— Meidät toi taas koivistolaiset hevoset, mutta ei päästä täällä mihinkään yöksi. Joka paikassa ajavat ulos. Sellainen kaupunki tämä on!
— Ei oteta sisään! No se nyt kumma! Minä ottaisin heti, mutta kun teitä on noin monta ja meillä on niin hiton vähän tilaa, niin ei sopisi kuin kaksi, korkeintaan kolme.
Siinä puodissa oli sitten sattumalta eräs lihakauppias. Pitkien puheiden jälkeen sai uuraalainen sen uskomaan, että me ollaan rehellisiä ja kunniallisia miehiä, hylkeenpyytäjiä ja vanhastaan Uuraassa tunnettuja, ja lopulta lihakauppias suostuikin ottamaan luokseen asumaan meidät kaikki.
Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, ja me päätettiin lähteä katsomaan niitä Laatokan jäitä. Uuraalainen sai hommatuksi meille kyytimiehen. Se oli vanha ukko, siellä kahdeksanyhdeksänkymmenen korvilla.
Oli ajeltu jo puoleen päivään asti ja hyvä keli siellä Laatokan jäillä olikin, lunta ei paljon missään, eikä pahempia rakojakaan, ja ukko tuli yhä puheliaammaksi ja puheliaammaksi Ensin se ei haastellut muuta kuin sen minkä silti kysyi ja senkin hyvin yksikantaan.
Me oltiin ihmetelty jo alusta asti, miksi meille pantiin näin vanha kyytimies, ja sitten kun se rupesi meille vapaammin juttelemaan, kysyi eräs meistä:
— Missä hommissa Käkisalmen kaikki nuoremmat miehet ovat, kun näin vanhan miehen panivat meille hevosmieheksi?
— Eivät ne missään sen paremmissa hommissa ole, mutta kun teillä on nuo keihäät ja muut kummalliset teräraudat ja pyssyt ja koirat, jotka näyttävät enemmän susilta kuin koirilta, ja kun te olette itse tuollaisia suuria ja hirvittävän näköisiä ja suuripartaisia miehiä, niin teitä uuraalaisen sanoista huolimatta on pidetty vorojoukkona, joka on tullut ryöstämään ja rosvoamaan ihan julkisesti tätä Käkisalmen kaupunkia ja sen ympäristöä. Siellä eilen illalla sitten miehet tuumivat minulle, että "mene sinä, eiväthän nuo nyt ikälopulle ukolle mitään ruvenne tekemään", ja jos taas tämä hevonen menee, niin kaupunki maksaa sen minulle. Pääasia on, että saivat teidät pois kaupungista, vaikkapa vain yhdeksi päiväksikin, että ennättävät hommata Viipurista sotaväkeä avuksi…
Teltti tärisi naurusta! Hahhahhahah…
— Niin, niin, älkää naurako! Tosi niillä oli kysymyksessä niilläkin ja henki kallis ja tavara vielä kalliimpi! Sitten se ukko vielä jutteli, että hän on nyt nähnyt, että me ollaankin rehellisiä pyyntimiehiä, "ja taitavia näytte ammatissanne olevankin", tuumi se, kun me näytettiin sille hylereikiä jäässä, missä ukko itse ei nähnyt mitään, vaikka kehui olevansa niitä Laatokan parhaita pyyntimiehiä. "Sitävartenhan minä tästä nyt teille uskallan jutellakin", sanoi se meille, "kun te näytte olevan, niinkuin uuraalainen sanoikin, merimiehiä, ulkosaarelaisia hylkeenpyytäjiä ja päälle päätteeksi rehellisiä isäntämiehiä kaikki ja kun nyt tullaan takaisin kaupunkiin, niin älkää kenellekään virkkako, että minä olen teille mitään sanonut, muuten minä saan päälleni niiden vihat loppuiäkseni."
Eikä me mitään kenellekään kerrottukaan. Annettiin ukkopahan olla rauhassa.
Me ajeltiin sitten siellä Laatokan jäillä viikon päivät. Konevitsassa oltiin kolme yötä ja saatiin luostarista ruokaa ja kaikki, mutta sitten neljäntenä iltana kutsuttiin meidät sen luostarinpäämiehen puheille, joka meille alkoi ensin hiljemmin sopotella jotakin siitä, että he ovat kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä ja heikkoja luostariveljiä, joilla ei ole mitään omaisuutta, ja että luostari itsekin on aivan köyhä ja että he ovat vain vaivaisia Herran viinamäen työmiehiä, jotka eivät mitään niin halua kuin rauhaa, ja mitä lie muuta jutellutkin. Osasi niin huonosti suomea, ettei siitä kaikesta saanut selvääkään. Kun me sanottiin, että kyllä me maksetaan kaikki mitä kulutetaan ja ettei hän nyt yön selkään merelle voi ajaa ihmisiä, alkoi se kiljumalla pomelastaa kuun paisteesta ja tottuneesta kyytimiehestä ja taas hiljemmin rukoilla, että "menkää hyvät miehet pois täältä, me olemme kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä, joilla eivät edes vaatteet ole omia". No, mikäs siinä auttoi kuin lupaa pois, mutta eihän me sinä iltana kuitenkaan vielä lähdetty. Me annettiin sille munkille, joka meitä palveli siellä luostarin syömätuvassa ja joka kävi aina illalla kello yhdeksän aikana katsomassa, että me nukutaan kukin omassa kopissamme ja ilmoittamassa, mihin aikaan yöllä on noustava jumalanpalvelukseen, kymmenen markkaa, laatikko tulitikkuja ja kukkarollinen tupakkaa, ja se siitä vasta ilostui ja sanoi meille, että "olla vain ristiveljet täällä niin kauan kuin asia vaatinee", ja se toi sitten ruuan meille omaan koppiin kullekin ja me oltiin niin vielä kaksi päivää, ennenkuin lähdettiin takaisin Käkisalmeen. Kyytimies paluumatkalla oli saanut muutamilta tuttaviltaan munkeilta kuulla, että meitä Konevitsassakin heti ensi päivistä asti pidettiin rosvojoukkona, joka on tullut ryöstämään luostarin aarteita, mutta että eivät uskaltaneet poiskaan ajaa, kun koko luostarissa ei kuulema ollut yhtään pyssyä.
— No entä saalis? Vieläkö sieltä läksi kuinka niitä hylkeitä?
— Koko saaliina oli kaiken kaikkiaan noin seitsemän, vai olisiko ollut kahdeksan hylereikää, joita saatiin siellä jäällä katsella…
— Hahhahhahhahhahh…!
— Ja entä matkakustannukset, ne taisivat nousta huimiin summiin?
— Kuka niitä kävi laskemaan! Taisihan siitä kuluja olla ja paljon taisi ollakin, mutta ei niistä sen enemmän puhuttu, kun ei saaliistakaan kerran voitu puhua.
— Oltiin yö vielä Käkisalmessa ja lähdettiin varhain seuraavana aamuna. Oli pimeä vielä ja taivas tähtiä täynnä ja niin jumalattoman kova pakkanen, että vähän väliä piti juosta reen jälessä. Syötettiin välillä hevosta ja lämmiteltiin yhdessä majatalossa ja otettiinpa siinä kunnon ryypytkin ja annettiin sille ukkorähjällekin aikamoiset piiskaryypyt. Panivat näet Käkisalmesta meitä pois viemään sen saman ukon, joka meitä luotsaili siellä Laatokan jäillä.
Ukko jutteli meille siinä majatalossa sitten paljon siitä pelosta, jonka alaisena koko Käkisalmen kaupunki oli ollut sinä iltana, kun me ensi kerran tultiin sinne.
Oli nimittäin vielä samana iltana, kun me ilmaannuttiin kaupunkiin, pidetty kaupungintalolla kokous, johon oli kutsuttu koko raati ja valtuusto ja palokunnan päällikkö ja poliisipäällikkö ja ties ketä. Oli ollut kysymys, mitä on tehtävä kaupungin pelastamiseksi. Pormestari oli vedonnut poliisimestariin, joka taas oli selittänyt olevansa aivan voimaton, kun kaikki poliisit ovat karanneet tai muuten menneet piiloon. Sittenhän ne olivatkin lähettäneet heti yötä myöten pikalähetin ratsastaen ajamaan Viipuriin minkä kavioista läksi hakemaan apua sotaväeltä. Kun meitä ei sitten viikon kuluessa kuulunut takaisin, olivat ne jääneet siihen uskoon, että me onkin tultu ryöstämään Konevitsan ja Valamon luostarien huimia kulta- ja jalokivivarastoja ja vähät välitetään köyhästä Käkisalmirähjästä, ja niin olivat lähettäneet sotaväen jälleen takaisin Viipuriin, kun ensin olivat meitä pari vuorokautta yötä päivää odottaneet. Ratsuväkeä se kuului olleen, ja oli niillä ollut pari tykkiäkin.
Kun me sitten kaikkien kauhuksi jälleen kuitenkin ilmaannuttiin Käkisalmeen, oli taas alkanut entinen rauhattomuus ja juokseminen eikä meille annettu montakaan tuntia yörauhaa. Siellä kolmen ajoissa aamuyöstä oli poliisimestari tullut meidän kyytimiehemme asuntoon ja sanonut, että on lähdettävä heti paikalla viemään meitä pois, eikä enää ikinä takaisin tuomaan, muutoin ei hyvä seuraa. — "No nythän kaupunki pääsi teistä rauhaan", nauroi se kyytimies ja kaatoi kolmannen norrikupin partaansa ja lisäsi, että "kyllä se nyt tänä iltana Käkisalmessa ilo alkaa ja seurahuoneella toinenkin samppanjaputelin korkki poksahtaa! — Lyhyet niillä siellä kuuluu olevan korkin välit muutoinkin, saatikka nyt, kun kaupunki on vapautunut pahimmasta kauhusta ja vaarasta, mikä sitä on uhannut sitten niiden muinaisten suurien sotien…"
Tuuli oli muuttunut myrskyksi ja rapisutti telttipurjetta aika tavalla.
