Saaristoväkeä

SAARISTOVÄKEÄ

Novelleja

Kirj.

YRJÖ KOSKELAINEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.

SISÄLLYS:

Kehto
Kalle-Kustaan tupa
Mestarivaras
Uskovaisia
Simsörin Johannes
Naapurit

KEHTO

I.

Karviaismarjat ovat syöneet itsensä täyteen kuin puutiaiset punottaen nyt tyytyväisinä elokuun auringossa. Aitan seinustalla surisevat kimalaiset, vuoroin valkeissa angervoissa, vuoroin punaisissa rantakukissa, koko ajan soittaen puoliuneliasta säveltään. Kaukaa yli sinisen selän tulee lounaistuuli, loiskii rantakiviin ja veneisiin ja huiskuttelee tangon nenässä punaisella ristillä ja sinisillä ankkureilla merkittyä lippua.

Kala-aitta rantaäyräällä on matala, se on kahdesta kohden jatkettu ja katonharja on notkallaan kuin vanhan tamman selkä. Kivellä oven luona, pohjat aurinkoon päin, on suomuiset saappaat, vieressä kulunut lakki ja piippunysä.

Ovesta näkyy verkkoja ja nuotanosia orsilla. Kuuluu kuorsausta, joka kuitenkin äkkiä kätkee ja esiin pistäytyy karvainen pää ja pienet harmaat silmät, joissa on vielä unenrippeet nurkissa.

Samassa seisoo Hamberg kokonaisenaan mäellä, lengottaa hajalla reisin, haukottelee ja tirkistää aurinkoon, joka on ennättänyt kauas ohi kello kahden, ja merelle, joka taas lupaa tyyntyä yöksi.

Ja sytyttäessään piippuaan ajattelee hän: yhä vaan riittää hyviä ilmoja. Oikea silakkavuosi! Mutta verkot täytyy tästäpuolin laskea syvempään. Kuu kasvaa, silakka alkaa kulkea alapaulan puolessa. Ties montako tynnyriä viime yönä pujahti alitse…

Hän on leveä ja matala. Sääret lyhyet ja vääristyneet alituisesta tuhtoon ponnistamisesta soutaessa. Hän on seitsemänkymmenvuotias, mutta punertavassa täys-parrassa ei näy vielä harmaita karvoja. Pää on kenossa, silmät luotuina korkealle. Sen asento on niiltä ajoin kun hän oli lämmittäjänä kamreeri Saurenin laivassa ja alhaalta tulisesta ruumasta kurkotti auringon ja ihmisten puoleen.

Hän saapastaa verkkosalkojen luo, joilla leväällään kuivaa hänen uusi vasta värjätty verkkonsa. Se on kauniin punertava kuin koivunvarvut keväällä ja tuntuu silkinhienolta käteen. Se on viidentoista sylen pituinen. Siihen oli mennyt monta talvipuhdetta, monta hiljaista iltaa, jolloin tähdet tuikkivat pakkastaivaalla tai Patu haukahteli ulkona pyryssä tuntiessaan ketun läheisyydessä.

Tupa on pohjoisen kallion alla, suojassa kylmimmiltä tuulilta. Kattoon ei ole korkealti sillä ne propsit, jotka Hamberg aikoinaan erään myrskyn jälkeen oli kerännyt ulkoluodoilta, sattuivat olemaan mitaltaan lyhyitä. Kamarin rakennus osui jo parempaan aikaan: silloin oli tukkilautta hajonnut näillä vesin ja hirsistä ei ollut puutetta.

Tupa on ollut aikoinaan punaiseksi sivelty, se rusottaa vielä heikosti. Katolla kiekkuu peltinen viirikukko, jonka liikkeet viisari merkitsee sisällä tuvan katossa olevaan kompassitauluun. Se on Hambergin oma keksintö tämä tuulennäyttäjä ja pimeinä syysöinä hän näkee siitä jo sänkyynsä ovatko veneet ja pyydykset vaarassa.

Eteläisen ikkunan alla kasvaa orjaruusu ja marjapensaita. Syreeni saa joka vuosi luovuttaa oksiaan verkonkäpyihin. Omenapuukin on istutettu aikoinaan siinä toivossa että se kerran kantaisi hedelmän, mutta joka kesä raukee tämä toivo tyhjiin, kun lounainen varistaa kukat ennen aikojaan ja vanha kyhmyinen puu näyttää jo alistuneen kohtaloonsa ja päättäneen kuolla hedelmättömänä. Se on vieras ulkosaaristossa eikä voi koskaan tänne oikein kotiutua.

Ylempää mäeltä näkyy navetan pääty ja päädyssä rasvaleimat hylkeennahoista, jotka siinä leväälle naulattuna ovat kuivuneet kevätauringossa. Korkeaan koivuun on sidottu lipputanko, vesiajolta saatu eteläreimari, joka ei enää viittaa karia, vaan tällä kertaa pelastusasemaa, sillä sen nenässä liehuu meripelastusseuran lippu.

Tupaan tultuaan laittaa Hamberg kahvipannun tulelle. Sisässä on kaikki hiljaista. Kissa on hypännyt pöydälle ja haudottaa itseään siinä päivänpaisteessa silmät pienenä jyvänä. Ainoa ääni lähtee mustuneesta seinäkellosta, joka naksuttelee ja hinaa väsymättä ylemmäs punttejaan, joista toinen on ruostunut kanuunankuula. Sen oli Hamberg löytänyt vanhan tuvan hirrestä, kun oli sotavuosien jälkeen siirtynyt kalastajaksi saarelle.

Kahvia hörpätessään pitelee hän nokista pannua vasemmassa kädessään ja täyttää siitä kuppinsa seitsemän kertaa. Sitten hän alkaa kaivella ihvistä piippuaan.

Hohojaa! Nämä iltapäivät ne tuntuvat niin tyhjiltä, niin toisenlaisilta kuin ennen Rosina-vainaan aikana. Silloin oli kaupungista tultua ja päivällisen maattua istuttu tässä kahdenpuolen pöytää ja juteltu kalojen hinnasta tai uudesta rysänkappaleesta ja Rosinalla oli ollut paikkuupukki aina vieressään. Ei monen käsi liikkunutkaan niin näppärästi kuin Rosinan, vaikka se olikin kerran ruhjoutunut veneen ja laiturin välissä ja jäänyt iäksi hiukan koukkuun. Siihen aikaan kyllä verkot pysyivät kunnossa!

Siihen aikaan oli kalakeittokin pöydässä, kun hän palasi kaupungista ja sukissa oli ehjät kantapäät. Siihen aikaan… hohoojaa…

Hamberg vetelee piipustaan muutamia hiljaisia savuja ja silittää suurella karkealla kädellään kissan selkää, joka siitä hyvillään kehrää hänen käsivarttaan vasten. Kello seinällä huokaa, naksahtaa ylimääräisen kerran ja jatkaa sitten taas vanhaan tahtiinsa.

Rosina-vainaa oli tarkkamuistinen, hän valvoi taloa kuin paras koira. Hän piti mielessään ankarassa järjestyksessä kaiken sen kalun, jonka he neljänkymmenen vuoden ajalla olivat pesäänsä keränneet. Jos Hamberg oli venettä rakentamassa ja tarvitsi parihakoja muistamatta mihin ne viime kerralla olivat jääneet, voi hän huoleti turvautua Rosinaan.

— Isä-kulta nehän ovat taka-aitassa, sivuorren päällä! ilmoitti Rosina. Ja jos hän tarvitsi koverrusrautaa, sai hän heti tietää että se oli vinnillä siinä sinisessä kirstussa valinkauhan ja kertoimien kanssa.

Mutta eilen kun hänen hätäpäätä oli korjattava purjetta, olisi hän tarvinnut yhden niistä messinkiväkipyöristä, joita Sälskärin hylkyhuutokaupassa oli ostanut kokonaisen kimpun, mutta sai koluta aitat ja vinnit löytämättä mitään. Hän muisti hämärästi ripustaneensa ne johonkin naulaan, mutta mihin naulaan, sitä ei olisi tiennyt sanoa kukaan muu kuin Rosina. Ja Rosina oli maannut haudassa jo viime vapusta vuoden…

Hamberg olisi tänään jatkanut pitemmällekin muistojaan, ellei hänen apumiehensä, Janne, olisi tullut tupaan saamaan osaansa päivän ansioista. Hamberg tyhjensi pöydälle kissan viereen kuluneen kukkaronsa sisällyksen. Rahat, joita oli hopeita ja kuparia lajiteltiin, laskettiin ja jaettiin kolmeen läjään, joista yhden sai Janne, kaksi taas pyyhkäisi Hamberg suureen kouraansa vieden ne tuvan sivussa olevaan kamariin. Nurkassa siellä sängyn takana oli raudoitettu punainen kirstu, jonka hän avasi jykevällä avaimella ja erotettuaan hopeat vanhaan tupakkapussiin ja kuparit sikarilaatikkoon, jälleen huolellisesti sulki. Avain pantiin lasi-oviseen seinäkaappiin, jossa punaisessa nauhassa hohti pari hopeamitalia »ihmishengen pelastamisesta», vanhanaikuinen umpikuorinen kello ja pieni hopeapikari palkintona kilpapurjehduksesta.

Aurinko alkoi jo painua läntisten metsien puoleen. Janne ja hänen vaimonsa Mari kokosivat kuivia verkkoja saloilta, toinen yläpaulan toinen alapaulan puolesta, kantaen ne vyhtenä veneeseen, joka oli syrjittään kalakallion sivussa. Hamberg kivesti uutta verkkoaan, joka tänään saisi kestää ensi kokeen ja osottaa mihin kelpaisi.

