupakansavu ja omituinen, epämiellyttävä ilma kokoushuoneessa. Puheet otettiin vastaan ihastuksella ja jokainen lausunto rahamiehiä vastaan herätti riehuvaa melua. Hehkuva viha kyti näissä ihmisissä! He kantoivat sisässään vallankumouksen siemeniä! Saara sai käsityksen yhteiskunnan eri kerroksista jotka elivät joko salaisessa tai julkisessa kapinassa toistensa kanssa. Toisen kerroksen jäsenten kanssa seurustellessa tuntui kuin tekisi vääryyttä omaan kerrokseen kuuluville.

Sama tunne vallitsi Saaran sunnuntaisin puistossa katsellessaan varakkaiden uhkeita ajopelejä. Mitä nuo ihmiset oikeastaan tiesivät hänen ja hänenmoistensa elämästä ja mitä tiesi hän heistä? Heidän maailmansa oli hänelle suljettu; mutta kauneuden ja varallisuuden maailmaahan hän oli ikävöinytkin, sitä, jonka Falk oli hänelle kuvannut ainoana onnea tuottavana. Miksi ei hän sitä saavuttanut, hän, joka sitä niin innokkaasti halusi? Oliko tuo yhteiskunnan jako oikeutettua? Mihin oli joutunut tuo sana veljellisyydestä ja sisarellisuudesta, jota kirkossa niin usein julistettiin? Niin, kirkossa! Vanhaan tapaan oli hän käynyt kotimaisessa jumalanpalveluksessa, vaan ei löytänyt siellä mitään uutta. Abraham Jenseniä… ei muuta; — arvokas, itsekäs kehoitus ihmisille uskomaan juuri samoin kuin ihmiset olivat jo vuosisatoja uskoneet, pitämään itseänsä ainoana oikeauskoisena ja kaikkia toisia harhaoppisina. Sinne ei Saara enää menisi.

Sunnuntaiaamupäivät lepäsi hän suuremmaksi osaksi viikkoisesta rasituksestaan. Iltapäivin tuli hänen uskollinen suojelijansa Pekka ottamaan häntä puistoon kävelylle. Pekka parka! Ensi alussa tahtoi hän Saaraa suuremmoiseti ajoretkelle sunnuntaisin, mutta Saara kieltäytyi niistä. Kernaasti uhrasi hän puolet viikkopalkastaan valmistaakseen Saaralle iloa. Saaraa liikutti tämä Pekan uskollisuus, mutta hänen täytyi tunnustaa sen joskus rasittavankin häntä. Usein tuli Pekka silloin kuin Saara olisi halunnut yksinäisyyttä haaveiluilleen.

Pekan pyrinnöt ja toiveet eivät ulottuneet peri korkealle, karkea työ ja kumppanit olivat tukahuttaneet ne. Saara koetti herättää hänen kunniantuntoansa. Muistutti hänelle "Suurista keksinnöistä", joita hän oli räätälissä lukenut, ja joihin hän oli ollut niin innostunut. Eikö hänen sopisi pyrkiä jonnekin teollisuuskouluun ja ruveta rakennusmestariksi? Pekka tuli ihastuksiinsa ja innostus Saaraan nousi korkeimmilleen, mutta etäämmäksi ei siitä päästy. Pekka näytti kuuluvan niihin, joita täytyy kainaloista auttaa määrätylle paikalle.

Saara mietti omaa kohtaloansa. Itse teossa ei hän ollut hituistakaan kauempana, kuin lapsena koti puutarhan rei'istä kurkistellessaan iloisia, onnellisia lapsia, jotka kävivät koulua kuvakirjat kainaloissa. Mikä avaisi hänelle tuon toivotun maailman? Rahat… Mutta mistä niitä hankkia? Kuuden dollarin viikkopalkalla, kun itse piti hankkia asunnon, vaatteet ja elatuksen, ei se onnistuisi. Ei, kyllä hänen osaksensa jäisi aidanraosta kurkistella vaan noita onnellisia ihmisiä, jotka loistavine ajopeleineen kulkivat ohitse, jotta lika vaunun pyöristä räiskyi hänen päällensä.

XXIX.

Saarakin oli kutsuttu Pat'in suuriin jäähyväiskemuihin, Pekka oli vakuuttanut hänen tulevan. Kemut olivat pidettävät Noanarkin katolla. Hämärässä alkoi väkeä puikkia kattoluukuista esille, kaikki arkin asukkaat saapuivat pestyinä ja harjattuina. Tuolla tulivat Marshal Field & Kumpp. iloiset tytöt, tuolla kappaompelijat kalpeine kasvoineen ja uupuneine silmineen, leski kahden pienokaisensa kanssa, miehiä, jotka työskentelivät lokaviemäreissä, Lizzie äitineen, jolle heti tehtiin tilaa, sillä hän oli ylimyssuvun edustaja paikalla, riitelevät eukot, jotka nyt olivat huvituksen halussa ja siksi tehneet sulat sovinnot, sekä italialainen nainen "provero Antonioineen", joka olutta nähdessään sai heikon toivon päihtymyksestä. Kaikki olivat juhlatuulella. Juhlallisuudet olivat heille outoja, sitä paitsi oli tässä juhlassa jotain salaperäistä, ei kukaan tietänyt, mistä Pat oli saanut varoja, eikä mitä hän tarkoitti matkustamisellaan. Pat itse lausui vieraitansa tervetulleiksi ystävällisesti hymyillen.

Työväen asuntojen katot ovat asukkaiden yhteisiä kävelypaikkoja. Ilman niitä olisivat he jo aikoja nääntyneet turmeltuneesta ilmasta; siellä voivat he silloin tällöin virkistää keuhkojansa verrattain raittiilla ilmalla. Tänlainen katto oli tasainen keskipaikalta ja luisu molemmilta sivuilta, sadeveden alas vuotamisen takia. Se oli asfaltipeitteinen, ja sannalla ripoteltu ja näköala sieltä yli nukkuvan kaupungin suuremmoinen, etenkin nyt, kun sähkölamput säteilivät salaperäisesti läpi öisen usvan.

Vieraat, olivat asettuneet pukeille ja laatikoille, joita olivat tuoneet muassansa, toiset istuivat katolla. Miehillä oli suuremmaksi osaksi paikatut housut, takit olivat harjatut ja useammalla oli kiiltorinnuksinen paita, joiden kauluksessa säteili 5 centin hohtokivi. Naisilla oli yllä juuri silitetyt pukunsa koristettuina niin monilla sinisillä, keltaisilla ja punaisilla nauhoilla, kuin olivat voineet hankkia. Kuu kustansi valaistuksen, niin Pat pääsi siitäkin surusta. Naurua, puhetta ja maailman eri kieliä kuului eri ryhmistä.