Syötyä annetaan ruoan tähteet ulos koirille ja puoli reikäleipää vielä kullekin lisäksi. "Siellä tuntuu tuulevan oikein vanhaan tapaan", sanoi vanhin, "minne lienevätkään vaan päässeet toiset, jos eivät tämän tapaista paikkaa ole saaneet, joka on kesällä turma, mutta talvella hyvä turva. Kyllä niillä on ikävä yö, jotka ovat jääneet kulkevalle jäälle… No, kokki-mies, menepäs katsomaan, kiehuuko sinun teesi, että saataisiin vielä ennen maatakäymistä kuumaa teetä, sillä eihän tässä meille taideta samppanjaa antaa, niinkuin ennen niille Käkisalmen herroille…"
Pian höyryää kuuma teemuki kunkin edessä piitoilla.
Kaikki tuntuu niin kodikkaalta ja tupakoidaan ja jutellaan teen ääressä vielä hetkinen, ennenkuin käydään maata.
Viimein kaikki kallistuvat unta etsimään, sillä he ovat siinä vahvassa uskossa, ettei heillä tässä jäälinnassa ole mitään hätää.
Uni ei kuitenkaan tahdo tulla kenenkään vieraaksi.
Kukin kuuntelee telttipurjeen alituista pärinää ja mereltä kuuluvaa jyrinää.
Kumisee kuin alituinen ukkonen jymisisi, joka väliin kovenee ja väliin vaimenee.
Koiratkaan eivät saa rauhaa. Toiset murisevat, kun ovat joutuneet kylmissään liian liki toisiaan. Joku vinkuu ja uikuttaa herkeämättä. Nuorin koirista, ensikertalainen ja kokematon, haukkuu tuon tuostakin, kun kuulee jonkun suuremman jyräkän, ja linnoitus vähän tärähtelee. Likin mies teltin karvista pistää päänsä ulos katsellen ilmaa, mutta ei näe sylenkään päähän, sillä lunta pöllyttää, että on kuin jauhosalvossa. Hän kiinnittää karvin jälleen entistä huolellisemmin ja huoaten kääriytyy jälleen nahkapeitteeseensä. Miehistä vanhin murahtaa kuin puoliunestaan: "Niinhän se on ja on jo vanhoilta ajoilta nähty ja koettu, ettei itä ja piikaväki lakkaa, ennenkuin itkee."
Jotkut kiertelevät itseään, ikäänkuin etsien sopivampaa asentoa.
He huomaavat toinen toisensa olevan vielä hereillä, mutta kukaan ei enää puhu mitään, antaen kullekin rauhansa.
Vihdoin uni voittaa heidät puolenyön tienoissa, ja he säestävät syvällä kuorsauksellaan kamalaa musiikkia, joka soittaa heidän ympärillään.
SANKARI.
"Jiikatkaa helkkarin vikkelästi molemmat brammipurjeet!"
"Alas jaakari ja kiinni!"
"Alas mesaani! Kiinni molemmat brammipurjeet! Kiinni messaani!"
Päämiehen itsensä ääni siten jyrisi kuunarin perällä.
Kaikki seitsemän miestä olivat komennetut työhön.
Laivapojat hääräsivät ylimmällä brammiraa'alla. Yhä pimenevää, lunta tupruttavaa mustaa syysillan taivasta vasten näkyivät he vain epäselvinä haamuina. Vielä kerran riuhtaisi myrsky purjeen heidän käsistään riepoiteltavakseen. Ankara pauke ja läiske, joka siitä syntyi, lakkasi kuitenkin pian, poikien saatua lopultakin purjeen valtaansa ja käärittyä lujasti raa'alle.
Isolla brammiraa'alla hääri pari vanhempaa miestä.
Keulapuomin nokassa kiikkui miehistä vahvin ja sai meren ja tuulen pieksämästä jaakarista poimeen toisensa perästä käärityksi kiinni puomille.
Molemmat perämiehet köyttivät kiinni mesaania.
Päämies itse seisoi ratin ääressä ja ohjasi. Pian lakkasi kuulumasta läiske ja pauke, joka syntyi myrskyn piiskatessa jiikatuita ja alas lasketuita purjeita.
Kuului vain vihainen humina ja viheltely ylhäällä takilassa ja meren villi mylvinä ja pauhu laivan ympärillä.
Jo ennestään oli pantu kiinni huippupurje, välitaakipurjeet ja fokka, ja kun nyt enää olivat vetämässä vain molemmat märssypurjeet, taakifokka ja molemmat lyyverit, tuntui aluksen kulku vähenneen paljon.
Lumipyry muuttui ennen kello kymmentä illalla aivan läpinäkymättömäksi — aika-ajoin ei nähnyt edes laivan perältä keulaan.
Tuskin oli purjeet pantu kiinni, kun miehet saivat uutta ja paljon pahempaa työtä.
Pimeältä mereltä, perän takaa, kuului uhkaava jyminä.
Tavallista isompi kaatuva aalto sieltä lähestyi.
Raskaassa viljakuormassa oleva kuunari ei ennättänyt paljoakaan kohota.
Hirvittävällä vauhdilla ja voimalla syöksyi meri yli laivan, repien mennessään auki osan isoa kansiluukkua.
Tuli kolme neljä samanlaista hyökyä peräkkäin. Vettä virtasi ruomaan koskena. Tämän ei olisi tarvinnut kauan jatkua, kun kuunari olisi uponnut, sillä viljakuorma imee itseensä kaiken vuotoveden.
Alus käännettiin täyteen myötäiseen, jolloin meri tuli perän takaa ja kajuutta muodosti jonkinlaisen aallonmurtajan ja keskikannella voitiin ruveta työskentelemään ison luukun uudestaan kiinni kalkkaamiseksi. Toisen perämiehen johdolla kävivät miehet tähän työhön. Vanhin miehistä sai huolekseen peränpidon ja päämies ensimmäisen perämiehen kanssa laskeutui alas kajuuttaan, jossa paloi kirkas lamppu ja jonka pöydälle oli levitetty merikartta ja laivan päiväkirja. Loistot olivat näkyneet vielä tunti takaperin, ja niiden mukaan oli toimitettu laivan aseman määräämiseksi tarkka suuntiminen. Laivan asema ja kellon määrä silloin olivat lyijykynällä merkityt kartalle. Mikä suunta senjälkeen oli pidetty ja mikä oli laivan vauhti ollut, näkyivät päiväkirjasta.
Rauhallisena otti päämies suuntaisviivoittimen käteensä, asetti sen kartalle ja mittasi harpilla matkan, jonka laiva oli kulkenut viimeisen tunnin kuluessa, ja merkitsi kartalle lyijykynällä laivan aseman sillä hetkellä, jolloin nykyinen suunta otettiin, ja asetti suuntaisviivoittimen tästä pisteestä nykyisen suunnan mukaan, jolloin se leikkasi edessä, kuuden meripenikulman päässä olevaa saarta melkein keskeltä, erään kylän kohdalta.
"Tämä suunta vie helvettiin! Niin piru vie liekin!" mörähti hän ja alkoi tutkia, minkä verran olisi suuntaa muutettava, jotta saari voitaisiin sivuuttaa pohjoispuolitse. Saatuaan selville sen pisti hän päänsä ulos kajuutan luukusta ja huusi:
"Onko luukku selvä jo?"
"Selvä on!"
"Pannaan suunta luoteeseen!"
"Suunta luoteeseen", kertasi ruorimies ja väänsi rattia oikeaan.
Laivan päämies nousi itsekin kannelle.
Sillä välin teki ensimmäinen perämies, jonka vahtivuoro parhaillaan oli, kajuutassa päiväkirjaan seuraavat merkinnät:
"Kello 10,30 i. Kiinni kaikki muut purjeet, paitsi molemmat märssyt, taakifokka ja lyyverit. Tuulen suunta ESE, voima 9 B. Ankara aallokko. Laiva heiluu rajusti. Lumipyry. Loistoja ei näy. Alihangan puolelta tuli meri sisään ja avasi osan isoa luukkua. Suunta muutettiin WNW. Luukku kalkattiin ja otettiin heti uusi suunta NW. Kaikki hyvin laivalla."
Hänen täytyi nostaa usein kynä ylös paperista keskellä sanaa ja välistä keskellä kirjaintakin ja tarttua pöydän reunaan estääkseen itseään kaatumasta laivan heittelehtiessä ja vavisten syöksyessä hurjaan alamäkeen.
Tultuaan ylös sai hän määräyksen ruveta lokaamaan.
Perämies otti käteensä hietalasin. Eräs miehistä sai kelan, jonka ympärille lokiliina oli kierretty ja jota hän piti edessään poikittain vapaana pyörimään. Toinen perämies otti käteensä lokin pienen kolmikulmaisen tammilaudan, jossa on kaksi suoraviivaista sivua ja kolmas kaareva. Kaarevalla puolella on painona lyijyä juuri sen verran, että loki mereen heitettynä jää kärki ylöspäin pystyyn. Kasoistaan on loki kiinni lokiliinassa leijan tavalla. Sitten sepi perämies keveästi käteensä sen verran lokiliinaa, että loki heitettäessä suoraan sivulle päin ulottuu kunnollisesti niin kauas ettei jää laivan vanaveteen.
Silmänräpäys.
"Valmis."
"Valmis on!"
