PELTO-KALLUN OSA.
I.
Oli yö elokuun lopulla. Kolmipäiväisen myrskyn jälkeen huojui meri loivissa ummikkaissa.
Tuulta oli enää tuskin ollenkaan. Ääneti vyöryivät ummikkaat lännestä itään.
Itään painuivat myös viimeiset pilvet. Niiden yläreunan takaa kohosi täyskuu valaen kultiaan vyöryville ummikkaille. Kello oli silloin kaksitoista yöllä.
Muutama harva tähti loisti syyskesän yö taivaalla. Kuun ilmaannuttua katosi niistäkin muutama.
Meressä kiilui tulia täsmälleen neljäkymmentäseitsemän suurempaa ja samanverran pienempiä. Suuremmat paloivat kalastajahaapioiden merkkilyhdyissä ja pienemmät olivat niinsanottuja sapalyhtyjä, pieniä, tuulta ja merta kestäviä, meren pinnalla kelluvia, jotka olivat kiinnitetyt ajoverkkojen uloimman verkon uloimpaan päähän. Siitä tulesta näki kukin venekunta sekä oman että vieraan ajoverkkorivin hännän eli savan. Nuo satakunta lyhtyä kiiluivat pimeällä merellä kuin kiiltomadot rajattomalla niityllä. Ne muodostivat äsken ilmaantuneen kuun ja sen kultaläikköjen kanssa vyöryvillä ummikkailla satumaisen, ihanan kuvan. Kalastajat eivät kuitenkaan olleet tulleet merelle haaveilemaan ja ihailemaan elokuun kuutamoyötä. He tiesivät että myrskyn jälkeen on saalis hyvä ja sitä varten he olivat haapioilleen ja verkkoineen merellä. He olivat laskeneet verkkonsa mereen, syöneet ja juoneet teetä ja käyneet maata haapion keulapuolella olevan varjon alle. Silläkään onnettomalla, jonka oli pysyttävä valveilla, vahtiakseen etteivät verkot ajautuisi matalalle tai yhteen naapurin verkkojen kanssa, ei ollut halua haaveiluun. Mikäli hänen mielikuvituksensa toimi, askarteli se runsaan hailisaaliin ympärillä.
Tuulta oli enää sen verran, että se silloin tällöin ravisteli haapion keulapuolen yli pingoitettua öljyttyä varjovaatetta ja puhalsi sen alla nukkujille raitista ilmaa.
Myrsky oli ollut ensin lounaasta ja sitten lännestä. Virta kävi nyt myrskyn jälkeen länteen, kuljettaen mukanaan haapioita ja verkkoja vastalainetta ja vastatuulta.
Virta kuljetti kuusi syltä syvällä uivia verkkoja, joista viimeksi laskettu oli pitkällä köydellä kiinnitetty haapion perälle. Haapio seurasi vasten tahtoaan ja vasten ummikkaiden ja tuulen tahtoa perä edeltä länteen päin hitaasti, kilometri kilometriltä, sikäli kuin yön tunnit kuluivat.
Pelto-Kallun haapio oli pohjoisimpana. Kallu itse valvoi, pitäen vahtia.
Pelto-Kalluksi nimittivät naapurit häntä siksi, että hänellä oli tapana muokata koko pihansa perunamaaksi. Muut, tavalliset ihmiset, tyytyivät vähempään. Toiset sanoivat, että nimi oli peritty. — Pelto-Kallun isää jo muka nimitettiin Pelto-Simpkaksi. Oli miten oli. — Pappi huusi häntä nimellä Kalle Simonpoika Peltola.
Pyynti- ja saalistamisintonsa, kateutensa, riidanhaluisuutensa
ja petollisuutensa vuoksi vihasi Pelto-Kallua koko saarikunta.
Sananpartena oli lisäksi, että "jos mikä säilyy varkailta, ei se säily
Pelto-Kallulta".
Pelto-Kallun suvun jäsenillä oli nimittäin erittäin hämärä käsitys omistusoikeudesta.
Pelto-Kallu silmäili merta ja nähtyään, että laivojen tulia ei näy ja toisten verkkohaapioiden tulet ovat kaikki kohtuullisen matkan päässä, hän istui alas haapionsa pohjalle. Hänellä oli vilu. Lämmetäkseen hän keitti ja joi teetä. Sitten häntä alkoi armottomasti nukuttaa ja kun tuuli heikkeni heikkenemistään ja kaikki näytti olevan ympäristössä niinkuin olla pitääkin, oikaisi hän hetkeksi, ainoastaan pariksi minuutiksi itsensä pitkäkseen painolastikivien päälle.
Hän nukkui kokonaan.
Kun hän heräsi, oli kello jo neljännestä vailla kolme ja yö oli jo koko joukon valjennut, näkyivät jo, ei ainoastaan tulet, vaan toiset haapiotkin ja meren pintaa kilometrimäärin.
Hätäisesti nousi Kallu ylös. Hän pelästyi pitkää nukkumistaan. Tuuli oli nyt jo lakannut kokonaan. Ummikas kävi, mutta sangen heikosti. Uteliaisuus saaliin suhteen oli ensimäinen selvä ajatus Kallun herättyä. Hän päätti kokea hiukan, nähdäkseen onko kalaa verkossa. Hän lappoi sisään köyden ja sitten alkoi varovasti vetää ensimäistä verkkoa. Joku harva kala oli siellä ja täällä alipaulan puolella. Kallu laski verkon takaisin. Saalis näytti olevan peräti huono. "Se on ollut tuo kuun riivattu, joka taas on ajanut kalat verkoista", sähähti Kallu hampaistaan itselleen ja antoi köyden mennä. Siinä laskiessaan köyttä mereen hänen silmänsä osuivat erääseen omituiseen rykelmään, joka kuulsi hänen silmiinsä oman sapalyhdyu suunnassa, hiukan oikealla. "Kari on kuin onkin! — Vaan mikä kari?" — Kallu tarkasteli kompassin varassa loistojen suuntia ja päätteli niiden mukaan asemansa ja havaitsi ettei niillä paikoilla pitäisi olla mitään karia. Hän otti luodin ja heitti sen mereen.
Kolmekymmentäseitsemän syltä.
Kolmekymmentäkahdeksan syltä.
Neljäkymmentä syltä.
Neljäkymmentä syltä.
"Ei hitto vie se ole kari! Ja mistäs se tänne olisi karin heittänyt?"
"Pitkä ja matala ja köyry selkä, kuin torpeedovene, mutta ei kulje, eikä siinä ole tulia, eikä savupiippuja, eikä mastoja. Vedenalainen vene? — Ei sekään! — Mikä piru se on?!"
Hän nykäisi housunlahkeesta toveriaan Parran Juonasta ja poikaansa
Anttua ja huusi:
"Nouskaa helkkarin kiireesti ylös! Verkot ajettuvat kiinni siinä paikassa!"
Parran Juonas oli ensiksi ylhäällä.
"No mitä kohti ne sitten ajettuvat? Selvä merihän tässä on joka kantilla."
"Vai selvä meri", sanoi Pelto-Kallu ja viittasi peukalollaan länsiluoteeseen. "Katsohan tarkemmin tuonne päin, niin näet, jos sinulla on silmistäsi apua!"
"Jaa mutt' totta vie on kuin onkin, mutta mikä se sitten on?"
"Mikä on! Siinähän se kysymys onkin!"
Parran Juonas nousi ylös piitalle seisomaan tarkemmin nähdäkseen.
"Eihän vain ole", sanoi hän pitkäveteisesti, "laivanhylky, joka on törmin aikana kääntänyt kölinsä kuivamaan."
"Laivanhylky se ei ole. Ja oli mikä oli, vedetään verkot ja mennään katsomaan. Päivä kohta nousee. Ei tässä enää kalat verkkoihin ui. — Hei Anttu! Ylös ja airot käteen!"
Verkot vedettiin miltei tyhjinä. Siihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa kiinnittää huomiota. Mieli paloi miehillä paremman saaliin perään. Jo verkkoja vedettäessä jouduttiin hiukan lähemmä tuota outoa löytöä, mutta vieläkään ei siitä saatu selvää, mikä se on. Kun viimeinen verkko ja sapalyhty oli saatu veneeseen, tarttui joka mies yht'aikaa ja ääneti airoonsa ja parin kilometrin soutu alkoi.
Pahin pelättävä oli, että toisetkin veneet huomaisivat tämän eriskummaisen homman. Toiset olivat kuitenkin niin paljon etelän ja kaakon puolella — kolme, neljä kilometriä, etteivät ainakaan vielä näyttäneet mitään huomaavan. Perille päästyä nähtiin, että "karin" muodosti noin sata metriä pitkä ja noin kolmekymmentä metriä leveä lautta yhdeksän tuumaa leveitä ja neljä tuumaa paksuja lankkuja, niin paksussa kerroksessa, että kolme miestä sai kävellä sen päällä kuin laivan kannella. Meren käynnissä se vielä hiukan liikkui ja taipuili ja syntyi omituista porinaa ja nurinaa, kun lankut hankasivat yhteen.
"Myrskyn aikana on meri pyyhkäissyt koko kansilastin pois jostain höyrylaivasta — purjelaivoilla ei ole näin suurta kansilastia", oli Parran Juonaan ensi arvelu.
"Tämä on nyt niinkuin minun saaliini", sanoi ärähtäen Pelto-Kallu. "Minäpä tämän löysinkin. On siinä leipää muutamaksi vuodeksi, vaikka ei saisi kalaa nähdäkseenkään, muualla kuin padassa."
Parran Juonas, joka oli vanha, valkopartainen ukonkäryläs, ei virkkanut siihen mitään. Latasi vain piippuaan ja poltteli sitten.
"Katsos pakanaa kun on rouhaissut yhdeksän tuuman lankun poikki, niinkuin tulitikun", sanoi hän savutellen ja viitaten jalallaan erästä murtunutta lankkua.
"Niin no, mitäs se sellainen painon alla on", sanoi Kallu.
