Saaristoväkeä

KALLE-KUSTAAN TUPA

Kuu näytti sinä iltana eriskummalliselta. Se oli kääntynyt selälleen niin että sakarat viittasivat suoraan ylöspäin ja makuusijan se oli valinnut juuri Varsalön kokkakuusien latvoilla, josta silmä ei sitä heti omaksunut. Tuntui kuin ei kuu olisi oikealla paikallaan.

Valoa oli liian paljo tavalliseksi kuutamoksi. Sitä virtasi saarien ja kaikkien esineiden takaa näköpiirissä ja mökit nienten nenissä ihan vierastivat kulkijaa. Tuli Varsalön akkunassa loimotteli niin oudosti että olisi luullut koko tuvan olevan yhtenä tulimerenä. Mutta kuka niitä ymmärsi näitä maaliskuun iltoja!

Tie kulki suuressa kaaressa pitkin jäätä, kadoten hiukan tuonnempana saaren taakse. Kalle-Kustaa oli istahtanut kelkan nokalle lepäämään.

Hän katseli vuoroin kuuta, joka oli kuin punainen paperilyhty, vuoroin tupaa rannalla, vuoroin taakseen tietä pitkin, tulisiko sieltä joku ajomies, jonka reen perään saisi kelkkansa kiinnitetyksi. Mutta ei tullut.

Kalle-Kustaa alkoi taas saapastaa etukumarassa, vanha karvareuhka korville painettuna. Vaivaloista se oli ja hitaasti matka edistyi; hän potkaisi kiukkuisesti hevosenkokkareen tieltään. Myöhä nyt harmitella että kaupungissa oli tullut anniskeluun mennyksi ja siellä viipyneeksi niin kauan, että oli jäänyt kaikista kotiinpalaavista tukinvetäjistä. Olisipa kelvannut tyhjässä reessä loikoa ja saada perunakuormansa perille siinä sivussa, ilman omaa vaivaa! Piru vieköön koko Hartinin rouvan perunat, paleltuneet, pilaantuneet roskat! Mutta sitten hän muistaa laihan porsaan, joka nälissään vinkuu ja haistelee ihmisiä kuin koira ja silloin herää kiitollisuudentunne Hartinin rouvaa kohtaan, joka oli ajatellut heidän naskuaan ja lahjoittanut sille suuren vasullisen syötävää… Ja ties vaikka niitä porsaan perunoita ihmisetkin saisivat vielä pitää hyvänään. Talvi oli ollut kova ja pahin syrjä köyhälle kalastajalle oli nyt vasta käsissä. Kunhan jaksaisi avoveteen…

Mutta ei se sittekään ollut se ajatus, jota Kalle-Kustaa oli hautonut kaupungista saakka. Ei se se ollut, joka karvasteli jossain syvällä ja teki mielen niin oudoksi ja autioksi kuin tämä talvi-ilta ympärillä.

Olisivat ne Petter ja Abel saaneet jäädä kohtaamatta, kun ne aina siitä uutistuvasta… Olivat tietysti hiukan humalassa, niinkuin hän itsekin, kun heille vastasi ja lasketti… niin, eikö hän taaskin ollut lasketellut liikoja… kehunut, houkkio.

Nyt vasta alkoi Kalle-Kustaan pää olla oikein selvänä. Hän tunsi korviansa kuumottavan ja jonkun äkillisen tunteen vallassa silmäsi hän kuin häpeissään taakseen, olisiko siellä joku kuulemassa hänen ajatuksiaan.

Kajastus taivaan rannalla oli vähitellen häipynyt ja kadonnut, kuu loikoi yhä entisellä paikallaan. Varsalön tupa oli jäänyt niemen taakse. Hän oli nyt kahden varjonsa kanssa, joka uskollisesti väänsi hänen rinnallaan pitkin tiensyrjää.

