"Jaa, jaa! Mutta kun ei kukaan tullut vastaan! — Ja kuka hölmö, soudettuaan tänne asti, olisi samaa tietä takaisin tullut ja toitottanut kaikille, ettei siellä ole mitään laivarikkoa — menkää kotiinne vain jokainen! Ooho! Ei niin tuhma kukaan olekaan! Ensimäinen, joka tänne tuli, ajatteli, että 'jaa'a, antaa soutaa vain toistenkin tänne' ja palasi toista tietä omalle maallensa. Niin tulivat tänne peräkanaa kaikki samaan häpeään ja viimeisiä tässä ollaan me!"
"Älä sano! Vielähän naapurikyläläiset ovat täällä käymättä. Ehkä sanoma suuresta laivarikosta on ennättänyt levitä sinnekin ja ehkä ne nyt paraikaa soutavat tänne meitä vastaan. Eiköhän ole parasta, että mekin nostetaan itseämme lännemmäksi, että saavat naapurikyläläisetkin käydä laivarikossa."
Se tuli päätökseksi. Laskettiin, että jos luovitaan länteen päin tunnin ajan, ja sieltä vasta käännetään kotiinpäin, saadaan olla varmoja, ettei ketään tule vastaan ja että jos tuuli pysyy samana, menee kotiin purjehtimiseen kaksi tuntia, siis luovimisen kanssa yhteensä kolme tuntia ja ennätetään parhaiksi verkkoja kivimään kotiin ja verkoille muiden kanssa samaan aikaan.
Luoviminen alkoi ja kaikki vapaa väki kävi maata jaksaakseen taas seuraavan yön valvoa. Itse Liiva-Simo, jonka vanhuutensa vuoksi ei tarvinnut käydä verkoilla ja joka oli maannut edellisen yönsä rauhassa omassa sängyssään kotona ja sai — niin toivottiin ja luultiin — maata ensi yönsäkin rauhassa kotonaan, jätettiin vahtiin.
Kaikki kävi laskujen mukaan alussa. Tunnin pysyi tuuli läntisenä, mutta kun piti luovimisen jälkeen kääntää "Anna-Marja" kotia kohti, muuttuikin tuuli vastaiseksi. Tämän peräti kiusallisen huomion tehtyään herätti Simo nukkujat ylös.
Alkoi merineuvottelu. Tuuli ei ainoastaan ollut kääntynyt vastaan, mutta lisäksi oli se heikentynyt siinä määrin, että "Anna-Marja" tuskin yhtään liikkui. Viskattiin lastu keulasta mereen. Ennenkuin se oli joutunut perän tasalle, oli "Anna-Marjan" kannella ennättänyt käydä pitkä ja riitainen keskustelu, jossa ei sanoja säästetty ja jossa syytettiin toinen toistaan tästä onnettomasta matkasta. Pahimman haukkumisen esineeksi joutui se, joka oli esittänyt tämän nyt päättyneen luovimisen.
"Ellei olisi luovittu, oltaisiin nyt jo puolimatkassa kotiin. Hyvä, jos nyt päästään ennen huomista. Verkot jäävät maalle paraana pyyntiaikana — ja voi voi voi", huokaili toinen Simon tyttäristä itku kurkussa.
Päätettiin, että nuorempi väki laskeutuu haapioihin ja soutaa kotiin ja ennättää vielä tänä iltana verkoille, ellei enää paraille apajille, niin apajille kuitenkin.
Päätös pantiin heti toimeen ja pian katosivat kolkkavin airoin haapiot sumuun. Simo sai yksin tehtäväkseen tuoda jahdin kotiin. Hänellähän ei ollut kiirettä…
Kun haapiot olivat irtaantuneet "Anna-Marjan" kupeesta, näki Simo lastun, joka paraillaan kellui "Anna-Marjan" peräkasan kohdalla. Nopeus, jolla se oli ennättänyt keulasta tänne, merkitsi, että jos ei vauhti parane, ennättäisi hän vasta jouluksi kotiin. Simo oli seurannut haapioita silmillään. Ne olivat jo ennättäneet mennä näkymättömiin. Jo oli ennättänyt airojen kolkekin lakata kuulumasta, mutta lastu kellui laineilla muutaman sylen päässä perän takana ja näytti ilkkuvan "Anna-Marjan" huonolle vauhdille.
Purjeet höllenivät kokonaan. Tuuli loppui täydellisesti. Simo viskasi taas lastun mereen. Kauan, aivan silmien väsymykseen asti hän tähysti sitä. Se pysyi paikallaan. "Anna-Marja" ei kulkenut enää. Simo otti esille kajuutan kannelta sumutorven, jolla töräytteli joskus paikallaan olevan purjealuksen merkkejä. Nyt sekin jäi hänen huolekseen, mutta "onhan edes jotain ajan kulua", tuumi Simo.
Kukaan muu ei vastannut hänen merkkeihinsä. Hän oli yksin. Höyrylaivakin on nähtävästi pannut jälleen koneensa hiljalleen käyntiin ja hävinnyt johonkin itäänpäin.
Isonpurjeen tirkki ja reivinauhat rapsahtivat joskus purjeeseen. Muuta ääntä ei kuulunut. Liiva-Simo oli joutunut "Anna-Marjoineen" keskelle liikkumatonta ja äänetöntä avaruutta, jossa kaikki kastuu, mutta jossa ei näy mitään eikä kuulu mitään. Sumu oli kuin ilmassa leijailevia pieniä vesipisaroita, jotka tunkeutuvat kaikkialle ja tekevät märäksi ja kosteaksi kaiken. Valkeni seuraava aamu, kauniina ja aurinkoisena. Haapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa — melkein kaikki. Kateuteen ei ylimalkaan ollut syytä, koska melkein kaikkia oli onnistanut. Ilosta sen sijaan sykähteli moni sydän, sillä olihan Liiva-Simon haapiokuntaa epäonnistanut. Se oli tullut kotiin tyhjin verkoin.
Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miesten huuhtelukoreissa välkkyili ihana saalis auringon säteissä hopeanhohtavana, vaalean sinisenä, smaragdinvihreänä ja kultana. Kuin sula kristalli helmeili kirkas merivesi poristen ja loristen ulos korin kaikista silmistä. Vanhat taatit seisoivat haapioiden luona, katsellen nuorempien uurastusta ja pureskellen mällejään.
Vanhat mummot toivat kuumaa kahvia kalan ruokkijoille ja huuhtelijoille.
Ylös teloille vedettyjen haapioiden purjeet ovat avatut kuivamaan. Kilometrin pituinen kalaranta on yhtenä purjemetsänä. Ranta tuoksui kalalle ja tervalle, joka auringon kuumuudessa hikoilee haapioiden kaarista ja laidoista. Lokit lentävät ja huutavat. Koirat haukkuvat. Pikkulapset kirkuvat ja kirmailevat alastomina valkamista eteläänpäin olevalla kuumalla rantahiekalla auringon paisteessa, kilpaa sinertävien varjojensa katissa ja syöksyvät kohinalla ja huudolla veteen uimaan.
Mutta kuka on tuo uninen jahti, joka lämpöisen ja tuskin tuntuvan länsituulen varassa hiljalleen ja häpeillen tuolla pyrkii satamaa kohti?
Kuka se muu on kuin Liiva-Simo, joka "Anna-Marjallaan" siellä palaa eilisestä laivarikosta.
Pian onkin hän jo satamassa ja antaa ankkurinsa kolista mereen. Kaksi
Liiva-Simon vävyä soutaa appeansa auttamaan purjeiden käärimisessä.
"Anna-Marjasta" alkaa kuulua melu, johon häviää kaikki muut äänet. Ei kuulu enää lokkien huutoa, ei koirien haukkumista, eikä lasten kirkumista. Kuuluu vain Liiva-Simon ääni, joka kaikuu kallioista kylään ja kylästä kallioihin. Hän syytää suustaan kaikki haukkumasanansa, ja niitä on paljon. Jos ne tarttuisivat kiinni kallioiden kylkiin, kasvaisi saari tunnissa puolta isommaksi ja kalliot peittäisivät allensa koko sataman ja kylän. Liiva-Simo huutaa ja huutaa. Hän hyppii jahtinsa kannella ja manaa sinne pahimpaan kattilaan maailman kaikki ihmiset, mutta ennen kaikkea sen kurjan ihmisen, joka eilen pani liikkeelle valheen, että jossain pohjoisessa muka oli laivarikko.
"Olisi se ihminen nyt tuossa, niin ankkurikelan paakilla hänet survoisin tässä jahdin kannella ruumeniksi — nuuskaksi — saippuaksi! Jaa! Tule tänne vain sinä kanalja, sinä valehtelija! Vai laivarikko! Vai laivarikko! Kukas se muu lie ollut, kuin joku akan hölmö, joka kieli toisella olkapäällä ja hameen helmat kainalossa alkoi eilen juoksennella pitkin rantaa, haapiolta haapiolle kuiskimassa kuin vihollinen, että — 'laivarikko, laivarikko!' — Narraapas nyt tällainenkin vanha ihminen koko yöksi paleltumaan sumuun ja sateeseen! Onko se enää ristillistä! — Vai laivarikko! — Vai laivarikko! Eivät itse meren ryöväritkään tee toiselle tämänlaista! Ei pahin pakanakaan!"
Liiva-Simo rummutti molemmin nyrkein kajuuttansa kantta ja huusi aina kimakammin ja kimakammin ja lopulta tuntui kuin ääni olisi kokonaan salpautunut, mutta sitten se puhkesikin kahta kauheampaan karjuntaan. — Kaikki jättivät työnsä ja tuijottivat hämmästyneinä Liiva-Simon jahtia kohti. Simon paras naapuri, yhtä vanha kuin Simokin, tuumi vakavana:
"Taitaa se tuo Liiva-Simokin kohta kuolla, kun se noin parkuu."
ULKOSAARELAIS-EMÄNTÄ MANTEREEN VAAROISSA.
I.