"Mutta eiköhän se vanha tapa", saneli Parran Juonas painokkaasti, katsomatta Kalluun, "se vanha tapa ole, että saalis jaetaan, oli se kaloja tai lankkuja."
"Mitäs joutavia sinä puhut? Ja enhän minä niin paha mies ole kuin luulet. Annanhan minä tästä muutaman lankun sinullekin, jos olet hiljaa ja teet kuin käsken."
"Se on nyt sillä tavalla, että meitä on tässä kolme miestä ja haapio. Jos vanhat saaliinjaot paikkansa pitävät, tulee yksi osa sinulle, toinen osa pojallesi, kolmas osa haapiollesi ja neljäs osa minulle."
"Sinulle neljäs osa! Oletko sä ihan hölmö. Vanha mies ja viitsii haastaa tuolla tavalla!"
"No kuka tässä nyt hölmö lie, sinäkö vai minä, arvaa itse. Tästä on maalle ainakin viisitoista kilometriä. Haapioon sopii korkeintaan neljä tusinaa. Se olisi tusina osalle — korkeintaan, sanon sen vielä. Loput jäävät tänne. Eivät ne ole sinun eikä minun. Tästä ei ole enää pitkää aikaa päivän nousuun. Toisetkin huomaavat ja tulevat tänne saaliin jaolle, eivätkä kysy sinulta, enemmän kuin minultakaan, kenenkä lankkuja nämä ovat. Ottavat totta vie osansa, minkä ennättävät ja minkä voivat korjata."
"Käydäänpäs pois istumaan ja juttelemaan. — Sinulla on satamassa iso jahti. Mene sinä Antun kanssa maihin nyt heti. Jättäkää verkot maalle ja tuokaa jahti tänne. Minä jään vahtiin tänne siksi aikaa. Vaikka lakiin mentäisi, niin tavara on minun, niin kauan kuin minä istun sen päällä. Niin minä tässä seilaan kuin oman laivani kannella. Tämä on minun ja tästä minä annan, minkä annan. Minä olen täällä vahdissa ja sinä Antun kanssa seilaat tavaraa maihin, niin kauan kuin piisaa. Saat neljännen osan, jos siihen suostut. No, mitäs sanot! Eikö kelpaa — vai!"
"Jos minun jahtini seilaa näitä maihin, en minä tyydykään siihen neljänteen osaan…"
"Mitä perhanaa! Itsehän äsken pyysit neljättä osaa!"
"Niin, se oli äsken, mutta nyt on jako toinen: Sinulle yksi osa, pojallesi toinen, minulle kolmas ja jahdilleni neljäs osa."
"Sinulle puolet! — Suus kiinni!"
"Pidä sinä leipälaukkuasi pienempänä! Istu täällä vaikka loppuikäsi! Minun jahtini ei nosta koukkuaan ylös sataman pohjasta ilman omaa osaansa. Se on sanottu! — Ja poika! Lähdetään soutamaan maihin. Isäsi jää lankkujaan vahtimaan!"
Parran Juonas nousi.
"No tuohon käteen", sanoi nousten Pelto-Kallu. "Kun sinä tahdot nylkeä minulta pöksyt jaloistani, niin oli menneeksi! Mikäs tässä auttaa! Saat puolet, jos rupeat puulaakiin."
"Niin että kaksi osaa sinulle ja kaksi minulle…"
"Niin — no mitenkäs muuten, kun et sinä vähempään tyydy."
"No kättä päälle sitten ilman vierasmiestä ja pysy sanassas!"
Parran Juonas ja Anttu läksivät soutamaan kotiin. Pelto-Kallu jäi lankkujen vahtiin. Yhden airon hän otti haapiosta ennen sen lähtöä — kaiken varalta — ja eväskontin.
Yksin jäätyään Pelto-Kallu ensi töikseen laittoi itselleen sopivan makuutilan kolmesta lankusta, jotka asetti vierekkäin.
Ei sopinut seisoskella, eikä juuri istuakaan.
Olisivat nimittäin toiset helpommin nähneet tämän "karin".
Hän pani tupakan palamaan ja oikaisi itsensä loikomaan.
Meren loppulaineet kiikuttelivat hänen uivaa saartaan, hänen rikkauttaan ja omaisuuttaan.
Vesi lotisi niin mukavasti lankkuihin jossain alempana.
Hallit parkuivat pohjoisessa olevalla luodolla. Ne olivat jo lopettaneet kalastuksensa nekin ja riitelivät nyt aamun koitossa makuupaikoista ahtaalla letolla. Sieltä kuului yli tyynen meren väliin kuin naurua, väliin kuin lapsen itkua ja naisten laulua tai koiran ulvontaa ja väliin pauhua ja kiljuntaa kuin miesten rantakäräjillä.
Näihin ääniin nukkui Pelto-Kallu.
II.
Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan. Kallu näki unta halliparvesta, joka hyökkäsi hänen lauttansa kimppuun. Lienevätkö aikoneet ryöstää lankkuja, vai ottaa itselleen makuupaikan. Kuka niitä ymmärsi! Kosken pauhinalla ne vaan hyökkäsivät luodoltaan Kallun lautalle. Pian kohoili niiden isosilmäisiä päitä joka puolelta. Kallu hätääntyi. Niitä oli niin paljon ja ne katselivat häntä niin hirveillä silmillä, että hän oli menettää tajuntansa. Onneksi hän äkkäsi airon kupeellaan. Kallu tarttui airoon kiinni lapapuolelta ja lyödä mäiskäytti sen tyvellä likimmäistä. Sen kallo meni mäsäksi, mutta samalla muuttui se ihmiseksi, nuoreksi naiseksi, joka kuolevan viimeisellä syyttävällä katseella silmäili Kallua, joka tämän katseen edessä sai pahat omantunnon vaivat ja rupesi vapisemaan.
"Miksi surmasin minä ihmisen!" huokaili Kallu tuskissaan. "Eikö mitenkään sinua enää voida pelastaa?" — "Ei mitenkään", kuiskasi kuoleva ja ummisti silmänsä.
Samassa oli koko halliparvi muuttunut ihmisiksi. Ne huusivat täyttä kurkkua:
"Kuolema murhamiehelle! Kuolema murhamiehelle!"
"Mitenkä me hänet kuoletamme?"
"Hautaamme elävältä", julisti halli, joka oli muuttunut tuomariksi.
Ja lautakunta huusi kuorossa:
"Amen!"
Kallu viskattiin kuoppaan, joka oli kaivettu erään kaukaisen, asumattoman saaren rantahiekkaan.
Aurinko nousee.
Hautaajat alkavat luoda hiekkaa Kallun päälle.
Osa siitä rapisee hänen silmilleen. Niitä alkaa kirvellä.
Nyt on hän jo vyötäisiään myöten hiekassa.
Lapiot kilkkavat pieniin kiviin, joita on hiekassa.
Yhä mätkivät lapiomiehet hiekkaa alas.
Heittäjistä näkyy vain yläosa ruumista haudan reunan yli joka kerta, kun he viskaavat hiekkaa.
Ne tekevät työtään tunnottomasti.
Ei säälin värettä näy niiden kasvoilla.
Lapioivat kuin pellon ojaa.
Voi armottomat itseänne!
Kallun leuka on vielä yläpuolella hiekan.
Hän alkaa puhua:
"Mitä hyötyä teillä on minun hautaamisestani, rakkaat miesparat! Päästäkää minut ylös. Täällä ei ole muita näkemässä. Minulla on kotona tuhat — kolmetuhatta — patiisilankkua. Niistä saatte viisitoistatuhatta markkaa. Sillä saatte talon, tai muuta hyvää. Saatte nuo lankut ottaa, jos päästätte minut. Ei teille siitä tule mitään. Minä vannon ja vakuutan, että menen kaukaisiin vieraisiin maihin, enkä koskaan enään näyttäydy täällä. Olen kuin kuollut ja kuopattu. Lähdettyäni tästä lapioitte tämän kuopan umpeen ja kaikki luulevat minun makaavan siellä. Ei teillä ole mitään hyötyä, jos hautaatte minut, mutta saatte kolmetuhatta lankkua, jos päästätte. Ottakaa talonikin jos tahdotte… Ottakaa rahanikin — niitä on paljon…"
"Mitä se konna haastaa?" kysyi suurin lapiomiehistä ja viskasi alas niin ison lapiollisen hiekkaa, että Kallun pää kokonaan peittyi ja hänen alkoi olla tukala elää. Hän pelkäsi tukehtuvansa, mutta huomasi ilokseen, saatuaan kahmalonsa kasvoilleen, että ohuen hiekkakerroksen läpi virtaa kyllä ilmaa hänen kahmaloonsa ja siitä voi sitä vetää keuhkoihinsa, miten paljon haluaa. "Oo! — Minä elän, — vielä ainakin vähän aikaa!"
Samassa pälkähti hänen päähänsä uusi pelastussuunnitelma:
Hän päätti tämän juuri keksimänsä hengityskeinon varassa jäädäkin, lapiomiesten mentyä, kokonaan elämään ja sopivassa tilaisuudessa poistua täältä terveenä, ei muuta kuin vetää jalkansa koukkuun ylöspäin — oh, sehän käy helposti! — ja sitten varovasti kohottaa päätään, varovaisesti, hyvin varovaisesti, ylöspäin, ettei hiekkakerros tule pään päällä niin paksuksi, ettei enää läpäise ilmaa — ja niin vuorotellen. Se on kuin kiipeämistä.
Hän koukisti jalkansa niin ylös kuin voi. Sitten hän kohotti yläruumistaan. Hiekan paino oli suuri. Ankaralla ponnistuksella sai hän päänsä kohoamaan, mutta liike oli liian raju. Hiekka liikahteli hänen päänsä kohdalla. Sen huomasivat lapiomiehet ja sanoivat:
"Katsos veitikkaa, katsos veitikkaa! Se elää vielä!"