Verkko ei ollut vielä kunnossa, kun porsas lätissään ylempänä mäellä alkoi surkeasti vinkua. Hamberg jätti työnsä ja kävi ammentamassa äyskärillä sianruokaa kaukaloon. Samalla poikkesi hän navetassa heittämässä heinätukun lehmälle, joka ynisi tyhjässä pilttuussaan. Eläinten tuli olla Marin hoidossa, mutta porsas kasvoi hitaasti ja lehmästä lähti vähemmän maitoa kuin ennen, Rosinan aikana…

Kun aurinko tapasi kuusenlatvat Skoglannissa lähti vene verkkoväkineen merelle. Tuuli oli tyyntynyt niinkuin edellisinä iltoina, loivat mainingit vain keinuivat sileäpintaisina kuin olisi kaadettu öljyä veteen. Karien kohdalla kävi tuttu kohina. Virosta käsin nousi verkalleen yö tummana vyönä, joka auringon viime säteistä sai punervan hohteen reunaansa.

Janne, jolla ahavoituneessa naamassaan oli pieni pystynenä ja vaaleat viikset, sousi airoparilla keulassa. Mari istui keskituhdolla vedellen pitkällä, Hamberg perässä huovaten toisella pitkällä airolla. Kuului vain hankatappien kitinää ja ohikiitävältä karilta lokkien kirkunaa, kun ne tappelivat makuukivestä.

Tallskär oli jäänyt kauaksi taakse. Se siirtyi Malmkobbenin naapuriksi, salmet sulkeutuivat, karit ja kalliot sulautuivat yhteen ja lopulta ne kaikki yhteensä muodostivat vain epämääräisen tushiviivan taivaanrajassa, kuin rakkolevien vyön saaren rannalla. Vain Skoglannin piiharjaiset kuuset erottuivat selvästi taivasta vasten, sillä niiden takana, jossain alhaalla hehkui vielä aurinko kuin valmiiksi lämminnyt leivinuuni.

Nyt oltiin perillä. Alettiin verkonlasku. Janne sousi, Hamberg laski, Mari ojensi hänelle verkkovyhdit ja kohot. Pian kellui vedenpinnassa joukko puukohoja suorassa jonossa ja verkot pingottuivat virran voimasta veden alla. Viidennentoista ja viimeisen päähän kiinnitettiin vene ilman ankkuria jotta koko jono saisi vapaasti kääntyä virran mukana.

Nyt avattiin eväspussit ja haukattiin illalliseksi leipää, voita ja silavaa ja sitten paneuduttiin levolle.

Hamberg imi viimeiset savut piipustaan, kopisti porot veneen laitaan ja laittautui nukkumaan nahkavällyjen alle, peräpuolessa. Mutta kun uni ei heti tullut, sytytti hän nysän uudelleen. Yö oli tyyni ja lämmin, tähdet kuvastelivat sileäpintaiseen veteen, lännessä vilkutti Skytteskärin majakka tulista silmäänsä ikäänkuin vanhalle tuttavalle: Vai niin, Hamberg, sinä olet taas täällä aavalla verkkoinesi. Sinä, vanha veitikka, tiedät missä silakka kulkee. Muiden veneet palaavat aina puolta lautaa korkeampina kuin sinun. Ja sitten se taas vilkutti kuin tahtoen sanoa: me kyllä tunnemme toisemme! Siitä asti kun minut tänne asetettiin, olen nähnyt sinun liikkuvan näillä vesin keväät ja kesät ja syksyt.

Nyt oli varmaan laiva tulossa lännestäpäin. Hamberg kohottautui kyynäspään varaan kuullessaan heikkoa jyskytystä. Siellä näkyi valkoinen mastolyhty ja veripunainen alahangan lyhty vetäen kokonaisen jonon keltaisia kuulia perässään pitkin vettä.

Hamberg sylkäsi veteen nähdäkseen mihin virta kulki ja piti silmällä laivan suuntaa. Aivan oikein: verkot olivat nyt kääntyneet poikittain entisestä asennostaan joutumatta kuitenkaan vaaralliseen kulkuveteen.

Hän oli tullut katsahtaneeksi keulapuoleen. Siellä nukkuivat makeita unia Janne ja Mari resuiseen sänkypeittoon kääriytyneenä ja Mari oli kiertänyt kätensä Jannen kaulaan. Mari ei ollut ruma, hänellä oli kiiltävän mustat hiukset ja verevät poskipäät ja rintoja röijyn täydeltä, oli Hamberg pannut merkille. Ja hän tuli ajatelleeksi että melkein samanlainen oli Rosina-vainaa ollut neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin olivat he molemmat nukkuneet kaulakkain verkkoveneessä ja tähdet olivat paistaneet mereen niinkuin nyt. Mutta siitä oli niin kauan että se oli vain kuin etäinen unennäkö. Että Rosinakin oli ollut nuori, että heilläkin oli ollut lapsi, josta sitten kasvoi Fanny, sen hän vain muistamalla muisti — siinä välissä oli pitkä, pitkä aika, jolloin elämä oli ollut ankaraa työntekoa ja penninkokoomista, jolloin unet täytyi mitata lyhyeen ja karkoittaa rakkaus mielestään. Ja Rosina oli ollut vanha, teräväleukainen ja tarkkasilmäinen kalastajamuori, jolla oli aina ajatuksissaan lehmänsä ja kanansa ja verkonpaikkuunsa ja talon tarvekalut.

Nyt oli Hamberg saariston rikkain mies. Hänellä oli sadottain verkkoja ja viisi isoarysää — Kalle Krokströmilläkin oli vain kolme — ja kaksi asuintupaa ja tuhansia markkoja kirstussa. Moni kadehti häntä ja haukkuivat takanapäin kitupiikiksi, mutta herra tiesi että hän rahojensa tähden oli saanut vaivata itseään ja olla liikkeellä aamusta yöhön vaanimassa kuin synti!

Hän tiesi että Fanny ja vävy odottivat hänen loppuaan päästäkseen käsiksi rahoihin, mutta itse hän ei ajatellut kuolemaa: hän tunsi jäsenensä yhtä vankoiksi kuin ennenkin, milloin vettynyt silakkavene oli vedettävä maalle ja kätensä yhtä varmaksi kuin ennen, milloin koskelo oli pudotettava lennosta. Häntä melkein nauratti puheet »ukko» Hambergista. Ja tänä elokuun yönä maatessaan tyynellä ulapalla tuikkivien tähtien alla hänen ajatuksensa hiipivät keulassa nukkuvaan Mariin, tämän kiiltävään tukkaan ja korkeihin rintoihin. Hän oli kuin nuori mies, joka ei moneen viikkoon ollut päässyt kultaansa tapaamaan.

* * * * *

Oli vielä täysi yö merellä, kun Hamberg tunsi ruumiissaan että oli aika nousta. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaankannen täyteen hallahtavia pilvenhattaroita, vesi näytti joka taholla kylmältä ja harmaalta. Aamuvilu hyrisytti verkkomiehiä, he kohoutuivat istualleen ja asettuivat hitaasti airoihin Hambergin hilatessa jo veneeseen ensimäistä verkon päätä.

— Pidätäs Janne, tästä tulevat kissankalat! huusi Hamberg.

Tuskin olivat ensimäiset hopealle välähtävät silakat kohonneet yli vedenpinnan, kun kaijat ja tiirat keksivät ne kaukaisilta kareiltaan ja ilmestyivät einettä kärkkymään. Parkuen kuin pahankuriset lapset ne leijailivat veneen päällä ja seurasivat sitä vanavedessä. Ja kun kala irtautui verkosta jääden ajelehtimaan mereen, syntyi tappelu, jossa vilkkaat ja urheat tiirat useimmiten sieppasivat saaliin kömpelömpien lokkien nokan edestä.

Verkko verkolta nostettiin painavana kaloista ja vettä valuen veneeseen, joka vajosi yhä syvempään kunnes vain ylin lauta kohosi yli vedenrajan. Silloin oli päästy viimeiseen kohoon, pystytettiin masto purjeineen ja alettiin luovia kotisaarta kohti.

Nyt oli aurinkokin ehtinyt taivaanrantaan, se kurkisti palavissaan yli viivan ja täytti koko ulapan punaisella aniliinivärillä, mutta äkkiä se muutti mieltä ja päästi keltaista tulikiveä joukkoon, ja nyt syntyi outoja värileikkejä märkien luotojen kyljessä, joita aamulaine juuri oli nuollut, kunnes aurinko tapasi oikean värisekotuksen ja meri sai entisen lasivihreän kuultonsa.

Oli sivuutettu ulkoluodot, Tallskär ja Malmkobben erkanivat toisistaan, salmet avautuivat ja kun pingotettiin purjetta ja saatiin hyvä puuskapää avuksi, päästiin Ankkurikiveltä suoraan kalakallion kylkeen, missä kissa oli jo osaansa odottamassa. Mari kiiruhti tupaan kahvipannun ja lastensa luo, miehet kantoivat verkot maalle ja alkoivat ravistaa niistä saalista. Ei puhuttu monta sanaa, mutta Hamberg ja Janne silmäilivät tyytyväisinä toisiaan ja silakkaläjiä kalliolla.

— Kuules Janne, näistä me suolaamme puolet, sanoi Hamberg. Silakka ei tänään paljoa maksa kalarannassa. Aspöläiset, Krokström ja Bergin Kalle tulevat jo tuolta hyvässä lastissa, näemmä.

Ja kun oli pistäydytty tuvassa kahvilla ja Hamberg oli kaapista ottanut pullon, joka oli kuin litistetty rakko ja valuttanut siitä kuppiinsa ja ojentanut Jannelle, kerättiin kaloista puolet suomuisiin koreihin ja levitettiin purjeet, tällä kertaa ohjaten hyvää sivutuulta kaupunkiin.

Sillä aikaa huusi Mari salmen takaa Stiinan avukseen kaloja perkaamaan. Työ joutui nopeasti jutellessa, kalat virutettiin ja ladottiin suolarakeiden väliin nelikoihin. Mutta varikset olivat lentää hamuttaneet säröisillä siivillään kala-aitan harjalle, vaakkuneet siellä aamuvaakkunaansa ja laskeutuivat nyt varovasti yksitellen kalakallion laitaan perkeitä syömään.

