SUSI SAARESSA.
Sunnuntaiaamu huhtikuussa.
Liiva-Simo on päättänyt olla menemättä kirkkoon ja on ottanut esille ulkoa mustanruskean ja sisältä vaaleanruskean, nahkakantisen, messinkihakaisen, selvän "kokoränttisen" saarnakirjansa.
Niinä sunnuntaina, jolloin hän ei mene kirkkoon, ottaa hän aamiaisen syötyään esille tuon saarnakirjan, hankaa kirkkaiksi silmälasinsa ja alkaa lukea päivän saarnaa. Näin on hän tehnyt jo puoli vuosisataa, kauemminkin, mutta ei hän tunne yhdestäkään saarnasta kuin alun, sillä kun hän on päässyt kolmannelle tai neljännelle, tai parhaimmassa tapauksessa seitsemännelle riville, saavuttaa hänet ensin painostus silmien tienoilla, sitten torkutus ja heti sen jälkeen syvä uni. Tähän tilaan oli Simo nytkin joutunut. Hän istui pöytänsä ääressä. Leuka nojasi päällekkäin asetettuihin nyrkkeihin ja kyynärpäät olivat ojennettuina kahden puolen, pitkin pöydän reunaa. Siinä oli mukava nukkua. Simoa ei koskaan tässä saarnanlukuhommassa häiritty ja heräsi hän tavallisesti vasta, kun kirkkoaika oli jo ohi ja saarnan jatkaminen oli tarpeetonta. Simo siirsi kirjanmerkin seuraavan saarnan alkuun, napsutteli hakaset kiinni ja asetti kirjan laudalle, paikalleen, ja pani tupakaksi. Tällä kertaa ei Simo päässyt niin pitkälle. Hän oli vasta varsinaisen lukunsa alussa, kun naapuri tuli kolisten sisään ja Simo heräsi, ja ettei naapuri luulisi hänen olleen nukuksissa, sanoi hän kaiken varmuuden vuoksi:
— Jumal' antakoon.
— Jumal' antakoon, Jumal' antakoon! vastasi naapuri. — Taisit olla nukuksissa?
— Enhän minä nukuksissa. Mitä sinulle kuuluu?
— Sitähän minä vain läksin kysymään, että sinä et taida vielä tietääkään, että saareen on viime viikolla tullut susi.
— Älä helkutissa! Kuka sen on nähnyt?
— Hallin-Aape sen on nähnyt.
— Vai on tullut susi saareen.
— On. Hallin-Aape on ollut viime perjantaina poikansa kanssa veistämässä jaalansa kaaria lähellä rantaa Hailniemessä. Susi oli juossut Pohjoisriviltä pitkin rantajäätä. Oli ollut; kuin iso hylekoira ja harmaa oli ollut väriltään. Nähtyään Aapen poikineen oli se ruvennut laukkimaan pitkin rantaa eteläänpäin. Aape oli pelästynyt ja luullut sitä ensin sudeksi — niinkuin se olikin — ja sitten kummitukseksi ja lähtenyt juoksemaan paikalla kotiinsa, johon pääsi henkihieverissä. Koko ajan oli juossut hänen vieressään niinkuin susi, mutta sillä oli ollut miehen pää. Se oli hävinnyt aina silmistä heti, kun Aape pysähtyi sitä katsomaan ja ilmaantunut taas, kun Aape lähti juoksemaan. Aapen poika ei ollut nähnyt koko aikana muuta kuin isänsä, joka juoksi jälempänä.
— Eikö poika sutta nähnytkään.
— Sehän se suden näkikin, mutta ei sitä kummitusta. — Kun nyt ei enää ole meressä jäätä, ei se susi pääse saaresta pois. Mitäs arvelet, eiköhän olisi koottava molempien kylien väki kokoon ja pantava sudenjahti toimeen, ennenkuin eläimet lasketaan ulos ja lapset rupeavat käymään metsässä risuja keräämässä.
— Jaa. Mitenkä sen asian laita lienee. Minusta kyllä ei paljon apua ole, mutta jos susi kerran on saareen tullut, niin poishan se on saatava. Selvähän se on. Kalliiksi sen ruoka tulee.
— Kalliiksi se tulee.
— Mutta onkohan se nyt sekään totta, että se susi on maalle päässyt, kun koko juttu on tuon Hallin-Aapen puheita. Ja oliko sitä perjantaina enää jäätäkään meressä.
— Olihan jää silloin vielä meressä, ainakin Pohjoissalmessa, ja onhan se susi voinut tulla jo aikaisemmin, vaikka nyt vasta on nähty. Jos Aape yksin olisi nähnyt ja puhunut, ei asialle voisikaan mitään arvoa antaa, mutta kun poika oli mukana ja onhan se täysjärkinen ihminen.
— Onhan se kyllä, myönteli Simo ja lisäsi: Kun sinä kerran olet kunnanesimies, niin kutsu kansa kokoon.
— Sitähän minä olenkin ajatellut, mutta tuumin, että tiedustanpa ensin sinunkin mielipidettäsi.
— Niin no, minun mielipiteeni on, että jos susi on saaressa, on se ajettava jälleen pois, tai oikeastaan tapettava, ja nythän on miehillä sopivaa aikaa lähteä jahtiin. — Vai on susiparka eksynyt tänne saareen. — Tulikohan tuo Virosta vai Suomesta?
— Kuka hänen tietää! Pohjoisesta se oli juossut sinne Hallin-Aapen työmaalle, mutta voi se olla tullut etelästäkin. Tulin juuri rannasta, ja siellä oli paljon miehiä, ja se se tuntui olevan yleisenä mielipiteenä, että suden jahtiin on lähdettävä, vaikka jo huomenna.
— No niin kiireesti kuin suinkin! Ei tässä ole enää monta päivää, kun osa miehiä on mikä missäkin.
Samaan aikaan oli miehiä koolla myös Pelto-Kallun luona.
— Hallin-Aape kuului nähneen viime perjantaina suden Hailniemessä.
— Niin kuuluu. Lieneekö siinä perää?
— Kyllä siinä perää on ja kova perä onkin. Oli juossut Suomesta päin se susi.
— Mutta eihän perjantaina ollut jäätä enää Pohjoissalmessa.
— No se nyt on selvä vale se! Vielähän perjantai-iltanakin oli Pohjoissalmi täynnä jäätä. Näinhän minä omin silmin, kun olin itse katsomassa Pohjoiskorkealla, että salmi oli jäitä täynnä!
— Voipi olla, en minä ole käynyt katsomassa. Sanotaan vaan sillä tavalla.
— Sanotaanhan sitä paljonkin, missä ei ole perää.
— Miten sen suden laita oikein lienee…
— Se on sillä tavalla, että se oli hypännyt Hallin-Aapen poikaa vasten pystyyn ja yrittänyt purra, mutta kun poika parkaisi, niin susi läksi karkuun pitkin rantaa etelään päin. Kunnan esimies kuuluu hommaavan kokoon väkeä ja lähtevän tänään sitä sutta jahtaamaan kiinni ja tappamaan.
— No eihän nyt hullunakaan tänään, pyhäpäivänä!
— Tänään, tänään! Ei hätä lue lakia. Mitä ennättääkään vielä syödä ja repiä ennen huomista! Ja pitäähän sitä härkääkin auttaa kaivosta sapattina, saatikka ottaa kiinni susi, joka on hengenvaarallinen koko saaren kansalle ja eläimille.
— En minä sitä sano, että olisin vastaan. Menkää vaan te, jotka olette nuorempia. Minusta ei enää ole sellaiseen hommaan. Susi on vikkelä eläin, pirun vikkelä.
Samaan aikaan oli myöskin Kiis-Juonaalla vieraita.
— Kuului tulleen susi saareen viime perjantaina.
— Ole nyt!
— Niin ne sanovat. Hallin-Aape oli nähny; sen viime perjantaina Hailniemessä. Oli juossut pohjoisesta päin pitkin rantaa ja hyökännyt Aapen poikaan kiinni. Pojan olkapäässä ja käsivarressa kuuluu olevan seitsemän hampaanjälkeä, Se se se, änkytti kertoja, tekee vielä kummia, jos saa olla kauemmin saaressa. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei se taida paljoa katsoa syömään käydessään, onko edessä ihmisen lapsi vai lehmän vasikka. Eikä sitä saa saaresta pois muuten kuin että joka mies lähtee jahtiin ja pitkässä rivissä kuljetaan läpi maan päästä päähän ja katsotaan joka loukko.
— Menkää vaan, menkää vaan, te nuoremmat. Minä olen jo vanha mies ja tuota noin — minusta ei ole enää niin vikkeläin eläinten pyytäjäksi. Riittää se kun saan silakan kiinni lautaselta.
— Vikkelä se paholainen kuuluu olevan! Vaikka oli Aapen pojalla ollut kirves kädessä, oli se vaan kiinni käynyt ja päälle hyökännyt ja siinä rytäkässä pojan kirves joutui ties minne, ja miten olisi käynytkään, ellei Aape itse olisi ennättänyt kirveineen hätään. Vasta sitten oli muristen ja niskakarvat pystyssä ja häntä kippurassa loikkinut tiehensä. — Kyllä se on niin, että ei sitä auta jättää kauemmaksi aikaa maalle sitä eläintä. Syö se lehmät ja lehmän vasikat, koirat ja ihmiset kuin susi suuhunsa ja kuin haukka hampaisiinsa.
Tupaan tuli vielä kolmas, joka tiesi kertoa, että Pohjoisrivillä olivat viime perjantaina nähneet loistonvartijat rannalla lumessa suden jäljet, jotka johtivat, kun niitä vähän matkaa voitiin seurata, Hailnientä kohti, siis Hallin-Aapen työmaalle, jossa se susi sitten nähtiinkin.
