Tuskin koko maailmassa on koskaan yhtään ainoaa venettä tai laivaa rakennettu niin suuren ilon raikuessa!
Se oli ainoa Imatra elämän ikuisessa, hitaasti vyöryävässä virrassa.
Ennen syksyä oli jaalan runko kansineen, kajuuttoineen valmis, ja niin myös jollakin tervattuna sisältä ja ulkoa.
Talvitöikseen leikkasi ja ompeli Aape jaalaansa purjeet, köytti köydet ja veisteli lokit.
Keväällä kokoontuivat nuoret vielä kerran Aapen jaalan ympärille, lykkäämään sitä mereen. Tahdottiin tietää mikä sen nimi on.
— No, lykätkäähän nyt ensin se mereen! oli Aape sanonut.
"Kovast! Kovast, kovast, kovast!" — huutojen kaikuessa alkoi jaala ensin nytkyä, sitten jytisten luisua tervatuita teloja myöten ja syöksyi lopulta pauhaten veteen, johon jäi kauniina kellumaan. Juuri sillä hetkellä huusi Aape, minkä kurkusta lähti: "Aalto sen nimi on!" jota seurasi hurja tyttöjen ja poikien kuoro:
"Eläköön Aalto! Eläköön Aalto!", niin ettei tahtonut loppuakaan tulla.
Samana päivänä ilmaantui jaalan peräpeiliin nimilauta, johon oli mitä sekavimmilla kirjaimilla kaiverrettu:
ALTO KALIOSARI
Nyt, kun Aape-vainajan tekemä laatikko ja siinä oleva kirjoitus kiertää Kalliosaarella talosta taloon, olisi sangen tarpeellista, että tuo nimilautakin olisi tallella. Silloinhan noita kirjoituksia ja niissä olevia kirjaimia voitaisiin verrata toisiinsa ja niin päästäisiin, ainakin siltä näyttää, perille tuosta laatikonpohjakirjoituksesta, mutta tämä ei ole nyt enää mahdollista, sillä "Alto Kaliosari" lepää Suomenlahden pohjasavessa sisältä ja ulkoa paksun, harmaan vihreän liman peittämänä. Aallot pauhaavat, tai tyyni meri välkkyy ja elossa olevat haahdet uivat noin sata metriä sen mastonhuippujen yläpuolella.
Vanhimman poikansa kanssa oli Aape lähtenyt keväällä purjehtimaan ja saanut tiiliä jaalansa ensi kuormaksi. Jaalaparka oli kuormattu niin syvään, että vain varpekansi oli vedenpinnan yläpuolella.
Arvostellessaan jaalansa kantokykyä oli Aape latonut sisään tiiliä arvellen aina välillä: "Pannaan vielä yhden olutpullon hinnan edestä." — Näin oli jo kerääntynyt toistakymmentä uutta ja uutta olutpulloa sen jälkeen kun Aapen poika ja kuormauksessa apuna olleet miehet olivat arvelleet, että jo riittää. Aape oli selittänyt, että "kyllä uusi puu kantaa, etenkin kun ei ole vene varsin pahasti raudalla rasitettu — hehehe."
Merellä nousi kova vastatuuli, joka kiihtyi myrskyksi. Päivällä noin kahden tienoissa rupesi jaala armottomasti vuotamaan. Huonojen naulojen takia oli jossain päärme ratkennut. Pumppuamisesta ei ollut paljon apua, sillä tiilet imivät itseensä melkein kaiken vuotoveden. Kun meri kävi yli aluksen kaiken aikaa, ei voitu avata kansiluukkua ja ruveta ajamaan kuormaa mereen. Jos olisi ollut kolmas mies, olisi voitu särkeä kajuutan ja jaalan sisuksen välinen seinä ja ajaa tiilet sen kautta mereen, mutta nyt vaadittiin joka hetki toinen pumpussa ja toinen peräsimessä. Poika oli liian heikko niihin kumpaankin. Itse Aape pumppusi ja päästi poikansa perää pitämään, köytettyään hänet ensin kiinni nuoralla, jonka toinen pää oli perämastossa ja toinen pojan ympärillä.
Kuorma lisääntyi minuutti minuutilta. Oltiin keskellä merta. Maata ei näkynyt vieläkään keulan edessä. Pumppu korahteli tyhjää vähän väliä, mutta alus ei näyttänyt vain keventyvän. Vyöryvät ylä- ja alamäet viskoivat jaalaa. Vihertävä kuohu sihisi kannen yli lakkaamatta. Aluksen raju heittelehtiminen edisti vain sen tuhoa. Jokainen kourallinen vettä, mikä syöksyi sisään ratkeamasta, viskeltiin kuin uhalla yhä uusiin ja uusiin ja vielä kuivana säilyneisiin tiiliin. Pohjimmaiset tiilet olivat jo juoneet kyllikseen ja olivat kypsiä uppoamaan. Voi, millä vahingon ilolla ne hylkivät ohi huljuvaa vettä ja iloitsivat nähdessään sen roiskuvan ylempänä oleviin tiiliin, jotka sen heti himokkaasti imaisivat. Jaalan kiivetessä ylämäkeä solisi vesi perälle päin ja pumppu alkoi jälleen sitä loksaen ajaa ulos kannelle ja takaisin mereen, mutta seuraavassa hetkessä käänsi jaala tylsän nenänsä huimaan alamäkeen ja pumppu alkoi korahdella kuin kuolevan kurkku ja oksensi ulos vain vaahtoa.
Aape teki työtä kuin raivo. Hän pumppuili lakkaamatta, oli sitten pumppu tyhjä tai täysi. Hänen polvensa tutisivat väsymyksestä, käsivarret pyrkivät herpoamaan ja harteita pakotti. Uppoaminen näytti yhä varmemmalta. Aapen aivot olivat turrat ja ikäänkuin lakanneet toimimasta. Yksi ainoa ajatus riehui siinä osassa aivoja, joka vielä toimi. Siellä joku sanoi Aapelle, että "sinä uppoat, Aape!" — "En Jumal'aut uppoakaan!" vastasi siihen Aape. "Sepä olisi suurin ilo tuolle akan kutaleelle, Eevalle! En kiusallakaan uppoa! Ei sinnepäinkään!" ja entistä rajummin riuhtoi Aape männän varresta nojaten toisella kädellään kajuutan katon reunaan.
Hiki ja merivesi vuoti karpaloina hänen terävän nenänsä päästä ja harvasta ja takkuisesta parrastaan.
Ääni Aapen aivoissa maalasi hänen samean mielikuvituksensa eteen kuvan, joka viipyi näkyvissä lyhemmän ajan kuin silmänräpäyksen: Eeva juomassa ilokahvia, kuultuaan Aapen uponneen. Vieläpä akka tekeytyi surulliseksikin ja huokasi: "Surku poikaparkaani, joka meni siinä mukana! — No, jäihän minulle nämä toiset, Jumalan kiitos."
Aape tuijotti naama hirveässä irvistyksessä tähän kuvaan ja päästi kurkustaan ja osaksi nenänsä kautta korisevan ja kiljuvan: "Ähhh!" sähisten hampaissaan siihen jatkoksi: "En saatana uppoakaan!"
Tiilet, luotuina lepoon ja paikallaan oloon, eivät pitäneet tämänlaisesta huljumisesta ja heilumisesta, heittelemisestä ja keinumisesta, vaan arvelivat aivan päinvastoin kuin Aape ja imivät itseensä entistä innokkaammin suolaista ja raskasta merivettä.