Samassa se suurin lapiomiehistä kohotti sen kauhean teräslapionsa, jonka terä välähti ylhäällä auringon kiillossa kuin piilukirves, ja löi sillä suoraan alas hänen päälakeensa sellaisella iskulla, että hänen päänsä halkesi. Kallu tunsi kuolevansa, mutta onneksi hän heräsi samassa. Hän makasi lautalla selällään, kädet silmillä. Hän oli juuri oikaissut itseään ja lyönyt päälakensa erään lankun särmään.
Iloissaan, että vielä eli ja että se olikin vain unta, kohottautui Kallu istumaan. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Hänen silmiään huikaisi. Hänen päälakeaan kirveli. Vuoroin hieroi häh silmiään ja vuoroin päälakeaan. Hän alkoi tehdä huomioita ympäristössään. Se oli kokonaan muuttunut. Lautan ympärillä oli paljon haapioita ja toisia yhä tuli. Likimmät olivat asettuneet paikoilleen lautan sivuun. Miehet niissä tupakoivat ja juttelivat ja toisinaan ottivat jonkun aironvedon, pitääkseen haapionsa lautan sivussa.
"Mitä helkuttia te täällä teette!", karjasi Kallu, näyttäen hampaitaan.
"Mitä sinä sitten täällä teet", kuului eräästä haapiosta.
"Pitää se olla miehen mieli ahneuden villitsemä", saneli taas joku ivallisesti. "Ei sitä vain kuka hyvänsä tavallinen ihminen jäisi tänne meren keskelle ypöyksinään irtonaiselle lankkulautalle makailemaan. Olispa alkanut tuulla vähän kovemmin ja laine noussut, niin olisi saanut nähdä mitenkä käy."
"Se ei kuulu teille, senkin oinaat! Hautokaa tiehenne täältä joka sorkka!"
"No hyvä mies, ole nyt hiljempaa! Pitihän meidän tulla katsomaan, ettei sinulle mitään pahaa tapahdu. Näethän, että on ruvennut tuulemaan luoteesta. Sinun turvanasi on vain — 'pari lautaa' — niinkuin sanassa sanotaan. Tuuli lienee, että miehissä tässä jo alettaisiin, ennen voi yltyä ja hajottaa sinun lauttasi. Parasta kuin meri ennättää. Tule pois haapioon, miesparka."
Kallu nousi seisomaan, otti aironsa uhkaavasti ylös ja huusi:
"Tästä saa kalloonsa se, joka pistää näppinsä yhteenkään lankkuun! Nämä ovat minun lankkujani! Ettekö näe, että seison omalla lautallani!"
"Toisen puulaakin merkit näissä lankkujen päissä näkyy olevan! Ei näissä Pelto-Kallun puumerkkiä ole yhdessäkään", sanoi eräs likimmäisestä haapiosta, tirkistellen ivallisen tarkasti lankkujen päitä. — "Tämä Kallu kun on lapsesta asti ollut niin huono kirjamies, luulee varmaankin omiksi puumerkeikseen noita punaisia merkkejä, joita on lankkujen päissä. — Ei hyvä mies, tule vain pois tänne haapioon, me ruvetaan tässä tekemään lankkujen kanssa ristillistä tasajakoa."
"Yrittäkääpäs", huusi Kallu, "lakiin ja oikeuteen siitä mennään!"
"Olithan sinä siellä laissa ja oikeudessa jo kaksi kuukautta viime vuonna — niitä härän nahkoja parkitsemassa", kuului jostain kauempaa. — Se oli hirveä loukkaus ja viittaus Kallun epäkunnialliseen entisyyteen. Pari vuotta sitten ajoi syksyllä lumimyrskyssä ja yöllä maalle laiva, joka toi härän vuotia Amerikasta. Moni mies niitä vuotia varasti — jokainen siinä saaressa, mutta kiinni eivät joutuneet muut kuin Kallu, joka yksin annettiin ilmi. — Sanottiin: "Antaa Kallun kärsiä kaikkien puolesta." — Hän joutui syytteeseen ja sai vankeutta kaksi kuukautta.
Kallu tunsi olevansa kuin susien ympäröimänä. Hän tiesi etteivät ne tulisi hänelle armoa antamaan.
Kotisaaresta päin luovi vastatuulta Parran Juonaan jahti. Se oli vielä kaukana. Jumala ties, ennättääkö se edes pelastamaan hänet uimasiltaan. — Tuuli on heikko ja vastainen.
Piirittäjät epäröivät. Kallun vetoaminen lakiin ja oikeuteen tuntui heistä pätevältä. Kukaan ei uskaltanut alkaa "jakoa".
Haapioiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Pian oli lautan ympärillä kaikki puolisensataa verkkohaapiota. Toinen toisensa jälkeen ne olivat heti, saatuaan verkkonsa vedetyiksi, alkaneet soutaa katsomaan, mikä ihme siellä on, johon muut jo ovat kokoontuneet, laivanraatoko vai ihmisen.
Tupakoitiin ja tehtiin äänekästä pilaa Kallusta ja hänen "laivastaan".
Kallu käveli rauhattomana lautallaan valmiina iskemään airon tyvellä sitä, joka yrittää kajota hänen lankkuihinsa.
Eräs haapio oli jo arveluttavan lähellä. Keula kolkki jo erään puoli irtonaisen lankun ulointa päätä. Kallu pysähtyi kohdalle ja ärjäsi:
"Pysytkö kauempana siitä!…"
"No ei tästä päälle tulla. Saanee noita nyt edes katsella."
"Katsele kauempaa", sanoi Kallu ja lykkäsi airollaan haapiota edemmäksi lautasta. Airon kärki lipsahtikin irti haapion keulapuusta ja sattui keulapiitalla istujan selkään.
"Pysy kauempana lautallas, roisto!" huusi satutettu ja sieppasi aironsa lyöntiasentoon ja hänen toverinsa soutivat haapion rytinällä kiinni lautan kylkeen ja tappelu alkoi. Kallu anteli iskujaan lautaltaan ja toinen haapionsa keulasta. Airot iskivät toisiinsa ja pian halkeili toinen ja pian toinen airon lapa. Sirusia lenteli niistä yltympäri. Kuului huutoa ja naurua.
Pian alkoi muutakin toimintaa.
Vanhemmat miehet yhä juttelivat siitä, etteiköhän sittenkin Kallulla ole oikeus lankkulauttaan, koska hän sen on löytänyt ja seisoo itse sen päällä vahdissa. He epäröivät ja pysyttelivät kauempana — jopa esittelivät poislähtöäkin. "Katsotaan nyt vielä, mitä tästä tulee", tuumivat nuoremmat.
Alkanut tappelu vaikutti kiihdyttävästi joukkoon. Vastakkaisella puolella lauttaa oli eräs nuorten miesten haapio soutanut kiinni lauttaan ja miehet alkoivat ottaa lankkuja haapioonsa. — Kuului huuto:
"Kallu, Kallu! Jo vievät!"
Kallu juoksi airoineen sinne ja sai juuri paraiksi "varkaat" sieltä pois ajetuksi, kun äskeinen tappelutoverinsa kuulutti: "Niin, mitäs me miehet tässä jouten aikaa vietetään! Huvetaan lastaamaan tavaraa itse kukin haapioonsa! Jos tämä Kallu nostaa jutun lankuista, nostan minä jutun murhayrityksestä!" ja alkoi vetää tovereinensa lankkuja haapioonsa.
Tuli tarttui.
"En minä tässä tahdo vähemmälle jäädä kuin toinenkaan", tuumi mies toisensa perään soutaen niin lähelle kuin tungokselta pääsi. Jo syntyi siellä täällä riitaa ja tappelun kahinaa jakajien kesken, sillä jokainen olisi tahtonut olla likinnä.
Kallu riehui airoineen kuin hullu. Kun hän tällä puolen sai roistot loittonemaan, hyökkäilivät ne kiinni muilla puolilla. Hiki päässä juoksenteli hän puolelta toiselle. Joillakin oli keksit mukanaan, ja sieppoilivat niillä lankkuja. Eräs nykäisi keksillään juuri sitä lankkua, jolla Kallu seisoi. Kallu kaatui lankkukasalle ja satutti kyynärpäänsä ja nenänsä. Keksimies sieppasi Kallun kirvonneen airon haapioonsa ja niin oli Kallu nyt sekä haavoitettu että aseeton. Hirveästi sadatellen hän väisteli luisuvia lankkuja ja koetti saada kouraansa merivettä, hautoakseen nenäänsä. Kaikkialta ajettiin hänet pois.
"Tul' pois tänne haapioon, Kallu", sanoi hänen likimmän naapuritalonsa isäntä. "On täällä sinulle tilaa. Mereenhän sinä miesparka muuten joudut."
"Joudun mihin joudun, se ei ole sinun asiasi! Kyllä muistan sinut niinkuin toisetkin, kun tästä maalle päästään", kähisi Kallu.
Lautta harveni harvenemistaan. Yksi kohta keskellä enää kannatti, mutta jo sekin hajosi rytinällä, kun joka taholta vetivät pois lankkuja ja yltyvä merenkäyntikin joudutti lautan hajoamista.
Haapio toisensa jälkeen tuli lastiinsa, nosti purjeensa ja suuntasi hyvää myötäistä kohti kotirantaa, jättäen tilaa toisille myöhemmin tulleille. Joka haapio oli lastissa lankuista. Lisäksi oli jokaisella perässään hinattavana iso lautta samaa tavaraa.
Viimeinen haapio, joka sai vain puoli lastia, tarjosi Kallulle pelastusta. Ylpeänä Kallu sen hylkäsi. Kun ei miestä voitu jättää ihan pelkän veden varaan, jätettiin hänen turvakseen neljä lankkua. Niiden päällä seisoen purjehti Kallu samaan suuntaan kuin toisetkin jos kohta hitaammalla vauhdilla. Ei eläessään ollut Kallu joutunut sellaisen häväistyksen ja nöyryytyksen alaiseksi!
Parran Juonaan jahti lähestyi, mutta onnettoman hitaasti. Purjehtijat kyllä koettivat parastaan, mutta minkä sille teki. Kun ei kulje sen kovemmin, niin ei kulje!