Perästäpäin kyllä selvisi, että loistonvartijat olivat nähneet ne "suden jäljet" vasta kuultuaan ensin kylästä tulleen huhun, että susi on nähty saaressa. Kun myöhemmin, tuon sittemmin niin surkeankuuluisaksi tulleen sudenjahdin päätyttyä, tarkastettiin niitä jälkiäkin, havaittiin — mikäli se enää oli mahdollista, kun kevätaurinko oli niitä jo kohdellut pahoin ja repinyt ne sangen epäselviksi — että ne olivat vain tavallisia hyljekoiran jälkiä. Samanlaisia löytyi nimittäin kaikkialta muualtakin, erittäinkin kylästä ja sen läheisimmästä ympäristöstä. Tätä seikkaa ei alussa osattu ottaa huomioon, kun mielet olivat jännityksissä ja kuohuksissa ja jokainen — pitkän ja peräti yksitoikkoisen talven jälkeen — niin mielellään uskoi, että susi oli saaressa ja on jo ennättänyt tehdä ties mitä pahaa. Tämä oli kuin virkistävä sade tai lääke tai humala mielikuvituksen maailmalle, joka viiteen kuukauteen ei ollut saanut mitään ravintoa. Useat aivot nauttivat kuvitellessaan, mitä kaikkea tuo susi onkaan ennättänyt tehdä viimeisten tuntien aikana, joista ei vielä ole — varsinkaan naapurikylästä — saapunut mitään tietoja, ja mitä tuo kauhea ilmestyskirjan peto tekeekään huomenna, kun ohut ja harva pyyntimiesten jata hiljalleen ja vaaniskellen valuu pitkin saarta etelästä pohjoiseen ja jossakin keskimaassa, synkässä metsässä ankaran vuorenrinteen alla tuo julma verenhimoinen hirviö hyökkää paria kolmea miestä kohti pimeästä luolastaan häntä sojossa, niskakarvat pystyssä, verenvärinen suu irvistyksessä ja korttelinpitkät valkeat torahampaat raateluvalmiina, upottaen ne seuraavien silmänräpäysten kuluessa miesten nilkkoihin, kinttuihin ja kurkkuun — uhh! — Kiitos Herran, että itse olen sillä kertaa kaukana rannikolla, vuorten takana, enkä kuule sitä parkumista ja ulvomista, joka siitä syntyy ennenkuin pyssy — sillä susi oli niin viisas mies, että hyökkäsi siihen kohtaan jataa, jossa oli vain kirveitä ja piikkejä — saapuu ja antaa sille paholaiselle kuolintäräyksen ja sanoo: "Siin' on sinulle! Kukas käski tulla ilman lupaa saareen, syömään vasikoita ja lapsia!"
Seuraavana aamuna — oli maanantai, huhtikuun kolmaskolmatta, vuotena, jota nimitettiin susivuodeksi ja nimitettäneen siksi vieläkin — oli kirkon lähellä olevalle aukealle kokoontunut saaren koko miehinen voima, yhteensä lähes kaksisataa täysi-ikäistä ja koulumestarinsa johdolla yli kaksikymmentä poikaa.
Miehet olivat ryhmittyneet lähelle kirkon aitaa, johon nojaten useat seisoivat tupakoiden ja jutellen. Levottomimmat kulkivat ryhmästä ryhmään kuulustelemassa tuoreimpia uutisia sen viimeisimmistä tihutöistä. Huhuiltiin nimittäin, että jostakin pahnasta olisi kadonnut sika tai porsas.
Miehet olivat sangen eri tavalla asestettuja. Näkyi oikeita kiväärejä, mutta tavallisia raskaita hyljepyssyjäkin oli joukossa, ja joillakin oli kevyt haulikko, jossa tällä kertaa kuitenkin oli sisällä oikea hyljeluoti.
Useilla oli vain piikki, jota hyljemiehet käyttävät. Jotkut olivat ottaneet kirveen. Muun muassa nähtiin Pelto-Kallu, joka siis kumminkin aikoi lähteä matkaan, kirves olalla. Hän oli aikonut ensin ottaa tavallisen kapeateräisen kirveensä, mutta tuli sitten ajatelleeksi monenlaisia mahdollisuuksia, muun muassa, että kirveen terän on oltava mahdollisimman laaja, jotta se voi herättää pedossa jonkinlaista kunnioitusta, ehkä pelkoakin, ja sattuu paremmin, ja niin hän valikoi laajateräisen lihakirveensä. Samanlaisen mietiskelyn tuloksena näkyi joukossa useita lihakirveitä.
Liiva-Simo seisoi aseettomana, sillä hän oli tullut antamaan vain hyviä neuvoja näille nuoremmille. "Ei siinä mitään vaaraa ole", hoputteli hän rohkaisevasti. "Ei se susi ole paljon suurempi tavallista rotevaa koiraa. Olenhan minä niitä nuorena ollessani nähnyt Virossa vaikka kuinka paljon. Niinhän niitä siellä ennen nuijittiin kuoliaiksi kuin hallinpoikia. Päähän kun vain lyöpi, niin ei se muuta kaipaakaan. Vielä parempi, jos sitä pakanaa ampuu pyssyllä, ja onhan täällä pyssymiehiä enemmän kuin muita. Panee pyssymiehiä ja kirves- ja pilkkimiehiä pitkin jataa aina vuorotellen, että saa antaa sille paholaiselle useammanlaisilla aseilla yhtaikaa, että roikaa vain."
Koulumestarin piskuinen, mutta tuliselta ja tuikealta näyttävä lauma seisoi vähän syrjempänä, jo marssivalmiina, järjestyneenä ruoturintamaan.
Se oli asestettu noin sylen pituisilla seipäillä, joiden päissä oli aikoja sitten hylättyjä, mutta nyt romun seasta ullakolta jälleen löydettyjä vanhoja ruostuneita jääpiikkejä. Joillakin oli seipään päässä samoista paikoista löydettyjä kirveennysiä. Tämän huomattuaan joukkoaan tarkastava koulumestari ärähteli silmäkulmat ukkospilvinä: "Sanoinhan minä, että jokaisen on hankittava sylen ja kahden tuuman pituiset keihäänvarret ja niihin kärkiin vanhoja tai uusia hyljepiikkejä. Mutta mitä minä näen! Siellähän on lähes puolitusinaa kirvesnysää! Mitä se sellainen on olevinaan! No — olihan niitä ennen kirveitäkin sotakeihäiden kärjissä, mutta niissä oli myös kärki, jotta asetta voitiin käyttää myös pistoaseena, ja koukku, jolla voitiin nykäistä viholliselta kypäri päästä alas taistelutantereelle. Sitä asetta käyttävää soturia nimitettiinkin sattuvasti koukkuhuoviksi. Niin. Olisi sitä kyllä voinut lyödä vaikka pitkän raaspiikin kirveen silmään ja toisen taivutettuna varren läpi ja niin olisi saatu oikeita koukkuhuovin aseita, jotka sitten olisi voitu sijoittaa keskustaan. No niin. Onhan siellä kyllä yhdessä raaspiikki, mutta kanta ylöspäin. Hö hö hö hö! No, kyllä olet typerä, totta toisen kerran! Luuletko sinä, että vihollinen jää sinun syyhyteltäväksesi tuolla nololla raaspiikinkannallasi! No oli menneeksi! Rumaahan tuo on, että on sekaisin eri aselajeja! Hei siellä te kirvestolvanat! Tulkaa tänne näin, keskustaan. Saatte olla nyt siinä koukkuhuoveina, vaikkeivät aseenne tyydytä alkeellisimpiakaan toivomuksia. Pitäkää se mielessänne, että olette koukkuhuoveja, jotka lähetetään milloin vasempaan, milloin oikeaan sivustaan eli siipeen, missä kulloinkin taistelun tuoksina kehkeytyy tulisimmaksi ja missä rivit alkavat horjua. No hiljaa siellä! Asento! Ja pistäkää sitten te koukkuhuovit teränne ulkokasalla, ja lyökää keskiterällä ja nykäiskää eli tempaiskaa sisäkasalla. Pitäkää se mielessänne!"
Koulumestari tähtäili vielä kerran rivejänsä sekä toisesta että toisesta päästä, että nenänipukat olivat ehdottomasti samassa rivissä, kohenteli sieltä ja täältä rivin taipumia ja pullistumia, potkaisi sieltä ja täältä varpaat erilleen toisistaan ja komensi kannat yhteen.
Jo seisoi tuolla oman joukkonsa edessä kunnan esimieskin, pitäen sille seuraavan puheen:
— Jaaha. Koska nyt näyttää olevan jo kaikki miehet koolla ja koska ei ketään enää tunnu tulevan, niin mitäpä siinä muuta kuin lähdetään Lounatpäähän, jossa vasta jata muodostetaan. Mutta sen minä sanon, että jata ei saa katketa koko ajalla mistään ja joka miehen on pysyttävä puheyhteydessä sekä oikealla että vasemmalla puolella olevan lähimmän miehen kanssa ja nähtävä hänet alituiseen. Ja jos jossakin kohdalla jostakin syystä jata pysähtyy, on siitä lähetettävä huuto pitkin jataa molempiin suuntiin ja toisten on silloin pysähdyttävä odottamaan tai riennettävä juoksujalkaa apuun, jos missäpäin apua huudetaan. No, ei muuta kuin musikantit eteen ja lähdetään menemään!
Musikantteja oli kolme. Mestarin Anttu, saaren ainoa vaateseppä, oli viulunsoittaja. Hän asettui paikalleen ensin ja veteli viulustaan muutamia virityssointuja ja lurituksia ja vielä vihoviimeisimmän kerran kiersi yhtä ja toista viritysnappulaa. Hänen vasemmalle puolelleen asettui rumpali. Leveässä, purjekankaasta tehdyssä hihnassa riippui hänellä erikoisesti tätä tilaisuutta varten rakennettu rumpu, jonka runkona oli pieni tyhjä tammitynnyri, josta toinen pohja oli otettu pois ja siihen pingoitettu vahvaa purjekangasta, joka oli sitten kasteltu ja vetäytynyt sangen kireälle ja pompahteli kumeasti ja juhlallisesti, kun rumpali, entinen laivan kokki, nimeltäänkin Kokki-Jussi, sitä koetteeksi naputteli rumpupalikoillaan, kahdella tammisella laivan naakelilla. Rumpalin vasemmalle puolelle astui klanetinpuhaltaja, joka tavallisissa oloissa hoiti suntion virkaa.