II.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen, eräänä tuulisena lauantai-iltapäivänä, kutsui Hamberg Jannen kamariin ja veti oven jälessään kiinni. Kun oli keskusteltu ensi viikolla viritettävien isojenrysien paikoista ja nuotanvedosta, ilmoitti Hamberg että hänellä oli kirje kirjoitettava Köökariin, Rosina-vainaan veljelle, vanhalle Apelblomille. Pöydällä oli rutistunut paperiarkki ja vähä sakeaa mustetta pullossa.

Janne heitti takin päältään ja ryhtyi työhön. Hamberg istui vieressä ja saneli hänen olkansa yli. Kun oli saatu paperille »lähestymme Teitä tällä kirjeellä ja tervehdyksellä» ja pari sanaa vuoden silakkasaaliista iski Hamberg itse asiaan. »Kim ei minulla autuaan Rosinan jälkeen ole ketään, joka keittäisi ja pesisi paidat ja kun kanat munivat metsään ja ladon alle, ja munat pilaantuvat ja verkot jäävät paikkaamatta, kysyn Teiltä, lanko, sopisiko nuoren Fransiljan tulla minulle palvelukseen. Jos niin että hän on vapaa ja tahtoo eikä ole saanut sulhasta ja kääntänyt päätään toisaalle».

Viime sanoja raaputtaessaan vilkaisi Janne Hambergiin, mutta tämä toisti järkähtämättä sanansa kahteen kertaan.

Fransilja oli ollut isänsä kanssa viime markkinoilla ja silloin oli Hamberg nähnyt tytön ja mieltynyt häneen. Ukko Apelblomilla oli tusinan verran lapsia, Fransilja oli niistä kolmas tai neljäs järjestyksessä.

Kirje oli nyt valmis. Rivit tosin nousivat ja laskivat kuin laineet myrskyssä, mutta Hamberg oli täysin tyytyväinen siihen. Kun oli loppuun pantu joukko tervehdyksiä nimitetyille henkilöille, piirrettiin alle Petter Valfrid Hamberg ja varmuudeksi otti Hamberg vielä kynän tukevaan kouraansa ja piirsi puumerkkinsä q W H, johon sisältyi kaikki, mitä hän tiesi jalosta kirjoitustaidosta.

— Hoi setä, silmukka tuli väärälle puolelle, ilmoitti Janne, kun
P-kirjain osui väärinpäin.

Samaa se tietää, arveli Hamberg. Vaikka ruma se on noin taakseen-katsovana, myönsi hän sitten.

Mutta kirje suljettiin ja laitettiin lähtökuntoon. Janne sai palkakseen ryypyn litteästä pullosta ja lupaan Hambergin uuden kaksipiippuisen haulikon, kun hän huomenaamulla aikoi lähteä kuville ulkoluodoille.

* * * * *

On tyyni syyskuun likoilma. Meri on niin seijas ja ilma niin kajea että saaret, jotka lounaisen kohina tavallisesti eroittaa toisistaan, nyt ovat siirtyneet lähekkäin ja toisesta kuuluu toiseen lehmän ammahdus ja lapsen itku.

Ilmanhenki kantaa koneenjyskeen laivaväylältä. Varikset kynivät itseään rantamännyn latvassa. Niiden vaakkuna on käheätä ja katarrista. Selällä muodostavat isonrysän kohot säännöllisen kuvion, koskelopari soutelee rauhallisena siulojen ympäri ja vedenrajasta kuuluu tuon tuosta sävähdys kuin heittäisi joku hiekkaa mereen: siellä parvi kalanpoikia ajaa takaa pinnassa olevia hyönteisiä. Saaristo kareineen, luotoineen leviää päilyvänä ja selvänä silmien eteen kuin karttapinnalla.

Hamberg huopaa hiljoilleen rysää kohti. Hylje on kolmena yönä peräkkäin käynyt siellä kaloja syömässä ja joka kerralla reväissyt mennessään perään suuren aukon. Kalastajille on jäänyt vain päät silakoista. Ja perä on paikattava joka aamu.

Hamberg kiertää varovasti puomin ja siulojen ympäri, kiinnittää peräankkurinuoran toiseen hankatappiin ja alkaa kohottaa perää. Heti kun hän saa nuoran käteensä, tuntee hän siinä vavahduksia ja nykäisyjä ja puomi painuu syvemmälle veteen.

— Ähäs rakkari! Sielläkös sinä mellastat, kalavaras. Taisin tulla oikeaan aikaan!

Kiireen kaupalla hän avaa perän ja vetää kaaren toisensa jälestä veneeseen. Hylje kiitää edes takaisin rysässä kuin riivattu etsien ulospääsyä, sen valkoinen vatsa vilahtelee siellä täällä. Nyt saa Hamberg kiinni takakäpälistä, puristaa sormensa rautapihdiksi, mutta hylje alkaa vimmatusti kiemuroida ja on jo luiskahtamaisillaan käsistä, kun hän iskee tukevat hampaansa sen pyrstöön ja puree leuat yhteen, siksi kun saa uuden otteen. Hylje murisee kuin koira ja yrittää purra, mutta makaa kohta voitettuna veneenpohjalla ja saa antaa henkensä pahoista töistään.

Kun Janne palaa kaupungista suolanhakumatkaltaan, on Hamberg jo nylkenyt hylkeen ja naulaa pareillaan nahkaa navetan seinälle.

— Katsos kun rakkari on paksussa rasvassa! Vähänkös siihen on kaloja mennyt — meidän silakoitamme! Mutta tallukat minä teen sen turkista ensi talveksi!

Jannelta on kirje, joka on tullut kauppamiehen välityksellä. Siinä Apelblom ilmoittaa että he Jumalan kiitos voivat hyvin ja Simsörin muori on kuollut Fredrikin viikolla ja Fransilja on halukas tulemaan setänsä luo. He saapuvat Mattsonin sumpussa, markkinaväen kanssa. —

* * * * *

Toisena markkinapäivänä, kun sumput ja jaalat täyttävät eteläsataman kaupungissa ja kannet ovat täynnä väkeä ja nelikoita ja punaisia kaulaliinoja ja Ahvenan murretta, luovii Hamberg Mattsonin sumppua kohti uusissa pitkävartisissa saappaissaan, kiiltonappisessa takissaan ja kaulassaan kaksi suurta mitalia »ihmishengen pelastamisesta». Tutut ukot ja eukot tulevat kättelemään ja kysymään kuulumisia, mutta tuntemattomat katselevat kunnioittavasti syrjästä ja supattelevat keskenään siitä mikähän esivallan virkamies se on, jolla on semmoiset kunniamerkit ja kaluunit.

Vanha Apelblom on pareillaan avaamassa nelikkoa ja tarjoamassa rommisilakkaa ostavalle rouvalle, kun Hamberg pistää kättä ja suu naurussa kysyy:

— No missä se minun tyttöni nyt on?

Jolloin Apelblom niistää nenäänsä ja huutaa: Silja hoi, mihinkäs sinä hävisit! Pane heti meidän kahvipannumme tulelle siihen Mattsonin pannun viereen!

Fransilja on nähnyt Hambergin tulevan ja lymynnyt maston taakse piiloon. Häntä hävettää. Hän on kankeassa täysvillaisessa hameessa, joka vivahtaa siniseen ja vihreään kuin huhtikuun meri päivänpaisteessa, vatsa on koholla ja huivi silmille työnnettynä. Hänestä on niin hassua että hän tulee emännöimään rikkaan Hambergin talossa, josta isä ja äiti olivat aina ylpeillen puhuneet naapureille siellä kotona Köökarissa.

Kun hän tulee esiin on poskille kohonnut heleä puna ja silmät maahantuotuina tai tavoitellen sinisiä ankkureita Hambergin lakissa, hän ojentaa punaisen hikisen kätensä ja lentää sitten suinpäin kajuuttaan.

— Kyllä se vielä tottuu ja kesyy! ajattelee Hamberg, mielissään tytön punaisista, mehevistä huulista ja kauniista piirteistä.

Ja hän kääntyy Apelblomin puoleen, joka juuri on saanut kaupat tehdyksi ja samalla kun pistää rahat kukkaroon, muuttaa mällin toiseen poskeensa. Hän on pieni ukonkäppänä, silmien välissä nenä kuin ruutisarvi ja renkaat korvissa. Ja nyt alkaa juttu syyskalastuksesta ja markkinamatkasta, joka oli sujunut hyvin ja naapurijaalasta tulee Simsörin vanha Efraim kolmanneksi, housut syltyssä kantapäissä, etupelti auki ja punainen liina tiukkaan kaulaan käärittynä. Mennään pieneen kajuuttaan, joka on täynnä eväsarkkuja, astioita, villasukkia ja toinen toistaan ylempänä olevia vuoteita seinässä ja käryää paistetulle läskille ja muulle. Siellä hörpitään markkinakahvit kuuluvin siemauksin teevadin reunasta, Hamberg tarjoo kasakkaa ja lopuksi kaksi ryyppyä mieheen kolmen markan konjakkia. Mutta Fransilja istuu ääneti nurkassa ja on kutovinaan sukkaa, vaikka vilkun uteliaana vähän päästä Hambergiin, katsoo hänen punaista partaansa ja kiiltäviä nappejaan, mutta enin sentään hopeisia mitaleita punavalkeissa nauhoissaan. Niin koreata hän ei koskaan ole nähnyt.

