NAAPURIT.
I.
Aspöt olivat kauvimpana merellä, erossa kaikista muista saarista. Harvoin sieltä tuli kirkolla käytyä tai muun saaristoväen parissa ja vielä harvemmin sisäsaarelaisilla oli asiaa sinne selälle. Aspössä elettiin omaa elämää; muun maailman kurssia ei siellä pitänyt muu kuin kello ja harvoin sekään. Että vanha luotikello oli tunnin edellä ei haitannut ketään, mutta oli sattunut että erehdyttiin päivästä ja huhdottiin isonrysän kimpussa koko rukouspäivä ja maanantaina nukuttiin ja luettiin raamattua. No, semmoisissa asioissa ei hyvä jumala varmaankaan ollut niin tarkka. Saarten asemasta kai johtui myöskin että Vähän-Aspön tyttölasten naimiset olivat polvi polvelta käyneet samaan malliin: taloon oli tullut rengiksi joku kalastajapoika sisäsaarista, tytär ja renki olivat suostuneet toisiinsa ja kun lapsi syntyi oli tapausta vietetty pienillä hääjuhlallisuuksilla.
Anselm Löf, Skoglannin Löfejä, oli jo kolmas renki, josta oli tullut isäntä. Anna-Mari, kaunis punakka ihminen, mutta suurisuinen kuin turska, oli ollut Anselmin kanssa perunoita mullittamassa Ison-Aspön puolella. Anselm oli tukeva pojanjurikka; oli ohjannut sahroja ja kun oli päästy kymmenkunnan vakoa oli istuttu pientareelle ja Anselm oli ruvennut vetämään Anna-Maria palmikosta syliinsä. Oli ollut helteinen kaunis päivä, käki oli kukkunut siinä lähellä rantamännyssä ja Anna-Maria oli niin suloisesti raukaissut. Sen mullituspäivän jälkeen oli sitten talvella Eveliina, vanhin lapsista, syntynyt. Anna-Mari oli silloin yhdeksäntoista.
Vuosi häiden jälkeen oli tulla tupsahtanut kaksi poikaa, mutta sitten oli pitänyt pitemmän välin siihen saakka kun ukko kuoli ja oli saatu hautaan. Silloin syntyi Ulla ja siihen lastentulo jäikin.
Anselm oli silloin parhaassa iässään. Molempia poskia kiersi partakiehkura ja tukka oli musta, kiharainen. Kun hän painoi lakin päähänsä, käpertyivät hiukset seppeleeksi sen reunan ympäri.
Ukon kuoltua korjasi hän tuvan, kutoi Anna-Marin kanssa uusia pyydyksiä ja vaurastui ahkeruudellaan. Mutta silloin tuli onnettomuus naapurin muodossa Ison-Aspön puolelle. Talonpoika, jolle saaret kuuluivat, oli saanut päähänsä että Aspöt elättäisivät kaksikin kalastajaa. Musta-Vennström oli saanut luvan rakentaa tuvan toiselle puolen salmea, kalavedet jaettiin kahtia ja siitä päivästä asettui riita ja kateus ennen niin rauhallisille selkäveden saarille.
Mistä rajat kulkivat, ja mikä kuului millekin, siitä eivät Löf ja Vennström koskaan päässeet yksimielisyyteen. Haukikaislikot ja koukkurannat olivat Ison-Aspön puolella, mutta paras lahna-apaja oli Vähän-Aspön itälahdessa ja sen etelänokassa oli tuottavin isonrysän paikka. Silakkaverkoille taas oli vettä kyllin ulapalla ja niistä harvoin riideltiinkään.
Mutta kun Löfin verkot osuivat paremmin silakkaparven kohdalle ja hänen veneensä palasi kotiin kovemmassa lastissa kuin toisen, luki Vennström sen jollain tapaa johtuneeksi naapurin pahansuonnista. Ja kun Vennströmin lehmä meni Löfin perunamaahan Ison-Aspön puolella, katseli hän puumäeltään rauhallisesti sen hävitystä. Anna-Mari, joka ikkunaansa oli nähnyt tapauksen, souti viidellä vedolla yli salmen ja päästi mieliharminsa kuuluvasti valloilleen nähdessään miten elukka oli runnannut perunanvarret. Mutta Vennström oli syventynyt piippunsa rassaamiseen ja vastasi alta kulmien: »Tehkää parempi aita. Minunko tässä pitäisi seistä teidän perunamaatanne vahtimassa!»
