Outo ja ennen kuulumaton tapaus sillä saarella ja koko maailmassa oli se, että tavallinen talonpoikainen vanha ihminen, vaikkapa sitten parempina päivinään kuljettikin laivoja Pohjanmerelläkin ja joskus aina Välimerelle asti — kunnes ne yritykset talonpoikaislaivureilta kokonaan kiellettiin — rupesi hulluttelemaan aina siinä määrässä, että maalasi kunniallisen jahtinsa varppeen sisäpuolelta ukonkuvia täyteen. Niitä seisoi siinä piirissä kaksikymmentä alihangan ja toiset kaksikymmentä ylihangan puolella. Ulkopuolelle varpetta, kannen ja partaan välille, maalasi hän pelkkiä isoja naisten kasvoja. Sekä ukot sisäpuolella että naiset ulkopuolella olivat sangen kömpelösti tehtyjä, ja rumia ne olivat totisesti.
Niiden maalaamiseen kulutti Itta kokonaisen viikon.
Hän oli palannut eräältä purjehdusretkeltä, jolla hän oli viipynyt koko kesäkuun ja viettänyt sen viimeiset päivät erään satamakaupungin poliisiputkassa.
Hänellä oli tapana aina ennen satamasta lähtöä panna toimeen suuret juomingit, jotka päättyivät tappeluun poliisin kanssa, joita vastaan Italla oli erikoinen vimma, ja hän joutui aina yön viettoon poliisiputkaan.
Niin tapahtui joka satamapaikassa sekä Suomessa että Virossa.
Kotiin palattuaan aloitti Itta maaluutyönsä.
Niin kauan kuin hän toimitti tavallisia maalauksiaan jahdissa, meni kaikki luonnollista tietään eikä kukaan tietysti kiinnittänyt siihen huomiotaan, mutta sitten, kun ukon kuvia rupesi oikein satamalla satamaan varppeen sisäpinnalle, alkoi uteliaita soutaa Itan jahtia kohti. Jolla toisensa perästä sinne meni ja rantakäräjät saivat uutta työtä: tutkittiin ja vatkattiin kysymystä, eikö Ittaa jo voida pitää juoppohulluna tai muuten sekapäisenä. Se ilahduttava puoli jutussa kuitenkin oli, ettei ollut pelkoa lisäkulujen tulosta kunnalle, sillä Itta oli rikas mies ja jos hullujenhuoneeseen joutuukin, niin ei se suinkaan kunnan kukkaroa rasita.
Joku kysyi Italta itseltään, että "mitä se Itta oikein meinaa, mitä ne nuo kuvat sitten ovat, niin sisä- kuin ulkokin puolella".
Kuvat olivat silloin jo valmiina.
Kannella ja alhaalla jollissa oli paljon katselijoita.
Itta itse istui kajuuttansa katolla ja tupakoi ihaillen töitään.
Kysymyksen kuultuaan hän viskasi oikean jalkansa vasemman polvensa yli ja antoi säärensä kiivaasti kiikkua. Hän puhalsi ainakin kolme pitkää savua, ennenkuin viitsi vastata:
"Jaa, että mitä nämä kuvat sitten oikein meinaavat? Ettekö te sitten itse silmillänne näe ja päällänne ymmärrä, että poliisejahan ne ovat. Siinä on paras osa niistä poliiseista, joiden kanssa olen joutunut satamapaikoissa tekemisiin. Nuo tuolla ylihangan puolella, herrojen puolella, ovat Suomen poliiseja ja nuo tuolla alihangan puolella Viron kuratnikkejä. — Pirun kuviahan minun piti maalata, mutta eihän niistä sitten sen parempia tullutkaan. No — eiks' ole koreita — hähähähäh…?"
"Ja mitä täällä ulkopartaalla on? Pelkkää piikaväkeä…?" kysyi joku jollasta.
"Ja se on taas senluontoinen asia, joka jokaisen on itsensä arvattava, ja ellei arvaa, niin oma vahinko."
Katselijat pyörittelivät päitään.
Monenkin teki mieli sanoa, että "jo nyt on päässäsi vika ja paha vika onkin", mutta jäi sanomatta, kun oli niin mokoman hyvä mies muuten.
Italta ei jäänyt miesten päänpuistatukset huomaamatta, ja kyllä hän arvasi, mitä ne ajattelevat. Häneltä pääsikin aikamoinen röhönauru. Miehet havaitsivat, että Itta on koirankuria ja ivaa täynnä, ja läksivät häpeissään pois, itse kukin taholleen. Heidän jälkeensä huusi Itta vielä: "Taisitte lähteä täältä paljon viisaampina kuin mitä olitte tänne tullessanne!" ja nauroi, että rannat raikuivat. Sitten hän laskeutui alas kajuuttaan, jossa otti taas aikamoiset ryypyt.
Kannelle tultuaan hän vielä silmäili maalauksiaan ja tuumi jo sivellä pois koko koristeet, mutta jätti kuitenkin, ajatellen, että "olkoot, kun tulivat kerran tehdyksi ja kun niistä on vaivat nähty ja kun niitä tuli jo koko kevään ajatelluksi ja vasta pitkäin mietiskelyjen perästä siihen tehdyksi", — että "olkoot, olkoot nyt siinä ainakin samanverran aikaa, mikä on mennyt niiden ajattelemiseen ja aikomiseenkin" (nimittäin toinenkin puoli kesästä). —
Hän ei osannut arvatakaan, minkä huomion esineeksi hänen jahtinsa pari päivää myöhemmin joutui mantereella, eräässä satamakaupungissa.
Hän oli vielä kaukana rannasta, kun jo laiturille kerääntyi uteliasta yleisöä niin paljon, että poliisin tuon tuostakin oli tultava ja sanottava: "Hajaantukaa!" Oli nimittäin alkanut sota ja poliisi epäili jonkin salahankkeen olevan tekeillä.
Itan laskiessa siltaan syöksyivät uteliaat joukot aivan lähelle silmäilemään Itan jahdin koristeita. Jo unohti poliisikin vaaran, joka voi piillä jokaisessa väen tungoksessa, ja nauraa hohotti itsekin kurkku ammollaan.
Toisia tuli, toisia meni.
Pian oli Itan jahdin nähnyt koko kaupunki. Toisilleen aivan vieraat ihmiset rupesivat kovaäänisesti rähisemään jahdin koristeina olleiden kuvien merkityksestä ja arvosta.
Eikä Itan maine rajoittunut vain tähän.
Satamassa oli myös paljon ulkomaalaisia, ja he luonnollisesti kävivät myöskin katsomassa tuota ihmejahtia, jonkalaista ei ole nähty ei kuultu ilman millään äärillä. Parin viikon perästä puhuttiin Itan jahdista ulkomaalaisissakin satamissa.
Huomattuaan äkkiä tulleensa kuuluisaksi ja kaikkien suosimaksi pani Itta vielä samana iltana toimeen juhlan omaksi kunniakseen kapakassa, jonka nimi oli "Häränpää". Tämän nimen oli kapakka saanut aivan ilman omaa ansiotaan vieressä olevasta lihakaupasta, jonka oven päällä oli häränpään kuva.
Itta otti mukaansa molemmat omat miehensä ja valikoi sillalta lisäksi neljä joutilasta satamatyömiestä, jotka tiesi hyviksi laulajiksi ja hyviksi juojiksi. Nytkin näyttivät ne olevan pahassa kohmelossa, mutta ei ollut rahaa, millä ostaa kohmeloryyppyjä.
"Minä maksan teille sata markkaa mieheen tästä illasta, jos lähdette nyt minun mukanani 'Häränpäähän' ja olette siellä niin kauan kuin minäkin ja laulatte, mitä käsken."
"Onhan tässä aikaa. Lähdetään vain."
"Mutta siinä on vielä toinen ehto: Te ette saa koko ajalla ryypätä tippaakaan, vaikka minä itse ryyppäisin kuinka paljon. Teidän on pysyttävä selvinä loppuun asti ja laulettava selvästä päästä."
Miehet suostuivat siihenkin ja niin lähdettiin.
Kapakassa valikoi Itta sopivan pöydän perältä, ja pidot alkoivat.
Pian alkoi Itta sen laulunkin. Hän itse lauleli ja sepitti samalla aina uusia ja uusia säkeistöjä, ja apulaiset muodostivat kuoron. Jokaisen säkeistön kertosäe kuului:
"Vaan Liivan-Itta on herra!"
Laulussa nimittäin Ittaa verrattiin pitkin matkaa kaikkiin muihin ihmisiin — ensin näin:
Muutkin kipparit
Ryypyn ottaa.
Rahalla maksaa
Ja maksaa jaksaa,
Vaan Liivan-Itta on herra!
Sitten poliiseihin.
Sitten poliisimestariin.
Sitten kaupungin pormestariin ja kauppiaihin, leipureihin, kenkäseppiin, vaateseppiin, puuseppiin, rautaseppiin ja muihin.
Sitten siirryttiin kotisaarelle, jossa ei unohdettu pappia, ei lukkaria, suntiota, ei kirkonisäntää, eikä ketään. Kaikki saivat osansa ja kaikkia verrattiin Ittaan.
Kapakkayleisö lisääntyi hetki hetkeltä ja osoitti innokkaasti suosiotaan rajuilla taputuksilla joka säkeistön jälkeen. Jopa tapahtui niinkin, että koko kapakka yhtyi kuoroon "Vaan Liivan-Itta on herra", säkeistössä, jossa laulettiin läsnäolevasta kapakanisännästä näin:
Kapakkamestari
Härjänpäässä
Viinaa valaa
Ja tyttöjä halaa,
Vaan Liivan-Itta on herra!