Mestarin Anttu nosti viulun leukansa alle, kohotti jousen ilmaan ja alkoi soittaa "Pojat kansan urhokkaan", johon toiset yhtyivät. Itse Mestarin Anttu vingutti marssia mollissa, mutta klanetti puhalsi duurissa. Samalla läksivät musikantit liikkeelle, ja koko joukko seurasi. Viimeisimpänä kulki väkineen koulumestari. Hän oli vielä kerran karjaissut "Asento!!!" ja sitten "Käännös vasempaan — marrrss!" ja viittoi nyt tahtia kuuden markan revolverillaan, jonka hanan alle, vahingonlaukauksen estämiseksi, oli tupattu tappuroita ja varmuustappi työnnetty huolellisesti tulirummussa olevaan reikään, ettei se päässyt vahingossakaan pyörähtämään. Silmät tuikeina vetivät pojat soittajien mukaan hampaittensa välistä:
"Poijat kansan urhokkaan…"
Se oli juhlallista katsella ja kuunnella.
Aluksi oli joukon marssittava kylän läpi. Siellä ja täällä ryhmissä ja yksitellen seisoi naisia katselemassa ja kohosi yksi ja toinen esiliinan kasa silmille, niin liikuttavan kaunista se oli raikkaassa aamuilmassa, eikä yrmeinkään muija jäänyt itkuun tyrskähtämättä, kun oli päästy sanoihin:
"Jo tulta tuiskii,
Myrsky käy,
Jo viuhkaa kanuunasta luoti…"
Ja kun siinä Kokki-Jussi paiskeli rumpupalikoitaan niin hitonmoisesti ja kun rumpu paukkui ja kumisi kuin pieni ukonilma. Vielä vuosikymmenien perästä, kun itse susi ja suden jahti jo olivat ennättäneet muistista kadota, kerrottiin tästä ihanasta soitosta ja laulusta, jonka vertaa ei tavattu parhaissa hääkulkueissakaan. Juuri sillä kohdalla, missä Kokki-Jussin rumpu pahimmin pompotti, laukoivat muutamat pyssyjäänkin, mikä vain lisäsi tunnelman ihanuutta ja haikeutta. Ihan se myllersi ihmisen olemuksen sydänalaa myöten sekaisin ja "sydän venyi ihan syltä pitkäksi", niinkuin eräs kuulijoista myöhemmin kuvaili.
Pian saapui joukko saaren eteläisimpään kärkeen, jossa ensin pysähdyttiin levähtämään, ja sitten järjestäydyttiin ja lähdettiin pohjoista kohti.
Koulumestarin "lauma piskuinen" sai toistaiseksi seurata jäljessä, varaväkenä.
Kun saaren levein kohta on lähellä sen eteläisintä kärkeä, saatiin jo retken alkuvaiheilla tehdä se iloinen huomio, että jadan ollessa pisimmillään näkivät miehet toisensa muutaman askeleen päässä, mutta myös ilmaantui seikkoja, joita ei voitu aavistaa. Kuka olisi arvannut, että sisäosassa saarta, joka useimmille, ainakin niille, joiden omat metsäpalstat olivat rannikolla, oli kokonaan tuntematon maailma, tuli vastaan niin paljon luoksepääsemättömiä louhikoita, joissa voi piillä tusinoittain maailman raatelevimpia susia ohikulkijan siitä mitään aavistamatta. Vuoristojen pohjoispuolilla olevat louhikot olivat helpommat tarkastaa, kun siellä oli vielä maa kokonaan lumen peitossa eikä susi olisi voinut siellä päästä piilopaikkoihin jättämättä käpälistään näkyviä merkkejä lumeen. Mutta toista oli vuorten etelä- ja lounaissivuilla. Sieltä oli lumi jo sulanut ja siellä ne pahimmat louhikotkin olivat.
Herra Jumala kuinka pahoja paikkoja piti maailmassa ollakin!
Useita ei voinut lähestyä kuin neljänneskilometrin päähän.
Sai vain kaukaa katsella maanikäisen luomistyön ihmeitä, ajalta, jolloin "luotiin louhikot kokohon".
Silloin lähetettiin varaväki tuleen.
Pojathan ne olivat hyvin innokkaita kiipeilemään ja rimpuilemaan pahimmissakin ryteiköissä.
Pysähdyshuuto lähetettiin läpi jadan, ja miehet kerääntyivät ryhmiin juttelemaan ja tupakoimaan ja koulumestarin joukko katosi kirkuen ja hirveitä aseitaan heilutellen louhikkoon. "Oikea ja vasen sivusta eli siipi" sekaantui heti alussa, ja koukkuhuoveja vilkkui valkeine selkäpusseineen, milloin minkin jättiläispaaden takaa sekaisin toisten kanssa. Tämän kevytaseisen joukon johtajan, koulumestarin, nähtiin seisovan eräällä korkealla paikalla, jolta verrattain hyvin olisi voinut johtaa hyökkäystä, jos annettuja käskyjä ja merkkejä olisi kuultu ja toteltu. Turhaan hän, "tuo miesi ylhäinen", niinkuin hän itseään omassa mielikuvituksessaan nimitti ja sattuvasti vertaili joskus eläneeseen "Siikajoen sankariin", huusi ja merkinantopillillään vihelteli. Valtavan kirkunan raikuessa ja kymmenien koirien haukkuessa syöksyivät koukkuhuovit ja muut pojat taistelun tuoksinaan kuni juhlaan ja katosivat sille tielleen.
Pojat eivät todellakaan palanneet takaisin.
Älyttyään, etteivät he enää ole päämiehensä komennuksen ulottuvilla, alkoivat he itsenäisen sissisodan, jota kävivät sitten koko päivän. Pääarmeija, saavuttamatta enää yhteyttä tämän sissijoukon kanssa, voi seurata sen toimintaa vain niiden jälkien varassa, joita siellä ja täällä lumessa pitkin päivää havaittiin. Tämä jälkiasia oli varsin harmillinen, sillä poikien mukana oli seurannut paras osa koiriakin ja niiden jäljet lumella johtivat useammin kuin yhden kerran harhaan ja antoivat paljon turhaa työtä, jonka yhteydessä tultiin paljon viljelemään sangen erimuotoisia sadattelusanoja ja lauseita. Ei nimittäin ollut koko joukossa ketään sudenjälkien erikoistuntijaa, sillä muinoisten vironajojen aikuiset miehet, Liiva-Simo ja muut, eivät olleet mukana ja vaikka olisivat olleetkin — niin selitti Simo perästäpäin — eivät olisi enää muistaneet suden jälkien kokoa ja muotoa niin tarkoin, että olisivat voineet erottaa ne koiran jäljistä, etenkin tämänlaisessa karkeassa, sulavassa kevätlumessa, jossa käpälästä painuu niin hämärä jälki, että töin tuskin olisi paraskaan erikoistuntija voinut päättää, mitkä monista nähtävinä olevista jäljistä ovat suden, mitkä hyljekoiran, mitkä ketun ja mitkä jäniksen.
Ensimmäisellä pysähdyspaikalla tapahtui muutakin ikävää.
Kun jälleen huudettiin jata kuntoon rannasta rantaan yli maan, havaittiin se huomattavassa määrässä harvenneeksi. Osa, varsinkin vanhemman polven miehiä, oli nimittäin käyttänyt jadan tilapäistä hajaantumista hyväkseen ja poistunut "toista tietä omalle maallensa". Tästä oli seurauksena kurin yleinen höltyminen, ja kun saavuttiin keskimaan paikoille, jossa alkaa sangen vaikea, yli sadan metrin korkea louhikkoinen vuoristo, ei huuto länsirannalta päässytkään perille itärannalle, vaan palasi takaisin puolimatkasta, eräästä järvilaaksosta, selvittäen, että yhteys itärannan kanssa on taittunut. Pantiin toimeen ankara tutkimus ja havaittiin, että jata oli taittunut siitä syystä, ettei idässä päin ollut enää ketään. Oli kuljettu erään itärannalla olevan kylän ohi ja sillä suunnalla olevat miehet olivat jääneet kylään kahville. Jata harvennettiin ja venytettiin jälleen rannasta rantaan, jolloinka miehet metsäisemmissä paikoissa olivat vain kuuluman päässä. Seuraus tästä oli, että työ kävi sangen hitaasti. Oli jo aikomus lähettää jadan itäpää takaisin siihen kohtaan, josta viimeksi oli saapunut ilmoitus, siis pari kilometriä takaperin, mutta siitä aikomuksesta luovuttiin, kun ne, joiden tehtäväksi se olisi tullut, selittivät, että yritys on turha kahdesta syystä: ensiksi, koska jadan itäpäässä olleesta valtaisesta aukosta on susi voinut juosta jo eteläänpäin ja peräytymisestä olisi siis vain siinä tapauksessa hyötyä, että se ulotettaisiin takaisin hamaan Lounatpäähän, siis lähtökohtaan asti, ja toiseksi, koska on hyvin luultavaa, että sen melun vuoksi, mitä koko päivän on saaren eteläosissa pidetty, ei susi ole juossut eteläänpäin, ja jos se sinne olisikin juossut tai jostakin jadan aukosta sinne aikaisemmin jäänyt löytää se nyt siellä kaikkialla ihmisten ja koirien jopa ruudinkin hajua ja juoksee, ellei jo ole poikien melua pakoon juossutkin, saaren pohjoispäätä kohti. Aukko jadassa on ollut siis mahdollisesti porttina sudelle, mutta ei suinkaan eteläänpäin, vaan pohjoiseen.