Perämies heitti koko voimallaan lokin yli peräkasan tuulen alapuolelta. Se katosi pimeyteen ja heti pingoittui lokiliina ja samassa alkoi kela hurjasti pyöriä täristäen pitäjän käsivarsia. Punaisen merkin liukuessa lyhdyn valossa yli perälaidan huusi perämies "Turn!", jolloinka hietalasin pitäjä käänsi lasin. Tasaisesti luisuivat mustat hietajyväset hietalasin läpi ensimmäisen perämiehen tuijottaessa yläosan yhä vähenevään hietaan. Viimeisen hietajyvän pudotessa huusi hän "Seis!", jolloin toinen perämies kaappasi kiitävästä lokiliinasta molemmin kourin ja löi sen silmänräpäyksessä kiinni hakkilautaa vastaan. Loki laukesi auki kahdesta kasastaan, jääden riippumaan lokiliinaan vain kärjestään ja laahaamaan veden pinnalle, josta sitä oli helppo vetää liinan kanssa takaisin laivaan.
Toinen perämies alkoi heti vetää liinaa takaisin laivaan.
Tuli vastaan merkki, puolen solmun merkki, ja sitten kuuden solmun merkki.
Laivan vauhti oli siis runsaasti kuusi ja puoli solmua.
"Kestettäisiin tätä vielä tunti, niin päästäisiin saaren suojaan", mörähti päämies, joka taas piti itse perää ja koetti parhaansa mukaan karttaa pahempia kaatuvia, joka taas oli vaikeaa, kun näki vain muutaman sylen päähän joka suuntaan.
Täytyi sitä tarkemmin kuunnella.
Tuskin oli viittä minuuttia pidetty tätä uutta suuntaa, kun nousi tuulen puolelta laine kuin vierivä vuori, joka hautasi hetkeksi alleen koko laivan.
Kuului pauketta, kolinaa, sihinää ja ryskettä, ja laivan kohottua jälleen laineen päälle havaittiin, että isoluukku oli taas auki. Miehet toki olivat kaikki tallella. Vielä kerran täytyi kääntää myötäiseen ja sillä aikaa kalkattiin luukku kiinni niin hyvin kuin voitiin.
Kului kuitenkin lähes puoli tuntia, ennenkuin kaikki taas oli kunnossa.
Sillä aikaa oli kuljettu jo niin lähelle maata, ettei entisellä suunnalla mitenkään olisi voitu päästä ohi saaren enemmän pohjois- kuin eteläpuoleltakaan. Meri olisi saatu entistä enemmän sivusta ja luukut olisivat entistä pikemmin avautuneet. Molemmilla kerroilla oli laivan sisään tullut niin paljon vettä, ettei kolmatta luukun avautumista voitu ajatellakaan. Pumpusta ei ollut mitään apua. Se ei antanut vuotovedestä pisaraakaan takaisin. Viimeinen ehyt ison luukun peite oli äskeisessä rytäkässä repeillyt ja vuoti lakkaamatta, sillä myötäisessäkin kuohui meri yli laivan perältä keulaan, vaikka ei sattunutkaan kansiluukkuihin niin ankarasti kuin sivulta tuleva meri, sillä kajuutta murti sen voiman.
Maan läheisyyden vuoksi alkoi laine olla yhä jyrkempää, eikä ollut mitään mahdollisuuksia kääntää laivaa mihinkään muuhun suuntaan, sillä se olisi uponnut heti.
Tiedettiin — ainakin laivan päämies ja molemmat perämiehet sen tiesivät — että edessä olevan saaren rannat nousevat merestä jyrkkinä ja kallioisina ja niihin törmääminen on laivan ja sen miehistön varma tuho muutamissa minuuteissa. Tiedettiin lisäksi sekin, että siellä ja täällä kallioisten niemien lomissa on lahtia, joihin joutuminen voisi tuoda pelastuksen ainakin laivan väestölle — etenkin jos satutaan kylän kohdalle, joka lienee jotenkin keulan suunnassa.
Näitä mietiskeli mielessään laivan päämies ja päätti ajaa maalle mieluummin kuin upota selvällä meren selällä. Hän jätti peränpidon luotettavimmalle miehelle ja läksi perämiehineen kajuuttaan neuvottelemaan.
"Me mennään maalle nyt."
"Siltä se tuntuu."
"Piihin asettumisesta tai ankkurien heittämisestä ei olisi mitään apua. Sitä pikemmin vain tuhouduttaisiin täällä ulkona. — Minä olen päättänytkin antaa mennä maalle. — Mitä miehet tuumivat siitä?"
"Ei tässä näy muukaan auttavan."
Miehet panivat tupakan palamaan.
"Niin, ei tässä voi tehdä mitään muuta. — Jaaha. Katsotaanpa milloin se tärähtää." Päämies teki laskelmia. "Meillä on nyt ollut lähes puoli tuntia kuuden ja puolen solmun vauhti. Siis vielä kolme meripenikulmaa maalle — korkeintaan, sillä virta vie meitä samaan suuntaan kuin tuulikin, ja sen osuutta, joka voi olla suurikin, emme näissä oloissa voi täsmälleen laskea. Maa voi olla hyvinkin lähellä. Ehkä jo kymmenen minuutin perästä tärähtää. Ilmoittakaa siitä miehille ja pitäkää huoli siitä, että jokainen pysyy perällä ja ettei kukaan mene skanssiin tai muualle keulapuolelle, sillä kallioon tärähdettäessä voivat mastot kaatua keulaan päin ja se olisi vaarallista niille, jotka sattuisivat olemaan siellä päin. Sehän pitäisi olla selvä jokaiselle. No niin, muutahan tässä ei olekaan tekemistä eikä sanomista. Ottakaa kellonne ja rahanne ja menkää ylös."
Ukko itse jäi vielä hetkeksi kajuuttaan. Hän korjasi povitaskuunsa laivan paperit ja rahat. Myöskin teki hänen mielensä pelastaa laivan päiväkirja, mutta se ei sopinut mihinkään taskuun.
Kajuutassa oli lämmin. Sen seiniin ja kattoon rapisi, läiski ja kuohui vesi lakkaamatta. Kuului myöskin joskus saumojen narahtelu, laivan heiluessa aalloissa.
Päämies tupakoi äänettömänä ja synkkänä kiroillen sielussaan laivan "juuttimaista isäntää" niinkuin hän sitä ajatuksissaan nimitti, joka pelkästä saituudesta ei anna korjata laivan varusteita ja hankkia mätien ja kuluneiden — niinkuin nuokin luukkujen öljytetyt peiteressut — tilalle uutta, vaan pakottaa aina runsaamman ja runsaamman saaliin himossa syysmyrskyilläkin kuormaamaan laivan syvemmälle kuin turvallisuus vaatisi ja estää hankkimasta laivaan vanhempaa ja luotettavampaa miehistöä.
Lamppu paloi kirkkaana ja heilui kantimissaan katossa. Sen vasket välähtelivät kirkkaina.
Laivan vanha päämies veti vielä muutaman savun, kääri sitten kaulaansa paksun villahuivin ja napitti huolellisesti ja levollisesti öljytakkinsa, painoi öljylakin syvemmälle päähänsä ja alkoi rauhallisesti nousta kannelle. "Eikö maata vieläkään näy?"
"Ei näy maata, eikä mitään."
"Eikö ole kuulunut sumusireeniä tai sumukelloa?"
"Ei ole kuulunut. Tässä onkin tuumittu, että jos jiikattaisiin mersseilit ja mentäisiin vähän hiljemmin…"
"Se on turhaa. Jos satutaan kallioon, on sama, jos kuljetaan hiljaa tai kovasti, ja jos satutaan laukuun kivikko- tai hietarantaan, on sen parempi mitä kovempi on vauhti. Sen kovemmin juuttuu alus pohjilleen ja kulkee mahdollisimman matalaan veteen, eikä käänny syrjittäin, jolloinka se hajoaisi puolessa tunnissa. Antaa mennä vaan — — —"
Silloin se tärähti.
Rytisten kulki laiva vielä pari pituuttaan, sitten kallistui hiukan ylihangan puolelle ja jäi paikalleen, keula paljon korkeammalla ja perä vajonneena melkein kokonaan veden alle. Vain kajuutan katto jäi näkyviin.
Heti kun laiva jäi paikalleen, syöksyi meri kauhealla voimalla sen yli, pyyhkien perältä keulaan ja räiskyen kajuutan ja skanssin kohdalla suihkuna ylös aina puoliväliin saalinkeja ja kaapaten mukaansa miehet, joita se vyörytteli yli kajuutan, viskoi ketä vantteihin ja ketä skanssin seiniin.
Vaistomaisesti tarttuivat miehet lähimpiin kiinteihin esineisiin, uivat ja kahlasivat ja löysivät kukin itsensä seuraavalla laineen väliajalla keulapakalla, jossa oli vähän kuivempaa. Suurimmat laineet kävivät siitäkin yli.
Ketään ei ollut poissa.
Kaikki miehet olivat saapuvilla ja toistaiseksi ei hätää mitään.
Laineen tullessa tarttuivat miehet kiinni taakiin, raapalkkiin, kelaan ja nakeleihin, ja niistä kaikin voimin pidellen onnistuivat säilymään joutumatta laineen saaliiksi. Monikin sai nyt vasta huomata, kuinka raju on hyökyaallon voima, tapellessaan sen kanssa "mies miestä vastaan".
Pahinta oli, että rajuimpien hyökyjen mukana alkoi tulla myöskin kajuutan ja skanssin ovia ja seiniä tai niiden kappaleita. Sai olla varuillaan, sillä yksi ainoa isku olisi vienyt miehen tai pyyhkäissyt mennessään montakin.
Lunta tuli yhä, ja ilma oli kylmä.
Jäsenet alkoivat kohmettua.
Laineiden väliajoilla hakkasivat miehet käsiään harteisiinsa ja pysyivät edes jossakin määrin lämpiminä.
Näinä väliaikoina oli tilaisuus vilkaista myöskin maalle, joka häämötti vain parin laivan pituuden päässä. Vasemmalla ja oikealla kohosivat jyrkät ja korkeat vuoret ja suoraan edessä oli kylä. He olivat erään reunimmaisen talon melkein ikkunan alla. He huusivat apua minkä jaksoivat, mutta heidän äänensä katosi meren pauhinaan.