Pat oli aukaissut olutastian ja kuin taikavoimasta ilmestyivät lasit ja kupit vieraiden taskuista. Pat oli noussut eräälle laatikolle, hänen piti nyt puhua.

— Toverit!;— sanoi hän — ollessani vielä Irlannissa ja syödessäni potaatteja, tarttui kerran eräs maalainen ylimys minua niskasta ja heitti minut ulos, siksi ett'en voinut tehdä hänelle yhtä palvelusta, elää syömättä (naurua ja hyvähuutoja). Nyt tultuani vapaasen Amerikkaan tarttuu Armour & Kumpp. minua niskasta, siksi, että vaadin voita leivälle. Ei tässä mitään valitettavaa ole, ystäväni, sillä maailma on nyt kerran senlainen. Miksikä? Kysykää siltä, joka sen on tehnyt, minä en sitä tiedä. Se jolla on valta, nielee toisen. Kissa hiiren, susi lampaan, kettu kanan, haukka kyyhkysen ja rahamies työntekijänsä. Kaikki on niinkuin olla pitää. Jos teillä olisi valta, tekisitte te ihan samoin. Ajatelkaa ystäväni, jos meillä olisi tehtaat, vaunut, linnat ja höyrylaivat, emmekö me ruoskisi työntekijöitämme, kiusaisi heitä, nauraisi heidän armo-anomuksiansa? Ainakin minä tekisin niin.

Katolla nousi ihastuksesta kamala ulvonta, ihmiset kadulla pysähtyivät kuulustelemaan ja poliisi riensi ulos kapakasta. Se oli inhoittavaa ulvontaa, josta voi eroittaa räjähdyksien pauketta ja tulta, joka räiskyi varakkaiden asunnoista.

— Sanon vaan, että minä tekisin niin — jatkoi Pat tyyneesti — ja näyttää siltä, kuin tekisitte te samoin. Tahtoisin ripustaa Armour & Kumpp. korkeampaan lyhtytolppaan ja antaa työväen kivittää heidät. — Pat'in silmät säkenöivät ja kuulijat vastasivat uudella ulvonnalla. — Emme saa siis valittaa heidän polkemistansa, sillä itse tekisimme samoin, jos meillä olisi valta. Sitä paitsi ovat asiat niin viisaasti järjestetyt, että jos kyllästyy tähän maailmaan, voi helposti matkustaa pois. Papit antavat kyllä matkapassin, jos maksamme heille parin messun hinnan; sitten loiskahdamme Michiganjärveen tai nukahdamme rautatiekiskoille, eli vipuamme lyhtytolppaan tai kustannamme vähän ruutia itsellemme. Tämä oli minulla sanottavana, nyt kiitän teitä itse ja omaisteni puolesta. Kiitos kumppanuudesta, ja tervetuloa jälestäpäin!

Pat astui laatikolta ja tyhjensi lasinsa. Kuulijat eivät ymmärtäneet mitä ajatella. Yksi osa nauroi, siksi, että olivat aina tottuneet Pat'ille nauramaan. Toiset kummastelivat hänen puhettansa. Pat'illa oli aina niin kummia juonia. Kauan ei ollut aikaa miettimiseen, sillä uusi puhuja astui laatikolle. Se oli mustakulmainen mies, mustine silmineen. Hän oli saksalainen ja tunnettu voimakas puhuja työväenkokouksissa.

— Ja minä sanon: Alas sortovalta! huusi hän. — Kuinka kauan saavat he polkea meitä, tehdä maailman meille helvetiksi? Kuinka kauan täytyy meidän kumartaa heitä, kuten härkä ikeen alla? Niin kauan kuin olemme kurjia pelkureita ja tuhmia, riidellen keskenämme, sen sijaan, että yhdistyisimme yhteen. Jos työntekijät olisivat yksimielisiä voisivat he päivässä kääntää maailman ylösalaisin. Vaan me emme uskalla, me pelkäämme varakkaita, siinä koko asia. Löytyy kymmenen petturia yhtä rehellistä miestä vastaan. Ennen kuin opimme yksimielisiksi ei tilamme voi mitenkään parantua.

— Niin, ja ennenkuin pääsemme papeista, — huusi eräs toinen. — Eikö heidän ole koko syy, heidän, jotka siunaavat rikkaita ja vaikenevat heidän kujeistaan, hyvästä maksusta? Sortakaamme kristinoppia, meidän täytyy se tehdä, jos tahdomme pysyä rehellisinä! —

Mies vaikeni ja muutamat huusivat hyvä-huutoja. Toiset vaikenivat. He tunsivat, että uskonto sittekin oli ainoa tuki ja turva, johon voi luottaa. Jos heiltä ryöstettiin tulevaisuuden toivo, mitä heille sitte jäisi? Yleinen mieliala kävi raskaaksi. Mutta äkkiä kajautti "provero Antonio" posetiivinsa säveleitä, jonka oli laahannut muassaan. Tehtaan tytöt kiersivät käsivartensa vyötäisille ja pistivät polkaksi katolla.

— Varokaa! katto on heikko, — huusivat muutamat.

Mutta esimerkki tarttui, pian ottivat miehetkin osaa tanssiin parittain.

Pat meni Bridget'in luoksi. Kasvonsa olivat vakavat ja päättäväisen näköiset.

— Oletko valmis, Bridget? — kysyi hän. - Parasta on nyt vetäytyä oheen.

Bridget nousi, otti pienokaisen syliinsä ja talutti Rosaa kädestä kattoluukulle. Pat auttoi lapset alas ja pian olivat he omassa asunnossaan. Se oli ihan tyhjänä nyt, ei vuodettakaan ollut jälellä. Kaikki oli myyty ja rahoilla maksettu olut. Pat meni loukkoon missä Smith & Kumpp. matkapassi oli valmiina.

— Ota ensin Rosa, mutta en minä voi katsoa — kuiskasi Bridget.

Pat meni toiseen huoneesen ja huusi Rosaa luoksensa. Lapsi meni kernaasti, pahaa aavistamatta ja Pat sulki oven.

— Tuleppas Rosa katsomaan, kuinka kuu on kaunis, — sanoi hän.

Lapsi kumartui katsomaan ikkunaluukusta. Isä seisoi hetken päässä lapsen takana. Samassa kuului laukaus ja huokauksetta vaipui Rosa lattialle. Pat tempasi kyökin oven auki. Bridget oli jo laskeutunut lattialle pienokainen sylissään. Silmät olivat ummessa, huulet värittömät. Kädet olivat lujasti ristissä.

— Minut ensin, Pat, ennen pienokaista, — kuiskasi hän. Pat'in rinta aaltoili voimakkaasta; kätensä vapisi ja pistooli putosi lattialle. Hän heittäytyi Bridgetin rinnalle ja purskahti itkuun.