Tätä selitystä pidettiin ylimalkaan uskottavana, ja kun siihen vielä jadan itäpään miesten taholta lisättiin, että näistä mainituista syistä susi yhä jatkaa juoksuaan pohjoista kohti, eikä jadan tiheys olekaan tarpeellinen ennenkuin matkan lopussa, saaren pohjoisimmassa osassa, jossa on harvaa hongikkoa kasvavaa tasaista kangasmaata ja jossa maa on jo kavennut noin puolen kilometrin levyiseksi ja jata voidaan tihentää niin paljon, ettei susi pääse läpi pujahtamaan nähtyään joutuneensa umpikujaan, ikäänkuin nuottaan, jota aletaan kiristää yhä ahtaammalle, ei kukaan enää epäillyt, että asia niin onkin, ja kuka sen tietää, eikö niin olisi ollutkin, jos vain eräs seikka, nimittäin suden olemassaolo, olisi ollut varma tosiasia.
Niin ei kuitenkaan näyttänyt olevan, sillä kun jata tiheänä ja yhä tihentyen vähää ennen päivänlaskua saapui Pohjoisriville, oli kokoon vedetyssä nuotassa vain yksi kettu ja kaksi jänistä, jotka nekin pääsivät jadan läpi karkuun.
Se kävi sangen hassulla tavalla ja vastoin odotuksia.
Yht'äkkiä kuului nimittäin huuto: "Kettu" ja sitten: "Jäniksiä!" ja samalla otti kettu, huomattuaan muilla suunnilla meren vastassaan, ankaran vauhdin ja — harkinnastako vai sattumalta — pujahti läpi jadan siltä kohdalta, missä oli vain kirvesmiehiä. Kun nämä hyökkäsivät kirveineen kettua kohti, eivät pyssymiehet uskaltaneet ampua, koska luodit olisivat sattuneet pikemmin miehiin kuin kettuun, joka häntä heiluen juoksi keveästi vuoria kohti, etelään päin. Se oli jo kaukana, kun kajahti useampiakin yhteislaukauksia sekä yksinäisiä pamahduksia, jotka tietysti kaikki menivät harhaan.
Jänikset olivat käyttäneet hyväkseen hämmennystä ja luikkineet pakoon kenenkään huomaamatta.
Miehet kokoontuivat loppuneuvotteluun, jonka aloitti kunnanesimies lausumalla:
"Eikö tässä tämän kunnan alueella olekaan kuin yksi kettu?" johon joku lisäsi: "ja kaksi jänistä?", ja kuitattiin kysymykset yleisellä mitä vilpittömimmällä naurulla.
Sudesta ei kukaan nostanut kysymystä, ennenkuin pari viikkoa myöhemmin eräissä rantakäräjissä, joissa Hallin-Aapekin oli läsnä ja pantiin lujille, minkänäköinen oli se eläin ollut, jonka hän oli nähnyt Hailniemessä, ja mitä se oli tehnyt hänen pojalleen, johon Aape oli vastannut, että koiran näköinen ja kokoinen elukka juoksi rantaa pitkin etelään päin heidän ohitseen, ja poika oli silloin sitä osoittanut oikealla etusormellaan isälleen ja sanonut: "Kattos isä, kun tuolla juoksee ihan suden näköinen koira", ja ettei elukka ollut mitään pojalle tehnyt.
Sinä iltana, sudenajon juuri päätyttyä, johtuikin puhe ihan toisiin asioihin, niihin ihmeellisyyksiin, joihin he tänään olivat vasta ensi kertaa perehtyneet saarensa vuoristossa.
Sen sijaan ei kenenkään huomio kiintynyt ihanaan auringonlaskuun lännessä ja kuun nousuun idässä ja saaren kärjessä vielä sulamattomina olevien ahtojäävuorien punertavaan hohtoon lännen puolella ja vihertävään välkkeeseen varjopuolella vähää ennen auringon painumista meren taa, eikä tuuliseen tummaan mereen, jossa läikkyi idässä kuun kultalevyt ja lännessä laskevan päivän punaiset vaskiläikät.
Väsyneinä päivän vaivoista hajaantui miesjoukko ja alkoi ääneti pitkässä ja säännöttömässä jonossa kävellä hämärtyvän metsän läpi johtavaa rantapolkua myöten kylää kohti.
Vielä kerran raiutti yhä hämärtyvää metsää valtava nauru, kun Pekon Api, väsyneenä kävellä löntystäen ja raastaen pakottavilla harteillaan raskasta hyljepyssyään lausui:
— Äi tollot tästä hommasta kerrassa metään, äi neen metään — äi neen metään.
KUOLLUT VAALIPAPPI.
On eräs kevätkesän kauneimpia sunnuntaipäiviä. Aurinko paistaa kirkkaalla taivaalla. Vain muutamia valkeita pilviä kiitää siellä lännestä itään.
Satamassa on eräs vieras alus. Se on pitkä ja kapea, mustaksi maalattu nopeakulkuinen jahti. Kaikesta näkee, että se on huvialus. Eivät mitkään muut ole niin kapeita, eikä muissa ole niin korkeita ja valkeita purjeita, eikä missään muissa niin hyvää järjestystä ja puhtautta, eikä niin suuria kajuuttoja. Olisittepa nähneet sen tulon ankkuripaikalle! Suuressa kaaressa kääntyi se komeasti päin tuulta ja äkkiä, aivan yht'äkkiä ja yht'aikaa hulmahtivat keulapurjeet alas kauniisiin laskoksiin. Alus vähentää vauhtiaan. Hetkisen perästä se jää paikalleen ja alkaa luisua perä edellä. Juuri silloin putoaa ankkuri ja kettinki helisee. Alus jää paikalleen. Isopurje lasketaan alas. Matruusit käärivät purjeita ja peittävät ne ja järjestävät sitten köysiä. Jolla lasketaan vesille ja kytketään perälle. Alhaisinkin laivamies näyttää rannalla tähystelevistä kalastajista korkealta herralta. Kaksi niistä soutaa maihin ja pyytää ostaa tuoreita haileja ja maitoa. Niiltä laivamiehiltä saavat kalastajat kuulla, että jahdin omistaja ja päämies on eräs rikas ja mahtava paroni, joka huvikseen ja aikansa kuluksi purjehtii kaiket kesät ristiin rastiin yli Valtiasmeren ja Suomenlahden.
"Ihan huvikseen vain purjehtii!!", ihmettelivät kalastajat.
"Ihan huvikseen se sitä tekee", vakuuttavat matruusit. "Onhan niitä senkinlaisia niissä korkeissa ja rikkaissa vallasmiehissä. Rikas se on tämäkin ja sitä sanotaan paroniksi, mutta se taitaa olla kreivi."
"Kreivi?!"
"Niin, kreivi."
"Joko te olette häntä kauankin palvelleet?"
"Vasta tällä reisulla, mutta kyllä sen heti näkee, mitä kukakin on. Tuollaisia jahteja ei ole muilla kuin kuninkailla ja kreiveillä — eikä sellaista käytöstapaa."
"No mitä se sitten tekee?"
"Ryyppää vain eikä tahtoisi purjehtia kuin myrskyillä. Se on sellainen hullupäinen! Mutta rikas se on, joutava! Kuuluu olevan siellä Viipurin puolella Suomen isoin hovi, alustalaisia kolme pitäjää!"
"Vai on niin rikas!"
"On. Ja osaa mitä kieltä hyvänsä!"
Kohottaakseen kalastajien silmissä omaa arvoaan — ei mistään muusta syystä — koettivat laivamiehet ylistää isäntänsä suuruutta, sillä minkä isompi herra on isäntä, sen isompi on herra palvelijakin!
Tietää sen nyt jokainen, mitä ovat tavalliset laivurit ja kalastajat ja heidän apulaisensa. Molemmat yhtä alhaisia.
Toista on kreivi ja hänen apulaisensa ja toista tavallinen verkkohaapio, jaala tai rahtijahti ja toista tuollainen jaloviivainen huvijahti! Niin se kelluu korkeine mastoineen ja välkkyvine kupeineen tuolla satamassa kuin jalorotuinen ratsu kyntöhevosten joukossa tai loistaa kuin ritari maalaiskollojen keskellä.
"Niin se on! Ero se on tällä meidän herralla ja niillä muilla herroilla!"
Jahti oli tullut jo perjantaina. Vasta sunnuntaina, kirkkoaikana soudatti kreivi itsensä maihin.
Hyvin armollisesti hän keikautti päätään taapäin ja sanoi: "Hyvää päivää saarelaiset", niille muutamille kalastajille, jotka eivät olleet menneet vielä kirkkoon, vaan olivat häntä vastaanottamassa luotsisillalla. Ryhtymättä sen pitempiin puheisiin alhaisen kansan kanssa hän punakkana ja pyylevänä kävi siltaa pitkin maalle. Muuta hän ei toistaiseksi puhunut ja kalastajat vastasivat: "Jumal' antakoon hyvän päivän — Jumal' antakoon!"
Sitten meni hän kirkkoon, jossa kuunteli vähän aikaa saarnaa.
Saaressa ei ollut omaa pappia, ei edes virantoimittajaa. Viimeinen pappi oli tullut hulluksi ja viety pois ja kuollut. Nyt oli saari papitta. Eräs kalastaja luki postillasta saarnat sunnuntaisin.
Tänään oli papin vaali. Vaalia toimittamaan lähetetyistä papeista yksi parhaillaan saarnasi myrskystä jollakin järvellä. Kreiviä alkoi nukuttaa. Hän ei enää kuullut, mikä sen järven nimi oli ja mitä siinä myrskyssä oikeastaan tapahtui. Kaikki alkoi myllertää sekaisin hänen päässään. Hän oli nukkua papin yksitoikkoisen äänen kaikuessa kirkon holveissa ja naakkojen kirkunan kuuluessa avattujen ikkunain kautta, mutta kun hänen päänsä äkkiä nyykähti, ikäänkuin tervehdykseksi perimmän ja syvimmän Unelan kynnyksellä, heräsi hän jälleen täydellisesti ja koetti pitää silmiään auki.
Pysyäkseen virkeänä meni hän jälleen ulos ja alkoi kädet selän takana kävellä kirkkotarhassa. Aurinko huikaisi hänen silmiään.
Punertavan keltaisena hohti kirkkotarhan kuuma hiekka.
Ukonkivisirusia välkkyili siinä kuin oikeita timantteja ikään.