Tämä säkeistö oli laulettava kolmeen kertaan, ennenkuin yleisö oli tyytyväinen ja malttoi odottaa jatkoa, jota tuli ja tuli. Kapakan isäntä nauroi toisten mukana eikä osoittanut suosiotaan muita laimeammin. Tuskin kukaan iski niin vimmatusti kämmeniään yhteen kuin hän, kun kolmannen kerran päättyi säkeistö kapakkamestarista. Hänhän se oli ainoa, joka hihkaisi, että "vieläkin kerran!", mutta Itta ennätti jo aloittaa uuden säkeistön.
Kun kapakoitsija huomasi, että Itta laulullaan, joka kuului kadulle asti, vetää yleisöä hänen kapakkaansa, joka oli siihen asti ollut miltei unohduksissa, meni hän Itan luo ja sopotteli hänen korvaansa:
"Jos laulat koko illan ja vielä muinakin iltoina, vaikka joka ilta, saat ilman maksua juoda mitä vain ja niin paljon kuin haluat ja hyvän palkan lisäksi itsellesi ja apulaisillesi", jolloin Itta veti esille paksun rahakukkaronsa ja sanoi:
"Jaaha. Paljonkos ollaan isännälle velkaa?" — maksoi velkansa ja siirtyi sanaakaan sanomatta miehineen toiseen kapakkaan.
Se oli loistokohta Itan elämässä.
Sitä sangen monet kotisaarella ihan vakavissaan pitivät alkavan mielenhäiriön enteenä, mutta ne, jotka niin uskoivat, erehtyivät surkeasti, sillä Itasta ei sekapäistä tullutkaan, hänen ainoa vikansa oli vain liiallinen halu ryyppyihin.
Siitä asianhaarasta oli Italla vaimovainajansakin kanssa joskus kiivaanpuoleinen sanasota avioliiton alkuaikoina.
Kerran, yli neljännesvuosisataa takaperin, oli Itan vaimo nimittäin sanonut:
"Sinä köyhdytät meidät juopottelullasi. Nielet kohta kurkkuusi sekä nurkat että nurkkakivet", johon oli Itta vastannut:
"Ihan päinvastoin on asia, mamma kulta, että jos en minä joisi, saataisiin ruveta syömään entisiä säästöjä ja tyhjennyttäisiin lopulta niin rahasta kuin tavarastakin." — Itta nimittäin väitti ja näytti toteen, ja sai vaimonsakin uskomaan, että hän Suomen puolella tapaa kaikki kaupikkinsa ja Viron puolella kaikki sopransa yksinomaan kapakassa.
"Kapakassa ne solmitaan kaikki liikeasiat ja siellä niitä tapaa ihmisiä, eikä suinkaan muualla, enkä minä ole jahtiini saanut ainoatakaan kuormaa enemmän Suomesta kuin Virostakaan muualta kuin kapakasta ja sen kautta minä myynkin joka ainoan jahdinkuorman, olkoon se sitten perunoita, halkoja, katukiviä tai muuta. Minä olen sen päässäni niin laskenut ja kokemuksesta oikeaksi huomannut, että jos minä ryyppään tuhannen markan edestä, niin minä ansaitsen viidentuhannen edestä, mutta jos minä ryyppään sadan edestä, niin ansaitsen vain tuhannen edestä, siis jos en ryyppäisi ensinkään, en ansaitsisikaan mitään. Siitähän näet, mamma, ettei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman ja että työmies on palkkansa ansainnut."
Suureen pulaan joutui Itta, kun sitten sota-aikana kapakat pantiin kiinni.
Hän alkoi rappeutua päivä päivältä, muuttui kärtyisäksi ja menetti helposti mielenmalttinsa ja alentui kevytmielisiin yrityksiin, vieläpä uhkapeliinkin yhden ainoan vaivaisen konjakkipullon vuoksi, niinkuin silloinkin kerran myöhään syksyllä, kun hän oli tehnyt mantereelle matkan, aivan erikoisen matkan koettaakseen keinolla millä hyvänsä saada ennen pitkän talven tuloa ostaa viinaa tai sitä parempaa.
Hän oli kaupungissa yhtynyt useain samaan hätään joutuneiden kanssa. Siinä oli jahtimiehiä, kaljaasimiehiä ja kalastajia sekä puolikymmentä luotsia. Luotsit olivat tuoneet laivoja kaupunkiin ja muut olivat tulleet samalle asialle kuin Ittakin, mutta luotsien kanssa. Heillä kellään ei ollut tietoa paluumatkasta ja yhtyivät siis Ittaan, joka mielellään tarjosi vapaan kyydin jahdissaan.
Suurten vaivojen perästä oli kukin onnistunut keinottelemaan itselleen kuka konjakkipullon jostakin ulkolaisesta laivasta, kuka rommipullon, kuka viskipullon, kuka mitäkin. Olipa joku onnistunut saamaan vanhanaikaisen kaksilitraisen pirtuakin.
Kovan luodemyrskyn vallitessa lähdettiin kotimatkalle.
Jahdissa oli hyvä pohjakuorma, ja sieti se, varsinkin näin sivumyötäisessä, paljon purjeita, mutta vielä enemmän niitä pantiin. Toisten vastalauseista huolimatta komensi Itta huippupurjeenkin ylös.
Oltiin jo merenselällä, jossa kävi ankara ristilaine, vanha ummikas lounaasta ja nykyisen tuulen synnyttämä aalto luoteesta. Tuuli lisääntyi yhä.
Kajuutassa pidettiin juominkeja lähtöhetkestä alkaen.
Ensin otettiin purjeryypyt ja sitten muita sen lisäksi, ryyppy ryypyn jälkeen.
Peränpidossa oli Itan alaikäinen pojanpoika, joka sai lämpimikseen yhden viinaryypyn, mutta ei yhtään enempää. "Yksi selvä mies on laivassa aina oltava", selitti Itta.
Jo kolmatta tai neljättä kertaa koetti poika saada ääntään kuuluviin, huutaen alas kajuutan luukusta:
"Taati hoi! Purjeita olis vähennettävä!"
Lopulta luukkua likinnä oleva mies kuuli sen ja nyhkäisi Ittaa ja sanoi:
"Ek sä kuule? Poika tuumaa, että olisi purjeita vähennettävä…"
"Höö! Poika pelkää vain, että joudutaan liian pian kotiin ja hän jää ilman toista ryyppyä. — He! Täss' on, ettet tarvi aina mankua!"
Itta itse nousi ylös ja toimitti ryypyn pojalle.
Toisiakin miehiä nousi kannelle ja alkoi ylt'yleensä kuulua huomautuksia:
"Liika on aina liikaa. Eiköhän oteta, Itta, purjeita vähemmäksi."
"Alus on minun ja purjeet on ja minun ja tuuli on Jumalan ja jos se repii purjeita, niin lyödään toisia tilalle, niinkuin ulkolaisissa pasaadiseilareissa vain! Tiedättehän te, etten minä olekaan mistään köyhäintalosta, enkä liioin arkalastakaan kotoisin…"
"Niin on, Itta! Antaa kaataa vain! Sitä minäkin, että jos tuuli repii purjeita, niin pannaan uusia tilalle, ja jos masto taittuu, niin nostetaan pystyyn jälleen. Sillä tavalla!" hihkui joku. Jahti kiiti vuoroin ylä- ja vuoroin alamäkeä meren pauhatessa villinä ympärillä ja oli mahdoton seisoa kannella pitelemättä mistään kiinni.
Miehet laskeutuivat taas kajuuttaan, Itta viimeisenä, silmäten poikaa, jolle luukusta alas painuessaan sanoi:
"Onkos sinulla, poika, vilu vai pelkäätkös sinä, kun sinä noin vapiset.
— He, tuoss' on vaatetta päälles lisää."
Kajuutassa syntyi outo keskustelu, jonka aiheutti se, että Itta alas päästyään kertasi kannella lausumansa uhan, että alus ja purjeet ovat hänen ja hän tekee niille mitä tahtoo, johonka joku sanoi:
"Uskaltaisitkohan koettaa kumpi on kovempaa, puu vai kivi?"
"Mitäs sinä oikein tarkoitat?" kysyi Itta.
"Sitä vain, ettet taitaisi uskaltaa ajaa tätä jahtia Hirskalliolle nyt yhtäpäätä."
"Se vasta nyt helkkarin iso vale onkin! Jos luovut tuosta konjakkiputelistasi ja annat sen minulle, niin annan minä tärähtää tämän jahtini Hirskallioon ja siinähän sitten saat nähdä, kumpi on kovempaa, puu vai kivi, ellet sitä ennestään vielä tiedä."
Veto lyötiin ja sitten noustiin jälleen kannelle, eikä pitkää matkaa enää Hirskallioon ollutkaan. Itta itse istui ohjausratin ääreen ja muutti suunnan suoraan Hirskalliota kohti.
Meri myllersi mustana ja valkeana ja leveä valkea juova saarsi saarta aaltojen pauhatessa valtavina kuohuvalleina sen rannoille ja kallioihin, jotka punertavina ja auringonpaisteisina kohosivat vaahdosta.
Jahti kulki hurjaa vauhtia. Se ihan vapisi lentäessään aallon harjalta toiselle. Purjeet humisivat ja köydet vihelsivät.