— Kiitos kaikesta Bridget! kaikesta! — sanoi hän. — Nyt menemme yhdessä.

Ja hän tarttui revolveriin ja ojensi suun vaimonsa ohimolle ja laukasi.

Katolla kajahteli posetiivin sävelet ja palkit tärisivät tanssivien alla. Silloin kuului äkkiä lyhyt, kova laukaus, sitten toinenkin. Mitä se oli?… Taas kuului laukaus ja taaskin. Kaikki syöksyivät alas katolta avonaisen luukun kautta. He syöksyivät Pat'in huoneustoon. Ensimmäisessä huoneessa makasi Bridget pienoinen sylissä, heidän päälleen oli Pat kaatunut. Toisessa huoneessa makasi Rosa luukun edessä; kuu valaisi kalpeita kasvoja. Pat'in jäähyväiskemut olivat päättyneet. Perheineen oli hän matkustanut kau'as. Ainoa minkä jättivät jälkeensä oli paperiliuska, jolle varmalla käsialalla oli kirjoitettu:

"Näin loppuu taistelu Armour & Kumpp. kanssa."

XXX.

Chicagossa vallitsi hermokuume, joka leveni hirvittävässä määrässä, varsinkin työväen asunnoissa, missä terveyssuhteet olivat huonompia ja asukkailla vähin vastustus voimaa. Tauti hiipi Marshal & Kumpp. tehtaallekin. Useammat tuolit olivat tyhjinä ja uusia kasvoja näkyi koneiden ääressä. Kukin pelkäsi vaan vuoronsa tulevan.

Saara oli jo jonkun aikaa tuntenut pahoin vointia, mutta oli taistellut vastaan ja mennyt tavallisuuden mukaan työhön. Eräänä päivänä alkoi äkkiä päästä huimata; vilutti, veri nousi kasvoihin ja selässä tuntui kauhea kolotus. Hänen täytyi pysäyttää koneen ja samassa, vaipui hän tiedotonna lattialle.

Herättyänsä ei hän tietänyt missä oli, eikä kauvanko oli horroksissa maannut. Tuntui kuin olisi purjehtinut tai lentänyt ilmassa. Hän katseli ympärilleen raukeasti. Huone, jossa hän lepäsi oli suuri ja vilvakka ja kuin usvan läpi voi hän erottaa vuoteen vuoteen rinnalla vastaisella seinällä. Hänen vieressään istui mustapukuinen nainen; eräs toinen nainen puettuna siniseen leninkiin, valkeaan esiliinaan ja päähineesen, senlaiseen, joita hän oli nähnyt sairashuoneissa, seisoi kumartuneena hänen ylitsensä. He puhuivat hiljaa keskenänsä ja tarkastelivat häntä.

Ei Saara välittänyt kysyä missä hän oli. Sulki vaan silmänsä ja vaipui uudestaan horroksiin.

— Taas herättyänsä istui sama mustapukuinen nainen hänen vieressänsä.

— Tervetuloa uudestaan luoksemme! — sanoi hän silittäen Saaran otsaa. — Levätkää nyt vaan hiljaa ja olkaa kärsivällinen, niin parannutte nopeammin. Saara katsoi vaan naista, ei hän voinut kysyä, ken hän oli. Myöhemmin sai hän tietää olevansa nais- ja lapsisairaalassa ja että mustapukuinen oli eräs amerikkalainen nainen, joka tapasi usein tuoda sairaille kukkia, viiniä tai muita vahvistavia aineita.

Kun Saara alkoi tointua tuli nainen yhä useammin, näytti kuin olisi hän
Saaraan erityisesti mieltynyt.

Amerikkalaiset ovat omituista väkeä, heillä on rakkautensa ja ihailunsa puuskat. Jos asia tuli muotiin kerran, niin ei sitte muusta puhutakkaan; silloin ryntäävät kaikki paikalle, uhraamaan epäjumalan alttarille. Nyt oli norjalainen runoilija Henrik Ibsen tullut muotiin. Luettiin hänen voitoistaan Saksanmaalla ja Englannissa; kuultiin että etevimmät kriitikot sanoivat häntä aikakauden suurimmaksi draaman kirjoittajaksi. Siinä siis jotakin, jota piti ihailla. Helppohintaisia painoksia hänen teoksistaan levisi tuhansittain. Ennen olleiden Emerson- ja Brovn-klubin rinnalle perustettiin nyt Ibsen-klubeja. "Noora" ja "Kummittelijat" otettiin kaikkialla keskusteltavaksi. Norjalaiset ja "keskiyönauringon maa" tulivat Ibsenin kerällä muotiasiaksi. Luettiin Paul de Chaillus'en "Viikinkejä" ja selailtiin hänen suunnatointa teostansa Norjasta.

Mrs King'in — se oli Saaran luona käyvän naisen nimi — luona seurusteli sekä mies- että naisjäseniä Ibsen-klubeista ja hänen itsekin täytyi kulkea virran mukana, jos tahtoi tai ei. Täytyi hänen itselleen tunnustaa ei ymmärtävänsä kaikkea, mutta se oli nerokasta ja siksi täytyi yhtyä nuorten ihailuun, vaikka hän kaikessa hiljaisuudessa kaipasikin Emersonia ja "Ben-Hur'ia". Mutta norjalaisiin ja Norjaan oli hän ihastunut ja se olikin syynä mieltymykseensä Saaraan. Hän oli löytänyt todellisen norjalaistytön. Toiset olivat uteliaita ja kadehtivat häntä. Sitäpaitsi oli Saara niin kaunis ja hieno käytökseltään, aivan poikkeava muista tehtaantytöistä. Saara sai kertoa hänelle Norjasta, missä ei hän itse koskaan ollut käynyt, mutta jonka hän tunsi vanhempiensa kertomuksista. Mrs King kuunteli häntä jännitetyllä tarkkuudella. Muutteeksi alituisilta toimikuntien kokouksilta ja hyväntekeväisyysseuroille olivat Saaran kertomukset hänestä, miellyttäviä ja hän kiintyi yhä enemmän kauniisen löytöönsä. Saara sai kuulla, että ne, jotka hoitivat häntä, kuuluivat tohtori Tuomaan kirkkokuntaan, jonka jäsen mrs King'kin oli, sekä, että tästä kaikesta tuli hänen kiittää Pekkaa. Koska pääsisi hän tilaisuuteen palkita Pekalle kaikkea? Kuin uskollinen koira oli hän joka päivä työstä palattuaan seisonut sairaalan portilla kyselemässä Saaran vointia; sisään ei hän päässyt enää niin myöhään. Vaan siitä päivästä alkain, kun Saara sai vapaasti puhua tuli hän joka sunnuntai ruusuvihko muassaan.

