KYPSÄ ROKKA.
Vuosisatamme ensimäisenä syksynä, eräänä myrskyisenä marraskuun iltana seisoi erään Suomenlahden rannikkokaupungin laiturissa siro kaksimastoinen saaristoalus. Takilaltaan kuului se siihenkin aikaan harvinaiseen kaanien luokkaan.
Ilta oli pimeä. Laituria ja aluksen kantta valaisi voimakkaasti läheisessä pylväässä riippuva ja myrskyssä rajusti heiluva kaarilamppu.
Tuuli puhalsi pohjoisesta. Se oli harvinaisen kova ja kylmä. Se humisi takilan höllemmissä juoksevissa köysissä, jotka paukuttivat itseään mastoihin, toisinaan tiheämmässä, toisinaan harvemmassa tahdissa, ja vihelteli rautaisissa vantti- ja taakiköysissä.
Purjeet olivat peittämättä ja puoleksi avatut. Piikkivallit olivat paikoilleen kiinnitetyt kahveleihinsa. Kaikesta voi päättää, että alus on lähtövalmiina. Siihen viittasivat myös vettäpitävästi suljetut kansiluukut ja paikoilleen asetetut sivulyhdyt.
Kaanin perällä olevan kajuutan luukku oli auki. Sieltä tulvi ulos valoa ja lämpöä ja raikuva miesten nauru. Kaanin omistaja, vanha Suomenlahden ja Itämeren laivuri, Mäkelän Anttu oli kutsunut pari kolme kaupunkilaistuttavataan lähtöillalliselle alukseensa. Ohjelmaan kuului, paitsi ryyppyjä, makea laivarokka, sellainen hernerokka, jota naisväki maissa ei osa keittää ja jonka valmistaminen on maapallon kaikkien laivakokkien ikuinen salaisuus. Kahden vieraansa kanssa Mäkelän Anttu istui kajuutassa aterioimassa.
Kajuutasta kuului lusikkain ja lautasten helinä, mutta yli kaiken äsken mainittu nauru. Laivuri oli juuri lopettanut erään kertomuksensa, jolle toiset nauroivat katketakseen.
"Hah hah hah hah! Vai niin sanoi, että vaikka köli olisi ylinnä, ei mies saa sanoa että laiva taitaa kaatua", kertaili lihava leipuri laivurin kertomuksen loppulausetta. "Ei piru vie Sen miehen rekeen en minä istuisi!"
"Rekeen sinä kyllä saat istua missä ja milloin hyvänsä! Merelle sinä olet liian lihava — ja taidat olla vähän arkakin."
"Nono, nono! Älä sano sillä tavalla. — Ei, mutta otanpa vielä kolmannen lautasellisen tätä mainiota rokkaa, jonkalaista ei maissa saa, vaikka mitä maksaisi."
"Ei saa, ei saa. Se täytyy tunnustaa", lisäsi toinen vieraista, kauppias. — "Tämä hyvä maku on aina poissa maakokkien rokista."
"Jos ne jättäisivät pois vain maun, mutta kun se kotioloissa saatu rokka on useimmiten lisäksi hiukan raakaakin", tuumi leipuri.
"Tuosta minulle johtuu mieleeni", aloitti laivuri, "eräs rokka, joka ei ollut suinkaan raakaa. Kypsempää rokkaa ei teistä ole syönyt kumpikaan, enkä minäkään — ei tänään, eikä aikaisemminkaan, siitä minä panen kaksi sormea sanan päälle milloin hyvänsä. — Kun tuuli ei tunnu olevan vielä niin paljon heittänyt, että voisi kohottaa purjeita ja kun rokka näyttää vielä kelpaavan ja kun palssamiruusi on vielä avaamatta, tahtoisin jutella teille tarinan maailman kypsimmästä rokasta, elleivät korvanne jo ole kyllästyneet."
"Eihän toki, anna kuulua vain!" huudahti leipuri läähättäen, sillä hänellä oli liian kuuma ja äskeinen valtava naurunpuuska oli tehdä lopun hänen muutenkin vaikeasta hengityksestään ja kauppias, joka korkeasta iästään huolimatta oli säilyttänyt iloisen mielensä (ellei se tällä hetkellä olisi ollut ainakin osaksi mainion viinin uusima!) ja runollisuutensa ja taipumuksensa juhlapuheisiin, lausueli:
"Sitä minäkin — ja lisään Jesus Siirakin kanssa, että 'niinkuin rubiini on kaunisteena kullan, niin viinit ovat kaunisteena pitoin', ja niinkuin smaragdi on sormuksessa, niin hauskat jutut ovat — hyvän laivarokan kanssa."
"Miten lienee laivarokan ja Siirakin, sen sinä Siirakinkirjan lukija paremmin tiennet, mutta toinen on tämä:
"Noin viisineljättä ajastaikaa takaperin olimme Memelissä ja istuttiin Liiva-Jussin jaalan kajuutassa, niinkuin nyt tässä, jutellen kaiken maailman asioita.
"Liiva-Jussin muistaa teistä molemmat, Hänkin on nyt vainaja ja levätköön rauhassa siellä missä miehineen lepää, Itämeressä tai Suomenlahdessa, Jumala sen tietää.
"Niin. —
"Oltiin Memelin möljässä, niinkuin nyt tässä Jussi-vainajalla oli lastina kuusi astiaa hyvä Saksan viinaa ja parisataa ruusia palssamia. Jo viikon kestänyt länsimyrsky esti lähtemästä — kiitti Luojaansa jokainen, joka sai olla satamassa. Tuli siinä illan kuluessa puheeksi, niinkuin nyt tässä, kypsä rokka, niin sanoi siihen Jussi-vainaja:
"Voi veikkoset! Ettehän te ole nähneetkään oikeaa kypsää rokkaa, vielä vähemmän sitä syöneet — enkä minäkään ole syönyt sitä kuin kerran eläissäni. Se tapahtui muutama ajastaika takaperin matkalla kotiin täältä Memelistä. Oli täältä näin lounaan puolelta etelän tuulta sen, minkä juur ja juur jaksoi täysissä purjeissa kestää, Puolenyön tienoissa saatiin Ristna-otsan loisto Hiiunmaalta näkyviin ja käännettiin Suomenlahtea kohti. Vähää ennen päivän nousua oltiin jo Tallinnankiven luona! Se oli tuloa se! Sai olla turvassa tulli jaaloilta!
"Otettiin suunta Vailuotoon, joka tulikin näkyviin pian.
"Kysyi siinä Matsedän Jaakko perää pitäessään, helmari kainalossaan ja mälli suussaan, niinkuin sillä vainaalla tapana oli:
"'No, miehet, mitä keitetään päivälliseksi!'
"Minä sanoin siihen että:
"'Keitetään vaikka hernerokka.'
"'Se on sama minusta. Keitetään vaan.' Ilman aikojaan se sitä kysyikin, sillä ei meillä muuta keitettävää ollutkaan. — 'Taitaa olla tämän Mestari-Antun vuoro keittää.' Muiden vuoroksi se ei voinut tullakaan, kun Anttu oli nuorin aluksessa.
"'Minunhan se on vuoroni', sanoi Anttu ja alkoi kömpiä yli viina-astioiden ja katosi kajuuttaan. (Sen aikaiset jaalat olivat kannettomia. Kajuutta oli keulassa.) Pian nousi torosta musta tervassauhu. Minä rupesin pilkkomaan lisää puita ja vein niitä kaksi sylystä kajuuttaan. Sitten palasin jälleen perälle ja otin vuorostani helmarin Matsedän Jaakolta, joka kääri itsensä nahkapeitteeseen ja kävi maata.
"Pitkäaikaiseksi ei se makuu kuitenkaan tullut. Tuuli alkoi kääntyä vastapäivään, veti ensin tänne näin etelään ja samassa taivas peittyi pilviin yli yltään. Ei kulunut kuin siunaaman aika, kun se paiskasi tuulen täyteen kaakkoon ja sittenkös sitä tuli tuulta. En Jumala nähköön ole vielä ollut — en sitä ennen, enkä sen perästä sellaisessa ilmassa. Ei se ollut enää mitään oikeaa tuulta, eikä myrskyäkään. Mikä lie ollutkin pirujen riivaama pillamus. Ykskaks oli meri palttinana. Ei siinä ollut aikaa kunnon laineenkaan nousta. Meri alkoi suoraan sanoen kiehua ja lentää tuulen mukana. Oli siinä meillä Jaakon kanssa työtä saada purjeet korjatuksi, pelkät nuorat se olisi muuten jättänyt mastoihin. Sitten tuli lumipyry, viimeinen sinä keväänä, niin sakea, että tuskin eroitti jaalan keulaa perältä katsoen. Pyryn aikana tuuli heitti hiukan. Me käärittiin isopurje ja vokka pohjareiviin. Nostettiin ne ja lyyveri ylös ja alettiin jälleen purjehtia. Vettä tuli niin että toinen mies sai ololtaan pumputa.
"Kun ei oltu oikein varmoja, missä ollaan, koetettiin pysyä keskellä merta ja ohjattiin niin ylös tuuleen kuin voitiin.
"Onneksi oli jaala uusi, ja hyvä menijä, muuten ei meistä yksikään olisi siltä matkalta kotiin tullut.
"Laine kasvoi tunti tunnilta.