Illalla lähdetään Hambergin ja Jannen seurassa Tallskäriin niillä puhein että Fransilja jää sinne ainakin seuraaviin markkinoihin. Palkakseen hän saa kymmenen markkaa kuussa, uuden hameen ja yhdet kengät. —

Aluksi oli kaikki saarella uutta ja toisemmoista kuin kotona, mutta sitten tuli hiukaiseva ikävä ja Fransilja itki monta kyyneltä esiliinaansa milloin navetassa milloin kala-aitassa käydessään. Mari oli aluksi nyreissään hänelle, sillä hän oli lehmän ja porsaan hoitamisesta saanut tähän asti neljä markkaa kuussa, joka tulo nyt loppui; rahalla oli hän kestinnyt itseään kahvilla ja sokerilla. Mutta pian hän huomasi uuden emännöitsijän edullisemmaksi itselleen, hän alkoi miesten poissaollessa pistäytyä Hambergin puolella juoruamassa Fransiljan kanssa ja pian tuli tavaksi että nokinen pannu ja kupit ilmestyivät pöytään.

Fransilja-kulta, liverteli Mari, ukolla on rahaa tuolla kirstussa vaikka kapalla niittäisi, ei joku kahvikilo ja sokuritoppa tee lovea hänen rikkauksiinsa! Haudo sinä huoleti aamusta iltaan pannuasi! Ja hän kertoi kuinka oli silloin ja silloin nähnyt ukon kääntelevän rahojaan ja tuulettavan seteleitään etteivät homehtuisi, näes.

Fransilja kuunteli hörössä korvin. Hänen alahuulensa lerpahti vielä pitemmäksi ja silmät tulivat täyteen ihmetystä. Ja kun Mari oli lähtenyt, meni hän kamariin katselemaan arkkua ja pisti sormensa avaimenreikään. Se oli hirveän raskas, mutta lukossa, ja avainta ei näkynyt. Hän olisi tahtonut nähdä oliko Marin puheissa perää.

Hamberg oli aina hyvällä päällä kotona ollessaan; hän koetti ilmeisesti haihduttaa Fransiljan ikävää lystillisillä jutuilla milloin mistäkin kalastajasta tai tapahtumasta merellä tai kaupungin kalarannassa. Hän kertoi niin hassuja että täytyi väkisinkin nauraa. Ja väliin hän kujeili kuin pojat, kiusasi ja nipisti.

Kerran Hamberg kertoi Boströmistä. Boström oli kalatorppari ja hänen veroonsa kuului kaksi kertaa viikossa käydä kaupungissa talon maitoa ja piimää kaupalla. Eräänä yönä myöhään keväällä, kun Hamberg oli illalla kokenut isotrysät ja lähtenyt kaupunkiin saadakseen hyvän paikan laiturin kyljessä, oli hänen veneensä joutunut rinnan Boströmin kanssa. Kumpikin nukkui purjeteltassa, mutta kun Hamberg heräsi siihen että joukko humalaisia valkolakkeja rallattaen kulki laiturilla, pisti hän päänsä purjeen alta ja näki Boströmin varovasti ammentavan vettä merestä kirnupiimäsaaviin. Yksi ylioppilaista, joka seisoi Koroleffin kulmalla oli huomannut metkun. Hetken päästä tuli hän tahtomaan kaksi kannua kirnupiimää itselleen ja tovereilleen, jotka odottivat kauempana.

— Onkos herralla jotain astiaa sitten, sanoi Boström.

— Ei ole. Pankaa nyt vaikka tuohon säkkiin.

— Säkkiin? Boström katseli epäillen ostajaan, mutta tämä kehoitti vaan kaatamaan säkkiin ja tarjosi rahaa.

No mitäs muuta, Boström mittasi säkkiin ja ylioppilas kumartui veneeseen, ottamaan säkkiä muka, mutta sieppasikin sen käteensä ja alkoi sillä huimia Boströmiä korville.

Vai merivettä sinä ajat saaviisi veijari! Kyllä minä opetan sinut sen vietävä petkuttamaan ihmisiä piimälläsi! Semmoista kirnupiimää on tämä allas täynnä! kirkui ylioppilas ja veteli ehtimän takaa säkillä. — Laita luusi täältä tahi minä ilmoitan konstisi poliisille, hän räyhäsi ja päästi Boströmin veneen renkaasta ja potkasi sen jalallaan rannasta. Boström oli punainen kuin kukon heltta ja kun hän huomasi että yhä useimmissa veneissä herättiin rähinään ja naurettiin hänelle, sousi hän kiiruumman kautta tiehensä. Viikon päiviin ei näkynyt häntä senjälkeen venerannassa, lopetti Hamberg.

Fransilja mieltyi pian oloonsa. Hän koetti tehdä työt hyvin ollakseen ukolle mieliksi eikä välittänyt Marin juorupuheista. Eräänä sunnuntai-aamuna toi hän Hambergille 25-pennisen, jonka oli löytänyt pöydän alta. »Tyttö on rehellinen», ajatteli Hamberg tyytyväisenä, sillä hän oli tahallaan pudottanut sinne rahan koetellakseen Fransiljaa. Toisen kerran löysi hän ukon kintaan kaapin alta. Senkin oli Hamberg paiskannut sinne tahallaan saadakseen nähdä miten lavealti hän lakaisi lattiaa.

Näin kului syksy, tuvassa ja vesillä, paikkuupukin ja airojen ääressä. Pyhäinmiesten jälkeen tulivat myrskyt, viimeiset rysät otettiin maalle täynnänsä leviä ja ahvenruohoja, raakkuja ja vesilimaa. Lehti oli jo aikoja sitten pudonnut puusta, koivut pieksivät ilmaa paljailla varvuillaan, tuuli muuttui viluiseksi viuhinaksi, meri kohisi raskaana ja synkkänä rantoihin.

Kun vettynyt verkkovene oli saatu parahiksi maalle, tuli ensimäinen lumi rajun itä-tuulen tuomana. Yöllä rajuilma yltyi ja viisari katossa keikkui levottomasti sinne tänne, kun vihurit ravistelivat ja peruuttivat peltikukkoa katolla.

Hamberg makasi valveillaan sängyssä. Hän suunnitteli uutta venettään ja ajatteli huomena veistää siihen emäpuun. Mutta silloin hän muisti että suurempi kirves oli kesästä saakka ollut kateissa eikä vieläkään ollut löytynyt. Ja hän ihmetteli mihin se oli voinut joutua, ellei se ollut unohtunut Skytteskäriin, silloin heinäntekomatkalla. Ja harmitteli mielessään hyvää kirvestä.

Tänä yönä näki Hamberg Rosinan unissaan.

Hän tuli kuin olisi nukkunut tuvassa, lyhyessä paidassaan Hambergin vuoteen luo.

Isä-kulta, etkö aio ottaa kirvestä sireenipensaasta, muuten se jää lumen alle, hän sanoi ja katsoi huolestuneena mieheensä.

Hamberg kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Oliko hän heteillään vai nukuksissa? Ulkona vinkui myrsky, peltikukko äänteli ja sireenipensas raapi ikkunaan. Mutta arvelematta sen enempää hän kulki paljain jaloin poikki lattian ja tupaan, jossa Silja nukkui hupussa ja avasi oven. Kello löi juuri kolme.

Ulkona tanssivat ja pyörivät lumihiutaleet ilmassa ja tukkivat silmät hänen kumartuessaan pilkkopimeässä sireenipensasta kohti. Ensin tuli käteen särkynyt aironlapa, mutta sitten, aivan oikein, kirves. Ja kirves kädessä hän palasi tupaan, laski sen uunin eteen huomiseksi ja nukkui jälleen kummastellen kuinka Rosina pitää kaikesta huolen.

Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rosina ilmestyi hänen avukseen. Ensi kerran tapahtui se viime pääsiäisenä, kun Hambergin oli mentävä rippikirkkoon niinkuin heillä oli ollut tapana Rosinan kanssa käydä joka vuosi, eikä hän löytänyt mistään papinkirjaa. Hän oli hakenut moneen kertaan kirstunsa ja kaappinsa ja aika oli täpärällä. Silloin tuli Rosina eräänä yönä hänen luokseen sanoen: — Papinkirjahan on peilin laatikossa. Ja hän oli vielä lisännyt: — Aja parta nenäsi alta, muuten en tule sinun kanssasi! Ja kun Hamberg niskotteli ja antoi viiksensä kasvaa, niinkuin hän oli antanut jälkeen Rosinan kuoleman, tuli hän uudelleen ja sanoi: — Isä-kulta, aja pois parta nenäsi alta, sinä olet kuin ryssän musikka! Ja silloin Hamberg totteli.

Mutta aamulla tämän viime näyn jälkeen tahkoi Hamberg kirveensä, se kun oli pensaassa pahasti ruostunut ja alkoi veistellä emäpuuksi sitä männynkäyrää, jonka hän jo kesällä oli katsonut itselleen Skytteskäristä.

* * * * *

Tuli adventti hiljaisine päivineen, jolloin aurinko pitkästä aikaa näyttäytyi saarelaisille, puhkaisten kekälepunaisena sumujoukot, jotka täyttivät välin merestä taivaaseen. Vedet lepäsivät joka taholla huuruten ilmaan viimeisen lämpönsä, ja odottivat kantta päälleen.

Eräänä yönä oli pakkanen vetänyt sinisen kalvon yli läntisen selän. Kaukana taivaanrannalla näkyivät laineet viluisessa aamu-ilmassa vielä kulkevan vapaina, kuin kiiruhtaen jotain kaukaista määrää kohden. Vilkkumajakat sammuivat, ulkosaaret ja luodot yksinäistyivät selille ja nyt tuli Aspöläisillä olla perunat ja ruissäkit aitassa, sillä yhteys muihin ihmisiin oli katkaistu pitkäksi aikaa. Jää ei kantanut, veneellä ei päässyt. Talvi oli tullut.