Poika vapisi pelosta ja vilusta ja kysyi:
— Upotaankohan me —?
— Mitä, sano kovemmin, enhän minä kuule tuollaista höpinää ja änkytystä, ärjäisi Aape, vaikka kuuli joka sanan.
— Sitä, että uppoaakohan tämä jaala?
— Pidä sinä perää, äläkä puhu tyhmyyksiä! huusi isä ja pumppusi entistä rajummin.
Merivesi huljui kannella jo niin korkeana, että jolla ui siinä ja törmäili varppeeseen, luukun karveliin, mastoon ja kajuutan seinään. Myös ajelehti kannella joku halko ja lankku. Aape hyökkäsi jollan pestiin, sai jollan yli varppeen, johti sitä perälle päin ja huusi pojalleen:
— Päästä helkkarissa vikkelästi köysi ympäriltäsi ja tule jollaan!
Pojalla ei ollut aikaa etsiä solmua. Hänen silmänsä olivat jo kauan olleet kiintyneet kirveeseen kajuutan seinuksella. Sen sieppasi hän ja iski kantta vasten köyden poikki ja hyppäsi jollaan. Aape seurasi poikaansa siepattuaan ensin kajuutasta ämpärin ja viskattuaan sen pojalle. Itse tarttui hän airoihin keulapiitalla. Poika istui perällä ja ajoi ämpärillä vettä jollasta.
Jaala purjehti vielä muutaman pituutensa myötäistä, kääntyi sitten syrjin laineita ja heittelehti hirvittävästi. Aallot olivat korkeita ja alas niiden väliin painuttuaan näkivät Aape ja hänen poikansa jaalastaan vain mastojen ja purjeiden yläosat. Noustuaan jälleen harjalle, näkyi jaalan rungosta enää kajuutan katto. Sitten kohosi perä korkealle, tiilikivet kolisivat sisässä ja jaala luisui äkkiä näkymättömiin. Kun se raskaine kuormineen putosi lähes sata metriä korkealta ja kun se oli heikosti rakennettu, repesi se pohjassa päältä auki ja osia kannesta, mastot, kajuutan katto ja kansiluukut pullahtelivat veden pinnalle. Onneksi oli jolla-pahanen ennättänyt kauemmaksi, muuten olisi se auttamattomasti murskaantunut, ellei jaalan osien ylös syöksyessä, niin ainakin törmätessään yhteen tuon aaltojen heittelemän ruuhkan kanssa.
Jaalan pohja, kaaret, laidat ja peräpeili nimilautoineen jäivät pohjasaveen uinumaan ikiunta paikassa, johon eivät myrskyt käy, ei tuuli ulotu. Hiljaiset merenvirrat vain vaeltavat niiden ohi.
Vaikka maa olisi, kaiken sen mukaan mitä Aape oli laskenut, ollut lähempänä tuulen allapäin, täytyi soutaa päin lainetta, muuten olisi jolla täyttynyt paikalla. Poika oli nääntyä ajaessaan ulos vettä jollasta.
Näin kului tunti tunnilta. Saapui yö ja tuuli alkoi heittää ja lakkasi lopulta kokonaan. Hetken perästä rupesi tuulemaan hiljakseen toiselta suunnalta ja tuuli toi sakeaa sumua ja tihkusateen.
Kompassia ei ollut. Osapuilleen voitiin suunta määrätä vanhan aallokon mukaan, mutta kun lähin maa, pieni asumaton ja puuton luoto, oli noin kymmenen kilometrin päässä, oli kokonaan onnen kauppaa saada se näköpiiriin, jonka säde nykyisin oli korkeintaan seitsemän syltä. Kompassi ja leipä ja juomavesi olisivat nyt olleet kultaa kalliimmat, mutta ne vei jaala hautaansa.
Seuraavan päivän iltana sousi Aape auringon kultaamaa tyyntä merta kohti kotisaarta, joka kaukana siinsi ja kohosi yhä korkeammalle. Poika torkkui, tai oikeastaan nukkui istuallaan jollan perällä. Aapea huvitti tuo hassunkurinen näky, kun pojan pää nyykähteli aina alemma ja alemma ja tupsahti lopulta polviin, jolloinka poika tuli puolihereille ja tuijotti tuhmasti isäänsä, joka nauroi täyttä kurkkua. Poika ei käsittänyt kuka jollan keulassa soutaa ja nauraa. Hän luuli kuuluvan sen uneensa, sulki silmänsä ja — tupsis! — jälleen iski hän pitkän, isältään perimänsä teräväpäisen nenänsä jompaan kumpaan polveensa, suoristautui äkkiä, näki isänsä kolme pitkää etuhammasta nauravan parran seasta ja nukkui jälleen. Puolen yön tienoissa saapui Aape poikineen kotiin. Aamulla varhain, ennen perheensä heräämistä, laittoi Aape silakoita voirasiaan ja pani sen ja leipää eväspussiin, otti kirveen olalleen, rautakangen ja lapion kainaloonsa ja samosi metsäänsä, pysähtyi siellä parhaaseen hongikkoonsa ja kävi töihin.
Hän valikoi hyvän, ison kölipuun, alkoi lapiolla ja rautakangella raivata sen juuria. Suurimman juuren, johon piti laivan keulapuun tulla kiinnitetyksi, hän raivasi vapaaksi pitemmältä, muut hakkasi hän poikki tyveä myöten. Puu kaatui ensi yrityksellä onnellisen aluksen kölipuun tavalla, nimittäin keulajuurikas ylöspäin.
Olikin jo tehty työtä niin paljon, että oli aika käydä aamiaiselle.
Sitten alkoi hän veistää kaatamaansa kölihirttä. Sitä tehdessään, ja koko nyt alkaneen työnsä aikana, hän tyytyväisenä lauloi omaa sepittämäänsä laulua, joka kokonaisuudessaan kuului näin:
Västäräkki sä laululintu,
Viserräs taas minulle.
Kun kirveen eteen tuli milloin pahempi oksa, joka vaati tavallista ankarampaa iskua, sovitettiin tuo ratkaiseva lyönti ensi tavun kohdalle sanassa "västäräkki", joka kajahti silloin niin, että puut tutisivat.
Aamuja seurasi pitkät ja ihanat työpäivät, iltoja levollisen unen yöt, ja kului se kesä ja muuttui täydelliseksi laivan luurangoksi keskellä synkkää metsää. Päivä päivältä kohosivat pohjapuulle ensin keula ja peräpuu ja sitten kaari toisensa jälkeen, jotka liitettiin pohjapuuhun ja toisiinsa vahvoilla tervaspuuvaarnoilla. Pyhäinmiestenpäivän aikana oli runko sikäli valmis, että se odotti kanttaan ja laitojaan.
Aape istui kannolla, tupakoi ja ihaili luomustaan.
Talveksi meni hän mantereelle kirvestöihin, ansaitsemaan rahaa, jolla hankkisi, niin hän kuvitteli, köysiä, purjekangasta, kettinkiä ja ankkurit. Seuraavana kesänä hän päätti lyödä laivaansa kannen ja laidat ja tehdä valmiiksi muun työn.
Sen talven elätti Eeva itseään ja poikiaan osaksi kerjuulla ja osaksi tekemällä töitä naapureihin.
