Saara: Romaani

XXXVI.

Falk oli käynyt vieraisilla Mrs King'in ja Saaran luona, ravintolassa, jossa he asuivat. Moni vanha keskusteluaine otettiin esille, vaikka nyt uudessa muodossa.

— Herra Jumala, kuinka tuhmana te mahdoitte minua silloin pitää! — sanoi Saara. — Minä tulen vieläkin hämilleni sitä ajatellessani.

— Minusta te olitte hauska, — vastasi Falk hymyillen. — Te olitte kuin Jerikoruusu. Yksinkertaisimmatkin tiedon pisarat te nielitte silmänräpäyksessä ja kehityitte tuossa tuokiossa.

— Ja nyt on ole hituistakaan parempi, aijon uudestaan panna käytäntöön ammennus-järjestelmäni. Tahdotteko tulla tänään kanssamme Borghese-huvilaan ja selittää meillä siellä kaikki? Me olemme molemmat tuhmia siinä seikassa.

Eikä Falk päässyt sillä. Hänen täytyi seurata Saaraa kaikkiin taidenäyttelyihin ja kertoa hänelle taiteilijoista ja heidän ominaisuuksistaan. Hän hankki heille pääsön kaupungin suurimpiin maalausateliereihin, ja Saara nautti sanomattomasti.

Skandinaavialaiset taiteilijat toimittivat juhlallisuuden Ponta Molle'lla. Mrs King, Saara, mr Brown ja koko amerikkalainen seurue oli kutsuttu osaa-ottajiksi. Tilausten vuoksi oli paras olla hyvissä kirjoissa amerikkalaisilla.

Ilma oli mitä herttaisin, kun seurue ilosta loistavin mielin kulki Porta di Popolon kautta ulos kaupungista, toiset ajaen aaseilla, toiset istuen kukilla ja lehvillä koristetuissa vaunuissa. Pöytä katettiin ulos, ja makaroonien kiehuessa hajaantui seurue ympäröitsevälle kampagnalle. Nyt oli joulunaika, siksi olikin ihastus suuri, kun löydettiin ulkoa vielä orvokkeja ja villiruusuja. Lehdillä ja kukilla koristettuina istuttiin päivälliselle. Makaroonit, kotletit ja viinit tulivat ja mieli kävi entistään iloisemmaksi seuruessa.

Saara oli tullut asetetuksi Falkin ja mr Brown'in välille, tulkiksi viimemainitulle, joka ei ollut oikein perehtynyt norjan kielessä. Taiteilija, joka puhui huonoa englanninkieltä oli taas tilausjahdissa ja olikin siksi anastanut mrs King'in seuran. Muut amerikkalaiset olivat sijoittuneet mikä minnekin. Puhelu kävi suuremmaksi osaksi tanskan, norjan ja ruotsin kielellä. Silloin tällöin yritti joku vieraiden kunniaksi englanninkieltä, mutta etukädessä oli heille jo ilmoitettu, että saisivat juhlassa tyytyä Baabelin kielten sekoitukseen. Vaan muutamia puheita pidettiin, mutta puhelu oli sitä innokkaampi ja kääntyikin yleiseksi keskusteluksi, johon koko seurue otti osaa.

Toisessa päässä pöytää keskusteltiin Titianista ja hänen väreistään. Eräs taiteilijoista väitti, ett'ei kenellekään onnistuisi kuvata ihoa paremmin kuin Titian.

— Minä en anna Titianille puolta skillingiä verratessani häntä Flora Nanseniin, — sanoi Neuhus. — Senlaista niskaa ja kaulaa, kuin hänen, senlaista pehmeyttä, senlaista helmeilevää kiiltoa, jonka huomasin hänen kaulallaan viime tanssiaisissa, ei edes Titian voi kuvata.

— Kas niin, nyt tulee hän taas Flora Nanseninsa kanssa!

— Se helmeilevä kiilto tuli yksinkertaisesti siitä, että neidillä oli lämmin, tai olivat ehkä Neuhus'en silmät liiaksi kosteat, — lisäsi joku toinen.

— Tarkoitan, hyvät herrat suoraan sanoen, että me taiteilijat olemme aimo nurkkamestareja. Tahdomme hutiloida luonnon omaa tekoa, mutta se ei onnistu. Me työskentelemme otsamme hiessä jälitelläksemme luontoa, vaan tulos on aina huono. Yksi poimii kukkia ja koittaa sitten kuvata niitä. Toinen tuijottaa auringon laskua, söhrii sitte punaista, keltaista ja sinipunervaa kankaalle, nähdäksensä kuinka vähän se muistuttaa luontoa. Kolmas hankkii ihmisruumiin työhuoneesensa, muodostelee ja jälittelee sitä. Ja huonoja ne tulevat kaikki kerrassaan, sillä elämän kipinä, luonnon kostea kiilto ei pysty meidän väreihimme ja saveemme.

— Pessimistinen ystävämme on oikeassa, — sanoi Falk, — mutta eikö juuri tämä luonnon jälitteleminen todista pelkkää kehitystä? Luontohan on itse täydellisyys, ja me työskentelemme sitä saavuttaaksemme; eli toisin sanoin: elämän onni riippuu kauneudesta, ja sitä me koetamme saavuttaa.

— Sittenpä on onni liukas kappale, — sanoi eräs paksu, hieman nukkavieru-taiteilija. — Mikä onnellisuus mahtaa olla Venuksen, Milon tai Titianin "Bellan" tarkastelemisessa, silloin kuin on nälkä, eikä ole tilauksia enemmän kuin toivoakaan niistä, kun taukoamatta täytyy käydä työhuoneesta toiseen, pyytämässä, jos toinen voisi antaa yhden lierin lainaksi?

Koko seurue purskahti nauruun, sillä kukin tunsi hyvin nuo naputukset atelierin ovelle.

— Niin, niin naurakaa vaan, — jatkoi paksu. — Tulee toinen ääni kelloon, kunhan saatte maksaa minun osani tästäkin ateriasta, jolla luultavasti saan vielä elää koko seuraavankin viikon. Sentähden sanon minä: että elämän onni on syödä ensin tarpeekseen ja sitte vähän vielä ylirahoja. Silloin on vasta silmätkin avoinna kauniille. Minä riipun ikivanhassa perusteessa — rahoissa.

Kultaketjuinen amerikkalainen nyökkäsi päätään.

— Minä yhdistyn edelliseen kunnianarvoiseen puhujaan, — sanoi hän. — Mitä on ihminen rahoitta?… Kurja, nälkäinen, halveksittu. Mutta raha on avain, joka avaa kaikki ovet. Eilen tulin yksityiseen taidekokoukseen; se oli suljettu; ei sattunut olemaan se päivä, jona se oli avoinna yleisölle. Minä panin muutaman kultakolikon palvelijan käteen. Silmänräpäyksessä avautuivat ovet taidekokoukseen, puistoon ja kaikkialle, mitä vaan tahdoin nähdä, ja mitä en tahtonutkaan. Senlainen on maailma, herrani; rahat ovat mahti ja mahtia seuraa onnellisuus.