Vähän-Aspön ulkonokassa, suuren kiven alla, oli vuosikausia pesinyt töyhtöpäinen koskelo. Eräänä päivänä kokiessaan rysiä huomasi Löf Vennströmin Biinuksen pesällä munia verottamassa. Poika sai selkäänsä, mutta kosti toisella kertaa hävittämällä kokonaan pesän.
Viikkoa myöhemmin asetti Löf siikarysän Näkinkiven luo, joka oli
Ison-Aspön vettä.
Vennström tuli rantaan katsomaan naapurin puuhia.
— Ota rysäsi pois! hän huusi.
— Vastahan se on sinne pantu! hoilasi Löf. — Rysän tulee olla kolme viikkoa vedessä, ennenkuin se otetaan kuivamaan!
Vennström kirosi, vaan ei ollut välittävinään sen enempää asiasta. Aamulla oli rysään, joka oli vielä kuivuuttaan koholla, viilletty puukolla julmia reikiä. Löfin posket alkoivat liikehtiä; hän päätti haastaa naapurin käräjiin. Mutta kun oli kiirein kala-aika jäi matka kirkolle tekemättä sillä kertaa ja kun sitten seurasi pitempi rauhanjakso naapurusten väleissä, sai asia kokonaan unohtua.
Näytti todella siltä kuin palaisi sopu Aspöhön. Ensi askeleen otti Vennströmska, joka kaipasi puhetoveria pimeinä syysiltoina. Hän lähetti Anna-Marille lämpimäisiä leipomapäivänään ja Anna-Mari vastasi kutsumalla sunnuntaikahville Siitä sitten vaimoväki ja lapset jatkoivat kanssakäymistä, mutta ukot katsoivat itsepintaisesti toistensa ohi kaupungin kalarannassa ja kotimatkalla sattui usein että he luovivat peräkkäin ja joskus käänteissä veneet melkein sivusivat toisiaan, mutta kumpikin tähtäsi vain tuikeasti omaa kurssiaan, sanomatta edes hyvää päivää toiseen veneeseen.
Jouluna piti kumminkin Anna-Marin toimesta vietettämän jonkunlaista sovintojuhlaa.
Varustukset olivat hyvät. Löf oli käynyt perimässä hengenpelastusrahansa ja tuonut kauniin konjakkipullon, jossa oli punainen kaulanauha. Se kohosi silmäänpistävänä kuin majakka kuppien ja ryyppylasien keskellä. Anna-Mari näytteli täydessä touhussa Vennströmskalle uutta kangastaan ja nurkassa, jonne ei kattolamppu yltänyt, olivat Eveliina ja Biinus löytäneet toisensa. Mutta pöydän luona ei puhe oikein sujunut.
— Taisit saada paljonkin rahoja? kysyi Vennström.
— Eihän niitä paljokaan. Henkirahoja ei ollut kuin Sepetin nikkarista, joka adventtina oli hukkua heikkoihin jäihin.
Aine ei miellyttänyt Löfiä. Vennström oli osoittanut monta kertaa kadehtivansa pelastuslippua, joka oli Vähän-Aspön tuvan päädyssä ja niitä tuloja joita Löfillä oli siitä. Hän tiesi että Vennström mielellään olisi käynyt kiiltonappisessa takissa.
— Mitäs sinä niin ahkerasti kudot nykyään kun et jouda edes simppuverkkoja laskemaan? kysyi vuorostaan Löf.
— Uutta nuotankappaletta, vastasi Vennström.
Löf imi kuuluvasti piippuaan. Ainoa lahna-apaja oli Vähän-Aspön puolella. Vennström aikoi siis taas alottaa vanhan riidan.
— Ne Skytteskärin ja Lytön vilkut ovat nyt Vesterbergin kuoltua ilman hoitajaa, sanoi Vennström pitkän vaitiolon jälkeen. Hän aikoi kertoa hakevansa sitä tointa itselleen, mutta tuli ajatelleeksi että Löf ottaisi viittauksen varteen ja hakisi myöskin. Hän vaikeni.