Kerran pari viikossa talven kuluessa teki Eeva poikineen retken Aapen laivaveistämölle, ei ihaillakseen siellä miehensä ihmeellistä työtä keskellä metsää, vuorien takana, josta sitä oli mahdoton saada mereen, vaan kaari kaarelta sen hajoittaakseen ja latoakseen kelkkoihin ja pilkkoakseen sen kotipihalla polttopuiksi. Joka käynnillä toi Eeva laivaveistämöltä kuivia ja pihkaisia laivanosia, itse kelkkakuormallisen ja pojat toisen. Keulapuut kaatuivat viimeisiksi ja sitten sahattiin palasiksi pohjapuu ja niin hajosi Aapen ihana unelma pala palalta päinvastaisessa järjestyksessä kuin se oli syntynyt ja muuttui tuhaksi Eevan vanhassa, luhistumistaan odottavan tupasen uunissa.
Kun Aape keväällä palasi mantereelta, oli hänen ensimäinen halunsa saada nähdä rakas laivanalkunsa ja heti hän sinne meni, — vaikka oli pyhäpäivä.
Hän tyrmistyi näkyä, joka avautui metsässä hänen eteensä. Hän pelkäsi tulevansa hulluksi (Hän nimittäin piti itseään vieläkin viisaana!) nähdessään metsän keskellä päivän paisteessa keltaisen hohtavan soikean lastukentän, mutta ei ainoaakaan isompaa puukappaletta, vielä vähemmän laivaansa. Ensi peljästyksen ohi mentyä hän luuli, ja itselleen selitti, eksyneensä, mutta harhailtuaan koko sen päivän metsässä ja löytämättä enää mistään viimekesäistä työmaataan, hän palasi illalla masentuneena kotiinsa ja ärjäisi vaimolleen:
— Akka hoi! Mihin on työni hävinnyt metsästä!
— Kysy sinä hullupäinen niitä sitten vasta, kun minun ei tarvitse kerjätä vierailta leipää lapsillesi, sanoi Eeva rauhallisena.
Siitä kehittyi riita, joka päättyi tappeluun. Vielä samana iltana oli talossa Eevan vaatima poliisikuulustelu, jossa Eeva syytti miestään tappelusta, kotirauhan häiritsemisestä, solvaamisesta, omaisuuden tuhoamisesta, laiskuudesta ja ruunun metsän haaskauksesta järjettömiin ja hullupäisiin yrityksiin ja ilmoitti vaativansa oikeudessa avioeroa ja vaati, että hänen miehensä nyt jo asetettaisiin valvonnan alaiseksi, kiinni, vangittaisiin ajoissa, ennenkuin ennättää tehdä mitään pahempaa.
— Tänäänkin se murhamies heitti minua halolla ja saappaalla että oli pää haljeta ja uhkasi tappaa meidät kaikki.
— Se ei ole totta! ärjäisi Aape.
— Vai ei ole totta! Näkihän sen lapsetkin, kun sinä viskasit minua päähän saappaalla ja löit poskelle minua nyrkillä!
— Oletko sinä lyönyt vaimoasi, ja heitellyt halolla ja saappaalla? kysyi kuulustelija.
— En ole viskannut halolla!
— Entä saappaalla ja oletko lyönyt?
Pitkän synkän äänettömyyden jälkeen saneli Aape:
— On lyöty. Lyöty on. On lyöty molemmin puolin. Minkä minä sille mahdan. Haukkuvat minua, eivätkä antaisi ruokaa. Lyöty on molemmin puolin — jo ennenkin ja syyttömästi olenkin selkääni saanut. Haukkuu laiskaksi, vaikka olen katketa työhön. Ei sitä jaksa kärsiä. Kun minua haukutaan ja lyödään niin minä ja.
Sitten vetääntyi Aape vuoteeseensa eikä vastannut mihinkään kysymyksiin. Itkien vaikerteli Eeva lopulta:
— Jos tämä Aape koettaisi parantaa elämäänsä, niin minä koettaisin elää sen kanssa vielä yhdessä, vaikka se vaikeaakin on…
Aape ei vastannut siihenkään mitään.
Maanantaiaamuna varhain heräsi Eeva jymähdykseen, joka kuului pihalta. Hän riensi ikkunalle. Päivä oli noussut ja Aape seisoi keskellä pihaa kirves toisessa kädessään. Hän oli juuri pudottanut hirren olaltaan ja katseli merta ja aamuaurinkoa ja läksi jälleen metsään.
Aapen oli vallannut jälleen työninto, tai oikeammin työnkiihko. Hän kantoi hirsiä olallaan pihaan ja naureskeli, mutta ei puhunut koskaan mitään. Mielellään laittoi Eeva Aapelle ruokaa, kun näki hänet rakennushommissa.
Kului päivä ja kului viikko. Aape oli saanut jo ensimäisen hirsikerroksen nurkkakiville sovitetuksi ja toinen oli menossa.
Kalarannasta kuuluu joskus varisten karkeaa vaakkumista. Aape veistelee ahkerasti mutta veltosti hirttään ja kuultuaan variksen äänen pysähtyy hän kuuntelemaan. Sitten matkii hän varista, nauraa rojauttaa päälle, alkaa jälleen veistellä ja laulaa:
Vaak vaak vanha varis,
Vaakutkos sä minulle?
Oikealta alkaa kuulua kahden naisen kiivasta väittelyä. Toinen on Eeva, eikä toinenkaan ääni tunnu vieraalta. Aape pysähtyy väittelyn kiivaimmissa kohdissa suu auki kuuntelemaan ja kääntyy selin siihen suuntaan, mistä naiset tulevat. Väittelystä eroittaa jo sanoja. Eeva siellä huutaa:
— Sinä sika! Vai itseäs kaupalle sinä olet tänne tullutkin ja oikein postivenheessä!
— Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Ei tuo niin kehno liene, ettei jaksa kahta akkaa elättää, nauraa kikattaa toinen.
Naiset alkavat huutaa yhtaikaa ja eroittaa sieltä sanoja: "Leipäsusi!"
— "Vihitty vaimo!" — ja muuta.
Saarelaiskuvia — 14
Näin ovat naiset saapuneet näyttämölle, jossa Aape ääneti ja selin naisiin kääntyneenä kiivaasti veistää.
Viittoen käsillään alkaa Eeva huutaa miehelleen:
— No Aape! Sinä maan mainio Kenkä-Aape! Tässä tulee nyt se sinun ihana talvirouvasi. Minua ei kuulema ole olemassakaan, enemmän kuin lapsiasikaan! Katsopas kuinka punakka ja pulska tämä on ja minä tällainen näkymätön kaakki! Mitä me meikäläiset laihat silakan ja perunan syöjät tämännäköisen kaupunkipiian rinnalla ollaan! Tule nyt toki tervehtimään nuorta rouvaasi.
Vieraalla, joka todellakin äsken on postiveneessä kaupungista tullut, on nyytti molemmissa käsissään. Hän laskee nyytit maahan ja lähestyy Aapea.
— Sinähän se olet, Aape! Sano, mikä akka se tämä suunsoittaja on tässä pihallasi. Aja se pois loukkaamasta kunniallisia ihmisiä… Kuuletko, rakas Aape! Minä olen se Karuliina, jonka sinä hylkäsit, mutta minä löysin sinut jälleen.
Karuliina koetti päästä Aapen etupuolelle, mutta aina ilmaantuu veistäjällä syitä kääntyä toisaalle.
Lastut sinkoilevat.