Amerikkalainen vaikeni, sillä mr Brown oli noussut miettivän näköisenä. Hän seisoi hetken aikaa vaijeten, silmät alas luotuina. Sitten sanoi hän harvakselleen:

— Pyydän anteeksi, että minä muukalaisena rohkenen puhua. Mutta tämä keskustelu innostuttaa minua ja tulin puhetuulelle nähdessäni niin monta nuorta, hauskaa ja sivistynyttä miestä ympärilläni. Tiedätte ehkä, että täällä oloni syynä ei ole huvin ja virkistyksen kaipaus, kuten useamman meistä, vaan aikomukseni on tutkia työväen olosuhteita. Seurauksena tästä tunnen halua yhdistyä erääseen edelliseen kunnioitettavaan puhujaan. — Hän osoitti paksua, nukkavierua. — Tiedättekö, herrani, että teidän lekoitellessanne ja nauttiessanne taiteestanne ja itse työskennellessänne kauneuden maailmassa, löytyy tuhansia, jotka orjan tavoin työskentelevät päivän kuumuudessa ja saavat tuskin jokapäiväistä leipäänsä, tuhansia, jotka kärsivät ja nääntyvät nälkään. Nämätkin ovat meidän veljiämme ja sisariamme. Heillä on samat taipumukset, samat kyvyt. Voi olla, että herra Falkilla on oikeus, sanoessaan kauneuden pyrintöimme päämääräksi, mutta jos ei tätä kauneutta nyt voi suurin osakanssaihmisistämme saavuttaa, eikö silloin elämämme onni ja päämäärä ole näiden esteiden poistaminen, jotka sulkevat heidät pois kauneuden valtakunnasta? Sentähden katson, näissä oloissa, elämän korkeammaksi onnellisuudeksi työskentelemisen oikean puolesta, jotta menneen ajan vääryydet sovitettaisiin ja perustettaisiin veljellinen yhteiskunta, ei sanoissa vaan työssä. Mr Brown istui. Samassa nousi eräs toinen.

— Mr Brown muistuttaa vanhoja egyptiläisiä, herrani — sanoi hän.

— He eivät tyytyneet ennenkuin juhlatilaisuuksiin kannettiin esille ruumiita. Huu! lähettäkäämme ne samaa kyyttiä ulos. Tuo puhe veljellisyydestä on kyllä kaunista, mutta mahdotointa on esim. juhlallisuuksiin mennessään laahata muassaan pesumuijankakaroita tai Via condottin rikasta kerjäläistä, joka aina kiusaa minulta soldon ohimennessäni näyttäessään viallista kättänsä. Ei, kyllä Lazaruksen täytyy jäädä portaiden edustalle; hän olisi epämiellyttävä vieras juhlapidoissa; siitä jo katoaisi ruokahalukin.

— Pyydän anteeksi, jos sanani ovat vaikuttaneet häiritsevästi, — sanoi mr Brown.

— Ei ollenkaan, — huusivat useammat.

— Minä en käsitä, kuinka mr Brown tuon lausunnon jälkeen saattaa palata kaupunkiin komeissa vaunuissaan? — sanoi nukkavieru. — Ehdotan siis, että hän tarjoo sen minulle ja tyytyy itse minun aasiini.

Kaikki nauroivat ja mr Brown otti osaa iloisuuteen.

— Aivan kernaasti — sanoi hän paksulle.

— Mutta, hyvät herrat, me olemme sangen epäkohteliaita — sanoi seurueen esimies. — Tässä istumme ja rupatamme ja naiset saavat kuunnella. Eikö nyt kukaan naisista tahdo käyttää puhevuoroa ja lausua tuomionsa kummankin mielipiteen välillä? Mitä tuumaatte asiasta, neiti Saara?

Saara punastui ja puisti päätänsä.

— Ei mitään kieltäymyksiä meidän kesken, — jatkoi esimies.

— Emmekö valitse, kuten Narbonan hovijuhlissa naista tuomariksi, armoa tai rangaistusta odottavina alistumme hänen tuomiolleen?

— Valitsemme, valitsemme — kuului joka suunnalta.

— Minä ehdoitan neiti Saara Holtea.

Ehdoitus hyväksyttiin yksimielisesti.

— Saara Holte, neiti Holte, — huudettiin joka taholta.

Saara nousi ja hymyili punastuen. Sitten loi hän haaveksivan katseensa ylös ja sanoi hiljaa:

— Herra Falkin puhuessa kauneudesta loin katseeni kampagnalle, auringonvaloon ja kukkiin, silloin tuntui kuin olisin elämän suuressa salissa, loistavine kynttilöineen ja hauskoine ihmisineen. Mutta sitten sammutti mr Brown kynttilän toisensa jälestä, kunnes seisoin yksin pimeydessä ja ilon asemasta kuulin sairasvuoteilta huokauksia ja nälkäisten lasten valitusta. Herra Falkin puhe oli unta, jonka pitäisi olla todellisuutta; Mr Brown'in puhe oli todellisuutta, jonka pitäisi olla unta; — se on minun mielipiteeni.

— Hyvä, hyvä! — huusivat taiteilijat. — Neiti Saaran sanat sattuivat paikalle.

— Ja minä ehdottelen senvuoksi — jatkoi esimies — että tämä seppel kampagnan ruusuista on annettava juhlan ruhtinattarelle, asettakaa se hänen mustille kiharoilleen!

Nyt alkoi riemu ja lasien kilinä. Falk laski seppelen Saaran hiuksille.
Hän hymyili punastuen ja hänen silmänsä loistivat.

— Ja nyt ehdoitan, että äitimme, luonnon sylissä, sulatamme makaruunit, kunnes kahvi valmistuu.

Tuolit työnnettiin oheen ja käsi kädessä hajaantui seurue edelleen keskustellen elämän onnellisuudesta.

— Falk unohti puheen naisesta tänään, — sanoi Neuhus.

— Sen takia että "selittämätöin" istui hänen rinnallaan, — vastasi hänen toverinsa.

— Luuletko hänen todella sitä tarkoittavan?

— En tiedä; mutta siltä se näyttää.

— Mr Brown meni samassa ohitse yksinään, kääntyi ikäänkuin aikoen yhdistyä heihin, mutta mietti ja jatkoi matkaansa.

Saaran oli onnistunut, kumma kyllä, paeta ihailijoitansa. Hän istui kätkössä vanhan pilarin takana. Hän tunsi halua olla yksinään. Tämä päivä oli ihana, mutta sittenkin tuli mieleen elämän kurjuus. Ennen kuin aavistikaan, seisoi mr Brown hänen rinnallaan. Hän näytti liikutetulta, kasvot värähtelivät omituisesti katsoessaan Saaraa, joka terveydestä säteilevänä istui siinä ruususeppel kauniissa tukassaan.

— Vai niin, että minä sammutan teiltä elämän kynttilät, neiti Saara, — sanoi hän.

— Ette te, vaan teidän tämänpäiväiset puheenne sen tekivät — vastasi Saara. — Te puhuitte totta, mr Brown; koettakaamme sytyttää kynttilät uudelleen, niin ettei ne koskaan sammu. Mr Brown loi häneen selittämättömän lempeän katseen.