Vennström ei tiennyt että Löf oli jo käynyt luotsikapteenin puheilla. Löf taas ei tahtonut että keskustelu pääsisi sinne asti ja kehotti ystävällisellä äänellä naapuria täyttämään kuppinsa majakkapullosta. Ei tässä pitänyt turhia kursailla! Olihan joulu! Ja harvoinhan he toisensa näkivät, vaikka olivatkin naapureita.
Sitä myöten kuin neste pullosta joka peilaukselta aleni alkoi juttu sentään luistaa. Puhuttiin kauan haudottuja asioita, selvitettiin sotkuisia tilejä ja arvailtiin tulevan vuoden ilmoja ja kalansaaliita. Tuntui siltä kuin yksi pahka toisensa jälkeen sulaisi ja häviäisi ja naapureista tulisi ystävykset.
Mutta keväällä, kun Vennström kuuli että Löf oli saanut toimekseen vilkkumajakkain hoidon, loppuivat hyvät välit äkkiä. Koko kesän oli pientä kiusantekoa ja hankausta ja syksyllä tuli odottamatta loppusuoritus julmempana kuin kukaan oli aavistanut.
II.
Oli myrskynnyt markkinaviikon, kuten usein tapahtuu. Meri myllersi pohjiaan myöten, läikkyi raskaana ja sameana heittäen rannoille rakkoleviä ja ahvenruohoja korkeiksi valleiksi. Aspöläiset olivat saaneet pysytellä maissa, sillä silakanpyyntiin ei ollut yrittämistäkään.
Kun lounainen neljäntenä päivänä tuntui helpottavan lähti Löf molempine poikineen täyttämään majakkalamppuja Lytöhön ja Skytteskäriin. Pojat Anselm ja Eerikki olivat silloin kahdennellakymmenennellä. Keveä suippovene nousi juohevasti jättiläisaallon harjalle ja puikahti siitä jälleen laaksoon niin että Anna-Mari, joka rannalta seurasi purjehtijoita, näki vain piiritangon huipun ja palasen purjetta. Löf istui peräsimessä, pojat hoitivat jalusnuoria.
Anselm Löfin naama oli järkkymättömän vakava ja silmä siirtyi vähäväliä halkaisijasta levottomaan mereen, jonka pahimmilta vihureilta hän purjetta helpottamalla otti vihaisimman puhdin. Hän oli vanhettunut viime vuosina, parta oli käynyt harvemmaksi, mutta lakinreunaa kiersi yhä vielä Löfin tunnettu tukkakiehkura. Pojat tulivat äitiinsä: sama leveä suu ja punakat poskipäät.
Luovi luovilta läheni Lytö. Vilkkumajakka oli pienellä karilla pääsaaren sivulla. Valkoiset tyrskyt kulkivat kuin merikäärmeet kiemurrellen yli rantamatalikon ja vähin tuntui kuin vesi olisi imeytynyt johonkin reikään karin alle noustakseen sieltä taas rajulla ryntäyksellä aina pienen majakkakojun kiviseen jalustaan. Ei puhuttu monta sanaa, meren kohinalta ei toisen ääntä kuullutkaan.
Kun lamppu oli puhdistettu, täytetty öljyllä ja kiskot voideltu, laskettiin vinhaa sivumyötäistä Skytteskäriä kohden. Keskellä selkää nähtiin pari ajelehtivaa lautaa. Ne olivat kuitenkin liian kaukana alla tuulen. Anselm Löf vilkasi poikiinsa; hän tiesi mitä tämä merkitsi. Markkinamyrsky toisi ehkä paljokin rantasaalista.
Skytteskärissä oli suojainen satamalahti. Saari oli alaltaan laaja ja aikoinaan kasvanut vankkaa metsää, mutta se suuri elokuun myrsky oli lyönyt lakoon parhaimmat puut. Mahtavia juurakkoja törrötti siellä täällä ja pahasti harventuneet männyt kallistelivat koilliseen, kuten kaikki ulkosaariston puut.