Saaran kävi samoin kuin useamman hermokuumeisen. Vaikka hän oli kovin laihtunut, virkistyi hän pian, kun kerran sai ruveta syömään, niin tuntui kuin ei koskaan saisi tarpeekseen. Mrs King lähetti hänelle kananpaistia, lihalientä ja muita herkkuja; kauhulla ajatteli Saara jo sitä aikaa, kun tämä mukavuus päättyisi ja pitäisi uudestaan alkaa tehdastyötä. Heti kun hän sai luvan lukea, lähetti mrs King hänelle norjalaista kirjallisuutta, nyt sai hän kumminkin ne kirjat käsiinsä, joita Falk kerran oli luvannut hänelle lähettää Chicagosta. Kuinka ihmeellisesti kaikki voi kääntyä! Kuinka onnellisia olivat ne ihmiset, joilla oli aikaa lukemiseen, lepoon ja keskusteluihin! Kuinka voisi hän taas alkaa tehdastyötä? Vai saisiko paikkaansakaan enää, vaan täytyisi uudestaan ruveta hakemaan työtä? Usein halutti häntä teeskennellä heikommaksi, kuin olikaan, että saisi kauemmin olla sairaalassa, häntä kauhistutti se päivä, jona hän sieltä karkoitettaisi.

Hän luki ahkeraan nämät viikot. Björnson'in, Lien, Kielland'in, Garborg'in ja Ibsenin teokset herättivät hänessä paljon ajatuksia ja hänen keskustelunsa Falkin kanssa sekaantuivat niihin.

Mrs King kävi edelleenkin hänen luonansa, kyseli häneltä
Norjasta, ja kirjoista ja kertoi sitte hänen suoria lausuntojansa
Ibsen-iltamissa; kaikki klubin jäsenet innostuivat tähän omituiseen,
tosinorjalais-olentoon.

Eräänä päivänä sanoi mrs King Saaralle:

— Ettekö tahtoisi, Saara, tulla minun luokseni, sairaalasta päästyänne. Asun aivan yksin palvelijattarein kanssa; saisitte olla seuralaisenani ja auttaa ompeluksessa ja muussa senlaisessa?

Saara katsoi häneen suurine, säteilevine silmineen. Hän tunsi halua polvistua hänen eteensä ja syleillä häntä.

— Tahdotteko todellakin ottaa minut luoksenne? — huudahti hän.

— Sydämmestäni sen tahdon, rakas lapseni, — vastasi mrs King ja suuteli häntä otsalle.

XXXI.

Mrs King oli varakas leski. Hänen miehensä oli ollut Chicagon luotettavin asianajaja ja suuresti sivistynyt mies. Hän oli kuollut tapaturmaisesti purjehdusmatkalla. Hänen perheensä oli ollut kirjallisten pyrintöjen keskustana, hänen vaimonsa tahtoi nyt ylläpitää kodin entistä arvoa. Paljon vaivaa se hänelle tuotti, sillä ei hänellä ollut miehensä älyä. Mr King oli tietojensa ja kaunopuheliaisuutensa kautta tehnyt nämät kokoukset todellisiksi juhlahetkiksi ja mrs King oli saanut osan siitä ihailun loisteesta, joka ympäröi hänen nimestänsä. Nyt piti hänen itse olla aurinkona, joka valaisisi koko juhlallisuuksia, mutta hän ei kyennyt siihen. Hän oli enemmän sydämmellinen, kuin älykäs ja miehensä äkkinäinen kuolema oli hänelle lyönti, joka oli tukahuttaa häneltä elämänhalun. Hän löysi armeliaisuustöissä enemmän tyydytystä kuin kirjallisissa seuroissa. Hän oli neljän-viidenkymmenen välillä, mutta tukkansa oli jo kauttaaltaan harmaantunut, kuten tavallisesti amerikkalaisilla suhteellisesti nuorina. Tuo soveltui hänelle sentään oivallisesti, samoin surupuku, jota hän aina käytti.

Tähän kotiin olisi Saara siis joutunut; paremmin ei hänelle olisi voinut käydäkkään. Häntä ympäröitsi varakkaan kodin komeus. Täällä oli kauneutta, järjestystä ja hauskuutta; täällä näki hän monta kuuluisaa henkilöä. Työnsäkään ei ollut raskasta, pääasiallisesti oli hänen tehtävänsä siivota mrs King'in makuu- ja työhuoneen. Sitten sai hän lukea ja mrs King opetti häntä hyväntahtoisesti englannin kielessäkin. Iltapäivin seurasi hän rouvaa ajoretkelle puistoon tai Michiganjärven seutuville; häntä pidettiin kuin kodin lapsena. Aina kun tuli vieraita oli hän sisällä ja herätti ensi aluksi suurta huomiota. Saara jännitti itsekin sekä silmänsä, että korvansa ja teki havaantoja. Ei hänellä ollut aavistustakaan kuinka nopeasti hän kehittyi. Kodin kirjasto oli hänelle avoinna, ja mrs King antoi hänelle ohjeita kirjojen valitsemisessa. Kummastuksekseen löysi hän siellä Viktor Hugon "Inhimillisyyden Kurjuuden" englanninkielisen käännöksen. Kyynelet virtasivat poskille, uudestaan nähdessään tämän kirjan, sehän oli vaikuttanut käännöksen hänen elämässänsä. Ei Saara edes mrs King'illekään uskonut kuka hän todella oli. Häntä pidettiin maanviljelijän tyttärenä Wisconsista, joka oli tullut, kuten moni muukin Chicagoon ansaitaksensa työtä ja sivistyäksensä.

Nykyisessä onnellisuudessaan ei hän unohtanut Pekkaakaan. Hän puhui hänestä mrs King'ille, joka toimitti hänet teollisuuskouluun, jonka jälkeen hän sai työtä eräältä urakalla rakentajalta. Parempaan seuraelämään päästyään muuttui Pekka äkkiä; käytöksensä ja puheensa sai aivan uuden suunnan. Hän muutti arkista ja taukosi iltasin kapakkakäynneiltä. Siitä hän oli vähitellen luopunut, jo Saaran tultua kaupunkiin. Hänen vanha rakkautensa rakennuksiin ja koneisiin heräsi uudelleen ja hän alkoi toden takaa tutkimuksiansa. —

Tähän aikaan oli venäläisen taidemaalari Verestchagin taulunäyttelö avoinna Chicagossa. Mrs King vei Saaran sinne muassaan. Muistot Falkin kertomuksista vieraista maista heräsivät uudestaan eloon. Maalauksia ei hän ollut nähnyt sen jälkeen kuin kotona pappilassa; nyt hän nautti sanomattomasti. Oli oikein vaikea saada häntä kotiin näyttelöstä. Kyynelet välkkyivät silmissä, kun mrs King useamman kerran turhaan pyysi häntä lähtemään; hän oli kerrassaan vaipunut taideteosten katselemiseen.