Ääneti seisoivat miehet. Kallion lähetessä levottomuus näytti ilmeisesti lisääntyvän. Keulapuolelle oli kokoontunut parvi miehiä. Siellä olivat lopulta kaikki, jotka eivät olleet osallisia vedon lyöntiin.
Kiivas keskustelu, jota siellä nähtävästi käytiin, ei kuulunut perälle, jossa Itta silmää räpäyttämättä piti kohti kalliota.
Keulassa näkyi tullun johonkin päätökseen, sillä miehet lähestyivät nopeasti Ittaa ja ensimmäinen alkoi tiukalla äänellä puhua:
"Täytyykö tässä, Jumal'aut, kahden hullun miehen vedonlyönnin tähden menettää näin monen miehen henkensä? Sepä ei saakaan tapahtua! Kuules, Itta! Nyt on asian laita sillä tavalla, että kierrä rattia oikealle päin ja helkutin pian, muuten en minä mene takaamaan, ettei tässä yksi mies, niin vanha kuin onkin, joudu partaan yli mereen! Kuuletko sinä, roisto! Jätä tänne ratti viisaampien käsiin!"
"Anna helkkarissa veneen mennä selviä vesiä. Kyllä minä jo uskon ilmankin, että sinä uskallat ajaa kalliolle, ja annan putelin sinulle niin ikään ja tunnustan menettäneeni vedon", lepytteli jo sekin, joka vedon oli Itan kanssa lyönyt.
"Minusta alkaa tuntua, kuin olisin lähtenyt akkojen kanssa seilaamaan ja ruvennut akkojen kanssa vetoja lyömään! — Vaikka sinun kunniasi antaisikin myöten peruuttaa sanasi ja vetosi, niin ei anna minun, ja siitä syystä me nyt ajetaan kalliolle, koska niin on päätetty, ettette saisi perästäpäin sanoa: Ei se kyennyt Itta-vainajakaan seilaamaan kalliolle. — Pysykää vain loitommalla, en minä vielä niin huono ole, että minut vaan noinikään lykättäisiin pois paikaltani — vaikka vanhakin olen."
Jotkut olivat sillä aikaa menneet jälleen keulapuolelle, laskeakseen purjeita alas, mutta ajoissa huomasi Itan valpas silmä sen ja hän huusi:
"Selviättekö sieltä saatanan vikkelään tänne perälle. Se tärähtää siinä paikassa ja jos masto kaatuu, niin sitten te varmastikin henkenne menetätte. Joka mies perälle ja paikalla!"
Samassa kiipesi tärisevä ja vapiseva jahti korkealle aallolle.
Myötämäkeä luisuivat miehet pitkin kantta keulasta perälle.
Kuului rytinää, ryskettä ja räiskettä ja aaltojen pauhinaa.
Laineen mukana oli jahti syössyt ylös loivalle ja limaiselle kalliolle noin pituutensa verran, ja juuri sillä hetkellä, jolloinka se pysähtyi, taittui masto puomin kytkimen kohdalta ja harjustinten silmien alta poikki ja lensi purjeineen ja köysineen yli keulan.
"Sieltä saisitte nyt etsiä luitanne puunroinan, lokkien ja nuorien seasta, jos olisitte vielä siunaaman ajan viipyneet keulapuolella mastoa", selitteli Itta nousten ylös ohjauspukiltaan.
Tarkastettiin aluksen runko heti ja suureksi kummaksi havaittiin, että se oli ehyt. Siivitoista ja raista oli vaan lähtenyt isoja kiltoja kallioon. Kallion loivaa nousua jo noin sylen syvältä vedeltä ja sitä, että alus törmäsi sille ratsastaen valtavan aallon harjalla, joka aivan samalla hetkellä vyöryi kalliolle ja kantoi jahtia keveästi voimakkailla hartioillaan, saatiin kiittää, ettei keulakaan rikkoutunut ja että kaikki meni näinkin hyvin. Suurimmat laineet syöksyivät vieläkin jahdin alle ja täristelivät sitä. Kun oli pelko siitä, että jahti näin vähä vähältä luisuisi alemmaksi ja joutuisi aaltojen viskeltäväksi ja tuhoutuisi kokonaan, otettiin miehissä ankkuri alas ja sen haara kiinnitettiin erääseen muutaman sylen päässä olevaan leveään ja syvään kallionrakoon ja kelattiin ketju jälleen kireäksi. Näin tuli jahti varmasti ankkuroiduksi nykyiseen asemaansa. Tuulen käännyttyä ja meren noustua voitiin taas tulla miesjoukolla paikalle ja lykätä jahti takaisin mereen.
Kun jahti törmäyksen perästä oli saatu tuossa aniharvinaisessa asemassaan ankkuroiduksi, katseltiin sitä vielä hetkinen, ja yritti tulla taas riita Itan kehuessa:
"Ei sitä olisi joka mies osannutkaan noin tarkkaan laskea!"
Pari syltä molemmin puolin jahtia nousi kallio nimittäin jyrkempänä ja aivan vesirajassa oli lisäksi jyrkkä putous, ja olisi jahti niihin törmätessään kokonaan tuhoutunut. Ymmärsi sen jokainen läsnäolleista, ettei siitä miehetkään, ainoakaan, olisi kyennyt ylös nousemaan, pitkin limaista kalliota, johon aallot syöksyvät.
Itan puheeseen takertui heti vedonlyöjä:
"No joka toinen mies ainakin!"
"Sehän on helkutti, ettei joka mies olisi tähän osannut laskea kirkkaalla päivän paisteella!" lisäsi joku.
"Ei kukaan teistä!" väitti Itta.
"No ihme ja kumma! Vai ei kukaan! Sanopas toinen kerta vielä sillä tavalla!"
"No vaikka kolmaskin! Eihän se siitä selkene!"
"Älä ylpeile tyhjällä! Joku toinen mies, minä esimerkiksi, suoraan sanoen, olisin tullut tähän paljon sievemmin. Ensiksikin on tässä sylen verran lännempänä paljon loivempaa. Toiseksi olisin minä valikoinut suuremman ja paremman laineen ja sellaisen, joka nousee jahdin perän takaa sylen päässä kalliosta ja niin nätisti minä olisin tuonut jahdin tähän samalle kalliolle, ettei olisi menetetty mastoakaan, ei niin kerrassa mitään. Sinä Itta kajuutassa olisit kysynyt toisilta, että 'eiks maa jo ala näkyä?' kun minä jo olisin laskemassa purjeita alas. Nyt sinulta, niinkuin tässä on nähty, laski purjeet alas kokonaan toinen mies ja aika rytinällä laskikin!"
"Höö! Älä puhu turhaa!" hörähti Itta ja viittasi halveksivasti kädellään.
"Älä puhu turhaa! Mitä sinä oikein haastat! Riitaa vai! Kyllä minä näytän, mitä minä puhun! Mennään paikalla satamaan ja otetaan minun jahtini, ja jos sinussa ja teissä toisissa on miestä lähtemään mukaan, niin minä kyllä näytän, mitenkä maalle lasketaan."
"Mene vaan yksinäsi. Me katsellaan täältä. Ja kun tässä on kerran alus saatu ankkuriin, niin lähdetään me toiset ottamaan ankkuriryypyt sillä aikaa, kun tämä menee mäkeä laskemaan — ja tule sentään sinäkin yhteen joukkoon, jos alkaisit jänistää."
"Jänistää!" matki uhkailija pitkäveteisesti, mutta seurasi kuitenkin toisia kajuuttaan luvatun ryypyn viekoittelemana ja lepyttämänä.
Kajuutassa oli sangen epämukava olla, sillä sen permanto oli ainakin viidenneljättä asteen kulmassa kallellaan.
Äskeinen kinastelu suli pian iloiseen rupatteluun ja ystävälliseen seurusteluun, joka jatkui tunnin verran.
Täysin humaltuneina kömpivät sitten miehet tavaroineen ulos kajuutasta ja alkoivat pyrkiä ylös kalliolle. Se ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä ankkuripaikalta nousi kallio hyvin jyrkkänä ja sileänä. Yksi ja toinen heitti saappaansa ilmaan ja vieri alaspäin. Samalla kuului lasin helinää ja mustui kallio kalliin nesteen sitä kostutellessa. Lopulta olivat kaikki päässeet voitolle ja kävelivät hoiperrellen ja kiljahdellen polkua pitkin kylää kohti valkeiden eväspussien heilahdellessa kunkin hartioilla.
Pari päivää myöhemmin sairastui Itta sangen vaikeasti.
Kuolema näytti lähestyvän roima-askelin.
Päivä päivältä hän huononi eikä voinut syödä mitään, mutta vettä pyysi yhtenään.
Saaressa ei ollut lääkäriä eikä sairaanhoitajaa, ja kun marraskuu oli jo pitkällä ja ilmat kylmiä ja myrskyisiä, ei hänen ikäisensä sairaan mantereelle viemistä voitu ajatellakaan. Sitäpaitsi laski Itan poika, Mikko, joka häntä vaimoineen hoiti, ettei niin vanhan miehen tohtoroiminen enää kannattaisikaan.
Itan pojan appi, lähes yhtä vanha mies kuin Ittakin, teki eräänä sunnuntaina ennen joulua varta vasten kirkkomatkan käydäkseen samalla tiellä katsomassa potilasta, ennenkuin tämä kuolee, sillä Itta oli sairastanut jo viidettä viikkoa ja oli hyvin huono.
Tultuaan kamariin, jossa Itta makasi, katseli vieras potilasta ääneti, tervehti kädestä, joka oli laiha, veretön ja kuuma, ja kysyi:
"Päivää Itta! Vieläkös sinä tunnet minua?"