Kun Löf oli päässyt kalliolle, josta oli näköala yli saaren, pysähtyi hän ja viittasi pojat luokseen. Ulkorannat olivat täynnä lautaa ja komeata lankkua.
Varmaan haaksirikko, hän sanoi ja pojat ymmärsivät hänen ajatuksensa.
Mutta nyt oli pidettävä kiirettä, sillä yksi ja toinen lauta oli tietysti vienyt sisäsaarelaisille viestin tapahtumasta.
Päätettiin että kun tuulikin näytti yhä helpottavan, pojat kävisivät kotona vaihtamassa suippoveneen suureen silakkaveneeseen. Löf itse jäisi kuljettamaan lautoja suojan puolelle, josta ne lastattaisiin veneeseen.
Pojat olivat päässeet vasta puoliväliin selkää, kun Ison-Aspön nokan takaa pisti esiin leveä purje. Löf ei sitä huomannut, hän kanniskeli olkapäällään lautataakkoja poikki saaren ja puheli itsekseen. Pieniin silmiin oli tullut tyytyväinen välke.
Mutta kerran kiivetessään taakkoineen mäelle näki hän edessään miehen ja alhaalla rannassa toisen purjeita kiinnittämässä. Se oli Vennström poikineen.
Hänen päänsä kuumeni. Silmät vetäytyivät syvälle ryppyjen väliin. Hetken hän ajatteli ystävällisesti tervehtiä naapuriaan ja sopia lautojen jaosta, mutta sitten sai saaliinhimo voiton, hän levitti kätensä ja sanoi puhaltaen:
— Kaikki on minun! Minä olin ensin täällä!
Vennström ei hillinnyt karsasta mieltään. Hän kävi kiinni Löfin rintapieliin ja sylki suustaan. — Kaikki sinun! Kaikki on sinun! Lahna-apaja on sinun, koskelot ovat sinun, majakat ovat sinun! Ehkä Skytteskärkin on sinun, häh, vastaa kaappari, merirosvo, Aspön tukkakoskelo…
Häh… hää, vieläkö ne ovat sinun?
Miehet kieriskelivät maassa ähkien, kiroillen, takoen toinen toistaan nyrkeillä. Molemmat oli vantteria ja suunnilleen tasaväkisiä. Löf oli jo päässyt päällepäin, kun Vennström sai uuden otteen, kuristi naapuria kurkusta ja kolkutti raivoisasti hänen päätään suuren kiven kylkeen. Äkkiä Löfin kädet heltisivät. Hän jäi hervotonna makaamaan.
Vennströmistä tuntui kuin olisi hän vapautunut painajaisesta, joka vuosikausia oli häntä vaivannut. Hän oli voittanut, kerrankin sai hän pitää kaikki itse.
Mutta seuraavana hetkenä oli se tunne haihtunut. Hän oli murhannut miehen. Biinus, joka kuullessaan rähinän oli juossut mäelle, seisoi kalisevin hampain parin sylen päästä ruumiista. Isä ja poika katselivat toisiaan.
Mene lautoja kantamaan! sanoi Vennström melkein ärjäsemällä. Hän tajusi että tässä täytyi nopeasti toimia. Ei auttanut surra tehtyä tekoa. — Tämä jää meidän kahden keskiseksi, hän sanoi. Koetappas vain hiiskua siitä muille! Minä kyllä pidän muusta huolen!
Biinus meni horjuvin polvin. Hän ei huomannut että tuuli vei häneltä lakin päästä. Hän ajatteli vain: isä tappoi hänet! ja lyyhistyi istumaan kivelle, lautojen viereen.
Vennström raahasi ruumiin kauluksesta kauemmas metsään ja hautasi sen siellä kuusenjuurakon alle. Kiiltävät napit hän puukollaan ratkoi pois takista. Ne voisivat johtaa jäljille, hän ajatteli. Ja lakin, jossa oli ankkurit, hän hautasi toiseen paikkaan. Sitten meni hän lautoja kantamaan.
Kohdatessaan mäellä eivät isä ja poika katsoneet toisiinsa. Toinen kulki kumarassa taakkansa alla, toinen kulki silmät naulittuna Aspöhön. Koskahan Löfin pojat palaisivat?