Vaaleansinipunakukkaisia korkeita horsmia nousi ryhmittäin siellä ja täällä. Ne huojuivat hiljaa tuulessa. Ne olivat ihanat nähdä päin aurinkoa. Siellä ja täällä vanhoilla haudoilla oli nurmitäpliä ja vaapukkapensaita.
Ja puolivillejä sireenipensaita!
Joillakin haudoilla kasvoi vanhoja ruusuja. Oi kuinka suloisia olivatkaan hiekalle pudonneet keltaiset ruusujen terälehdet, jotka hohtivat päikkösessä!
Eräällä haudalla oli vanha, joskus mustaksi maalattu (maalin näki vielä paikka paikoin) rautapisteaita. Se oli suljettu. Siinä ei ollut minkäänlaista porttia. Iso, valkea hautakivi, sileäksi tahottu, oli lappeellaan maan päällä. Sen toisessa päässä seisoi iso, joskus mustaksi sekin maalattu, malmiristi. Kiveen oli hakattu kullattu kirjoitus:
MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ
(Vuonna — —)
Tuhoutui fregatilaiva
— ANNA SIRIUS —
Tässä lepää sen 18 miestä.
Noin viisi askelta siitä etelään oli toinen samanlainen, mutta pienempi aitaus ja siinä samanlainen valkea tahottu kivi ja samanlainen malmiristi ja samanlainen kultakirjoitus valkeassa kivessä:
MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ
(Vuonna — —)
tuhoutui fregatilaiva
— ANNA SIRIUS —
Tässä lepää sen Päämies ja
Molemmat Perämiehet.
Risteillessään kirkkotarhaa saapui kreivi vasta avatulle haudalle, jossa ei ollut vielä mitään. Hän katseli sitä sangen sekavin tuntein.
On jo aika ilmaista, ettei katselija ollut mikään oikea paroni, vielä vähemmin kreivi. Olipahan vain juoppo, hurjasteleva pappipahanen, joka ei vielä missään ollut onnistunut saamaan omaa seurakuntaansa ja oli nyt loppujen lopuksi hakenut tämän syrjäisen saariseurakunnan sielunpaimenen virkaa. Joku viikko takaperin oli hän tuossa samassa temppelissä suorittanut vaalinäytteensä. Hän oli ensimmäisellä vaalisijalla, mutta mitään takeita ei näyttänyt olevan edes tästä viimeisestä oljenkorresta. Hän oli muuttanut ulkomuotoansa, leikannut tuuhean ruskean partansa suipoksi ja äkäiseksi pukinparraksi ja ohentanut pitkät, suuret viiksensä kahdeksi vaivaiseksi piiskaksi, jotka riippuivat alas yli molempien suupielien. Ylleen oli hän pukenut ritaripuvun: verkaa, samettia, säämiskää ja kiiltonahkaa. Hän oli saanut ulkoasunsa siinä määrässä muuttumaan, ettei kukaan saarella häntä tuntenut. Eräältä tuttavaltaan ja suosijaltaan, rikkaalta paronilta, oli hän saanut pukutarpeita ja jahdin miehistöineen käytettäväkseen.
Hän oli saapunut seuraamaan tänään tapahtuvaa papinvaalia aivan läheltä, ja tuntemattomana aikoi hän käyttää kaikkia keinoja, mitä onnellinen sattuma ehkä hänen eteensä tuo. Toiveet olivat sangen pienet, tai oikeastaan niitä ei ollut ensinkään, eikä hänellä ollut käytettävänään minkäänlaista pohjaa, jolle voisi rakentaa valmiin, vaikkapa hatarankin, ohjelman, jonka mukaan nyt toimisi, mutta hän päätteli aivan oikein, että ehkä onni potkaisee ja että sattuman ("Joka muka on sokea! Sokea on ainoastaan se, joka ei näe sattumaa!") tuomat toiminnan mahdollisuudet ovat löydettävissä juuri täällä itse vaalipaikalla. Kaikki keinot kelpaavat, jos ne auttavat! Hän päätteli, että ei ole luvattomia ja luvallisia keinoja, vaan huonoja ja hyviä.
Voi kuinka häntä huvitti tuon päätelmän mestaruus.
Mestaruus nimittäin oli siinä, että on melkein sama asia, jos sanoo: "luvattomia ja luvallisia" tai: "huonoja ja hyviä". Se on siinä, ettei hän tee niiden tyhmyyttä, jotka sanovat: "Tarkoitus pyhittää keinot!" Pois se! Se on jo holtittomuutta!
Ankarimmankaan siveyssaarnaajan tuntoa nimittäin ei loukkaa lauselma:
"Luvattomia ja luvallisia keinoja."
Niin — sehän oikeastaan sisältyy itseensä kristillisyyteen ja on miltei, miltei hiuskarvalleen samaa — kun sitä viitsii vähänkin syvemmin ajatella — kuin "huonoja ja hyviä keinoja" eli keinoja, jotka vievät toivottuun päämäärään (luvalliset eli hyvät keinot), tai keinoja, jotka sinne eivät vie (luvattomat eli huonot keinot). Hänen velvollisuutensa pappina ja sielunpaimenena oli käyttää tietysti vain luvallisia eli hyviä keinoja. Se on selvä se! "Muutenhan saan tunnolleni ikuiset vaivat!" päätteli hän ajatuksissaan.
Katsellessaan tuota vasta avattua tyhjää hautaa joutui hän siis
sangen sekavain tunteiden valtaan. Ajatuksia oli enää vaikea hallita.
Ikäänkuin jotakin tyhjää ilmaantui hänen sydänalaansa. Tuntui ilkeältä.
Kaikki näytti epävarmalta. Polvissakin tuntui huojumista.
"Kuka hyvänsä tuohon haudataankin, vanha tai nuori, kalastaja tai merimies, sairauteen kotonaan kuollut tai merenajona löydetty, niin joka tapauksessa tänään valittu pappi tulee tuon haudan siunaamaan."
Hänen mieleensä muistui hänen oma kokonaan epäonnistunut vaalisaarnansa. — Sielunvihollinen, tuo ikuinen kiljuva jalopeura, joka kaikkialla käy ympäri, etsien, kenet hän nielisi, sai hänet ryyppäämään juuri vaalisaarna-aamuna! Se kirottu kuiskasi hänelle, että ota mies mokoma rohkaisuryyppy, muuten ihan varmasti epäonnistut. "Ei vielä riitä, ei vielä riitä!" hoputteli se joka ryypyn perästä.
Hänestä näytti tuota avonaista hautaa katsellessa kaikki keltaisenharmaalta ja upottavalta.
Hän hengitti syvään ja rauhallisesti ja onnistui ajamaan mielestään pois nuo alakuloisuuden hengettäret.
Kirkossa veisattiin loppuvirttä.
Sitten kumahti tornissa kolme harvaa kellonlyöntiä. Jumalanpalvelus oli päättynyt ja vaalitoimitus, ankaran taistelun hetki oli alkanut.
Kirkon ovista tulvi ulos kansaa.
Miehet pysähtyivät kirkkotarhaan isoihin ryhmiin, odottamaan vaalin alkua. Ryhmät yhtyivät ja vähitellen muodostui yksi iso kiivaasti väittelevä ryhmä.
"Nyt jos koskaan!" huudahti sielussaan itselleen valekreivi. "Minä en totisesti putoa korkealta, mutta voin kiivetä tänään sangen ylös — omaan virkaan — omaan virkaan!"
Valekreivi lähestyi miesjoukkoa.
Hattuja kohotettiin siellä ja täällä.
"Jumal' antakoon. — Jumal' antakoon. — Kaunishan tämä on ilma tänään — ja lämmin."
"Tuli kesä viimeinkin."
"Tuli."
"Mitä ne miehet täällä näin joukolla tuumivat?" kysyi valekreivi tuttavallisena.
Syntyi pitkä vaitiolo. Valekreivi kysyi taas, aivan muina miehinä, asiaa tuntemattomana ja asiaankuulumattomana:
"Taitaa olla joku yhteisen tien teko kysymyksessä?"
Lopulta avasi kirkonisäntä suunsa ja vastasi:
"Mitäs tässä muuta tuumitaan kuin että meillä tässä olisi tänään papin vaali, ja nyt ei tiedetä, ketä äänestetään, kun ensimmäinen vaalipappi on sikajuoppo, toinen hullu, tai muuten sekapäinen, ja kolmas ei osaa saarnata eikä messuta. — Tuumitaan, että millä keinolla tässä saisi koko vaalin kumoon ja uudet vaalipapit."
Valekreivi kiitti Sattumaa, joka näin pian toi hänelle tilaisuuden tehdä jotakin. "Tuon kuumemmaksi ei rauta tule. Nyt on taottava!" tuumi hän ja lausui ääneen:
"Asia nyt ei ensinkään minua liikuta, minkälaisen papin te saatte, mutta kun minulta kysytään, niin sanonpa minäkin mielipiteeni. Pianhan tästä päästään! Se ensimmäinen vaalipappi on kuollut. Äänestäkää mies miehestä kaikki sitä, niin varmasti saatte uudet vaalit, ihan niinkuin teidän oman pappinne kuollessa. Jos ette äänestä tätä kuollutta vaalipappia, saatte varmasti tänne papiksenne joko toisen tai kolmannen, jotka vielä elävät, ja Jumala hänen tietää, kuinka kauan ne elävät!"
Saarelaiset saivat siihen aikaan vain kerran kuussa niin sanotun kihlakunnan postin, eivätkä aina sitäkään. Kiitollisina ottivat he siis vastaan vieraalta tiedon vaalipappinsa kuolemasta ja vielä kiitollisempina vieraan neuvot. Molemmat, niin tiedot kuin hyvät neuvotkin, olivat ylen harvinaisia yksinäisellä meren saarella, jossa kourallinen ihmisiä eli omaa elämäänsä, taistellen henkensä kaupalla olemassaolonsa puolesta. "Vai niin. Vai on se kuollut."
"On. Jo pari viikkoa takaperin."
"Mihin tautiin tuo lienee kuollut?"