Karuliina jatkaa:
— Aape! Etkö sinä tunne, vai etkö sinä kuule! — Ihme ja kumma! — Mikähän miestä vaivaa! — Ah! Nyt, älyän! Hyvääpäiväähän sinä ensin odotat. Katsos, kun unohdin sen tämän suupaltin akan tähden. — Niin, hyvää päivää rakkaani! — No hyvää päivää Aape ja anna anteeksi —! (Sylkäisee Eevaan päin.) Hittoakos sinä siinä minun jälessäni marssit. Mene matkaasi! (Aapelle jälleen.) Miksi sinä rakas Aape et vastaa "Jumal' antakoon", kun minä toivotan hyvää päivää? — Jumalassahan se kaiken hyvän anto on. — — — Ei ihminen itse mitään ole… Voi, kuinka ahkera sinä olet!… No nyt minä jo huomaankin! Aape ahertaa uutta pesää, niinkuin sopimus oli jo toissa talvena… Ja minä vain tässä laiskana katselen!… Laiskottelen keskellä Jumalan kirkasta päivää, kun Aape tekee työtä… Minun täytyy heti ruveta emännän toimiin… No niin… Tässä on lastuja, hyviä kahvipuita… Vien ensin sisään nämä vaatepahani ja talouskaluni ja rupean keittämään tuliaiskahvia… Pullan kanssa… Jaa'a! Pullakahvit tämä tyttö laittaa taas Aapelle! Lasketaan tämä suupalttikin kahville… Ei olla pahoja… En minä tätä vihaa, kun ei vain silmille lennä… Sehän hyvä on, että sinä Aape kelpaat muillekin kuin minulle… (Eevalle.) Saat sinä kahville tulla ja kokoa nyt lastuja ja vie tupaan.
Sillä välin on Karuliina penkonut nyytistään kahvikattilan ja kysyy:
— Missä täällä on kaivo?
Karuliina lähestyy käsi ojennettuna Eevaa:
— Ollaan nyt ystävät vaan…
— Vai ystävät — senkin syöttiläs — senkin… Mene tiehesi! Haudo matkaasi hyvän sään aikana, tai revin tukan päästäsi! Vai kahvia keittämään! Tässä on sinulle kaivo!
Eeva sieppasi kattilan Karuliinan käsistä, löi sen kiveen, polki sen ruttuun jaloillaan ja huusi:
— Tässä on sinulle kaivo! Tässä on sinulle kaivo — mokomakin!
Hän heitti kattilan romun viimeistä sanaa huutaessaan kohti Karuliinaa, joka ennätti tuskin väistää päätään sen vinkuessa ohi hänen korvansa.
Aape katsahti kieroon alas telineeltään ja nauraa rojautti lyhyeen ja löi kirveensä hirteen entistä vinhemmin.
Naiset huusivat yht'aikaa:
— Nauratko sinä kelvoton, sen sijaan että tulisit minua auttamaan!
Karuliina hyökkäsi Eevan kimppuun, jonka lähätti nurin kiviselle nurmelle, huutaen:
— Vai kutsut sinä riiviö Aapea avuksesi, kun ensin särit Aapen ostaman kattilan!
Eeva oli horjuessaan ja kaatuessaan joutunut kattilan ulottuville, jolla viskasi Aapea selkään.
Aape horjahti eteenpäin, kaapaisi selkäänsä kädellään ja sähähti:
— Saatanan akat!
Karuliina siitä yltyy huutamaan Aapelle:
— Vai sinä se oletkin päämestari! Mokomakin — hoikkakinttu — kyytöselkä — piikkinenä — kuin pyrstötön kurki ikään! Kyllä sinut opetan ihmisiä narraamaan! Katso itseäsi! (Viskaa isolla lastulla Aapea selkään.) Siinä on sinulle… Ja siinä… Kyllä näitä piisaa!
Aape kumartelee lastujen suhisten tullessa ja kyyristää päänsä aina hartiain ja olkapäittensä varjoon jatkaen veistämistään ja jutellen:
— Antaa tulla vaan… Se on miehen selkä… Monta kovaa kokenut miehen selkä… Antaa tulla vaan!… Tuohon näkyvät tippuvan kaikki nätisti yhteen kasaan… kokoon… Siitä on niitä hyvä korjata… Olenkin monta kertaa sanonut Eevalle: 'Kokoa lastut yhteen! Kokoa lastut yhteen!…' Ei se vätys ole vain viitsinyt… Tulipas joka kokoaa!… Selkäkin tulee samalla hierotuksi… Sitä ei olekaan koskaan hierottu… Mistä tämä köyhä mies hierojan… Tarvis olisi kyllä ollut… Ne ovat niin kalliita ne hierojat, mutta tulipas tyttö mantereelta, joka hieroo köyhäparan miehen selän… Alempaa myöskin… Voi voi kun tekee hyvää… Älä helkutissa sivu visko!… Visko sinäkin Eeva! (Lakkaa veistämästä.) Saatana! Jos et sinä heti paikalla ala viskoa, niin saat kirvestä!
Eeva nauroi kolkosti, viittasi kädellään ja huusi:
— Hullupäinen! Heitäntähullu! Kyllä minä tapasi tunnen! Mulkoile vain silmiäsi mitä mulkoilet!
Aape hyökkäsi alas telineeltään Eevaa kohti:
— Minä tapan teidät molemmat ja aloitan sinusta!
— Heitäntähullu! huusi Eeva väistäen. — Enkös minä sitä jo sanonut!
Nauraa ja mulkoilee ja kiroilee samalla aikaa! Kyllä tunnen, mikä olet!
Karuliina järjesti pikaisesti nyyttinsä, löi Aapea nyrkillään korvalle ja huusi mennessään:
— Hyvästi!
Aape asettui työhönsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin jatkoi hän koko kesän, mutta minkä hän kantoi metsästä uusia hirsiä, olivat ne niin käyriä, että suoriksi veistäessä taittuivat.
Työ ei edistynyt.
Lastukasa vain kohosi kohoamistaan, mutta uusia hirsikertoja ei ilmaantunut salvokselle.
Seuraavana talvena poltettiin lastut ja sitten uudet hirretkin. Aape itse ne hakkasi haloiksi.
Niin! Seuraavana talvena!
Kuinka surkeaa!
Aape kävi hylkeenpyynnissä talvella, niinkuin muutkin. Nuoremmat miehet, ja Aapen ikäisetkin, muodostivat haapiokuntia ja läksivät pitkille retkille, vetäen erikoisella jalaksella, jonka nimi on rouki, varustettua pyyntihaapiota pitkin jäätä ison raakapurjeen auttaessa ja hyljekoirien kirmaillessa ympärillä. Sulan tultua vastaan lykättiin haapio mereen. Miehet ja koirat kävivät haapioon ja purjehtivat natisevin mastoin yli ja nousivat jälleen jäälle. Yöksi rakennettiin teltta yli haapion. Siellä nukkuivat miehet, ja koirat kokoontuivat yhteen hangelle toinen toisiaan lämmittäen nukkumaan. Näille retkille ei kukaan pyytänyt Aapea, eikä hän liioin mukaan pyrkinytkään.
Hän kävi vanhain miesten ja poikien tapaan päivän retkillä saaren läheisyydessä.
Eräänä päivänä hän oli toisten kanssa Itäselällä.
Miehet olivat hajaantuneet kukin tahoilleen ja näkivät toisiaan harvoin ja silloinkin kaukaa. Puolen päivän tienoissa alkoi yhä kovemmin ja kovemmin tuulla idästä. Pian muuttui se myrskyksi. Kaikki päiväretkellä olevat ottivat suunnan maalle päin.