Vennströmin aivot reuhtoivat kuumeisesti tavatakseen ajatuksen, joka hänet pelastaisi. Pojat etsisivät tietysti isäänsä. Ottaako heidätkin hengiltä? Ei, se ajatus nosti kylmän hien.
Parempi oli sittekin lähteä ennen poikien tuloa. Nämä olivat tietysti tunteneet Vennströmin veneen ja tiesivät hänen käyneen Skytteskärissä, mutta ehkäpä ilmenisi joku neuvo, kun tilinteko vain hiukankin lykkäytyisi.
Vene oli ankarassa lastissa. Tuuli ei ollut helpottanut, päinvastoin lietsoivat mustat pilvet taajoja vihureita selällä. Isä ja poika eivät vaihtaneet ainoatakaan sanaa, kukin hoiti vain jalusnuoraansa.
Vennström katsahti joskus purjeen altamyötäveteen. Siellä pyrki toinen vene hankatuulta kohti Skytteskäriä. Se kallisteli pahasti puuskapäissä.
Kun oli päästy Aspön tyveneen oli jo hämärä. Pojat saivat purkaa lastin, Vennström itse meni tupaan ja heittäytyi ovisänkyyn. Hän vastasi lyhyesti vaimonsa kysymyksiin, ja oli nukkuvinaan, vaikka tirkisteli seinänrakoon ja mietiskeli. Vihdoin hän vaipui raskaaseen uneen.
Hän oli näkevinään kruununmiesten tulevan käsirautoja helistellen noutamaan hänet vankeuteen. Löfin pelastuslippu oli puolitangossa ja Löfin mäellä oli valtava lautatapuli…
Aamulla hän heräsi ennen muita. Hän kuunteli kaikkia ääniä: kuusimetsän kohinaa, veneen kolketta sillan kylkeen, lehmän tyytymätöntä yninää navetassa. Päätä pakotti, aivot olivat yhtenä möhkäleenä. Tietysti oli kaikki jo tullut ilmi, ulkona mäellä odottivat saarelaiset ja kruununmiehet. Mihinkä hän enään pääsisi heidän käsistään?
Mutta ulkona oli loistava lokakuun aamu ja aivan hiljaista. Meri lainehti myrskyn jälkeen, mutta tuulta ei paljon tuntunut. Skoglannin metsä paistoi safraninkeltaisena, Vähän-Aspön haavat olivat verisin täplin kirjaillut. Rastasparvi, joka muuttomatkallaan oli saapunut Aspöhön, äänteli hiljaa tupakoivuissa mäellä.
Ensimäinen seikka minkä Vennström pani merille oli että Löfin vene ei ollut tavallisena paikallaan paalussa. He eivät siis olleet palanneet. Olivat jääneet yöksi Skytteskäriin tahi…
Hän haki kiikarin ja nousi näkökalliolle. Skytteskär keinui pehmeästi loivina mainingeilla kylpien auringossa, mutta mitään liikettä ei siellä näkynyt. Ehkä olivat he meren puolella saarta. Sensijaan nousi Löfin tuvalta savu ja Anna-Mari kuului soutavan yli salmen ja kyselevän jotain Vennströmin väeltä.
Vennström oli jostain saanut uuden rohkeuden ja elinhalua. Hän oli tavannut kiinni siitä ajatuksesta, jota oli etsinyt. Pojille oli ehkä käynyt huonosti…
Kuta pitemmälle aamu kului, sitä levottomammaksi käytiin Löfien puolella. Oli selvää että jotain oli tapahtunut; Anselm ja pojat eivät olisi ilman syytä näin viipyneet. Anna-Mari kyseli hätääntyneenä naapurilta kaikki mitä tämä tiesi. Vennström kertoi tyynesti nähneensä Löfin viimeksi Skytteskärissä, missä he kumpikin olivat keränneet lautoja veneisiinsä. Todennäköisesti oli jotain tapahtunut, mutta mitä, sitä hän ei voinut vielä sanoa.
Lähdettiin etsimään, Anna-Mari tyttöjen kanssa toisella, Vennström toisella veneellä. Skytteskärissä ei ollut elävää olentoa, vain lautoja ja lankkuja pitkin rantoja ja pinossa. Lähikareilta ei myöskään löytynyt mitään merkkiä kadonneista.