"Minä en voinut jättää helmaria niin paljon, että olisin sylkäissyt, eikä Jaakko pumpun mäntää. Vettä ja tuulta ja lumiräntää tuli päin kasvoja niin paljon, ettei saanut sanaa suustaan, tuskin voi hengittää. Onneksi oli selvä meri joka puolella. Ei ollut maalleajosta pelkoa, mutta vähällä oli, ettei ajettu yhteen erään kumollaan olevan laivahylyn kanssa. Se kellui meressä kuin mikäkin aallonmurtaja. Väistäessämme sitä tuulen alapuolitse jouduimme hetkiseksi tyynempään. Siinä saatiin vetää pari kertaa henkeä saamatta suolavettä sieraimiinsa. Jaakko sylkäisi mällinsä yli partaan ja kesken pumppuamisen vilkaisi minuun nauraen ja kysyi:
"'Muistuukos koti mieleen?'
"Minulla ei ollut aikaa vastata, sillä olimme lentäneet jo hylyn ohi ja vastaamme kämmertyi laine, korkea kuin köyhän pitäjän kirkko. Se kaatui yli keulan. Jaakolle tuli entistään enemmän pumputtavaa ja minun oli joka silmänräpäys pidettävä huolta ohjauksesta, katsottava joka lainetta, kuunneltava, mitä mikäkin vihuri sanoo takilassa, ja tunnusteltava, mitenkä jaala menee missäkin laineessa.
"Joka on sellaisessa pöllyssä kerrankaan ollut, tietää millä kyydillä siinä aika menee. Niin meilläkin. Luulimme olevamme siinä puolenpäivän korvissa, kun alkaa ilta hämärtää. Se vielä puuttui! Tulee tässä yöpimeä lumipimeän lisäksi, ennenkuin on saatu selvää, missä ollaan ja mihin mennään. Tuuli oli onneksi jälleen vetänyt hiukan takaisin etelään, että voitiin jälleen pitää itää kohti, mutta mikä maanpaikka edessämme on, siitä ei ollut aavistustakaan. Lokia, tuntilasia ja merikorttia ei ollut voitu ottaa kajuutasta esille sitten Tallinnankiven. Luoti oli perällä, mutta harvoin Jaakko ennätti edes silloin tällöin viskata sen mereen tunnustellakseen meren syvyyttä, ettei aivan suin päin maalle tai karille lennettäisi.
"Jo oli niin hämärä, ettei eroittanut rystyseensä ryppyjä kädessään, kun laine alkoi hiukan heittää. Arvasimme, että olemme maan varjossa, mutta minkä maan? Jo herkeni hiukan pyrykin. Hetken perästä näimme korkean maan haamun edessämme ja tulen. Maa tunnettiin Suursaareksi ja tuli oli Pohjoiskorkean tuli. Hyvä on!
"'Sitä maata on parempi kiertää kuin kirota', sanoi Jaakko. 'Siellä on tullijaala aina valmiina. Sinne ei mennä tuulen pitoon lastinemme. — Vai heitetäänkö lasti ensin mereen! Yö tulee, ja Jumala tietää mitä se tuopi meille.'
"Minä sanoin siihen että:
"'Ei panna jumalanviljaa mereen — vielä. Koetetaan mennä johonkin
Loviisan maihin, vaikka esimerkiksi Mustaanviiriin.'
"'Sama se minusta on. Mennään vain.'
"Otettiin uusi suunta ja ajettiin nyt myötäistä ja sellaista kyytiä kuin ammuttu. Tuntui, kuin koko ajan vapiseva jaala olisi tavannut veteen vain joka kymmenennellä laineella!
"Yöllä noin yhdentoista aikoina päästiin Mustanviirin satamaan. Samana yönä vielä vietiin lastikin maihin ja kaivettiin piiloon."
"Ja entä se rokka!"
"Niin, se hernerokka! Ei se meillekään muistunut mieleemme, ennenkuin olimme saaneet aluksen ankkuriin ja purjeet kokoon. Sitten vasta, hakaten kohmettuneita käsiään harteisiinsa, muisti Matsedän Jaakko sen hernerokan ja tuumi:
"'Ei mutta eiköhän se rokka jo alkaisi olla kystä!' ja rähähti nauramaan, vapisten vilusta.
"'Jaa'a', sanoin minä, 'mitenkähän on tosiaankin sen rokan ja rokan keittäjän laita. Eiköhän mennä katsomaan ja lämmittelemään ja syömään.'
"Mentiin kajuuttaan. Siellä oli rokka vielä tulella. Kekäleet kytivät vielä padan alla. Jaakko otti kekäleistä tulta ja pani rasvalampun palamaan.
"Mitä näimmekään!
"Kokki makasi koijassa selällään. Kajuutan lattialla oli tyhjä palssamiruusi ja kolme tyhjää viinapulloa. Asia näytti selvältä.
"'Humalassa saatana on kuin onkin!' sähähti Jaakon hampaista kuin salama ja silmänräpäyksessä hän pyöräytti Antun kajuutan lattialle ja alkoi herätellä häntä paksulla tervapampulla.
"Mutta ei se mies herännyt enää sinä yönä. Siihen uneen se jäi."
"Kuollutko?"
"Kuollut. — Kuoliaaksi oli sika juonut itsensä — en paremmin sano — sillä aikaa kun toiset koko päivän tekivät, ruokaa ja lepoa muistamatta, työtä lumimyrskyn käsissä kuin henkensä edestä. — Anttu oli silloin vielä nuori mies. Taisi ensi kertaa joutua väkeviin. Kajuutassa oli avattu ruusi. Siitä oli otettu lähtiessä purjeryyppyihin palssamia. Sen joi luultavasti Anttu tyhjäksi ja ne kolme viinapulloa. — Humalaanko lie kuollut, vai häkään. En mene vannomaan. Levätköön rauhassa. —"
Kun Jaakko näki, että hän ruoskiikin kuollutta miestä, viskasi hän pampun pois ja sanoi minulle:
"Nostetaan se jälleen koijaansa ja käydään syömään."
Ja kyllä meillä olikin nälkä! Ei se rokka olisi kolmelle riittänytkään!
Nuoltuaan viimeisen lusikallisensa tuumasi Jaakko:
"No ei sovi moittia, että rokka olisi ollut raakaa!"
"Ja kystä se olikin! Ei erottanut ainoatakaan hernettä tai lihanmurenta. Kaikki oli kiehunut yhdeksi velliksi.
"Jaa'a, sellaista rokkaa ei syödä joka päivä!"
Laivurin lopetettua seurasi pitkä äänettömyys. Sen katkaisi leipuri sanoen:
"Ei ollut raakaa tämäkään rokka, mutta tällä ei ollut sitä vikaa, että olisi vaatinut ihmishengen, niinkuin tuo äskeinen."
"Vähällä oli", sanoi siihen kauppias, "ettei tämä rokka vienyt sinun henkeäsi. Pelkäsin, että syöt itsesi halki!"
Laivuri otti esille korkkiruuvin ja palssamiruusin. Kiertäen korkkia auki hän sanoi:
"Otetaanpa mekin purjeryypyt! Minulla on tässä lähtö edessä. Tuuli tuntuu heittävän. — Pelkään vain, että meillä tässä tuskin tulee lähtiäisiksi yhtä tiheitä ryypyn välejä, kuin Mestarin Anttu-vainajalla siellä rokkaa keittäessään oli korkin välejä!"
Seurasi taas raju nauru, joka tulvi ulos kaanin kajuutan luukusta tupakansavun, lämpöisen ilman ja valon mukana.
Hetken perästä tulivat miehet ulos kajuutasta. Leipuri ja kauppias nousivat sillalle ja laivuri meni keulaan, jossa huusi alas kanssiin:
"Hei miehet! Aletaanpa vetää purjeita ylös!"
Purjeet painisivat.
Puomit roikivat kytkinraudoissaan. Kannella juostiin. Keula irroitettiin sillasta. Purjeet täyttyivät tuulesta. Syntyi äkkiä hiljaisuus. "Irti perältäkin!" Alus irtaantui sillasta, alkoi hyvää vauhtia kiitää ulos öiselle merelle, jossa loistot vilkuttelivat silmiään punaisina, vihreinä ja valkeina, ja katosi yön pimeyteen.
"ADMIRALIN" TUHO.
Eräänä pilkkopimeänä ja tuiskuisena tammikuun iltana istui saaren nuori pappi vanhan laivurin luona. Tottuneena toisiin oloihin, jokapäiväiseen postiin, sivistyneeseen seuraan, valaistuihin katuihin, nopeisiin kulkuneuvoihin ja puhelimeen, oli hänen miltei mahdoton tottua, ulkosaaren eristettyyn ja ankaraan elämään. Kesällä vielä menetteli, kun sai jotenkin varmasti kerran viikossa postin ja ainakin kaukaa katsella ohi kiitäviä suuria ja mukavia matkustaja- ja kauppalaivoja. Toista oli nyt! Merta myllersi myrskyt yötä päivää. Ihan pää oli mennä sekaisin sen ikuista pauhua kuullessa Harvoin näki rantakiviä ulommaksi alituisten lumipyryjen, meripöllyn ja sumujen vuoksi Aaltojen pinnalla kellui harmaanviheriää sohjua, joka viskautui rannalle ja jäätyi siihen. Näin kasvoi ympäri saarta saartavat valtavat rantavallit hiekan ja merihatrun sekaisesta jäästä. Saaren eteläpäässä oli sumusireeni ulissut kamalaa virttään jo viikon päivät ja yöt yhtä mittaa ja pohjoispään suuri sumukello kumissut saman ajan, kuin olisi soittanut sielukelloja koko maailmalle. Loistot paloivat kello kolmesta illalla kello yhdeksään aamulla vain omaksi ilokseen, sillä eihän niitä nähnyt muut kuin niiden hoitajat enemmän kuin tähtiä tai aurinkoakaan, jotka pyrkivät jo muististakin katoamaan tai ainakin muuttumaan yhtä hämäriksi ja kaukaisiksi, kuin varhaisimmat lapsuusmuistot. Sitä suuremman arvon osasikin pappi nyt antaa niille illoille, jotka hän istui vanhan laivurin luona. Pahimpienkin talvimyrskyjen aikana hän rupesi kokonaan karttamaan autiota pappilaa ja miltei muuttui perheen jäseneksi laivurin talossa. — "Siellä, missä on lämpöiset huoneet, hyvä ruoka ja pehmeät vuoteet ja ennen kaikkea ystävälliset ihmiset, siellä on ihmisen hyvä olla ja tuntee kodin turvallisuutta, eli sitten vaikka täällä hyisen ja pimeän meren keskellä olevalla saarellakin", ajatteli ja päätteli pappi usein itsekseen, käydessään illalla levolle hänelle varatussa ja lämmitetyssä huoneessa, myrskyn ja pyryn piestessä seiniä ja kuminan kuuluessa yli kaiken.