Kallun nykyisen lautan muodostivat kolme pitkää rinnakkaista lankkua, joiden yli poikittain oli neljäs lyhempi, murtuneen lankun pätkä. Viimemainitun päällä seisoi Kallu. Meri huuhteli yli joka aika ja oli hänellä täysi työ pitää lankkuja koossa.
Eväskontin ja hattunsa oli hän menettänyt, hatun jo ensimäisen tappelun aikana ja eväskontin ties milloin. "Hatusta viis, mutta eväskontti olisi poikaa", tuumi Kallu, jolla alkoi olla hirveä nälkä ja vilu.
Airon olivat lähtiessään antaneet takaisin. Se oli hyvään tarpeeseen nyt, hoitaessa lauttaa ja pysytellessä pystyssä tällä kolisevalla ja huojuvalla pohjalla.
Pari kertaa hälinän aikana Kallu oli jo kaulaansa myöten ollut vedessä. Hänelle johtui nyt mieleen kellonsa, mitenkä se jaksaa. Eipä hulluimminkaan. Vähän vettä kuorien välissä, mutta käveli se, niinkuin ainakin. Näytti olevan kymmentä vailla kahdeksan. "No onpa se aika mennyt sukkelaan!"
Tuuli kääntyi jälleen länteen. Onneksi sattui Parran Juonaan "Samuli" olemaan tarpeeksi ylhäällä tuulen päällä ja tuli nyt sieltä puolimyötäistä Kallua kohti. Neljännestunnin perästä "Samuli" kääntyi pamisevin purjein päin tuuleen ja hiljentäen vauhtiaan laski Kallun heikon aluksen "kupeelle". Anttu ja Parran Juonas auttoivat jäykistyneen ja kohmettuneen Kallun "Samulin" kannelle. Sama tehtiin lankuille, joista yksi kuului Kallulle, yksi Antulle, yksi "Samulille" ja yksi Parran Juonaalle. Arvalla ratkaistiin pätkän kohtalo ja arpa lankesi Kallulle. Parran Juonaan sisu kuohui. "Olisinhan tuon haapion lastin joutanut tässä saada minä, niinkuin muutkin", ajatteli hän. Mutta nähtyään Kallun kurjan ja masentuneen tilan, ei hän sanonut mitään.
Kallu kompuroi kajuuttaa kohti, kasvot sinisenä vilusta ja kysyi:
"Onko teillä mitään keitettyä — ruokaa tai juomaa?"
KAKSI TULLITARKASTUSTA.
I.
Suuren salaperäisyytensä vuoksi täytyy tämän kertomuksen aihetta käsitellä varovaisesti. Kaikki nimet, niin tapahtumapaikan kuin henkilöidenkin on väärennettävä tai kokonaan salattava. Molemmilla menettelytavoilla on se yhteinen hyvä puoli, että asianosaisten ei tämän jälkeenkään tarvitse hävetä.
Näyttämönä on korkeavuorinen merensaari, jossa on kaksi kylää. Kylien nimiä, Jumalan kiitos, ei meidän tarvitse väärentää, eikä salata. Käytämme niistä puhuessamme vain niiden haukkumanimiä. Aikojen alusta asti ovat näiden kylien asujamet pysyneet sotajalalla toisiaan vastaan. Ei ainoastaan ihmiset, vaan koiratkin. Tästä riidasta ja vihasta johtuu, että eteläinen kylä nimittää pohjoista kylää Kalkutaksi ja pohjoinen kylä eteläistä kylää Honoluluksi. Edellinen, Kalkutta, on saanut luultavasti nimensä siitä, että siellä on sijainnut, Venäjällä koleran riehuessa, kolerasairaala ja tarkastusasema kaikkia Venäjältä ja saaren ohi Suomeen aikovia laivoja varten. Nimitys Honolulu on nähtävästi lähtenyt pelkästä kateudesta ja kiukusta, sillä sitä emme voi mitenkään selittää, eikä se edes sisällä pisaraakaan leikillisyyttä, kuten oikean haukkumanimen tulisi. Suoraan sanoen: Nimitys Honolulu on pelkkä törkeä haukkumasana!
Kummassakin kylässä on tullivartio. Päävartio on Kalkutassa, jossa myös saaren kirkko sijaitsee.
Päävartiossa palvelee kaksi vartijaa ja päällysmies. Honolulussa vain yksi vartija.
Satama sijaitsee Kalkutassa. Se on hiekkarantainen, pyöreä allas, noin neljäsataa metriä läpimitaten ja yli kolme metriä syvä. Kapea salmi johtaa merelle.
Satama on aina aluksia täynnä, vieraita ja omansaarisia — paitsi talvella, jolloinka omat ovat maalla ja vieraat poissa. Suurimmat kaljaasit omista ovat talvellakin kiinnijäätyneinä, ankkurissa satamassa.
II.
Syyskuussa vuonna yhdeksäntoistasataa ankkuroi maan taakse, Honolulun kohdalle, eräs honolululainen kaljaasi.
Oli kova itämyrsky. Näytti siltä, kuin ankkuriin käynti olisi johtunut siitä. Sillä puolella maata nimittäin oli tapana pitää tuulta itämyrskyillä. Tälläkin kertaa siellä oli ankkurissa, paitsi nyt ankkuroitunut kaljaasi, jo ennestään kaksi isoa höyrylaivaa, yksi sotalaiva ja yksi virolainen perunajahti, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen.
Sillä varjolla, että kaljaasin miehistö pääsisi kotiinsa saunaan piti saada tullitarkastus heti. Yksi miehistä lähetettiin siis suorinta tietä yli vuorien Honoluluun. Matkaa oli noin tuhat kaksisataa metriä.
Tullivartija, jota myös odotti lauantaisauna — hänen emäntänsä jo oli käynyt ilmoittamassa, että sauna on valmis — ei ollut oikein halukas lähtemään vaikeaa vuoripolkua länsirannalle. Hän sanoi:
"Menkää Kalkuttaan, siellä kyllä teidät tarkastetaan pyytämättännekin."
"Asia on nyt, hyvä setä, sillä tavalla, että jos me lähdetään purjehtimaan ympäri pohjoispään satamaan, ennättää jo tulla myöhä yö. Sitten ei saisi tullia enää ilman yörahaa ja huomenaamuna täytyisi taas maksaa pyhäraha. Sen lisäksi on tuuli niin kova, ettei satamaan pääsystä senkään vuoksi tulisi mitään, eikä me voitaisi jäädä ilman tullitarkastusta alukseen makaamaan ties kuinka kauaksi. Tule hyvä mies laskemaan meidät, että päästäisiin vielä tänä iltana saunaan!"
"No mikä tässä muukaan auttaa. Ja miksette te voineet tulla tänne kylän eteen — — —!"
"No ymmärtäähän tämän viisivuotias lapsikin, että vaikka me olisi purjehdittukin tähän kylän eteen, että lentämälläkö sinä olisit alukseen tullut!"
"Kovahan tuo taitaa olla tuuli, koska uunikin noin humisee ja saarnista näkyy olevan tippunut oksia pihalle. Kovahan tuo näkyy olevan tuuli. Taitaa olla myrsky. Mitenkä te pääsitte Virosta lähtemään ja tulemaan tällaisella ilmalla?"
"Leipä käskee ja vaate vaatii! Talo köyhä ja lapset pienet! Täytyy yrittää kaikilla ilmoilla."
Keskustelun aikana oli tullivartija saanut itsensä lähtökuntoon.
III.
Sillä aikaa olivat alukseen jääneet miehet soutaneet jaalalla maihin kolmekin kertaa, tuoden mukanaan joka kerralla isompia ja pienempiä esineitä, sellaisia, joita ei oikein voinut näyttää tullimiehelle.
Kaljaasi huojui saaren, eli 'maan' ympäri käyvässä ummikkaassa ankkuriinsa vangittuna parin sadan metrin päässä rannasta, eräässä lahdessa.
Pian oli tullivartija hakijansa kanssa rannalla. Hänen vanha merimiehensilmänsä kiintyi heti kahteen seikkaan: Ensiksi, kaljaasin ankkurin, ketju riippui jyrkästi alas keulasta, joka merkitsi, että sitä oli laskettu vain vähän; toiseksi, aluksen peräpurje, pohjareivissä, oli ylhäällä. Nämä kaksi merkkiä herättivät tullimiehessä eräitä epäilyksiä. Hänen mielikuvituksessaan risteili kymmeniä kysymyksiä. Niistä valikoi hän yhden, jonka sinkautti hakijalleen: "Ankkuroiminen näyttää olevan toimitettu hyvin lyhyeksi ajaksi?"
"Niin — no — eihän se ankkuri mikään ijankaikkinen pohjassaolija olekaan. — Yhden kerran siellä, toisen kerran täällä. — Aina asiain mukaan."
Pian oltiin aluksen kannella. Tarkastus ei kestänyt kauan. Tullivartija: "Tyhjänä Virosta?" Laivuri: "Tyhjänä. Painolastissa." Varmuuden vuoksi kuitenkin tullimies tarkasti lähemmin laivan joka paikan. Mitään epäilyttävää ei löytynyt. Laivuri tarjosi tupakan. Seisottiin kannella ja tupakoitiin. Pitkään aikaan ei vaihdettu sanaakaan.
"Purjeet käärimättä ja peräpurje ylhäällä?" sanoi lopulta tullimies.
"No — jätettiin käärimättä, ettet epäilisi niihin mitään käärityn", sanoi laivuri, tekeytyen leikilliseksi ja nauraen. Sydämessään hän kirosi ja sanoi vartijalle: "Menisit nyt jo matkaasi, kun olet nuuskimisesi nuuskinut, että tässä paremmat ihmiset pääsisivät jatkamaan matkaansa." Sitten hän lisäsi ääneen, kun näki, että tullimies sittenkin epäilee jotain itseltään salattavan: "Ja suoraan sanoen, kyllähän tässä miehissä vähän sitäkin tuumittiin, että jos purjehdittaisiin vielä satamaan, yhtä mittaa. Taitaa tuo tuuli vetää etelään ja ehkä länteenkin. Se on jo vähän heittänyt. Taitaapa jo satamaankin päästä. Jos vahtimestarille sopii, niin mennään yhtä matkaa…"
Se oli suomeksi että "mene nyt jo maihin!"