Anna-Mari itki koko kotimatkan. Hän oli nyt varma siitä että Anselm ja molemmat pojat olivat hukkuneet purjehtiessaan Skytteskäristä kotiin. He olivat nähtävästi ottaneet liian suuren lautalastin, joten vene ei jaksanut tarpeeksi kohoilla aallokossa, selitti Vennström. Biinus oli hänen puhuessaan ja koko matkan aikana kumman rauhaton. Hän vältteli katsomasta Eveliinaan, joka vähän väliä pyhki silmiään esiliinan nurkkaan.
Iltapimeässä kuului hankojen kitinää ja ihmisääniä tyyneltä selältä. Sieltä olivat tulossa Hamberg ja Kalle Krokström ja perässään he hinasivat Löfin silakkavenettä. Veneen pohjalla oli heillä lakanan alla ruumis. Anna-Mari ei saanut jalkojaan tottelemaan, hän jäi istumaan kammarin sänkyyn. Hän tiesi jo kaikki. Hän ei voinut nähdä poikaansa Eerikkiä kuolleena, vaan käski viedä ruumiin ranta-aittaan. Vennströmska toimitti kuolleen pesemisen ja pukemisen.
Hamberg oli aamulla ollut lautoja keräämässä Sälskärissä, sillä ylt'ympäri saaristoon oli levinnyt tieto parkkilaiva Elben haaksirikosta, jossa koko lasti oli joutunut tuuliajolle. Sinne oli hän nähnyt Kalle Krokströmin kohottavan takin airon nenään eräällä lintukodolla. Se oli merkki siitä että oli löydetty ruumis. Löfin vene oli ollut kumollaan hiekkasärkällä, masto tuhtoa myöten poikki ja vantterit puukolla katkaistuna. Puukko oli ollut köliin iskettynä, josta päättäen Eerikki oli viimeiseen saakka pysytellyt siinä kiinni. Hänen ruumiinsa tavattiin läheltä venettä, Löfistä itsestään ja toisesta pojasta ei taas ollut näkynyt merkkiäkään.
Vennström kuvasi puolestaan miten hän oli viimeksi tavannut Löfin Skytteskärissä ja miten tämä oli hänestä jäänyt sinne lautoja keräämään. He olivat päättäneet panna saaliin puoliksi. Merenkäynti selällä oli ollut kova ja Löf oli varmaan tapansa mukaan lastannut veneensä liian täyteen.
Vennström kutsui Hambergin ja Kalle Krokströmin pienelle sururyypylle Ison-Aspön puolelle. Samalla saisivat he nähdä hänen uuden nuotanperänsä, jonka hän oli kutonut »konesolmuilla».
III.
Kuolinpesänhuutokaupassa Anselm Löfin jälkeen oli vähän väkeä. Sataa tihuutteli koko päivän. Hamberg oli vasaramiehenä kuten tavallista semmoisissa tilaisuuksissa. Silakkaverkot menivät halvasta ja enimmät niistä joutuivat Vennströmille. Kun tuli veneen vuoro, vallitsi tuvassa hiljaisuus. Löfin suurvene oli jo vanha ja vettynyt; sitäpaitsi oli se upottanut kolme henkeä, minkä seikan katsottiin pilanneen sen iäksi. Vennström, joka tahtoi esiintyä ikäänkuin Löf-vainajan puolenpitäjänä, rykäisi paikallaan ikkunan alla ja tarjosi huudon pohjaksi neljä markkaa. Vene oli hyvä, se oli vanhan Mastin tekoa. Kun kukaan ei hänen jälkeen avannut suutaan, paukahti vasara ja vene oli Vennströmin.
16.
Seuraavana päivänä se vedettiin Ison-Aspön rannalle. Oikeastaan Vennströmiä harmitti ettei koko rohjo oli joutunut hänelle. Hän ajatteli ettei kuuna päivänä siihen astuisi jalallaan. Se saisi lahota rannalla loppuikänsä. Ja joka kerta kun hän kulki sumpulle tai kala-aittaan, harmitti sen näkeminen häntä. Mikä olikin pannut hänet tarjoomaan noita neljää markkaa?