Liian aikaiseen ei lähtenyt kukaan paluuretkelle, sillä tuskin kului tuntia, kun tuli sakea lumipyry, jossa ei nähnyt viittä syltä pitemmälle. Kompassin varassa koetti jokainen pyrkiä maalle jäältä, joka jo hyvää kyytiä kulki merivirran ja tuulen mukana länttä kohti.
Ilta pimeni aikaiseen. Saaren neljä loistoa sytytettiin, mutta siitä ei ollut paljon apua. Enemmän hyötyä oli sumusireenistä, joka ulisi kerran minuutissa, viisi sekuntia kerrallaan. Kello kymmenen illalla kaivattiin vielä kolmea miestä ja yhtä monta koiraa, mutta ennen aamua hekin, sumusireenin opastamina, pääsivät maalle — paitsi Aape ja hänen koiransa.
Yön kuluessa oli ilma muuttunut hirmumyrskyksi.
Saaren itärannikolle oli noussut talon korkuisia ja lähes kirkonkin korkuisia ahtojäävuoria ja röykkiöitä.
Ukkosen jyrinällä halkeili jää ja nousivat pystyyn sylen paksuiset ja viiden pituiset jäätelit ja kaatuivat ja murtuivat jälleen.
Kukaan ei tiedä miten oli käynyt Aapelle.
Oliko hän sortunut ahtojäihin ja murskautunut telien väliin, vai pimeässä ja väsyneenä astunut sulaan, johon myrsky oli pyryttänyt lunta, vai oliko hän joutunut ohi maan, länteen ajelehtiville jäille ja kuollut siellä viluun ja nälkään.
Vielä seuraavana kesänä väittelivät kerran rantakäräjillä miehet tästä, kun Eevan siitä ohi kulkiessa johtui Aape mieleen.
Kummallisimpana pidettiin sitä, ettei edes koira tullut maihin.
Joku otaksui, että Aape oli muka tappanut koiransa ja kuka ties mitä tehnyt! (Nimittäin syönyt sen!)
— Hööö! — torisi joku valkeapartainen — ei se koiraansa tappanut. Ei ihmiselle senlaista pulaa tulekaan! Ei kukaan ole jäällä koiraansa tappanut! Se on uponnut koirineen sulaan…
* * * * *
Samana päivänä meni Eeva itkien ("Me kun elettiin jo parikymmentä Herran vuotta sovussa ja kauniisti! Ei riidelty ja pidetty pahaa elämää…") pappilaan ilmoittamaan miehensä kuolemasta ja onnettomuudestaan, joka häntä näin on kohdannut, ja pyytämään, että seuraavana pyhänä tehtäisiin kirkossa kiitos Aapesta.
Pappi koetti parhaansa mukaan lohduttaa Eevaa ja selitti, että koska Aapen ruumista ei ole löytynyt, ei häntä voi pitää kuolleena, semminkin kun voidaan vielä toivoa, että hän on pelastunut johonkin saareen tai hyljehaapioon, tai Viroon, tai mihin hyvänsä ihmisten turviin ja ellei olisikaan ihmisten turviin pelastunut, on hän joutunut Jumalan turviin, jolle kyllä aikanaan kiitos tehdään.
Myöhään keväällä, kun kaikki olivat jo ennättäneet unohtaa koko Aapen
— Eevakin! — tapahtui kirkossa kummia.
Humaus kävi läpi Herranhuoneen. Vaikka tiedettiinkin, ettei pitkiin aikoihin ole saarella ketään kuollut, alkoi pappi yksitoikkoisella, virallisella äänellä:
"Uusi muistutus kuolevaisuudestamme annetaan, kun tälle kristilliselle seurakunnalle ilmoitetaan, että Herra on käsittämättömässä viisaudessaan nähnyt hyväksi poiskutsua Aabraham Matinpoika Hallin, tältä saarelta, elettyään tässä murheen laaksossa viisiviidettä ajastaikaa seitsemän kuukautta ja kuusikolmatta päivää. Herra, opeta ajattelemaan, ettei meillä täällä pysyväistä asuinsijaa ole."
UNILAIVA.
Kello oli noin kymmenen aamulla. Vävy Anttu nousi isoine merikaukoputkineen jo neljättä kertaa sinä aamuna aittansa päätyyn rakentamalleen katsomatelineelle. Jo lähes viikon oli ollut pelkkää tyyntä ja yhtä kauan oli näköpiirissä, virran kuljettamana, harhaillut eräs iso parkkilaiva. Pari kertaa oli se jo kiertänyt saaren. Kaksi viimeistä vuorokautta se on maannut kaukana kaakon alla. Sieltä se näyttää meren takaa kohoavalta linnalta tai luostarilta, jonka torneja ja muureja laskeva ja nouseva aurinko kultaa ja puolipäivä tekee kalkinvalkealta hohtavaksi.
Vävy-Anttu on huomaavinaan että tänään on laiva tunti tunnilta jälleen lähestynyt saarta. Nyt on se jo niin lähellä, että kaukoputkessa eroittaa siinä olevan vain vanhoja, paikattuja purjeita päällä. Näkee selvästi vanhalla, tummanharmaalla pohjalla vaaleita juovia, paikkoja. Etenkin kaikki raakapurjeet ovat kirjavia. Kuinka muuten oikeastaan voisi ollakaan keskikesällä, jolloin pidetään vanhoja purjeita, kun ei ole myrskyjä! Laiva itse on valkeaksi maalattu. Se lienee jo vanha, koska on notkahtanut, keula ja perä painuneet alaspäin ja laivan runko saanut päinvastaisen käyryyden, kuin mikä sille telakalla uutena annettiin.
Mutta tuo kaikki kuuluu sivuasioihin!
Mikäli laivasta alkoi eroittaa yksityiskohtia, sivuasioita, sitä polttavammaksi ja jännittävämmäksi kävi kysymys:
Mikä laiva se on?
Olivat jo muutamat muutkin kiinnittäneet huomionsa tuohon kummaan laivaan.
Vävy-Anttu laskeutui alas näkötornistaan, asetti kaukoputken telineelleen tuvan oven päälle ja alkoi, kädet housuntaskuissa ja mälli suussa kävellä alas rantaan. Siellä tapasi hän hyvät naapurinsa ja sukulaisensa Pekon Aapen ja Jyrin Tuomaan.
Tuomas parhaillaan tähyili myöskin laivaa. Hänellä oli kaukoputki mukanaan. Sitä hän nojasi ranta-aitan nurkkaan ja tutki tarkasti.
"No mitäs sä näet, Tuomas?" kysyi Anttu liittyen joukkoon.
"Mitäs minä näen! Enhän minä mitään näe. Ja saakos tästä selvää, mikä se on, vaikka vielä näkisikin?"
"Se on paljon lähempänä nyt kuin aamulla", sanoi taas Anttu.
"Virta kulettaa", tuumi Tuomas.
"Olisikohan tuo hylätty laiva", tuumi Pekon Aape.
"Hylätty laiva! Mikäs hylätty laiva tämä olis!"
"Entä jos on kuitenkin", tuumi Anttu. "Onhan niitä hylättyjä laivoja nähty ennenkin."
"On. Karille tai rannalle sumussa ajettuneina, mutta ei vapaassa meressä ja sellaisia, kuin tämä, joka pysyy veden päällä."