Tämän kertomuksen alussa mainittuna iltana istuivat ystävykset taas teepöydän ääressä myöhään illalla laivurin luona ison kattolampun valossa.
Lumipyry pieksi ikkunoita. Joku ullakon luukku kolahteli. Seinät rusahtelivat tavallista ankaramman vihurin syöstessä niitä vastaan.
"Hirvittävä ilma! Jumala varjelkoon niitä jotka nyt ovat merellä", huokasi pappi.
"Kurjaa se totisesti olisi", sanoi laivuri "mutta luultavasti siellä ei tänä yönä muuta oli kuin ajojäitä, lumisohjua, aaltoja ja meren vakinaisia asukkaita, hylkeitä, halleja, lintuja ja kaloja. — Muistuu tässä mieleeni samanlainen marraskuun ilta seitsemänneljättä ajastaikaa takaperin. Kun iltaa vielä on tähteenä ja kun tässä on juteltu muistakin samanlaisista tapauksista, haluaisin kertoa vielä, kuinka Admiral Saksasta Pietariin matkalla ollut matkustajalaiva, tuhoutui mainittuna iltana Mastiletossa, jyrkkien rantavuorten edustalla saaren länsirannikolla."
Täytettyään lasit ja sytytettyään piippunsa alkoi laivuri:
"Ellen väärin muista, oli silloin marraskuun kolmaskolmatta päivä. Talventulo viivytteli sinä syksynä. Koko marraskuun alkupuoli oli kuin syyskuuta muulloin. Siksi oli säännöllinen matkustajalaivaliikennekin jatkunut niin, myöhään. Omituisena tapauksena mainitsen, että kun lähtöpaikalla koottiin matkustajia laivaan, sanottiin kuulutuksessa nimenomaan, että 'Admiral' lähtee nyt viimeiselle matkalleen ja että tilaisuutta on siis kaikkien käytettävä hyväkseen, niin matkustajain kuin tavaranlähettäjäinkin. Vielä sanottuna päivänä aurinko paistoi kirkkaalla taivaalla. Vähää ennen päivän laskua kävin Majakalliolla silmäilemässä merelle. Virkeä lounattuuli puhalteli. Päivä laski synkkiin pilviin, jotka kohosivat meren takaa. Ajattelin silloin, että nuo pilvet tuovat sadetta, joka tähän aikaan vuotta voi muuttua lumipyryksi. Onneton se, joka silloin on merellä! Päätin illalla käydä uudestaan samalla kalliolla.
"Ilta kului verkonparsimisessa. Aavistukseni lumipyrystä kävi toteen. Jo kello kuusi katosivat tähdet. Myrsky oli jo silloin täysin valloillaan. Meri nousi ranta-aittoihin ja rannimmaisten talojen pihoihin. Metsissä kaatui puita. Vettä alkoi sataa kello seitsemän. Kello yhdeksän kääntyi tuuli länteen ja sade muuttui lumipyryksi.
"Olin sinä iltana tavallista paremmalla parsimistuulella, ja aika kului ahkerassa työssä huomaamattani aina kello yhteentoista illalla. Silloin äkkiä muistin, että olin päättänyt käväistä kalliolla. Vedin saappaat jalkaani, puin turkin päälleni ja paksun huivin kaulaani, painoin karvalakin korvilleni ja yritin matkalle. Pääsin eteisen ulko-ovelle. Tuuli riuhtaisi sen käsistäni ja löi sen ryskyen vasten seinää. Samalla syöksyi oven täyteiseltä sisään lunta ja vettä. Ilma oli kylmä ja raaka. Puhumattakaan kasvoistani, jotka kastuivat heti, ja silmistäni, joita en voinut edes raoittaa, tunkeutui lumiräntää kaulaani ja hihojeni sisään ranteista ja se tuntui sangen ilkeältä. Lyhty sammui heti, kun olin ovea raoittanut. Suurella ponnistuksella sain ulko-oven jälleen kiinni. 'En, se soikoon minä aja koiraanikaan tuollaiseen ilmaan!' höpisin minä itselleni, päästyäni takaisin eteiseen jossa pudistelin lunta pois vaatteistani ja lakistani. Kävin maata ja nukuin lämpimässä, pehmeässä ja turvallisessa vuoteessani yöni, minä, niinkuin jokikinen sinä yönä tällä saarella — paitsi 'Admiralin' matkustajat ja miehistö.
"Puhuttelin seuraavana päivänä 'Admiralin' päämiestä. Hän kertoi, että kovan myötävirran ja myötälaineen vuoksi ja kun koneet kävivät vain puolella ja laivaa kuljetti eteenpäin myrsky voimalla ja nopeudella, jota ei voitu laskea, tuli saari vastaan lähes tunnin liian aikaiseen. Loistot eivät näkyneet, eivätkä sumukellot kuuluneet. — 'Vähää ennen maahantörmäystä olin vahvistanut keulavahtia lähettämällä sinne ensimäisen perämieheni', kertoi päämies. Laine oli äkkiä muuttunut kummalliseksi. Keulavahti oli huomaavinaan, että osa lainetta käy vastaan ja epäili maan olevan lähellä, mutta kun ei mitään näkynyt, annettiin laivan kulkea entistä vauhtia. Heti tärähtikin laivan keula kauhealla ryskeellä kallioon. Perä painui alemmaksi ja meri kävi sen yli. Koneet pysähtyivät. Keula luisui jälleen irti kalliosta ja laiva kääntyi syrjiin kalliota vasten. Alkoi kuulua rysähdyksiä ja jymähdyksiä, kun laiva, laineen pohjaan painuessaan; koko pituudellaan iski pohjakalliooni ja kallistui vuoroin maalle ja vuoroin merelle päin. Matkustajat menettivät malttinsa. Kuului huutoa, itkua ja parkumista ja vaatimista, että veneet laitettaisiin vesille. Kielloista huolimatta ottivat muutamat herrasmiehet valtaansa erään pienemmän jollan, panivat sen vesille ja ennättivät siihen itsekin hypätä. Sen nieli kalliolta alaspäin vyöryvä laine ja painoi laivan kupeen alle. Laineen mukana oli laiva kallistunut juuri silloin ulospäin, kun jolla miehistöineen imeytyi sen alle. Samassa syöksyi pauhinalla uusi jättiläislaine koko voimallaan ylös kalliolle ja kuohui yli laivan, jonka se painoi jälleen kallistumaan maalle päin. Jolla väkineen rutistui kallion ja laivan pohjan väliin. — Kuri oli palannut laivalle heti. Kaikki tottelivat sittemmin laivan päämiestä. Rauhallisina kaatoivat merimiehet laivan kolme mastoa maalle lyömällä vantit poikki meren puolelta. Niistä syntyi silta, tosin epävarma ja heiluva ja täynnä köysiä. Niitä myöten kuitenkin pelastuivat maalle, ensin matkustajat, sekä naiset että miehet, sitten laivan miehistö ja viimeisenä laivan päämies. Kaikki tämä tapahtui parinkymmenen minuutin kuluessa. Laivan päämiehen päästyä maalle irtautuivat mastot kalliosta. Laiva oli joka heilahduksella luisunut ulospäin liukkaalla ja viettävällä kalliopohjalla. Nyt huuhtoi jo joka laine sen yli. Se oli vanha, puusta alkuaan purjelaivaksi rakennettu ja sittemmin höyrylaivaksi muutettu niin sanottu pakettilaiva. Sen runko ei kestänyt kauan meren runtelua. Heti ensimäisten tärähdysten jälkeen nousi pinnalle sen irtoköli ja sittemmin peräsin. Laivan kannen ollessa vielä veden pinnan yläpuolella alkoi maalle tulla osia kajuutoista ja matkustajahyteistä. Sittemmin osia kannesta ja laidoista. Veden päällä pysyvä osa lastia, paperia, erilaisia silkki-, villa- ja puuvillakangaspakkoja, laatikoita, joissa oli hajuvesi- ja konjakkipulloja viinitynnyreitä, korppulaatikoita ja muuta ruokatavaraa, purkautui ulos hajoavasta laivan kelluen suunnattoman pirstalemäärän seassa. Osa arvokasta lastia tuhoutui murskautuessaan isompien laivankappaleiden, kölin, mastojen kuve- ja kansiosien törmäillessä toistensa tai rantakallion kanssa. Itse puukappaleetkin pirstoutuivat yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Ennen aamua peitti merta saaren länsirannalla kuuden kilometrin pituinen ja neljänneskilometrin levyinen aaltojen mukana taipuileva paksu peite, joki oli muodostunut laivan ja sen lastin pirstaleista.