"Kiitos vaan! Kyllä minun on mukavampi mennä tästä yli maan, samaa tietä mitä tulinkin."
Jolla otettiin kupeelle. Yksi miehistä laskeutui siihen ja sitten tullimies ja niin soudettiin hänet jälleen maalle.
Tullimies jäi rantakalliolle katselemaan kaljaasin lähtöä.
Jolla palasi laivalle, mutta laivan lähdöstä ei näyttänyt tulevan mitään. Vokka vedettiin ylös, mutta siihen supistuivat lähtöpuuhat. Miehet hävisivät kannelta kajuuttaan.
Kului niin runsas neljännestunti. Tullimies älysi, että miehet laivassa näkevät hänen yhä seisovan rantakalliolla ja odottavat hänen häviämistään. "Tapahtukoon tahtonne, vekkulit", saneli itsekseen tullimies ja alkoi kiivetä kalliota ylös, kadoten metsään. Toista tietä hän kuitenkin mitä kiireimmin palasi rantaan ja kätkeytyi louhikkoon, josta oli sopiva tirkistellä kivien välistä. Hänellä oli näköpiirissään koko lahti, mutta itse hän oli täydellisesti näkymättömissä. Sieltä väijypaikastaan hän näki, kuinka jolla souti maista kaljaasiin päin, kaksi miestä sisässä. Olivat siis ennättäneet jo käydä maissa.
Kupeelle päästyä nostettiin jollasta kaljaasiin neljä isonpuoleista esinettä ja useita pienempiä. Pari kertaa vielä kävi jolla maissa. Tullimies oli vähällä joutua ilmi, sillä yksi miehien kätköistä oli hänen edessään, samassa louhikossa. Jollaan vietiin siitä kolme isohkoa astiaa.
Asia oli selvä. "Minua on koetettu vetää nenästä", sähisi tullimies itsekseen, "mutta katsokaa oinaat, kuka viimeksi nauraa!"
Jolla sousi jälleen kaljaasille. Astiat hilattiin taljoilla kannelle ja siitä ruomaan. Sitten nostettiin jollakin kannelle. Ankkurikela alkoi kilkattaa. Yksi miehistä oli peräsimessä, kaksi kelasi ankkuria. Pian oli alus irti. Muutkin purjeet vedettiin ylös ja tiukattiin tuuleen. Alus kääntyi ja otti suunnan pohjoiseen, pitkin maan läntistä sivua.
IV.
Aluksen miehistö oli sangen toivorikkaalla mielellä. He uskoivat, että pahin on nyt ohi. "Ensin näytti, kuin tullimies olisi epäillyt jotain: kyseli joutavia ja jäipä rannalle vielä töllistelemään. Lähti kuitenkin lopulta laputtamaan kotiinsa, jossa nyt parhaillaan ottanee lauantailöylyjä kaikessa rauhassa." Se oli miesten keskustelujen sisältö hiedan purjehtiessaan hyvää vauhtia ja sangen rattoisalla mielellä satamaa kohti, johon, saaren pohjoispään ympäri, ankkuripaikalta oli matkaa yli kymmenen kilometriä.
Tullimies, nähtyään kaiken, ei mennytkään kotiinsa, vaan suoraa päätä Kalkuttaan, johon siitä paikasta oli maisin noin kuusi ja puoli kilometriä.
Kun Honolulusta Kalkuttaan ei ollut puhelinta, oli hänen itsensä mentävä viemään sanaa. Että hän ennättäisi sinne ennen kaljaasia, ja se oli ihan välttämätöntä, muuten hän joutuu loppuiäkseen noiden lurjusten naurettavaksi, oli hänen juostava, missä se suinkin kävi päinsä.
Kun hän laskeutui alas vuoren rinnettä, jonka juurella satama oli, oli hänen ilonsa suuri, kun kysymyksessä olevaa kaljaasia, nimeltä Merenneito, ei vielä satamassa ollutkaan. — "Ellei se pakana purjehtisikin suoraa päätä johonkin Suomen mantereelle", päivitteli tullimies.
Kim hän pääsi alas sataman rantahiekalle, oli jo iltahämärä. Kalkutan taloista loistivat jo tulet. Saunoista löyhki löylyn ja vihtojen tuoksu.
Tullipäällysmies oli juuri tullut saunasta ja joi teetä, kun Honolulun vartija hikisenä, väsyneenä ja sääret sinelmillä kompastuksista, läähättäen tuli sisään ja sai vaivaloisesti sanotuksi:
"Merenneito on tulossa satamaan ja luulen sillä olevan kieltotavaraa — paljonkin, ainakin pari kolme jollan lastia."
Sitten hän kertoi kaiken, mitä asiasta tiesi, mitä oli nähnyt ja mitä itse arveli.
"Jaaha. — Jaaha. — Jassoo. — Milloin se Merenneito läksi sieltä
Lounatlahdesta?"
"Samalla kertaa kuin minäkin. Juoksin suurimman osan matkaa ja ennätin ennen Merenneitoa tänne, mutta luulen olevan vähän kiireen mennä satamaan sitä vastaan ottamaan."
"Jaaha. — Jassoo. Kyllä sitten on kiire. Mennään vain tarkastamaan.
Ehkä te tulette mukaan?"
"Ei se taida olla oikein soveliasta. Ehkä se tepsii miehiin paremmin, jos kapteeni menee tämän kylän vartijain kanssa ikäänkuin omasta aloitteestaan. Olisi parempi, ettei minun täällä käynnistäni kukaan saisi tietää. Ne ovat saman kylän miehiä… Naapurisopu — — hm — Kapteeni ymmärtää —. Olisi ilkeää, jos ne tietäisivät, että minä olen heitä urkkinut ja antanut ilmi. Olisi parempi, jos minä saisin mennä kotiin…"
"Jaaha. — Menkää vain. Ehkä on parempi, että minä toimin ikäänkuin omasta aloitteestani. Menkää vain. Menkää vain."
Honolulun vartija, miesparka, jonka halu oli palvella kahta herraa, tullia ja — salakuljettajia, palasi kotiinsa, johon saapui sangen vaivaloisen pimeässä kiipeilyn perästä.
V.
Pian oli Kalkutan tullivartiosto, päällysmies ja kaksi vartijaa, pienellä haapiollaan vesillä. Vartijat soutivat ja päällysmies istui perässä. Satamassa oli tungos, niinkuin pitkien myrskyjen aikana tavallisesti. Ainoastaan sataman suupuolella oli vähän enemmän aukeaa. Sen aukean läheisyydessä väijyili tullimiesten haapio. He olivat varmoja siitä, että niinkin iso alus kuin "Merenneito" ei voi eikä uskalla pimeässä ankkuroida muualle, kuin niille tienoin.
Tuuli oli ankara.
Kymmenien ankkurissa olevien alusten takiloista, harjustimista ja muista köysistä kuului alituinen vihellys. Useista vieraiden alusten kajuutoista näkyi tuli. Kajuutan savutorvista nousi vähän kipunoita ilmaan, lentäen hetken myrskytuulen mukana ja sammuen. Miehet keittivät tai paistoivat iltastaan.
Sataman suulla oli korkea aallonmurtaja. Sen päässä oli kolmivärinen johtoloisto.
Kauan saivat tullivartijat odottaa. Hetken he jo luulivat, että Honolulun vartijan otaksumiset olivat johtaneet heidät harhaan. Lopulta tuli näkyviin kuohujen takaa purjelaivan sivutulet, valkea ja vihreä. Vuoroin katosi alus tulineen laineiden väliin ja vuoroin taas kohosi entistä korkeammalle. Pian sivuutti se vaarallisimman kohdan, sataman ahtaan portin, jossa ajoittain käy voimakas virta ulospäin ja laineet kaatuvat vastavirtaan terävinä. Päästäkseen onnellisesti siitä läpi, on pidettävä paljon purjeita, mutta tällä hetkellä sitä ei uskallettu tehdä, kun satamassa oli tungos. Oli lähestyttävä mahdollisimman hiljaa, josta taas voi olla seurauksena, että jos virta sattuu hyökkäämään vastaan ja laineet sattuvat pahimmin kaatamaan, voi alus lakata tottelemasta peräsintään, kääntyä syrjittäin ja ajettua kiinni portin jommalle kummalle puolelle.
"Merenneito" ajoi täysissä purjeissa, tosin reivatuissa, aina sataman suulle. Siinä vasta laskeutui isopurje alas. Vauhdin vielä tuskin yhtään ennätettyä hiljetä kaadettiin sen molemmat ankkurit täydessä myötäisessä yhtaikaa alas ja hirveällä rytinällä molemmat ketjut päätään myöten ankkurin jälkeen. Vastahakoisesti ja ketjujen naukuessa lyysseissään pysähtyi alus.
Tullimiehet sousivat kupeelle.
Vaikka olikin pimeä, tunsi "Merenneidon" laivuri hyvin tuon pienen harmaaksi maalatun haapion ja sen kolme miestä. Purkaakseen harmiaan, kiukkuaan ja pettymystään ja ylpeyttään, hän kuitenkin ärjäsi:
"Kuka siellä f"
"Tulli. — Hyvää iltaa!"
"Jumal'antakoon. — Meillä on tullitarkastus jo ollut Lounatlahdessa."
"Minulla on oikeus tarkastaa laiva niin usein kuin itse hyväkseni näen.
En minä kysy sinulta, saanko minä ja milloin tarkastaa sinun alustasi."
Tullimiehet nousivat kannelle.
Luukut avattiin. Vartija lyhdyn kanssa laskeutui ruomaan.