"Miksen minä sinua tuntisi niinkuin muitakin, vaikka olenkin näin huono."
"Jaa'a. Huono sinä näyt olevan. Kyllä sen nyt näkee, ettei ole enää lähtö kaukana."
"Istuhan, niin jutellaan vähän."
Vieras istui, mutta ei siitä juttelemisesta sen enempää tullutkaan.
Illalla kutsui Itta poikansa vaimoineen luokseen.
"Jos hakis vaikka papin, kun ei tässä muutakaan apua näy olevan", sanoi hän. "Ehkä ennen aamua sattuu tulemaan jo vaikka se lähtö."
Papin tultua oli Itta paljon virkeämpi kuin tunti aikaisemmin.
Potilaan ja papin välillä syntyi keskustelu, jossa selvesi, että Itta olisi kyllä halukas pääsemään osalliseksi pelastuksesta ja valmis tunnustamaan syntinsäkin, mutta halusi ensin tietää, ovatko ne kaikki tunnustettavat.
Pappi: Kaikki, kaikki, rakas veljeni.
Itta: Olisko ne yksitellen, kukin erikseen mainittavat, vai meneekö ne summassa?
Pappi: Kyllä ne erikseen olisivat kaikki mainittavat.
Itta: Mutta se on aivan mahdotonta. En minä jaksa niitä kaikkia luetellakaan, ja hitto niitä kaikkia muistaakaan. Eiköhän tästä päästäisi molemmin puolin helpommalla, jos pantaisiin vain summassa?
Pappi: Jos syntinen tuntee syvää katumusta, annetaan anteeksi sillä tavalla, mitä Israel Heikinpoika nyt tarkoittaa, vain ne synnit, jotka ovat tulleet tehdyksi tietämättä ja tuntematta, onko syntiä tehtykään.
Itta: No, antaa niiden sitten mennä. Mutta mitenkäs me nyt sitten oikein selvittäisiin niistä toisista.
Pappi: Eihän niitäkään nyt teko teolta tarvitse eikä voikaan luetella.
Ainoastaan ne, jotka erikoisesti tuntoa vaivaavat…
Itta: Jos järjestettäisiin sillä tavalla, niinkuin minä nyt meinaan, niin taidettaisiin päästä kaikkein pikimmin selväksi koko tästä hommasta. Pannaan nyt ne erilaiset synnit hyvästi erilleen toisistaan, jottei synny sekaannusta ja jottei mikään laji unohdu, ja katsellaan ja päätetään sitten kustakin erikseen. — Otetaan nyt aluksi tuohon yksi pussillinen syntejä ja sopii pussin kupeeseen kirjoittaa niille nimeksi vaikka: 'Silmäin pyyntö ja lihan himo'. — Tuohon kerääntyy kokonaista kaksi vanhanaikaista tynnyrinsäkillistä eri-ikäisiä syntejä, ja kirjoitetaan niihin vaikka 'Petoksia kaupoissa, lain ja oikeuden varjolla'. — Tuohon kolme samanlaista säkillistä 'Laivarikkorosvouksia'. Sitten tulee pari kontillista 'Tunnottoman purjehduksen kautta menetettyjä merimiehiä Pohjanmerellä entisinä aikoina'. — Tai ei sitä 'entisinä aikoina' ole tarvis kirjoittaa, sillä kaikkihan nämä ovat entisiltä ajoilta. — Ja mitäs sitä vielä olisi? — Niin. Tuossa on yksi sylen suuruinen herne, joka tuntuu raskaalta, kuin olisi sillä kymmenen lyijynpainoa, ja uhkaa se vieriä ylitseni. Sen kupeeseen kirjoitetaan: 'Pilkanteko hautajaisissa' — jos sitä saakaan anteeksi. — Sitten tulee kokonainen laivan kuorma, jonka laatu on laivapapereihin merkitty: 'Syysöinä sikahumalaan juotettuja loistonhoitajia ja sammutettuja loistoja' — sitä tavaraa ei taidetakaan missään tullata — — — etenkin — jos otetaan — lukuun — se väenpaljous — mikä meni harhaan johdettujen laivojen mukana… Kyllä kai pastori otti ehtoollisvehkeet mukaansa — — Ajattelin, että jos tässä ennen aamua lähtö tulee, niin tekee kaikki jo illalla selväksi, ettei tarvitse keskellä yötä kutsua pastoria. Mistä lienee koko tauti tullutkin! Koko elämäni olen ollut terve. — — — Tämän vanhan ihmisen ruumis ei tainnut sietää sitä, kun tulivat ne viinat niin tiukalle. — Sanotaanhan veneistä, että mikä tervalla on tehty, se tervattomana mätänee, ja taitaa se olla tämän ihmisenkin laita sillä lailla, että mikä on viinalla tehty, se viinattomana mätänee…
Olihan toki. Olihan pastorilla kaikki mukana, mitä mukaan ottaa pitääkin kuolevan luo lähdettäessä.
Tiesihän toki vanha, kokenut valkopartainen pastori ottaa ehtoollisvehkeet mukaansa, ja tehtyään Italle vielä muutamia kysymyksiä tutustuakseen hänen sieluntilaansa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei Italta sovi eikä voi sakramenttia kieltää, ja lausuttuaan Italle vielä erinäisiä soveliaita kehoitus- ja varoitussanoja rukoili hän Itan kanssa, antoi hänen lukea synnintunnustuksensa ja antoi hänelle ehtoollisen ja siunasi häntä.
Viiniä otti Itta aikamoisen kulauksen ja lausui, pudistaen päätään:
"Kylläpä — kylläpä on käynyt huonoksi tuo ehtoollisviinikin nykyään. Aivan sitä parhainta tavaraa se oli ainakin siihen aikaan, kun minä olin kirkonisäntänä…"
Pastori kehoitti Ittaa karttamaan nyt maallisia ajatuksia, ja niin saatiin toimitus ilman enempiä häiriöitä kauniiseen loppuun, ja Itta, papin sitä kysyttyä, selitti saaneensa rauhan sielulleen.
Lopuksi lauloi pastori vielä rämisevällä äänellään virren:
Elomme murheen laaksossa
Tääll' onpi tyhjä varjo…
ja Itan jäädessä tyynenä ja levollisena makaamaan poistui.
Tuvassa olivat sillä aikaa istuneet äänettöminä Itan poika, Mikko, ja hänen vaimonsa, Amalia. Lapset oli odotetun kuolemantapauksen vuoksi lähetetty sukulaistaloon, naapuriin.
Kun pappi tuli Itan kamarista, tapahtui tuvassa tavallaan toinen ripitys: Amalia ja Mikko tahtoivat päästä selvyyteen ja rauhaan eräästä epäilyttävästä teostaan.
Syntyi seuraava keskustelu:
Mikko: Tuota noin — — Minä olen tässä Amalian kanssa miettinyt yhtä asiaa ja päätettiin pyytää pastorin neuvoa — — — Sopineeko siitä puhuakaan — — — Mutta pastori ymmärtää — — Taati on vanha ihminen eikä ole vielä eläessään tätä ennen sairastanut — — — Kun tuollaiset vanhat tervashongat kerran kellahtavat vuoteelleen, niin eivät ne siitä tavallisesti nouse —
Pappi: Niin, kyllä se inhimillisesti katsoen näyttää siltä, että ennen aamua taitaa lähtö tulla. — Herran rauhaan vaan…
Mikko: Jos pastori jäisi vielä hetkiseksi — — — Olisi vähän asiaa — — —
Pappi: Jaaha. Puhukaa vaan suunne puhtaaksi.
Mikko: Niin että — — — kun se rupesi alusta alkaen näyttämään siltä, ettei se enää siitä parane — — olisi pitänyt ehkä käydäkin pastorin mieltä jo edeltäpäin kysymässä eikä nyt vasta perästäpäin, kun teko jo on tehty — — — että onkohan se pastorin mielestä suurikin synti, tai onkohan se synti ensinkään, ehkä hyvä työkin taatia kohtaan, kun minä viimeksi jahdilla kaupungissa käydessäni toin taatia varten — — — jo valmiiksi — — kun kelirikkokin on tulossa ja voi olla jo minä päivänä hyvänsä käsissä ja mantereelle pääsy mahdoton — — — ruumiskirstun — — — kun tässä ei ole kotona tarpeita, mistä olisi tehnyt, eikä uskalleta hakua jättää kuolemaan asti, kun pelättiin sen lykkääntyvän vaikka kuinka kauaksi — — ja kun tämä taati on vähän parempaa väkeä ja rikas — — joutaa tulla haudatuksi vähän paremmin tehdyssä kirstussakin kuin muut — — Niin ajateltiin me Amalian kanssa…
Pappi: Se on hyvin paha asia. — Tietääkö potilas siitä mitään?
Mikko: Ei.
Pappi: Se on hyvin paha asia. Jos potilas itse sen tietäisi, tai vielä parempi, olisi itse antanut siihen suostumuksensa…
Mikko: Kuoleehan se kuitenkin…
Pappi: Me kuolemme kaikki ja sen mukaan pitäisi meille jokaiselle hankkia jo elomme päivien kuluessa ruumiskirstu! Lähtömme on Herran kädessä. — Sopikaa Hänen kanssaan isänne ennenaikaiset hautausvalmistelunne. Jääkää Herran haltuun!
Pappi meni.