Toisen adventtisunnuntain viikolla, kun Hamberg ja Fransilja olivat teurastaneet porsaan ja paraillaan kalttasivat harjaksia sen selästä, tuli Fanny miehineen tervehtimään isäänsä. Hän oli laiha ja luiseva, kuiva kuin kapakala. Äitinsä mustat silmät hän oli perinyt, mutta ääni oli kimeä ja särkynyt alituisesta haukkumisesta. Mies oli juoppo koneenkäyttäjä. Tyttönä oli Fanny kauan valikoinut sulhasia, pojat olivat ruvenneet välttämään häntä hänen terävän kielensä takia ja vanhanapiikana hän sitten kostoksi oli hakenut miehen itselleen kaupungista, esiintyen saarelaisten rinnalla nyt rouvana. Fransilja katsoi silmät, selällään hänen hattuaan, se oli kuin rastaanpesä. Ja takissa oli koketit ja kamyyrit.

Fanny asetti suunsa mielistelevästä suppuun kun hän tervehti isäänsä ja kysyi hänen vointiaan, mutta Fransiljaan hän iski epäluuloisesti mustat silmänsä. Näytti kuin olisi hän tahtonut katsoa läpi luiden ja ytimien.

Kun he tuvassa olivat kahden ja Fransilja sytytteli tulta pesään, huomasi Fanny kauniin rintasoljen kaapin päällä.

— Keltä Fransilja on tuon saanut? kysyi hän terävästi.

— Sedältä, vastasi Silja punehtuen kuin olisi hänet tavattu pahanteosta. Ja sitten pujahti hän katokseen puita hakemaan ja viivytteli siellä siksi kunnes Hamberg tuli aitasta, jossa hän oli ripustanut siankimpaleet kattoon. Hän pelkäsi olla kahden tuon ihmisen kanssa.

Fanny oli syrjästäpäin kuullut että Hamberg oli ostanut tytölle hamekankaan ja muitakin epäilyttäviä puheita ja hän oli tullut vartavasten ottamaan asioista selon. Oliko todella mahdollista että isä oli niin järjetön, niin vanhuuttaan höperö, että hänellä olisi ollut jotain aikeita Fransiljan suhteen? Että tuo Köökarin vuohi olisi saanut villityksi vanhan miehen! Että isä olisi niin kiittämätön kaikesta siitä rakkaudesta, mitä hän ja Emil olivat aina osottaneet tälle! Kun hän oikein ajatteli, oli se verinen vääryys, joka ei saisi koskaan tapahtua, ei koskaan, ei koskaan!

Hamberg on tyytymätön tämänvuotiseen porsaaseen. »Senverran on silavaa tuossa meidän Patussakin», hän sanoo kahvia hörpätessään. Ja sitten hän Fransiljalle ja Emilille alkaa kertoa siitä takavuosien jättiläissiasta, joka oli ollut semmoista lajia kuin olisi se juossut kärsänsä lyttyyn seinää vasten. Mutta sekös otti ruokaa ja turposi! Lopulta se vain röhötti paikoillaan ja ajankuluksi alkoi järsiä lätin kattoa niin että sitä oli kohotettava yhdellä hirsikerralla. Siinä oli sikaa! Hänen silmäteränsä laajenevat pelkästä hyvästämielestä, muistellessa sitä jättiläissikaa.

Emil on heitellyt kaihoavia silmäyksiä seinäkaappiin ja vihdoin nousee Hamberg ja tuo rakkopullon pöydälle. Pieni puolikupponen kuuluu teurastuspäivän kestitykseen. Kun Fannyn silmä välttää ryyppäsee Emil kahvikuppinsa melkein tyhjiin ja liruttaa sen sitten pullosta taas täyteen. Hänen katseensa harhailee epävarmana pitkin tupaa ja pysähtyy vihdoin katossa olevaan leiviskänpainoiseen hyljeluodikkoon. Hän on kookas ja turpea mies, mutta pehmeätä tekoa. Silmäluomet nousevat raskaasti ja katse niiden alla on jäykästi tuijottava. Fannyyn hän välttää katsomasta.

Kun kuulumiset molemmin puolin on kyselty ja keskusteluun tullut ensimäinen äänettömyys, nousee Fanny päättävästi ja sanoo Hambergille:

— Jos isä tulisi vähän tänne kamariin, minulla on asiaa.

Fransilja kumartuu lieteen päin, silmissä entinen pelokas ilme. Emil tuijottaa yhä luodikkoon, nyt hänen täytyy ottaa se katosta alas, punnita käsissään ja ikkunan ääressä tarkastella sen piilukkoa.

— Onpas siinä luodikkoa! Mutta kuka tämmöistä jaksaa kädellään kannattaa?

Fransilja naurahtaa miehen tyhmyydelle meriasioissa, selittäen että sillä ammutaan vain jään nojalta tai kiveltä. Mies makaa vatsallaan ja tähtää sen hylkeeseen.

Joku uusi ajatus alkaa liikkua Emilin hitaassa päässä: hän silmäsee varovasti että kamarin ovi on kiinni ja antaa katseensa sitten mielihyvällä liukua pitkin Fransiljan olkapäitä ja rintoja.

Ei hullumpaa, ei yhtään hullumpaa! Ukko kyllä tietää mitä tekee.

Hän uskaltaa nyt vasta oikein katsoa Fransiljaa, hyväillä silmillään hänen verevää muotoaan ja punaisia huuliaan. Turkanen kuinka ne palavat!

Hän muuttuu huomaavammaksi, koettaa saada ryhtiä itseensä, pitää liikkeensä tasapainossa. Jos pikku Fransilja antaisi hänelle uutta kahvia! Kuinka pikku Fransilja viihtyy täällä autiolla meren saarella, jossa ei ole muuta seuraa kuin… kuin…

Hän nauraa silmät kiltissä vanhan juopon mielistelevää naurua, laskee leikkiä sulhasista, maiskahuttaa huuliaan.

Silloin viiltää hänen korvaansa tuttu ääni, terävä kuin partaveitsi.

— Jos ei isä anna, istun tässä kirstun päällä, siksi kun se mätänee!

Ääni tulee kamarista. Nyt se kirahtaa kuin sahan osuessa pahasti puuhun. Ovesta kuuluu lyhyt käsky.

— Emil, tule tänne!

Emililtä haihtuvat siinä tuokiossa kaikki keikarieleet, silmät räpyttävät epävarmoina siitä kuulivatko korvat oikein. Hänen sameat aivonsa tapaavat jostain toisen ajatuksen: matkan tarkoituksen, perinnöt jotka voivat mennä menojaan tuon tyttöhepsakan tähden ja siihen ajatukseen hän julmistuu. Mutta jo ovessa lennättää Hamberg hänelle vastaan:

— Sinulla ei tässä ole mitään sanomista! Jos olisit seissyt edes vihillä omissa housuissasi!

Emil peräytyy kynnykseltä kuin olisi saanut vettä silmilleen. Fannyn oli täytynyt Hambergilta lainata mustat housut heidän vihille mennessään.

Kamarissa istuu Fanny Hambergin rahakirstun päällä, kädet sivuillaan ja harmin puna poskilla. Ukko on tuikean ja ikävystyneen näköinen. Hänen huulensa liikkuvat kuin pureskelisi hän jotain karvasta.

— Jos isä vähänkin ajattelusi, jos isä tahtoisi kuulla… alkoi Fanny uudelleen, tällä kertaa vetäen toisesta köydenpäästä. Isälle se ei paljo tunnu, mutta meille ne kaksituhatta ovat ihan välttämättömät. Velka lankee, osake on maksettava tammikuussa…

Emil säestää ruumiillaan ja eleillään hänen sanojaan; nyt hän tohtii aukaista suunsakin:

— Isä kulta, kuinka isä voi…

Mutta Hamberg katkaisee lyhyeen:

— Sinä! Hakisit korkoja olutpatruunalta, jolle olet kaksikymmentä vuotta tallettanut palkkaasi!

Emilin suu menee umpeen, silmät alkavat taas harhailla, kunnes kaapin lasin takaa tapaavat suuren hopeamitalin »ihmishengen pelastamisesta» punaisine kaulanauhoineen.

Mutta Hamberg on käynyt miettiväiseksi. Hän haroo sormillaan muutaman kerran punaista partaansa. Hän ei näytä niin taipumattomalta kuin ennen. Tyttären kohtalo rentun vaimona koskee sentään pohjimmaltaan hänen isälliseen sydämeensä. Ja kun Fanny miehineen iltapuoleen palaa kaupunkiin, on hän saanut sen puolen asiastaan toimitetuksi. Hänellä on viisi sadanmarkan seteliä taskussaan ja loput on hän saava ensi viikolla, kaikki äidinperintöjen nimellä. Hambergilla ja Rosinalla oli ollut keskinäinen testamentti, joten jälkeenjäävä oli hallitseva jakamatonta pesää kuolemaansa saakka, niinkuin Hamberg toisti kalunkirjoittajan sanoja. Tämä oli sulaa hyvyyttä hänen puoleltaan.

Siihen toiseen asiaan oli Fannyn ollut vaikeampi päästä käsiksi. Ukko oli suopea Fransiljalle, mutta eihän siitä vielä voinut ääntä nostaa. Jannen Marilta hän uteli lähempiä tietoja ja Mari luetteli kateellisena kaikki mitä Fransilja oli saanut lahjaksi sitten markkinoiden, mutta sen enempää ei hänkään tiennyt. Mielellään hän olisi juoninut, sillä Fanny oli luvannut hänen ensi lapselleen vanhan kehdon, joka ajelehti aitan ylisillä muun joutavan rojun kanssa ja Fransilja ei enää viime aikoina ollut niin kärkäs kiehuttamaan kahvipannua hänen pistäytyessään siellä. Jaa — kerran oli ukko sanonut Fransiljasta Kalle Krokströmille, joka oli käynyt niitä kaaripuita tuomassa »että sen tytön ei tarvitse kauan sulhasia odottaa», johon Krokström oli silmää iskien vastannut että »mitäs niitä enää odottelisi kun on jo varma tiedossa». Tämä tapahtui venerannassa, kun Krokström teki lähtöä; hän, Mari, oli ollut siinä vieressä astioita pesemässä.