Kolme vuotta sitten tapahtui se ihme, että Liiva-Simon emäntä teki vierailumatkan mantereelle miehensä kanssa. Kahteenkymmeneen vuoteen ei hän ollut liikkunut pois kotisaareltaan, jonka korkeimmalle kukkulalle näkyi koko maailma, nimittäin meri, taivas ja saari. — Sellainen käsitys tahtoi väkisenkin syöpyä Liiva-Simon emännän mieleen, ettei auringolla muualla mitään tekemistä ollutkaan. Se nousi idästä, kulki suuressa kaaressa yli meren ja yli saaren ja laski länteen. Tuntui, kuin se olisi vain hänen kotisaartaan varten olemassa. — Kun pappi saarnasi saaren kirkossa, että "hän antaa päivänsä paistaa niin hyville kuin pahoillekin", selitti Liiva-Simon emäntä sen mielessään sillä tavalla, että Hän antaa päivänsä paistaa ei ainoastaan hänelle ja Simolle ja hänen lapsilleen ja lastensa lapsille, vaan myös kummienolle ja hänen suvulleen ja Hele-tädille ja hänen huonekunnalleen ja kaikille muille hyville ihmisille, vaan myös noille saaren lurjuksille, niinkuin tuollekin tekopyhälle Appelukselle ja tuolle rietassuiselle Heikin Annastiinalle ja monille muille heittiöille.
Nuorempana oli Liiva-Simon emäntä kulkenut paljon. Vähintään joka syksy oli hän tehnyt markkinamatkan Viroon ja Suomeen. Kaalien, lanttujen, voin, lihan ja porsaan ostoa ja silakkain myyntiä ei hän uskonut Simolle, "joka ei ymmärtänyt muun tavaran kuin perunain päälle" ja hyvässä lykyssä joi Virossa silakat päineen pyrstöineen.
Siitähän oli jo ennättänyt parikymmentä kesää kylmetä.
Muut, nuoremmat, saivat nyt huolehtia rnarkkinamatkoista: vävy ja tytär lapsineen.
Vanhalla emännällä oli elossa oleva sisar, joka oli naimisissa mantereella, lähimmästä rantakaupungista kuusi kilometriä sisämaahan, eräässä varakkaassa talossa. Sielläkään ei ollut tullut käytyä viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa, mutta nyt alkoi tehdä mieli, kun niin kovasti kutsuttiin. Jo monena syksynä olivat sisaren lapset lähettäneet markkinamiesten kanssa terveisiä, että saaren täti kävisi ennen kuolemaansa heitä tervehtimässä.
Nyt olivat lähettäneet oikein kirjeen, kutsumakirjeen.
Lähtöä oli jo tehty monena syksynä — niin, jo lähes kahtenakymmenenä syksynä.
Esteenä olivat tavallisesti taloushuolet.
Milloinkaan ei näyttänyt tulevan viikon kestävää vapaata aikaa. Aina oli esteenä milloin porsas — se olikin oikeastaan vakituisin este — milloin lehmä — se taas oli esteenä ympäri vuotta! — milloin verkkojen parsiminen, tai niiden värjääminen, milloin kankaan tai maton kutominen. Kevätkesänä oli hailinkutuaika. Silloin oli hänen pysyttävä välttämättä kotona. — Se on tosi, ettei hänen tarvinnut käydä verkoilla tai nuotalla, mutta toisten ollessa pyyntimatkoilla oli hänellä sitäkin enemmän työtä kotitalouden hoidossa. — Sitten tuli heinäaika. Sitten marja- ja sieniaika, sitten syyskalastus, sammaleen keruu lehmän talvirehuksi, säkkien paikkaaminen ja järjestäminen Viron matkaa varten, sitten syysmyrskyt, kelirikko ja talvi, jolloinka meren ajamilla jäillä liikkuivat vain hylkeenpyytäjät, sitten uusi kevät uusine kiireineen. Emännän odottamaa viikon pitkää vapaata aikaa, muka tuulia ja sopivia ilmoja ei näyttänyt tulevan eikä tulevan.
Perhe oli koolla.
Kirje oli juuri tullut ja luettu. Se lepäsi uudestaan huolellisesti kokoon taitettuna ja kuoreensa pistettynä pöydällä.
Kaikki vaikenivat.
Viimein sanoi emäntä:
— Niin, pitäisihän sielläkin kerran vielä käydä katsomassa.
Siihen sanoi Liiva-Simo, isäntä:
"Ja siitäkös ei sitten mitään tule! Jo tätä sinun lähtöäsi on tässä saanut katsella kohta kokonaisen ihmisiän! Johan sinä olit silloin lähtöpuuhissa, kun Anna-Marja opetteli kävelemään, ja nyt opettelee jo Anna-Marjan poika kävelemään, ja aina sinä olet lähdössä. Ei tuota viitsi enää kuunnella, tuollaista puhetta."
Liiva-Simo nauroi ja muut myös.
"Niin!" — jatkoi Simo kimakammin, — "kahdeskymmenes kevät takaperin lykättiin veteen ensi kerran jaalavainaja. Sen ensimäisellä matkalla piti tämän sinunkin käyntisi mantereella tapahtua, mutta niineen se mätäni jaala muissa hommissa — ja eihän tuo turhan tähden elänytkään ja kolmatta kesää on vävy jo purjehtinut uudella jahdilla. Jaala mätäni ja sinun lähtösi näkyy mätänevän myös."
Kaikki nauroivat. Emäntä pysyi rauhallisena.
"Mihinkä minä tästä pääsen", sanoi hän, "vaikka kuinka tahtoisin lähteä? Kenenkä huostaan minä voin jättää talouden ja kuka ottaa minun askeleeni aamuvarhaisesta iltamyöhään? Enhän minä voi taloa niinikään vain jättää. Toistahan se on teillä muilla! Te voitte huoletta lähteä milloin haluatte, sillä eihän teillä ole huolta mistään, kun minä olen kotona huolta pitämässä. Niin! Naurakaa vain, mutta sen minä sanon vielä, että kelpaa teidän lähteä milloin ja mihin hyvänsä ja olla poissa kotoa kuinka kauan hyvänsä, kun ei ole huolta mistään niin kauan kuin minä tolpillani pysyn! Kyllä minä tiedän mitenkä täällä asioita hoidettaisiin, jos minä en olisi kotona. — Niin! Kelpaa sinunkin Simo ja teidän kaikkien sanoa, että mene vain, mutta sen minä sanon, että on hyvin helppo sanoa minulle, että mene vain, mutta sitä ette te tiedä, minkä minä, että teistä ei kukaan kykene pitämään taloa kunnossa, jos minä olen poissa kotoa. Näkeehän tuon jo siitä, kun minä joskus viivyn naapurikylässä, omassa saaressa, päivän sukulaisissa ja tuttavissa ja kun tulen kotiin, on sika jäänyt syöttämättä, kissa ei ole saanut maitoa, aamuiset kahvinporot ovat kattilassa ja minkä mitäkin niin ja näin, hujan hajan ja rempallaan. Mitäs sitten, jos olisin poissa viikon!"
"Mene nyt mamma sinäkin kerran huvittelemaan! Tarvitsethan sinäkin joskus levätä, etkä sinä kotona levätä saa", sanoi tytär.
"Herra! Mitäs iloa ja huvia ja lepoa minulla olisi siellä matkalla! Koko ajan vain saisin pelätä, mitä vahinkoja täällä milläkin aikaa tapahtuu. Illalla maata pannessani olisi viimeinen ajatukseni ja pelkoni, että jättävätköhän kotona tulen valloilleen keittiöstä tai lauantai-iltana saunasta ja kukaties vaikka parhaillaan loimuaisi savuksi ja tuhaksi kotimökki siellä saaressa. Ei teihin voi luottaa yhteenkään! Joka iltahan saan täällä itse katsoa, onko tuli sammunut keittiön liedestä, ovatko pellit kiinni ukkosen varalta, ovatko kaikki ovet lukossa, ett'eivät varkaat pääse, ja kissa sisässä ja lehmä läävässä ja onko kattilat tyhjennetyt ja käännetyt liedelle yöksi kuivamaan ja jääkö vettä pataa ruostuttamaan! Kukas niistä huolta pitää, jos en minä!! — Niin, mitä iloa minulle olisi lähteä täältä ja joka hetki sydän kourassa pelätä, milloin talo palaa tai kaikki jätetään varkaan viedä! Helpompihan minun on tehdä ja katsoa itse kaikki ja maata huoletta! — Olisihan siellä kyllä sisaren luonakin käytävä, mutta miten tästä pääsee! Kenellehän teistä voisi talon jättää!"
Simo lataili emäntänsä puheen aikana piippuaan ja tämän lopetettua saneli painokkaasti:
"Mutta kuulehan Maija-Liena, mitä sanelen sinulle: Etkös sinä olekaan koskaan sitä asiaa ajatellut, että kerranhan sinun on tämä kaikki jätettävä kuitenkin, lähdettävä, vaikka olisit puuroa keittämässä ja vaikka se puuro jäisi siihen pohjaan palamaan. Ei muuta kuin jätä vain kaikki siihen kyselemättä, onko siinä toista, joka sinun jälkeesi tarttuu härkkimen varteen. — Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. 'Ei meillä ole täällä pysyväistä asuinsijaa!' Muista se, että kerran sinun on kuitenkin lähdettävä, matkalle, jolta et palaja ja jätettävä kaikki tänne alhaalle niin ikään, jäi ne sitte kuinka huolimattomiin käsiin hyvänsä, tai ei minkäänlaisiin käsiin."
"Vai sille matkalle minun jo toivottaisiin lähtevän!"
"Kukas sitä nyt toivoo, minä vain sanoin, että kerran sinunkin on lähdettävä ja jätettävä."
"Jätettävä kaikki", huokasi tytär, — "niin niin."
"Niin, en minä muuta tarkoittanut. Etkä sinä ole sen ikuisempi kuin muutkaan!"
"Lähde sinä mamma vain mantereelle tätiä katsomaan. Ole huoleti, kyllä me täällä talo hoidetaan sillä aikaa."