Se oli Tuomaan tuomio, mutta siihen lisäsi Anttu, jolla tällä kertaa oli kaukoputki silmällään:
"Kumma laiva tämä vaan on. Nytkin siellä päin meressä on hiukan tuulen vilua, mutta sillä on suunta milloin itään, milloin länteen. Sitä menoa minä olen nähnyt koko aamun.
"Siellä ei ole ihmisiä.
"Muuten laiva ottaisi hyväkseen pienimmänkin tuulen, oli se sitten vastaan tai myötä.
"Tässä laivassa ei ole ihmisiä. Uskotkos sen, Tuomas?"
"Entäpäs jos tämä on se laiva, joka kävi viime viikolla sumussa Hallikariin. Silloin oli itätuuli ja harvinaisen pieni meri. Sitten tuli länsituuli ja meri nousi ja irroitti laivan, joka sitä ennen ennätettiin hylätä. Sehän kuului olleen valkea, iso ulkolainen parkkilaiva."
"Mikä ulkolainen?" mörähti Tuomas.
"No se joka oli kiinni Hallikarissa."
"Ei sitä niin vain laivaa jätetä, kun ei ole hätää."
"Kerrankos ne ovat jättäneet! Vakuuttavat vanhan laivahylyn korkeasta summasta. Ajavat sen sitte sumussa kiinni. Hylkäävät laivan, menevät kotiinsa ja nostavat hyvät rahat, joilla ostavat uuden laivan."
"Osaavathan ne herrat metkuilla", lisäsi siihen nauraa hyrähtäen Pekon
Aape.
"Sen minä vaan sanon, ettei siellä ole niin ristin sielua koko laivassa. Katsopas nyt Tuomas, mitenkä se nytkin purjehtii. Tuulta ei tosin ole tuskin nimeksikään, mutta jos siellä olisi yksikään merimies, tai edes kokkikaan, ei se purjehtisi tuolla tavalla", sanoi Anttu ja ojensi kaukoputken Tuomaalle.
"Kummaahan tämä vähän on", sanoi Tuomas, "mutta parasta lie, että soudetaan sinne ja otetaan asiasta selvä."
"Jätetään yöksi. On parempi että asia tapahtuu salaa ja laivahan tulee virran mukana tännemmäs. Ehkä aamupuoleen on tässä maan sivussa. Päästään vähemmällä melulla ja vähemmällä soutamisella."
"Virrat vaihtuvat. Voi se olla yöllä jo näkymättömissäkin. Parasta on lähteä heti."
Se jäi päätökseksi.
Oli heinäkuun alkupäivät. Kevätkalastus oli loppunut ja syyskalastus ei vielä ollut ennättänyt alkaa. Miehillä oli hyvää aikaa löytöretkille. Salavihkaa kantoivat he eväillä lastatut tuohikonttinsa Vävy-Antun ranta-aittaan. Siitä Vävy-Antun valkamasta ja hänen haapiollaan läksivät he noin kello yksitoista soutamaan laivaa kohti. Onneksi sattui sellainen harvinainen tapaus, ettei rannassa ollut ketään uteliaita kyselemässä matkan tarkoitusta. Ettei kylässä leviäisi turhia huhuja, eivät lähtijät ilmaisseet vaimoilleenkaan mitään hommastaan.
Meri oli kuin hiottu peililasi. Soutaessaan ei huomannut siinä pienintäkään liikettä. Valkeat kuohut saaren rannoilla kuitenkin todistivat, että voimakas, vaikka hyvin matala ja sangen harva vanha ummikas kävi.
Kello yksi iltapäivällä olivat soutajat noin puolen kilometrin päässä laivasta. Siinä he pysähtyivät pitkäksi aikaa ja katselivat ääneti sitä. Siellä ei näkynyt mitään liikettä.
Meri oli yltänsä tyven. Sinne ja tänne ilmaantui joskus tumma viiva ilman hengäistessä veden pintaa, mutta hetken perästä oli taas kaikki entistä kirkkaampaa.
Ääneti seisoi autio laiva. Sen purjeet olivat kaikki avatut. Ne riippuivat velttoina raaoissaan, kahveleissaan tai taakeissaan.
Köysistö oli järjestyksessä. Näki, että laiva oli viimeksi purjehtinut ylihangan halsseilla.
Minkäänlaista hätälippua, tai muuta hätämerkkiä ei näkynyt. Miehet soutivat aivan lähelle. Perässä luettiin laivan nimi ja kotipaikka:
Messina
Barcelona
Airot saivat levätä.
Puolisen tuntia miehet istuivat hiljaa ja odottivat, että jotain tapahtuisi.
Joka hetki he odottivat tumman espanjalaisen merenkulkijan ilmaantuvan kysymään, mitä miehillä on asiaa.
Mitään ei tapahtunut.
Ei kuulunut risahdustakaan.
Tuntui, kuin kaikki olisi ollut kirkasta taivasta ja äänettömässä avaruudessa tuo autio laiva ja miehet haapioineen jääneet ikuiseen paikallaan oloon.
Jostain puhalsi äkkiä vilpoisa tuulenhenkäys laivan peräpurjeeseen.
Muutama reivinauha liikahti.
Mitään muuta ei tapahtunut.
Kammottava tunne täytti miesten mielet. Viimein sanoi Tuomas:
"Mitä me tässä istutaan. — Mennään sisään laivaan katsomaan, mitenkä asiat ovat."
"Jaa — se nyt on sillä tavalla, että — että — jos vaikka lähdettäisiin vain kotiin. — En piru vie minä halua tuon kummituksen kanssa mihinkään tekemisiin", sanoi Pekon Aape.
"Pelkäätkö sinä keskellä Jumalan kirkasta päivää?", sanoi Vävy-Anttu.
"No vaikken pelkäisikään, mutta kamala on tuohon veneeseen sisällekin mennä."
"Mennään miehet sisään vaan. Eihän tässä ole turhan tähden kahta tuntia soudettu."
"Niin, mennään vaan minun puolestani", sanoi Vävy-Anttu.
Aape puolestaan sanoi myös jotain, mutta se oli niin epäselvää, ettei sitä voinut käsittää — ainakaan se ei ollut selvä vastalause.
Airot pistettiin jälleen veteen. Alettiin soutaa ympäri laivan katsomaan, onko mahdollisesti köysiportaita kupeella. Alihangan puolella niitä ei ollut. Keulan alitse soudettiin laivan toiselle puolelle. Hetkeksi pysähdyttiin ihailemaan laivan keulaa koristavaa veistokuvaa: Meren kuningatar siinä syöksyi eteenpäin yli merten, katse riemuitsevana ja helmat hulmuillen, käsivarret ristissä yli rinnan. Sen vaatteet olivat valkeat. Kaulassa oli kultakäädyt, otsalla kultainen otsalehti, ranteessa kultainen rannerengas.
Ylihangan puolella olivat pitkin laivan kuvetta alas riippumassa köysiportaat.
Kuka olisi uskonut!
Miehet kiipesivät perätysten ylös laivan kannelle. Jyrin Tuomas solmesi haapionsa pestin kiinni lähimpään vapaaseen naakeliin.
Kannella havaittiin kaiken olevan parhaassa järjestyksessä. Laivan iso vene oli poissa. Väki oli siis sillä lähtenyt laivasta, mutta missä, milloin ja mistä syystä, niitä kolmea kysymystä jauhoivat nuo kolme miestä koko sen iltapäivän.