"Se joi itsensä kuoliaaksi."
"Vai niin. Vai jo se vainaa kuoli!"
"Jo se kuoli!"
"No tunteekos herra näitä meidän toisia vaalipappeja?"
"Tämän ensimmäisen minä tunsin paremmin, mutta kyllä minä niistä toisistakin sen verran tiedän, että eivät ne papeiksi kelpaa. Paremmin tämä vainaja olisi sittenkin tehnyt tehtävänsä, kuin nuo toiset yhteensä. Äänestäkää vaan sitä kuollutta, niin uudet vaalit saatte varmasti!"
Miehet päättivät seurata neuvoa. Suntio ilmoittikin jo kirkon ovelta, että vaali alkaa, ja pyysi miehiä sisään.
Valekreivikin seurasi miehiä kirkkoon viimeisenä ja asettui erään pilarin varjoon seuraamaan toimitusta, joka merkitsi hänelle joko leipää tai leivättömyyttä.
Ilokseen hän kuuli miesten kirjaimelleen seuraavan hänen neuvoaan.
Jokainen äänesti kuollutta vaalipappia, siinä ihanassa toivossa, että saataisiin uudet vaalit ja paremmat vaalipapit.
Ennen vaalin loppua hiipi kuollut vaalipappi ulos kirkosta ja purjehti tyytyväisin mielin hyvää myötäistä matkoihinsa ja palasi erään saarelaisaluksen mukana vasta sitten, kun oli saanut tuomiokapitulilta vahvistuskirjan saaren kirkkoherran virkaan.
Kun hän muutaman viikon perästä ilmaantui saarelle ottamaan vastaan virkaansa (monilukuinen perhe mukanaan), eivät saarelaiset olleet uskoa silmiään. Pelkäsivätpä jotkin jo, että heidän kuollut vaalipappinsa on tullut kummittelemaan rangaistukseksi muka siitä ilkeydestä, mikä häntä, kuollutta miestä, kohtaan tehtiin papinvaalissa.
Kirkkoneuvosto otti kyllä vieraan vastaan vieläpä auttoi ja opasti hänet pappilaankin, mutta sitten avasi Kirkonisäntä suunsa ja selitti änkyttäen:
"Tässä taitaa olla tapahtunut jokin petos tai erehdys. Meidän vaalipappimme on kuollut. Saatiin siitä tietää vasta perästä päin."
"Ei tässä ole tapahtunut mitään petosta. Minä olen teidän vaalipappinne, enkä minä ainakaan tähän asti ole vielä kuollut. Minut on valittu, kuten minulle on ilmoitettu, seurakunnan kaikilla äänillä, ja tässä olisi itsensä piispan minulle antama valtakirja tähän virkaan."
"Mutta kukahan veijari se oli, joka meitä narrasi, että — että —"
"Jaa! Se ei kuulu minuun ensinkään, mitä täällä on ehkä juteltu ja juoruiltu. Käydäänpäs toimeen nyt vaan. — Ensiksikin lausun minä seurakunnan läsnäoleville jäsenille kiitollisuuteni siitä, että seurakunta on minua kohtaan osoittanut mm yksimielistä luottamusta, ja toiseksi toivon, että Herra antaisi minulle paljon vuosia tehdäkseni työtä Hänen viinamäessään täällä yksinäisellä meren luodolla."
"Käykäämme käsiksi virka-asioihin.
"Kuinka onkaan papinpalkan laita tässä seurakunnassa?
"Eiköhän se ole liian alhainen?"
"Ehdotan siis heti tässä ensimmäisessä kokouksessamme jolle Herra siunauksensa antakoon, keskusteltavaksi ja päätettäväksi keinoista, joilla tämä ikävä epäkohta saataisiin poistetuksi."
"KULLAKIN OMA KOLUUMINSA."
"Markka penni, markka penni, kullakin oma koluuminsa", selitti saaren vähämielinen pappi kahdelle opettajalle, jotka olivat saaneet tehtäväkseen laatia kirkollisen ääniluettelon tulevia lukkarin ja urkurin vaaleja varten.
"Markka penni, markka penni, kullakin oma äänimääränsä. Tämä kirkollinen ja seurakunnallinen järjestys vaatii, että kukin saa oman äänimääränsä. Ymmärtäväthän opettajat, että tämä on hyvin tärkeä toimi, joka opettajille nyt on uskottu, kun kirkonkokous on valinnut opettajat tätä ääniluetteloa tekemään?"
Opettajat myönsivät ymmärtävänsä. Heitä ei ollut valittu siitä syystä, että toimi olisi vaatinut erikoista ymmärrystä ja harvinaisempia luonnonlahjoja, vaan neljästä seuraavasta syystä:
Ensiksi: toimi oli peräti ikävä.
Toiseksi: siitä ei ollut mitään palkkaa.
Kolmanneksi: se ei ollut edes mikään kunniatoimi.
Ja neljänneksi: kesä oli parhaimmillaan, kalastus ja merenkulku tuottavimmillaan, rantakäräjät mieltäkiinnittävimmillään, eikä saaren varsinaisesta aatelistosta, kalastajista ja laivureista kukaan halunnut ottaa tointa vastaan. Siksi se lykättiin noille kesäjoutilaille, yhteishyvän alttarille aina aikansa ja voimansa uhraaville aatteen etuvartijoille, opettajille.
"Markka penni, markka penni, kullekin oma kolumninsa. Se on hyvin yksinkertaista. Kyllä kai opettajat jo alkavat sen ymmärtää?"
Asianomaiset myönsivät kyllä vähin alkavansa sitä ymmärtää. He olivatkin selitystä kuulleet jo pari tuntia, jolla ajalla se oli keskeytynyt vain kerran, suuren huvimatkailijahöyrylaivan huutaessa satamaan tullessaan. Pappilan mamma oli tullut huvilaivassa kaupunkimatkaltaan ja pappa riensi häntä tervehtimään. Samassa hulmahti pappilan piha täyteen kesäiloisia huvimatkailijoita. Niitäkin kävi pappa tervehtimässä kysellen ystävällisesti kunkin nimeä, säätyä, ikää, naimisissa vai naimaton, vanhempia ja heidän säätyään, kotipaikkaa, syntymäpaikkaa, virkaa tai ammattia, osakuntaa ja tiedekuntaa, jos kysyttävällä oli ylioppilaslakki, ynnä muita mieltäkiinnittäviä seikkoja. Tällä kierrollaan tapasi hän matkailijain joukossa erään aatelismiehenkin. Heti kiipesi hän takaisin sisään, minkä vanhoilta jaloiltaan pääsi selkä köyryssä, pellavanvalkea parta pujossa ja kädet huitoen. Sisään päästyään riisui hän arkitakkinsa ja kellastuneen kauluksensa. Sitten hän valikoi varastonsa puhtaimman kauluksen, jonka asetti kaulaansa, pani hopeiset liperit leukansa alle ja puki päälleen parhaan, sysimustimman virkatakkinsa ja ranteisiin puhtaimmat kalvosimensa.
"Raaku kaulassa — mansetit käsissä… Eikö ole hieno mies — herrasmies?…", oli hän hokenut iloissaan opettajille, rientäessään näiden ohi takaisin pihamaalle, jatkamaan tuttavuutta aatelismiehen kanssa. — "Pappissääty ensin ja sitten aatelissääty ja vasta sen perästä muut säädyt: porvarissääty ja talonpoikaissääty… Taivaallinen esivalta ensin, sitten maallinen ja sen perästä alamaiset", kuultiin hänen puhelevan pihalla aatelismiehelle, jota hän iloissaan naureskellen leikillisesti nyki milloin hihasta, milloin olkapäästä, milloin takin liepeestä, ja tuppasi nenänsä miltei yhteen puhuttelemansa aatelismiehen nenän kanssa.
Ääniluettelon tekijät olivat päässeet parhaiksi syventymään työhönsä, kun heidän opastajansa palasi.
"Markka penni, markka penni. Kullekin oma koi…", hän oli juuri kumartumaisillaan papereihin ja osoittamaisillaan asianomaista "koluumia", kun pari kärpästä lensi hänen kaljulle vahanväriselle päälaelleen. Heti unohti hän ääniluettelon ja alkoi juoksennella ympäri huonetta kärpästen jäljessä, tavoittaen niitä kouriinsa ja puhellen:
"Tuossahan se taas on! — — Tschee tschee! — — Se Joel-poika kun se opetti ne pahalle tavalle! — Antoi niille leipämuruja. — Sitten lentelevät ne sisään joka paikkaan. — Tschee tschee! — ohh! — Jopas jäi sormiin yksi! — — Markka penni, markka penni — —"
Viereisestä huoneesta kuului kävelyä. Pappi kysyi:
"Onko se Joel-poika siellä, vai kuka siellä kävelee?"
"On", kuului vastaus.
Pappi siirtyi viereiseen huoneeseen, jossa syntyi seuraava keskustelu papin ja hänen kolmetoistavuotiaan poikansa Joelin välillä, joka kävi klassillista lyseota, seuratakseen alusta aikain isänsä rataa, aina "piispan apulaiseksi" asti, niinkuin Joel itse ennusteli.
Pappi oli vasta vanhoilla päivillään joutunut naimisiin. Siksi hänellä oli niin nuori poika, hänen esikoisensa ja ainokaisensa.
Pappi: "Onko Joelilla uudet kengät?"
Joel: "On."
Pappi: "Mistä Joel on uudet kengät saanut?"
Joel: "Mamma toi kaupungista."
Pappi: "Nytkö mamma ne uudet kengät toi Joelille?"
Joel: "Nyt."
Pappi: "Tietääkö Joel, paljonko mamma maksoi niistä kengistä?"
Joel: "Tietää."
Pappi: "No Joel sanoo nyt sitten papalle, paljonko Joelin kengät maksoivat."
Joel: "Kuusikymmentä markkaa…"
Pappi: "Kuusikymmentäkö markkaa!"
Joel: "Niin."
Pappi: "Kalliita kenkiä, hä? — kalliita kenkiä, hä?"
