— Siis viisitoista kilometriä! Sitä en usko! Ei yhtään päälle kymmenen, siis kuuden nuupin.
— Jaa — se on se ja sama mitä kanttori uskoo ja mitä ei usko. Se ei meinaa kerrassa mitään, kun kanttori ei ole ymmärtäväinen mies, vaan maamies, jolle ei maksa vaivaa puhua.
— Minä lyön vaikka vetoa siitä, että tämä ei kulje enempää kuin kymmenen kilometriä tunnissa. — Kun osaisi tuon perämiehen kieltä, niin kysyisi siltä. Kyllä kai se tietää.
Vaikka laiva oli saksalainen, palveli sillä ummikkoenglantilainen perämies ja samoin ummikkoenglantilainen kokki.
Matti vilkastui miltei entiselleen kuultuaan toisen mainitsevan jotakin puuttuvasta kielitaidostaan.
— Jaa, että kun osaisi kieltä? No sitä kyllä osataan ja kyllä näissä paikoissa saa selväksi minkä asian hyvänsä, kun vain kieltä osaa!
— No, kysyhän koetteeksi, mitä tuo tuumaa laivan kulusta!
Matti sylkäisi yli kaiteen mereen, rykäisi pari kertaa, kääntyi perämieheen päin ja kysyi kovalla äänellä ja suomalaisesti korostaen:
— Kuulehan tyyrmanni! Huru monga knuupa faart?
Perämies ravisteli päätään, sillä hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Matti koetti selventää sanojaan viittomalla veteen ja laivan vauhtiin:
— Knuupa faart!? Huru monga? — Huru monga knuupa faart!? Hhuurrruu monngga?! Olek' sä hölmö vai ek'sä tolvana ymmärrä selvää puhetta!?
Perämies nauroi koko kurkullaan, sillä häntä huvitti Matin turpea ja kiivaileva naama.
Matti jäi nojasilleen kaidetta vasten ja mietti, mitenkä voisi saada tuon pässinpään tajuamaan, mistä on kysymys.
Hän koetti etsiä muistinsa komeroista toisia sanoja, mutta niitä ei löytynyt. Kohottauduttuaan ja työnnettyään kätensä takkinsa taskuun osui hänen hyppysiinsä tyhjä savukekotelo. Sen hän viskasi mereen, viittasi sormellaan aalloilla kelluvaa ja jäljelle päin kiitävää koteloa, vei kasvonsa likemmä perämiestä, korotti ääntään vieläkin entisestään ja kysyi:
— Knuupa faart!? — Huru monga knuupa faart? — No jo nyt on kumma!
Huru monga knuupa faart?!
Perämies käsitti tämän sillä tavalla, että luotsilta ovat tupakat lopussa ja että tuo puhe tarkoitti tupakan pyyntiä, ja siksi ojensi hän Matille kauniin sikarin.
Matti tuli hetkiseksi hyvälle tuulelle ja perämies näytti iloiselta, kun muka lopultakin ymmärsi miehen tuskan.
Tätä ei riittänyt pitkälle.
Kun Matti sai sikarinsa savuamaan ja oli antanut äänensä ja aivojensa hetkisen levähtää, alkoi hän uudestaan, muuttaen sikäli menettelyään, että näytti sormillaan kahdeksan ja yhdeksän lukumäärää ja puhui lauhkealla ja toverillisella äänellä:
— Huru monga knuupa faart, herr styyrman? Otta eller niie? Knuupa faart nimittäin? — Hä? — Mitä töllistelet, vai olek'sä tuhma kuin saapas?
Perämies mietti hetkisen.
Hän ajatteli, pyytääköhän tuo lisää sikareja vai kysyykö se hintaa.
Lopulta hän sanoi jotakin Matille ja remahti nauramaan suu niin ammollaan, että kaikki hampaat näkyivät. Sitten hän harppasi vastakkaiselle puolelle komentosiltaa, nauroi mennessään ja hoki Matin sanoja "knuupa faart, knuupa faart"…
Matti oli harmistunut ja huokasi: "Kaikennäköiset miehet ne ovat sitten vielä olevinaan laivanperämiehiä!"
Pitkän aikaa olivat lukkari ja Matti vaiti.
Lopulta kysyi lukkari:
— No, mitäs se tuumasi?
— Tämä perämieskö?
— Niin.