"Mitä noissa astioissa on tuolla ruomassa ja mitä on tuossa säkissä ja mitä noissa pulloissa?" kyseli tullipäällysmies laivurilta.
"Ota itse selvä, kun sitä varten kehuit tulleesi ja kun siitä saat palkkasikin. En minä kuulu sinun piskeihisi! Komenna omiasi!"
"Jassoo, sinä olet humalassa!"
Sittemmin eivät tullimiehet laivurilta mitään kyselleetkään. He puhelivat vain keskenään ja huomasivat, että pulloissa on pirtua, pienissä tammisissa tynnyreissä, niinkuin he silloin vielä luulivat, viinaa ja sälössä tuoreita vasikan ja lehmän vuotia. Kaikki kieltotavaraa, ensinmainitut, nestemäiset aineet, ihmisten terveyden suojelemiseksi ja viimemainitut eläinten. Pelättiin nimittäin vuotien mukana tulevan Venäjältä eläintauteja. Siksi niiden tuonti oli kiellettyä.
Tavarat nostettiin kannelle.
Tullipäällysmies läksi laivurin kanssa kajuuttaan "selvittämään papereita."
Kajuuttaan päästyä laivuri otti esille pullon parasta rommia ja selvitys alkoi. Se kesti vain noin puoli tuntia.
Ulkoilmaan päästyä oli tullipäällysmies sangen armollinen ja peräti hyvällä tuulella. Hän julisti:
"Kun tämä 'Merenneidon' laivuri ja omistaja on köyhä mies, monen alaikäisen lapsen isä ja paljon vastoinkäymisiä kärsinyt — muun muassa vasta viime talvena istunut kuusi kuukautta vedellä ja leivällä salakuljetuksesta ja tulliviranomaisten pahoinpitelystä ja koska — jos minä tästä pienestä seikasta, mikä tässä tänä iltana on ilmaantunut, tästä peräti vähäpätöisestä, sanoisinko erehdyksestä — ja kukapa meistä ei joskus erehtyisi! — nostaisin kanteen, olisi se hänelle samaa kuin taloudellinen tuho ja lisäksi, kun tämä laivuri nykyään vielä on kansalaisluottamusta nauttimaton mies, olisi puhdasta korkean oikeuden pilkkaamista raahata hänenlaisensa mies oikeussaliin. Näistä kaikista ja monista muista syistä olen minä oikeaksi harkinnut olla nostamatta tästä mitään kannetta, jos tämä laivuri tässä paikalla olevien tulliviranomaisten saapuvilla ollessa lupaa ja vakuuttaa, ettei hän vastedes enää anna aihetta moitteisiin tässä suhteessa."
"Koetetaan, koetetaan", sanoi siihen väliin laivuri.
— "niin annamme me paikalla olevat tulliviranomaiset hänelle tällä kertaa jutun anteeksi. Kuitenkin on meidän tulliviranomaisten myös puolestamme vaiettava, ettei tämä tämäniltainen tapaus tulisi kylän ja muiden syrjäisten korviin. Kun taas vaitiolon säilyttäminen kysyy jonkunverran moraalisten voimien kulutusta ja kun kaikki, mikä kuluttaa moraalisia tai fyysillisiä tai henkisiä voimia, on työtä ja kaikesta työstä on saatava korvaus eli niin sanottu palkka, olen minä harkinnut oikeaksi ja kohtuulliseksi, että molemmat tullivartijat saavat viisi pulloa pirtua mieheen ja samoin kaksi vasikannahkaa. Muut nahat, voimassaolevain lakien ja asetusten mukaan ovat heti tulella poltettavat ja tähteenä olevat väkijuomat kaadettavat mereen tässä minun silmieni alla. Pyydän vartijain käymään heti toimeen."
Pullot lyötiin rikki ja neste valutettiin mereen. Kun ne pienet tammitynnyrit avattiin, havaittiin niidenkin sisältävän pirtua. Se laskettiin mereen niistä niinkuin pulloistakin. Ne pullot, jotka olivat eroitetut vartijoille korvaukseksi eli niinsanotuksi palkaksi "vaikenemiseen kulutettavasta fyysillisestä, henkisestä ja moraalisesta voimasta", laskettiin varovaisesti haapioon.
Tyhjät tammitynnyrit laskettiin jälleen ruomaan, mistä ne olivat otetutkin — hyvä järjestyksen pito tarkastuspaikalla vaati sen. Vuotia sisältävä säkki viskattiin tullimiesten haapioon, johon laskeutuivat myös tullimiehet itsekin, alkaen soutaa sataman itärannalle. Siellä he pulloineen ja nahkoineen nousivat läheiseen metsikköön ja tekivät sinne valtavan rovion vuotien polttamista varten. Ennen sitä valikoitiin vartijoille tulevat vuodat ja jätettiin ne haapioon.
Tuoreiden vuotien palo pitkistyi yli odotusten. Ensin oli aikomus heti nahkojen muututtua vaarattomaksi tuhaksi lähteä päällysmiehen kotiin nauttimaan meren runsaista antimista, mutta kun oli asiasta vaihdettu ensin eriäviä ja sitten yhteenkäypiä mielipiteitä, havaittiin, että toimitus on suoritettava, kotihäiriön välttämiseksi, loppuun asti täällä metsässä, ikihonkien humistessa, meren sihistessä, pauhatessa ja mylviessä ja nuotion ritistessä ja loimutessa tässä kallion syvennyksessä, tuulilta suojatussa paikassa, joka olisi ollut miltei täydellinen luola, ellei se olisi ollut päältä avonainen. Pullot otettiin siis esille ja iloinen, toverillinen juominki alkoi. — Puolen tunnin kuluttua joi kapteeni veljenmaljat alaistensa kanssa, Jumala ties, monennenko kerran, pitäen samalla puheen lakiteoksesta, jonka hän oli viime kaupunkimatkallaan ostanut ja joka tietysti ei ollut nyt mukana, mutta tuli mainituksi, puhuttaessa vuotain kuluttamisesta tulella lain ja säädösten määräämässä järjestyksessä. Pitkästä, valituin sanoin lausutusta maljapuheesta lainaamme tähän vain muutamia rivejä:
— — "Sillä se on ase — ase, jolla — sopii — kyntää, kyntää vakoja — vakoja — vakoja — niin syviä — jotka eivät umpeennu — umpeennu ainakaan — — yhden miespolven — eläessä. Ei minun — minun ole sallittu enää suinkaan moniakaan — vuosia — vuosia… — Ihmiselämä, ihmiselämä on lyhyt — luulen, että — öhöm — etten itse tule sillä kyntämään. — Perilliseni — perilliseni — —"
Päällysmies vaipui maahan ja nukkui.
VI.
Kun pieneen, noin neljäsataa metriä leveään ja noin kolme metriä syvään satamaan kaadettiin niinkin suuri pirtumäärä, muuttui pintavesi tietysti viinaksi. Meriveden suolaisuus kuului lisänneen vain tuon uuden viinalajin tehoisuutta ja nautittavuutta.
Tämä viina kerääntyi erääseen lammikkoon, sillä puolella satamaa, jonne laineet kävivät. Hiekkarannalla oli pengermä. Noin joka kymmenes laine kävi sen yli, muodostaen sinne lammikon. Näin joutui viina talteen, ennenkuin oli ennättänyt levitä ja laimeta kaiken maailman meriin.
Kulki siitä ohi pari miestä, jotka nousevan kuun valossa tahtoivat silmätä satamassa olevia aluksiaan, tapaavatko ne yhteen toisten kanssa, kun tuuli oli hiukan kääntynyt ja yhä kääntyi, sekoittaen satamassa alkuperäisen ankkurijärjestyksen.
Jostain tuli viinan haju. He seurasivat tämän hajun opastusta ja saapuivat sillä tavalla mainitun lammikon luokse. He eivät voineet käsittää, mistä lammikkoon oli viinaa tullut, mutta sen he kyllä käsittivät, ettei meri saa jatkuvasti käydä yli penkereen. He loivat käsineen ja jalkoineen hiekkaa korkeammaksi penkereeksi, että se väliaikaisesti suojeli viinalammikon.
Sitten he maistoivat sitä viinaa.
Se oli mitä parhainta tavaraa.
He menivät kiireesti kotiinsa, johon oli matkaa parisataa metriä, hakemaan lapioita — kiittääkseen penkereen täysin luotettavaksi — ja juoma-astioita.
Kylän rannassa he tapasivat muutamia luotettavia ystäviään, joille kuiskasivat salaisuutensa. Näillä oli taas kullakin ikä- ja luottotoverinsa, jonka kutsui mukaan pitoihin, ja niin edespäin, läpi kylän.
Pian olivat kylän kaikki miehet särpimässä merivettä, joka jollain salaperäsellä tavalla oli muuttunut viinaksi. Kellä oli ämpäri, kellä viskain, kellä vanha kivivati, lautanen, muki ja mikä milläkin. Ne, joilla ei ollut mitään astiaa, kävivät vatsalleen lammikon reunalle ja joivat suoraan siitä. Ämpärimiehet taas muodostivat pieniä ryhmiä ja seuroja, jotka siirtyivät vähän syrjemmä, metsän reunaan, jossa ämpäri kiersi miehestä mieheen. Ämpäriä käytiin aina täyttämässä, milloin tyhjeni — ja se tapahtui monta kertaa sinä yönä.
Myöskin kerääntyi siihen muutamia kymmeniä hyljekoiria, jotka iloisesti silmiään vilkutellen latkivat mukavaa nestettä. — Tunnettua on, että hyljekoirat tappelevat hurjasti selväpäisinä ollessaan. Sen sijaan lienee vähemmän tunnettua, kuinka ystävällisiksi ja hempeämielisiksi ne muuttuvat humalluttuaan.