"Laiva törmäsi maalle kello yksitoista illalla. Pelastuneet pysytteleivät yhdessä suuressa ryhmässä ensin siinä rantakalliolla ja sittemmin metsässä, rantakallion suojaamassa laaksossa. Yön kuluessa olivat jotkut kuulevinaan koiran haukuntaa kylästä ja läksivät isommissa ja pienemmissä ryhmissä, laivan päämiehen ankarista kielloista huolimatta ('Nyt ei olla enää laivassa!' sanottiin) pyrkimään läpi synkkien metsien kompastellen ja ryömien louhikoissa toisinaan seuraten kapeaa polkua. Suurin osa näistä eksyi vuoristoon ja soihin, joista löydettiin, nälkään ja viluun kuolleina, toiset jo seuraavana päivänä, toiset vasta viikon parin perästä, mutta jotkut vasta seuraavana kesänä. Muutamat hävisivät kokonaan. Jotkut osuivat jompaan kumpaan kylään ja saivat miehiä oppaiksi mukaansa laivarikkopaikalle. Suurin osa oli pysytteleinyt koossa, ja he tulivat opastetuiksi kylään, jossa saivat hoitoa ja pelastuivat.
"Aamulla oli ilma jälleen kirkas ja tuuli alkoi hiljentyä pysyen yhä lännessä ja pitäen laivanhylystä purkautuvaa tavaraa maan sivussa. Koko seuraavan päivän ja niin kauan kuin tuuli pysyi lännessä, siis lähes viikon, me saarelaiset, kaikki miehet ja melkein kaikki naiset ja lapsetkin ongimme tavaraa maalle. Suuret pinot sinne kerääntyi polttopuuta: honkaa, tammea, tiikkiä ja mahonkia ja monet kätköt arvokkaampaa tavaraa läheisiin metsiin ja soihin. Jonkun kerrotaan löytäneen laivan rahakirstun rikki ruhjoutuneena ja tyhjänä. Joku oli löytänyt laivan arvopostisäkin, joka oli laivan päämiehen kajuutan seinän ja siihen kiinnitetyn ison kaapin kanssa ajautunut maihin ja jossa oli ollut muun muassa suunnaton määrä kultarahaa. Löytäjä oli kätkenyt sen erääseen luolaan, kunnes olisi saanut omia miehiä avukseen viedäkseen sen pois. Toiset kuitenkin varastivat säkin melkein heti. Näin oli säkki muuttanut paikkaansa ja omistajaansa kymmenkunta kertaa jo ensimäisenä päivänä ja vielä jonkun herran sitä seuraavasta iltayöstä. Kenelle se lopulta jäi on ikuinen salaisuus. Epäillään, että muutamat sittemmin rikkaiksi muuttuneet suvut olisivat tämän postisäkin perillisiä. — Kukapa häntä tietää.
"Useimmat miehet nyhtivät kekseillä maihin puutavaraa. Naiset ja lapset kantoivat sitä pinoihin ylemmä maalle. Näin työskenneltiin lahtien varsilla olevilla kivikko- ja somerikkorannoilla, sillä niemissä ja jyrkkien kallioiden kohdilla oli mahdoton mitään tehdä joutumatta itse vaaraan liuota mereen. Minä työskentelin vaimoni ja poikani kanssa laivanhylkyä lähinnä etelänpuolella olevassa lahdessa. Vetelin maalle kaikenlaista isompaa ja pienempää, polttopuiksi kelpaavaa puutavaraa. Välistä tuli joku arvokkaampikin esine. Lopuksi sukelsi esiin seitsemäntoista isompaa ja pienempää puulaatikkoa! Perästä päin selvisi, että niissä oli toisissa hajuvesipulloja, sisältäen oikeaa alkuperäistä 'Kölnin vettä', toisissa pieniä konjakkipulloja, tuonlaisia kuin tämä tässä pöydällä ja parissa laatikossa oli silkkitavaraa.
"Siitä kulki vähän väliä ihmisiä ohi. En voinut siis päivän valossa ottaa niitä maalle! Mihin ne olisin korjannut! Aina joku olisi nähnyt ja vakoillut hommiani ja pimeän tultua varastanut saaliini! Lähetin siis vaimoni ja poikani kotiin — alkoi jo iltakin tulla — ja käskin pojan heti pimeän tultua takaisin ja tuomaan mukanaan lapion ja lyhdyn. Lyhtyä ei kuitenkaan ollut lupa sytyttää ennenkuin vasta minun käskystäni ja harkinnastani. Varovainen täytyi olla. Itse jäin siihen paikkaan työhön. Vetelin jälleen kaikenlaista puun rojua laatikkojen päälle ja olin jotain etsivinäni. Silloin tällöin otin jonkun tammen, tiikin tai mahongin kappaleen maalle. Honka ei ollut enää minulle muka kelpaavinaan.
"Päivän pitkin oli yhtä ja toista löydetty, mutta huhut vielä suuremmista löydöistä levisivät miehestä mieheen. Se herätti yleistä levottomuutta. Kukaan ei enää illemmalla pysynyt asemillaan polttopuita korjaamassa, vaan alkoi harhailla pitkin rantaa, penkoen keksillään sieltä ja täältä merenajoa.
"Pysähtyi siihen minunkin läheisyyteeni yksi ja toinen, epäilyllä katsellen hommiani. Tuli siihen lopulta tämä naapurin Esakin ja uteli, olenko löytänyt jotain erikoisempaa. Viittasin pinoihini ylempänä somerikolla ja niiden päällä oleviin lokeihin ja nuoravyyhteihin ja maalle vedettyyn melkein ehjään laivaveneeseen mastoineen ja purjeineen ja sanoin, eikö hänen mielestään muka se jo yhden osalle riitä. Esa ei sanonut tarkoittavansa sellaista jokamiehen tavaraa, vaan parempaa. Kertoi jonkun siellä pohjoisempana löytäneen laatikon, joka sisälsi konjakkipulloja.
"'Se on jotain se!' kehui Esa. Sitten hän kertoi yhä kummemmista löydöistä.
"'Nyt se taitaa olla jo hyvin tyhjää tämä rannan käynti', lisäsi Esa ja ryhtyi, yhä epäillen hommiani, penkomaan keksillään vuoroin minun pohjois- ja vuoroin eteläpuolellani.
"Alkoi siihen pysähtyä muitakin, penkoen kekseillään niinkuin minä ja
Esakin.
"'Mitä hittoa siinä oikein on kun te siinä niin miehissä kärttäätte, kuin ketut koskeloita', kysyi eräskin vasta tullut.
"'Sitähän minä tässä juuri sanoin', alkoi taas Esa, 'että tyhjää alkaa olla tämä rannan ajo. Minäkin olen tänään kävellyt melkein päästä päähän koko laivarikkorannan, löytämättä mitään. En edes nähnyt, että kukaan olisi enää mitään löytänyt. Tyhjä on jo ranta. Pelkkää puunroinaa vain! — Toisenlainen onni kuuluu olevan niillä, jotka ovat käyneet metsiä. Sinne on moni ylhäinen herra ja rouva eksynyt ja tupertunut, Kreivejä ja ruhtinaallisia mitä lienevät, koska kuuluu melkein jokaisella olevan kovasti rahaa taskuissaan, kultakelloja, jalokivisormuksia ja muita aarteita. Onnen poikia ne ovat, jotka ovat älynneet tänään metsiä kulkea! Rikkaampia totta vie ovat ne, kuin me tuhmat rannan raukujat! Metsään tästä taitaa olla viisainta painua jokaisen nyt jo. — Huomisaamusta alan käydä metsiä ja jätän rannat Aina näitä polttopuita saa, mutta kultaa ja jalokiviä harvoin.'
"'Tuuli voi kääntyä ja vie nämä puutkin muille markkinoille', sanoi joku.
"'Vieköön! Aina niitä tulee puulaivoja, mutta rahalaivoja ei edes kerran miespolvessa!' sanoi Esa tiukasti.
"Luulin, että Esa vain viekoittelee meitä toisia pois rannasta, mutta perästäpäin kuulin, että metsänkävijät todellakin olivat sinä päivänä hyötyneet enemmän kuin rannankävijät. Matkustajat olivat ylimalkaan olleet rikasta väkeä ja löydettiin metsistä niiden ruumiita jo sinä päivänä monia. — Näytti sentään Esalla olleen totinen aikomus viekoitella meidät pois tästä rannasta, ottaakseen yksin selvän, mitä siinä kohdalla on — tai saadakseen ainakin muut, perästäpäin tulleet, pois saaliin jaolta ja tapellakseen minun kanssani epäiltävästä apajasta. Esa oli niihin aikoihin vahvempi minua ja jos olisi kahden jääty, en mene takaamaan, mitenkä olisi käynyt.
"'Jaaha jaa', huokasi Esa. 'Tyhjää on ranta, niinkuin jo sanoin ja tyhjää tämä onkiminen. Ilta alkaa hämärtyä. Kotiin tästä pitää lähteä ennen pimeää, ettei joudu huomenna metsästettäväksi', tuumi Esa lipevin kielin ja nauraa röhähtäen muka lausumalleen sukkeluudelle, puhuessaan metsästyksestä'.
"Esa lopetti todellakin onkimisensa, pani tupakan ja viekkailla silmillään seurasi sanojensa vaikutusta, etenkin minuun.