"Jättää nyt lasten käsiin koko talo ja lähteä niin pitkälle matkalle! Ei jäisi kotiin yhtään vanhempaa ihmistä, — sillä sinä Simo lähdet minun kanssani…"
"Herra Jumala! Vai lasten käsiin! Olenko minä mikään lapsi! Onhan minulla ikää jo kolmekolmatta vuotta! Olitko sinä mamma niin vanhana enää lapsi!? Sinähän sanoit jo kaksikymmenvuotiaasta hoitaneesi koko talon ja minä en saisi yrittää vieläkään, edes väliaikaisestikaan. Minullahan on jo yhtä suuret silmät päässäni kuin sinullakin ja jos tähän asti on tullut laiminlyöntejä, ovat ne johtuneet siitä, että sinä mamma teet kaiken itse, etkä anna nuorempien haltuun mitään. Jos sinä olet taitava ja viisas, niin muista, että minä olen sinun tyttäresi ja sanotaanhan, ettei omena putoa kauaksi puusta."
"Niin no — silmäthän teillä on päässänne ja jos vahinkoa teette, niin itsellennepähän teette, sillä ei minusta ja isästä enää ole kauaksi nauttimaan tästä maallisesta tavarasta."
"No, se on päätetty, että mamma lähtee", huudahti tytär nousten. "Ei muuta kun ruvetaan panemaan eväitä kuntoon ja tänään vielä matkaan! Nyt on hyvä tuuli!"
Niin pian ei lähtö kuitenkaan tapahtunut. Meni kokonainen viikko valmistuksiin. Sitäpaitsi oli vielä kerran perusteellisesti harkittava, oliko matka välttämätön ja jos oli, sopiko vanhojen ihmisten lähteä matkalle, joka ei oikeastaan loppujen lopuksi ollut kuin joutava huvimatka. Vasta kun laskettiin, että ensi viikolla on kaupungissa marraskuun markkinat, joilla saa ostaa porsaita ja kun emäntä päätti vielä kerran itse ostaa porsaan (sillä verukkeella, että viimeaikoina oli ostettu muka vain kehnoja porsaita, syksy toisensa perästä), sai matka markkinareisun leiman, eikä epäröimiselle jäänyt enää mitään tilaa.
"Saanpahan sitten käväistä siellä tädin luonakin, jos markkinoilta jää aikaa ja luultavasti ne tulevat hevosella itsekin markkinoille ja saan nähdä ja puhutella heitä jo kaupungissa, eikä tarvitse mennäkään sen kauemmaksi."
"Mitäs mamma nyt noin haastaa! Täytyyhän se nähdä koko talo karjoineen ja peltoineen lapsineen ja aikuisineen. Niinhän ne ovat markkinoilla omaisetkin kuin vieraita. Kotonaan ihmisiä pitää puhutella ja syödä heidän leipäänsä. Ja kun niillä on hyvä saunakin! Kunhan mamma vain näkee!"
"Kun lämmitätte täällä saunaa ensi lauantaina, niin katsokaakin, ettei tuli pääse irti!"
"No johan toki! Sinä saat olla kaikesta ihan huoleti! Jätä vain kaikki huolesi minulle!"
Jo kello neljästä aamulla oli Simo hoputtanut joutumaan. Hän oli käynyt nuuskimassa tuulta ja ilmaa ja huomannut, että kolme vuorokautta raivonnut lounattuuli oli kääntynyt länteen ja näytti pyrkivän kiertymään yhä vain myötäpäivään. Hänen laskujensa mukaan se puhalsi huomenna — ehkä jo tänä iltana — luoteesta ja ylihuomenna pohjoisesta, jonka se saa tyhjiin raivotuksi vasta viikon, parin perästä. Kyllä ne pohjatuulen konstit tunnetaan! Sitten se väsyy ja tyyntyy — Jumala tietää päiväksikö vai viikoksi!
"Joka aikoo mantereelle lähteä, sen on lähdettävä nyt ja ihan vikkelään! Minä ainakin lähden ennen päivän koittoa. Lähteköön sitten mukaan kuka haluaa", sanoi Simo sisään tullessaan, selitettyään ensin mitä tiesi ja arveli tuulesta.
Leivinuuni oli lämmitetty kypsinkalojen (tuohella, lievässä kuumuudessa paistettuja haileja) kypsentämistä varten, tuomisiksi tätilään ja vasta kahden ja puolen tunnin perästä oli emäntä lämpimiin vaatteisiin ja öljytakkiin pyntättynä rannassa, jossa Simolla oli vene jo lähtökunnossa. Purjeet pamisivat ja jalusnuorat pieksivät laitoja. Vene oli kuin nuori ja raju hevonen täynnä lähtöintoa. Vielä rannassa antoi emäntä saattamaan tulleelle tyttärelleen jo moneen kertaan uudistettuja ohjeita, ettei saa unohtaa antaa ruokaa sialle, ei jättää tulta lieteen illalla, ei unohtaa uuninpeltejä auki yöksi, eikä ovia lukkoon panematta, eikä tuhlata polttopuita, ja että saunaa lämmittäessä lauantaina on oltava varovaisia, ettei sauna pääse palamaan, — ja paljon muuta.
"Kyllä minä katson kaiken!"
"No hyvästi sitte ja pitäkää Jumala silmienne edessä!"
"Hyvästi vaan ja terveisiä!"
Veneen keula irroitettiin. Keulapurjeet vedettiin vastaan ja peräpurjeen jalustin päästettiin irralleen. Vene kulki ensin perä edellä irti laiturista, mutta alkoi sitten kääntyä keulapurjeiden painamana. Kun se oli päässyt sivutuuleen, vedettiin keulapurjeiden jalustimet kiinni alapuolelta. Samoin tiukattiin peräpurje tuuleen ja vene läksi kiitämään pohjoista kohti. Maan päältä tuli huima vihuri. Vene kallistui, varpekansi painui hetkeksi veden alle ja vene kiiti maanaluksen laineettomassa vedessä ryöpyttäen kuohua ryntäillään. Neljännestunnin kuluttua saavuttiin vapaan meren suuriin laineisiin. Viisikymmentä kilometriä pitkä meritaival oli edessä. Vene kulki täristen yhdeksän solmun nopeudella, juosten milloin ylä- milloin alamäkeä. Mäen harjalle noustua näkyi edessä päin taivaanranta selvänä viivana. Siinä kohtasivat vaalea, harmaansinertävä taivas ja tumma, kuohuva meri toisensa. Sen viivan takaa nousivat puolitoista tuntia myöhemmin uloimman saariston ulkokarikot kuparin ruskeina näkyviin sileine, alastomine kallioineen.
Emäntä oli sijoittautunut istumaan mahdollisimman mukavasti pohjakuormakivien päälle ylälaidan varjoon, johon ei tuuli sopinut. Hän nojasi selkänsä laitaan ja nautti mukavasta kulusta, ylös ja alas. Mieli tuntui nyt niin keveältä. Oli ihmeellistä ajatella, että kaikki huolet jäivät sinne kotisaarelle. Tuntui ihanalta ja kevyeltä ja hän siinä ääneti istuessaan vain torkkui ja kuunteli, kuinka meri soitti laitoja ja kuinka purjeet humisivat ja ilmakuplat kurahtelivat veneen alla, ja vesi pauhasi. Joskus hän vilkaisi Simoon, joka tuijotti kompassiin ja ohjasi pohjoiseen, puoli piirua itään.
II.
Emännän iäkäs lanko oli itse tullut kaupunkiin hevosella neljän istuttavilla kaksipyöräisillä hakemaan vieraita. Liiva-Simo emäntineen istui etuistuimelle, lanko ajamaan taakse ja niin alettiin hyvän hevosen ravatessa tuo kuusikilometrinen taival leveää maantietä myöten. Rattaille noustessaan kysyi emäntä, kuin pahaa aavistaen:
"Onkohan tässä mitään vaaraa?"
"Vaaraa?" ihmetteli lanko. "Kun sinulla on kova maa jalkojesi alla, niin kiitä Jumalaa, joka on auttanut sinua merellä. Ei tässä nyt enää ole mitään vaaraa! Ei muuta, senkun istu rattaille vain. Kyllä minä ajan ja silloin ei ole vaarasta puhettakaan."
"Kuuluuhan ne hevoset välistä villiintyvän ja juoksevan metsään ja rattaat kaatuvan ja päät halkeavan rattailla istujilta pudotessaan tai ainakin jalat, kädet tai kylkiluut taittuvan. Kerranko sitä on sattunut?"
"Voipihan sitä sellaistakin sattua, mutta ei minulle koskaan. Ei meillä ruukata pitää hulluja hevosia, muuten vaan tällaisia hyviä juoksu- ja työhevosia, hyväpäisiä ja hyväjalkaisia. — Soo Polle, alapas ravata!"
"Sattuu vaikka rattaat särkymään…"
"Eikä säry!"
"Tai jäädään junan alle. Sattuuhan sitäkin."
"Sattuuhan sitä kyllä sitäkin."
"Tässä vasta vuotta neljä, viisi takaperin luettiin lehdissä, kuinka joku ajoi junan alle ja sinne meni hevonen ja ihmiset senkin tuhannen murskaksi."
"Mitä lienevät olleet humalaisia."
"Eikä olleet!"
"No ei tässä tällä välillä junan alle päästä, kun se rautatie menee tuolla kokonaan toisella hollilla, eikä meillä nyt ole aikaa sinne ajaa."
"Ja sitten niitä maantien rosvoja ja muuta…"
"Mitä sinä turhia pelkäät. Onhan tässä kaksi miestä ja hevonen ja kirkas päivä", torui Liiva-Simo.
"Kaksi miestä!" ivaili emäntä. "Mihin sinä maalla pystyt enemmän kuin minäkään! Tulevat rosvot metsästä ja lyövät kuoliaaksi ennenkuin ennätät päästää ääntä suustasi! Täss' on sinulle! Sinä et ymmärrä, mitä vaaroja maalla piilee joka mäessä, joka tien mutkassa ja joka pensaan takana."
"No onhan se maalla kyllä monella tavalla paljon vaarallisempaa kuin merellä", myönteli jo Simokin. "Mutta eihän tässä nyt selvällä Jumalan päivällä luulisi olevan mitään hengen vaaraa, varsinkin kun on tottunut mies jalusnuorissa."