Laine tuli taas, ja silloin heittäytyivät kaikki pitkälleen pakalle ja tarttuivat kiinni kaksin käsin mikä mistäkin.
* * * * *
Maalla nukuttiin kaikessa rauhassa.
Vasta noin kolme tuntia myöhemmin käveli rantaan eräs vanha mies, joka tavallisesti ei aamuyöstä saanut unta, katselemaan ilmaa.
Lumi pieksi hänen silmiään ja niitä kirveli, mutta hän ponnisteli näköään minkä jaksoi saadakseen selville, mikä hänen silmiinsä kuvastui mereltä, pimeää taivasta vasten. Näytti niinkuin siellä olisi ollut purjeet ja mastot, pari kapeaa raakapurjetta ja mastot.
"Laiva pakana siinä taitaa olla kuin onkin!"
Heti seurasi myrskyn mylvinnässä pienoinen väliaika, ja silloin kantoi, ranta-aittojen välissä tähystäjän korviin ihmisten huuto laivasta.
Hän huusi vastaan, mutta sitä ei kuultu, päättäen siitä, että laivasta huudettiin yhä entiseen tapaan.
Hän haki lyhdyn ja näytti tulta.
Se vaikutti. Miehet laivassa älysivät, että heidät on huomattu, ja lakkasivat huutamasta.
Pian oli koko kylän väki rannalla. Mitään ei toistaiseksi voitu kuitenkaan tehdä kummallakaan puolella, ei maalla ja vielä vähemmin laivassa.
Kului vielä neljä tuntia, ennenkuin rakettikanuuna liinoineen ja liinalaatikkoineen ja raketteineen ja muine varusteineen oli ennätetty maisin tuoda saaren pohjoispäästä ja kaikki ennätetty laittaa kuntoon. Myrsky ei tällä aikaa ollut yhtään helpottanut, päinvastoin se aika ajoin riehui entistä ankarammin.
Sähisten halkaisi voimakas raketti ilmaa ja lensi suuressa kaaressa yli laivan häntänään kevyt liina, joka purkautuessaan ja raketin jälkeen juostessaan pieksi laatikkonsa laitoja ja nappuloita.
Rakettiliina sekaantui ylös laivan takilaan. Se jäi riippumaan mastojen väliin, välitaakin päälle.
Laivan miehistä ei kukaan voinut jättää keulapakkaa ja kiivetä ylös selvittämään liinaa. Tuuli kuitenkin viskoi sitä ja lopulta onnistui erään miehen kaapata se kouraansa. Yhteys maan kanssa oli saatu.
Maalla kiinnitettiin laivaan vedettäväksi liinaan paksu köysi ja taljat ja taljanuorat, joiden varassa voitiin vetää pelastuskoria edestakaisin maalta laivaan ja laivasta maalle. Laitteen toinen pää oli kiinni laivan keulapakalla, keulataakissa, niin ylhäällä kuin suinkin, ja toinen pää maalla.
Mies kerrallaan istui aina pelastettavista pelastuskoriin ja vedettiin maalle.
Yksi enää näytti olevan laivassa.
Syntyi silmänräpäyksen kestävä seisahdus toiminnassa, kun kuultiin jonkun siinä rannalla ensin sanovan: "Se on kapteeni", ja sitten toimen: "Tässähän kapteeni jo on", ja sitten kolmannen vihaisesti ärähtävän:
"Se on väärin, että kapteeni koettaa pelastaa oman nahkansa ennenkuin kaikki muut ovat ensin päässeet maalle. Se osoittaa arkuutta ja raukkamaisuutta ja jotakin muutakin vielä rumempaa!"
Kuului vain meren mylviminen ja sitten laivan päämiehen rauhalliset sanat:
"Se oli erehdys."
Valkopartainen ja valkotukkainen ukko, laivan päämies, istui jälleen pelastuskoriin ja lisäsi:
"Vetäkää minut takaisin laivaan."
"No kun nyt kerran on jo maalla, niin on. Ja jos se oli erehdys, niin hyvä sillä", sanoi perämies ja kehoitti päämiestään nousemaan jälleen maalle.
"Vetäkää, älkääkä kuluttako kallista aikaa joutaviin!" sanoi päämies, ja lokit alkoivat pyöriä ja kori palasi hitaasti kuohujen läpi laivaan, jossa siihen istui tähteenä ollut mies, laivan nuori ensimmäinen perämies, ja hänet vedettiin maalle miltei kuoliaaksi kohmettuneena. Kun hänet nostettiin korista, ei hän kyennyt nousemaan, vaan lysähti kokoon teloille, josta hänet kannettiin lähitaloon lämpenemään ja virkoamaan.
Kori meni tyhjänä uudestaan laivaan, jossa siihen istui laivan päämies. Lokit alkoivat jälleen pyöriä ja hitaasti läksi kori viimeisine pelastettavineen liikkeelle rantaa kohti.
Mutta silloin kohottautui laivan takaa pimeydestä laine, suurin luultavasti koko sinä yönä. Maalla olijat jouduttivat vetämistään, mutta kori oli ennättänyt tuskin ohi puolivälin, kun laine hyökkäsi sen yli, heitteli sitä muutaman kerran köyden ympäri, jolloinka juoksevat taljanuorat sekaantuivat ja kori ei liikahtanut enää puoleen eikä toiseen.
Tuli kolmas ja neljäskin laine. Joku niistä viskasi koria toisakin päin ympäri köyden, mutta ei se lähtenyt enää sittenkään kulkemaan.
Kun neljännen laineen jälkeen kori taas tuli näkyviin, parkaisivat naiset, joita myöskin uteliaina oli rantaan tullut, kauhusta ja käänsivät päänsä poispäin siitä tai peittivät kasvonsa käsillään, sillä kori oli tyhjä.
* * * * *
Kello kahdeksan tienoissa aamulla alkoi päivä hämärtää. Taivas selveni.
Lumipyry oli lakannut ja myrsky lientynyt.
Laineet vierivät vielä korkeina. Vallattomina ja villeinä ne juoksentelivat laivan kannella, ikäänkuin nuuskien öisen riehumisensa jälkiä.
Ja paljon siinä olikin niillä ihmeellistä katseltavaa:
Laivasta oli peräpeili poissa. Sai vain tulla täyttä kyytiä sisään kuin avatusta portista ja juosta esteettömästi läpi kajuutan, jossa oli vain sivuseinät ja katto, ja kurkistella sisään auki ammottavista kansiluukuista ja taas karata läpi skanssin, jossa myös oli enää vain sivuseinät ja katto. Hei miten on lystiä! Skanssista raapaistaan mukaan yhtä ja toista, yksi koijan tolvana ja eräs merimieskirstu, jotka ovat sinne unohtuneet muilta laineilta, ja viskataan ne yli keulapakan ja keulan ja heittäydytään sitten itsekin aikamoisella nurinnarin-kuperkeikalla alas ja annetaan aimo korvapuusti tuolle uniselle ja surkealle pelastuskorille, joka siinä kiikkuu, milloin vedessä, milloin ilmassa, valkeiksi kuluneissa köysissään, ja hyökätään ylös maalle, jonka ranta pitkin pituuttaan on täynnä laivan sirpaleita ja kuohuu valkeana nousevan auringon sitä kirkastaessa.
Pitkin aamupäivää vähenee laine. Harva ja laiska ummikas lotisee laivan kannella.
Syyspäivä matelee kellertävänä, kelmeänä ja viluisena alhaalla etelässä.
Saarelaiset varustautuvat ottamaan laivasta märkää, mutta vielä käyttökelpoista viljaa.
KUNINKAAN LUOTSI.
Jo kolmatta vuorokautta pysyi kaljaasi "MEREN POIKA" paikoillaan Ristniemen edustalla aivan hengettömässä tyynessä. Laiva oli kuormattu varpekanttaan myöten katukivillä, joita vietiin Viipuriin.
Oli valoisa kesäyö heinäkuun kolmatta päivää vasten vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.
Kaikki purjeet oli nostettu, mutta ne olivat aivan joutilaina. Kolmeen vuorokauteen ei alus ollut kulkenut pituuttaankaan purjeiden viemänä. Kuljettiin vain minkä virta vei, ja se vei milloin sinne, milloin tänne.
Kerran jo oltiin sivu Ristniemen. Voimakas nousumeren virta kävi lännestä itään, ja iloisena jo odoteltiin hyvää länsituulta, jonka otaksuttiin tuon virran synnyttävän.
Erääseen aikaan, länsivirran vielä tuntuessa, alkoi lounaasta tulla harva ummikas. "No nyt ei enää ole tuuli kaukana", sanottiin silloin "Meren Pojan" kannella, ja mielet virkistyivät entistä enemmän.
Ummikas, niinkuin virtakin, loppuivat pian.
Missä lienee tuuli puhaltanut Valtiasmeressä tai Suomenlahden suulla, puhaltanut aikansa ja sitten jälleen tyyntynyt sielläkin, ja ummikas loppui, meri asettui jälleen peilikirkkaaksi ja virta alkoi käydä päinvastaiseen suuntaan, idästä länteen, tai tarkemmin itäkoillisesta länsilounaaseen, vieden "Meren Poikaa" kilometrin tunnissa pois päin matkan päämäärästä.
Taivas oli pilvetön ja siellä loisti muutama harva kesätähti.
Merellä vilkkui tai näkyi seisovana tulena loistoja luodoilla torneissaan.
Höyrylaivoja tuli ja meni rytisten ja velloen veden vähäksi aikaa heilumaan. Joistakin kuului kolinaa, kun laivamiehet taljoissa hilasivat ylös lämmityshuoneesta ison korillisen palaneen kivihiilen kuonaa, jonka kumosivat yli partaan mereen. Komentosillalla seisoivat ääneti laivan ohjaaja pyöräytellen ohjausrattia, luotsi ja perämies. Höyrylaivojen merkkitulet pysyivät näkyvissä tunnin tai pari ja sitten vähitellen hävisivät taivaanrannan taa uusien sieltä taas noustessa esille.