— Niin, neiti Saara, sillä… Hän vaikeni ja koetti vastustaa jotakin, joka väkisin tahtoi puhjeta sanoiksi. Äkkiä kumarsi hän ja läksi.

Mitä se merkitsi? Hän oli niin omituinen! Ja kumminkin tunsi Saara saman lämpimän tunteen sydämmessään, kuin nähdessään isänsä polvistuneena sairaan vuoteen vieressä. Se tuli vastustamattomalla voimalla. Miksi tunsi hän niin suurta mieltymystä tuohon synkkään, vakavaan mieheen?

Hän pudisti ruohot leningiltään, ja lähti toisten luoksi. Pöytä oli nyt nostettu oheen ja kaatuneella tynnärillä rehenteli Beppo soittokoneineen. Nyt ei hän valitellut tunteellisilla sävelillä vaivojaan, vaan iloiset polkat ja valssit panivat parin toisensa jälkeen ruohopenkereelle tanssin pyörillään.

— Kas täällä meidän kadonnut kukkaisruhtinattaremme, — huusi esimies Saaran keksittyään. Nyt aloitetaan tanssi toden teolla. Ei se auta, että hän vastusti ja sanoi ei osaavansa tanssia.

Poloneesissa piti hänen ainakin olla osallisena, sillä kait hän osaa kävellä. Mrs King'inkin täytyi kulkea muassa joukon jatkona, pöytäkavaljeerinsa keralla, joka oli suuresti ihastuksissaan siitä, että mrs King oli luvannut käydä hänen työhuoneessaan.

Mutta mr Brown oli kadonnut. Hän oli paksulla aasilla palannut takaisin
Roomaan. Seuraavana päivänä matkusti hän junalla etelään.

XXXVII.

Koko matka oli Saarasta, kuin kaunis unelma. Ja se oli kumminkin ollut totta. Hän oli nähnyt, että elämä voi olla ihanaa ja että sen eteen kannatti elää. Ja kumminkin virtasi sen läpi kärsimyksien mahtava virta. Historiasta luki hän, kuinka moni mahtava linna oli syntynyt vääryyksien, väkivallan ja sorron kautta. Istuessaan ja nauttiessaan muistoistaan, heräsi yht'äkkiä eloon Lizzien, Pat'in ja muiden arkkilaisten kuvat, syyttäen yhteiskuntaa vääryydestä, Kuinka kauan tätä kestäisi? Oliko ihmisten mahdotointa elää veljien ja sisarten tavoin? Hän muisti keskustelunsa Brownin kanssa ja sydän alkoi voimakkaasti sykkiä. Miksi hän oli niin äkkiä lähtenyt Roomasta? Mitä oli hän tarkoittanut silloin kampagnalla?… Pois, pois senlaiset ajatukset! Olihan se aivan mahdotointa kumminkin. Abraham Jensen'in varjo asettautui pimittämään kaiken.

Saaralle oli selvinnyt kaksi asiaa. Loppuajan elämästään käyttäisi hän kansalaistensa vapauttamiseen ja köyhien työntekijöiden elämän sulostuttamiseen. Miten hän menettelisi, sitä ei hän vielä tietänyt. Tätä haaveilevaa, toimetointa elämää ei hän enää sietäisi. Hän oli alkava pontevuudella; hän kysyi neuvoa mrs King'iltä, joka lupasi auttaa häntä. Hän alkaisi pienellä käsityökoululla ja lomahetkinä kertoisi hän lapsille matkoistaan y.m. Kotikylänsä läheisyyteen ei hän tohtisi mennä, pelosta, että hän tunnettaisi, vaikka mieluummin olisikin juuri siellä tahtonut vaikuttaa.

Varmuudeksi otti hän toisen nimen — kutsui nyt itseänsä Elsa Brun'iksi. Hän lähti erääseen norjalaiseen seurakuntaan. Alku oli hyvin lupaava. Pappi, joka kuului vanhaan kouluun, oli hyvin ystävällinen, kuullessaan, että hän oli norjalaisen tilustenhoitajan tytär; hän lupasi kaikin voimin kannattaa koulua, joka olikin hyvin tarpellinen paikkakunnalla. Hän kävi itse seudun perheissä. Nämät olivat alussa hyvin epäileviä, vaan kun pappi antoi hänelle puoltolauseensa, katosivat etuluulot ja Saaralla oli ennen pitkää parikymmentä tyttöä koulussa. Hän sai oppituntien loputtua käyttää kouluhuonetta. Neljäntoista päivän kuluttua olivat oppilaat jo suuresti ihastuneet häneen. Se oli aivan toista, kuin ikävät aamupäivätunnit, joissa luettiin Ponttoppidaania. Heistä tuntui kuin olisivat matkustelleet Norjassa, Ranskassa, Saksassa ja Itaaliassa. Ennen pitkää toivat tytöt veljensä mukanaan. He eivät uskaltaneet tulla sisälle, vaan jäivät ikkunan taakse kuuntelemaan. Saara meni ulos ja toi heidät sisälle, ja sen jälkeen oli hänellä aina poikiakin koulussaan. He kuuntelivat avonaisin suin, ja silmät loistavina ja hän muisti omaa iloansa saatuaan räätälin kirjoja käsiinsä. Pappi oli käynyt useamman kerran koulussa ja pitänyt laitosta oivallisena. Mutta eräänä päivänä tuli hän odottamatta Saaran puhuessa lapsille Rooman paavista ja katollisen kirkon juhlamenoista. Hän puhui niistä jaloista miehistä, jotka kuuluivat tähän kirkkokuntaan, pyhästä Franciskukseta, Vincent af Paul'ista y.m. Hän sanoi löytyvän hyviä ihmisiä kaikissa uskonnoissa, sekä että kaikista pitää etsiä hyvät puolet. Ei pappi puhunut mitään, vaan seuraavana päivänä tuli hän Saaran luokse.

— Tahtoisin vähän puhua teidän kanssanne, neiti Brun, — sanoi hän.

Saara aukaisi oven sisimpään huoneeseen ja he astuivat sisään.

— Sanokaappa, puhutteko useinkin lapsille senlaista kun eilen? — sanoi hän.

— En ymmärrä tarkoitustanne, — vastasi Saara. — Tiedättehän, että tapani on aina puhua lapsille heidän ommellessaan ja kutoessaan.

Pappi loi häneen läpitunkevan katseen.

— Ettehän ole katolilainen? — sanoi hän. Ei Saara voinut olla hymyilemättä.

— Siinä suhteessa voitte olla levollinen, — sanoi hän.

— Toivon teidän olevan luterilainen, kuten koko seurakuntamme. Olen aina otaksunut niin, koska näen teidät usein kirkossa.

— Tuskin voin nimittää itseäni siksi. En ole liittynyt minnekään uskokuntaan.

— Eikö teillä sitte ole mitään uskontoa? — kysyi pappi kauhistuneena.

— En tiedä, — vastasi Saara. — Uskontoni on olla hyvä ja tehdä hyvää.

— Ne ovat vaan turhia, tunteellisia puheita, — jatkoi pappi ivallisesti. — Ettekö usko, että Raamattu on Jumalan ilmoitettu sana?