"Vahinko voi käydä viisaallekin…"
"Vaikka tuhmalla se on toisessa kädessä", sanoi lanko hyväntuulisena ja lisäsi: "Mutta kyllä te mereläiset olette yhtä arkaa joukkoa! Sitä minä olen aina sanonut!"
"No ei se aina arkuutta ole", puolusteli Simo, "se on vain varovaisuutta ja viisautta."
"Vai ei arkuutta! Mitenkäs kävikään sinulle, Simo, kerran nuoruudessasi, kun läksit meiltä eräänä heinäkuun aamuna varhain paluumatkalle jalkaisin maantietä pitkin kaupunkiin päin ja tulit puolimatkasta takaisin. Olit muka tupakkakukkarosi unohtanut. Perästä päin selvisi, että oli tullut lehmäkarja maantiellä vastaan. (Lanko hiljensi pitkässä ylämäessä vauhtia ja hyppäsi itsekin rattaitten sivulle kävelemään ja pani tupakaksi.) Sinä olit huutanut neljänneskilometriä pitkän karjan yli: 'Puskevatko ne?' johon paimenpoikanen oli vastannut: 'Kyllä ne puskevatkin, kun niiksi tulee!' ja silloin sinä olit kääntynyt ja alkanut ravata pakoon minkä käpälistäsi ennätit ja saavuit hikisenä takaisin — ja läksit uudestaan vasta pari tuntia myöhemmin, kun arvelit kaikkien lehmien olevan ajetun jo laitumelle! Hahhahhah! Muistatko sinä Simo?"
"No mitä siinä muutakaan osasi tehdä, kun maantien täydeltä tuli villin näköisiä, suuria, teräväsarvisia lehmiä vastaan, kolkutellen suuria kellojaan ja heilutellen vihaisina häntiään, ja sonnikin oli joukossa. — Henki se on kallis maan matosellakin, saatikka sitten ihmisellä. Ei se mitään arkuutta ollut. Mitähän olisit sanonut, jos minä ylpeänä ja uhmaellen ja väistämättä olisin kävellyt eteenpäin ja lehmät olisivat keihästäneet minut kuoliaaksi ja sotkeneet jaloillaan maantien lokaan ja paimenpoika olisi siitä sinulle jutellut? Et kai sinä olisi sanonut että 'Kas kas! Siinä oli peloton mies, tuo Liiva-Simo!' vaan että 'Kas siinäpä oli typerä mies tuo Simo, kun tyhmässä rohkeudessaan ei väistänyt lehmikarjaa, vaan käveli suin päin puskettavaksi!' — Sillä tavalla sinä olisit sanonut. Eikä se muuta kuin tyhmyyttä olisi ollutkaan! Parempi varoa kuin katua!"
"Arkuutta se oli, rakas lanko. Arkuutta se oli, sitä se piru vie olikin! Hahhah!"
Lanko kiipesi jälleen istuimelleen, läimäytti hevosta ohjaksilla ja nopeasti ajettiin pölyävää maantietä kumisevalla kankaalla.
Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan, vilkkaasti keskusteltaessa, syyspäivän paistaessa, kavion kapsaessa ja pyörien vieriessä ratisten pitkin kovaa, soraista maantietä. Oltiin noin puolimatkassa.
Oli vaihdettu kuvauksia vuodentulotoiveista siellä saarella selällisellä ja täällä peltojen ja metsien mantereella. Oli saavuttu lähes puoli kilometriä pitkään alamäkeen. Lanko juuri kuvaili omia vuodentulotoiveitaan ja oli juuri perunassa ja muissa juurikkaissa ja tuijotti hevosen korvien yli maantielle, kun kenenkään aavistamatta alihangan puoleinen pyörä alkoi salaperäisesti luisua irti akselistaan. Se lingerteli sangen pahasti ja enää vain puolen kämmenen leveydeltä se oli akselissa, kun lanko huomasi pyörän salakavalat ja kapinalliset hankkeet. Hän sai vaivoin hevosen seisautetuksi, mutta sitä ennen pyörä hyrräsi jo vapauteen, pyörien alamäkeä vielä satakunta metriä, kunnes kaatui maantienojaan. Akselin pää tupsahti maahan ja rattailla olijat samoin. Onneksi ei tapahtunut mitään pahempaa. Lanko säilytti kylmäverisyytensä ja ruuna samoin.
Sen sijaan oli emännän niinkuin Liiva-Simonkin — ei ainoastaan ruumiillinen, vaan ennen kaikkea henkinen — tasapaino kokonaan mennyttä. Päästyään tomuisina kuin "Huuman myllärit" ylös maantieltä ja havaittuaan olevansa elossa alkoi emäntä siunailla:
"Herra hyväst siunaa kuitenkin, miten minä pelästyin! Että vielä luut ovat ehjät, sitä en ihmettele, vaan sitä, ettei mennyt henki! Sitä minä olen aina sanonut ja sanon kerran vielä, että mantereella uhkaa ihmistä vaara joka hetki ja joka paikassa, muodossa jos toisessakin ja hetkellä jolloinka sitä kaikkein vähimmin osaa varoa. Sitä minä (ja äiti-vainaja) olen aina sanonut ja sanon sen vielä kerran! Pääsis' tästä vielä Jumalan avulla joskus omaan veneeseensä ja merelle ja kotisaarelleen, niin Jumalaa kiittäisin, enkä enää sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana istuisi tuollaisiin reteleihin ja vauhkojen ja hullupäisten hevosten vedettäväksi ja muiden hullujen kyydittäväksi!" Lanko otti itseensä emännän viimeiset sanat ja lausui:
"No no! No no! Ei tässä ole enemmän hulluja hevosia kuin hulluja ihmisiäkään! Sattuuhan se vahinko viisaallekin!"
Sitten alkoi lanko puhua jostain mutterista — tai jotain sinnepäin — ja selitellä, että tämä kappale, jolla rattaissa kuulema on verrattain tärkeä asema, oli kiertynyt tai tärissyt pois paikoiltaan ja sitten se pyöräkin meni.
"Hyvää hyvyyttäni ja laittaakseni teille saarelaisille kerrankin oikein liukkaan ja mukavan maantiematkan annoin minä pojan voidella rattaat ennenkuin läksin tälle matkalle. Vahinko näkyy tulevan silloin kun sitä vastaan on erikoisesti varustautunut. Minä sanoin pojalle, että kierräkin mutterit lujasti paikoilleen."
"No se pojan joutavahan se sitten tämän tekikin! Kyllä sinut löylytän, kun tästä perille päästään", uhkaili emäntä.
"Ei pojassa ole mitään vikaa! Itse minä vielä tarkastin, että kaikki on kunnossa. Piruko lienee juossut tuossa ja käpertänyt vieressä ja kiertänyt mutteria myötäpäivää!"
Lanko niin sanoi ja antoi ohjakset Simolle ja läksi itse etsimään sitä mutteria. Emäntä huusi hänen jälkeensä:
"Mitä tässä nyt osataan tehdä!"
"Ei muuta kuin haetaan mutteri ja pyörä ja pannaan paikalleen ja istutaan jälleen rattaille ja lyödään ruunaa piiskalla ja annetaan mennä, että mäki notkuu! Ei tästä olekaan kotiin kuin kolmisen kilometriä… ", huuteli lanko.
"Se sinun rattaillesi enää nouskoon! Minä ja Simo kävellään loppumatka — jos ylimalkaan enää kannattaakaan jatkaa matkaa. Ehkä on paras, että kävellään takaisin kaupunkiin ja mennään kotiin. En yhtä piitan leveyttä enää tule mukana mokomilla rattailla."
Monista pyynnöistä ja tinkimisistä huolimatta pysyi emäntä päätöksessään ja Simon oli seurattava emäntää.
Lanko kyllä väitti, ettei tämänlaisia onnettomuuksia (jos ne onnettomuuksia ovatkaan!) tapahdu kahta kertaa ihmiselämässä, saatikka kahta kertaa samalla matkalla, mutta emäntä oli kova puolestaan, eikä sanonut uskovansa koko juttua.
"Sinuun ei ole luottamista! Kun minä kysyin lähtiessä, että onko tässä mitään vaaraa, niin sinä väitit kiven kovaan, että ei ole. Tässä nyt nähdään, minkä arvoista tavaraa ne sinun sanasi ovat! Ja ellei ole tähän asti sattunut kahta kertaa samalla matkalla tämänlaista, niin sitä enemmän on pelättävä, että nyt sattuu!"
"Oletko sinä nähnyt, tai kuullut, että siellä merellä olisi samalla matkalla seilattu kaksi kertaa kumoon?"
"Se onkin eri asia. Ja vaikka nyt pyörät hädin tuskin tämän loppumatkan pysyisivätkin omilla paikoillaan pyörimässä, niin voitko sinä vannoa, ettei tapahtuisi muuta ja paljon pahempaa. Jumalan kiitos että minulla on vielä luut ehjänä ja henki tallella! Vahingosta viisas viisastuu ja kävelee loppumatkan! Tästähän se tie kohta erkanee valtatieltä oikeaan käteen sinne teille…?"
"Niin se erkanee, mutta siinä on vielä sen jälkeen monta tienhaaraa ja ei teistä taida kumpikaan olla oikein niistä selvillä, niin että…"
"No laita poika tänne luotsaamaan! Simo ja minä istutaan täällä tien vieressä sen aikaa."
Lanko nousi yksin rattaille ja hänen vieraansa kävivät maantienojan reunalle nurmelle istumaan ja odottamaan opastajaa.
Jo oli langon rattaiden ratina lakannut kuulumasta ja ääneti yhä istuivat vanhukset, emäntä ja Liiva-Simo, hänen miehensä.
Ajoi siitä ohi jo muitakin, sekä kaksi- että nelipyöräisillä rattailla. Emäntä tarkasti visusti jokaisen ohiajavan pyöriä, että onko niillä aikomusta lähteä omille teilleen, sikäli kuin sitä ennätti tarkastaa, sillä kaikki, kuormamiehetkin, ajoivat täyttä ravia loivassa ja suorassa myötäisessä.
Ajoi siitä pyrähtäen myös auto. Se vasta antoi puheenaihetta.
"Kaikilla, kaikennäköisillä vehkeillä se vihollinen ihmistä viepi!