Ennen lähtöään pistäysi Fanny isänsä huomaamatta navetassa, jossa Fransilja oli lypsyllä. Tyttö vavahti, mutta loi sitten uhkamielisenä silmänsä rastaanpesään.

— »Sen minä sanon Fransiljalle että Fransiljan ei pidä panna mitään hullutuksia ukon päähän, muuten Fransiljan käy huonosti. Eikä Fransiljan pidä luulotella mitään isän rahoista, niiden päällä on paperit ja lailliset testamentit. Että Fransilja tietää tämän etukäteen eikä koetakaan mitään semmoista temppua. Muuten isä on jo yli-ikäinen ja voi helposti joutua holhouksen alle, jos me omaiset niin tahdomme. Ymmärtääkö Fransilja? Ja tietääkö Fransilja ettei tämmöisessä naimisessa vaimo voi periä, ellei ole lasta ja mitä siihen tulee — ääni kävi myrkylliseksi ja voitonvarmaksi — on se mahdotonta. Isä on yli-ikäinen ja hänellä olisi ollut äidistä useampia lapsia, jos… Se on lain mukaan tämä! Niin että Fransilja on nyt järkevä ja katsoo eteensä niin ei minullakaan ole mitään Fransiljaa vastaan.» Ääni koetti lopussa tavoitella joitakin lempeämpiä sointuja, vaikkeivät ne ottaneet tullakseen.

Sanatulvan aikana oli tyttö suurilla silmillään tuijottanut Fannyyn. Sydän jyskytti kuuluvasti röijyn alla ja korvia kuumotti niin ettei hän ymmärtänyt puoliakaan tämän puheista. Lopuksi alkoivat huulet vavahdella ja itkunsekaisella äänellä tuli:

— Minkätähden te kiusaatte minua!

Ja nyyhkytysten välistä:

— Setä on itse kutsunut minut tänne. Mutta minä tahdon pois — yhyy — jo huomispäivänä — yhyy — kun minua kohdellaan niinkuin pahantekijää…

Ja jättäen kiulunsa siihen hän hyökkäsi Fannyn ohi juoksujalkaa tupaan aikoen ilmoittaa lähdöstään Hambergille. Tupa oli tyhjä, Hamberg oli mennyt jäälle sumppuavantoa luomaan ja silloin Fransilja vaipui sängylleen ja itki siinä koti-ikäväänsä ja ihmisten pahuutta, tyyntyen vasta vähitellen kun kissa tuli kehräämään hänen olkapäätään vasten. Minkätähden hän koskaan olikaan lähtenyt kotiseudultaan vieraiden ihmisten joukkoon! Minkätähden hän ei ollut paremmin katsonut eteensä ja ajatellut mitä kaikkea tästä seuraisi. Hamberg oli ollut ystävällinen hänelle ja hän oli ollut siitä hyvillään ymmärtämättä mitään vaaraa. Oh, mitä kaikkea se siellä navetassa puhuikaan! Nyt täytyi tästä tulla muutos!

Mutta samalla hänestä alkoi tuntua niin yksinäiseltä ja autiolta. Mieli oli kuin viluinen meri kaukana jäänreunan takana.

Kun Patu vähän myöhemmin työnsi käpälällään oven auki ja Hamberg sen jäljissä tuli tupaan oli siellä pimeätä ja hiljaista. Hamberg sytytti lampun luullen Fransiljan olevan navetassa. Mutta silloin huomasi hän tytön suullaan sängyssä.

— Fransilja, mikä sinun on?

Kun hän ei saanut vastausta, meni hän lähemmäksi ja kosketti tytön olkapäätä. Ja kun Fransilja ei sittekään liikahtanut, alkoi hän aavistaa asian laitaa. Ja hän pyyhkäsi tytön tukkaa niin pehmeästi kuin taisi suurella karkealla kämmenellään ja sanoi eri äänellä kuin äsken:

— Fransilja!

Nyt nosti tyttö päätään ja katsahti häneen oudostellen.

— Mitäs me heistä, Fransilja!

Ja kun toinen itkua ennustavasti voihkasi:

— Minä tahdon pois täältä! tarttui hän Fransiljan käteen niinkuin ei koskaan ennen ollut tehnyt ja käski kertoa kaikki, mitä he olivat puhuneet. Siitä Fransiljan mieli vähitellen parani ja arastellen hän kertoi Fannyn uhkauksista.

— Vai holhoukseen!

Hamberg ojentui suoraksi ja löi nyrkkinsä pöydänkulmaan.

— Ehkä Emilin hoitolapseksi!

Nyt hän jo nauroi, riisui saappaat jalastaan ja ripusti sukat pellinnokkaan.

— Koettakoon heittiöt! ja siitä me pian saamme selon olenko minä isäntä täällä ja vapaa tekemään mitä tahdon!… Mutta panes, Fransilja, perunat tulelle. Rupesi niin hiukasemaan tuolla avantoa hakatessa, hän lisäsi ripustaessaan takkiansa naulaan!

III.

Joulun alla talven aikeet vasta vakaantuivat… pakkanen kiristyi, lunta tuprutti taivaan täydeltä yhteen menoon pari vuorokautta. Kun Hamberg varhain kolmantena aamuna avasi tuvan oven oli koko maailma ummessa. Navettatie ja kaivopolku olivat hävinneet, puut seisoivat mäellä lumihupussa. Pienillä näreillä oli päässään vain piippolakki, mutta lakkapäisillä petäjillä kokonainen kupooli.

Patu, joka oli maannut tuvassa pyrynajan, haisteli ja vainusi ovella joka suuntaan. Sitten se iloisesti haukahdellen lähti uimaan pehmeään valkoiseen hankeen niin että vain hiukan selkää ja hännännipukka pisti lumesta. Väliin se loikkasi tasakäpälää päästäkseen pikemmin, mutta silloin menivät silmätkin peittoon. Itse tupa oli muuttunut lumipatteriksi, jonka harjalla peltinen kukko piti vahtia, kääntyneenä päin tuulta ja kiekuen ruostuneella äänellään. Savutötterö sen alapuolella huurusi hiljoilleen selkeään aamuilmaan osoittaen että patterin sisässä kyti jotain elämää.

Hamberg käänsi silmänsä lumiselle lakeudelle, jota levisi silmänkantaman kahteen suuntaan ja jota ei vielä yksikään suksenlatu tai jalanjälki ollut rikkonut. Siellä seisoivat valkoisissaan Aspöt ja Skytteskärit ja majakkaluodot, joihin saakka vain kettu oli näihin asti uskaltanut kalaretkillään, sovittaen käpälänsijansa suoraksi viivaksi härmäisellä jäällä.

Kun Hamberg oli lapiolla aukaissut tiet, meni hän katokseen, jossa uusi vene oli alulle pantuna. Mielihyvissään silmäili hän vankkaa emäpuuta ja kaaria, jotka vielä harottivat paljaina ilmassa kuin lihattomat kylkiluut jossain suuressa kalanraadossa. Tämä veneenteko oli ollut kauan haudottu aie, josta lopultakin tuli tosi. »Kyllä se vanha Maija sinun ikäsi kestää» oli Kalle Krokström sanonut, kun hän puhui tälle kaaripuiden tuomisesta. Mutta Hamberg oli vastannut ettei hän halunnut viimeisenä saapua kalarantaan kun se vanha lata oli niin hapan ja vettynyt, että kääntyi kankeasti kuin santajaala eikä noussut enää tuuleen niinkuin piti. »Vielä minä yhden veneen kulutan iässäni», hän oli sanonut ja tosi siitä oli tullut.

Tänään hän tahtoi oikaista selkänsä sisätöiden jälkeen. Hänen lyödessään ensimäisen naulan kaitaan, vastasi iloinen kaiku rannoista ja salmen takaa. Patu haukkui jotakin jäällä, lähimmällä oksalla käänteli tiainen päätään ja äänteli yksikantaan tint-tint. Lehmä ammahti kerran navetassa; vajasta kuului Jannen puukirves; molemmista tuvista nousi savu sinertävänä ja suorana ilmaan.

Hänessä on koko aamun, koko viikonkin ollut hiljainen hyvämieli.
Passatessaan, tähdätessään, naulatessaan hän suunnitteli — passasi ja
käänteli päässään ajatuksia aivankuin lautoja ja kaluja käsissään.
»Noinpäin se menee, ei paremmin sittekin näin.»

— Siinäpäs kerran kuulivat Fanny ja Emil! Suoraan ja selvään oli herrassöötinki heille laukassut!

Asia oli niin että Hamberg oli, heti tyttärensä ja vävynsä käynnin jälkeen viime viikolla, mennyt vanhan tuttavansa, herrassöötinkin puheille, joka kesäisin asui huvilassaan naapurisaarella ja jonka kanssa he monasti syksyisin olivat olleet allin kuvilla. Herrassöötinki oli suopeasti kuunnellut hänen asiansa, oli sanonut ettei kukaan voi estää häntä naimasta ja käyttämästä itse ansaitsemiaan rahoja ja luvannut Hambergin pyynnöstä esittää lain puustavin tyttärelle ja vävylle.

Se päivä oli Hambergin mielihyvän salainen lähde. Hän oli kuvannut moneen kertaan kohtauksen Fransiljalle.