Kotiin tultuaan tuntui hänen kadottaneen tasapainonsa, ei hän puhunut sanaakaan koko iltana. Halu matkustamiseen nousi uudestaan äärilleen. Sitä paitsi oli joukko uusia ajatuksia ja tunteita herännyt hänen sielussaan. Voi, jospa hänellä vaan olisi joku, jolle hän voisi kaikki uskoa, joku, joka ymmärtäisi häntä? Mrs King oli sanomattoman hyvä, vaan ei käsittänyt häntä oikein.

XXXII.

Ibsen-klubissa keskusteltiin "Noorasta". Loppunäytelmästä luettiin eräänä iltana mrs Kingin luona ja sitten alkoi keskustelu. Useammat naisista paheksuivat Nooran käytöstä, pitivät sen epänaisellisena ja loukkaavana; hänen olisi pitänyt jäädä miehensä ja lastensa luoksi. Helmerhän oli aina käyttäytynyt huomaavaisesti häntä kohtaan ja noudattanut hänen kaikkia juoniansa. He iloitsivat, että Amerikassa, Jumalan kiitos, tuonlainen oli vielä hyvin harvinaista.

— Viime mainittua seikkaa täytyy minun vastustaa, — sanoi eräs nuori asianajaja, syntyään saksalainen. — Kun meillä Chicagossa on noin kaksi avioero kysymystä päivässä käsiteltävänä, näyttää minusta, kuin amerikkalaisilla naisilla olisi suuri taipumus miestensä luota karkaamiseen. En tahdo puhua niistä tapauksista, kun nuoret neidit karkaavat pappojensa kuskien kanssa, etenkin, jos nämät ovat neekerejä.

— Hyi, kuinka saatatte puhua senlaista, herra Mayer? — sanoi yksi naisista. — Teidän puheenne johtuvat sulasta kateudesta siksi, ett'ette ole vielä tavanneet ketään sellaista, joka olisi teistä pitänyt.

— Seikka on se, että haluaisin sellaista, jolla olisi karkaamisen taipumusta hyvin pienessä mitassa, siksi kestää valitsemiseni niin kauan, vastasi herra Mayer kylmäkiskoisesti.

— Herra Mayer on sietämätöin, häneltä on puhevuoro kielletty, — huudettiin useammalta taholta.

Muutamat puolustivat Nooraa innokkaasti; toiset pitivät ihmeellisenä, että Norjassa voi tapahtua senlaista, sehän muistutti enemmän Wienistä ja Pariisista. — Mutta onhan seurassamme norjalainen nainen, — huudahti eräs herroista, — hän olkoon tuomarina asiassa. Mitä mietitte neiti Saara? Onko se tavallista Norjassa, että vaimot karkaavat miehistään?

— En minä tiedä, — vastasi Saara punastuen.

— Mutta pidättekö Nooran tehneen oikein? — kysyi eräs naisista.

Saaran silmät säkenöivät, sieramet laajentuivat, hänellä oli nähtävästi vaikea hillitä itseään.

— Minusta ei naisen tarvitse alistua kaikkeen, siksi että hän on nainen, — vastasi hän hiljaa.

— Hyvä! Hyvä! — huusivat Nooran puolustajat.

— Mutta missä on Helmer sitte oikeastaan rikkonut? Hän suuttui aatellessaan vaimonsa tahranneen nimensä rikoksella. Sitä olisin minäkin tehnyt hänen asemassaan, — huudahti herra Mayer.

— Luuletteko, ett'ei naista voi rääkätä muulla tavalla, kuin lyömällä häntä? — vastasi Saara rohkeasti.

— Sitä ainakin me kutsumme rääkkäämiseksi, — sanoi Mayer.

— Mutta Nooraa kohdeltiin nukkena, leikkikaluna, alhaisempana olentona, riippuvana miehensä suosiosta; sen pidän minä paljon pahempana rääkkäyksenä, jota yksikään herännyt nainen ei voi ajan pitkään sietää, — vastasi eräs naisista, joka oli tunnettu taistelija naisten oikeusten puolesta.

Saara kiitti häntä ystävällisesti.

— Onko senlainen kohtelu tavallista teillä, Saara? — kysyi mrs King.

— Luterilaisessa seurakunnassa, jossa minä olen kasvanut, opetetaan että mies on itsevaltias kodissaan, ja että vaimon tulee olla hänelle alamainen kaikessa. Vastakohtaa pidetään syntinä, — vastasi Saara.

— Eikö siitä seuraa monta onnetonta avioliittoa? — kysyi mrs King.

— Ei, aivan montaa, sillä useammat naiset elävät silmät ummessa, ja uskovat että kaikki on kuin olla pitääkin, — vastasi Saara. — Mutta jos kerran herää ja kärsii siitä, niin, sitten tulee onnettomaksi.

Saara kääntyi syrjään, salataksensa kyyneleitään, joita vanhat muistot toivat silmiin.

— Vaan ettekö luule, Saara, kummallekin paremmaksi kärsivällisyydellä kantaa ristiänsä ja koettaa tehdä elämää niin hyväksi kuin mahdollista? — sanoi mrs King lempeästi.

Saaraa oli tykkänään liikutettuna, vaan ponnisti voimiansa, ettei ilmaisisi itseänsä.

— Yhteiselämää miehen kanssa, jota vihaa, pidän minä epäsiveellisenä, — vastasi hän näennäisesti tyyneenä.

Sekä herrat että naiset katselivat toisiaan. Keskustelu kääntyi alalle, missä amerikkalainen seurapiiri mieluummin vaikenee.

Seuraavana päivänä kutsui mrs King Saaran luoksensa ja sanoi hänelle:

— Rakas Saaraseni, huomasin teidän eilen kummallisesti liikutetuksi.
Onko teillä omaistenne keskuudessa ollut lähempiä kokemuksia asiasta?
En kysy uteliaisuudesta, vaan luulossa, että löytää huojennusta ystävän
osaa-otossa, tahtoisin niin kernaasti olla teille jostakin arvosta.

Saara puhkesi itkuun ja painoi päänsä mrs King'in syliin.

— Olen itse karkannut mieheni luota, huudahti hän nyyhkien.

Mrs King vavahti ja ehdottomasti veti hän kätensä pois Saaran pään päältä, mutta ennen pitkää alkoi hän silittää Saaran tukkaa ja sanoi hiljaa:

— Kerro minulle kaikki, Saara!

Ja Saara kertoi hänelle kaikki, jättäen vaan Falkin nimen mainitsematta. Lopetettuaan suuteli mrs King häntä otsalle ja sanoi:

— Meillä ei ole oikeutta tuomita teitä enemmän kuin Nooraakaan… Nyt olette minulle kahtavertaa kalliimpi.