"Meri velloi rannanajoa suurissa, voimakkaissa ummikkaissa. Joskus tuli vielä korkea aalto, joka rytinällä kaatui, nosti välkkyvälle harjalleen tuhannet isommat ja pienemmät puut ja muut esineet, heitti itse aikamoisen kuperkeikan laueten iltaruskon viimeisessä punaisessa valossa vihertäväksi vaahdoksi ja vieritellen ja kolistellen puita rantakiviin ja heitellen osan niistä kuivalle. Pelolla seurasin tällaisia tapauksia, sillä olisihan millä hetkellä hyvänsä tuollainen merikarju voinut pilanpälten velloa nurin narin minunkin kätköni tässä kaikkien nähden. Eihän muuta olisi tarvittu kuin että kasakin jostain laatikosta olisi vilahtanut puurojun joukosta, kun asia olisi tullut ilmi — siten se minullekin tuli ilmi muutama tunti aikaisemmin — ja tasanjako tai tappelu tai molemmat, olisi paikalla alkanut. Sallimus ohjasi kuitenkin, ainakin tähän asti, kaatuvat loppulaineet joko pohjois- tai eteläpuolelle minun apajaani. Ajan pitkään ei tuollaiseen salliman sattumaan voinut luottaa. Mietin, millä ihmeen pelillä saisin nuo kutsumattomat vieraat matkoihinsa, ennenkuin pahempaa ennätti tapahtua.
"Mitään keinoa eivät aivoni kyenneet keksimään. Pelastus tuli kuitenkin aivan odottamattomalta taholta, nimittäin Esan itsensä lausumasta kotiinlähtöesityksestä. Siihen lausuin minäkin, silloin vielä huomaamatta sanojeni arvaamatonta vaikutusta ja ainakaan edeltäpäin itse tajuamatta, että lausuilin jotain asiani hyväksi ja vieläpä aivan ratkaisevan sanan. Niin se käy. Tiukassa paikassa ikäänkuin joku toinen, meitä ylempi, ottaa hetkiseksi kielemme ja mielemme haltuunsa ja puhuu puolestamme meidän omalla suullamme, että senkun kuuntele päältä itsekin vain! On minulle niin käynyt muulloinkin. Sitä tietä minä sillonkin vastasin Esan puheeseen:
"'Niin. Kotiin tästä lähden minäkin, kun ensin saan maalle tuon ison tammilankun, mikä kelluu tuolla kauempana. (Siellä todellakin kellui iso jykevä tammilankku, nyt sen näin itsekin, kun siitä puhuin!) Kun sen saan maalle, sitten voin mennä kotiin ja nukkua yöni rauhassa. Sitä minä himoitsen ja kun sen saan, lähden ja jätän tämän muun roskan teille.'
"'Sitä saat odottaa, sehän on vielä kaukana!' hörähti Esa.
"'Enpä niinkään kauan! Vetelen tässä tätä likempää tavaraa tähän rantaan päälletysten. Uutta tulee aina likemmäksi ja viimein on tuon tammilankunkin vuoro. Käykääs miehet joutessanne auttamaan, niin päästään yhdessä kotiin!'
"Se naula veti! Esakin nyt näki, etten mitään koiranhautaa peitä! Asiahan oli kaikkien silmissä selvä. He näkivät tammilankun muutaman sylen päässä ja tiesivät, ettei minun kauan tarvitse jatkaa nykyistä menetelmääni, kun yletän tammilankkuuni ja juttu on lopussa. Kun muita tammilankku ja tai muuta arvokkaampaa ei näkynyt ja kun ikivanhan kirjoittamattoman rantaoikeuden mukaan minä lankun löytäjänä olen sen omistaja ja kun mokoman vuoksi ei kannata keinotella ja vielä vähemmin tapella, tai vakoilla ja varastaa se, laputtivat miehet tiehensä sen enempää urkkimatta toimiani. Mutta sinä iltana minä poikani kanssa korjasin maalle sekä lankun että laatikot, jotka kätkettiin taitavasti läheiseen metsään. Myöhemmin samana syksynä eräänä tyynenä, pimeänä ja sumuisena yönä hain laatikot kotiin.
"Huhuiltiin sinä syksynä ja vielä sen perästäkin monen moisista satumaisista löydöistä, mutta tosiasiaksi lienee jäänyt, että minun saaliini sittenkin taisi olla suurin — ainakin se oli vähimmin omalletunnolle käypää kaikista 'Admiralin' laivarikosta saaduista löydöistä. Haukkavuoren Ukolle vietiin sinä syksynä toinenkin siankinttu ja lampaankäpälä uhriksi ja hyvitykseksi. Siitä olen kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen johtopäätöksen, että monen tuntoa vaivasi raskaat syytökset."
Laivuri vaikeni. Lasit olivat jo aikoja sitten tyhjenneet ja jäähtyneet. Kuului vain lampun hiljainen sirinä, seinäkellon harva naksahtelu ja myrskyn aaltoileva mylviminen ulkona, märän lumen ja veden läiske ikkunoihin, räystäsveden rapina seiniin tai vuoroin lotina maahan, miten tuuli milloinkin salli sen ohjata kulkunsa, ja tuulen humina ja pauhu seinissä ja pihan vaahteroissa, saarnissa ja pensaissa.
Laivuri lopetti jälleen äänettömyyden. Avaten takanaan olevan lääke- ja juomatavarakaappinsa ovet auki, hän osoitti sen ylintä lautaa ja lausui lopuksi:
"Siinä on 'Admiralin' hautausmaa. Niin olen tuota ylintä lautaa tottunut nimittämään. Olen siihen järjestänyt suoriin riveihin neljäkuudetta hajuvesipulloa. Niin monta vainaata tuli yhteensä 'Admiralin' yönä — etupäässä hienoa väkeä, rouvia, neitejä ja herroja, suurin osa metsissä, yksi jollan lasti vain itse laivarikkopaikalla. Nuo pullot minusta muistuttavat niin paljon hiottuja hautakiviä. Asetin tuonne yhden kunkin muistoksi. Olen lukevinani pullojen etusivulta, näin kauempaa katsoen, niiden kunkin nimen. Minä olen vain lukevinani, sillä kaikkihan ne neljäkuudetta olivat nimettömiä."
PELASTUS.
I.
Jaalan nimi oli Ukko. Se puski parhaan kykynsä mukaan aaltoja Suomenlahdella Vailuodon ja Ruuskerin välillä syyskesällä, tarkemmin sanoen syyskuun kolmantena aamuna, vuonna kahdeksantoistasataa ja seitsemänviidettä. Tuuli puhalsi eteläkaakosta. Jaalan matka oli toistaiseksi itäkoillista kohti ja veti tuuli hyvin ilman luovimista. Vieläpä ajoittain voitiin kouteja hiukan irroittaakin, jolloinka vauhti oli aina parempi. — Luovimisesta muuten ei olisi paljon mitään tullutkaan, sillä isopurje oli pohjareivissä ja tämä "Ukko" oli kuuluisa huonosta luovimisestaan. Myötätuulta se laski kuin tuuli, mutta niin pian kuin koudit tarvittiin vetää kiinni, loppui vauhti ja alkoi sortuminen. Lisäksi oli "Ukolla" paha tapa "jäädä suustaan" kiinni, kohdatessaan vähänkin jykevämmän laineen. Tuntui kuin se silloin olisi vieläkin levittänyt muutenkin leveitä ryntäitään ja koko sylin paiskautunut aallon kanssa kisailuun ja voimien mittelyyn unohtaen ajankulun ja matkan teon ja että onhan niitä tuonnempana muitakin aaltoja, samanlaisia ja samankokoisia. Ellei aalto, annettuaan "Ukolle" aimo korvatillikan, ja sylkäistyään sitä päin jaloja, leveitä kasvoja ja purjeita, olisi kiiruhtanut puhisten ja solisten ohi, olisi "Ukolla" puolestaan ollut aikaa painiskeluun, vaikka viimeiseen päivään asti. "Ukko" kohottautui mahtavasti, huolimatta täydestä lastistaan, ylös ja silmäili eteensä tylsillä kettinginlyysisilmillään, näkyisikö missä uusia laineita. Oho! Siinähän tuo jo olikin! "Ukko" painautui vinkuvin köysin, humisevin purjein ja natisevin laidoin alamäkeen ja paiskasi leveän keulansa uutta lainetta vastaan. Korkealle nousi suolainen kuohu yli keulan ja lensi tuulen mukana aina perälle asti, jossa perämies, Simon Ville, hetken perästä päristeli merivettä nenästään ja pyyhki sitä kasvoiltaan kämmenellään. Hän oli, nähtyään ryöpyn tulevan, tosin kumartunut, mutta siitä huolimatta hän sai vettä silmiinsä, suuhunsa, sieraimiinsa, kaulaansa ja lyhyen öljytakkinsa taskuihin. Niskaan esti veden tunkeutumasta "sydvestin" leveä takareuna.
"Kyllä tämä on haaksi tämäkin", jutteli Ville tovereilleen Jaakon Aukulle ja Raaka-Ristolle (viimemainittu ei ollut saanut nimeään Raaka-Risto luonteensa vuoksi, hauskempaa ja sävyisämpää miestä harvoin tapaa, mutta oli hän sen perinyt isältään, joka taas oli sen saanut, varastettuaan eräästä laivarikosta seitsemän raakapurjetta), kun "Ukko" taas mennä lotisteli rauhallisempana laineiden väliajalla. — "Aina se puskee lainetta, kuin härkä suurta kiveä, ja tuumii, että pääseeköhän tuosta eteenpäin vai ei."
"No se on se hänen tapansa taas senlainen, minkä sille mahtaa", tuumi
Risto. "Mikä on miksikin luotu, niin sellainen se on."