Ovi Itan kamariin oli jäänyt raolleen ja hän kuuli joka sanan, mitä tuvassa puhuttiin. Papin mentyä kuultiin Itan huutavan:
"Mikko!"
Mikko säpsähti.
Itta huusi toistamiseen.
Mikko meni isänsä puheille.
"Mitä sinä puhuit papin kanssa?"
"Mitä nyt puhuttiin… Yhtä ja toista…"
"Sano suoraan, missä on se ruumiskirstu!"
"Mikä ruumiskirstu?"
"Älä kieräile! Tuo paikalla se ruumiskirstu tänne! Sinä käärme! Kyllä minä kuulin, mitenkä matelit papin edessä! Tuntoa muka vaivaa vielä! — Tuo kirstu tänne ja paikalla! Ymmärrätkö sinä — älä niskoittele, vaan tee mitä käsken — heti!"
Kirstu kumahteli ovenpieliin ja kohta se oli Mikon ja Amalian kantamana laskettu Itan kamarin permannolle.
Itta oli sillä välin vääntäytynyt vuoteeseensa istumaan.
Amalia itki.
Mikko katseli kädet ristissä ja synkkänä lattiaa.
Itta huusi:
"Vai sillä tavalla! Taitaa olla jo hautakin kaivettu! Vai jo niin varmoja ollaan minun kuolemastani! Olisipa nyt minun vallassani, niin tahtoisin nähdä sinut itsesi makaamassa tuossa kirstussa! Vai sillä tavalla! Vai sillä tavalla! Taitavat olla jo hautajaisviinatkin ostetut ja hautajaisrokka tulella! Kansi auki kirstusta! Auki, sanon minä — — — sillä tavalla! Ja nyt menet itse kirstuun — kuuletko sinä! Pitkällesi — selällesi — kädet ristiin rinnallesi! Sillä tavalla! Vai minulle hankitaan valmiiksi kirstukin! Ehkä on jo ollut ties kuinka kauan! — Tekee hyvää sydämelleni, että minä näen sinut siinä, missä sinä toivoit näkeväsi minut ennen itseäsi! Ja nyt pane sinä Amalia kirstun kansi kiinni. — Sillä tavalla! Ja käy kirstun päälle istumaan. Itketään muka vielä — teeskennellään — kylläpäs oli hätä ja kiire toimittaa minut hautaan."
"Ei sinun kuolemaasi kukaan ole toivonut", vaikeroi Mikko kirstussa, mutta Itta ei erottanut hänen sanojaan, luuli vain, että Mikko alkaa tukehtua ja valittaa sitä. Säälin ja hätääntymisen hellyttämänä sanoi Itta Amalialle:
"Päästä nyt se joutava ylös jälleen."
Mikon tultua ylös kirstusta komensi Itta:
"Ja nyt ota sinä Mikko saha ja kirves tänne ja vielä tänä yönä, heti, tässä minun silmieni alla sahaa ja pilko tuo laatikko kahvipuiksi. Niin, ei mitään vätystelemistä eikä keskustelua enää. Työhön nyt vain ja äkkiä! Kyllä minä sinulle kirstut näytän, kun tästä paranen!"
Mikon täytyi totella, ja hetken perästä kumisi kirstu, kun hän sitä sahaili poikki. Sitten pilkkoi hän kirveellä kirstun kappaleet pieniksi polttopuiksi, jotka Amalia kantoi keittiöön halkolaatikkoon.
Raivokohtaus vaikutti käänteen Itan sairauteen.
Hän oli jo seuraavana päivänä parempi ja voimistui päivä päivältä.
Joulun aattona meni hän jo saunaan ja jouluaamuna kirkkoon.
Aivan entiselleen hän ei kuitenkaan päässyt.
Hän oli alituiseen kivulloinen ja raihnas, mutta joka päivä kuitenkin jossakin pienessä hommassa.
Hän puhui muille ja uskoi itsekin, että jos saisi entiseen tapaansa säännölliset ryyppynsä ja silloin tällöin oikean humalankin, pääsisi hän entiseen hyvään terveyteensä.
Talvi oli siinä suhteessa peräti toivoton.
Tuli kevät.
Itasta ei ollut enää purjehtijaksi, mutta hän souti mantereelta tuleviin aluksiin, ja ne toivat aina jotakin hyvää. Virosta oikeaa pirtua ja Suomesta vain erilaisia hajuvesiä.
Kerran pari viikossa sai Itta humalan ja hänen oli hyvä olla.
Kevät oli jo pitkällä.
Liike Viroon loppui äkkiä.
Melkein kaikki jahdit ja kaljaasit olivat ankkurissa satamassa.
Tästedes sai Itta tyytyä Suomesta saatuihin hajuvesiin, ja ne maksoivat paljon. Joka humala tuli kalliiksi, mutta kalleimmaksi tuli se viimeinen, sillä se maksoi hänen henkensä. Se tapahtui näin:
Illalla myöhään tuli Suomesta eräs jahti ja toi Itan tilaamat hajuvedet ja kaikki mitä muuta oli saatavana.
Itta ajatteli kutsua jo samana iltana juomaseuran luokseen kotiinsa, mutta kun pyhään ei ollut enää pitkä matka, päätti hän säästää kalliit juomatavaransa pyhäillaksi.
Mikko vaimoineen ja lapsineen jo nukkui, kun Itta tuli kotiin.
Itta hiipi kamariinsa, pani pullot kaappiin ja yritti käydä maata, mutta unta ei tullutkaan.
Hän ei saanut rauhaa ennenkuin ryhtyi kokeilemaan niillä uusilla juomillaan.
Hän maisteli hiukan ja yritti taas nukkua, mutta eihän siitä mitään tullut.
Taas oli vain noustava maistelemaan. Ettei tarvitsisi alituiseen nousta ylös ja kävellä kaapille ja siinä jyristä ja kolista ja ehkä herättää viereisessä huoneessa olijatkin, otti hän tuolin vuoteensa viereen ja asetti pullot siihen ja myös tupakkavehkeet.
Oli nyt niin mukava vain ojentaa kättään ja tehdä sekoitukset ja ryypätä, panna tupakaksi ja ajatella tämän maailman omituista menoa.
Hän tunsi humaltuvansa ja elämä alkoi tuntua sangen valoisalta, kevyeltä ja iloiselta.
Hän joi ja joi, kun kerran oli alkuun päässyt, kunnes pää oli aivan turtana ja sitten alkoi huimata ja hän menetti tajuntansa.
Viimeinen, minkä hän tajusi oli mukava levon tunne, kun hän ojentautui pehmeässä vuoteessaan, kohensi peitettään ja pani kätensä ristiin rinnalleen. Sitten ei enää kuulunut mitään, ei näkynyt mitään eikä tuntunut mitään.
Aamulla varhain heräsi Mikko sattumalta ja huomasi, että tupa oli täynnä omituista hyvänhajuista tuoksua.
Hän herätti vaimonsa ja he molemmat ihmettelivät.
Lopulta he arvasivat, ettei se muualta voi tulla kuin taatin kamarista, ja hiipivät katsomaan.
Mikko raotti ovea.
Sieltä tulvahti vastaan niin voimakas lemu, että siihen oli tukehtua.
Mentiin sisään.
Taati makasi vuoteessaan autuas hymy kasvoillaan, niin kauniina ja rauhallisena, etteivät he häntä sellaisena olleet koskaan ennen nähneet.
Lähempää tarkastettuaan näkivät he, että taati on jättänyt heidät ikiajoiksi.
Mikko sulki isänsä silmät kiinni.
Amalia avasi kamarin molemmat akkunat auki.
Oli valoisa, tyyni ja kaunis kevätaamu.
Päivä paistoi jo korkealla tyynen meren yllä.
Kottaraiset viheltelivät läheisessä saarnessa, jossa niillä oli pesimäpönttönsä.
Katsellen vainajan kasvoja kuiskasi Amalia miehelleen:
"Sillä on ollut kaunis lähtö, kun se noin hymyilee."
KIELILLÄPUHUJA.
I.
Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisella luotsilla oli vielä oma vene, jonka vokkaa, keulamaston purjetta, koristi punainen raita, luotsiveneen kauasnäkyvä tunnusmerkki, ja jolla luotsit menivät laivaan ja palasivat kotiin pitkiltä luotsausmatkoiltaan.
Oli keskikesä ja laivaliike vilkasta.
Satamakaupungin rannassa oli laiturien piirittämä poukama täynnä kalastaja-, laiva- ja luotsiveneitä ja puhuttiin niillä tienoin "kaikkia maailman kieliä", niinkuin tämän kertomuksen päähenkilö, johon pian tutustumme, sanoi, kerran kehaistessaan kuinka hän, kielitaituri itse, siinä joukossa liikkuu kuin kala vedessä, ja nähtiin joukossa edustajia kaikista ihmisväreistä, vaaleista pohjoismaalaisista aina pikimustiin afrikkalaisiin asti.
Luotsiveneitäkin oli siinä tällä kertaa toistakymmentä, osa kaupunkilaisten, suurin osa rannikko- tai saaristoluotsien veneitä, ja vain yksi ulkosaarelainen, joka oli laivaveneiden joukossa, sillä se halveksi ja inhosi noita muita melkein yhtä väkevästi kuin tuota kurjaa savolaisvenettä, joka tukkilauttojen mukana oli ajettunut alas meren rantaan ja kehtasi asettua näin ylhäiseen seuraan.
Hyi olkoon!
Ulkosaarelaisen luotsiveneen omistajaa kutsutaan näin omassa keskuudessa Eliaksen Matiksi, eikä se huono nimi olekaan.