Vanhasta matruusivaistostako, vai muusta syystä, tai sattumaltako tuon pelon, kammon ja ihmettelyn sekoittaman tunteen johtamana, miehet ensi töikseen menivät skanssiin. Koijissa olivat makuuvaatteet paikoillaan, mutta kaikki muu oli viety. — "Laivasta lähtö ei näytä tapahtuneen hädässä", arveli Tuomas.
Keittiössä tehtiin se tärkeä huomio, että aamiainen on ollut viimeinen ateria laivassa.
"Niin no — yöllähän se sumu tuli ja hävisi ennen puoltapäivää", arveli viisaana Pekon Aape.
"Se ei meinaa mitään", sanoi Tuomas, "eihän sitä tavallisesti heti laivasta lähdetä, vaikka sumu häviäisikin. Siinä ollaan viimeiseen asti. Laiva jätetään aina vasta viime tingassa."
"Useimmiten liian myöhään. Nämä tässä ovat olleet varovaisia", — — — puolusteli Pekon Aape.
"Ei koskaan liian myöhään, hyvä mies!"
Vävy-Anttu, vanhana puosmannina, tähyili ylös mastoihin ja rikiin.
"Harvoin", sanoi hän, "näkee purjeiden riippuvan noin tyhjinä. Niin on kuin ennen tuolla ulkona, koillispasaatin ja kaakkoispasaatin välillä olevassa tyynessä. Näin sielläkin purjeet riippuivat viikkomääriä ja noin sielläkin terva hikoilee kannesta. — Kerran, siitä on nyt neljäsneljättä kesä, lähdettiin Montevideosta Lissaboniin — —", Vävy-Anttu aloitti tuon kuuluisan kertomuksensa, jonka Jyrin Tuomas ja Pekon Aape olivat jo kuulleet useamman kuin neljäneljättä kertaa, nimittäin joka kesä, näinä heinäkuun helteinä ja tyyninä ja lisäksi joskus talvellakin, kuten jouluryypyillä, hautajaisissa tai häissä ja muissa sellaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Kun he siis kuulivat Antun suusta sanat "lähdettiin Montevideosta", tiesivät he sanasta sanaan jatkonkin, loppuun asti. He osasivat kertomuksen jo ulkoa yhtä hyvin, kuin Anttu itsekin. He eivät viitsineetkään kuunnella. Tilaisuus oli sopimaton. Mieltä kiinnittivät nyt tuhannet muut seikat. Röyhkeästi keskeytti Antun onnellisesti alkaneen kertomuksen Tuomas sanomalla komentavasti:
"Jaa'a! Kun nyt on syynätty tämä keulapuoli, niin mennäänpäs tarkastamaan miltä näyttää herrojen puoli."
Mentiin perälle. Noustiin pari askelmaa varsinaisesta kannesta ylempänä olevalle niinkutsutulle puolikannelle, johon matruusin sallittiin tulla vain peränpitovuoroaan suorittamaan tai reivaamaan, käärimään, tai avaamaan mesaanipurjetta, tai suorittamaan muita matruusin askareita, raappaamaan, pesemään, maalaamaan ja niin edespäin. Silloin oli tavalliseni matruusin noustava puolikannelle alihangan puolelta. Jumal'auta, jos uskalsit nousta ylihangan kautta! Alokas sai säännöllisesti kapteenilta tai perämieheltä ensimäisen sinisen korvatillikkansa ja siihen kuuluvat sadatukset, rikkoessaan tätä Noan ajoilta saakka perittyä meritapaa vastaan.
Jyrin Tuomas käveli edellä, sitten Vävy-Anttu ja hänen jälessään Pekon
Aape. Päästyään puolikannelle julisti Tuomas:
"Minä olen nyt tämän laivan päämies. Anttu on perämies ja sinä Aape olet matruusi, äläkä tule tätä tietä ylös tänne."
Tultiin isoon kajuuttaan. Se oli harvinaisen hienosti sisustettu. Kiilloitettua mahonkia kaikki! Pehmeitä, punaisella plyyssillä päällystettyjä sohvia!
Ja kaikkein ihanin seikka, joka sai miesten kasvot iloiseen, leveään hymyyn: Pöydällä oli iso, vielä avaamaton viskipullo.
"Aape! Etsi paikalla kolme lasia ja tuo pöytään!", komensi päämies.
"Meinaatko sinä ryypätä tuota viskiä?", kysyi perämies.
"No se on selvä se!"
"Etkö sinä pelkää, että se on myrkkyä? Pantu siihen viekoittelukseksi
— — Kuulin kerran Montevideossa — —"
"Hiiteen Montevideo! Nyt ollaan keskellä Suomenlahtea ja odotellaan hyvää lounaispasaatia, joka veisi meidät lähimpään kaupunkiin. No Aape, mitä töllistelet. Etkö ennen ole käydyt näissä paikoissa. Mene toimeesi! — Ahaa, tässähän näitä laseja onkin lähempänä kuin luulinkaan."
Päämies huomasi avonaisen kaapin vasemmalla ja siinä ryyppylaseja useampaa lajia.
"Täällähän näitä on pitkäkaulaisia ja lyhytkaulaisia ja kaulattomia, suuria ja pieniä. Aijai tätä komeutta! Kaikki lasitavara hiottua kristallia! No jouduitpa sinä Tuomasparka kerrankin rikkaaseen taloon, elämäsi iän köyhyydessä ryvettyäsi!"
Viskipullo avattiin ja lasit täytettiin.
Päämies kohotti lasinsa. Toiset samoin.
Päämies piti puheen:
"No niin. Myrkkyä tai jumalanviljaa — kippis nyt miehet vaan ja hyvää lykkyä tälle yhteiselle laivalle!"
Lasit helähtivät ja tyhjenivät partaisiin naamoihin.
Sitten sanoi päämies:
"Istutaanpas nyt sitten, koska ei tässä vielä ole kannelle kiirettä. Koetellaan, vieläkö tämä talonpoikakin pysyy istumassa tällä niin helkutin kiiltävällä ja liukkaalla tuolilla. Katasta sinä Aape välillä ulos, alkaako tuulta näkyä, ja sano sitte minulle."
Istuskeltiin ja ryypiskeltiin hitaassa ja hyvässä tahdissa noin tunnin verran. Sitten oli jo saavutettu sikäli hyvä mieliala, että päämies katsoi sopivan hetken tulleen seuraavalle huomautukselle:
"No Anttu! Annapas nyt kuulua, mitenkä kävikään, kun sinä kerran nuoruudessasi neljäneljättä kesää takaperin seilasit Montevideosta Lissaboniin sillä kuuluisalla parkkilaivalla 'Anna Siriuksella'?"
Vävy-Anttu (Siten ei häntä koskaan suoraan edessä uskallettu nimittää. Se oli hiukan niinkuin haukkumanimi.) huomasi piikin. Hän pureskeli hermostuneesti mälliään. Vasta hetken perästä hän vastasi, rummutellen paksuilla sormillaan pöytään:
"Sanokaapas miehet ihan tosissanne, mikä laiva tämä on ja miksi tämä on hylätty?"
"Jaa'a — sitä minäkin haluaisin tietää", pälpätti änkyttäen Aape.
Päämies sytytti hienon vaaleanharmaan havannasikaarin, jonka oli löytänyt kaapista ja vedettyään siitä muutamia ihanatuoksuisia sauhuja, loihe lausumaan:
"Te näytätte luulevan, etten minä sitä haluaisi tietää tai epäilette, että minä jotain ehkä tiedän. No niin. — Tiedänpä minä jotakin, jota olen tässä itsekseni ajatellut ja päätellyt, etteiköhän se tieto kuuluisi tähän laivaan. — Muistatko sinä Anttu isääsi?"