Keväällä katkesi peräsinrauta hänen omasta veneestään; hän tarvitsi toisen sijaan ja meni silmäilemään Löfin hylkyä. Siinä oli tukeva peräsinkoukku. Mutta hän ei ilennyt ruveta sitä ruuvailemaan irti, vaan lohkaisi kirveellä kappaleen emäpuuta. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut varkaissa.
Meripelastuslippu oli siirtynyt Ison-Aspön puolelle. Vennström oli saanut vilkkumajakatkin hoitoonsa. Anna-Mari harjoitti tyttärineen vain pikkukalastusta ja verkonkudontaa, mutta Vennström oli ottanut rengin ja veti nuottaa Vähän-Aspön itälahdessa, missä ennen Löf-vainaa oli saanut täysiä lahna-apajia. Biinus vain ei viihtynyt kotona, hän kinasteli usein merellä isänsä kanssa, Eveliinaa hän karttoi ja lopuksi hän lähti merille eikä antanut vuosikausiin tietoja itsestään.
Silloin levisi kumma huhu saaristoon. Pari kaupungin pyssymiestä oli Skytteskärissä löytänyt miehenruumiin. He olivat etsineet tuulensuojaa kaatuneen kuusen juurakon takaa ja pystyttäneet siihen telttansa. Koira oli vainunnut jotain maasta ja alkanut murista ja kaivaa. Sieltä oli ilmestynyt vanttera miehenruumis, jolla oli jalassa pitkävartiset saappaat ja musta kiharainen tukka.
Vennström kuuli huhun ensi kertaa kaupungin kalarannassa. Hänen mielestään ihmiset katsoivat häntä oudon tutkivasti puhuessaan asiasta. Joka puolella hän kuuli arveltavan ettei se voinut olla kenenkään muun kuin Löf-vainajan ruumis. Sinä päivänä hän myi kalat polkuhintaan ja lähti kotimatkalle ennen muita.
Merellä hän hengitti taas helpommin. Oliko kaikki tullut ilmi? Epäilivätkö ihmiset häntä? Hän oli jo alkanut unohtaa — ei, joka kerta kun hän näki venehylyn, oli hän muistanut kaikki. Kumma ettei hän ollut saanut sitä puiksi hakatuksi, vaikka oli monta kertaa päättänyt. Pimeässä se törrötti siinä aitan sivulla kuin mikäkin kummitus. Huomenna hän sen hakkaa. Ja tänään, suoraa päätä, hän laskee Skytteskäriin Ei ei käy, joku voi tuntea veneen! Mutta ensi yönä.
Illalla hän lähettää rengin ja pojan hakemaan tiilikuormaa
Skoglannista. Ilma on siihen sopiva meri melkein tyyni ja on kuuvalo.
Voi sattua ette pitkään aikaan tule niin sopivaa ilmaa, jonkatähden on
paras tehdä se tiilimatka nyt.
Kun muut ovat nukkuneet lähtee hän Aspön takarannalta pienellä ruuhella majakkasaareen. Ovatko he jo kuljettaneet ruumiin pois? Nyt putosi tähti majakan kohdalla ja se tuntuu hänestä niin harvinaiselta ja salaperäiseltä että täytyy miettiä sitä pitkän aikaa. Aivan Skytteskärin rannassa kolahtaa airo hänen kädestään. Häntä harmittaa, kun älyää että se oli vain koskeloperhe, joka oli nukkunut vesikivellä ja säikähtyneenä lähtenyt lentoon. Hän kulkee hiipien kuin pelkäisi jonkun heräävän.
Ruumis on vanhalla paikallaan. Se helpottaa mieltä. Mutta koko ajan tunkiessaan sitä säkkiin, vilkasee hän vähäväliä majakkaan, jonka silmä vilkkuu puiden välitse. Se rävähyttää niin ilkeästi siellä ulkonokassa että hänen tekee mieli käydä sammuttamassa se siksi aikaa kun on toimittanut asiansa. Onhan hänellä avain.