He olivat, Fanny, Emil ja hän istuneet kolmisin kauniissa salissa, suuren kivimuurin toisessa kerroksessa. Siellä oli ollut paljo katseltavaa: kukkia, tauluja, kuvapatsaita. Emil ja Fanny olivat olleet kuin hiukan hämillään, tervehtineet lyhyeen, supisseet vain pöydän luona keskenään. Hän, Hamberg, oli istunut erillään heistä kiiltonappisessa takissaan, lakki vieressään lattialla. Silloin oli herrassöötinki ankarannäköisenä tullut sisään, kädessään Hambergin testamentti ja kalunkirjoitus, katsahtanut pulleilla silmillään paperien yli Fannyyn ja Emiliin ja sanonut: »Kuulkaapas, rouva ja herra Karlsson, teidän tulee elää sovussa isä Hambergin kanssa, sillä hänellä on semmoiset paperit että hän voi lahjoittaa vaikka ventovieraalle viimeisen kolikkonsa ja silloin käy niin ettette saa tuon enempää — tässä herrassöötinki puhalsi pitkin kämmentään. Ja mitä siihen toiseen asiaan tulee, sanotaan sanassa selvästi: lisääntykää ja täyttäkää maa!» Mutta tätä sanoessaan oli herrassöötinki ollut vielä tuikeamman näköinen, silmät olivat olleet pulpahtaa päästä ja niska oli paistanut leveänä ja rasvaisena kun hän käveli edestakaisin lattialla. Fanny ja Emil olivat istuneet tuoleillaan, punaisina kuin saunanlöylyssä ja hyvästiä sanomatta olivat he sieltä lähteneet.

Hamberg on elänyt kohtauksen uudelleen, hän on hymähtänyt itsekseen muistaessaan miten höyli ja hyvätuulinen herrassöötinki oli ollut sitten jälestäpäin tarjotessaan hänelle sikaarin ja kahvit ja laskiessaan leikkiä Fransiljasta. Oikea rehti mies ja tottunut meri-asioissa se herrassöötinki! Niillä linturetkilläkin sillä oli semmoisia pieniä konjakkipulloja taskuissaan.

— Kas pahusta!

Vasara oli luiskahtanut ja naula mennyt vääräksi. Hän kiskasee sen reiästä ja pistää hampaiden väliin vääntääkseen suoraksi, kuten tavallista, mutta tällä kertaa on onni kova. Pari hammasta ylä- ja samanverran alaleuasta karahtaa poikki. Hamberg sylkäsee palat suustaan käsittämättä oikein mitä on tapahtunut, ennenkuin tuntee hiljaista mojotusta, joka yltyy raivoisaksi repimiseksi. Hän kourasee suutaan.

— Kas perkelettä, kun vei parhaimmat leipähampaani!

Ja noituen »valssattuja» rautanauloja hän menee tupaan pyytämään Fransiljalta hammastippoja. Mutta kolotus vain yltyy. On kuin joku tahtoisi vääntää leukaluun sijoilta tai porata sen kappaleiksi. Tulisia kipinöitä alkaa tanssia silmissä, ei kärsi enää istua yhdessä kohden, vaan täytyy kulkea ympäri tupaa suuri villahuivi pään ympäri käärittynä, huojutella päätään ja ähkiä.

Mutta kun hän ei saa istua eikä maata eikä muutenkaan olluksi, juoksee hän ulos pakkaskirkkaaseen yöhön ja sieltä kala-aittaan kuin hädissään hakien jotakin. Oven suussa on silakkanelikko. Siitä hän sieppaa pari jäätynyttä kalaa ja purra rouskahuttaa ne hampaiden välissä ja on kuin kolotus helpottaisi tästä oudosta lääkkeestä.

Se oli Hambergin ensimäinen hammastauti, jota hän kauhulla muisteli kauan jälkeenpäin ja joka hänen muuten ehjään hammasriviinsä jätti ammottavan sylkyaukon.

* * * * *

Tuuli oli jouluyönä käynyt lännestä, joten saattoi toivoa hyvää kalavuotta. Hiljaiset joulupyhät oli kalastajatuvissa maattu ja syöty, uutena vuotena oli otettu humalat, samoin loppiaisena, jolloin nuoret olivat tanssineet hanurin mukaan suurimmissa tuvissa. Sitten tulivat härkäviikot pitkine puhteineen ja verkkotöineen.

Eräänä iltapuolena olivat Kalle Krokström tyttärineen ja Hambergin veli Kustaa poikenneet Tallskäriin, jossa pikku-Vinter oli pareillaan syöttejä kaupalla. Pikku-Vinter oli entinen alaupseeri, joka oli koetellut maailmassa yhtä ja toista ja nyt ikäloppuna elätteli itseään syöttikalastuksella ja koukkujen teolla. Istuttiin pöydän luona, savuavan kattolampun alla. Patu loikoi keskellä lattiaa, missä kissa leikitteli sen hännänpäällä. Koira oli olevinaan äkäinen, nousi joskus etukäpälilleen näyttämään punaisen kielensä, mutta silloin kissa oli tähtäilevinään katossa olevaan kalakassiin, johon Hamberg oli Fransiljan iloksi pyytänyt tilhen ulkoa pihlajasta. Tilhi istui niska kyyryssä orrellaan, vihelsi väliin haikeasti eikä koskenutkaan vieressä olevaan pihlajaterttuun.

— Sen nyt tiesi ettei Anselmillekaan hyvin kävisi! sanoi Hamberg salaperäisen merkitsevästi. Nyt on jo kolme pojista kuollut ja viime syksynä tuli tytär Anna hulluksi. Bengt taittoi jalkansa iljangolla, Eerikki lähti merille ja jäi sille tielleen! Ja ilmankos olisi Storössä niin paljo kummitellut aikoinaan!

Kalle Krokström ja Kustaa nyökyttivät päätään, he olivat kumpikin senaikuisia miehiä ja tunsivat asian. Mutta Fransilja ja Lyydi kuuntelivat höröllä korvin ja kysyivät yhteen ääneen, mikä siellä Storössä sitten oli kummitellut.

Kuka sen tarkkaan tiesi! Toiset sanoivat että se oli reppuryssä, jonka Korander yhdessä vaimonsa kanssa oli tappanut ja haudannut perunakuoppaan, toiset että se oli eräs Kirkkonummen kalastajaukko, jonka Storöläiset olivat yöllä ottaneet hengiltä saadakseen hänen sumppunsa joka oli täynnä haukia. Koranderin itsensä kävi huonosti, hän hukkui heikkoihin jäihin ja vaimo Anna ei kolmeen vuoteen ummistanut silmiään öillä, vaan väänteli itseään sängyssä voivotellen: »Voi voi voi, koko mun joukkoni, koko mun joukkoni palavaan helvettiin, palavaan helvettiin!» Tätä hän huuteli yöt läpeensä katsoen jäykillä silmillään ja kuulematta mitään, jos joku häntä puhutteli. Päivisin hän oli päästään selvä niinkuin muutkin ihmiset. Että siinä talossa eivät asiat olleet oikein tiesi siitäkin että rukki alkoi yöllä itsestään pyöriä, vesiämpäri lähti liikkeelle nurkastaan ja seinän takaa kuului naputuksia. Storö oli ennen ollut oikea yöpaikka pitkämatkaisille, mutta kun tämmöistä alkoi kuulua, ei sinne poikennut enää kukaan, vaan sousi tavallista kiiruummin läpi salmen, jonka rannalla oli musta sauna.

Siinä saunassa oli hän itse, Hamberg, nähnyt pahan pitävän peliään. Hän oli isänsä kanssa ollut tuulastamassa Storön lahdella syyskuun yönä, kun ukko oli huomannut tulen loimottavan saunan akkunasta. »Mitähän nyt Koranderilla on tekeillä, kun on tuli saunassa yölläkin», oli ukko sanonut ja he olivat huovanneet rantaan katsomaan. Mutta sauna olikin tyhjä ja kiuas kylmillään. Vaan tuskin olivat he päässeet rannasta, kun loimotus taas näkyi ja koko ajan minkä he liikkuivat lahdella aina kotirantaan saakka. Tiesi sen ettei semmoista turhaan tapahtunut! Jotain viatonta verta oli Storöläisten tunnolla ollut!

Nyt puuttui puheeseen pikku-Vinter, joka kaupungista oli tuonut tiedon Anselm Koranderin tapaturmaisesta kuolemasta. Hän arveli että jos ryöstetty tavara olisi toimitettu takaisin surmatun omaisille ja kolmena pyhänä peräkkäin käyty Herran ehtoollisella, olisivat kummittelut lakanneet ja Storöläiset päässeet vähemmillä onnettomuuksilla. Itse hän muisti tapauksen Skoglannista, tiilitehtaan ajoilta, miten kuollut oli tiennyt omaansa kaivata. Siellä oli ollut mies, Reuhka-Kalle nimeltään, rokonarpinen ja rietas suustaan. Hän oli tiilikiertoa ajamassa ja sama Reuhka-Kalle oli rautakangella katkaissut kapteeni Brummertin valkoisen tamman selän, kun se ei totellut hänen hoputustaan. Nimensä oli hän saanut siitä että kesät talvet piti päässään vanhaa karvareuhkaa, ja muuta omaisuutta ei miehellä juuri ollutkaan. No, kerran sitten olivat tiilentekijät pyhäiltana juopottelemassa Pannukakulla, siinä Skoglannin luona, kun jostain syntyi riita ja Reuhka-Kalle lähti vaatteissaan uimaan pakoon Skoglannin puolelle. Toverit tulivat kuitenkin perässä veneellä ja hakkasivat airolla päähän niin että Kalle heitti henkensä ja upposi salmeen. Hän, Vinter, oli ollut onkimassa ylös ruumista, joka pantiin ranta-aittaan, siksi kunnes Öhman ehtisi tehdä kirstun. Mutta sielläkös rupesi kummittelemaan ja kuulumaan outoja ääniä! Brummertin piika oli nähnyt kuinka aitan harjalla oli istunut kokonainen rivi pikkupiruja ja aamulla kun mentiin katsomaan oli ruumis kääntynyt laudoillaan. Tiilentekijät tuumivat keskenään että mikähän sitä Kallea vaivaa ja mitähän se kaipaa, kunnes joku keksi että se kaipaa reuhkaansa, kun se ei eläissäkään raaskinnut ottaa sitä päästään! Ja niinpä olikin: kun reuhka haettiin kuolleen päähän, sai ruumis rauhan eikä aitassa enää kummitellut, lopetti Vinter kertomuksensa.