"Joutaisi tuo olla samoista puista vähän parempikin. Katsohan nyt taaskin, minkä ryöpyn se antaa tuosta laineesta ja päästäänkö ennen päivällistä seuraavaan laineeseen. — Uhhuh! Vie sun viimeinen sarvipää mikä oletkin! — Sattuisi nytkin tullijaala näkyviin, niin, ei muuta, kuin seuraa kiltisti sinne, minne se viepi ja se ei suinkaan vie sinne, minne sinä ja minä ja moni muu kunniallinen ihminen tahtoisi."
"Jos tullijaala tulee, niin annettaisiin mennä myötäistä. Siinä konstissa ei 'Ukkoa' voita tullijaaloista yksikään. Se myötäisen liukuminen on tälle 'Ukolle' annettu erikoisena myötäsyntyisenä armonlahjana."
"Niin niin, mutta jos tullijaala alkaisi luovia näkyviin tuolta noin tuulen alta, Suomen puolelta päin, mihin meidänkin on kohta käännettävä. Ajettaisiin suin päin tullikoiran hampaisiin. Siitä varjele meitä rakas Taivaallinen Isä!"
"Minun mielestäni meidän olisikin jo aika irroittaa kouteja ja suunnata maihin päin, myötäiseen. Ollaan kohta Ruuskerissa ja joudutaan Suursaaren tullijaalan piiriin. Pannaan menemään ajoissa vain Loviisan maihin. Siitä on monta etua, ensiksi päästään tästä iänikuisesta laineiden takomisesta ja suolaveden syleksimisestä — hyh saakuri! (taas sukellus, jonka perästä vaatteista juoksi kannelle vettä, kuin ämpäristä kaataen) — pidä sinäkin perää paremmin! Ihanhan tämä on jo uimista! — Toiseksi, ennätettäisiin Vaherpäähän ennen yötä. Kolmanneksi…"
"Ennen yötä! Mitä sanot?! Minä taas olen ajatellut, että meidän on pysyttävä meressä koko päivä ja vasta pimeän tultua pantava maita kohti. Näinhän sitä on aina tehty, Noan ajoista asti!"
"Niin on tehty kauneilla ilmoilla, mutta nyt on toinen juttu. Nyt ovat taivaan akkunat avoinna ja syvyyden lähteet kuohuvat. Vettä saadaan yläältä ja alaalta, yläältä makeaa ja alaalta suolaista. Ei näillä ilmoilla tullijaala nosta ankkuriaan. Ihan huoletta me saadaan laskea aina Kolmkiven näkyviin asti ja sieltähän siten saadaan nähdä onko tullikoira vesillä, vai ei —. Ann' mennä vain myötäistä, Purumatalaa kohti!"
"Menköön minun puolestani. Sinunpa tämä on vene, niinkuin lastikin", tuumi Ville ja veti helmaria puoleensa, jolloinka jaalan keula alkoi kääntyä vasemmalle. Risto ja Auku päästivät ison purjeen reivit auki ja laskivat menemään koudin päähän asti auki. Samoin irroitettiin vokan kouti. Vokka käännettiin oikealle, ison purjeen ollessa vasemmalla. Nämä purjeet levittäytyivät kahden puolen alusta kuin jättiläissiivet. Taakivokka ja lyyveri keulassa jäivät kokonaan varjoon ja heiluivat löysinä ja joutilaina. Vauhti oli nyt huima ja vettä ei enää saatu yli ensinkään. "Kohta tässä saa kävellä kannella vaikka sukkasillaan, — jos ei sataisi!" huudahti ihastuneena Risto.
Kun lisäksi sadekin pian lakkasi, riisuivat miehet öljyvaatteet päältään. Sateen jälkeen laveni näköala ja se oli sekä hyvä että paha. Hyvä sikäli, että itse näki kauemmas, paha sikäli, että voi tulla nähdyksi, joka ei ollut suotavaa, kun lastina oli Riiassa lastattua viinaa.
II.
Kolmen ja puolen tunnin purjehduksen perästä tuli Kolmkivi näkyviin. Sovittu merkkisavu nousi sen kaljulta laelta. Riston ja hänen toveriensa yhtiökumppanin piti vahtia Loviisan maissa ja näyttää savua päivällä ja avonaista soihtua yöllä Kolmkivestä, jos väylä on Vaherpäähän vapaa tullimiehistä. Perästä päin selveni, että tällä kertaa näytti Kolmkivessä merkkisavua — tullimies. Ne koirat — kuka kunniallinen merenkulkija heitä paremmin nimittäisi! — olivat varastaneet tunnussanan ja panivat Kolmkiveen miehensä vahtiin, pitämään siinä tulta yöt ja päivät.
"Selvä on reisu!" sanoi Risto, kun savu tuli näkyviin. Hetken perästä hän jatkoi: "Kuulkaa nyt miehet, mitä sanon."
"No!"
"Jos tässä niin hullusti kävisi, josta Jumala meitä varjelkoon, että satuttaisiin kuitenkin joutumaan tullikoirien kynsiin, niin kumpi teistä ottaa mennäkseen linnaan! Kyllä minä maksan."
Syntyi pitkä vaitiolo.
"Sinä Aukuhan se olit viimekerralla. Paljonko tahdot, jos nyt taas menet?"
"Kyllä se viisisataa oli liian vähän. Eikö sovittaisi kuukauspalkalla?
Kaksi sataa kuussa…"
"Se on liian paljon. Ota sataviisikymmentä!"
"Ei alle kahdensadan! Siellä se muonakin kuuluu nykyään olevan niin huono — —"
"No olkoon sitten kaksisataa. En minä viitsi turhasta tinkiä. Sata siellä tai täällä, se ei meinaa mitään!"
"No minä menen kahdesta sadasta. — Antaa ne sinulle ainakin kuusi kuukautta, jos kiinni joudutaan."
"Sinulle — ei minulle! — No nyt muista sitten, että jos joudutaan tullikoirain pakinoille ja ne kysyvät, että kuka on laivuri ja kuka omistaa lastin, niin sano, että sinä olet molempia."
"Kyllä muistan, kyllä muistan. On tuota jo laivurin virkaa Viipurin linnassa istuttu monenkin puolesta! Kyllä minä jo sen virren osaan laulaa ilman urkuja ja lukkaria!"
"Ukko" sivuutti savuavan Kolmkiven noin kahden ja puolen kilometrin päästä. Se purjehti Purumatalan ohi, läheltä sitä ja käänsi keulansa suoraan pohjoiseen, Vaherpään saarta kohti. Tarkoitus oli laskea maihin pieneen Ryövärinsaareen, Vaherpään eteläpuolella, ja jättää lasti sinne.
Oltiin jo Jussaaren kohdalla. Miehet "Ukon" kannella olivat sangen hyvällä päällä, sillä jännittävä ja vaikea merimatka oli loppumaisillaan ja yhä savuava Kolmkivi vakuutti väylän olevan puhtaan koko tässä saaristossa.
Äkkiä tyrmistytti "Ukon" miehistöä näky, jota he kaikkein vähimmän viimeisinä minuutteina osasivat odottaa.
Jussaaren takaa, jonka "Ukko" juuri oli sivuuttamaisillaan, laski täysin purjein tullijaala heitä vastaan. Merkiksi siitä, mistä on kysymys, täräytti se kanuunastaan laukauksen. Se oli niin paljon sanottu, kuin että: "Seis ja pysy paikallasi ja odota! Minä panen jollan vesille ja tulen tarkastamaan!"
Sitä kieltä ei voinut väärin ymmärtää! Pako oli mahdoton mihinkään suuntaan ja välimatka liian lyhyt — tullimiehet olisivat seuraavan laukauksen laskeneet kohti.
Emme pysty kuvailemaan niitä silmäyksiä ja niitä sadatuksia, joita seuraavina silmänräpäyksinä singottiin "Ukosta" Kolmkiveä kohti, josta tuo muka hyvään johtava savupatsas yhä vinkuroi myrskyn mukana ilmoille.
"Ukko" kääntyi mahtavassa kaaressa oikealle. Koudit vedettiin kiinni, käännettiin jaala päin tuulta ympäri ja jätettiin vokka ja taakivokka vastaan, jolloinka jaalan vauhti loppui ja se jäi paikalleen odottamaan jollaa tullijaalasta.
Pian olikin jolla "Ukon" kupeella, varjopuolella. Jollan perältä nousi "Ukon" kannelle tullipäällysmies ja kysyi, käyttäen peräti huonoa suomenkieltä, jonka jäljittelyllä emme tahdo pilata kertomustamme:
"Kuka on tämän jaalan laivuri?"
"Minä", vastasi Auku.
"Mitä on sinulla lastina?"
"Viljaa."
"Mistä sinä tulet?"
"Venäjältä."
"Minä kysyn, mistä kaupungista?"
"Riiasta."
Tullimies vihelsi pitkään.
"Jaa! Kyllä minä ymmärrän, mitä viljaa sieltä tuodaan. Avaa kansiluukku auki!"
Tehtiin se, jolloinka viinatynnyrit tulivat näkyviin.
"Onko sinulla muuta kuin viinaa?"
"On — kolmesataa ruusia Riian palsamia."
"Mikä on jaalan nimi?"
"Ukko."
"Ukko?"
"Niin."
"Mikä on laivurin nimi!"
"Aukust Jaakonpoika Rantala."
"'Ukon' kuljettaja ei ollut sen niminen ennen —"
"Jaa — se ei kuulu minuun. Nyt on."