Niinkuin tuossakin tuo punainen kiiltävä vaunu, joka ilman hevosta
tuosta mennä viiletti virstan pituinen pölypilvi häntänään, kuin itse
Paholainen. Kuului vain sellainen sätkytys kuin moottoriveneistä."
"Moottorithan niissä onkin", selitti Simo. "Samanlaiset kuin moottoriveneissäkin ja nehän ne niitä näitäkin vievät."
"Vai ne ne! Vai käyttävät ne kuivalla maallakin niitä moottoreita."
"Tämä oli nelipyöräinen. On niitä myös kolmipyöräisiä ja kaksipyöräisiä."
"Ja yksipyöräisiä!"
"Eikä ole yksipyöräisiä!"
"No näenhän minä omilla silmilläni, että on! Katsohan nyt tuotakin, joka mennä sätkyttää tuolla alamäkeä selkä tänne päin! Näetkö sinä sillä useamman kuin yhden pyörän allaan? En minä ainakaan! Yhden pyörän päällä pakana istuu ja ajaa kuin kuolemaa pakoon! — Jumalan onni, että se langon rattaiden pyörä putosi ja meiltä jäi matka kesken, muuten olisi jouduttu noiden alle ja kahvipuita siinä olisi tullut rattaista ja vainajia meistä."
"Ei nämä olisi ennättäneet. Tästä on vain lyhyt matka tienhaaraan ja ei kait nuo siellä syrjäteillä reistaile noilla konepyörillään…"
"Älä mene sanomaan! Tie kun tie! — Minä tässä olen ajatellutkin, että eivät nämä maantiet ole enää ihmisten kuljettavia, niinkuin ennen minun nuoruudessani. — Ehkä se poika tietää jonkin jalkapolun, niin mennään sitä, tulkoon sielläkin sitten vastaan karhuja, susia tai rosvoja. Leikin asia se on näihin maantien vaaroihin nähden."
Sitten vaikeni emäntä pitkäksi aikaa ja huokasi lopuksi:
"Kaikissa paikoissa ihmisten pitää elääkin, niinkuin täällä mantereellakin — alituisessa hengenvaarassa."
Opaspoikakin oli jo saapunut ja tiesi matkaa lyhentävän oikopolun.
ILTAYÖN SEIKKAILU.
Tahtoisinpa liittää tähän kartan siitä korkeasta merensaaresta, joka sattui näyttämöksi tässä kerrotulle seikkailulle, vaan monesta syystä — tappeluun joutuminen tullimiesten kanssa, mikäli nuo luomakunnan arimmat lurjukset siihen kykenisivät, ynnä monet muut rettelöt — ymmärräthän — vaativat vetämään tuntemattomuuden verhon koko paikan yli ja pyytämään sinua tyytymään niihin vaillinaisiin tietoihin, joita siitä voidaan sanoilla antaa.
Se on korkea saari, yksinäisenä kummituksena meren keskellä. Se on tuhansien sen ympärille jo uponneiden ja vasta uppoavien laivojen ja niiden miehistöjen valtava muistopaasi. Jos näet sen neljänkymmenen kilometrin päästä, luulet sen olevan kahdenkymmenen kilometrin takana ja kun pääset kahdenkymmenen kilometrin päähän, ei se ole vieläkään selvennyt hullua hurskaammaksi. Yhä vain on edessäsi samanlainen mustansininen varjokuva taivaanrannalla, josta se näyttää hitaasti kohoavan kuin uhkaava ukkospilvi.
Oikea pilvi makaa laiskana saaren kohdalla taivaalla. Siinä se on löytänyt sopivan leposijan kauan harhailtuaan yli maiden ja merien.
Vai lieneekö sekään pilvi ensinkään! Ehkä se on vain saaren kuvastus taivaan peilikirkkaassa lasissa ja ehkä tuo taivaankin peilikirkkaus on vain meren peilikirkkautta, joka sinne ylös heijastuu.
Jumala hänet tietää!
Pilvi nukkuu. Saari nukkuu sen alla. Meri nukkuu hiljaa keinuen saaren ympärillä. Saaren jyrkissä rantavuorissa on suuria luolia. Niissä kuuluu kumeana meren uneksuminen.
Taivas on laastu putipuhtaaksi. Ottamatta tuota saaren päällä uinailevaa pilveä lukuun, josta juuri arveltiin, että se tuskin pilvi onkaan, — Herra Jumala, kuinka kammottavaa on nähdä taivas noin kirkkaana ja siinä tuo salaperäinen pilvipari.
No toinen niistä kuitenkin on saari!
Aurinko hitaasti kääntyy oikealle ja alemma. Sitä näyttää hävettävän kasvojensa alla vallitseva lepo.
Raskaita huokauksia kuuluu kuumuudessa uinailevalla merellä, kun hylkeet ja pyöriäiset vähän väliä nostavat päänsä ylös vedestä ja hengittävät.
Hallit puhaltavat kuin jättiläispalkeilla ilmaa sisään ja ulos keuhkoistaan. Ne silmäilevät hetkisen meren valtiaan katseilla ympäristöään ja pyllähtävät jälleen syvyyteen. Musta selkä välähtää auringossa ja pienet pyörteet väreilevät ja välkkyvät hetkisen.
Laine on loppunut aikoja sitten. Loiva ja harva ummikas käy lounaasta. Puhaltaneeko tuuli Valtiasmeressä, vai lieneekö tämä viimeisen, lähes viikko sitten päättyneen lounatmyrskyn muistoja. Jumala hänet tietää!
Purjeesi nauttivat vapaudestaan. Ne riippuvat velttoina tai riuhtovat kahden puolen kun joku hätäisempi ja jyrkempi ummikas saa veneesi heilahtelemaan. Kahveli jurnuttaa mastoa vasten ja isonpurjeen jalustinlokki paukkuu kytkinraudassaan veneen perällä ja puomi antaa sinulle kuuman korvatillikan. Herättyäsi täyteen tajuntaan irroitat sinä jonkun verran isonpurjeen jalustinta, menet maston luo ja tartut tirkkiin ja nostat puomin niin korkealle, ettei sinun tarvitse pelätä toista iskua korvallesi. — "Piru vie! Olipa se isku! Vähällä ettei pää haljennut!"
Vedenpinta pullahtaa veneesi lähellä ja melkein airontyven ulottuvilla kohoaa musta hallinpää pitkine siirottavine viiksineen ja isoine mulkoilevine silmineen. "Phuu huu, phuu huu", hengittää se ja sukeltaa jälleen. Musta selkä välähtää ja meren pinta poreilee.
Tämänlaista ei ollut sinä joulukuun ensimäisen päivän iltana, noin kolme neljännesvuosisataa sitten, johon ajan puolesta sijoitamme tuon ihanan iltayön seikkailun, johon viittaa kertomuksemme otsake.
Vanhaa taivasta, aurinkoa päivää hallitsemassa, ja kuuta ja tähtiä öitä hallitsemassa ei nähty kolmeen viikkoon, siis koko marraskuun kolmena viimeisenä neljänneksenä. Tullimiehet ne vain hallitsivat päiviä niinkuin öitäkin — satamassa nimittäin ja välistä muuallakin, niinkuin kohta näemme.
Ilmojen Haltijatar antoi vuoroin lumiräntää, vuoroin kylmää vettä, niin hyväin kuin pahainkin ihmisten niskaan. Hän piti maissa niin hurskasten kuin jumalattomainkin verkkohaapiot ja jaalat.
Ensin puhalsi tyhjiin lännen tuulet. Sitten veti vastapävää etelään, sieltä itään ja lopulta pohjoiseen. Itäpohjan ja pohjoisen mukana tuli syksyn ensimäinen meripölly. "Kaksi meripöllyä enää talveen", sanoivat silloin vanhat. Sitten meni tuuli takaisin itään ja toi saareen tautia melkein joka taloon. Herra Jumala, kuinka se puhalsi! Kylät olivat saaren itärannalla ja kuului joka tupaan yöt päivät tuo yhtämittainen, kaukaista kanuunain jylinää muistuttava kumina ja rusahtelivat seinät pahimpien puskujen aikana.
Itäikkunat reunimmaisissa taloissa kävivät sameiksi suolasta, jota myrsky toi ajaessaan pyrypilvinä merivettä, kun aallot hirveällä pauhulla ja jymyllä lennättivät jyrkkiä rantakallioita ja sataman suulla olevaa aallonmurtajaa vasten kaksikymmentä metriä korkeita vaahto- ja vesivalleja. Niistä sieppasi myrskytuuli myriaadittain pieniä pisaroita ja paiskasi talojen seiniin, ikkunoihin, kallioihin, metsän puihin ja maahan. Kun vesi kuivi ikkunalasista, jäi valkea suola jälelle.
Ihan tuntui luonnottomalta tuo meren ikuinen jyminä ja tuuli, joka ajoi märkää rantahiekkaa tuiskuna kuin lunta.
Tänään, joulukuun ensimäisenä anno domini kahdeksantoistasataa ja viisiviidettä, noin kello yksi iltapäivällä — kellonmäärät olivat epävarmoja, kun ei ollut viikkomääriin nähty sellaista taivaankappaletta, jonka mukaan olisi voitu asettaa kello. Eräs eläkkeellä oleva leikikäs kapteeni odotti jonkun taivaankappaleen näkyviintuloa, voidakseen sekstantillaan määrätä saaren aseman uudelleen, sillä hän sanoi olevansa enemmän kuin vakuutettu siitä, että saari on siirtynyt myrskyn aikana muutamia kymmeniä minuutteja myrskyn mukana länteen päin. Hän sanoi voivansa panna eläkkeensä vedoksi siitä.
Kalliolla, josta on laaja näköala itään ja länteen, seisoi kaksi tullimiestä, jotka olivat kylästä lähteneet sateen loputtua jaloittelemaan ja silmäilemään merelle ennen pimeän tuloa.
Molemmilla on pitkät näköputket mukanaan, mutta jo paljain silmin huomasivat he kummikseen purjehtijan lounaassa päin. Virosta tuli joku jaala, pyrkien saaren varjoon.