Vihdoin on hän taakkoineen ruuhessa. Kivi ja köysi ovat valmiina. Mutta viime hetkessä tulee hän ajatelleeksi että merikin antaa saaliinsa ja tavallisesti juuri silloin, kun sen pitäisi kätkeä jotakin. Hän upottaa ruumiin ilman säkkiä, sitoen suuren kivenlohkareen toiseen nilkkaan. Ja kun Löf-vainaa painuu syvyyteen, ajattelee hän, että jos köysi katkeekin ja ruumis ajautuu maihin, ei kukaan voi päätellä muuta kuin että hän on hukkunut.
Sinä yönä nukkui Vennström sikeästi kuin olisi saanut raskaan päivätyön loppuun. Ja seuraavana päivänä hakkasi hän venehylyn puiksi.
Pian alettiin puhua että ruumis olikin kadonnut Skytteskäristä. Hamberg ja Skoglannin Löf olivat käyneet asiaa peräämässä ja tavanneet ainoastaan kuopan maassa. Joku arveli että pyssymiesten juttu ruumiista oli ollut perätön, mutta Hamberg ja hänen kanssaan monet puistivat päätään ja väittivät että nähtävästi se, jota asia lähinnä koski, oli pitänyt varansa ja ennättänyt ennen muita. Jäljet olivat kadonneet, mutta yhä yleisemmin alettiin Vennströmiä pitää murhaajana. Tiedettiin että naapurukset olivat eläneet huonossa sovussa.
Todistuksia ei ollut. Mutta minne Vennström tulikin, siellä puhuivat ihmisten silmät mykkää kieltään. Ja hän ymmärsi. Hän ei kulkenut enää kutomatalkoissa ja harvoin hänet nähtiin häissä tai hautajaisissa. Hän pysyi ulkona saarellaan, oli mieluiten merellä tai lintuluodoilla, kun joku poikkesi Aspöhön. Anna-Mari kertoi usein tavanneensa hänet kävelemässä pitkin rantoja puhelemassa itsekseen.
Niin kuluivat vuodet. Vennström kutistui kokoon pieneksi ukonkäppyräksi, jolla oli omituinen tapa vilkaista syrjästä puhuessaan ihmisten kanssa ja sitten taas katsoa poispäin. Kalastajapaikkansa ja pelastuslippunsa oli hän luovuttanut toiselle pojalleen. Hän kutoi verkkoja, kalasteli koukuilla ja eleli leskeksi jäätyään pienessä mökissä Vähän-Aspön itälahdessa. Vennström oli käynyt kuuroksi; jos hänelle puhui, vilkasi hän vain syrjästä ja näytti välinpitämättömältä. Hamberg väitti kuitenkin että hän tekeytyi kuurommaksi kuin oli. Ja ettei hän erehtynyt selveni Bergin Kallen hautajaisissa.
Vennström oli nimittäin vastoin tapaansa saapunut niihin hautajaisiin ja istui kamarissa missä vanhempi polvi joi puolikupposia Kallen muistoksi. Siinä vainaata kaipaillessa mainittiin Elben haaksirikko, josta Kallen keuhkotauti oli alkuisin ja Anselm Löfin hämärä kohtalo. Nuoremmat kyselivät tarkemmin asiaa, vanhemmat kertoivat puoliääneen, sillä Vennströmhän, joka istui nurkassa, oli kuuro eikä siis tiennyt että hänestä puhuttiin. Äkkiä kuului parkaus: »Niin, minä se tapoin Löfin!» Vennström seisoi keskellä lattiaa, tuijottaen miehiä suoraan kasvoihin. Mutta kun hän aikoi jatkaa, jäykistyi hän äkkiä ja alkoi vavista ja seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.
Ikkunasta nähtiin hänen hurjaa vauhtia soutavan Aspötä kohti. Huoneeseen tuli hiljaisuus ja kuin salaisesta sopimuksesta alettiin puhua muista asioista. Oli kuin ei kukaan olisi kuullut ukon tunnustusta.
Mutta Vennström ei senjälkeen liikkunut mihinkään Aspöstä. Hän ei puhutellut muita kuin omaisiaan. Jos vieras kohtasi hänet jäällä koukkuja syöttämässä, vilkasi hän tätä nopeasti syrjästä ja katseli sitten suurta ulappaa tahi Skytteskäriä sen laidassa.