— En, sitä en usko, herra pastori.

— Ettekö usko pyhää kolmeyhteyttä?

— En.

— Herra Jumala! Tehän kumootte kirkon pyhimmät opinkappaleet! — huudahti pappi kauhistuneena.

— Ja te olette uskaltanut tunkeutua minun seurakuntaani!

— Mutta enhän minä opeta uskontoa, herra pastori; — vastasi Saara tyyneesti. — Eihän se voi vahingoittaa lapsia, jos ohjaan heitä hyvyyteen ja rakkauteen.

— Eikö se voi heitä vahingoittaa, kun te sanotte, että on yhdentekevä, ovatko he katolisia, metodisteja tai mormooneja? — sanoi pappi tulistuneena. — Toivon teidän huomaavan, että koulunne paikkakunnalla on eteenpäin mahdottomuus.

— Se surettaa minua lasten tähden, — vastasi Saara hiljaa.

Papin ennustus tuli täytäntöön. Seuraavana sunnuntaina julisti hän kirkossa, että seurakunta oli pitänyt käärmettä povessaan, mutta Jumala oli avannut hänen silmänsä. Neiti Brun oli epäuskon lapsia ja mitä viekkaammalla tavalla oli hän koettanut kylvää lapsiin uskottomuuden siemeniä, ja istuttaa vapaamielisiä aatteita. Mutta kun tämä nyt, Jumalalle kiitos, oli keksitty, toivoi hän, ett'ei kukaan enää lapsiansa, sinne lähettäisi.

Saara oli itse saapuvilla ja kuuli tuomionsa. Seuraavana päivänä oli koulu tyhjänä, paitsi muutamaa tyttöä, joiden kotiin ei vielä kauhun sanoma ollut ehtinyt.

Saara matkusti pois ja kaikki lapset itkivät häntä. Mutta seuraukset eivät siihen loppuneet.

Eräässä sanomalehdessä näki Saara saman papin kyhäämän kirjoituksen, jossa varoitettiin eräästä Elsa Brunista, jos hän muualla yrittäisi samaa keinoa.

Saaran täytyi siis taas muuttaa nimeä. Hän ihmetteli, maksaisiko vaivaa kääntyä naisten puoleen, herättämään heitä uneliaisuudestaan. Mutta voihan kumminkin koettaa.

XXXVIII.

Saara oli asettautunut kotikylänsä naapuripitäjään. Hän oli nyt ottanut nimekseen Thea Sommer. Tämä oli uhkarohkeata, sillä pitäjässä oli hänen miehensä puoluelaisia, sitä paitsi oli moni heistä nähnyt hänet ennen kotonaan pappilassa. Mutta hän toivoi että uusikuosinen pukunsa ja hiustensa uusi kampaustapa estäisivät heidät häntä tuntemasta. Varmuuden vuoksi käytti hän ulkona harsoa.

Täälläkin aloitti hän käsityö-koululla; sai käyttää kouluhuonetta ja lapset ihastuivat täälläkin häneen. Sitten kutsui hän seudun naiset kokoukseen. Suuri joukko saapuikin heitä, suuremmaksi osaksi uteliaisuudesta. Ei hän pitänyt heille suorastaan esitelmää, vaan keskusteli heidän kanssansa ja selitti, kuinka tarpeellista on tiedot äideille, että sitten voisivat lapsissaankin herättää pyrintöjä parempaan. Naiset pitivät hänestä. Hän piti kokouksia joka viikko, tullen kerta kerralta rohkeammaksi. Hän puhui avioliitosta, sanoen, että ainoa side, joka kestää, on molemminpuolinen rakkaus, vaan muista syistä solmitut liitot, niinkuin rahojen, arvon ja talojen takia, kostavat itsensä onnettomalla elämällä. Jos kerran tulisi yhteiskunta veljelliseksi ja sisarelliseksi, täytyisi naisen saada samat oikeudet, kuin miehelläkin on.

Senlaista ei oltu ennen paikkakunnalla kuultu. Sehän oli suorastaan kapinallisuuden levittämistä. Kahvikuppien ääressä arvosteltiin Saaran esitelmiä. Vanhat pudistivat epäilevästi päätään ja nuoret salasivat omat ajatuksensa. Saaran luoksi tuli seurakunnan papinrouva sanomaan, etteivät naiset pitäneet hänen puheistaan vapauttamisesta. He tyytyivät osaansa ja alistuivat mieluummin Jumalan tahdon alle, kuin seurasivat muotissa olevia hullutuksia. Muutamat hänen miehensä lahkolaisista tulivat hänen luoksensa ja kyynelsilmin koettivat häntä kääntää. Saaraa alkoi vimmastuttaa. Eikö löytynyt siis ainoatakaan järjellistä olentoa, joka uskaltaisi katsoa totuutta vasten naamaa? Suutelisivatko naiset ainiaan heitä vangitsevia kahleita? Äkkiä muistui hänen mieleensä silmäpari, jotka säteilivät hänen puhuessaan rakkaudesta ja avioliitosta. Hän oli hankkinut tiedon tämän naisen asunnosta ja meni nyt hänen luoksensa.

Nainen oli yksin kotona ja Saaran nähtyään kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli häntä vastaan.

— Kas Theaa? — sanoi hän iloisesti. Kiitos tulemastasi! Kuinka kauniisti sinä puhuit viimen. Se meni sydämmeen asti.

— Eivät kaikki siitä pitäneet, — vastasi Saara.

— Oh, he ovat niin tuhmia — vastasi nainen rohkeasti. — Ja sitte eivät he uskalla pastorin tähden — kuiskasi hän.

Äkkiä tuntui Saarasta, kuin olisi hän nähnyt nuo kasvot ennen, mutta missä? Eiköhän se ollut…?

Nainen huomasi Saaran tuijottavan häneen ja sanoi:

— Miksi katsot minua noin?

— Anna anteeksi, — sanoi Saara, — vaan tuntui kuin olisin nähnyt sinut ennen… Eihän sinua vaan kerran kannettu puolipaleltuneena Holtelle?

— Joo, kyllä se olin minä, mutta kuinka…? Saara katseli levottomana ympärilleen.

— Minä olen Saara, talon tytär. Nainen seisoi kuin lumottuna.

— Sinäkö se, joka…

— Karkasi miehestään, papista, — jatkoi Saara. — Joo, kyllä minä olen se sama, ja se oli parasta, mitä olen tehnyt elämässäni.

Ei nainen voinut toipua hämmästyksestään.

— Sinä et saa kertoa sitä — sanoi Saara, — Ei kukaan, paitsi sinä, tiedä sitä.

— Ja täällä kun kaikki luulevat sinut aikoja kuolleeksi ja haudatuksi.

— Sitä parempi minulle, — vastasi Saara. — Aatteleppa, että minä juuri täällä kohtasin sinut, jota olen kau'an halunnut nähdä ja puhua kanssasi!

Hetken kuluttua istui Saara naisen kanssa tavanmukaisen kahvikupin ääressä innokkaaseen keskusteluun vaipuneina. Saara sai isästään kuulla ennen tietämättömiä seikkoja, jotka herättivät hänessä vielä suurempaa sääliä.