— Hitto hänen ties. — Eihän nämä perämiehet mitä tiedä ja ymmärrä! Tulisi ylös kannelle se ukko itse, niin kyllä siltä pian selvän saisi, eikä siihen monta sanaa tarvittaisikaan! Eihän nämä perämiehet mitään tiedä! Palkkansa nostavat ja sillä hyvä. — Ensin ei saanut sanaa suustaan, mutta kun en hellittänyt, niin lopulta tokaisi, että "katso itse", että "siinähän se on meri ja siinähän se on laiva. Katso itse, minkä verran laiva meressä kulkee!" — Hööö! — "Katso itse!" — Onkos minulla tässä sekstantit ja ronometrit, sekunttilasit ja lokaliinat käsilläni, että voisin itse katsoa! — Hölmö mikä oletkin! — Tuo tänne vehkeet, niin kyllä minä näytän sinulle, mitenkä katsotaan — mokomallekin — länkisäärelle — kaitanaamalle — piikkinokalle!
Laiva huojui yhä paremmin, minkä ulomma tultiin.
Lukkari, joka siinä kaiteen yli kumartuneena oli seurannut veden loiskimista ylös laivan pystysuoraa kylkeä, oli jo kauan tuntenut eräänlaista pahoinvointia, ensin väsymystä niskapuolella, sitten päänpakotusta ohimoilla ja otsassa ja nyt viime aikoina pyrki suuhun tulemaan jotakin pahanmakuista nestettä, ja oikea oksennuskaan ei ollut enää kaukana.
Hänen teki mieli saada jotakin virkistävää suuhunsa, mutta jottei Matti epäilisi olevan kysymyksessä, meritaudin, kysyi hän vain:
— Mistähän täältä saisi raikasta juomavettä?
— Onkos jano?
— On vähän, kun tuli syötyä suolaista ja kun on ollut näin kuuma päivä.
— No eihän näissä paikoissa tarvitse hätään joutua, kun kieltä osaa!
Mennään kokin puheille, kyllä se vettä antaa.
Kokki, ummikkoenglantilainen, oli keski-ikäinen mies.
Hän istui keittiössä paidanhihat ylös käärittyinä ja kuori perunoita.
Liedellä kiehui iso soppakattila.
Matti pysähtyi keittiön kapealle ja matalalle ovelle, jonka hän miltei kokonaan täytti, nojasi vasemmalla kämmenellään oven pieleen ja kumarsi päänsä sisään. Lukkari koetteli kurkistaa Matin olkapään yli. Matti aloitti puhelun, viittomalla suuhunsa:
— Kalt vatten, kalt vatten.
Kokki keskeytti kuorimisensa ja silmäili kysyvänä Mattiin.
— Kalt vatten, kalt vatten! Tavai tänne näin! Ek'sä ymmärrä?
Kun kokki ei ymmärtänyt, mitä puhuttiin, jatkoi hän kuorimistaan peruna perunalta eikä ollut Mattia enää näkevinäänkään.
Matti oli neuvoton ja nolostunut.
Onneksi oli pelastus lähempänä kuin miltä ensin näyttikään.
Aivan siinä käden ulottuvilla, lieden reunalla oli sisältä valkea ja ulkoa sininen emaljimuki. Sen sieppasi Matti käteensä ja hoki:
— Kalt vatten, kalt vatten! ja viittoili tyhjällä mukilla suuhunsa.
Sitä kieltä ymmärsi kokki paikalla.
— Yes! If you please, sir!
Ja vettä tuli.
Sitä joi lukkari tarpeekseen, ja Matti myös, ja yhä kokki olisi ollut halukas antamaan.
Matti oli ylpeä, että hänelle vastattiin niin pitkästi ja kohteliaasti.
— Kuulitkos, mitä se sanoi? — Kuulin toki.
— Ja ymmärsitkö myös, mitä se sanoi?
— En niin halaistua sanaa!
— Siinäpä se! Siinä se justiin onkin ero miehellä ja toisella miehellä: toiselle on annettu kielilläpuhumisenlahja, toiselle ei. Toiselle on annettu lahja ymmärtää kieliä, toiselle ei. — Tämä on mukava mies tämä kokki, miesten mies ja viisas mies! Sen kanssa kelpaisi jutella kauemminkin, mutta ei auta olla kauan pois komennolta. Täytyy mennä ylös jälleen. — Mutta mikä sinulla mies oikein on?! Sinullahan on nenän kupeet kalpeana kuin olisit meritautinen! Meritauti sinussa, miesparassa, on. Tunnusta pois vaan — ei siinä mitään häpeämistä ole! — Älä pidättele turhaan — se vaan pahenee siitä. Mene tuonne partaalle syöttämään haileja ja etsi sitten itsellesi makuupaikka. Ei olisi pitänyt tulla sinne komentosillalle. Meritauti ottaa kiinni aina sitä pahemmin, mitä korkeammalla ihminen on. Kohta tästä ollaan perilläkin.