Purjealukset, ja niitäkin oli monta, pysyivät uskollisesti paikoillaan ja odottivat tuulta, tuulta mistäpäin hyvänsä.
Kun milloin raikas tuuli puhaltelee ja jos se on vähänkin liian heikko, tai varsinkin jos se on hiukankin liian vastainen, syntyy kannella heti nurinaa ja kiukkuisa mieliala puhkeaa sanoiksi: "Sais tuo nyt puhaltaa vähän paremminkin yksin tein, kun kerranp uhaltaa!" tai: "Sais tuo kääntyä nyt hiukan sopivammalle puolelle", mutta nyt, kun jo kolmatta vuorokautta on ajettu virran viemänä, on purjealusten kansilla vain yksi ainoa toivomus: "Sais tuo nyt vihoviimeinkin ruveta tuulemaan, tuuli sitten mistä hyvänsä ja minkä verran hyvänsä!"
Toistaiseksi ei ollut minkäänlaisia toiveita tuulen suhteen.
"Meren Pojan" muu väki makasi kajuutassa sikeimmässä unessaan.
Ilma oli lämmin ja siellä he kuorsasivat huolettomina ja kylläisinä vahvan ilta-aterian ja teen jälkeen.
Vanhalla Heikin Villellä oli vahtivuoro ja hän istui yksin joutilaan ohjausratin ääressä ja poltti puolihereillä piippuaan, joka oli vasemmassa kädessä.
Sen kyynärpää nojasi polveen. Oikea käsi lepäsi ohjausratilla.
Kajuutassa naksutti kello, joka lähestyi yhtä, ja palaa siristeli siellä myös öljylamppu kompassin läheisyydessä, joka näkyi alhaalta ohjausratin edessä olevan yksiruutuisen ikkunan läpi.
Lieneekö Ville nähnyt unta, vai puolihereilläkö hänen ajatuksensa vaeltelivat niin syvällä ja kaukana.
Hän tunsi elävänsä jälleen varhaisimpia lapsuusvuosiaan. Niistä selveni selvenemistään kirkkaammaksi eräs kuva, jonka ympäriltä kaikki muu vähitellen katosi. Istutaan talvi-iltana kotona tuvassa pärevalkean ääressä. Isoisävainaja on harvinaisen hyvällä tuulella. Vaskisankaisine silmälaseineen ja valkeine partoineen hän parsii verkkoa ja kertoo pojanpojilleen, miten hänen isävainajansa kerran oli — kuninkaan luotsina…
— Kuninkaan luotsina?!
— Niin. Kuninkaan luotsina — niin niin.
* * * * *
Siitä on jo monta vuotta.
Ruotsi ja Venäjä olivat sodassa.
Missä lienevät ensin keväällä tapelleet sotalaivoineen lännempänä, Viron rannoilla, jossakin Paltiskin puolella. Virossakävijät toivat niistä aina tietoja, kamalia huhuja, jotka toivat, pelkoa ja rauhattomuutta saarikansan keskuuteen. Kukaan ei uskaltanut liikkua vesillä, ei kalanpyynnissä eikä muuten, ja nälkä uhkasi tulla seuraavaksi talveksi joka taloon.
Juhannuksen tienoissa kuului mereltä alituista tykkien jyrinää milloin lännestä, milloin idästä.
Vähän väliä purjehti tästäkin saaren ohi toisiaan takaa-ajavia laivoja itäänpäin. Takaa-ajaja ampui minkä ennätti ja sytytti ajettavat usein tuleen ja poltti. Ihmisiä hyppi silloin niistä tulta pakoon ja vajosi pohjaan.
Kuka niitä ennätti auttaa!
Välistä upposi laiva väkineen, milloin takaa-ajaja, milloin ajettu.
Ajettuja olivat venäläiset, jotka pakenivat minkä ennättivät patterien suojaan Uuraaseen jossa silloin venäläiset olivat isäntiä, ja Retusaareen.
Lopulta tuli lännestä koko Ruotsin laivasto Kuningas itse, Kustaa mikä lienee ollut nimeltään, oli uljaalla jaalallaan siinä mukana.
Jaa'a! Sellaista jaalaa ei ole näillä vesillä ennen nähty eikä kuultu.
Sillä ei kuulema kukaan muu koskaan purjehtinut kuin kuningas itse.
Pelkkiä kreivejä ja ruhtinaita ja amiraaleja kuului olleen väki siinä jaalassa kokista aina päämieheen asti.
Pelkkää kultaa ja kirkkaaksi hiottua vaskea oli hohtanut kaikkialta.
Mastojen nupit ja keulakoristeet olivat olleet puhdasta kultaa… Ankkuriketjut ja ankkurit pronssia… Lieneekö rautaa tai terästä ollut kuin kompassin neula…
Kaikki välkkyi kauniilta silmissä kuin nouseva aurinko.
Tavallinen talonpoika, kalastaja tai merimies, ei kuulema saanut mennä likellekään koko jaalaa. Kaukaa vain sai katsella, mutta älä koske kädellä ja älä astu jalalla sen puhtaalle kannelle.
Lieneekö edes sitä tekemässä ollut ainoaakaan tavallista alhaista ihmistä!
Etupäässä oli kulkenut rinnakkain mahtavina kuin meren kuningattaret, puhkoen leveillä ryntäillään aaltoja, kaksi niin vallattoman suurta linjalaivaa, leepurjeetkin nostettuina, ja heti kolmantena se kuninkaan jaala ja sitten vanavesijadassa kaikki ne muut laivat — Jumala sen enää muistaa kuinka monta.
Maan sivussa, kylän edessä, oli ollut ankkurissa kymmenkunta venäläistä sotalaivaa vahdissa. Ne olivat kuulema olleet siinä uskossa, että Ruotsin kuninkaan laivasto menee pitkin saaristoa ja tulee ulos mereen vasta Vehkalahden kohdalta, Ulkotammion kautta, lähteäkseen sitten Koivistolle ja sieltä Viipuriin päin, jonne matkalla Ruotsin muu meriväki edeltä jo oli mennyt. Venäläiset odottivat kuninkaallista laivastoa ja ajattelivat sitten jossakin Somerin ja Koiviston välillä hyökätä ruotsalaisten selkään. Retusaaresta piti tulla Venäjän merivoimien pääjoukot ja asettua ruotsalaisten eteen poikkiteloin Koiviston ulkopuolelle ja tuhota kuninkaallinen laivasto ja viedä kuningas Venäjälle vangiksi.
Venäläiset olivat ensin merimiesten tapaan luoviskelleet maan alla pari päivää ja pitäneet hyvää vahtia, mutta kun ruotsalaisia ei alkanut kuulua, olivat he panneet ankkuriin siihen kylän alle ja ruvenneet ryyppäämään ja ryypänneet koko seuraavan yön.
Pari kertaa yön kuluessa olivat käyneet maissa muka naisia hakemassa laivoihinsa iloa lisäämään, mutta olivatkos ne siinä enää saatavissa! Koko kylä oli autio, sillä kaikki olivat jättäneet kotinsa ja menneet asumaan mikä minnekin vuorten luoliin. Meidän väki oli löytänyt sopivan ja hyvän asuinpaikan eräissä luolissa Kumpelkallion itäsyrjässä, josta oli laaja ja hyvä näköala kaakkoon, itään ja pohjoiseen.
Siinä se venäläinen laivastokin oli meidän silmiemme alla kuin lautasella, mutta meitä ei nähnyt kukaan.
Edellisen yön kemutko lienevät vaikuttaneet, että venäläiset pitivät sinä aamupäivänä tuskin mitään vahtia, sillä kun ruotsalaiset täysin purjein ja aivan odottamatta ilmaantuivat näkyviin Hirskallion takaa, ällistyivät venäläiset ja hämmästyivät ja kauhistuivat niin pahoin, ettei kukaan ajatellut tykkien ääreen menoa, vaan kaikki syöksyivät suinpäin avaamaan purjeita ja kelaamaan ylös ankkureita. Huhuiltiin, että itse amiraalitkin vetivät purjenuorista niin innokkaasti, että ohut nahankelmu heidän kämmenistään oli liuonnut kokoon kuin kuori keväisestä pajun varvusta, ja eipä tuosta ollut lukuakaan, sillä kilkin ruokaa, eikä suinkaan rasvatonta, heistä ennen iltaa tuli jokaisesta, niin monta kuin heitä olikin, kun ruotsalainen ei jäänyt siihen odottamaan heidän lähtöään, vaan purjehti ensin aivan lähelle ja antoi sitten laivojensa juosta päin tuulta ja täräytti sitten kaikkien laivojensa kaikilla koko kupeen kolmilla hammasriveillä niin että kalliotkin tärähtelivät, ja joka luoti osui, ja pyllähtelivät venäläisten laivat mikä perä, mikä keula edellä pohjaan lekuttavin purjein ja kirjavin lipuin kuin mitkäkin varikset. Ja kun sauhu painui jälleen tuulen mukana pitkin meren pintaa itäänpäin, ei venäläisten laivojen paikalla enää muuta näkynyt kuin laari meri. Ei sitä laiva monta kertaa niin vaan ankkurissa maaten uppoa, mutta nämä kymmenkunta upposivat kaikki ääntä päästämättä.
Ruotsalaisistakin laivoista soudettiin maalle heti veneillä hakemaan, ei naisia vaan miehiä, luotseja sotalaivoihin.