"En, Jumala paratkoon!"
"En minäkään, muuta kuin sen minkä olen vanhemmilta kuullut, ja minkä sinäkin olet kuullut. — Noin viisikymmentä ajasta-aikaa takaperin rakennettiin Haminassa laiva, jolle annettiin nimi 'Martti Luther'. Sen ensimäiseksi päämieheksi tuli setävainajani — jos nimittäin on vainaja, Jumala sen tietää — sinun isäsi Aapramin Jussi, ensimäiseksi perämieheksi minun isäni ja toiseksi tämän Aapen eno. Se laiva, niinkuin muistatte, katosi väkineen päivineen teille tietämättömille heti ensi matkallaan. Sillä oli lankkulasti Cadiziin, josta sen Piti tuoda takaisin tullessaan suolalasti. Syksyllä myöhään läksi ja keväällä aikaiseen piti palata. Sille tielleen se jäi ja tuskin mistään laivasta lie sepitetty niin paljon juttuja, kuin siitä 'Martti Lutherista'. — Minäpä luulen, että vaikka tämän laivan nimenä nyt onkin 'Messina', että me parhaillaan ryypätään 'Martti Lutherin' kajuutassa — isiemme, setiemme, ja enojemme viskiä…"
"Ole vait! Sinä olet humalassa ja puhut joutavia."
"Enkä puhukaan joutavia! Jumal'auta, me istutaan jokikinen 'Martti
Lutherin' kajuutassa!" huusi hän, lyöden nyrkillään pöytään.
— "Kerrottiinhan silloin heti alussa, että 'Martti Luther' ei uponnutkaan, vaan että sille tehtiin uusi nimilauta ja laivan väki risti myös itsensä uudestaan ja omisti laivan yhteiseksi omakseen ja ovat näin väärillä nimillä ja väärillä papereilla purjehtineet ensin Välimerellä merirosvoina ja kun se ammatti alkoi maistua happamalle, sitten kauppalaivureina ympäri maapalloa."
"Se kyllä voipi olla totta. En minä sitä väitä perättömäksi, vaan sitä, että tämä tässä olisi 'Martti Luther'."
"Älähän huopaa vielä. Puhunpa suuni puhtaaksi. — Kun viimeksi kävin Haminassa, kertoi minulle Silakka-Topin muija, että heillä ihan vastikään oli käynyt kummallinen vieras, ulkolaisen näköinen, hienosti puettu vanha merimies — siinä kuudenkymmenen korvilla. Oli tullut Silakka-Topin keittiöön ja jutellut siinä puolisen tuntia Silakka-Topin muijan kanssa, kysellyt sinusta ja tästä Aapesta ja minusta ja monista muista saarelaisista. Oli tiedustellut, elävätkö ja mitenkä voivat ja ketä on kuollut ja niin poispäin. Oli sanonut Silakka-Topin muijalle, että kyllä hän hänetkin tuntee, että on paljon oltu yhdessä nuoruuden aikoina. — Silakka-Topin muija niin minulle itse kertoi, eikä siitä ole aikaa kuin viikko. —, Sitten oli mies lähtenyt ja Silakka-Topin muija oli jäänyt siunailemaan, että mikä mies se mahtoi olla. Oli lähtenyt heti, kun Silakka-Topin muija oli kysynyt, että 'kukas sinä sitten oikein olet?" — "Ei ole aikaa viipyä. Täytyy lähteä', oli sanonut ja mennyt. — Vasta perästä päin oli Silakka-Topin muijalle johtunut mieleen, että se vieras oli sinun isävainajasi — hm — isäsi näköinen ja ettei se kukaan muu voinut olla kuin hän. — No, annas olla. Äläs virka vielä mitään. — Minä olenkin nyt tässä ajatellut, ettei se vieras kukaan muu ollut, kuin sinun isäsi — tai minun setäni — ja tämä hänen vanha laivansa 'Martti Luther', vaikka tällä nyt on valenimi. Minä katselin tätä laivaa jo heti haapiosta, että ei tuo pakana muu voi olla kuin 'Martti Luther'. — Ja nythän on selvää, miksi tämä on hylätty. Asia on luultavasti niin, että tällä on lasti Pietariin tai Narvaan — Suomeen ei 'Martti Luther' uskalla tulla — mutta kun ilmojen haltijat ja merivirrat painoivat tämän liiaksi lähelle Suomen rantaa ja ehkä sumussa vähän kiinnikin, pelkäsivät äijät joutuvansa itsekin kiinni ja tutkittaviksi ja tuomittaviksi. Ei auttanut muu kuin hylätä laiva, mitä pikemmin! sitä parempi, ja soutaa maihin etsimään matruusin paikkaa ensimäisessä ulos lähtevässä laivassa. — Niin on asia, sanokaa mitä sanotte."
Tätä kysymystä pohdittiin, tutkittiin ja pengottiin aina kello kolmeen asti iltapäivällä. Sitten syötiin hyvä päivällinen ja aina vain tämän salaperäisen laivan vielä salaperäisemmät vaiheet antoivat aihetta yhä uusiin ja uusiin arveluihin, mutta loppujen lopuksi pidettiin Tuomaan selitystä ainoana uskottavana.
"Kaikkea, kaikkea sitä pitääkin tapahtua tässä matoisessa maailmassa", huokasi syvään Pekon Aape ja ilmoitti samalla, että päivä on lounaassa ja ettei tuulen henkäystäkään tunnu mistään päin.
Kun kaikkia alkoi armottomasti nukuttaa ja kun toistaiseksi ei kenelläkään ollut mitään tehtävää, käytiin miehissä maata hyllyville, plyyssipäällyksisille sohville — —
Uni maistui hyvälle ja nukkuivat miehet mitä sikeimmässä unessa aina kello kuuteen asti illalla. Silloin heräsivät he äkkiä kauheaan rytinään ja helinään. Tuolit ja pöytä vierivät keulaan päin ja pullo ja lasit särkyivät. Kajuutan lattia oli pahasti vinossa. Kyllä saivat miehet jalat alleen! Ulos tultuaan kohtasi heitä, kammottava näky: Laivan keulapuoli oli joi painunut syvälle veteen, perä oli korkealla ilmassa. Ei tarvinnut odottaa, että miehille olisi selitetty, mitä nyt on tapahtumassa ja mitä heidän itsensä on tehtävä! Kolmessa sekunnissa he loikkivat haapioonsa ja alkoivat soutaa hampaat irvissä. He olivat ennättäneet soutaa korkeintaan kolme laivan pituutta, kun suhinalla ja vihellyksellä laiva painui keula edellä alas syvyyteen. Meri otti osansa! Syntyi valtava pyörre. Sen ulkoreunalla kieppui miesten haapio suuressa piirissä myötäpäivää miesten voimatta sitä vastustaa — kiittivät etteivät joutuneet pyörteen keskelle ja painuneet laivan mukana.
Anttua huimasi päästä. Hän lakkasi soutamasta ja kyyristyi haapion pohjalle… Hänen oli tukala olla, mutta onneksi hän heräsi — toistamiseen, vaimonsa nyhkäistessä häntä olkapäähän ja sanoessa:
"Anttu, nous ylös kahville! Päivä on jo korkialla."