Hän on jo iältään yli kuudenkymmenen, mutta suorittaa vielä luotsivuoronsa kaikilla ilmoilla.
Hänen tukkansa ja suuri partansa ovat olleet nuoremmalla iällä mustat, mutta kun suurin osa hiuksista ja partakarvoista on muuttunut valkeiksi, on yleisvaikutus harmaa.
Päälaki on laajalti paljas ja kiiltävä kuin vernissattu. Sitä katselee huvikseen, varsinkin jos tietää, että se aikoinaan antoi aihetta erääseen väärinkäsitykseen, josta oli tulla ikäviä valtiollisia rettelöitä ja selkkauksia.
Tapaus kaikessa vakavuudessaan oli seuraava:
Eräänä kesänä tuli saareen kuvanveistäjä, joka ihastui Matin päähän ylimalkaan, mutta tuohon pallomaiseen, kiiltävään päälakeen erikoisesti, ja pyysi Mattia mallikseen.
Matti käsitti, ainakin osittain, kuvanveistäjän pyynnön väärin, luullen, että hänen turpeat sinertävät huulensa, lyhyt ja leveä purppuranvärinen nenänsä, punaiset pulleat poskensa, leveä otsansa, suuret ulkonevat korvansa ja pullottavat siniset silmänsä, jotka miltei aina hymyilivät, olivat herättäneet kuvanveistäjän huomiota ja siksi hän kysyikin:
— Olenkos mielestäs sitten niin kaunis?
Matti nimittäin tiesi rumuutensa.
Se oli monta kertaa sanottu suoraan suuhun hänelle itselleenkin.
Itta-vainajakin kerran nuorena, Matin-päivillä ollessaan, kun humala oli jo noussut ja puhelu kiihtyi ja miehet rupesivat lausumaan julki ajatuksiaan toistensa joko ruumiillisista tai henkisistä heikkouksista, kehtasi sanoa näinikään:
— Ja tuo naamavärkkikin sinulla, Matti, on sitä laatua, että sylipuulla sen tekijä mitat on ottanut ja pelkällä kirveellä valmistanut! Ja huulesi ovat kuin pari tuulessa pullistunutta jiikattua märssypurjetta! En, piru vie, ole tuollaisia nähnyt neekeriakoillakaan!
Siitä oli seurannut tappelu. Mitäs siitä! Se on ollut, mikä ollut.
Itan puhe, että Matin kasvoja valmistettaessa olisi käytetty sylipuuta ja kirvestä, oli valhetta, sillä jos kohta pää olikin iso, oli se suhteellinen ruumiin muuhun kokoon, eikä kirvestyö ole niin pyöreää ja sileää kuin Matin kasvot ja päälaki olivat läpi elämän.
Lieventääkseen ulkonäkönsä tekemää epäedullista vaikutusta oli Matti jo nuoruudestaan asti koettanut johtaa (ja onnistunutkin) ihmisten huomion harhaan — nimittäin toisiin asioihin — kehittämällä puhetaitonsa sukkelaksi ja älykkääksi. Puhe tuli hänen turpeiden huuliensa takaa, lihavan kielen muodostelemana, rehevänä, säteilevänä ja voimakkaana. Sanottiin, etteivät hänen sanansa aina olleet sarvipäitä, mutta pompahtelivat ne ilmoille kuin lantut, kuin huopasaappaat, kuin talikääröt, aina täyteläisinä ja useimmiten räjähdellen ja poksahdellen ja ilmi tuleen tuprahdellen tai räjähdellen kuin laine laivan laitaan. Kun kuntakokouksissa tai rantakäräjillä keskustelu tuppasi muuttua kireäksi ja riitaiseksi, otti Matti puheenvuoron ja kohta remahteli koko miesjoukon nauru ilmoille ja asia meni sovinnossa suotuisaan päätökseen.
Matti piti itseään verrattomana kielitaiturina, oikeana kielilläpuhujana, mutta sen sai hän uskoa itse, ihan yksin, ilman ainoatakaan kannattajaa, sillä yleiseen uskottiin, että Matti ei osaa kuin yhtä ainoaa kieltä — paitsi ranskaa, jolla ei tarkoitettu sitä kieltä, jota puhutaan eräissä satamakaupungeissa Hollannin ja Espanjan välillä, vaan erästä sekavaa mongerrusta, joksi Matin selvä puhe muuttui humalan muuttuessa sikahumalaksi ja vähää ennen Matin vierähtämistä pöydän alle ja jota kieltä ei ymmärtänyt yksikään olento taivaan ja maan välillä. Kun perästä päin muisteltiin jotakin tapausta joillakin juhlilla tai luotsausmatkoilla, määriteltiin sen aika sanomalla: "Se tapahtui silloin, kun Matti rupesi ranskaa puhumaan. Ek'sä muista?"
II.
Kello oli noin kymmenen paikkeilla aamupäivällä, kun Matti luotsitoverinsa Matinvillen Konstan kanssa tuli "Häränpään" merimieskapakasta, joka oli miltei rantalaiturilla, ulos haistelemaan tuulta.
Se oli puhallellut etelästä jo pari vuorokautta sen vähän, minkä se ylimalkaan puhalsi — ja kotiin lähtö oli lykkääntynyt tunnista tuntiin ja päivästä toiseen.
Nyt puhalteli heikko länsi.
Kolmanneksi liittyi seuraan eräs nuori mies, keväällä vasta valmistunut lukkari, joka oli satamakaupungissa odottamassa virkapaikalleen pääsyä.
Siihen aikaan kulki ulkosaariin kerran kuussa niin sanottu kihlakunnan posti, ja nuorta lukkaria oli neuvottu turvautumaan, mikäli mahdollista, luotseihin, joiden kanssa, niin sanottiin, hän kaikkein nopeimmin, mukavimmin ja turvallisimmin pääsee perille. Jo eilen oli hän tavannut kaupungin satamaluotsin avulla Matin ja Konstan, jotka olivat luvanneet viedä hänet saareen. "Jos on sopiva tuuli, niin huomenaamuna kello puoli neljältä lähdetään", oli Matti sanonut. — Lukkari tuli rantaan täsmälleen puoli neljä — tai oikeastaan myöhästymisen pelosta jo hiukan aikaisemminkin. Siitä tähän asti oli hän kävellyt pitkin laitureita, katsellut hänelle outoja suuria purjelaivoja ja kuunnellut outoja kieliä ja istuskellut pollarilla katsellen satamatyömiesten häärimistä laivojen tyhjentämisessä tai täyttämisessä. Matkalaukkunsa hän oli jo ajoissa sijoittanut Matin veneeseen. Hän ei ollut ryyppymies (niin oli hän luotseille sanonut, kuultuaan, että Matti on kirkonisäntä) ja oli lisäksi rahaton (joka oli tosiasia), eikä siis kyennyt pitämään seuraa kyytimiehilleen "Häränpäässä".
Lukkari esitti lähtöä.
Hän väitti satamaluotsilta kuulleensa, että nyt on länsituuli ja siksi navakka, että vie perille kuudessa tunnissa, ehkä neljässä ja puolessa.
— Höö! Vai länsituuli! nauroi Matti. — Vai länsituuli! No onhan se kylläkin länsituuli nyt, mutta kanttori ei taidakaan tietää, kuinka kauan se kestää länsituulena! Onhan sitä helppo sanoa, että länsituuli, mutta mitäs virttä sitten lauletaan, jos se tunnin perästä on lounaassa tai etelässä tai tyyntyy kokonaan! Ei hyvä kanttori! Katsellaanpas nyt ensin, kestääkö se lännessä, ja lähdetään sitten vasta — ja voihan se jälkeen puolenpäivän, kääntyä luoteeseen, ehkä täyteen pohjoiseen, ja sitä parempi meille.
Konstankaan ei tehnyt vielä mieli lähteä, ja hän sanoi:
— Ja kuka sen tietää, mikä tuuli on meressä! Voihan olla vastatuuli tai ei tuulta ensinkään!
Samassa näkivät he tulevan yhden luotsiveneen entisten lisäksi, ja heti sen tultua riennettiin tiedustelemaan, mikä tuuli on meressä.
Luotsi oli ollut laivaa ulos viemässä ja kertoi, ettei meressä ole mitään tuulta, että meri on rasvatyyni.
— Sanoinhan minä sen, ylpeili Konsta. — Johan sen näkee tehtaansavuista, jotka nousevat suoraan ylös, että ylhäällä on tyyni, ja silloin on tyyni meressäkin.
— No milloinka tästä sitten oikein päästään lähtemään! Minusta alkaa näyttää, ettei lähdöstä tule mitään! kiivaili lukkari.
— No, ei tänään ainakaan, sanoi Matti ja lisäsi:
— Pitkäksihän se käypi kanttorille olo täällä rannassa. Mennään miesten joukkoon hotelliin. Siellä kuluu aika paremmin. Otetaan teetä tai kahvia tai mitä vaan halu vetää.
— Ei ole jano, vaan nälkä pikemminkin, selitti lukkari.
— No eihän tässä tarvitse kärsiä nälkää enempää kuin janoakaan! Mennään veneeseen syömään! Kun eväät loppuvat, niin ostetaan kaupungista toisia!
Mentiin kolmisin Matin veneeseen syömään.
Vene heilahteli yhtenään ohi kulkevain suurempain ja pienempäin höyryalusten synnyttämissä aaltosissa ja kolahteli toisiin veneisiin, joita tuli ja meni, ja tungos oli suuri.