"Mihin sinä menet!"
"Tähän Vaherpäähän ajateltiin mennä tuulen pitoon."
"Nyt sinä tulet minun mukanani Loviisaan, vastaamaan raastuvanoikeudessa salakuljetuksesta."
"No — tullaan vaan."
"Niin — ja katso, että pysyt koko matkan vanavedessäni. Jos poikkeat siitä jaalan leveyttäkään, ammun minä kohti paikalla. Ymmärrätkö sinä?"
"No miksei tuota nyt ymmärtäisi. Tullaan vaan. Kyllä me tullaan."
"En minä kysy tuletko sinä vai et. Minä käsken."
Kuulustelun aikana oli tullipäällysmies kirjoitellut jotain muistikirjaansa. Nyt hän jo souti takaisin jaalaansa. Pian alkoivat molemmat jaalat perätysten purjehtia Loviisaa kohti, jonne saavuttiin iltahämärissä. "Ukkoon" asetettiin kaksi tullimiestä vahtiin.
Niin meni viikon päivät.
Aika oikeuden istunnon odottamisessa kävi pitkäksi Ristolle ja hänen tovereilleen, kun eivät edes saaneet poistua jaalastaan. He olivat vangittuja. "Ukko" oli muuttunut surkeaksi vankilaksi.
Päästiin niin pitkälle, että oikeuden istunto oli jo huomenna.
Risto tovereineen neuvotteli "Ukon" kajuutassa. Tultiin samaan tulokseen kuin ennenkin, ettei mitään voida tehdä, että lasti ja jaala ovat menetetyt ja yhden lähdettävä istumaan. Mieliala oli surkea.
Kaupunkilaisia kävi laiturilla heitä ihmettelemässä, kuin mitäkin ulkomaaneläimiä, etenkin illalla. Tämä kiukutti "Ukon" entistä, niin luultiin heitä jo voitavan nimittää — miehistöä, mutta pian siitä synkästä uteliaiden pilvestä aivan viime hetkellä alkoi pilkoittaa päiväkin. Viimeisenä iltana ennen oikeudenistuntopäivää, sankan katselijajoukon läpi tunkeutui jaalan luo miesten vanha tuttava, nurkkasihteeri Asarias Andersson, hienosti, jos kohta kuluneesti ja haalistuneesti pukeutunut herrasmies. Hän oli miesten vanha tuttava ja meni heitä tervehtimään.
"Hyvää päivää merisissit! Mitä kuuluu pitkästä aikaa?"
"Mitäpä tässä kuuluu muuta kuin harmia", vastasi Risto. — "Mutta käy tänne kajuuttaan juttelemaan!"
"Harmia näkyy olevan ja tulevan", sanoi Andersson (Oikeastaan herra Andersson!), kun oli laskeuduttu kajuuttaan. — "Harmia tulee, kun on koira kelkassa, sanoi ennen Heikkilän Joelkin sieltä teidän saareltanne, tullessaan tänne Loviisaan samalle asialle kuin tekin nyt. — No, milloin on asia esillä?"
"Huomenna kello kaksitoista."
"Onko teillä jo asianajaja?"
"Ei ole."
"Ai helkkunassa! Se olisi pitänyt hankkia. Kyllä nämä tullikoirat haukkuvat teidät yli ja ympäri, ellei teillä ole kokenutta miestä apunanne."
"Mistä sen hankki, kun ei ole saatu liikkua kaupungilla. Etkö sinä rupea?"
"Minulla olisi kyllä eräs juttu maakäräjillä, mutta koetetaan järjestää. — Kyllä minä rupean. — Kuka teistä on kippari? — Tarkoitan, kuka on tulliin ilmoitettu kippariksi?"
"Tämä Auku."
"No hyvä juttu. Mistä lasti on otettu?"
"Riiasta."
"Ja mihin se on vietävä?"
"No — pitääkö sekin sanoa oikeudelle?"
"Sanottava se on. Mitä te sanoitte näille tullimiehille, kun ne kysyivät, mihin teillä on matka?"
"Sanottiin, että mennään Vaherpäähän tuulen pitoon. Oltiin silloin
Jussaaren itäsivulla."
"No, se oli hyvin sanottu. Te olitte menossa Vaherpäähän tuulenpitoon, hätäsatamaan. — Koiranenkelikö sinulle toi noin hyvän sanan suuhusi?"
"Tämä mukalaivuri Aukuhan sen sanoi."
"Se on hyvä sana! Se on kuin patenttiankkuri! Siitä pitäkää kiinni! Siinä on pelastus teille ja lastillenne! Sanokaa vain, että olisitte tulleet Vaherpäähän tuulen pitoon. Sanokaa, että teillä on pirtulasti Riiasta Narvaan, mutta kun merellä nousi kova myrsky, täytyi teidän Herran ilman tieltä etsiä hätäsatamaa Suomen puolelta, jatkaaksenne sitte matkaanne Narvaan, heti kun ilma asettuu ja tuuli tulee suotuisaksi. — — — Ai sapperment! Tästä tuleekin kaunis juttu — ja minä — tuota noin — minä tulen ajamaan sen teidän puolestanne ilmaiseksi — ihan pespennitä. — Ei niitä ole joka päivä tällaisia juttuja! Näitä ajaa kerran eläessään nautinnokseen — humalakseen! — Pojat! Vielä minä maksan satasen teille, jos laskette minut puhumaan puolestanne huomenna!"
"No no, kyllähän siitä sovitaan. Maksan minä sata ja kaksikin — tuohon käteen ja tule mies mokoma huomenna meitä auttamaan!"
Lyötiin kättä kaupan vahvistamiseksi. Vilkaistiin kajuutan luukun raosta, onko tullimies kuinka lähellä, ja huomattua, että hän juttelee sillalla seisoskelevien kanssa, lykättiin luukku ääneti kiinni, otettiin esille rommipullo ja nautittiin luonnon antimista — "ihmisneron jalostajassa muodossa" — niinkuin Andersson — hm — herra asianajaja Andersson liikutettuna lausui, kiitellessään rommin mainioita ominaisuuksia.
III.
Maistraatin tornissa löi kello kaksitoista, kun raastuvanoikeuden vanha, kaljupäinen vahtimestari avasi istuntosalin ovet auki ja sanoi, että "asianosaiset tehkööt hyvin ja käykööt sisään" — tai jotain sinnepäin.
Alkumuodollisuuksien perästä kehoitti oikeuden puheenjohtaja asianosaisia esittämään asiansa.
Ensin sai puheenvuoron yleinen syyttäjä. Hän pyysi sen ja sen lain niiden ja niiden pykäläin nojalla ankaraa rangaistusta laivuri August Rantalalle törkeästä väkijuomain salakuljetuksesta, raskauttavien asianhaarojen vallitessa, ja menettämään jaalansa ja lastinsa kruunulle sekä aluksen muulle miehistölle rangaistusta osallisuudesta mainittuun törkeään rikokseen.
Syytetyt pyysivät, että kanne julkeana valheena kumottaisiin, koska he eivät ole mitään salakuljettajia, vaan julkisia rahtipurjehtijoita, kuljettaen tällä kertaa lastia — pirtulastia tosin — Riiasta Narvaan ja ainoastaan kovan myrskyn vuoksi olivat pakoitetut etsimään hätäsatamaa Suomen saaristossa.
Syyttäjä pyysi puheenvuoroa.
"Uudistan kanteeni ja pyydän, että juttu lykättäisiin lisänäytteiden antamista varten, kantajan puolelta, raastuvanoikeuden johonkin lähinnäseuraavaan istuntoon", saneli hän.