Siihen aikaan ei tunnettu tuota nykyistä Ristniemen väylää, suorinta tietä merestä Viipuriin, vaan kaikki laivat purjehtivat Viipuriin Koiviston kautta ja eivätkö liene purjehtineet jo Noan ajoista asti. Sille tielle olisivat ne ottaneet luotseja, mutta eivät saaneet kuin yhden miehen, isävainajan, joka siihen aikaan oli parhaissa voimissaan ja läksi ylpeyksissään ja rohkeuksissaan kylän rantaan pälyilemään, mitä tuleman piti, ja joutui niin ainoana miehenä ruotsalaisten kynsiin, jotka sitten veivät hänet luotsiksi toiseen etumaisista linjalaivoista. "ROHKEUS" oli sen nimi ollut selvällä suomen kielellä, ja suomalainen siinä oli ollut väkikin.
Perästäpäin oli selvennyt, että oli niissä suomalaisia miehiä kaikissa laivoissa ja joku suomalainen herra siinä kuninkaan jaalassakin. Varsinkin hyökkäys- eli enträysmiehet olivat olleet suomalaisia. Niiksi valittiinkin tavallisesti kaikkein rohkeimmat, omasta hengestään välittämättömimmät ja raitisluontoisimmat miehet. Joka laivassa ne olivat jaetut kolmeen parveen, kolme- tai neljäkymmentä miestä parvessa, ja hyökkäsivät enträysupseeriensa johdolla parvittain vihollislaivaan, joka ensin oli saatu enträyskoukuilla vangituksi. Aseina heillä olivat keveänlaiset enträyskirveet, joissa oli ohuet leveät terät ja hamarapuolella kuuden tuuman pituiset käyrät piikit. Vihollislaivaan hyökätessä lyötiin milloin terällä, joka oli hiottu teräväksi kuin lasi, milloin piikillä — aina asianhaarain mukaan.
Saatuaan luotsin purjehti Ruotsin kuninkaallinen laivasto navakan länsituulen puhaltaessa joka purjeeseen Koivistolle, josta otettiin lisää luotseja ja lähdettiin yhtäpäätä kohti Viipuria, joka päätettiin ottaa väkirynnäköllä takaisin pois venäläisiltä vielä ennen seuraavan päivän nousua, mutta jo Uuraassa nousikin tie pystyyn. Sieltä syöksyi tulta ja luoteja vastaan joka niemen nenästä ja venäläisistä laivoista, jotka olivat sinne ennättäneet paeta.
Useiden turhien yritysten perästä, verissä päin ja menetettyään monta laivaa palaneina ja uponneina, yrittivät ruotsalaiset perääntyä takaisin merelle, mutta kun oli päästy Tuppurasta ja lähestyttiin Alvatinnientä, nähtiin monta kertaa suuremman venäläisen laivaston risteilevän Koivistolla sulkien ruotsalaisilta kokonaan paluutien.
Tämä venäläinen laivasto, jonka olemassaolosta ei ruotsalaisilla ollut mitään tietoa, oli salakavalasti piileskellyt Retusaaressa ja nyt sopivalla hetkellä ilmaantunut amiraalinsa — jonka nimi kuului olleen Tshitshakov tai jotain sinnepäin — johdolla Koivistolle, jossa se nyt taisteluvalmiina odotteli.
— No mitäs kummaa nyt tehdään, pojat! oli silloin huudahtanut Ruotsin kuningas, se Kolmas Kustaa, ja pannut herrat tiukalle siitä, että oli hankittu huonosti tietoja vihollisen liikkeistä.
Kolme amiraalia oli kuningas vedättänyt heti "Rohkeus"-fregatin mesaanimersiraa'an nokkaan kuivamaan.
Se olikin erikoinen kunniapaikka, johonka vain suurimmat herrat pääsivät. Tavallisia laivamiehiä ripustettiinkin vokkaraa'an nokkiin, perämiehiä ja puosuja isonmaston raakoihin ja kokki sai tyytyä jaagaripuomin kärkeen, jolloin sinne väliaikaisesti hänen tarpeikseen vietiin vokkapurjeen viimeksi jalusnuorana ollut halssi.
Niin, sellaista oli ennen merellä.
Ilmankos se Jesus Siirakinpoikakin jo sanoo, että "jotka merellä vaeltavat, ne juttelevat sen vaaroista, ja me, jotka sitä kuuntelemme, ihmettelemme, sillä siellä ovat kamalat ihmeet, moninaiset eläimet ja valaskalat ja niiden keskellä he purjehtivat".
Vähän siinä oli tilaa luoviskella, mutta ei muukaan auttanut.
Joka päivä kävi venäläisiä herroja kehoittamassa antautumaan.
Öisin sousi venäläisistä laivoista salaa veneitä ruotsalaisten laivojen kupeelle puhuttelemaan miehistöä.
Niissä oli Inkerin suomalaisia, joiden kanssa sopi puhua.
Ja niilläkös suu kävi!
Ei muuta kuin kuuntele valmista vain!
Matelivat öisin jo aina skansseihin asti ja selittivät ja maanittelivat, että jos ruotsalaiset antautuvat hyvällä, lasketaan ainakin tavalliset matruusit ja enträysmiehet kukin kotiinsa ja annetaan hyvästi rahaa mukaan, mutta jos pahoja mielessään hautovat ja tottelevat kuningasta, joka on tuhma ja itsepäinen, ei elävänä pääse näiltä vesiltä yksikään, oli sitten herra tai narri.
Sitten eräänä aamuna, kun juomavesi ja ruokavarat alkoivat loppua, ja kun niistä jo oli koko tämän piirityksen ajan ollut kova puute, syntyi miehistössä julkista nurinaa, ja kun aamiaisen lähetessä ilmoitettiin, että täst'edes annetaan ruokaa vain kerran päivässä, kello kuusi illalla, ja vettä vain joka toinen päivä, syntyi ilmikapina joka laivalla. Se päättyi kuitenkin siihen, että jokaisen laivan raakojen nokkiin kohosi mies siellä ja toinen täällä, jotka muutaman kerran sätkyttelivät käsiään ja jalkojaan ja sitten jäivät hiljaa riippumaan.
Vähemmän syylliset vedettiin köydessä kölin alitse.
Siinäkin laivassa, jonka nimi oli "Rohkeus" ja jossa isävainaja oli luotsina, vedettiin kölin alitse kymmenen enträysmiestä, ja kun ne nostettiin toinen toisensa perään jälleen kannelle, virkosi niistä eloon vain yksi. Toiset jäivät kuoliaiksi ja viskattiin yli partaan mereen.
Se eloon vironnut oli kalpea ja hampaat löivät yhteen vilusta ja se karttoi muita.
Seisoi vain vokkamastoon nojaten ääneti ja vapisi vilusta ja oli synkän näköinen.
Toiset pelkäsivät, että se menettää järkensä, jos se saa noin yksin mietiskellä — niin oli monelle käynytkin — ja siitä syystä eräät vanhemmat miehet menivät sitä lohduttamaan:
— Hooo! Mitä tämä nyt on! Kunnia se on miehelle, että hänet on vedetty kölin alitse ja jäänyt sittenkin eloon! Ei sitä sellaista temppua kuka tahansa kestäkään, niinkuin tässä vast'ikään selvästi nähtiin! Eivät ne olleet ne toisetkaan mitään naukumamman poikia, mutta nirri meni kultakin kuin haililta!
Sitten alkoi yksi ja toinen parhaista ja vanhimmista miehistä kehua, että on sitä hänetkin kerran vedetty sotafregatin kölin alitse. "Jaa'a! Eikä niitä kunnon matruuseja muuten saadakaan! Pamppu ja korvatillikat, ne ovat vain alokkaita varten, milloin nämä ovat kovapäisiä ja huonoja oppimaan. Parhaat miehet on vedetty kölin alitse ja vielä paremmat pantu kuivamaan raa'an nokkiin, mistä on vain se vahinko, ettei niistä ainoakaan tavallisesti enää virkoa, muuten saataisiin laivaan miehiä, jotka olisivat ylimatruuseja, sellaisia, joihin ei enää pysty enträyskirves, ei tuli eikä vesi eikä mikään. On sitä kuulema joskus nähty sitäkin, ennen vanhaan."
Niin puhelivat lohduttajat, ja jo alkoivat kölin alitse juurikaan vedetyn silmät elää, ja näki jo selvästi, että mies rupeaa saamaan entisen raittiin luontonsa jälleen takaisin.
Sitten löi hän lämmitäkseen muutaman kerran käsiä harteisiinsa, pyörähti ympäri ja hihkaisi: "Hei pojat! Mitä me ryssistä välitetään!" ja hyppäsi kannella tasajalkaa, nauroi ja oli niinkuin ennenkin.
Sinäkin iltana tuli venäläisiä maanitteluveneitä, mutta niitä ei enää kuultu. Taljoilla vedettiin laivan pohjalta noin viiden leiviskän painoisia pohjakuormakiviä, jotka äänettömästä päästä vieritettiin ylimmästä tykkiportista alas veneisiin, yksi kuhunkin ja kuului alhaalta ensin "räiskis ja roiskis" ja sitten "puli puli" ja sitten muutaman kerran "slavabohu" ja sitten ei mitään.
Seuraavana aamuna puhalteli navakka koillistuuli.
Etelästä, Koivistolta, luovi ruotsalaisia kohti uljas loistojaala, jolla tuli joku korkea-arvoinen venäläinen lähettiläs. Valkea rauhanlippu liehui sen keulamastossa ja se laskettiin tulemaan aivan liki.
Kuninkaan lippu liehui "Rohkeuden" isossamastossa, sillä kuningas oli juuri ikään soudattanut itsensä sinne ja piti amiraaleineen suurneuvottelua peräkannella, kun venäläisten lähettiläs nousi yli partaan.