Joel: "Kalliita…"
Pappi: "Jos nyt pappa tukistais Joelia, niin oliskos se väärin tehty, hä…?"
Joel: "Ei."
Pappi: "— — Kun Joel on niin tuhma, että panee kuudenkymmenen markan kengät jalkaansa! Ai ai!! — Onko viisaasti tehty — hä?"
Joel: "Ei."
Pappi: "Jos nyt kuuskymmentä markkaa… — Ymmärtääkö Joel, kuinka paljon papan on tehtävä työtä, ennenkuin saa kokoon kuusikymmentä markkaa?"
Joel: "Ymmärtää."
Pappi: "Joel ei ymmärrä sitä! Mutta pappa sanoo nyt sen Joelille, että papan on tehtävä paljon työtä ennenkuin on koossa kuusikymmentä markkaa. — Papan ei ole kannattanut koskaan panna jalkaansa niin kalliita kenkiä. Tietääkö Joel sen?"
Joel: "Ei."
Pappi: "Niin. Joel ei tiedä sitä, mutta pappa nyt sanoo, ettei papalla ole ollut varaa panna koskaan kuuttakymmentä markkaa kenkiinsä! Tietääkö Joel nyt sen?"
Joel: "Tietää."
Pappi: "Ei papalla ole nytkään kuin kahdentoista markan kengät jalassa, vaikka pappilassa on paljon vieraita — hienoja vieraita, aatelisherroja… Ymmärtääkö Joel nyt, kuinka maltiton teko se oli, että mamma osti niin kalliit kengät Joelille?"
Joel: "Ymmärtää…"
Pappi: "Eiks niin — hä?"
Joel: "Niin…"
Pappi: "Eiks se ollut maltiton teko — hä?"
Joel: "Ol…"
Pappi: "Joel ottaa nyt kengät jalastaan ja panee ne kaappiin. Kun tulee kouluaika — jos Jumala sallii elää siihen asti — sitten vasta Joel ottaa kengät kaapista. Muuten Joel raapii ne rikki kiviin ennenkuin koulu alkaa — eikö niin — hä?"
Joel: "Niin."
Pappi: "Pane nyt kaappiin kengät kauniisti, ja ota sieltä vasta, kun pappa käskee. — Eiks ne ole liian kalliita kenkiä nulikkaiässä eläjälle, hä?"
Joel: "On."
Pappi palasi ääniluettelon tekijäin luo selitellen leikillisenä:
"Joelille siellä täytyi vähän sanella, kun se mamma on tuonut sille niin kalliit kengät. Kuusikymmentä markkaa! — —Jaa, mihin se jäikään? Markka penni — markka penni — —"
Pappi vei pitkän etusormensa (tai oikeastaan se näytti vain pitkältä) paperille ja alkoi saarnaavalla nenä-äänellä:
"Niin — seuraava koluumi on manttaaliheinille — kilogrammaa, markka penni. Seuraava manttaalijyville — hehtolitraa, markka penni. Seuraava kolmannusjyville — hehtolitraa, markka penni. Seuraava polttopuille, senttimetriä, markka penni. Seuraavassa koluumissa näkyy koko papin palkka rahassa, markka penni. Eikös opettajat nyt huomaa? Ei se vaikeaa ole… Atsch! Taas siinä se kärpänen! (Papin koura läiskähti, vaikka hiukan liian myöhään, päälakeen.) — Joel. Tulepas tänne, Joel! (Joel tulee.) Eiks se ollut maltiton ja poikamainen tapa, että sinä opetit ne kärpäset käymään täällä papan kansliakamarissa — hä?"
"Ol."
"Niin, eiks se ollut ajattelematon teko? Ei niin pidä tehdä toisen kerran! Ei saa antaa leivänmurusia kärpäsille ja opettaa niitä lentelemään kansliakamariin! Ei niin ajattelematon saa olla — hä?"
"Ei."
"Joel saa nyt mennä ja muistaa, ettei saa opettaa kärpäsiä lentämään papan kansliakamariin."
Joel meni. Ennenkuin pappi ennätti taas jälleen syventyä opettamaan kirkollisen äänilistan valmistuksen salaisuuksia, kuului jostakin kaukaa keittiön puolelta päin mamman kutsuva huuto: "Pappaa!" ja alkoi pappi kiireesti harpata kutsua kohti.
Ääniluettelon tekijät jäivät hetkiseksi rauhaan. Mutta hyvin tietäen, ettei tämä rauha, enemmän kuin muutkaan maalliset rauhat, tule olemaan pitkäikäinen, alkoivat he tuumia pakoa, etsiäkseen rauhallisemman työpaikan.
He ymmärsivät, etteivät he vähällä pääsisi isännästään ja neuvojastaan eroon, ja pelkäsivät loukkaavansa häntä jo pelkällä viittauksellakin lähtöaikomuksiinsa. Salaalähtö loukkaisi isäntää myös, mutta huomioon kun otettiin hänen huono muistinsa, lankesi vaali paon hyväksi. Oltiin varmat, että huomenna selviydytään papista helpommin kuin rupeamalla tänään hänelle esittelemään, syillä millä hyvänsä, poislähtöä.
Vaikeammaksi ratkaista tuli kysymys, mitä tietä pako tapahtuisi.
Laillinen tie olisi kulkenut ovien kautta. Mutta ne johtivat kaikki pihalle ja siellä hulmuili satapäinen huvimatkailijain joukko. Siellä oli myös Joel ja kukaties mamma ja pappa itsekin. Pihan keskellä seisoi mieskuoro, joka parhaillaan lauloi, minkä kurkusta läksi: "— — — saatujen saari, saartavat sun…" Kaikkien huomio oli kyllä sillä hetkellä kiintynyt kuoroon, mutta sitä selvemmin huomattaisiin, jos joku yrittäisi yleisen jännityksen vallitessa kävellä, etenkin paperikääröt kainalossa, portteja kohti, ja aidan yli rimpuileminen olisi leimattu auttamattomaksi hulluudeksi ja tunnelman tahalliseksi ja törkeäksi rikkomiseksi.
Lähinnä pienemmät ulospääsyreiät ovat ikkunat. Tarkastettiin "papan kansliakamarin" ikkunaa. Se johti pihalle. Sitä ei voinut käyttää. Viereisen salin kaikki ikkunat olivat sen sijaan pappilan yrttitarhaan päin. Siellä ei nyt laulun aikana liikkunut ketään. Sen takaa alkoi metsä. Yrttitarhan pensaiden ja istutusryhmien varjossa näytti olevan mukava paeta, ja pako toteutetuinkin paikalla, eikä suinkaan liian aikaisin.
Hetkiseksi kyyristyivät pakenijat ulkona seinän viereen, sillä salista kuului askeleita. Pappi siellä kulki taas salin kautta "kansliakamariinsa", hokien tutulla äänellä mennessään:
"Markka penni, markka penni. Kullakin oma koluuminsa."
ERÄS HYLJERETKI.
Ilta lähenee ja matkaa on vielä paljon jatkettava.
Kaukana edessä, siellä missä jää ja taivas yhtyvät, häämöttää korkea, vuorimainen jääröykkiö, joka näin auringon laskun edellä näyttää niin kummalliselta, kuin pieneltä kaupungilta torneineen, joiden kullatut huiput välkkyvät ilta-auringossa. — "Sinne on meidän pyrittävä, sillä aurinko paistaa kuin avannosta ja siitä tulee yöksi paha ilma", sanoi miehistä vanhin. — "Sinne, sinne!" vastasivat toiset kuin yhdestä suusta.
Vielä pieni levähdys ja sitten pannaan viimeisetkin voimat liikkeelle.
Vene oli tavallinen haapio, jonka pohjapuuhun talviretkeä varten oli kiinnitetty raudoitettu jalas, rouki. Kesävarustuksiin eivät kuuluneet myöskään aasit, noin käsivarren paksuiset pyöreät puut, joiden alapäät olivat kiinnitetyt alas veneen pohjalle, kaariin, ja keskikohta partaaseen, tullien väliin, siis airojen paikoille. Yläpää ulottui veneen partaan ulkopuolelle. Aaseja oli kaksi kummallakin puolella ja niihin nojasivat aasimiehet vasemmalla puolella venettä vasemmalla kädellään ja oikealla puolella oikealla kädellään. Toinen aasimiehen käsi nojasi veneen partaaseen. Tämä asento opetettiin uudelle miehelle heti lähtiessä, ja oli tämän opetuksen tarkasta noudattamisesta se etu, että säästyi kylmältä kylvyltä, jos jää äkkiä murtui alta ja haapio humahti sulaan. Silloin oli miesten sen käden varassa, joka nojasi partaaseen, heittäydyttävä haapioon. Tämän oli tapahduttava molemmilla puolilla yhtaikaa, ettei haapio kaadu. Joskus alokas halveksi annettua ohjetta ja piti sitä jonnin joutavana vanhojen miesten turhantarkkuutena ja muoto-orjuutena ja nojasi molemmin käsin aasiin, koska se alussa tuntui mukavammalta ja luonnollisemmalta, mutta sai auttamattoman kylmän kylvyn ja ivanaurun, kun jää ensi kerran katosi niin miesten kuin haapionkin alta.
Miesten olkapään ja rinnan yli ja kainalon alitse kulki purjekankaasta tehty leveä vetohihna, jonka päät selkäpuolella yhtyivät ja liittyivät vetoköyteen, joka taas oli kiinnitetty haapioon, peremmälle. Näin valjastettuina vetivät miehet haapiotaan. Aaseihin ja partaaseen nojautumalla pidettiin haapiota tasapainossa.
Aasimiehiksi kelpasivat huonommatkin, mutta miehistä paras, voimakkain ja vikkelin, veti keulan edessä. Hän oli valjastettu kuin aasimiehetkin. Hän nojasi oikealla kädellään haapion keulapuuhun. Vasen käsi heilui käynnin tahdissa vapaana sivulla.