— Haakon ei tehnyt oikein, hyljätessään minut ja matkustaessaan pois; — sanoi nainen.

— Eikö miehesi sitte ole hyvä sinulle? — kysyi Saara.

— Halvorilla on hyvyyttä, kuin päivällä pituutta, — vastasi nainen. — Mutta mitä auttaa se? Hän ei sittenkään ole Haakon ja muistathan, mitä sanoit esitelmässäsi.

— Niin, eikö se ole totta? — sanoi Saara. — Rakkautta ei palkitse hyvyys eikä kulta.

Tuntui niin hyvältä avata sydämmensä jollekin, joka ymmärsi häntä, alakuloisen onnellisena erosi hän naisesta.

Vastustukset Saaraa kohtaan tulivat yhä uhkaavimmiksi. Kouluhuone suljettiin häneltä ja pappi piti sarjan esitelmiä häntä vastaan. Aina Abraham Jensenin korville oli ehtinyt tietoja hänestä, ja kuultuansa, että jotkut hänen lahkolaisistaankin olivat käyneet hänen kokouksissaan, tarttui hän hengen miekkaan ja tuli yhdellä lyönnillä musertaaksensa tuon julkean.

Hän pitäisi esitelmänsä Haugen kirkossa ja jo kaksi tuntia ennen oli kirkko väkeä täynnä. Saara oli itse läsnä. Hän istui viimeisillä penkeillä, tiheä harso kasvoilla. Mutta hän oli tunnettu, kuiske kävi penkistä toiseen ja kasvot kääntyivät sinne. Halu nähdä vielä kerran isänsä oli voittanut vastenmielisyyden nähdä miestänsä. Tuolla tuli Abraham Jensen innokkaana, pää kallellaan ja kasvoissa ankara ilmaus. Hänen takanaan kulki hänen isänsä, keppiinsä turvaten, kumartuneena ja surullisena, niin ainakin näytti Saarasta. Hän oli vähältä purskahtaa itkuun, vaan hillitsi itsensä.

Miehensä otti paikan kuorissa ja hänen lähimmät tuttavansa hänen ympärilleen. Virren veisattua, alkoi hän esitelmänsä. Hän sanoi kuulleensa, että käärme naisen haamussa oli hiipinyt tähän rauhalliseen seurakuntaan ja vietellyt sen jäseniä tottelemattomuuteen Jumalaa vastaan.

— Tähän asti ovat meidän naisemme nöyrinä vaeltaneet miehensä rinnalla, tyytyväisinä vaatimattomaan, vaan kunnialliseen kutsumukseensa, olla avuksi miehelleen ja kasvattaa hänen lapsiansa, — sanoi hän. — Mutta tänä uskottomuuden aikana tullaan viisaammiksi, kuin itse Jumala; puhutaan vapaasta rakkaudesta, samoista oikeuksista kuin miehetkin j.n.e. Me tiedämme mihin se vie. Luemme sanomalehdistä alituisia rikoksia ja avioeroja. Te tiedätte kaikki, että minulla itsellä on tästä katkeria kokemuksia. Minulla oli vaimo, jota rakastin, kuin köyhä ainoata lammastaan. Sitten tuli eräs maailman lapsi ja petti hänet viehättävine valheineen; ja kärpäsen tavoin liiteli hän valoon. Hän seurasi sen sytyttäjää turmeluksen kuilun äyräälle ja sen syvyyteen upposi hän. Jumala häntä auttakoon ja etsiköön häntä, jos hän vielä elää ja vieköön hänet oikealle tielle, jos pelastus vielä on mahdollinen!… Jos ei senlainen esimerkki teidän omassa keskuudessanne voi vakuuttaa teitä, ei sitä voi mikään maailmassa tehdä.

Pappi tuli keskeytetyksi liikkeestä alipäässä kirkkoa. Näytti kuin joku olisi tunkeunut esiin ja samassa seisoi Saara hänen edessänsä ja heitti harson kasvoiltansa.

— Suokaa anteeksi, että minä otan puhuakseni tässä kokouksessa, — sanoi hän verrattain tyyneesti, — vaan minä tahdon ilmoittaa teille, että hän, jolle tässä kaksinkertainen syytös langetettiin, on teidän joukossanne. Tuo mies oli kerran minun mieheni. — Hän viittasi Abraham Jenseniin, joka kuin salaman iskemänä oli vaipunut tuolillensa. — Minä myytiin hänelle, vielä ollessani lapsi, ennenkuin tiesin mitä rakkaus ja avioliitto olikaan. Täällä ei ole aika eikä paikkakaan ketään syyttää enemmän kuin puhdistautuakaan syytöksistä; mutta hänelle lievitykseksi sanon, ett'ei hän koskaan ole tietänyt, kuinka pahoin hän on kanssani menetellyt. Minun avioliittoni ei ollut sen parempi eikä huonompi kuin tuhannen toisenkaan naisen, jota joka päivä poljetaan ja nöyrryytetään, mutta jotka eivät kärsi siitä, siksi ett'eivät ymmärrä, että toisinkin voisi olla. Mutta minä sain kuulla, että naisetkin ovat Jumalan luomia olentoja ja oikeutetut samoihin etuihin kuin miehetkin. Sain oppia, että avioliitto rakkaudetta on rikos Jumalan edessä, ja minä tunsin, että se oli totta… Silloin matkustin pois. Se ei tapahtunut äkkipikaisuudessa; olin tarkoin punninnut asiaa, enkä kadu sitä koskaan. Minun täytyi valita, joko jäädä hänen luoksensa ja tulla päivä päivältä katkerammaksi ja äreämmäksi tai matkustaa pois ja koettaa tulla siksi, kuin Jumala oli minut aikonut. Olen ehkä kärsinyt enemmän kurjuutta, kuin te, jotka myyrän tavoin pysytte onkalossanne, mutta olen myös nähnyt niin paljon kaunista ja ylevää, että se kilpailee kärsimysten kanssa painossa. Tahdoin niin kernaasti jakaa teillekin sitä rauhaa ja onnea, jota nyt tunnen, sillä minä tiedän omasta kokemuksestani, että te ja teidän lapsenne sitä kaipaavat. Mutta te sysäsitte pois käden, joka tahtoi teidän haavojanne sitoa. Sanon sen teille näin suoraan, sillä tämä on luultavasti jäähyväispuheeni teille. Minun on vaikea luopua teistä, sillä toivoin niin paljon tekeväni hyväksenne. Minun on vaikea luopua vanhasta miehestä tuolla — hän osoitti isäänsä — hänestä, joka on niin hyvä, niin jalo, mutta jota uskontonsa pahoittaa kovuuteen ja suvaitsemattomuuteen. Uskokaa minua isä, me kohtaamme kerran toisemme ja silloin ymmärrämme toisiamme paremmin!