Päästyään kuninkaan puheille ilmoitti lähettiläs, että tänään hänen päällikkönsä ja herransa, amiraali Tshitshakov (tai jotain sinnepäin) oli päättänyt lopettaa tämän narrinpelin, ja kun Jumala on nyt antanut kauniin ilman ja navakan koillistuulen, lähtee venäläinen laivasto Uuraasta ja hyökkää myötätuulta ruotsalaisten niskaan. Kun venäläisillä on, paitsi moninkertaista ylivoimaa laivojen, mitä tulee miesten ja tykkien lukumäärään, sekä myös Jumalan tänään antamat luonnonvoimat puolellaan, on taistelun tulos ilman muuta edeltäkäsin selvä ja ratkaistaan ennenkuin äskettäin noussut päivä on päässyt korkeimmilleen, ja olisi kuninkaan, turhan ja ilmeisesti kevytmielisen verenvuodatuksen välttämiseksi, antauduttava laivoineen ja väkineen heti ja olisi kuninkaan paikalla seurattava lähettilästä alas jaalaan ja sillä Koivistolle, jossa amiraali Tshitshakov on antanut valmistaa laivassaan kuntoon komean hytin kuninkaallista vankiaan varten.
Niin sanoen kumarsi lähettiläs kuninkaalle ja viittasi kädellään jaalaansa.
Silloin ärjäisi kuningas lähettiläälle:
— Sinä seuraat minua, enkä minä sinua! ja antoi teljetä lähettilään skanssiin, keulakannelle.
Se oli miehistä mieleen, ja he sanoivat: "Tämä kuningas vasta on
poikaa!" ja huusivat niin että sen taisivat kuulla ryssät ei ainoastaan
Viipurissa ja Koivistolla ja niillä tienoin, vaan vielä Pietarissakin:
"Hurraa" ja: "Eläköön kuningas, eläköön kuningas!"
Sitten kutsui kuningas isävainajan, joka oli siinä laivassa luotsina, sinne puolikannelle, laivan perälle amiraalien ja muiden korkeiden herrojen keskeen, ja sanoi hänelle selvillä suomensanoilla:
— Nyt me lähdetään. Tiedätkö sinä mitään muuta tietä täältä ulos kuin
Koiviston kautta?
— Tiedän kyllä. Rannikkoväylän tuolta Ristniemen ohi, mutta se on täynnä kareja ja matalikkoja, eikä sieltä ole isommat laivat koskaan ennen kulkeneet, eivät muut kuin saarelaisjaalat ja kalastajaveneet.
— No, eikö siellä ole vettä tämänlaisten laivain uida?
— On kyllä, mutta väylä on ahdas ja mutkikas, eikä siellä ole mitään merimerkkejä.
— Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle… Sitten viittasi kuningas erääseen raa'an nokassa riippujaan ja jatkoi:
— Sinä viet nyt meidät Ristniemen kautta ulos, ja jos tämä laiva kerrankaan raapaisee pohjaa, riiput sinä auttamattomasti tuolla raa'an nokassa, mutta jos kunnialla teet tehtäväsi ja kuljetat selviä vesiä pitkin, saat rahaa ja kunniaa minkä osaat itse valita. Tartu kiinni ohjausrattiin!
Jo olikin kiire, sillä hyvää myötäistä tulivat Tuppuran takaa näkyviin venäläisten purjeet.
Kuninkaan määräyksestä Ruotsin laivasto ohjasi myös ensin myötäistä, kohti Koiviston salmea. Sikäli kuin venäläiset tippuivat ulos Tuppuran salmesta, asettuivat ne taistelujärjestykseen ja seurasivat ruotsalaisten kintereillä, luullen näiden todella koettavan heidän mielestään ainoaa epätoivoista keinoa: murtautua läpi Koiviston salmen.
Tällä välin laitettiin ruotsalaisia polttolaivoja kuntoon, ja kun oli päästy lähelle Alvatinnientä, jonka takaa parhaan ampumamatkan päässä tulla viiletti sivutuulta Koivistolla ollut venäläinen laivasto-osasto sulkeakseen ruotsalaisten tien, ohjattiin, venäläisten suureksi hämmästykseksi, ruotsalainenkin laivasto suuressa komeassa kaaressa ja vanavesilinjassa oikealle ja jouduttiin samansuuntaiseksi tuulen alla olevan venäläisen linjan kanssa.
Antamatta ensimmäistä enemmän kuin viimeistäkään sananvuoroa venäläisille laukaisivat ruotsalaiset alihangan puoleiset tykkinsä ja antoivat venäläiselle koko kupeellaan aikamoisen luotituiskun. Osa luodeista pausahteli veteen, osa lensi yli, mutta sangen monet sattuivat maaliinsa, ja moni masto- ja raakarikkoinen venäläinen ohjasi jo myötäistä pakoon. Savu painui tuulen mukana pitkin meren pintaa suoraan venäläisten silmille, ja heidän oli siis mahdoton tähdätä. Siitä huolimatta hekin laukaisivat, mutta osa luodeista sattui heidän omiin, Uuraasta tuleviin hyökkääviin laivoihinsa. Näille taas oli ruotsalaisten liike aivan odottamaton, eivätkä he voineet niin äkkiä muuttaa järjestystään, ja kun ne myötäistä lähestyivät keulat päin vihollista, eivät ne voineet toistaiseksi ampua ensinkään.
Ne liukuivat pitkän matkaa viimeisen ruotsalaisen laivan perän takaa ohi ja sekaantuivat polttolaivoihin, jotka juuri oli päästetty valloilleen. Muutamia ruotsalaisten omiakin laivoja sekaantui näihin polttolaivoihin ja paloi venäläisten kanssa yhdessä.
Polttolaivoihin oli kaadettu kuhunkin useita tynnyrillisiä tervaa ja sisään asetettu suuret määrät tervan sekaisia olkia, joista palaessa läksi hirvittävän paksu savu, joka painui Koivistolta tulleen venäläisen laivasto-osaston päälle ja kietoi sen kokonaan sisäänsä. Palavat laivat ajettuivat lisäksi päälle ja levittivät tulta laivasta laivaan, ja ennenkuin vihollisen laivasto selvisi siitä jälleen kirkkaaseen ilmaan ja voi tehdä huomioita ympärilleen, purjehti ruotsalainen laivasto jo täyttä vauhtia ja jokainen purje tuulessa ennen tuntematonta väylää ohi Ristniemen, lounaaseen, kohti vapaata merta. Sieltä se vielä mennessään anteli kolmirivisistään yhteislaukauksia jäähyväisiksi venäläisille, joista osa oli jo selvinnyt ensi pökerryksistään ja ryhtyi ajamaan vihollista takaa, mutta muutamain laivain ajettua karille Ristniemen edustalla peräytyi takaisin Koivistolle.
Oltiin jo lännen puolella Somerin.
Koillisesta nousi yhä yli taivaanrannan sankkoja savupatsaita, mutta ainoaakaan takaa-ajajan purjetta ei enää näkynyt.
"Rohkeasta" laskettiin vene vesille ja kolmen päivän eväs, purjeet ja airopari ja viimeiseksi venäläisten lähettiläs.
Ennenkuin veneen pesti irroitettiin laivasta, huusi kuningas alas sille lähettiläälle:
"Sano terveisiä Tshitshakovillesi, jos omiesi pariin pääset, ja ilmoita, että kyllä minä ennen tämän kesän loppua tulen vielä perimään sen minulle varatun hytin hänen amiraalilaivassaan. Olkoon varma siitä! Jumala kanssasi!"
Sitten hän lisäsi miehille, jotka pitivät naakelin ympärillä kiinni veneen pestiä: "Antakaa mennä!", jolloin miehet viskasivat pestin alas ja vene lähettiläineen jäi kiikkumaan kuin alli aalloille. Kaikkien laivojen purjehdittua ohi nähtiin veneeseen kohoavan purjeen ja se alkoi luoviskella Koivistoa kohti…
* * * * *
Lempeäloisteiset kesäyön tähdet olivat kaikki jo sammuneet.
Koillisessa kohosi merestä näkyviin vaskelta hohtava auringon reuna.
Loistot sammuivat luodoilla olevissa torneissaan.
Hylkeet ja hallit nousivat yökalastuksensa jälkeen luodoille ja kareille suurin parvin ja tappelivat ahtaasta makuutilasta.
Ne alkoivat huutaa ja parkua.
Jotkut valittivat kuin itkevät lapset.
Jotkut ulvoivat kuin koirat.
Joidenkin ääni muistutti naisten laulua ja toisten taas miesten kiljumista rantakäräjillä, ja jotkut mörisivät kuin vihaiset sonnit.
Ville heräsi joutilaan ohjausrattinsa ääressä näihin ääniin täyteen tajuntaansa ja säpsähtäen vilkaisi taakseen, sillä kaiken aikaa hänestä oli tuntunut kuin hänen isoisänsä olisi seisonut siinä aivan hänen takanaan ja äänettömällä äänellä, mutta niin, että hän ymmärsi jokaisen sanan, kertonut noita satavuotisia muistoja kuninkaan luotsista.
Niin!
Satavuotisia ne muistot totisesti olivatkin sillä olihan silloin heinäkuun kolmas vuonna seitsemäntoista sataa ja yhdeksänkymmentä, ja nyt parhaillaan nousee siinä merestä päivä joka on heinäkuun kolmas vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.
ITAN KUOLEMA.
Siitä nelimiehisestä veljesparvesta, johon Liiva-Simo kuuluu, on Itan kuoleman jälkeen enää elossa vain yksi, nimittäin Simo, joka on nuorin.
Itta oli vanhin veljeksistä, kuollessaan muutamia kuukausia vaille seitsemänkymmentä.
Ulkomuodosta päättäen ei kukaan arvannut Itan ikää oikein.