Lukkari teki neuvojen mukaan: syötti ensin haileja ja etsi sitten itselleen keulakannelta tuulisen makuupaikan, johon nukkui.
VI.
Lukkari heräsi siihen, että komentosillalla kilahti kello ja koneet pysähtyivät ja laiva lakkasi tärisemästä.
Hän ponnahti ylös ja tunsi itsensä miltei terveeksi.
Pohjoisessa olivat kadonneet kaikki maat, uloimmat rannikkosaaret ja luodotkin. Sinne taivaanrannan taa oli kadonnut hänen entinen maailmansa, se maailma, jonka hän tunsi.
Edessä kohosi korkeavuorinen meren erakko, kuningas saarien joukossa, tumman sinisenä, vihertävänä ja harmaana, kuparinvärisine rantakallioineen ja valkeine rantakuohuineen ja valkeine loistotorneineen (muuta hän ei vielä ennättänyt tai voinut nähdä) yksinäisenä avarassa, rajattomalta näyttävässä meressä, suunnattoman suuren kirkkaan taivaan alla, jolla päivä paahtavana helotti. Se oli hänen tuleva, vielä tuntematon maailmansa — ah Jumala! — tuleeko hän sitä koskaan tuntemaankaan! Toistaiseksi hän tunsi siitä ainoastaan nuo sen kaksi edustajaa, Matin ja Konstan, nekin oikeastaan vain ulkonäöltä ja nimeltä.
Komentosillalta lähtiessään sanoi Matti:
— No kanttori. Raamatussa sanotaan, että "partti ei pääse pilkustaan eikä musta kansa nahastaan", mutta sinun on päästävä tästä laivasta, muutoin saat veisata virsiäsi muutaman viikon perästä mustalle kansalle.
Perällä kiskoi puolisenkymmentä miestä hinausköyttä laivaan sisään. Se oli raskasta työtä, sillä laiva kulki vielä hiljakseen eteenpäin. Matti rupesi myös vetämään.
Konstakin oli herännyt veneen alkaessa kulkea tasaisemmin ja laivasta kuuluvan jytinän lakatessa.
Matti oli vielä suutuksissaan ja huusi Konstalle, joka teki parastaan ohjatessaan venettä:
— Eikö sinulla ole silmiä päässäsi, vai mitä varten sinä annat veneen mennä laivan perän alle!
Konsta lykkäsi helmarin niin ulos oikealle kuin se voi mennä, mutta ei vene siitä paljoa välittänyt, kun hinausköysi oli jo lyhyt ja peräti kireällä ja melkein keskellä laivan perää.
Ja totta puhuen Matin kiukkuileminen oli aivan turhaa, sillä olihan tarkoituskin saada vene laivan peräkasan alle — eikä suinkaan kupeelle — niin lähelle laivaa, ettei veneen keulamasto vain katkea laivan perään.
Siinä se jo heiluikin käden ulottuvilla. — No kanttori! Eivät ne taida meille tämän parempia paraatiportaita laittaa kuin tämä oman veneen masto. Mutta mitenkähän me nyt siitä päästään alas! — Maltas, kun minä menen ensin ja näytän. Tule sinä samalla tavalla sitten perästä, mutta vikkelään, sillä ei näillä kyytimiehillä ole aikaa seisottaa laivaansa meidän tähtemme koko päivää! Mutta tule saatanan sievästi, etteivät nuo ulkolaiset näe, että sinä olet maamies! Auta armias, jos ne sen näkevät! Sitten sinä vasta naurun kuulet! — Katsos nyt kun tuo maston pää heiluu kuin kellonhuittari! Oota, kun se heilahtaa laivaan päin — noin! — ja koppaa sitten siitä kiinni molemmin kourin — näin!
Ennenkuin lukkari ennätti kunnolleen mitään nähdä, seisoi Matti jo tanakasti veneensä pohjalla ja kourien partaansa huusi hän ylös lukkarille:
— Ymmärräks'sä!