Ja hän sulki Saaran äidilliseen syleilyyn.

XXXIII.

Eräs herroista, joka useammin kävi mrs Kingin luona oli nimeltään Brown. Hän näytti ankaralta ja vakavalta, hänellä oli musta tukka ja erittäin kauniit silmät, jotka väliin näyttivät niin eriskummallisen lempeiltä, kun hän puhui jostakin asiasta, johon oli innostunut. Tavallisesti istui hän puhumatta, kun vieraita oli saapuvilla, mutta rouva Kingin seurassa hän useinkin tuli puheliaaksi.

— Herra Brown on heistä jäykin kaikista — sanoi mrs King usein — mutta luulen kumminkin että hän on parhain heistä. — Hän oli sen komitean jäsen, jonka piti valmistaa Yhdysvaltain työväen tilastolliset tiedot.

Eräänä aamupäivänä, kun Saara tuli arkihuoneesen, istuivat mr Brown ja mrs King vaipuneina syvään keskusteluun. Saaraa kehoitettiin ottamaan osaa keskusteluun.

— Sanon, että se on suorastaan kelvotonta, tuonlainen käytös työmiehiä kohtaan, sanoi mr Brovn. — Varakkaat käyttävät lukemattomia juonia pusertaakseen penninkin omilta, huonopalkkaisilta työmiehiltään. He pakottavat heidät korkeista hinnoista ostamaan puoteistansa lankansa, kahvinsa, sokurinsa y.m. tarpeensa. He pidättävät heidän palkkansa kuukausittain, ja kantavat sill'aikaa korkoa rahoistaan. Suorastaan häpeää olla amerikkalainen… Eilen olin miehen luona, joka omistaa kaksitoista miljoonaa ja tahdoin innostuttaa häntä yritykseen, joka parantaisi osaksi työväen tilaa. Arvatkaappa, mitä hän vastasi.

— No, mitä?

— Hän valitti huonoja aikoja, Hän sanoi viime vuonna menettäneensä paljon. Ja arvatkaappa mihinkä? Joo, hän oli tilannut itsellensä hautapatsaan ja pystyttänyt sen Graceland'in hautausmaalle. Aatteli kait, ett'ei kukaan muu hänelle sitä tekisi.

— Mutta ette suinkaan tarkoita, että tuonlainen on aivan tavallista, mr Brown.

— Se on hyvinkin tavallista. Samassa määrässä kuin miljoonakasa kasvaa, samassa määrässä kasvaa sydämmettömyys ja itaruus. Löytyy rikkaita, jotka eivät milloinkaan saa kyllikseen. Hiljattain tapasin seitsemänkymmenvuotisen ukon, joka käveli jalan peninkulmaisen taipaleen asemalle, säästääksensä viisikolmatta centtiä omnibuspiletistä, ja hän oli miljoonain omistaja. — Vaan vihdoinkin täytyy minun lähteä; hyvästi, mrs King.

Saara oli koko ajan katsellut häntä taukoamatta. Hänestä ei mr Brown ollut koskaan näyttänyt kauniimmalta. Tuskin oli hän häntä toisten joukosta ennen eroittanut. Brownin tullessa eteiseen seisoi hän siellä.

— Anteeksi, — sanoi hän punastuen — vaan minun täytyy kiittää teitä sanoistanne ja jos te tarvitsette tietoja asiasta, olen minä tilaisuudessa niitä hankkimaan.

Mr Brown katsoi Saaraa. Ei hänkään ollut ennen huomannut Saaraa niin kauniiksi. Hän kumarsi lausuen, että se olisi hänelle suuri ilo.

Kun Saara taas tuli mrs King'in luo, istui hän ajatuksiinsa vaipuneena.

— Saara, eikö tuo ollut kauheata, mitä hän kertoi? — sanoi hän. —
Minä tulen aina surumieliseksi mr Brownin puheista.

— Totta se kumminkin oli, sen tiedän omasta kokemuksestani, — vastasi
Saara.

Ja hän kertoi viikosta, jonka oli viettänyt räätälitehtaassa sekä käynnistään arkissa ja Pat'in jäähyväiskemuista. Mrs King'iä pöyristytti ja Saaran lopetettua oli hän aivan kalpea.

— Onko mahdollista, että täällä Chicagossa voi senlaista tapahtua? — huudahti hän.

— Voi, mrs King, tehkää jotakin Lizzien hyväksi! — pyysi Saara, tarttuen hänen käsiinsä.

— Tahdon pelastaa hänet, pikku ystäväiseni, — minä tahdon tehdä sen, — vastasi mrs King.

— Ja sairaalle ompelijatarten luona ja kaikille niille toisillekin! — huudahti Saara.

— Tahdomme tehdä sen mitä voimme. Jumala meitä armahtakoon, että teemme niin vähän! — sanoi mrs King kävellen edestakaisin lattialla.

— Jos kaikki olisivat teidän tapaisianne, mrs King, olisi maailma paljon parempi, — sanoi Saara ja suuteli häntä kädelle.

XXXIV.

Saara oli onnellinen. Mrs King'in toimesta oli Lizzie päässyt sairaanhoitajaksi samaan sairaalaan, missä Saara oli ollut, sinne oli myöskin kappaneulojien luota tuotu sairas rauhaan kuolemaan. "Pyhän Kolminaisuuden kasarmi" oli rouva Kingistä saanut suojelusenkelin ja "pyhä kolminaisuus" itse saanut sanomalehdissä kelpo naarmun mr Brownin terävästä kynästä. Kirjoitus herätti suurta huomiota, sillä mr Brown oli yleisesti arvossa pidetty mies; Saara oli hänelle antanut paljon tietoja, joita Pekka vielä oli täydentänyt.

Saara oli kirjoittanut pitkän kirjeen isällensä ja kertoi kuinka hyvin hänellä nyt oli ja koetti selittää, että näin sittenkin oli parasta. Mutta vielä suurempi ilo odotti häntä. Eräänä päivänä, kuin mrs King tuli kotiin, sanoi hän Saaralle:

— Lääkärini tahtoo ehdottomasti minut talveksi muuttamaan joko
Floridaan tai Italiaan keuhkojeni takia. Minä valitsen mieluummin
Italian. Tahdotko tulla muassani, Saara?

Ilon leimahdus välähti Saaran kasvoilla ja hän tuli aivan huumaukseen.
Mrs King hymyili.

— Näen, etten tarvitse mitään vastausta, — sanoi hän suudellen Saaraa otsalle. — Valmista itsesi matkalle; viikon kuluttua lähdemme.