"Kukahan hullu ja Jumalan kiusaaja tuokin lienee?" kysyi vahtimestari, jonka virallinen nimi oli Herman Sikander, mutta jota kylässä sanottiin mukavuuden vuoksi Sika-Hemmaksi. Näin sanoen hän laskeutui polvilleen, kaiken aikaa hoidellen oikeassa kädessään näköputkeaan kuin silmäteräänsä. Sitten hän vasemman kätensä varassa laskeutui vatsalleen, nojasi näköputkensa kahden vierekkäin asetetun kiven varaan ja suuntasi katseensa julkeaa ja jumalatonta purjehtijaa kohti.
"Sehän tää on Kiis-Juonas! Kukas se muu olisi! No voi sun hullu ittiäs kuitenkin, että läheppäs tällaisella pillamuksella ja Jumalan ilmalla mereen! Kyllä ovat seilit märkinä kahvelin ja pirkkelin nokkaa myöten! — Mitäs luulet, Ville! Eiköhän siellä Kiis-Juonaan Valaskalan vatsassa liene tänään jotain parempaa ja erikoisempaa kuin pohjakuormakiviä ja perunoita? Eiköhän vain se Juonas taas liene…"
"Luntreijausretkellä", jatkoi hänen toverinsa Ville. "Milläs se Juonas muulla olisi! Höhöhö!"
Kiis-Juonaan jaalan oikea nimi oli "Pilvi", "Valaskala" oli vain näin tuttavien kesken käytetty haukkumanimi. Hitto hänet ties, kuinka ja mistä syystä sellainen haukkumanimi oli keksitty niin jaalalle kuin miehelle itselleenkin. Se vain oli selvä, ettei Suomen lahdella ja Valtiasmerellä (muista huonommista meristä puhumattakaan!) ollut parempia merenkulkijoita kuin Kiis-Juonas ja hänen "Valaskalansa". "Valaskala" nytkin kaatoi maanalusvihureissa. Köli välistä kuivana ilmassa ja purjeet pohjaan reivattuina. Tuuli oli niin kova, että kalliolla seisovan Tulli-Villen täytyi kääntyä selin tuuleen, saadakseen takkinsa napitetuksi kiinni. Meressä käypä ankara aallokko tuntui maan varjossa mahtavina ummikkaina, jotka maan eteläpään puolella kävivät perän takaa, sysäten "Valaskalaa" aina pitkät matkat alamäkeä kuin jättiläiskelkalla laskien, mutta puolivälissä maata alkoi ummikas tulla keulasta, joka väliin painui niihin lyyveripuomia myöten. Silloin ryöpytti "Valaskala" nenänsä yli mahtavan valkean suihkun — niinkuin oikea valaskala ainakin.
Sika-Hemma, joka oli arvossa lähinnä päällysmiestä, oli kahden vaiheilla lähteäkö alas kylään, ollakseen toisten oinasten (hm! — mikäs muu kuin pilanimi. Tullimiehiä ei koskaan nimitetty muulla arvonimellä, paitsi jos oltiin jostakin pahemmasta tekosesta heihin suuttuneita. Silloin sanottiin: Koira, tai jos oli aikaa pitempiin puheisiin, tai epäselvyyttä olisi syntynyt hyljekoirien kanssa, sanottiin: Tullikoira. Kiis-Juonas, joka oli juuri palannut linnasta, jossa oli ollut kuusi kuukautta eräästä viinalastista, ja kun miehissä istuttiin eräänä helluntai-aamuna Rakin Mikko-vainajan ranta-aitan seinustalla päivää paistattamassa ja kun keskustelu siirtyi hyljekoiriin, jotka siinä miesten lähettyvillä juuri tappelivat, sanoi: "Niin, näitä hyljekoiria on sekä isäpuolia että emäpuolia, mutta tullikoiria vain isäpuolia. Mistä niitä sentään aina siinnee uusia!") — toisten oinasten kanssa valmiina menemään sisään Virosta tulevaan "Valaskalaan", katsomaan, onko sen vatsassa muutakin kuin — Juonas.
Mutta sitten hän päätti:
"Katsotaanhan nyt vielä! — Parempi katsoa kuin katua."
Hän asetti jälleen näköputkensa tähtäysasentoon ja pysyi hiljaa paikallaan, ettei herättäisi huomiota, sillä "Valaskala" alkoi jo olla kohdalla ja sieltä voitaisiin taivasta vasten helposti nähdä tullivahdit.
Hemma komensi toverinsakin pitkälleen ja ryömimään takaisin päin, alemma.
Vastoin Sika-Hemman odotuksia teki Valaskala pari nopeaa luovia maalle päin. Sitten se juoksi vielä päin tuulta rantaa kohti. Purjeet pamisivat ja paloivat tuulessa. Niiden pauke kuului aina Sika-Hemman korviin asti. Sihisten lensi alas lyyveri ja kuroutui puomilleen. Sama tapahtui toiselle keulapurjeelle, taakivokalle. Sitten näkyi keulan edessä valkea veden loiskaus ja kuului kettingin helinä ja ratina. "Valaskala" ajettui perä edellä muutaman pituutensa. Kettinki kiristyi ja kun "Valaskala" huomasi olevansa vangittu, alistui se kohtaloonsa ja jäi hiljaa paikalleen. Hetki sen jälkeen laskeutuivat alas jälelläkin olevat purjeet, yksi toisensa perästä. Sitten oli kaikki hiljaa. "Valaskala" lepäsi ankkurissaan. Käärittyään purjeet, hävisivät miehet kajuuttaan. Kajuutan torosta alkoi nousta savua.
"Siihenkös toi joutava jääpikin yöksi!" höpisi Sika-Hemma.
Hän tunsi itsensä hiukan pettyneeksi.
Vanhana vaanijana oli hänellä kuitenkin kärsivällisyyttä pysyä hiljaa ja odottaa.
Saamme pian nähdä, että Sika-Hemmalle ja hänen toverilleen koitui kaunis ilta, mutta sitä ennen käykäämme katsomaan, mitä jaalalla hommaillaan.
Näemme jaalan — nimittäin "Valaskalan" — kajuutassa kolme miestä.
Vanhin on Kiis-Juonas ja toiset hänen apulaisiaan.
Miehistä nuorin laittaa tulta kamiinaan kuivista tervaksista, joita juuri kävi pilkkomassa kannella. Nuorimmalla on kokin virka. "Eri miehet ne on jotka koijass' makaa, eri miehet jotka kannell' seilaa ja eri miehet jotka sajuu keittää", kuului ensimäinen ja viimeinen pykälä Kiis-Juonaan merilaissa.
Tällä kertaa oli kysymyksessä rokan lämmittäminen.
Kokki oli pannut kyllä sen kiehumaan jo Virosta lähdettyä, mutta kovan aallokon ja myrskyn vuoksi ei vanhempien miesten syönnistä tullut mitään. Joka silmänräpäys vaadittiin heitä molempia ja välistä kokkiakin kannelle. Rokka oli jo aikaa sitten tullut kypsäksi ja ennättänyt jäähtyä. Nyt pantiin se uudestaan tulelle lämpiämään.
Miehet riisuivat öljyvaatteita päältään ja merisaappaita jalastaan.
Tätä tehdessään mörähti Kiis-Juonas: "No, miehet, mitäs tehään!
Viedäänkö tullimiehen viinat täältä maihin, vai?" ja vääntäytyi
pitkälleen koijaansa.
Seurasi pitkä vaitiolo. Tervakset vain kärisivät kamiinassa, tuuli soitteli torossa ja vihelsi takilassa. Keulapuolelta kuului ajoittain, pahimpien vihurien ajalla, ratinaa, kun kettinki hankasi pohjakiviä ja puristui lyysissään.
Vihurien synnyttämä räve lotisi "Valaskalan" keulassa.
Keskimäinen miehistä, "se, joka kannell' seilaa", kiskoi ähkien öljyhousuja kintuistaan, nauraa rojautti Kiis-Juonaan, "joka koijass' makaa", sanoille ja paukautti sitten sanat suustaan samanlaisella voimalla, millä kaatuva aalto iskee jaalan keulaa:
"Parasta olisi minun mielestäni tehdä, niinkuin jo sanoin. Tee kuitenkin kuinka itse tahdot!"
"Hm. Ei se sinunkaan konstisi taitaisi olla huonompi."
"Ei se ole."
"Entä jos kalliolla tai tässä rantasomerikolla on joku oinas vahtimassa?"
"No — sitä parempi, sitä parempi! Sehän se on tarkoituskin, vai etkö sinä ymmärrä? Kyllä ne tulevat, elleivät vielä ole tulleet. Saahan tästä käydä kokemassa. Vien vaikka tuon pienemmän astian ensin maihin…"
"Syödään ensin. Syödään ensin. Vielähän tämä on liian valoisaakin. Älä sinä pelkää, että tullimiehet karkaavat rannalta! Onhan niillä koiran turkit päällään — hähhähhähhäh! — ja tarkenevat kyllä kykkiä kiven takana vielä tunnin, pari. Syödään ensin, niin jaksetaan paremmin tapella nälkäisen kanssa — hähhähhähhäh!"
Pieni kajuutta ihan tärisi naurusta, joka ei tainnut olla aivan hienointa lajia.
"Se, joka kannell' seilaa" kapusi ylös kajuutasta, pantuaan lyhyet turkit päälleen ja karvalakin päähänsä.
Kannella oli kaikki ennallaan. Alkoi pimetä. Kaukana lounaassa syttyi vilkkuva loisto. Punertava joulukuu teki laskuaan taivaanrannassa, joka ei tällä kertaa ollut suoraviivainen, vaan meren myllerryksessä taipuileva ja taittuileva. Joitakin harvoja mustia pilviä lensi pikalennossa tähtien alla, yli iltataivaan, painuen lännen alle. Maalta ei näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä, mutta "se joka kannell' seilaa" ei epäillyt etteikö jaala olisi joka hetki tullimiehen armollisen katseen suojeluksessa. — Hän laskeutui alas kajuuttaan, jota valaisi rasvalamppu ja jonka täytti lämmin, ihanalle hernerokalle ja tupakalle tuoksuva höyry.