Lukkari ymmärsi vain sen, että tässä on henki kysymyksessä. Hän yritteli tavoittaa kiinni maston päästä, mutta ei ollut onnistua.
— Mikäs läskikoura sinä oikein olet?! huuteli Matti, ja se pani lukkarin vielä entistä enemmän vapisemaan.
— Eikös nämä voisi panna niitä köysiportaita, mitkä olivat lähtiessäkin? huusi vastaan lukkari.
— Miks'ei, miks'ei! Pyydä niitä siellä että panevat! Siellähän nuo ovat tyyrmannit ja kaikki. Sanot vaan puoli sanaa, ja kyllä ne pojat ymmärtävät ja heti juoksuttavat sinulle vaikka paraatiportaat!
— Minä hyppään…
— Hyppää hyppää, mutta älä helvetissä veneeseen hyppää! Meillä on urut kirkossa ja sinun on vietävä ehjinä maalle niin käpäläsi kuin koipesikin! Siinä huittailee masto nenäsi edessä. Tartu siihen tai hyppää — hyppää Jumalan luoma ja vikkelästi, mutta älä veneeseen, vaan veteen, sillä se on koko joukon pehmeämpää kuin tämä vanha tervan kovettama veneen kopiska ja nuo pohjakivet. Ann' mennä mereen vaan! Kyllä me sinut sieltä ongimme ja osannet sinä sen verran uida, että pysyt niin kauan veden päällä. No mitä sinä töllistelet! Tässä on kiire meillä niinkuin muillakin!
Lukkari kurkisteli yli partaan pallomaisin silmin sieltä ja täältä, ja eräältä kohdalta, laivan lipputangon juurelta, hän jo näyttikin hyppäävän. Seisoi jo partaalla lipputangosta kiinni pitäen, mutta peräytyi jälleen ja alkoi irroittaa taskukelloaan.
— Aiotko sinä ruveta kellonkauppoja hieromaan?! Tuo vaan kello mukanasi! — Ei, helkkari, tästä näy mitään tulevan!
— Mitä sinä aiot tehdä?! huusi hätääntynyt lukkari, joka näki Matin jotakin hommailevan veneen keulassa, etumaston juuressa.
— Päästän rossin irti ja annan laivan mennä menojaan.
— Älä, hyvä mies päästä vielä! Minä tulen heti!
Lukkari napitti takkinsa, kokosi kaiken rohkeutensa ja heittäytyi maston päähän, johon tarrasi sylin ja kourin ja jalat maston ympäri tiukalla käppyrässä, ja jäikin siihen — oli lyödä itsensä maston mukana laivan peräkasaan, kun sekä laiva että vene heiluivat.
— No ei se mikään lukkarin pönttö ole! Tule alas sieltä!
Lukkarin päätä huimasi.
Hänen sääristään veti suonta. Hän pelkäsi joka hetki putoavansa tai veneen kaatuvan.
Pahinta kuitenkin oli se ulvova nauru, joka kuului laivasta, ja huuto ja pilkkapuheet.
Hän vilkaisi hätäisesti laivan perälle.
Siellä seisoi ja nauroi miltei koko laivaväki — kokkikin valkeine esiliinoineen ja valkeine myssyineen.
Ne pakanat nauroivat ihan väännellen ja kumarrellen ja lyöden käsiään polviinsa.
Puuttui vain, että konemiehetkin olisivat nousseet kannelle ja tulleet ottamaan osaa tuohon ilkkumiseen ja nauramiseen, niin olisi kuri ja järjestys laivalla ollut täydellisesti rikkoutunut.
Onneksi hän ei ymmärtänyt, mitä ne hänelle huutelivat, mutta päättäen äänestä ei se tainnut hienointa lajia pilaa olla.
Sitä paremmin hän ymmärsi puheen, joka kuului alhaalta, ja se ei ollut sen kohteliaampaa eikä säälivämpää kuin mikä kuului laivasta.
Matti oli jo saanut köyden irti ja laiva mennä porhalsi täydellä höyryllä länsilounaaseen.
Vene keikkui yksin merellä ja lukkari sen keulamastossa.