Tukahdetuin huokauksin, kädet kasvoilla meni Saara kirkosta. Seurakunta vetäytyi oheen, tehden hänelle tietä. Kaikkien silmissä loisti kyyneleitä. Pappi istui paikallaan, kerrassaan masentuneena. Saaran puhuessa oli hän monasti tahtonut keskeyttää häntä. Nyt ei hän saanut sanaakaan lausutuksi. Eräs uskoveljistä päätti kokouksen.

XXXIX.

Saara saapui asuntoonsa syvästi liikutettuna. Pöydällä oli juuri postista tullut kirje. Hän aukaisi sen kummastuksissaan, sillä ei se ollut mrs King'iltä, vaikka siinä oli Chicagon leima. Se oli sisällöltään näin kuuluva:

"Rakas Neiti Saara!

Suokaa anteeksi, että kirjoitan tämän, vaan minulla ei ole lepoa, ennen kuin se on tehty. Mrs King'iltä kuulin osoitteenne ja että minun harhaluuloni teidän ystävyydestänne nuoren taiteilijan kanssa Roomassa, oli perusteetoin. Siksi kirjoitan teille nyt. Kaksi vuotta olen matkustellut sinne tänne, vaan teidän kuvaanne en voi karkoittaa sydämmestäni. Siitä hetkestä asti, jolloin te mrs Kingin eteisessä kiititte minua puheestani työväen tilan parantamisesta, olen tuntenut kummallista mieltymystä teihin. Siitä aikain, kun opin teidät tuntemaan, en ole ainoastaan tuntenut syvintä kunnioitusta teihin, vaan myös hartainta mieltymystä. Olette sen usein itsekin huomannut, en ole aina voinut hillitä itseäni. Kerran, se oli taitelijain juhlassa, Ponte Mollella, olin vähältä sanoa teille kaikki, mutta maltoin mieleni. Te olette innostunut minun työ-alastani ja käsitätte sen perinpohjaisen tarkoituksen. Teidän rinnallanne olisin voimakas ja rohkea; ilman teitä tuntuu raskas tehtäväni vielä raskaammalta. Nyt rakennutan omaa taloa Chicagoon. Piirustukset ovat valmiina ja sopimus on jo tehty rakennusmestarin kanssa. Odotan vaan teidän vastaustanne. Tahdotteko jakaa kaikki kanssani? Jos ette sitä tee, jätän kaikki ja matkustan pois. Vastatkaa minulle sähkösanomalla. N:o 375 Dearborn Street.

Teille ijäti uskollinen

Henry Brown."

Saara istui kuin ukkosen iskemänä kirje kädessä. Hän katseli tuota vakavaa käsialaa ja ajatteli miestä, jota hän niin suuresti ihaili. Oliko se mahdollista? Hymyily levisi kasvoille, silmät säteilivät ja hän tunsi omituista lämpöä. Oi, kuinka hän rakasti häntä! Tuskin uskalsi hän sitä itselleen tunnustaa. Juuri äsken oli hän kärsinyt mitä hirveimpää nöyrryytystä; omat kansalaisensa olivat hänet sysänneet luotansa, nyt tuli hän ojentaen hänelle vankan kätensä ja tarjoten hänelle juuri sitä työtä, minkä hän oli valinnut elämänsä päämääräksi.

Abraham Jensen!… Äkkiä nousi taas tämä uhkaava varjo. Hän eli vielä; hetki sitten oli hän nähnyt hänet uhkaavana leimauttavan kirouksia hänelle. Hän väänteli käsiänsä ikäänkuin katkoaksensa vangitsevia siteitään.

Laillinen avio-eroko?… Mistä hän syyttäisi miestänsä? Hän kyllä saisi eron milloin tahansa, siksi että vaimo oli paennut hänen luotansa, mutta… hän oli lain mukaan rikollinen. Siksi tunsi hän miehensä, että tiesi tämän ei koskaan taipuvan avio-eroon; se vastusti hänen periaatteitaan. Jos hän polvillaan rukoilisi häneltä armoa? Ei, ei, siihen ei hän alistuisi, eikä se auttaisikaan. Ei löytynyt ainoatakaan keinoa.

Saara heittäytyi vuoteelle ja itki hillitsemättömästi. Se yö oli raskain koko elämässään. Kerta kerralta luki hän mr Brownin kirjeen; suuteli sitä intohimoisesti ja purskahti uudestaan itkuun.

Aamulla, auringon yletessä tyyntyi hän vasta, kun piti tyytyä välttämättömyyteen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti useampia kirjeitä, jotka repi heti kappaleiksi. Ei hän voinut päättää mitä olisi sähkösanomassa. Vihdoin sai hän kirjeen valmiiksi. Se kuului:

"Mr Brown!

Minä rakastan teitä, en voi ajatella korkeampaa onnea, kuin ikuisesti olla omanne. Ja kumminkin on se mahdotointa. Pyytäkää mrs King'ilta selvitystä siihen; minä en sitä voi. Sanokaa että minä vapautan hänet vaikenemisesta.

Teidän Saaranne."

Hän tuijotti kirjeesen, ja kyynelet putoilivat pöydälle. Ei hän voinut panna sitä kuoreen. Lähettäisikö hän sen Dearborn Street'ille, kuten hän pyysi? Vihdoin taittoi hän sen ja pani mrs King'in kirjeen sisään, jossa hän pyysi, että hän antaisi sen mr Brownille, hänen ensi kerran sinne tultuansa… Sillä tavalla voittaisi ehkä muutaman päivän ajassa ja ken tiesi, ehkä voisi sillä ajalla jotain tapahtua? On niin katkerata karkoittaa kaikki valoisat unelmat ja särkeä oma sydämmensä!…

Kirje lähetettiin postiin.

XXXX.

Kaksi päivää sen jälkeen oli Saara järjestänyt kaikki matkaa varten. Vastustamatoin voima pakoitti häntä takaisin Chicagoon. Junaan astuessaan näki hän Abraham Jensenin omassa persoonassaan tupakkavaunussa. Kokouksesta, missä hän langetti vaimollensa hylkäystuomionsa oli hän suoraan mennyt lähiseudulla olevaan pappien kokoukseen ja oli nyt useamman virkatoverinsa kanssa kotimatkalla. He polttivat sikareitaan päivällisen syötyään.

Saara tunsi piston sydämmessään. Hän toivoi ett'ei häntä olisi huomattu ja vetäytyi viimeisen vaunun äärimmäiseen kolkkaan. Oli vaan kaksi aseman väliä, niin Abraham astuisi ulos… Nyt oli jo sivuutettu toinen. Jumalalle kiitos, nyt saavuttiin sille, jonka hän niin hyvin muisti, seisoessaan siellä matkalaukku kädessä. Sitten kuului äkkiä kahden junan lakkaamatoin vihellys; äkkinäinen tärähdys; matkustajat heittäytyivät yksi sinne, toinen tänne ja vaunu, jossa Saara oli, syöksyi kumoon. Epätoivon huudahdukset, terävät vihellykset ja komentohuudot sekaantuivat toisiinsa. Saara oli pusertunut seinän ja penkin väliin, mutta ei pahemmin, kuin että itse voi auttaa itseänsä ulos. Ei hän ollut vahingoittunut, hän syöksyi ulos. Mikä näky kohtasi häntä täällä! Etumaiset vaunut olivat särkyneet, kuuma höyry virtasi niistä. Esimmäinen vaunu oli syttynyt tuleen ja se leveni uskomattomalla nopeudella. Päitä, käsiä ja jalkoja pistäytyi esiin vaunun sirpaleiden alta; jos ne olivat elävien tai kuolleiden, ei voitu vielä tietää. Epätoivon huudahduksia kuului niiltä, jotka olivat vaan puoliksi hautautuneet ja rutistuneet istuimen ja rautatankojen väliin. Ne, jotka olivat päässeet ulos juoksivat ja huusivat mielipuolten tavoin. Vaan muutamilla oli mielenmalttia ja esteiden avulla koettivat he pelastaa onnettomia rauniosta. Mutta kuumuus oli paikoittain niin suuri, että täytyi peräytyä ja jättää onnettomat kohtalonsa varaan. Eräs äiti, jonka vaatteet jo olivat tulessa, sai kolme pientä lastansa ulos ikkunasta ja vaipui itse liekkeihin.