Ne, jotka katsoivat hänen valkeaa partaansa ja näkivät hänen kaljun, kiiltävän päälakensa, jota ympäröi valkea hiusseppel, arvostelivat hänen ikänsä kymmenen vuotta liian korkeaksi, ja ne, jotka kiinnittivät huomionsa ainoastaan hänen punakkaan, leveään ja lihavahkoon naamaansa ja hänen pirteisiin, toisinaan äkäisiin, mutta melkein aina viekkaisiin silmiinsä ja yhä vielä hyvin säilyneisiin niin ruumiin kuin hengen voimiinsa, erehtyivät pitämään häntä kymmenen vuotta nuorempana kuin olikaan.
Joistakin syistä (jotka eivät kuulu tähän) vanheni hän siksi, mikä hän oli, jo noin viidenkuudetta ikäisenä — tarkemmin: viidenkymmenen ja viidenkuudetta välillä. Jos parta ja tukka olisivat pitäneet värinsä, olisi häntä kuolemaansa asti luultu korkeintaan viidenviidettä vanhaksi. Itta oli purjehtija.
Hänellä oli jahti, niinkuin Simollakin. Lieneekö johtunut hänen kummallisesta luonteestaan ja tavallista vilkkaammasta mielikuvituksestaan vai tilapäisestä humaluushulluttelusta, vai kaikista niistä yhteensä, sekin omituinen tapaus, jolle koko saari ja miltei kaikki Suomenlahden rannoilla ja saarilla asuvat ihmiset aikoinaan nauroivat paljon ja josta toisinaan yhä vieläkin puhetta syntyy.
Tapaus oli nimittäin outo ja ennen kuulumaton. Se poikkesi kokonaan siitä, mihin oli totuttu sekä selväpäisten että humalaistenkin kesken. Korkeintaan olisi joku mielipuoli niin tehnyt, mutta Ittapa ei ollutkaan mikään mielipuoli. Tuskin kukaan oli niin täysinäinen mielensä puolesta kuin hän. Rantakäräjillä naurettiin hänen sukkelasanaisille arvosteluilleen ja kunnioitettiin hänen lausuntojaan hintojen nousuista ja laskuista, ilmoista ynnä muusta.
Kuinka paljon hilpeyttä ja kevyttä iloa herättikään eräs hänen sanansa — pätsähdyksensä, niinkuin hänen hassunkurisia ilakoimisiaan ja sanonnaisiaan tavallisesti nimitettiin — eräissä jonkun vanhuuttaan kuolleen saidan sukulaisen hautajaisissa. Itta kohotti lusikkansa ja lausui: "No hyvää päivää hernekulta! Missä sinä olet koko päivän ollut, kun en minä sinua ole löytänyt, vaikka olen kuinka etsinyt ja etsinyt?"
Voi sitä iloa, mikä siitä seurasi! Se oli yhtä hihitystä ja hahatusta, niin ettei syönnistäkään enää tahtonut mitään tulla, ja rakkaan vainajan, sureminen oli unohtua kokonaan.
Kaikki nauroivat ihan katketakseen, ja vielä sitä iloa riitti seuraavaksikin päiväksi, ja remahteli se uuteen liekkiin siellä ja täällä, levitessään pitkin seuraavaa viikkoa talosta taloon ja lopulta toiseenkin kylään ja kytien vuosikausia ja taas leimahtaen ilmiliekkiin jonkun sattumalta mainitessa: "No hyvää päivää hernekulta…"
Eikä siitä loukkaantunut kukaan, vaikka olikin hautajaiset. Leskikin, talon vanha emäntä, joka niitä hautajaisia miesvainajalleen pitikin ja joka oli hyvin vanha, huulet painuneet hampaattomaan suuhun, nauroi vesissä silmin Itan sukkeluudelle eikä ottanut sitä ensinkään pahaksi, vaan sanoi:
"Tuo Itta se osaa aina pätsähytellä!"
Ei se Itta hullu ollut eikä häntä hulluna pidettykään, mutta hän oli aina pienessä, ja väliin suuressakin humalassa ja lisäksi iloinen luonnoltaan ja koirankuria täynnä koko mies.
Kaikki pelkäsivät joutuvansa hänen hampaisiinsa ja nauroivat hänen jutuilleen ja teoilleen pysyäkseen hänen suosiossaan.
Mutta eivätpäs pelänneet kerran eräänä kesänä, jo monta vuotta sitten, tuolla luvalla, meren rannalla, muutamat naiset, jotka olivat siellä vaatteita huuhtomassa.
Itan talo oli siinä aivan rannassa. Ikkunastaan hän näki naiset, jotka olivat vaatteita huuhtomassa. Heitä oli neljä, kaikki nuoria ja iloa täynnä.
Ittaa harmitti.
Vähän väliä hän kävi ikkunan ääreen.
Yhä vain ne siellä nauravat ja juttelevat, eikä työstä näytä tulevan tuon taivaallista.
Sitä ovat ne tehneet jo koko aamun.
Välillä yrittävät vähän työtäkin.
Heillä on jaloissaan pitkävartiset, vettäpitävät kalastajasaappaat ja edessään pitkät, kaulaan asti ulottuvat, keltaiset, välkkyvät, öljytyt esiliinat.
Korista he ottavat valkeita pestyjä vaatteita, kahlaavat helmoineen syvälle veteen, jossa upottavat huuhdottavan ja huiskuttavat sitä ankarasti kahden puolen.
Mutta sitä ei kestä kauan.
Joku on taas alkanut jonkin jutun.
Kiertäen kuivaksi huuhdellun vaatteen kahlaavat toisetkin jälleen kuivalle, viskaavat kierretyn valmiiksi pestyjen koriin, jonka sisällys kasvaa sangen hitaasti, ja sitten ne joutavat taas kerääntyvät yhteen ryhmään ja hihittävät minkä jaksavat ja toisinaan nauravat, nauravat jumalattomat ihan ulvoen.
On niillä nyt juttuamista!
Sitä on jatkunut taaskin ainakin tunnin — puoli tuntia kuitenkin.
Jo loppuu Itan kärsivällisyys.
"Ei tuota viitsi enää mikään katsella!" mörähtää hän ja päättää lopettaa ainakin täksi päiväksi heidän inhoittavan kikatuksensa.
Itta kokoaa tuvasta muutamia tuoleja, neljä kappaletta, kaksi kumpaankin käteensä, ja vie ne rantaan, jossa asettaa yhden tuolin kunkin naisen taa ja sanoo:
"No istukaahan toki, ettehän te jaksa koko päivää seisoa kuitenkaan."
Läheisellä luotsisillalla oli parhaillaan liuta miehiä rantakäräjillä, ja nämä näkivät kaiken ja ymmärsivät heti kaiken ja päästivät kurkuistaan valtavan ja nauravan: "Hööö…", niin että vuoret sen kaiussa ihan vapisivat.
Itta mulautti viekkaasti silmiään sillalle päin kiitollisena siitä, että miehet olivat huomanneet ja ymmärtäneet hänen hommansa ja auttaneet häntä "hööllään" nolaamaan näitä kikattavia ja laiskoja naisia, ja ensi silmänräpäyksessä näyttikin siltä kuin Itta olisi onnistunut, sillä naiset vilkaisivat ymmällä kasvoin ensin häneen ja sitten toisiinsa ja olivat pari silmänräpäystä aivan ääneti.
Mutta sitten puhkesivat he nauramaan ja sen naurun rinnalla miesten äskeinen höökin oli vain sääsken yninää.
Koiratkin siitä pelästyivät ja rupesivat haukkumaan ympäri kylää ja juoksivat hännät sojossa rantaan, jossa rupesivat tappelemaan: hyökkäsivät ensin rantaan ennättäneen kimppuun, koska sitä pidettiin jollakin tavalla melun aiheuttajana, ja se pelasti — ei nahkaansa, sillä siinä oli jo monta ammottavaa viiltoa ja vasen korva riippui poskella ja kallo paistoi valkeana siltä kohdalta, missä korva alkuaan oli ollut — pelasti henkensä uimalla yli sataman toiselle rannalle, jossa nousi rantakivelle ja horjuen ravisteli turkistaan suolaista merivettä ja irvistellen silmäili vielä kerran kylään päin ja alkoi juosta lönkyttää metsään, jossa kävi loikomaan ja nuolemaan haavojaan.
Suunnattomia parvia rääkkyviä variksia lenteli paikan yllä, sillä nekin olivat pelästyneet ja lähteneet miehissä ottamaan selvää melun syistä.
Naurultaan eivät naiset enää edes pysyneet seisoallaankaan, vaan lysähtivät vasten tahtoaan istumaan tuoleille, jossa sydänalaansa pidellen vääntelehtivät ja nauroivat ihan ulvomalla.
Lopulta rauhoittui yksi niin paljon, että sai vaivoin sanotuksi Italle:
"No kiitoksia — kiitoksia — oikeen paljon, että muistit meitä — — Ja kyllä — — mekin muistetaan — — sinua — ja tullaan — sitte sinun hauta — jaisiisi — he — hernettä — onkimaan…!"
"Hii…! Hoo…! Hee! Uuu!" kuului kuorossa naisten nauru, ja Itta tunsi tulleensa ensi kerran eläissään itsekin narratuksi ja hiipi häpeissään pois.
Naiset käyttivät sitten tuoleja hyväkseen koko työnsä ajan. Niillä he istuivat huuhdottua vaatetta kuivaksi kiertäessään, ja joku jo vei tuolin mukanaan mereenkin ja istui siellä huuhtoessaan vaatetta kaiken aikaa nauraen. Se ei ollut kuitenkaan oikein mukavaa, sillä istujan noustua ja lähdettyä maalle tulemaan löi laine tuolin nurin ja sysäsi sen aina kuivalle hiekalle asti.
Ei Itta iljennyt hakea tuolejaan itse pois rannasta. Illalla myöhään naiset toivat ne Itan keittiöön, jossa emäntä otti ne vastaan siunaillen miehensä tuhmuutta.
Tämä ei kuitenkaan ollut se outo ja ennen kuulumaton tapaus. Nämä olivat vain pieniä yksityisseikkoja, joita tuskin enää muistetaankaan.