Jo aikoja sitten oli lukkari lakannut tarkkaamasta tulevien ja menevien ihmisten puhetta, sillä useimmiten se oli kieltä, jota hän, sisämaalainen, ei ollut koskaan ennen kuullut.
Suurten höyryalusten nostokurjissa rätisi ja helisi tavaran nostoketjut ja rymisivät nostokoneet ja huutelivat laivoja tyhjentävät miehet komentosanoja toisilleen.
Satamaraiteilla kulki edestakaisin tavarajunia, siirrellen tuonti- tai vientitavaraa laivoilta tai laivoille. Pyörät jyrisivät ja parkuivat kiskoja vastaan. Veturit viheltelivät ja soittivat kelloa.
Lukkari ihmetteli, että tässä pauhinassa Konsta ja Matti voivat keskustella aivan rauhallisesti. Hän ei kuullut mitään, ja milloin hänelle jotakin sanottiin, täytyi huutaa, niinkuin silloinkin aterian päätyttyä, kun Matti sanoi lukkarille, ensin tavallisella äänellä ja sitten huutamalla:
— Eiköhän käydä nyt ottamaan pieni ruokalepo!, ja samassa Matti jo alkoikin laitella itselleen makuutilaa, ja niin teki Konstakin, ja lukkari, joka oli valvonut kello kolmesta asti ja jota väsytti ja nukutti, nojautui veneen laitaa vasten ja nukkui miltei heti istuvaan asentoon.
Tuntui ihanalta uinailla veneen keinuillessa, ja sataman hälinä ja jyrinä alkoi kuulua yhä kauempaa ja kauempaa ja lakkasi lopulta kokonaan kuulumasta ja muuttui uniksi, joissa hän itse riehui mukana jättiläislaivan tyhjentämisessä: ajettiin samasta laivasta tulikiveä, liitujauhoa ja suolaa niin korkeaan rautatievaunuun, ettei sieltä päässytkään mitenkään alas.
III.
Oli jo iltapäivä pitkällä, kun miehet vasta heräsivät.
Lukkari oli nukkunut koko ajan sangen epämukavassa asennossa. Hänen kupeisiinsa ja selkäänsä koski niin, ettei pitkään aikaan päässyt liikkeelle.
Molemmat merimiehet, Matti ja Konsta, tekivät ensi töikseen sen huomion, että tuuli on loppunut maissakin kokonaan.
Oli aivan tyyni ja autereinen kesäpäivä.
Lähtö päätettiin lykätä seuraavaan aamuun kello puoli neljään, sillä sekä Matilla että Konstalla oli vielä osa luotsirahoista tähteenä. Lukkarilla oli kyllä matti kukkarossa, mutta hänet otettiin kapakkaan mukaan ja maksettiin hänen puolestaan.
Puolen yön tienoissa tulivat miehet veneelle. Kaikki kolme olivat humalassa. Lukkari oli ensin vastustellut, mutta sitten kun Matti oli selittänyt, että on sitä ennenkin ryypätty lukkarien kanssa ja että pappi heidän saarellaan on kaikkein paras ryyppymies, oli lukkari lakannut teeskentelemästä ja ryypännyt niinkuin toisetkin ja sinutteli Mattia ja Konstaa saavuttaessa veneelle, jossa vähän syötiin ja töristiin ja sitten nukuttiin. Purjeista laitettiin varjo keulapuolelle. Sen alla oli hyvä nukkua, vaikka sadekin olisi sattunut.
IV.
Kello kävi viidettä aamulla, kun miehet vasta heräsivät.
Taivas oli kirkkaana, kuten ennenkin.
Aurinko paahtoi kuumana ja navakka tuuli puhalteli etelästä, siis vastaan.
— Vastatuuli, sanoi Konsta.
— Vastatuuli. Vastatuuli, sanoi Matti.
— Lähdetäänköhän luovimaan kotiin? sanoi Konsta.
— Hitto häntä lähteköön luovimaan, kun ei ole pakko, sanoi Matti. — Eihän tässä nyt jäniksen selässä olla ja eihän tuo nyt iankaiken pitäne tuuliansa samalla kantilla. Ollaan nyt ainakin niin kauan, että kaupat avataan ja että saa tehdä piikaväen pyytämät ostokset. Näkeehän sittenkin, miksi tuuli muuttuu.
Mielessä hänellä oli enemmän oma kaksilitraisensa, joka oli vielä tyhjänä, kuin mikään muu.
Kello yhdeksän aamupäivällä oli kaikki ostokset tehty ja kaikki tavarat, myös täysinäinen kaksilitrainen, kannettu veneeseen. Kaksilitrainen sijoitettiin huolellisesti veneen perällä olevaan kaappiin, muu tavara öljypeitteen alle keskiveneeseen.
Tuuli oli kääntynyt jälleen länteen ja olisi vienyt hyvin, mutta aivan viime hetkellä oli Matti saanut kuulla, että ulkosatamassa on lähtövalmis suuri saksalainen höyrylaiva "VIADRA".
Se kaupungin luotseista, jonka vuoro olisi ollut viedä tuo laiva
ulos, oli etsinyt Matin aamun kuluessa kynsiinsä, ja löytänyt hänet
"Häränpäästä" ja pyytänyt häntä puolestaan viemään laivan mereen.
"Siinähän saat vapaan kyydin kotiisi itsekin", sanoi luotsi.
Matti suostui kauppaan mielellään, vieläpä tarjosi ryypytkin sen ilosanoman tuojalle kiitokseksi.
Kaupungin kirkontornissa löi kello yhdeksää, kun Matti pienessä hiprakassa tuli rantaan ja toi toisillekin sen ilosanoman, että "nyt ollaan kotona viimeistäänkin kello kaksitoista, tuuli sitten mistä hyvänsä tai ei mistään!"
Purjehdittiin laivan kupeelle. Sen keulamastossa liehui vielä luotsilippu ja sen molemmilla kupeilla olivat vielä täysinäiset kuormausproomut, joista nostokurjet veivät lankkuja nipun toisensa jälkeen kansikuorman päälle. Proomuissa ja kansikuormalla hääri tulisessa kiireessä työväkeä, naisia ja miehiä.
Nostokoneet tärisivät ja sätkyttivät, ja lankut kolahtelivat.
Keulakannelta kuului ketjun helinää. Laivamiehet kytkivät siellä paksuilla ketjuilla valmista kansikuormaa kiinni, jottei sitä meri veisi.
Laivasta viskattiin Matin veneeseen köysi, johon vene kiinnitettiin, ja jäi se laivan kupeelle, melkein perälle.
Vene ei pysynyt kuitenkaan hetkeäkään paikoillaan, ja miehillä oli täysi työ estää sitä töyttäilemistä liian ankarasti laivan kuvetta vasten tai painumasta liiaksi perän alle, missä laivan valtava iso punainen potkuri pyöri ja synnytti ankaran virran, joka veti venettä milloin sinne, milloin tänne.
Laivan koneita aseteltiin pitkän paikallaanolon jälkeen lähtökuntoon ja koeteltiin.
Kaupunginluotsi purjehti myös veneellään laivan kupeelle ja nousi ylös laivaan selvittämään asiaansa. Vähän ajan perästä hän tuli perälle ja puhutteli Mattia ja Konstaa ja sanoi, että "nyt olisi jommankumman sitten noustava ylös laivaan ja otettava luotsaus vastuulleen".
Syntyi ankaranpuoleinen riita Matin ja Konstan välillä.
Matti ensin sanoi niinkuin puolileikillään Konstalle:
— Mene sinä nuoremmaksesi!
Konsta kieltäytyi kivenkovaan ja vetosi siihen, että vuoro on Matin.
Kiroillen ja mököttäen Matti lopulta kiipesi köysiportaita myöten laivaan. Vähän ajan perästä kaupunginluotsi purjehti pois ja luotsilippu vedettiin alas. Matti oli nyt "Viadran" luotsina.
Tunti meni ja toinen tuli.
Lopulta olivat proomut tyhjät ja hinattiin työväkineen pois.
Laiva oli lähtövalmis.
Kello oli silloin kaksitoista.
Vielä kerran tuli Matti laivan perälle ja pyysi lukkariakin nousemaan ylös laivaan:
— Onhan täällä mukavampi olla, eikä kastu, jos meressä sattuu olemaan lainetta, eikä kanttori taida ennen kuitenkaan tämänlaisissa asuissa olla ollut, niin että sopii nyt tulla katsomaan.
Lukkari kiipesi ylös ja hetken perästä vedettiin köysiportaat pois.
Konstalle annettiin paksumpi köysi veneen hinausköydeksi. Sen hän kiinnitti keulamastoon. Toistaiseksi oli hänellä täysi työ hoitaa venettä, ja katsoa, ettei köysi pääse sekaantumaan laivan potkuriin, joka yhä velloi vettä milloin mitenkin päin.
Lopulta kuului komentosillalta kellon kilahdus.
Koneet pysähtyivät.
Ankkuriketjut alkoivat rytistä ja helistä. Pian oli laiva vapaa.
Taas kuului kellon kilahdus.
Potkuri alkoi hiljalleen pyöriä ja puskea vettä laivasta pois päin.
Konsta voi vaivoin hoitaa venettä.
Laiva alkoi hiljalleen liikkua ja kääntää keulansa merelle päin.
Konsta päästi hinausköyttä vähän kerrallaan, valvoen, ettei se pääsisi sekaantumaan potkuriin. Lopulta oli köysi kireänä. Konsta riensi veneen perälle ja alkoi sitä ohjata laivan mukaan.