Nuorin, "se, joka sajuu keittää", nosti kattilasta kullekin lautasellisen mehevää, voimakasta ja kystä rokkaa, jonka pinnalla läikkyi lammikoittain sulaa rasvaa ja jossa kellui iso kimpale sianlihaa kullekin. Haukaten paksuja voileipiään syventyivät miehet rokan syöntiin ja hampaat saivat työtä.
Toisenlaisessa työssä olivat Sika-Hemman hampaat. Ne kalisivat tyhjää, koko ruumiin väristessä vilusta kylmillä rantakivillä, ison paaden varjossa, joka ei suojellut tuulelta, mutta oli kylläkin välttämätön suojelemaan jaalamiesten silmiltä. Pian hänen silmänsä saivat työtä ja, ah voi, tuskin tuntia kuluu — niin toivoi ja luuli hän — kun hänen suunsakin saa maistaa tämän matoisen maailman makeutta ilman rahaa ja hintaa.
Nuoremman vartijan oli Hemma lähettänyt kotiin, syömään ja lepäämään iltayöhön, että jaksaa pitää vartiota vuorollaan aamuyön.
Nuorempi vartija käytti tilaisuutta hyväkseen menemällä mielitiettynsä luo ja laverteli tälle, mikä onni heitä odotti: että "Valaskala", jonka takavarikoimisesta on julistettu tullimiehille palkinto, on nyt apajassa, oh! se on jo kuin tuossa noin kourassa! Hän, nuorukaisparka, palveli tullilaitosta alokkaana, oppilaana, harjoittelijana vai miksi häntä lie nimitetty. Hänellä ei ollut kunnon palkkaa — ei ainakaan sellaista, että olisi voinut ajatella naimisiinmenoa tai ylimalkaan mitään, joka kuuluu uuden perheen perustamishommiin, mutta nyt, kun "Valaskala" tänä yönä kaapataan, kohoaa Hemma päällysmieheksi ja alokas varsinaiseksi tullivartijaksi, tullikoiraksi.
"Sitten ne haukkuvat sinua tullikoiraksi ja oinaaksi, voi, voi!" sanoi tyttö.
"Haukkukoot miksi hyvänsä, mutta sitten minä saan tehdä omin nokkinenikin tullitakavarikoimisia…"
"Ja saat tullilakin…!"
"Niin — ja tuon sinulle laivarikoista rusinoita — ja silkkejä — ja helmiä — ja säämyskäsormikkaita — ja hajuvesiä — ja vehnäjauhoja — ja —"
"Hyi olkoon, en minä huoli mitään varastettua!"
"Ei varastettua, vaan takavarikoitua —"
"Takavarikoitua tai varastettua, se on yksi ja sama asia!"
"Tuohan isäsikin!…"
"Isä ei mitään varasta!"
Tyttö ratkesi itkemään ja valittamaan:
"Hyi olkoon, minkälaisen otuksen kanssa minun pitääkin joutua naimisiin. Ei tuollainen lurjus muuksi kelpaakaan kuin tullikoiraksi, mutta isästä tulee päällysmies — niin tuleekin! Mutta isä onkin rehellinen ihminen ja siitä sinä et tiedä tuon taivaallista."
Nuorukaisen näin riidellessä mielitiettynsä kanssa souti jolla maihin. Pimeässä vierittivät miehet ison astian rannalle. Töin tuskin jaksoi Sika-Hemma malttaa mielensä, niin poltti sormea pistoolin liipaisin ja kieli tuskin malttoi pysyä parkaisematta pahaa säveltä. Hän oli nähnyt kuitenkin, että "Valaskalan" vatsasta nostettiin taljoilla kannelle kolme astiaa, kaksi isompaa ja yksi pieni. Kun toisella kertaa miehet, "se, joka koijass' makaa" ja "se joka kannell' seilaa" saivat maihin yhden ison ja yhden pienen astian, kimmahti Sika-Hemma lain ja oikeuden nimessä kivensä takaa pystyyn, molemmissa käsissään viritetty pistooli ja huusi, että rannat kaikuivat:
"Kädet ylös, saatanat!" Silmänräpäyksessä "se, joka kannell' seilaa" sieppasi nyrkin kokoisen kiven, jolla paiskasi Hemmaa rintaan huutaen:
"Laske sinä kätesi alas, koira, äläkä kohota niitä ihmisiä ammutaksesi!"
Pistoolit putosivat rämisten kivikkoon. Kiis-Juonas sieppasi ne ja pisti taskuunsa. Tullimies kähisi:
"Anna pistoolit tänne, ne ovat ruunun ja minä olen ruunun mies ja minä vangitsen teidät lurjukset molemmat ja takavarikoin nämä astiat ja sinun aluksesi."
"Tule sinä ottamaan pistoolisi jos kykenet. Ja sen minä sanon sinulle, että sinä olet akkasi vanki, etkä sinä ketään vangitse! Niin, niin! Pysy siellä vain kauempana, jos henkesi on kallis!"
"Nämä astiat minä julistan ruunulle menetetyiksi ja kiellän sinua nostamasta ankkuriasi ilman minun lupaani. Aamulla tulee tullijaala ja sittenhän nähdään, kuka tässä on herra ja kuka narri!"
"Jaa — antaa sen tullijaalan tulla! Merihän ei ole syypää, että sen päällä seilaa sellaistakin väkeä! Antaa tullijaalan tulla, onhan meressä tilaa ja ilmaan kyllä mökää mahtuu. Huuda sinä vain! Ei meitä peloita, eikä maailma siitä kaadu!"
Miehet poistuivat jollallaan rannalta ja soutivat "Valaskalaan".
Sika-Hemma tupakoi ja vahti astioita. Pysyäkseen lämpöisempänä teki hän tulen. Aika kävi kuitenkin pitkäksi. Nuorempaa miestä vain ei kuulunut. Evästä ei ollut. Nälkä alkoi tulla.
Rintaa kivisteli ja unikin pyrki ottamaan vallan.
Sika-Hemma katseli astioita. Hän oli iltayön kuluessa katsellut niitä usein.
"Rintaa kivistelee ja uni pakkaa päälle ja tuossa olisi noin lähellä lääkettä vaikka kuinka paljon!" päivitteli hän ja syytti tyhmyyttään.
Hän haisteli astioita.
Viinaa.
Mutta millä pirun ilveellä sieltä saisi ryypyn verran särkemättä astiaa?!
Ja jos särkisikin tuon pienimmän, niin olisiko se nyt mikä rikos?
Sanoisin, että se oli jo särkynyt tullessaan…
Tai viskaisin tyhjän astian mereen ja ilmoittaisin aamulla päällysmiehelle vain yhden astian!
Ei helkkarissa!
Ei jumalanviljaa saa hukkaan kaataa. Päivä se on huomennakin!
Hän otti pienemmän astian ja vieritti sen kauas toisesta, rantalepikkoon piiloon, nauttiakseen siitä tänä yönä ja säilyttääkseen lopun vieraan varaksi ja jouluksi, lääkkeeksi ja juhlajuomaksi.
Saatuaan astian sopivaan paikkaan käänsi hän sen pystyyn, löi kivellä pohjan auki ja maistoi.
"Hyi saakeli, merivettä!! Ja mitä muuta tähän lieneekään pantu sekaan!
Hyi itseänne kuitenkin, mitä panette ihmisten juotavaksi!"
Sika-Hemma syleksi ja syleksi.
Vihoissaan potkaisi hän kumoon astian, jonka sisällys lorisi kivien rakoon ja sieltä mereen, josta se kotoisin olikin.
Oltuaan pois tulen äärestä olivat Sika-Hemman silmät tottuneet pimeään ja nostettuaan katseensa merelle näki hän kaukana luoteessa "Valaskalan" täysissä purjeissa. Sillä aikaa kun Sika-Hemma oli kolistellut ja hommaillut astiansa kanssa, oli "Valaskala" nostanut purjeensa ja ankkurinsa ja kiiti nyt kohti Suomen rannikkosaaristoa, jossa sopi purkaa kuormansa: parasta saksanviinaa ja riianpalsamia.
"UUSI MUISTUTUS…"
Oikealla vasta alettu asuinrakennus. Nurkkakivet ja yksi hirsikerros paikoillaan ja sen luona lastuja, lautoja, hirsiä ja kiven sirpaleita.
Vasemmalla pieni saunan tapainen asuinrakennus. Se on hyvin laho. Pärekatto on sammaltunut ja rikkinäinen. Savupiippu korkea ja rappeutunut. Se on tehty tiilistä ja joskus maailmassa on se ollut valkeaksi kalkittu. Ulko-oven pielessä seinustalla seisoo uuniluuta ja kola. Äärimpänä oikealla kukkiva pihlaja ja sen takana naapurin rakennuksia.
Pihamaa on kivistä nurmikkoa. Ulkosaarelaiskalastajien pihoilla näkee omenapuita ja pienen kasvitarhan, tai perunamaan. Tässä ei näy mitään sellaista — lieneekö ollut ikimaailmassa tuo piha enemmän viljelty!
Taustana on vanhoja, sammaltuneita rakennusten kattoja tumman harmaansinistä merta vasten. Meri on tyhjä, taivas kirkas.
On kevätkesä. Aurinko paistaa korkeimmillaan. Tuuli puhaltelee lämpimänä etelästä.
Noin viidenviidettä-vuotias, parrakas, hinterä, velttoliikkeinen, köyryselkäinen mies sovittelee uuteen rakennussalvokseen paikoilleen toisen hirsikerroksen ensimäistä hirttä. Hänellä on monta nimeä. Hallin-Aapea voimme käyttää hänen itsensäkin kuullen.
Omituista!