Saara seisoi kauhusta jäähmettyneenä. Mutta äkkiä toipui hän ja riensi pelastustyöhön. Hän oli jo vetänyt erään puolikasvuisen tytön rauniosta, kun hän äkkiä kuuli toisesta vaunusta valittavaa voihkinaa ja näki miehensä puoleksi hautautuneena. Silmät olivat ummessa ja suonenvedon tapaisesti oli käsi puserrettuna ympäri puunoksan, jonka avulla hän oli koettanut vetäytyä ulos, mutta voimat eivät olleet riittäneet. Valituksesta päättäen eli hän vielä. Kymmenen minuuttia enää, niin hän joutuisi liekkien saaliiksi.

Hetkeäkään epäilemättä syöksyi Saara puoliksi musertuneesen vaunuun, tarttui pelastuskirveesen ja sirpaleet lentelivät ilmaan hänen hakatessaan. Hän tarttui miestänsä kainaloista yrittäen vetää häntä ulos. Aluksi se onnistui, mutta yhtäkkiä vastusti joku este. Epätoivoisena katsoi hän ympärillensä saadaksensa apua, mutta kullakin oli täysi työ omaisistansa. Toisen kerran tarttui hän kirveesen ja alkoi uudestaan hakata ja este antoikin perää. Epätoivon voimalla kiskoi hän miehensä esille, vetäen hänet maata myöden niin pitkälle, etteivät liekit häntä saavuttaisi ja vaipui sitte itsekin tiedotonna maahan hänen rinnallensa.

Kun hän virkosi ympäröitsi heitä säälivä ihmisjoukko. Heti oli sähköteitse pyydetty paikalle lääkärejä, jotka tulivat siteineen ja työkaluilleen. Abraham Jensenin haavat olivat puhdistetut ja sidotut. Jäseniä ei ollut murtunut, vaan pää oli pahoin haavoittunut ja lääkärit epäilivät hänen virkoamistaan. Hän asetettiin vaunuihin heiniin lepäämään ja ajettiin hiljaisesti kotiinsa, joka oli vaan kolmen englannin penikulman päässä. Saara käveli vieressä. Toisen kerran tuli hän nyt entiseen kotiinsa.

XXXXI.

Saara oli ottanut vanhat toimensa haltuunsa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Hän tiesi joka esineen taloudessa. Hänen vanhempansa saapuivat luonnollisesti heti. He olivat jo kuulleet Saaran pelastaneen miehensä ja siinä he huomasivat merkin taivaasta. Ei moittivaa sanaa, ei epäystävällistä puhetta kuulunut; kaikki antautuivat yksistään sairaan hoitoon.

Saara istui uskollisesti hänen luonaan. Oli mahdoton saada häntä hetkeksikään levähtämään, jota hän kumminkin suuresti kaipasi. Vasta kolmantena päivänä aukaisi Abraham silmänsä ja katseli ympärilleen ensin kauhistuneena, sitte tyyneemmin. Hän tunsi oman huoneensa. Ativot istuivat hänen vuoteensa ääressä ja Saara hänen vieressänsä. Hymyily levisi hänen kalpeille kasvoillensa.

— Saara! — kuiskasi hän. — Minä uneksin, että sinä olit matkustanut pois!

Ne olivat Abraham Jensenin viime sanat. Samana päivänä hän kuoli.

Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Saara kuuli taas seinäkellon naputuksen, kuten sinä päivänäkin, kun Falk oli lähtenyt ja hän jäi yksin jälelle. Kyynel putosi vuoteelle. Siinä makasi nyt hänen elämänsä katkerin vihollinen voitettuna. Riehuvat tunteet valloittivat Saaran. Hän ei voinut kau'emmin viipyä huoneessa, vaan nousi lähteäksensä.

— Etkö tahdo ummistaa hänen silmiänsä? kysyi äiti nyyhkien.

Saara pudisti vaan päätänsä.

— Toimittakaa kaikki, niinkuin pidätte parhaana, — sanoi hän poistuen.

Hän riensi pieneen, Falkin asumaan huoneesen, missä hän oli sanonut hänelle jäähyväisensä ja missä ei hän sen jälkeen ollut käynyt. — Kuinka paljon oli sen jälkeen tapahtunut! Kuinka paljon hän oli itsekin muuttunut!… Hän istui vuoteenlaidalle ja antoi muistojen vieriä toistensa perään mieleensä. Mutta äkkiä kuuli hän riemuhuudon:

"Muista, että nyt olet vapaa! vapaa!"… Hän tahtoi ummistaa korvansa tuolta huudolta, mutta sittenkin se vaan kaikui mahtavana. Oli kuin tuhannet kellot olisivat soittaneet: "Sinä olet vapaa! Sinä olet vapaa!"… Hän nousi ja hengähti syvään ja loistava hymyily asettautui kasvoille… Mutta eikö tämä ollut väärin, hänen maatessaan kuolleena!… Ei hän voinut sitä auttaa; hymyily palasi sittenkin. Silloin tuli hänelle äkkiä kauhea tuska, Jos Brown onkin jo matkustanut! Kirje, tuo hänen kohtalonsa määräsi kirje, olihan se jo lähetetty monia päiviä sitten. Mutta se oli lähetetty mrs King'ille.

Vielä oli toivoa, Nyt hänen piti heti ryhtyä toimiin. Silmänräpäyksen viivytys voi häiritä koko hänen tulevaisuutensa.

Saara tuli alas matkapuvussaan. Matkalaukku, jonka hän oli rautatieonnettomuudesta pelastanut, oli hänellä kädessä. Hän koputti hiljaa ovelle, missä ruumis lepäsi ja pyysi vanhempiansa ulos.

— Minun täytyy matkustaa heti, — sanoi Saara. — Huolehtikaa hautajaisista. Tiedän, että se teiltä onnistuu paremmin kuin minulta.

Isä ja äiti katsoivat kummastuneena ja murheellisina häntä.

— Mutta Saara…

— Ymmärrättehän, ett'en minä näin ollen voi jäädä, kun tänne tulee vieraita, ihmisiä — vastasi Saara, — Ja sitäpaitsi… niin, en voi sanoa sitä nyt, vaan luulen vielä tapaavani teidät onnellisemmalla ajalla, kuin nyt.