Pian oli laivalla täysi vauhti.
Saari ja luoto toisensa jälkeen sivuutettiin ja oltiin lopulta meren aavalla ulapalla, jossa länsituuli puhalteli.
Päivä paistoi kuumasti. Vene seurasi kohisten laivaa, jonka koneiden tärinä hinausköyttä myöten tuntui veneessäkin. Toisinaan nytkähti vene lännestä tulevassa ummikkaassa, jossa laivakin harvakseen huojui.
Paljo valvominen satamakaupungissa ja tämä yksitoikkoinen tärinä ja keinahtelu veneessä sekä miltei täydellinen toimettomuus ja auringon lämpö vaikuttivat, että Konstaa alkoi armottomasti torkuttaa.
V.
Nuorella lukkarilla oli paljon katseltavaa.
Laivamiehet olivat matkan varrella saaneet työnsä loppuun suoritetuksi ja siirtyneet peräkannelle, jossa raskaat ketjut helisivät, sillä kansikuorma kytkettiin siellä yhtä huolellisesti kuin keulassakin. Katsoen laivan suuruuteen ja sen korkeuteen vielä nyt täyteen kuormattunakin tuntui lukkarista turhanpäiseltä koko homma.
Lukkarin teki mieli mennä ylös komentosillallekin katselemaan, mitä siellä on ja mitä sieltä ylempää näkyy. Sinne hän ei kuitenkaan uskaltanut mennä, kun ei ollut edes Matille mitään asiaa keksimälläkään keksinyt.
Joskus hän kävi katsomassa venettä, joka köydessä seurasi laivaa keula korkealla ja ikäänkuin ratsastaen suuren valkean vaahtovyöryn päällä.
Veneen perällä istui Konsta mukavassa asennossa. Oikeassa kainalossa hänellä oli helmari, jonka päätä samanpuoleinen käsi piteli. Vasen kyynärpää nojasi varpekanteen, ja kämmenpäähän ja kouraan partainen leuka ja poski. Pää oli hiukan etukumarassa. Näytti siltä kuin olisi hän nukuksissa. Kanttori kiljaisi "hei" ja viittasi kädellään, mutta veneessä olija ei tässä pauhinassa kuullut mitään eikä näyttänyt näkevänkään. Lukkari korotti vielä ääntään, asetti kädet torveksi suulleen ja huusi uudestaan: "Hei! Torkutko sinä! Käy oikealla tavalla maata! Hei!"
Ei mitään tapahtunut.
Konsta ei muuttanut asentoaan minkään verran. Hän istui kuin kuva.
Noin neljännestunnin kuluttua tuli lukkari perälle uudestaan.
Nyt paistoi veneen perältä Konstan rinnan kohdalla hänen valkean luotsilakkinsa päällys täysipyöreänä kuin kuu. Pää oli pudonnut riipuksiin ja vain lakin päällys näkyi. Vasen käsi riippui rannetta myöten hervottomana varppeelta alas heiluen veneen nytkyessä kuin veltto, pehmeä vanhan nuoran pää. Oikea oli entisessä asennossaan kainalossa olevan helmarinpään ympärillä.
Lukkarin mielikuvitus alkoi toimia. Hän muisti, että Konsta oli eilen illalla juovuspäissään kertonut käyneensä lääkärillä, joka oli sanonut, että sydämessä on paha vika ja että jos on aikomus vielä jonkun aikaa elää, olisi humala jätettävä heti ja kerrassaan. "Lääkäri sanoi, että älä ryyppää ja älä syö sitä ja älä syö tätä, muutoin tulee kuolema äkkiä ja silloin, kun et aavistakaan", oli Konsta kehunut, kaataessaan menemään olutta lasin toisensa perään. "Enkä minä turhaa ryypikään! Minä juon oikealla tavalla — näinikään! He-hee!"
Lukkari alkoi epäillä ja pelätä, että Konsta on saanut sydänhalvauksen ja kuollut veneen perälle siihen asentoonsa, missä oli. Hätääntyneenä hän meni ylös komentosillalle Mattiakin katsomaan.
Siellä kiintyi lukkarin huomio ensin eräällä korokkeella seisovaan tanakkaan laivamieheen, joka katseli vuoroin eteensä merelle, vuoroin edessään olevaan kompassiin. Hän pyöritteli ohjausrattia, joka oli toista mallia, kuin mitä hän oli nähnyt sisämaan vesien höyrylaivoissa ja odottamattoman pieni ja kevytliikkeinen laivan jättiläiskokoon nähden. Lisäksi tuksutti ratin yhteydessä jokin kone joka kerta, kun ratti kiertyi oikeaan tai vasempaan.
Oikealla nojasi kaiteeseen mies, josta lukkari myöhemmin sai kuulla, että hän oli laivan ensimmäinen perämies. Mattia ei ensi aluksi näkynyt ensinkään, mutta kun hän rohkaisi luontoaan ja käveli eteenpäin ja kiersi ohjausratin ympäri vasemmalle, löytyi Matti siellä nojaamassa kaiteeseen ja huulet lerpallaan torkkumassa ja tuijottamassa laivan sysäämiin kuohuihin ja ohi kiitävään mustanviheriään veteen.
Nähtyään lukkarin kohottautui Matti ja heräsi täydellisesti.
— No! Jokos alkaa maamiehelle käydä aika pitkäksi vai meritautiko vaivaa?
— Ei kumpaakaan, mutta tulehan katsomaan, mikä kumma Konstaa vaivaa!
— Mikäs tätä nyt vaivaa! Eihän sitä mikään vaivaa. Kaunis ilma ja lämmin eikä huolta kulusta.
— No tulehan katsomaan kuitenkin. Perälle päästyään näki ja arvasi
Matti kyllä, mikä Konstaa vaivaa.
Matin naama vääntyi kamalaan irvistykseen ja hän huusi:
— Konsta! Konsta! Heräätkö sinä jumalaton! — Humalassa sika on kuin onkin niinkuin tukki eikä kuule mitään eikä näe mitään! — Kyllä minä jo arvasin lähtiessä, miksi sillä oli niin suuri halu jäädä veneeseen eikä tullut luotsaamaan, niinkuin asia olisi vaatinut! — Eikä ole mitään, millä edes saisi viskata sitä halvattua päin kuuta niin että kyll'läin heräisi! — Maltapas joutava! Kyllä minä sinulle vielä näytän, kun pääsen veneeseen! Uitan minä sinut, piru vie, kuin uitankin, niin että viimeinenkin humala on tiessään! Vai toisen viinoja juomaan! Eipäs ollut miehestä ostajaa kaupungissa! Ajattelit että "tuhma ostaa ja viisas juo", mutta kyllähän vielä näet, kuka tässä on tuhma ja kuka viisas!
Matti pudisteli nyrkkiään veneeseen päin ja kääntyi menemään takaisin keskilaivaa kohti ja myrisi vieressään kävelevälle lukkarille:
— Sitähän minä jo epäilinkin ja ajattelin ottaa putelin tänne ylös, mutta missä sen täällä olisi säilyttänyt. Eikä luotsilla saa olla väkeviä mukanaan laivassa. Sen ryyppäät, minkä annetaan, mutta ei tippaakaan enempää, eikä täällä ole tarjottu ei ruokaa eikä juomaa, ja nyt tuo Konstan saatana — en paremmin sano — on syönyt ja juonut koko matkan kuin sika. Uitan minä sen ja kuritan airontyvellä niin etteivät vielä jouluksikaan ole kaikki sinelmät hävinneet, kun tästä päästään veneeseen! uhkaili Matti.
Komentosillalla asettui Matti nojasilleen perämiehen vasemmalle puolen ja Matista vasemmalle lukkari.
Perämies tupakoi.
Matti pani myös tupakaksi.
Pitkään aikaan ei puhunut kukaan mitään.
Lopulta sanoi lukkari:
— Tällä laivalla on aika hyvä vauhti.
— Onhan se tavallinen.
— Montakohan kilometriä se menee tunnissa?
— Kilometriä!?
— Niin.
— Ei ainoaakaan kilometriä! Kanttori taitaakin olla vielä niin täysi maamies, ettei tiedä sitä, että kilometri on vain maantiemitta ja sulaa merivedessä kuin suola. — Ei sillä vehkeellä voi merta mitata, vaikka kuinka koettaisi. Eri miehet ne ovat, jotka merta purjehtivat, ja eri mitat, joilla merta mitataan!
— No millä sitä sitten mitataan?
— Jaa — vai on kanttori niin pilaantumaton maamies, ettei ole kirjoistakaan koskaan lukenut, että merta mitataan meripeninkulmilla, eli oikeammin sanoen miileillä, ja merialusten vauhtia solmuväleillä — mutta eivät ne taida mennä maamiehen päähän.
— Solmunväleillä?
— Niin, eli paremmin sanoen nuupeilla.
— No kuinka pitkä se nuupi on?
— Jaa! — Kun ei kanttori tiedä, mikä on lasi ja mikä loki ja mikä lokiliina, ynnä muuta, ja vielä vähemmän kuinka pitkä on yksi miili, niin täytyy minun sanoa, että jos tähän mereen tehtäisiin maantie ja sen vieressä kulkisi laiva tunnissa kymmenen kilometripylvään väliä, niin olisi se suunnilleen samaa kuin jos sanottaisiin laivalla olevan kuuden nuupin vauhti. Tämä tässä taitaa tehdä näin laineettomassa vedessä yhdeksän nuuppia.