Andersson — asianajaja Herra Asarias Andersson, entinen raatimies ja vastaajien nykyinen lainopillinen avustaja, pyysi ja sai puheenvuoron. Vilhuvin, punaisin silmin ja korkealle nostetuin sinertävin nenin hän hiukan honottaen ja tarpeettoman syvällä rintaäänellä, mutta tarpeellisen liikutetulla äänenkäytöllä ja eleillä, lausui, toisinaan jouduttaen, toisinaan harventaen ja erikoisesti painostaen sanojaan, näin: "Kunnianarvoisa raastuvanoikeus ja korkeasti kunnioitettu herra puheenjohtaja. —
"Täällä ovat syytetyt jo omasta puolestaan pyytäneet kannetta aiheettomana kumottavaksi, koska heillä ei ole ollut tarkoituksena salakuljettaa väkijuomia Suomeen, vaan ovat eräästä Venäjän Keisarikunnan satamasta, Riiasta, matkalla toiseen saman Keisarikunnan satamaan, Narvaan, lastinaan tosin väkijuomia, mutta kieltotavaraako — sitä en uskalla Venäjän asetusten, lakien ja säädösten puutteellisesti tuntijana — eli suoraan sanoen kokonaan niitä tuntemattomana, mitään sanoa, mutta uskaltanen edelliselle puhujalle huomauttaa, että mikäli syytetyt kysymyksessä olevia Venäjän Keisarikunnan asetuksia, säädöksiä ja lakeja ovat ehkä mahdollisesti rikkoneet, tai rikkovat, ei sen asian tutkiminen ja tuomitseminen suinkaan kuulu Loviisan kaupungin raastuvanoikeuden tehtäviin. Jos taas syyttäjä pyytää — ja on jo pyytänytkin — että vastaajia rangaistaisiin Suomen lakien mukaan, pyydän kunnioittavimmin herra kanneviskaalilta kysyä, käsittääkö hän Suomen lait sillä lailla, että hätääntyneet ja hätään ja hengenvaaraan joutuneet merimiehet etsiessään hätäsatamaa, turvaa ja pelastusta Suomen saaristosta, ovat näin menetellessään tehneet törkeän lainrikoksen, josta heitä on mitä ankarimmin rangaistava? Tämä laintulkitseminen, joka on tähän ennen kuulumattomaan syytteeseen johtanut, on, luvalla sanoen, hiukan — kuinka sanoisinkaan — eriskummainen! Väitän, että se käytäntöön pantuna on mitä suurinta raakalaisuutta, että se ei ole ainoastaan hyviä tapoja, vieraanvaraisuutta ja lähimmäisen rakkautta, vaan myös itseään Jumalan pyhää tahtoa vastaan. Sen tulkinnan mukaan yksinpä haaksirikkoutuminen, hukkuminen, ja mikä hyvänsä tapaus, joka on seurauksena siitä, että luonnonvoimat, rajuilmat ja muut Korkeimman hallinnosta riippuvat asianhaarat ajavat merimiehen rannoillemme, olisivat törkeitä lain rikoksia. — Syytetyt ovat ottaneet lastin väkijuomia Riiasta kuten jo on sanottu, viedäkseen sen Narvaan, kuten myös on jo sanottu. Keskellä Suomenlahtea yllätti heidät hirmumyrskyn tapainen rajuilma. Meri kävi korkeana heitä vastaan. Haaksi ja kallis lasti, josta syytetty on vastuussa Narvan kaupungissa, Venäjän Keisarikunnassa, oli joutua meren saaliiksi, puhumattakaan kolmesta ihmishengestä. Jaalan päällikkö, tuntien harteillaan raskaan vastuunalaisuuden Jumalan ja ihmisten ja voimassaolevain asetusten, säädösten ja lakien edessä, ei nähnyt mitään muuta keinoa aluksen kallisarvoisen lastin ja ihmishenkien pelastamiseksi, kuin turvautua hätäsatamaan Suomen saaristossa. Tässä tehtävässään on syytetty onnistunut ja on hän menetellyt miehen, vieläpä jalon miehen kunnolla ja tarmolla ja ansaitsisi yhteiskunnan ja Korkean Esivallan kiitoksen — eikä suinkaan rangaistuksen. — Uudistan siis syytettyjen nöyrän anomuksen, että Korkea Oikeus harkitsisi oikeaksi kumota tämän kerrassaan eriskummaisen ja nähtävästi pelkästä kateudesta, ilkeämielisyydestä tai vihasta ja kostonhimosta tai ehkä lahjusten kiristysaikeessa herätetyn kanteen, sekä pyydän nöyrimmiten syytettyjen nimessä lisätä, että kantaja tuomittaisiin korvaamaan syytetyille sen vahingon, minkä on heille aiheuttanut tämä pakollinen, jo kahdeksatta päivää kestänyt olonsa täällä Loviisassa, kymmenellä hopearuplalla päivästä miestä kohti ja lisäksi alukselle päivärahaa tarpeettomasta seisokista kaksikymmentä hopearuplaa päivää kohti. Tämä on vähin, mihin syytettyjen taholta voidaan tyytyä, sillä todennäköistä ja varmaakin on, että täällä tulliviranomaisten laittomasti pidättämän jaalan kuljettaja ja omistaja, August Rantala, on velvollinen Narvaan päästyään korvaamaan sen vahingon, minkä hän on aiheuttanut tavaran vastaanottajalle, viivyttäessään lastia hätäsatamassa senkin jälkeen, kun tuulet ja ilmat jo ovat olleet — kuten täällä kaikki tiedämme — jo lähes viikon ajan — suotuisat. Pyydän, että tämä tappionvaara korvattaisiin laivuri August Rantalalle kerta kaikkiaan kahdella sadalla hopearuplalla ja että tämäkin korvaus tuomittaisiin usein mainitun julkean syyttäjän suoritettavaksi. Lopuksi pyydän Korkean Oikeuden kiinnittämään huomionsa siihen, että täkäläinen tullipäällysmies, kapteeni Herman Hermanninpoika Hermansson, joka, vaikka nämät viattomat merimiehet selvästi hänelle selittivät hakevansa hätäsatamaa Vaherpään saaressa, joka kuuluu tähän läheiseen Loviisan rannikkosaaristoon ja jonka Korkea Oikeus kyllä löytää merikortilta, pidätti heidät ja toi tänne Loviisaan ja asetti heidät syytteeseen, vaikka — jos hän kerran epäili heidän kuljettavan salatavaraa Suomeen, hän olisi heitä voinut silmällä pitää Vaherpäässäkin, niin kauan kuin syytetyt siellä hätäsatamassa olivat, ja sen jälkeen voinut saattaa epäilyksen alaisen jaalan jälleen aukealle merelle — tai vaikkapa Narvaan asti — on tehnyt itsensä vikapääksi törkeänlaisiin virkavirheisiin, tuomittaisiin voimassa olevain lakipykäläin mukaan viralta pois pantavaksi, sekä lain säätämään korkeimpaan rahasakkoon tai varojen puutteessa pidettäväksi säädetty aika vedellä ja leivällä. Lisäksi pyydetään syyttäjälle ankaraa rangaistusta väärästä ilmiannosta ja Korkean Oikeuden turhasta vaivaamisesta ja että juttu päätettäisiin jo tässä istunnossa, jotta syytetyt, joiden ainoa, niukan toimeentulon antava elinkeino on juuri merenkulku, rahdinteko jaalalla purjehtien, pääsisivät lopultakin jatkamaan laittomasti ja törkeästi keskeytettyä matkaansa päämääräänsä, Narvan kaupunkia kohti Venäjän Keisarikunnassa. — Olen puhunut."
Kantajan taholta pyydettiin puheenvuoroa:
"Kanne uudistetaan ja syytetyn väitteet kiistetään, sekä avonainen puheenvalta jutun vastaisen käsittelyn aikana pidätetään. Samoin uudistetaan pyyntö jutun siirtämiseksi."
Oikeuden puheenjohtaja:
"Asianosaiset astukoot ulos."
Hetken perästä kutsuttiin asianosaiset jälleen sisään kuulemaan raastuvanoikeuden päätöstä.
Kantaja tuomittiin maksamaan syytetyille vaaditut korvaukset ja päästämään heti vapaiksi purjehtimaan Narvaan. Oikeus oli katsonut, että asianomainen tullipäällysmies, pidättäessään ja salakuljetuksesta syytteeseen asettaessaan hätäsatamaa Vaherpään satamasta etsineet syytetyt, on tehnyt itsensä vikapääksi virkavirheeseen, tosin lieventävien asianhaarain vallitessa, eikä vastoin parempaa tietoaan, ja myöskin syypääksi väärään ilmiantoon, mutta että syytettyjen kanne tässä suhteessa raukeaa, koska syytettä ei ole tehty lainsäätämässä järjestyksessä, mutta, mikäli laivuri August Rantala ynnä muut tahtovat tässä suhteessa kannettaan ajaa, on siitä syyte nostettava lain säätämässä järjestyksessä. Valitusosoitukset julistettiin Loviisan kaupungin Raastuvanoikeudessa syyskuun yhdentenätoista vuonna kahdeksantoistasataa ja seitsemänviidettä. Allekirjoitus.
Heti oikeuden istunnon jälkeen poistuivat syytetyt avustajansa kanssa jaalalleen, josta pian poistuivat vahtina olleet tullimiehet.
Harvoin oli "Ukon" kajuutassa vietetty niin riemuisaa ja ilosta ylivuotavaa juhlaa, kuin sinä iltapäivänä ja vielä illalla myöhään.
"Sinä säästät hyvän viinin tähän asti!" änkytti humalaisena pelastaja, Riston kaivaessa kätköistään pullon punaista siirappimaista, niin sanottua ruusuviiniä.
Pelastajalle maksettiin käteisellä pelastuspalkkio, kaksisataa, heti.
Lisäksi sanoi Risto:
"Kun sinä olet meidät näin pahasta pulasta näin julki jumalattoman kätevästi pelastanut, tahdon minä palkita sinut, niin että tuntuu. Tiedäthän, missä on Ryövärinsaari?"
"Kyllä. Se on etelänpuolella Vaherpäätä. Entä sitten?"
"Minä jätän sinne astian pirtua ja viisi ruusia palsamia, jotka saat itse sieltä veneelläsi hakea, milloin sinulle sopii — jos uskallat ja osaat niitä kuljettaa. Ryövärinsaaren länsirannalla on eräs iso, korkea kivi. Minä merkitsen sen kalkilla, että näet jo kaukaa. Siitä kivestä kävelet sata askelta suoraan itää kohti. Etsi niiltä tienoin kolme kiveä, asetettuina kissan jäljen muotoon. Niiden kivien alta kaivat esille mainitut tavarat ja teet niiden kanssa, mitä hyväksi näet. En luonnollisesti voi niitä tässä antaa ja kun tullikoirat minua luultavasti seuraavat ulos merelle, en voi sanoa, milloin takaisin Ryövärinsaareen pääsen. Siihen kulunee monta päivää. Kun tulee ensi kerran sakea sumu ja on tuuli sopivalta puolelta, silloin nämä pojat ilmaantuvat taas Ryövärinsaarelle purkamaan tätä Narvan lastia. Sitten voit sinäkin käväistä siellä."
Samana yönä nosti "Ukko" purjeensa ja suuntasi ulos merelle tullijaalan pysytellessä uskollisesti sen vanavedessä, kunnes eräänä myrskyisenä yönä sumussa ja sateessa takaa-ajettavastaan eksyi ja palasi asemapaikalleen.