Saara näkisi Italian. Vanhat, Falkin kera unelmoimat ilmalinnat nyt toteutuisivat. Kuinka Jumala sentään oli hyvä hänelle. Tämä onni kerrassaan valloitti hänet. Monta monituista kertaa täytyi hänen kertoa mrs Kingin sanat, voidakseen niitä uskoa, vaikka hän ihan selvää oli sanonut: viikon kuluttua lähdemme, — Kuitenkin oli Saara koko ajan kuumeisessa pelossa, että jokin este ilmestyisi. Päivisin järjesti hän matkatarpeita kaunis hymyily huulillaan, öisin uneksi hän Milanon kirkosta, Rooman katakombeista ja Wolkonskyn huvilan ruusuista.

Vihdoinkin valkeni lähtöpäivä. Suuri joukko muitakin perheitä matkusti samalla; matkaseurue oli hyvin suuri. Enin hämmästyi Saara, kun hän valtamerellä huomasi mr Brownin kulkevan laivan kannella harmaassa matkapuvussa plaidi olalla. Hän matkusti Eurooppaan tutkimaan työväen asemaa, erittäinkin sosialistisia liikkeitä Saksanmaalla. Ei Saara ymmärtänyt, miksi hän tuli niin iloiseksi Brownin nähtyään. Sen jälkeen, kuin he niin innostuneesti olivat puhuneet työväen asiasta, piti hän häntä ystävänä, johon turvallisesti voi luottaa.

Mr Brownin'kin näkyi mieltyneen Saaraan ja matkalla näkyi hänen tuntikausia keskustelevan Saaran kanssa.

Matka kulki Liverpoolin, Lontoon, Pariisin, Strassburgin, Berliinin, Wienin, Veronan, Venedigin ja Florensin kautta Roomaan. Alussa oli Saara vallan pyöräpäinen, mutta vähitellen tottui hän tähän sekamelskaan ja alituisesti vaihtuviin vaikutuksiin! Kuinka ihana maailma sentään oli, mikä komeus esiintyi rakennuksissa, taideteoksissa, suihkulähteissä ja puistoissa! Ja tästä kaikesta pitäisi luopua, siksi että se muka olisi syntiä. Ei milloinkaan ollut vanhempiensa ja naapurien mielipiteet tuntuneet niin kummallisilta, kuin nyt havaitessaan itse näiden vaikutuksen. — — —

* * * * *

Saara oli Roomassa. Kaikesta mitä oli nähnyt, miellytti tämä häntä enin. Täällä oli sivistyksen keskellä ja kumminkin samalla satojen peninkulmien päässä siitä. Kaikkialla ympäröi siellä maailman historia; pakanuuden korkeat patsaat ja rauniot, kristittyni aikaiset komeat kirkot, keskiajan synkät linnat, taideteoksia kaikilta ajoilta meidän päiviin asti. Ja paitsi tätä oli luonto niin eriskummallista täällä.

Saarasta tuntui kuin hän unissa näkisi nuo kaikki Falkin kertomat paikat, jotka hänelle jo silloin olivat niin rakkaiksi tulleet. Nyt hän todenteolla tutki historiaa ja taidetta. Hän kehittyi näinä kuukausina enemmän, kuin koko edellisessä elämässään. Näytti kuin kaikki puolipuhjenneet nuput hänen sielussaan olivat vaan varronneet tätä auringonsädettä avautuakseen. Väliin tuntui hän vielä mahdottoman lapselliselta, mutta epävarmuus käytöksestä oli kerrassaan kadonnut. Hän oli nyt sivistynyt nainen, eikä norjalaisen maanviljelijän tytär. Mrs King kohtelikin häntä kuin rakasta tytärtä, eikä seuranaisen tavoin. Koko matkaseurue pitikin häntä mrs Kingin kasvatustyttärenä.

XXXV.

Mr Brown oli tullut Roomaan ja liittynyt mrs Kingin seuraan. Eräänä iltana ehdoitteli hän matkaa osteriaan, missä suuremmaksi osaksi kävi vaan käsityöläisiä ja taiteilijoita, erittäinkin skandinaaveja ja saksalaisia. Ehdoitus vastaanotettiin ilolla; se oli ainakin, vaihtelua amerikkalaisille teekutsuille.

Mrs King ja Saara, sekä heidän matkatoverinsa suuntasivat siis kulkunsa osteriaan. Ensimmäinen huone, jonne tulivat, oli jotensakin suuri ja maalaamatoin. Kaksi riviä viiniastioita oli pystytetty seinän nojalle ja isäntä tepasteli tyhjien, kokonaisten ja puolipullojen kanssa varustaakseen janoovia vieraitaan, jotka istuivat sisimmässä huoneessa kahden pöydän ympärillä, muutamat syöden, toiset laulaen ja puhuen, virvokkeella. Pohjoismaiset taiteilijat olivat valloittaneet toisen pöydän. Käsityöläisiä lapsineen ja vaimoineen istui toisen pöydän ääressä. Näiden huoneiden takana oli keittiö, jonka ovet olivat auki, kokki valkeaan mekkoon, esiliinaan ja lakkiin puettuna paistoi lihakotletteja. Kulkeva posetiivinsoittaja valitteli sävelissä vaivojaan taiteilijoille; miehen tunteellisuus vietteli taiteilijat nauramaan.

— Tänä iltana sinä olet entistäsi oivallisempi, Beppo, — huusi yksi heistä; sinun pitäisi esiintyä apolloteaatterissa, eikä näin kurjalle kuulijakunnalle; sinun taivaalliset säveleesi kohottavat pois maailman murheista. Kaksikymmentä centesimoa Bepolle, herrani, taiteilija Bepolle! — Hän antoi hattunsa kiertää ympäri pöydän ja taiteilijat pistivät siihen roponsa. — Kas tässä, jalo ystäväni, — sanoi hän ojentaen hatun Bepolle. — Tulkoon sinun taivaallinen soittosi ylitsevuotavasti palkituksi maallisella hyvyydellä! Kas niin, käy nyt toisiakin ilahuttamaan ihanilla sävelilläsi!

Beppo otti hatun päästään, kiitteli kumarrellen. Häntä huvitti nämät taiteen lapset, jotka olivat siksi valistuneita, että heti keksivät neron ja hengenheimolaisensa, vaikka se kätkeytyi kuluneenkin takin verhossa.

Isäntä oli ihastuksissaan amerikkalaisen seurueen tulosta, — erään amerikkalaisherran paksut kultavitjat tekivät hänet erittäin kohteliaaksi. Ihastuksissaan antoi hän kantaa toisen pöydän huoneesen, missä viiniastiat olivat ja pyysi nyt seuruetta istumaan, odotellen tilauksia.