Perästä päin huhuttiin, että siellä olisi ollut pari lehmääkin, jotka sieniretkellään olivat myöhästyneet metsään ja nyt iltapimeällä vasta palasivat kotiinpäin, joutuivat lammikolle, rupesivat siitä juomaan, humaltuivat ja nukahtivat hiekalle, josta löydettiin aamulla. Tämä tietysti ei voinut olla totta. Pitkän aikaa kiisteltiin ja riideltiin Kalkutassa, mistä kummasta tuollainen häväistysjuttu olisi saanut alkunsa. Se tietysti ei voinut muuta olla, kuin Honolulun tullimiehen levittämä parjausjuttu — niitä levisi sinä syksynä toinen toistaan kummempia — kostoksi siitä, että hänet jätettiin kokonaan osattomaksi saaliin jaossa, vaikka hänhän se oikeastaan hommasi koko saaliin ilmi. "Kiittämättömyys on maailman palkka" toteutui tässäkin.
Korkealle noussut kuu hymyili alas maan päälle, nähdessään lastensa onnen. Mutta toisilla silmillä katseli rannalla ja läheisessä metsässä makaavaa joukkoa kirkkoon menevät naiset seuraavana aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Sinä sunnuntaina ei kirkossa ollutkaan muita miehiä kuin pappi. Kaikki muut olivat hairahtuneet synnin teille. Eileniltaisen viinalammikon lähimmässä ympäristössä makasivat sikin sokin saarikunnan lukkari, suntio, kaikki kirkkoneuvoston jäsenet, puhumattakaan tavallisista maallikoista. Siellä makasi myös parikymmentä koiraa.
Kirkkoon vaeltava naisväki kulki äänettömänä. Häpeä oli yhteinen. Joka talosta oli mies tai kaksi ollut osallisena öiseen juopotteluun. Kukaan ei voinut siis juoruta muista, eikä kehua omia miehiään tai poikiaan. Kaikkien yhteisen ajatuksen lie kuitenkin julkaissut lukkarin emäntä, tuumiessaan kirkonportilla toisille ja viitatessaan rantaan:
"Taisivat kerrankin saada tarpeekseen."
Papinkello alkoi soida. Suntion emäntä siellä toimitti palvelusta miehensä puolesta. Naiset astuivat sisään Herran huoneeseen.
LAIVARIKKO.
Oli kuuma kesäkuun aamu. Hailin kutuaika oli parhaimmillaan. Haapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa kaikki — niin verkko- kuin nuottamiehetkin. Kateuteen ei ollut kellään syytä, koska kaikkia oli onnistanut yhtä hyvin. Iloon ei myöskään ollut syytä, koska kukaan ei ollut jäänyt ilman.
Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miehet seisoivat puolikaareen asti veteen kahlautuneina, jaloissaan hyvin rasvatut saappaat, selkä kumarassa, pidellen molemmin käsin sangoista kalakoreja, joita vuoroin painoivat upoksiin ja taas nostivat ylös, jolloinka helmeilevä merivesi vuoti ulos korin rei'istä ja hailit tulivat kerta kerralta aina puhtaammiksi ja puhtaammiksi. Hopealle hohtavissa kaloissa välkkyi auringon paisteessa vaalean sinipunervaa, smaragdinvihreää, sinistä ja kultaa aina sen mukaan, missä asennossa kala auringon säteissä sattui olemaan. Puhtaat kalat vietiin samassa korissa valkaman yläreunassa olevaan ranta-aittaan ja suolattiin.
Vanhat taatit seisoivat haapioiden luona katsellen nuorempien ahertamista ja tupakoiden.
Vanhat mummot toivat kahvia työväelle.
Purjeet olivat vedetyt kuivamaan. Lähes kilometrin pituinen kalaranta oli yhtenä purjemetsänä. Ruokkijat istuivat purjeiden muodostamassa varjossa. Siinä oli viileämpi.
Koirat seisoivat vedessä. Ne koettivat saada suuhunsa kaloja, joita oli päässyt tippumaan ulos huuhtelukoreista. Usein työnsivät päänsä korvia myöten veteen. Jos kuono ei sittenkään ylettänyt kalaan, koettivat ne käpälällään onkia sitä ylös. Se keino oli hyvä! Oli kala sitten syvemmälläkin tai telain alla, sai sen käpälällä niin mukavasti nostetuksi veden pintaan, josta sopi kaapata sen suuhunsa!
Ranta haisi kalalle ja tervalle.
Huuhtelukoreista valui veden mukana kalanrasvaa, joka kiiltävänä kuorena peitti meren pintaa rannasta ulospäin kilometrittäin. Heikko läntinen tuuli, joka sai muualla meren pinnan väreilemään, ei pystynyt noihin rasvalla siveltyihin kohtiin.
Pitkin rantaa kuului tyytyväisten ja kylläisten ihmisten iloista pakinaa ja naurua, huuhtelukoreista virtaavan veden solinaa ja satojen lokkien huutoa. Ne olivat kerääntyneet syömään suljuja, kalojen sisälmyksiä, joita pikkupojat soutivat ulos merelle. "Kii lok lok lok lok! Kii lok lok lok lok…" kuului koko aamun lokkien laulu.
Välistä sattui kaksi koiraa erehdyksessä onkimaan samaa kalaa. Siitäkös metakka syntyi! Vesi kuohui ja loiskui koirien hyökätessä toistensa kimppuun. Hampaat kalahtelivat yhteen. Haukkuminen, murina ja ulvominen kaiutti vuoria ja taloja. Heikompi perääntyi, ankarasti taistellen, painiskellen ja iskien, yhä syvemmälle veteen. Lopulta se uikuttaen pakeni uimalla. Vielä parinkymmenen metrin päästä se käänsi leimuavan katseensa maalle päin ja irvisti voittajalle, joka oli jälleen syventynyt onkimiseensa.
Vuorten huippujen ohi lensi tuulen mukana silloin tällöin ohut sumuhattara. Vähitellen ne tihenivät. Hetken perästä olivat vuorten ylemmät osat kokonaan läpinäkymättömän sumun sisässä. Aurinko heloitti punaisena pyörylänä läpi sumuverhon. Ilma muuttui viileäksi. Pohjoisesta alkoi kuulua melkein yhtämittaista höyrylaivan huutoa. Se jatkui lähes tunnin, eikä vieläkään keskeytynyt.
Sumu tiheni tihenemistään. Aurinkoa ei näkynyt enää ensinkään. Kaikki muuttui kosteaksi. Purjeet olivat käärittävät, öljyvaatteita tuotiin kalanruokkijoille ja huuhtelijoille.
Äkkiä alkoi rannassa levitä eräs salaperäinen huhu. Sen vaikutukset ilmenivät kummallisena toimintana.
Siellä ja täällä miehet jättivät huuhtelukorinsa, veivät haapioon eväskontin, nuoraa, kirveen ja keksejä ja läksivät soutamaan pohjoista kohti. Yksi ja toinen haapio hävisi sumuun.
Kuiskailtiin, että jossain pohjoisessa, luultavasti Itäkalliossa, on joku iso lastikas höyrylaiva ajanut sumussa kiinni.
Laiva oli varmasti ulkoa tuleva ja oli siinä kukaties kuinkakin kallis lasti, luultavasti kahvia, teetä, riisiä, hajuvesiä, viinejä, rusinoita tai muuta hyvää. — Niin arveltiin haapioissa, jotka soutivat laivan huutoa kohti.
Kolmen neljännestunnin kuluttua ei rannassa ollut enää ainoatakaan merelle kykenevää haapiota.
Liiva-Simo, joka tahtoi hyötyä enimmän, souti väkineen satamassa ankkurissa olevaan jahtiinsa. Heti alettiin siellä kilkuttaa ankkuria ylös ja nostaa purjeita. Haapiot, soutajina naisia, asettuivat keulan eteen, valmiina hinaamaan, sillä tuuli oli peräti heikko. Haapioiden hinaamana ja kahden ison airon lieruttamana ei jahti saavuttanut toisia. Päinvastoin hävisivät edestä päin sumuun kaikki muut haapiot, paitsi hinaajat. Yksin valui Liiva-Simon jahti sakean sumun sisässä salaperäistä päämääräänsä kohti. Yhteen aikaan oli tuulta niin paljon, että haapiot voitiin kiinnittää jahdin perälle, hinattaviksi.
Joku naisista arveli:
"Entä jos siellä ei olekaan mitään laivarikkoa."
Vähän ajan perästä, synkän ja uneliaan vaitiolon jälkeen, sanoi itse
Liiva-Simo:
"Ei ole laivarikkoa! No mikäs se sitte olisi, jos ei laivarikko? Vai luulettekos te, että se vaan huvikseen siellä noin huutaa? Akat ne ovat aina akkoja! Ei muka olisikaan laivarikkoa! Näkeehän sen jo siitäkin, että jotainhan siellä täytyy olla, kun eivät ensimäiset haapiot vieläkään tule takaisin. Kyllä ne jo ovat ennättäneet sinne ja lastaavat tavaraa haapioonsa. Ruvetaanpas tässä mekin laittamaan kuntoon kaikkea. Ottakaa kansiluukut auki ja menkää pari miestä alas ruomaan järjestämään tilaa tavaralle. Kohta tässä ollaan perillä. Huuto kuuluu jo läheltä."
Miehet, joita käsky koski, olivat Liiva-Simon kaksi vävyä. Aluksessa oli lisäksi hänen täysi-ikäinen poikansa, kaksi naimisissa olevaa tytärtään ja yksi miniä, kaikkiaan seitsemän henkeä.
Ennenkuin miehet läksivät alas, ottivat he leikillään puheeksi saaliinjaon.
Vanhin vävyistä sanoi, että: "Mitenkäs sen saaliin jaon kanssa on? Siitä olisi tässä kaikkein ensiksi sovittava." — Mutta Liiva-Simopa ei ollutkaan leikkituulella. Hänen mielensä oli muutenkin jännityksessä ja kun tuossa saaliinjakokysymyksessä hänestä näytti piilevän karkea sala-iva, suuttui hän silmittömästi. Tavallisissa oloissa hänen turpea, perunamainen nenänsä ja poskipäänsä olivat tummanpunaiset, mutta nyt muuttuivat ne sinertäviksi.