Joskus oli jää lumetonta ja kova myötätuuli. Ison raakapurjeen kiidättämänä meni haapio silloin kuin lentäen, jää vain jytisi rouin alla. Vetoköydet silloin höllenivät ja miehet nojasivat aaseihin ja partaisiin ja juoksivat mukana sylen, jopa välistä kahdenkin sylen pituisilla askelilla! Se oli menoa se! Koirat tuskin mukana pysyivät! Toista oli nyt!
Jäällä oli lunta ja sen alla suolavettä, jossa rouki kulki sihisten kuin tuhassa tai hiekassa. Tuuli oli kova.
Purje humisi ja huojui ja oli tiukalla kuin rummun kalvo.
Harjustimet vingahtelivat ja viheltelivät kuin valittaen tätä vaikeaa kulkua, joka kaikesta huolimatta kävi sangen hitaasti.
Miehet saivat vetää ja vetää ihan viimeisillä voimillaan. Vetohihna painoi olkapäitä ja rintaa.
Koirat, luvultaan yhtä monta kuin miehiäkin, juoksivat kaukana edellä. Jos milloin tuli vastaan niin leveä sula, etteivät siitä jaksaneet hypätä yli, jäivät ne odottamaan haapiota, johon silloin tiesivät pääsevänsä. — "No hyppää sisään!" viittasi mies koiralleen, ja jos tämä oli ensi yrityksellä vielä niin tottumaton, ettei uskaltanut loikata haapioon tai ei kyennyt sitä tekemään, tarttui mies sitä niskasta kiinni ja auttoi, ja vingahtaen pyörähti turrikarva yli partaan, mulauttaen haapiosta äkäisesti silmiään ikäänkuin sanoen: "Älä tule, hölmö, toisen kerran tekemään sitä häväistystä, tässä toisten näkyvissä!"
Etukumarassa nojasivat miehet vetäessään ja yhä raskaammalta alkoivat tuntua jalat. Ne tuskin enää tottelivat.
Toisinaan tuli lumeton kohta ja silloin riuhtaisi tuuli haapion mukaansa ja miehet saivat juosta valjaat höllänä. Pian suhahti rouki jälleen lumeen ja suolaveteen ja sellainen reistailu ja epätasainen tahti väsytti vain entistä enemmän. "Riittäis nyt tuota juoksua edes tunnin yhtämittaa", ärähtivät miehet. — "Ei tästä ole enää tuntia kävellenkään", selitti keulamies.
Viimein saavuttiin tuohon hartaasti toivottuun päämäärään.
Se on matalikolle myrskyn mukana ajettuneesta ja kerroksiin käyneestä jäästä muodostunut jääsaari, joka on tarttunut pohjaan kiinni.
Kaikilta suunnilta ovat jäät sitä vastaan ryntäilleet, ja takaapäin ovat meri ja myrsky hirvittävällä voimalla lykänneet saaren "rantaan" telejä, jotka ovat joutuneet yhä ankaramman puristuksen alaisiksi. Sylen paksuisia ja viidenkin sylen pituisia telejä on noussut pystyyn ja kaatunut jälleen tai murskaantunut, ja rantavallit ovat kasvaneet yhä korkeammiksi.
Se on kuin linnoitus, jota joka puolella ympäröi korkea kehämuuri. Löydetään sentään portin tapainen aukko, josta kovan ponnistuksen jälkeen päästään sisälle.
Menee kuitenkin pitkä aika, ennenkuin miehet jääpiikeillään ovat saaneet porttiaukkoa hiukan matalammaksi ja leveämmäksi ja tietä sen kautta niin paljon tasoitetuksi, että voidaan ruveta viemään venettä siitä läpi, ensin jyrkkää ylämäkeä ja sitten vielä jyrkempää alamäkeä, josta raskas haapio luisuu kolisten alas, ja niin ollaankin jo keskellä tasaista, meikein ympyränmuotoista pientä linnanpihaa.
Sitten etsitään pihan keskiosista eräs korkeampi teli, jonka suojaan haapio asetetaan tukien varaan.
On vielä siksi valoisa, että näkee valmistaa makuutilat haapion pohjalle ja purjeista teltin koko haapion yli.
Pian on kaikki valmiina ja sitten menevät uupuneet miehet vuorotellen telttiin, mutta se, jolla on kokin vuoro, jää keittämään yhteistä illallista.
Tulen hän tekee mukaan otetuista tervaksista, pilkkoo jäitä pataan ja sulattaa vettä ja keittää perunoita ja haileja.
Sillä välin on yö saapunut ja taivas peittynyt raskaisiin pilviin, joista heittelee hienosti lunta. Illallinen on valmis ja nostetaan sisään. Teekattila pannaan tulelle.
Teltin katossa riippuu lyhty, ja siinä palaa tuli. Sen valossa rupeavat miehet syömään kuumia perunoita, keitetyitä silakoita, sianlihaa ja kuivaa reikäleipää.
Syödään, iloisena jutellen yhtä ja toista, vanhoja kokemuksia tämänmoisista retkistä, monista kummista tapauksista ennen, vanhempina aikoina. Tuli puheeksi moni hassunkurinen retki, "niinkuin esimerkiksi se kerran minun nuoruudessani tapahtunut hyleretkikin aina tuonne Laatokalle asti", sanoi miehistä vanhin. "Että oltiin sitä silloinkin hulluja ja narreja, kun lähdettiin aina Laatokalle asti hylkeenpyyntiin, niinkuin ei täällä meressä enää hylkeitä olisi ollut!"
— Laatokalle! Ei vähä mitään! Ja onko siinä edes suolainen vesi ja voivatko siinä hylkeet elääkään?
— Ja sitä minä en tiedä, vaikka siellä kävin, onko sen vesi merivettä vai maavettä, mutta järvihän tuo kuuluu olevan ja iso taitaa ollakin, ja kyllä siellä hylkeitäkin taitaa olla.
— Jo oli miehillä päätä! Lähteä nyt Laatokalle hylkeenpyyntiin täältä mereltä!
— Ei se sentään niinkään tyhmää ollut! Päinvastoin se oli hyvinkin viisaasti ajateltu — ajateltu ensin se asia, vaikka se ei sitten käytäntöön pantuna mitään ollutkaan.
— Eräänä talvena, olin silloin noin parinkymmenen korvissa, levisi huhu, mistä lie liikkeelle lähtenytkään — ensiksikin, että Laatokalla on hylkeitä kuin kirjavia kissoja, toiseksi, että ne sen puolen miehet eivät osaa niitä pyytää ja että siitä syystä niitä hylkeitä oikeastaan niin paljon onkin, ja kolmanneksi, että hylkeen rasva ja nahat ovat korkeassa hinnassa niissä Laatokan rantakaupungeissa siitä samasta syystä, että hylkeitä ei pyydetä ja kaikki hylerasva ja nahka tuodaan Viipurista.
Meitä oli kuusi vahvaa ja pitkäkasvuista miestä: Heikin Matti-vainaa, Matsedän Jussin Tuomas-vainaa, Kokin Jussi-vainaa, Lokin Topi-vainaa, Jaakkolan Konsta ja minä, joka olin kaikista muista paljon nuorempi, ainoa nyt enää elossa oleva ja kulkea rähjään vielä tässä nuorempien haittana. — Toiset kaikki ovat kadonneet ja lepäävät isiensä luona.
Me ei kukaan harrastettu sitä viinan ajoa talvella eikä sen kuljettamista jaaloilla kesällä. Elettiin vaan muilla hommilla ja käytiin talvisin hylkeenpyynnössä, niinkuin nyt tässäkin ollaan. Oli huono hyletalvi silloin täällä merellä, ja kun sitten alkoi levitä se puhe niistä Laatokan hylerikkauksista, niin päätimme lähteä koettamaan, minkälaista se sitten on.
Otettiin mukaan evästä, rahaa, hyleraudat, koirat ja pyssytkin siltä varalta, että jos siellä tulee olleeksi kevätpuoleen asti, jolloin hyle alkaa istua jäällä ja niitä saa ampua pyssyllä. Koirapyyntiä ajateltiin koettaa ensin samalla tavalla kuin täälläkin.
Viinanajomiesten mukaan saatiin vapaa kyyti Koivistolle, ja sieltä otettiin kaksi hevosta viemään meitä ja tavaroitamme Käkisalmeen, joka on mitätön kaupunkirähjä siellä Laatokan rannalla.
Maksettiin Koiviston miehille kyytiraha ja annettiin niiden lähteä kotiinsa takaisin ja itse ruvettiin kiertämään sitä Käkisalmen kaupunkia, pyssyt ja pussit selässä ja koirat kintereillä, etsien asuntoa, mutta sitäpäs ei meinattu saada eikä saadakaan.
Koirista oli koko haitta heti alussa, sillä ne joutuivat riitaan niiden maarakkien kanssa ja purivatkin niistä samana päivänä jo kaksi kuoliaaksi, ja me ensin luultiin, että ne kaupunkilaiset siitä syystä meitä ylenkatsovat eivätkä anna meille asuntoa. Me ruvettiin sitten taluttamaan kukin koiraansa nuorassa.
Kulettiin yöpaikasta yöpaikkaan ja hotellista hotelliin, mutta mihinkään ei meitä huolittu. Ensin tavallisesti naiset menivät karkuun ja sitten tuli pari pelästyneen näköistä miestä, jotka sanoivat, että "menkää pois, hyvät miehet, ei teitä tänne lasketa!"
Me ajateltiin, että jo nyt on ihme ja että uloskos tässä on asumaan jäätäväkin, ja niinhän me olisi tehtykin, jos olisi ollut telttivaate mukana.
Mentiin sitten yhteen kauppapuotiin sisään, aateltiin, että jonnekinhan tässä täytyy turvautua, ja siellä olikin tuttu mies, niinkuin meitä varten käsketty. Se oli ennen ollut Uuraassa puotipoikana ja piti nyt omaa kauppaa Käkisalmessa. Tunsihan se meidät heti ja sanoi:
— Aa! Saarelaisia! Mikäs teidät tänne on tuonut. Terve, terve!
— Terve, terve, mutta mikäs sinut on itses tänne tuonut, naurettiin me.
— Ka, tavarahan minut tänne toi, niinkuin näette!