Sitä suurempi oli pettymyksensä, kuin amerikkalaiset tilasivat vaan kuusi lasillista lämmintä vettä; ei hän ymmärtänyt oliko se pilaa, vai tottako. Hän tuli kumminkin lohdutetuksi, kun kultavitjalla varustettu mies huonolla englannin kielellä selitti, että siitä maksettaisi sama hinta kuin viinistäkin. Sisimmässä huoneessa, jonka ovi oli auki, jatkettiin iloa edelleen. Useammat äänet huusivat yhteen aikaan sekä norjaksi että tanskaksi:

— Falk, Falk! Pystyyn mies! Hänen täytyy puolustaa mielipidettään!

Tämän nimen kuultuaan jännitti Saara kuulokalvoansa ja hän näki nuoren miehen, lyhyine, punaisenruskeine partoineen, sinisine silmineen ja hyväntahtoisine hymyineen nousevan pöydästä.

Ei mitään epäilystä; se oli hän. Saara tarttui suonenvedon tapaisesti mrs King'iä kädestä.

Tämä kääntyi ja katsoi huoneesen.

— Mutta ystäväiseni, onhan se Tuomas Falk!

— Te tunnette hänet? — kuiskasi Saara kalveten.

— Enkö tuntisi häntä, joka Chicagossa oli jokapäiväinen vieraani?

— Onko hän koskaan puhunut minusta?

— Ei koskaan. Tunnetko sinä hänet, Saara?

— Hän on se maalari, josta puhuin ja jonka nimeä en tahtonut mainita.

— Oh, onko se mahdollista?… Luulen että menen häntä tervehtimään.

Mrs King nousi. Falk seisoi viinilasi toisessa kädessä tehden toisella liikkeitä puhuessaan.

— Minä pidän vanhan mielipiteeni, herrani; nainen on arvoitus, selittämätöin arvoitus. Hän on kuin perhonen…

— Mutta eilenhän olit itse perhonen, joka kukastasi imit hunajaa, — sanoi eräs seurueesta.

— Vait, lörpöttelijä, elä keskeytä minua — jatkoi Falk. — Nainen on selittämätöin…

Hän vaikeni äkkiä ja tuli kasvoiltaan tulipunaiseksi ja tuijotti toiseen huoneeseen, kuin olisi siellä tapahtunut ilmestys.

— No mitä nyt? Falk näkee näkyjä; varmaankin joku vanha "selittämätöin"; tätä sanotaan jumalan tuomioksi herrani! — sanoi eräs tovereista pilkaten.

— En voi oikein hyvin, — sanoi Falk ja istui. Samassa astui mrs King sisälle ja kävi pöydän luo.

— Anteeksi, herrani, — sanoi hän ystävällisesti hymyillen — en voinut olla tervehtimättä vanhaa tuttavaa, jonka sattumalta keksin täällä. Herra Falk!

Falk katsoi ylös.

— Mitä näen! Mrs King! Täällä Roomassa!

— Minulla on muassani norjalainen ystävätär, jonka kuulin teidänkin tuntevan… Mrs Saara Holte.

Saaran täytyi tulla esille. Falk kumarsi hämillään. Esiteltiin koko seurue.

— Eivätkö naiset kunnioita meitä hetkisen istumalla seuraamme? — kysyi yksi taiteilijoista englannin kielellä ja alkoi muitta mutkitta takin hihalla kuivata pöytää. — Una foglietto di vino bianco… dolce!… Otaksun, että naiset mieluummin juovat makeata viiniä.

Mrs King istui.

— Vanhat tuhmuudet ovat unhotetut, eikö totta, herra Falk — kuiskasi Saara sopivan tilaisuuden tultua Falkille. Hän oli kerrassaan saavuttanut hillitsemiskykynsä.

Nämä sanat nostivat kuormaa Falkin sydämmeltä. Hän loi Saaraan loistavan, kiitollisen katseen.

— Näette, että minä kumminkin olen tullut tänne, vaikka ei se tapahtunutkaan teidän seurassanne, — lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Enkä minä ollenkaan epäile, että teillä nyt on paljon mieluisampi matkatoveri, — sanoi Falk ihastuneena.

— Se on varma, se, — vastasi Saara.

Nyt tunsi Saara, ett'ei hän koskaan ollut Falkia rakastanut. Ei sydän tavallista nopeammin ollenkaan sykkinyt, kun ensi hämmästys oli asettautunut. Nyt oli hän aivan tyyne, tuntuipa oikein hupaiselta nähdä häntä taas.

Falk ja mrs King olivat vaihtaneet muutamia sanoja, mutta nyt sai hän häiritsemättä puhua Saaran kanssa, sillä eräs tovereista, joka ihaili rikkaita amerikkalais-naisia ja kernaasti loisti englannin kielen taidossaan, oli tykkänään valloittanut mrs King'in.

— Voitte ymmärtää, että tuntui omituiselta teitä niin äkkiä kohdata — sanoi Falk. — Oli kuin sydämmeni olisi tauonnut tykkimästä. Jos meteoori olisi eteeni pudonnut, en olisi voinut enemmän hämmästyä. Minä etsin teitä kaksi päivää turhaan Chicagosta, sitte matkustin heti.

— Ja samassa unhotitte kaikki?

— Luuletteko minua todellakin niin kevytmieliseksi, Saara?… Uskallanhan vielä käyttää tuota nimitystä?… Minä vakuutan kärsineeni suuria omantunnon tuskia teidän takianne; ja kumminkin pidän, että toisella tavalla en olisi voinut käyttäytyä.

— Ei, te teitte aivan oikein, — vastasi Saara. — Se olin minä, joka käyttäydyin narrimaisesti. Mutta silläkin hulluudella oli hyvää mukanansa; ja nyt olen onnellinen.

— Ette aavista kuinka se minua ilahuttaa. Oletteko olleet kauankin Roomassa? Nyt rupean minä kernaasti teille oppaaksi täällä ja käyn tervehtimässä teitä, jos suvaitsette.

Falk ja Saara keskustelivat innokkaasti; taiteilija, joka tilausten toivossa valloitteli mrs King'iä huonolla englannin kielellään, ylisteli hänelle Amerikkaa ja toiset toverit nauroivat Falkia.

— Se selittämättömyys on tapahtunut, että Falk on sekaantunut erääseen "selittämättömään" ja nyt koittaa selittää hänelle, että…

Elä lörpöttele, — huudahti eräs toinen. Elä häiritse häntä kesken kosimisen! Huomenna saamme kuulla henkevän puheen naisesta.

Vettäjuovat amerikkalaiset istuivat etuhuoneessa keittiöläisten silmätikkuina. Mr Brown näytti vakavalta, eikä voinut olla katselematta Falk'ia ja Saaraa, jotka hymyilivät toisilleen. Mitä se merkitsi? Oliko se vanhaa rakkautta?… Ja itse hän oli Saaran tänne tuonut!