"Teillä on iteekullakin se osa, minkä minä annan!" ärjäisi hän.
"No, no — ennättäähän tuon nyt — saaliin jakaa ja kuluttaa", sanoi vävy ja ryhtyi työhön.
Pian kuului ruomasta painolastikivien jytinää, kettinkien kilinää ja lankkujen ja tyhjien sillitynnyrien kolinaa, kun siellä järjestettiin tilaa tulevalle laivarikkotavaralle.
Naiset painuivat kannelta kajuuttaan, missä sytyttivät tulen kamiinaan ja alkoivat keittää teetä.
Liiva-Simo istui yksin kannella perää pitämässä. Jahdin keula oli suunnattu pohjoiseen, puoli piirua länteen. Jahti kulki sivutuulta, kolmen solmun nopeudella. Vienoinen väre lopotteli ja loiskahteli ylälaitaan. Joskus tuli isompikin laine, jolloinka jahti hiukan nytkähti. Kahveli jurnutteli mastoa vastaan ja reivinauhat napsuttelivat purjetta.
Liiva-Simolla oli ikää jo neljäkahdeksattakymmentä vuotta. Pitkän elämänsä aikana oli hän kokenut monenlaisia vaiheita. Taikka oikeastaan oli hänen elämäntarinansa peräti yksitoikkoinen: siinä oli vain varkauksia, salakuljetuksia, laivarikkorosvouksia ja silloin tällöin vieläkin yksitoikkoisempaa: talven vietto lääninvankilassa. Kun hän viimeksi sieltä tuli ja kun hänen naapurinsa ja kylänmiehensä ivalla kysyivät, montako tiiltä hänen koppinsa seinässä on, vastasi kehaisten Liiva-Simo: "Se on sisältä rapattu ja maalattu", ja toisten iva taittui siihen.
Sattumalta oli Liiva-Simon jahti nyt kotona, kun kaikki toiset olivat purjehtimassa perunoita Virosta Suomeen. Liiva-Simokin oli koettanut saada lastin ensin Tuoliselta, sitten Purtsesta ja lopulta Kasperviikista, mutta kaikkialta hänet ajettiin pois. Jo edellisenä syksynä hän oli menettänyt vanhat sopransa Kundaassa epärehellisellä kaupankäynnillään. Nyt uhkasivat virolaiset lyödä hänet itsensä kuoliaaksi ja polttaa hänen jahtinsa — jonka nimi oli Anna-Marja — jos hän vielä kerran näyttäytyy Virossa syystä minkälaisesta hyvänsä, vaikka hätäsatamaa etsimässä. Myöskin oli hän menettänyt myyntipaikkansa Suomessa, sillä hänen jahtinsa ja sinipunainen nenänsä ja vielä paremmin hänen tapansa kaataa mitasta osa perunoita ohi ostajan säkin suun takaisin ruomaan, oli tunnettu jo kaikissa satamissa.
Kaikesta tästä oli Liiva-Simon mieli tullut hiukan ärtyisäksi. Hänen entinen loppumaton leikillisyytensä oli kadonnut. Hän suuttui vähimmästäkin, niinkuin siitä äskeisestä vävynsä saaliinjakomaininnastakin. Entisinä, hyvinä aikoina, olisi sellainen viittaus aiheuttanut tuntimäärien ilon, kokonaisen kompien ja sanakommelluksien pursuvan lähteen ja yhteisen ajankulukkeen sumussa purjehduksen ikävässä, mutta nyt se tarttui lyhyeen vihaiseen ärjähdykseen: "Teillä on itsekullakin se osa, minkä minä annan!" ja epäselviin haukkumasanoihin, jotka eivät kuuluneet. — "Oottakaa edes, että saan rauhassa kuolla ja jakakaa, sitten vaikka ruumiinikin", mumisi hän yksin istuessaan ja sylkäisi ison tupakkasyljen yli jahdin partaan, harmaaseen mereen.
Yksi ilo toki lämmitti hänen sydäntään tässä ikuisessa harmaudessa ja kosteudessa, nimittäin tieto siitä, että hänen "Anna-Marjansa" on ainoa jahti, joka saapuu tällä kerralla laivarikkopaikalle. "On kuin onkin Jumala vielä elossa ja puoltaa sorrettuja ja sallii minun vaivaisen syntisen yksin päästä jahdinlastilla osalliseksi niistä rikkauksista, jotka mylvivät tuolla pohjoisessa. Kiitos Sinulle, että salleit minun jäädä osattomaksi perunalastista ja sen myyntivoitosta ja annat minulle tänä päivänä paljon kalliimman lastin — ehkä pumpulia tai silkkiä — niin, silkkiä siinä voi olla ja oikeaa samppanjaa tynnyrittäin! Mitä muuta siinä voisi olla! Samppanjatynnyrit ovat ruomassa. Jotain halvempaa tavaraa, kuten korkkipaaluja, pähkinäpuu- ja saksantammilankkuja on luultavasti kannella. Niitä ottavat nyt haapion miehet, koskeivät tule takaisin", mietiskeli tyytyväisenä Simo.
Nuoret miehet kiipesivät ylös ruomasta.
"No eikö sitä vielä näy?" oli ensi kysymys.
"Eihän tuota ole vielä näkynyt", vastasi Simo.
"No, sehän on ihme! Niinhän tuo huutaa kuin olisi ihka tuossa pukrösin nokassa. Ruomassa luultiinkin, että ollaan jo kupeella."
Kädet taskuihin työnnettyinä ja hartiat kumarassa asettuivat nuoret miehet keulaan tähystämään. Kului tuskin puolta minuuttia, kun kuului keulasta huuto:
"Älä helkkarissa aja masinan päälle! Käännä nopeaan ylös! Ei näy silmistäsi olevan enää yhtään apua, kun lasket suoraan toisen kuvetta kohti!"
Simon oma poika niin huusi ja samalla viittoi kädellään vasemmalle. Simo kiersi ohjausrattia oikealle, minkä vanhoilta jäseniltään ennätti. Jahti kääntyi vasemmalle, päin tuuleen. Isopurje meni yli ja keulapurjeet jätettiin vastaan. Jahti jäi paikalleen.
Siinä se huuteleva höyrylaiva oli. Jos vielä olisi hetkenkään jatkettu eteenpäin purjehdusta, ei "Anna-Marjaa" olisi ennätetty enää kääntää, vaan olisi se rysähtänyt koko voimallaan höyrylaivan teräskylkeen omaksi vahingokseen. Onneksi nuoret miehet keulassa huomasivat laivan ajoissa.
Siinä se huutava höyrylaiva nyt oli.
Suuri se lienee ollut ylimalkaan, mutta nyt harmin ja pettymyksen muuttamilla silmillä ja paksun usvakerroksen läpi katsoen näytti se tavallista suuremmalta.
Se makasi melkein tyynessä meressä aivan paikallaan. Heikko savu nousi sen korkeasta torosta. Vähän väliä se huusi. Valkea höyry pursusi kiivaana silloin sen pitkästä, messinkisestä pillistä. Komentosillan kaiteeseen nojasi kyynärpäillään laivan päämies. Perämies seisoi hänen vieressään ja kiikaroi "Anna-Marjaa". Perämies tarjosi kiikarin päämiehelle, joka kohottautui ja alkoi vuorostaan kiikaroida.
"Anna-Marjan" kannella syntyi seuraava keskustelu:
"Tämähän se huutaja nyt on."
"Eiköhän se tämä lie."
"Mutta eihän tämä ole missään kiinni"
"Ei näy olevan."
"Eikä tässä ole matalat lähelläkään."
"Ei täällä näy ketään toisia. — Mihinkähän nuo lienevät menneet. — Entä jos jossain on toinen laiva kiinni. Tämä näkyy olevan suomalainen laiva. Kysytäänpäs siltä, onko täällä näkynyt käyvän tänään ketään muita ja onko tämä kuullut mitään huutoa kauempaa", esitteli Simo. Hän asetti jo kädet torveksi suulleen, huutaakseen jotain laivalle.
"Oletko ääneti, vanha hölmö!" ärjäisi Simon poika. "Mennä nyt kysymään noilta semmoisia! Etkö sinä mitään muuta tuhmempaa keksi! Johan nuo muutenkin tuolla nauravat ja kiikaroivat meitä. Tässä ollaankin kuin mitkäkin hölmöläiset toisten huvina!"
Jahdin keulapurjeiden jalustimet päästettiin auki päältä ja vedettiin kiinni alapuolelle. Jahti alkoi jälleen kulkea ylös tuuleen, poispäin höyrylaivasta. Pian sen mahtava haamu häipyi sumuun ja taas oli "Anna-Marja" yksinään keskellä tyhjää, harmaata, vettä tihkuvaa avaruutta. Paitsi höyrylaivan ajoittaista huutoa, ei pitkään aikaan kuulunut mitään muuta. Veden lotinaan "Anna-Marjan" keulassa olivat korvat jo tottuneet kuin kellon naksutukseen, eivätkä enää sitä kuulleet.
Liiva-Simo istui pukillaan ohjausratin takana, tuijotti kompassiin, kiersi rattia milloin vasempaan, milloin oikeaan, puri mälliään ja vaikeni.
Nuoret miehet seisoivat hartiat kumarassa ja kädet taskuissa perällä
Simon kahden puolen ja tuijottivat keulaan päin.
Lopulta sanoi Simo:
"Kyllä tämä oli yksi helkkarin tyhjä reisu!"
"Syytä itseäsi! Sinullahan tänne olikin oikein aika hoppu. Ties mitä täältä piti jahtiin saada. Ruomakin piti jo raivata."
Toiset nauroivat.
Simo pysyi, ihme kyllä, rauhallisena. Ikäänkuin ei kukaan olisi vastannut hänen äskeiseen puheeseensa, jatkoi hän:
"Ja kun olisi edes joku tullut vastaan ja sanonut, ettei täällä mitään laivarikkoa ole — ettei olisi tultu aina tänne asti ja jouduttu tuon höyrylaivan naurettavaksi."