Lieneekö hänenkin suvussaan joskus maailmassa ollut lihavia, vai miksi heitä sitten olisi nimitetty Halleiksi, joka on tavallisesti sangen lihava (tai ainakin rasvainen), mutta jos suku olisi saanut nimensä nykyisen päämiehen Aapen mukaan, olisi se johdettu esimerkiksi kengästä, kuivasta, vanhasta kenkärajasta, sillä niin laiha oli ollut koko elämänsä tuo miesparka, joka veistelee uudella tuvanalokkeellaan tuossa edessämme. Nuoruudessaan oli Hallin-Aape veistellyt puusta isohkon laatikon, jossa oli vedettävä kansi. Kannen ja laatikon kupeet oli hän somistanut kirjoleikkauksilla. Pohjaan hän oli leikannut vuosiluvun, kahdeksantoistasataa ja kaksi kahdeksatta. Lisäksi oli pohjassa eräitä leikkauksia, jotka eivät olleet puumerkkejä, eivät oikeita kirjaimia — ei enemmän puoli- kuin kokoränttisiäkään — eikä ne olleet kirjoleikkauksiakaan. Nyt — aikoja Aapen kuoleman jälkeen — on moni vaivannut päätään, ei ainoastaan selvittääkseen monta hämärää kohtaa hänen elämässään, mutta erikoisesti koettaessaan lukea, mitä Aape on mahtanut laatikkonsa pohjaan kirjoittaa.
Yhteen aikaan luultiin, että ne ovat vanhanaikaisia riimukirjaimia, jotka muka Aape — jonka joskus pelättiin olevan Pirun kanssa yhteydessä — jollain hämäräperäisellä tavalla olisi oppinut ja kirjoittanut niillä laatikkonsa pohjaan jonkun taikasanan, manauksen, välipuheen Vihollisen kanssa, tai muuta synnillistä, jota ei saanut antaa tulla muiden ihmisten tiettäväksi.
Kirjoitusta oli kolmessa rivissä.
Ensimäisellä rivillä yksi sana.
Toisella kaksi.
Ja kolmannella kolme.
Tämä järjestely ei vähentänyt kirjoitusten salaperäisyyttä!
Asiantuntija selvitti, ettei se ollut riimukirjoitusta, ei hebreaa, ei kreikkaa eikä latinaa.
Selvitystä asiaan toi koko joukon, kun muistettiin, että Aape ei koskaan osannut lukea — vielä vähemmin kirjoittaa. Tiedettiin vain, että hän lapsena oli oppinut tuntemaan muutamia latinalaisia kirjaimia, tai selvemmin sanoen, puoliränttikirjaimia, ja tavaili niiden varassa. Myös muistettiin, että Aape oli näihin kirjaimiinsa sangen ihastunut ja piirteli niitä kekäleellä seiniin, kiviin ja halkopinoihin sekä kepillä hiekkaan. Nähtävästi hän oli niihin aikoihin vuoleskellut ja veistellyt tuon laatikkonsa ja kaiverrellut sen pohjaan noita mielikirjaimiaan. Sen mukaan ei laatikon pohjassa oikeastaan ollutkaan mitään kirjoitusta, sisälsihän vain jo kuolleen miehen koko henkisen pääoman jälkimaailman ihmeteltävänä.
Vaikka näin pitkälle oli päästy, eivät kaikki vielä hellittäneet, vaan koettivat lukea Hallin-Aapen kirjoitusta. Eräät selvittivät, että viimeinen sana kolmannessa rivissä oli luettava KUUSEN KARI ja että laatikko on valmistettu jonain kesänä Kuusenkarissa nuotalla ollessa, hylje- ja kalamiesten saunassa, pitkän myrskyn aikana. Tuo selitys oli sangen mielivaltainen, ensiksikin siitä syystä, ettei K- ja N-kirjainten välillä ollut niin paljon kirjaimia ja viimeisen edellinen ei ollut R vaan selvä P. Oikeammassa lienevät olleet ne, jotka selittivät, että K:n ja N:n välillä oleva sotkuinen kirjain oli E ja että kysymyksessä on kaksi sanaa: KENK API, jonka taas arveltiin merkitsevän nimeä Kenkä-Aape, joksi joku vanha vaimo muistikin Aapea lapsena joskus nimitetyn — tai oikeastaan Aape oli itse ruvennut itseään nimittämään Kenkä-Aapeksi, saatuaan jalkoihinsa ensimäiset omat kengät.
Oli miten oli!
Joka tapauksessa jäi Aape sielultaan hämäräksi ja tuiki tuntemattomaksi aikalaisilleen. Hänen naapuriensa oli yhtä vaikea päästä perille hänen ajatuksistaan ja tarkoituksistaan kuin nyt jälkimaailman päästä selville hänen ainoasta jälelle jääneestä kirjoituksestaan.
Selviteltiinpä jo niinkin, ettei koko laatikko ollutkaan Hallin-Aapen työtä, että vuosiluku ei ollutkaan kahdeksantoistasataa, vaan kuusitoista ja että joku Hallin-Aapen rikkaista esi-isistä on kätkenyt kultansa ja hopeansa aarteeseen ja merkinnyt tämän laatikon pohjaan salakirjaimilla aarteensa paikan. Rantakäräjillä, missä tämä arvelu lausuttiin, herätti se röhisevää ivanaurua ikämiesten piirissä.
— Hööö! Johan tämä on lopen lapsellista! Muistaahan tämän jokainen, että se oli Aapen itsensä tekemä Kuusenkarissa!
Niin, niin.
Huolimatta siitä, että hänen nimensä olisi joskus ollut Kenkä-Aapekin, nimitämme me häntä Hallin-Aapeksi, jolla nimellä hänet yleisemmin tunnettiin — naapurisaarillakin, jopa mantereellakin.
Niinkun jo on sanottu, ymmärrettiin häntä itseään vähemmin, kuin hänen kirjoitustaan.
Hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää.
Ei edes vaimonsa!
Päinvastoin kaikki näyttivät kotisaarella olevan häntä vastaan.
Ventovieraat näyttivät häneen luottaneen enemmän kuin kotisaarelaiset.
Tästä johtui, että Aape eli lapsuudestaan asti yksin. Hän ei ottanut
osaa rantakäräjiin, vaan kulutti aikaansa työhön.
Yksin vierittää Aape hirren kolisten ylös. Sitten alkaa kuulua yksitoikkoinen veistäminen ja veistoksen tahdissa virren veisuu. Aape veisailee mielivirttään:
"Saatana ja maailma
On aina mua vastahan."
Aapen jäsenet ovat hyvin laihat. Aurinko paahtaa kuumasti ja työ käy laiskasti ja veltosti.
Äkkiä kuuluu rannasta päin kaksi variksen kovaäänistä vaakkumista.
Aape pysähtyy työssään.
Kuuntelee.
Ei kuulu mitään.
Aape matkii rämeällä äänellä varista, nauraa sen jälkeen rajusti ja lyhyesti "hähhähhäh!" ja sanoo: "Varis siellä!" ja jatkaa työtään.
Aape ei ole koskaan jouten.
Hän on aina työssä.
Mutta hän ei saa koskaan mitään valmiiksi.
Kerran hän pani jaalanteon alulle.
Ensimäisenä vuonna pääsi Aape niin pitkälle, että köli, keulapuu ja peräpuu olivat paikoillaan. Sitten seisoi työ sellaisena kaksi vuotta. Sillä aikaa Aape pani alulle nykyisen uuden tuvan: teki siihen kivijalan. Kun jaalan alku näytti alkavan saada aidaksen väriä päälleen, hätääntyi Aape ja rupesi jaalaa laidoittamaan. Kun ei hän saanut ketään avukseen sahaamaan laitalautoja, teki hän niitä veistämällä ja löi niitä kiinni niin sanotuilla tuhkanauloilla, joita ihmisten pilkasta välittämättä keräili kylästä ja laivarikkopaikoilla poltettujen nuotioiden pohjilta.
Näin sai Aape neljä laitakertaa paikoilleen.
Sitten, syksyn lähetessä ja Aapen veistäessä uusia laitalautoja, alkoi eukko huutaa metsän haaskauksesta, että "Minäpä sen metsän oikea omistaja olen! Tähän otin sinut, tyhjäkätisen, hullupäisen, joka tekee hullun töitä ja jota saan elättää kuin mahoa lehmää!" ja että "Ellet heti lopeta tuollaista puun haaskausta, niin vien sinut lakiin ja oikeuteen! Vai niin! Vai että kokonainen hirsi aina yhtä laitalautaa varten, sillä aikaa kun lapset paleltuvat tuossa vanhassa pesässä, eikä miehestä ole vanhan korjaajaa, eikä uuden tekijää!"
Silloin Aape oli viskannut kirveensä kiviselle pihalle, käynyt ääneti sisään, istunut tupakoimaan ja paikkaamaan saappaitaan. Sitten oli hionut kirveensä ja mennyt viimeisten alusten mukana mantereelle, jossa vietti talven kirvestöissä.
Talven kuluessa hakkasi Aapen vaimo, jonka nimi oli Eeva, jaalan teoksen haloiksi ja poltti sen tuvan uunissa.
Palattuaan kotiin keväällä oli Aape koonnut naulat tuhasta huolellisesti ja pannut talteen. Mantereelta oli hän tuonut koko joukon uusiakin nauloja. Hän laski, että vanhojen tuhkanaulojen kanssa ne riittäisivät yhden jaalan valmistukseen.
Kirves olalla hän siis meni metsään, kaatoi uljaita honkia ja alkoi veistää laitalautoja, joita olallaan kantoi kotiin. Metsässä hän veisti myös valmiiksi kaikki muut tarpeet, kölin, keula- ja peräpuun, kaaret, juurikkaat, ja kaikki. Myös kaatoi ja valmisti hän metsässä maston ja muut purjepuut ja veisti kansi- ja kajuuttalaudat.
Syyskesällä, eräänä myrskyisenä päivänä, kun ei kukaan päässyt kalaan, pyysi hän eräitä nuoria miehiä talkoisiin, vetämään ja kantamaan kotiin metsästä jaalapuut.
Ilolla siihen suostuttiin. Kerääntyi parikymmentä poikaa työhön ja alkuun päästyään he jatkoivat talkoita kunnes jaala oli valmis.
Lopulta kerääntyi talkoopaikalle myös tyttöjä.
Silloin oli iloa.
Mikä piti laitalaudan päästä kiinni. Mikä löi nauloja. Mikä höyläsi.
Mikä veisti. Mikä hoiti tulta pasun alla. Mikä veti tervaa saumoihin.
Laulut kaikuivat koko ajan.
Uusiakin lauluja sepitettiin.
Pilapuheet sinkoilivat.
Se oli vasta iloa!
Ei sellaista ollut nähty sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!