Matti huusi taas, ja tällä kertaa ei hän nauranut, vaan ääni mörisi kuin karhun:
— Tuletko lurjus alas sieltä mastosta! — No jo se joutava itkee! Täysikäinen mies! Mitä ihmettä tään kanssa on oikein tehtävä! Maalta tietysti meitä jo kiikaroivat ja luulevat, että meillä on hätälippu keulamastossa, ja tulevat apuun. Se vielä puuttuisi! — Ja joka jumalainen kesä sama peli näiden pappien ja lukkarien kanssa! Tuo niitä ja vie niitä ja häpeä suut silmät täys koko maailman edessä! Olisin vähänkään varakkaampi mies, niin koulitseisin pojastani papin ja toisesta lukkarin ja kolmannesta vallesmannin, niin saisi saarikunta olla rauhassa ainakin muutaman vuosikymmenen! — No, tuletko sinä sieltä alas vai et? Etkö sinä saa sanaa suustasi ulos? — Vai pitääkö sinut maston päässä viedä maalle? Johan sinut saaren tytöt maan alle nauraisivat! — Mitä hittoa sen kanssa nyt tekee!? Eihän tässä saa purjeitakaan auki, ennenkuin sen saa ensin sieltä alas! Ja liian pitkä on matka soutaakin! Ei ruojaa mitään joutavalle! — Lopeta nyt ainakin tuo pyrskämisesi ja nikottelusi! Ei sitä viitsi mikään kuunnella!
Kun lukkari ei näyttänyt rupeavan itse alastulopuuhiin, otti Matti lyyverin vallin käsille, solmisi sen toiseen päähän ison silmukan ja veti sen ylös, lukkarin jalkojen korkeudelle, ja sanoi:
— Hei mies! Pane nyt toinen takakäpäläsi siihen silmukkaan ja nojaa siihen. — Sillätavalla! — Seiso nyt sen varassa ja pitele käsin mastosta ja anna itsesi luisua alaspäin sitä mukaa kuin minä lasken! — Sillä tavalla! — Mokomakin ojakonnikka — peltomyyrä — sitsontiainen — ei pääse maston päästä itse alas — vaan pitää laskea kuin mitäkin merstonkia. — No kiitä nyt ja mene tuonne perälle, että tässä saa availla purjeita!
Pian oli vene täysissä purjeissa, keula kohti satamaa, johon oli vielä matkaa puolisenkymmentä kilometriä.
Vene pauhahteli aallokossa, alaparras veden tasalla, ja kulki riemuiten.
Konsta piti perää ja Matti tiukkaili vielä purjeita pirkkeleillä.
Lopulta oli kaikki kunnossa ja Mattikin asettui perälle, ja tuikea ilme kasvoilla hän avasi veneen perällä olevan kaapin oven. Ilme kokonaan muuttuneena hän veti sieltä esille kaksilitraisen, joka näytti aivan koskemattomalta.
Matti sanoi Konstalle:
— Sinä et ole tainnut maistaa koko matkalla?
— Söin minä alkumatkasta ja otin ruokaryypyn. Kiitos vaan! — Sitten rupesi painostamaan ja taisin nukkua melkein koko matkan.
— No olisit sinä saanut ryypätä enemmänkin!
— Vieläkös oli höyli mies se päämies tuossa laivassa? kysyi Konsta toisiin asioihin siirtyen.
— No, se ei kannella ollutkaan kuin alkumatkasta vähän aikaa. Mutta perämiehen kanssa meillä oli juttua koko ajan. Katseli tässä matkan lopulla taivaanrantaa ja tuumasi minulle: "Luotsi hoi, taitaa tulla ruma ilma ensi yöksi!" — No minä sanoin siihen, että: "Mitäs varten perämies niin tuumaa?" johon se sanoi että: "Nuo pilvet, jotka nousevat lännen alta, taitavat tuoda tuulta ja sadetta ja ilmapuntarikin laskee", johon, minä sanoin, että: "Oo — se ei meinaa mitään! Kesällä nousee pilviä ja häviää pilviä ja ilmapuntari nousee tai laskee milloin huonoiksi ilmoiksi, milloin hyviksi. Korkeintaan ukonilma siitä voisi nousta, kun on ollut niin hiostavaa ja painostavaa koko päivän, ihan kuin ukkosen haudetta". — —
No, eiköhän oteta sitten miehissä purjeryypyt!
Purjeryypyt otettiin ja sitten lukkarin tuliaisryypyt ja sitten lukkarin onniryypyt ja sitten lukkarin naimaryypyt ja niin edespäin.