Nyt huusi Kalle Krokström, joka tunsi käryä nenässään, että puuro palaa pohjaan. Fransilja riensi punehtuen lieden luo ja tarttui kauhaan. Miehet panivat uutta tupakkaa piippuun näyttäen tavallista miettiväisemmiltä.

— Eipä luulisi että syntinen ihminen enää pääsee sieltä kummittelemaan, katkaisi Kalle Krokström vaitiolon, mutta on sitä kuultu niin monta kertaa että uskoa täytyy! Aspön Lindholm-vainaja kertoi minun nuoruudessani että hänellä oli veli, jonka kanssa olivat kerran tehneet semmoisen välipuheen että se joka ensinnä kuolisi, tulisi toiselle kertomaan olostaan haudan takana. Veli oli kippari, ajoi santajaalansa karille ja upposi eräänä marraskuun yönä. No, kului muutama vuosi ja Lindholm oli unohtanut asian, kun eräänä talvi-iltana tämmöisenä kuin tämä, pistäytyy paitasillaan pihalla — millä lie ollut tarpeillaan — ja velivainaa oli tullut hiljaa kuin hiihtäen ja aivan valkoisena nurkan takaa sanomaan: Vieläkös Petter tunnet minut! Mutta Lindholm-vainaalta oli luonto mennyt niin tyystin ettei saanut ääntä kurkustaan ja polvet olivat ruvenneet tutisemaan. Oli kuin tulen alta juossut tupaan, vaan veli oli tullut perässä ja pidellyt ulkoapäin ovenripaa. Silloin oli jättänyt oven raolleen ja hypännyt suinpäin sänkyyn akan selän taakse. Ja vasta pitkän ajan kuluttua, kun ei ketään kuulunut oli peitteen alta kurkistanut, tönässyt akan hereille ja sanonut: Vedäs tuo ovi kiinni, koirapakana kun juoksi sen auki! Haamusta ei näet uskaltanut hiiskua sanaakaan.

Fransilja on koko illan kuunnellut miesten juttuja. Joskus kulkee kuin kylmänväreet hänen selkäpiitään pitkin, ja kun vieraat ovat lähteneet ja illallinen syöty, alkaa häntä pelottaa tuvan hiljaisuus.

Uni ei tänään ota tullakseen. Ulkona on suojatuuli, vesi tippuu räystäältä, uuninpelti kolahtaa silloin tällöin. On kuin joku huokaisi seinän takana… ehkä se kuitenkin on jää joka ääntelee veden noustessa. Ei nyt kuuluu selvään huutoa… Fransilja katsoo silmät kauhusta jäykkänä kuinka ikkunan hiukan häämöttävästä neliöstä tulee valkoinen haamu, silmät kuopalla. Hän parahtaa ja juoksee kamariin. Hamberg herää siihen että joku ryömii hänen peitteensä alle ja painautuu kiinni hänen kylkeensä. »Minä en uskalla olla yksin tuvassa», saa Fransilja hänelle kuiskatuksi.

Sinä yönä nukkuivat Hamberg ja Fransilja ensi kertaa yhdessä.

* * * * *

Kuulutuksiinpano viipyi ensi avoveteen, sillä Fransilja oli ennen ratkaisevaa askelta tahtonut kuulla vanhempiensakin mieltä asiassa ja vastaus Köökarista saapui jääsuhteiden tähden vasta keväällä. Kirjeessä vanha Apelblom sanoi arvanneensa asiain kallistuvan siihen suuntaan, toivotti Jumalan siunausta ja ilmaisi selvään mielihyvänsä tämän käänteen johdosta. Fransilja ei tulisi katumaan naimiskauppaansa, Hambergista hän saisi hyvän ja kokeneen miehen eikä siinä talossa tarvitsisi nälkää nähdä, sen hän ainakin tiesi. Kirjeeseen, jonka varmaan Johannes-lanko oli piirustanut, oli äiti liittänyt helliä terveisiä ja toivotuksia, joita lukiessa Fransiljalle tulivat vedet silmiin.

Kun kauan kaivattu avovesi oli ehtinyt Sälskärin pohjoisreimariin ja teiret olivat alkaneet kuhertaa salmen takana, kuulutettiin avioliittoon kalastaja Petter Valfrid Hamberg ja neitsyt Fransilja Apelblom. Jäät olivat jo niin huonot etteivät ulkosaarelaiset päässeet kirkkoon sinä sunnuntaina. Hamberg oli herännyt varhain aamulla teirien soitimeen, mennyt mäelle tunnustelemaan ilmaa ja seissyt siellä kuuntelemassa kuinka jää rannoissa porisi ja suli ja katsellut, kuinka pienet vihaiset kareet kuin suvisilla selillä kulkivat sumppurailossa. Silloin oli häneen keveästä aamuilmasta ja teirenkuherruksesta tullut kuin hiukaiseva ikävä. Sieltä ulempaa missä meri jo vapaana nousi ja laski oli lentää hyryyttänyt koskelopari ja pyyhkässyt niin matalalta hänen päänsä yli että siipien suhina kuului. Kuville, kuville! Sitä se tiesi se ikävä. Ja hän oli mennyt aittaan, missä seinällä riippuivat töyhtöniskaiset isot koskelot ja sepelkaulaiset pienet ja telkät valkeine siipipeilineen ja valinnut niistä koiraksen ja pari naarasta kutakin. Ja kun pyssyt ja eväät olivat kunnossa oli hän Jannen kanssa lähtenyt pienen ruuhen avulla yrittämään avoveden laitaan. Sieltä oli saatava vuoden ensimäinen lintupaisti, oli päästävä tuoreen makuun pitkän talven ja suolasilakan jälkeen.

Mäellä odotti uusi silakkavene kevään ensimäistä paahdepäivää saadakseen tervaa pintaansa ja päästäkseen halkomaan suolaisia laineita.

IV.

Hauki oli kutenut, koivunurvut puhjenneet ja rantarysät tuoneet kalaa enemmän kuin moneen vuoteen. Kesävieraat olivat palanneet huviloihinsa ja istuivat nyt kuisteillaan valoisina, tyyninä iltoina kuulemassa laulurastaan juoksutuksia metsässä tai rantasipin valitusta kiveltä, väliin laulaen surumielisiä lauluja, väliin hämmennellen totilasejaan. Merellä vilkkui valkoisia purjeita, hiekkarannoissa neitosten kylpylakanoita.

Häät olivat olleet helluntaina. Nuoret olivat tarpeekseen tanssineet silakkakalliolla, jossa Kalle-Kustaa hanurillaan ja Husön Joonas viulullaan vuorottelivat. Herrassöötinki oli ollut kunniavieraana, istunut punakkana pöydän päässä ja sekoittanut sokerista, viinistä ja konjakista ämpärillisen hääjuomaa, josta Kalle Krokström, Bergin Kalle, Frans Vesterberg, Sepetin torppari ja muut ikämiehet olivat juoneet morsiusparin maljan. Oli syöty ja juotu ja hurrattu ja viimeisessä polskassa oli Hamberg itse pää kenossa ja jalallaan polkien ankaraa tahtia pyörittänyt Fransiljaa, joka hikoili uudessa leningissään ja joka hetki pelkäsi kruunun putoovan päästään.

Fanny ja Emil olivat kutsutut, mutta eivät tulleet. Fanny ei ollut näyttäytynyt isälleen senjälkeen kun oli oltu herrassöötingin puheilla.

Häiden jälkeen palasi elämä entiseen uomaansa Tallskärissä. Fransilja laski verkkoja Hambergin kanssa ja mittasi emäntänä maitoa kesäasukkaille. Mutta kun Jannen Mari ja Stiina tekivät kiusaa ja kuiskuttivat korvan juureen, katseli hän hämillään esiliinaansa pitkin… Se oli siis totta, mitä hän oli itsekseen ajatellut, kun ei saanut enää hamettaan kiinni.

Eräänä päivänä, vähää ennen heinäaikaa, kun Hamberg lojui kala-aitassa tuli hänen mieleensä vanha kehto, joka oli säilynyt hänen omasta lapsuudestaan. Hän nousi ylisille, jossa muisti sen joskus nähneensä muun joutotavaran kanssa. Mutta kehtoa ei näkynyt enää.

Fransiljalta sai hän kuulla että Fanny oli luvannut sen Marille.
Varmaankin oli Mari käynyt hakemassa sen sieltä ylisiltä.

Hamberg meni oikopäätä toiselle tuvalle. Nähtyään kehdon porstuankomerossa otti hän sen syliinsä, tarkasti jalaksia ja kuluneita laitoja, joissa yhdessä kohden oli kirjaimet P.W.H., ja sanoi Marille:

— Kehto on minun! Fannyllä ei ollut lupa lahjoittaa sitä muille!

Ja kun Mari rupesi väittämään vastaan ja sanomaan sitä omakseen, suuttui Hamberg, nosti kehdon kahdesta korvasta selkäänsä, katkaisten sillä kaikki puheet. Hänkö olisi lahjoittanut semmoista tavaraa, josta ei tiennyt minä päivänä sitä itse tarvitsisi! Ei koskaan! Niin eteensä katsomaton hän ei ole. Kehto on hänen ja hän sen vie! Siinä hän itse oli aikoinaan maannut ja siinä oli makaava hänen poikansa, niin totta kuin hänen nimensä oli Petter Valfrid Hamberg!

Ja hän vie saaliinsa mennessään laskien sen Fransiljan eteen keskelle tuvan lattiaa.

— He, tuoss' on kehto, joka kestää vielä yhden ihmisiän! Soudata siinä sitten poikaa! hän sanoo istuen pöydän ääreen kahvia odottamaan.