Hän suuteli kumpaakin ja aikoi lähteä.

— Niin, mutta huutokauppa… rahat, — sanoi äiti.

— En tahdo mitään täältä, — vastasi Saara, ja synkkä varjo levisi kasvoilleen. — Ottakaa kaikki, tai jakakaa köyhille lapsille, joilla ei ole kenkiä eikä sukkia, että voivat talvellakin käydä koulussa.

— Minne sinä matkustat, Saara? kysyi isä, — ääni vapisi liikutuksesta,

— Chicagoon. Nyt alan vasta elää.

Valoisa hymyily laskeutui Saaran kasvoille. Hän ojensi vanhemmille kätensä ja läksi. Hän ehti asemalle tuntia ennen viimeisen junan lähtöä, vaan hän lähetti sieltä heti sähkösanoman. —

Mr Brown soitti mrs Kingin eteisessä. Hän tuli itse avaamaan.

— Vai niin, mr Brown? Astukaa sisään. Täällä on kirje teille. Se on
Saaralta ja on ollut täällä jo pari päivää.

Mr Brown aukaisi kirjeen kuumeisella kiihkolla. Se ei sisältäisi hyviä uutisia, koska hän oli lähettänyt sen mrs King'ille eikä hänelle suorastaan. Näinä päivinä oli hän kärsinyt enemmän, kuin voi sanoakaan. Hän oli käynyt sekä sananlennätin että postilaitoksessa kysymässä, jos oli saapunut sähkösanomaa tai kirjettä. Ei hän ollut voinut toimia mihinkään suuntaan… Todellakin siis, niinkuin hän oli epäillytkin!

— Mikä salaisuus se on? — sanoi hän ojentaen avonaisen kirjeen mrs
King'ille.

Mrs King loi häneen säälivän, myötätuntoisen katseen.

— Saara on naimisessa, — vastasi hän hiljaa.

— Naimisessa! — huudahti hän. Sitä ei hän koskaan olisi aavistanut.

Mrs King kertoi nyt kaikki mitä tiesi.

— Minulle ei siis tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, — sanoi mr
Brown. — Jääkää hyvästi mrs King! Minä lähden tänä iltana.

— Elkää olko maltiton, vaan punnitkaa ensin tarkoin. Paljon voi pieni hetkikin muuttaa asioita, — lohdutti mrs King.

Mr Brown pudisti päätänsä ja läksi. Hän tuli kotiin Saaran kirje taskussaan. Kuinka armottomasti leikki kohtalo kahden ihmissydämmen kanssa!… Portailla mennessään näki hän sähkösanomatoimiston palvelijan seisovan ovellaan soittamassa.

— Onko se herra Brown? Sähkösanoma, herrani! Mr Brown repi sen auki.
Hän luki:

"Olen vapaa; olen ikuisesti omasi! Tule tapaamaan minua illalla North
Western Depot'illa. Saara."

Mr Brownia huimasi, hän tarttui käsipuuhun pysyäkseen pystyssä.

— Kymmenen centtiä, herra! — sanoi palvelija. Mr Brown antoi taskustansa hänelle dollarin.

— Ei ole vaihtaa, herra.

— Yhdentekevä. Pidä loput. Sinä olet kelpo poika! — vastasi mr Brown.

Mr Brown tuli alas rappusista yhtä nopeasti, kuin poikakin. Oli vielä kaksi tuntia junan tuloon. Kuinka saisi hän ne kulumaan? —

Muutaman päivän kuluttua nähtiin nuoren, siistiksi puetun miehen mittailevan ja tekevän suunnitelmia suurella tontilla Michiganjärven rannalla. Edessään oli hänellä piirustuksia, joita hän tarkasteli. Vaunut, joissa istui kaksi naista ja yksi herra pysähtyivät tontille ja astuivat siinä vaunuista.

— Nyt esittelen sinulle rakennusmestarini, mr Pekka Hanson'in, joka on rakentava kotimme, Saara, — sanoi herra. Se on hänen ensimmäinen suurin työnsä, sen on hän tekevä hyvin, saadakseen sitte uusiakin tilauksia.

Mr Brown ei ehtinyt lopettaa ennenkuin Saara syöksyi esille ojentaen molemmat kätensä rakennusmestarille.

— Onko mahdollista, että sinä, Pekka, tulet rakentamaan meidän talomme, — huudahti hän, norjaksi. Mr Brown katseli kummastellen mrs Kingiä.

— Onpa niinkin, — vastasi Pekka — ja päivänpolttamat kasvonsa loistivat ilosta, — vaan että se oli tuleva sinulle, Saara, siitä ei minulla ollut aavistusta.

— Mitä sinulle nyt oikein kuuluu, Pekka? — kysyi Saara ilosta loistavana. — On niin pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi tapasin.

— Minä voin paremmin, kuin kukaan muu ihminen maailmassa, kiitos sinulle, — vastasi Pekka. — Minulla on runsaasti työtä… jaa, ja sitte olen minä naimisessa ja olen ostanut itselleni pienen talon, Saara.

— Vai naimisessa!

— Jaaah, Lizzien kanssa; muistathan hänen, joka asui arkissa meidän seinän takana. Hän on kelpo tyttö. Taistelin kauan hänen kanssansa. Ei hän luvannut milloinkaan mennä naimiseen; tuhmuuksien takia, jotka tunnet. Mutta vihdoin sain hänet myöntymään ja nyt voimme paremmin, kuin koskaan olisin voinut toivoakaan. Vanha äiti istuu tuolissaan kuten ennenkin, vaan ei hän enää kau'an kestä, sillä hän on jo hyvin huono.

Pekan puhuessa unohti Saara tykkänään seuralaisensa, kunnes he tulivat hänen luoksensa.

— Olet tavannut vanhan tuttavan, Saara, — sanoi mr Brown hymyillen.

Saara hymyili hänelle ja kertoi nyt mitä hän oli Pekan kera kokenut.

— Sitten olen varma, että rakennatte meille hyvän ja lämpimän kodin, mr Hanson, — sanoi mr Brown.

— Se on varma, se, — vastasi Pekka. — Sen sanon teille, mr Brown, että… no se on yhdentekevää.

— Ei, ei, sanokaa vaan, mitä aijoitte, mr Hanson! — sanoi mr Brown.

— Niin tahdoin vaan sanoa, että parempaa vaimoa, ette olisi milloinkaan saanut, mr Brown… se tahtoo sanoa Lizzien jälkeen.

Saara istui kivelle. Hän katseli Michiganjärven sinervää pintaa, missä kalalokit liitelivät. Valkeita purjeita liehui siellä, kuin kevätpilviä siintävällä taivaalla; huvilat, puistot ja tuleentuneet rypäleet ympäröitsivät kirkasta järveä.

— Kuinka kaunista! — huudahti Saara, ojentaen kiitollisesti kätensä mr Brown'ille. Hän näki edessänsä elämän, valoisan, kuin kevätunelman, jonka syksyä eivät vielä kirjavat värit aavistaneet.