Oliko sittekin niin, että hän uskoi ja toivoi mahdottomia? Oliko hän sittekin vain kerskuri tomppeli… Tähän asti hän oli uskonut onnenpotkaukseen, joka auttaisi hänet jaloilleen. Hän muisti joskus syysyönä, maatessaan ulapalla silakkaveneessä, rukoilleensa: Potkase, hyvä Jumala, vielä kerran, niin sitten jo autan itseni… Hän oli miettinyt verkkoja laskiessaan: kun antaa veneen, niin antaa purjeenkin, kun antaa padan, niin antaa lusikankin. Ja liikkuessaan vesillä oli hän tähystellyt rantoihin, kolunnut kaikki kivikot ja sopivat kallionrotkot, jotka olivat kuin luodut kaikenlaisen kulkutavaran kerääjiksi. Siitä edellisestä onnenpotkusta oli jo neljä vuotta… neljä vuotta hän oli odottanut, aina yhtä vahvassa toivossa ja luottamuksessa.

Olivat tänään pistäneet häntä arkaan kohtaan. Olivat nauraneet hänelle ja se rysävaras Petter oli kysynyt, joko »ruokasali» on kunnossa ja »saisko tulla tanssimaan harjakaisia juhannuksena». Hän tunsi vihaavansa sydämensä syvyydestä Petteriä, ja jos hän siellä kapakassa olisi tehnyt niinkuin sisu käski, olisi hän vetänyt sitä vasten turpaa niin että veri olisi purskahtanut. Tuli sitten mitä tuli, vaikka selkäänkin, vaikka Sipirja.

Niin, hän oli jo ennen pannut merkille sen rysävarkaan kateuden. Kieroa peliä se oli pitänyt siitä perin, kun Bertta lähti vihille hänen, Kalle-Kustaan, kanssa. Se oli katsellut sitä omalle kohdalleen… oli mielestään muka vankempi, parempi mies, kun oli peritty tupa ja kolme isoarysää ja muutenkin noin yli nokan otettuna. Hyh! Hän, Kalle-Kustaa on tosin pieni ja kevyt ja sanovat vääräsääreksi, mutta — ja tässä meni mieli melkein hyväksi taas — hän muisti miten viime keväänä oli Tarantellallaan laskettanut kaikkien kalastajaveneiden ohi ja Petterinkin. Semmoisen veneen hän oli rakentanut — menihän siihen osa kiireimmästä kala-ajasta ja saihan joukko tyytyä vähempään särpimeen, mutta paras vene hänellä oli näillä vesin! Ja kuosikkaimmat purjeet! Se nimikin oli harmittanut naapureita: Tarantella! Onko siitä silakkalotjan nimeksi, olivat sanoneet, mutta hän pitää vaan minkä nimen tahtoo! Tarantella oli konsulinkin kilpa-aluksen nimi! Ja olivathan ne räkättäneet kun hän lapsilleenkin oli antanut omasta päästään nimiä: Bror Birger, Ebba Eleonora… Kun ei köyhällä ole muutakaan lapsilleen, antaahan häntä edes kauniita nimiä, oli Kalle-Kustaa vastannut naapurin akoille.

Mutta ei ajatus hyvästä veneestäkään tällä kertaa paljo ilahuttanut hänen mieltään. Kuukin katseli korkealta paikaltaan vieraasti ja kylmästi kuin aavistus lähenevästä onnettomuudesta. Koira ulvoi jossain pitkään ja surullisesti… Se oli Tallskärin Patu.

Kalle-Kustaan ajatukset kulkivat taaksepäin, niihin aikoihin kun hän kalasti yhdessä Hambergin kanssa ja vielä kauemmas, aina lapsuuteen saakka, kun hän pahaisena lauantaipoikana kieppui äitinsä hameissa. He olivat tulleet jostain lännestäpäin, äiti ja poika; äiti, Eeva, oli kova työihminen, liukas liikkeiltään ja kieleltään ja kahdella kädellään hän oli elättänyt itsensä ja poikansa, kalastaen yhdessä milloin minkin kalastajan kanssa. Kaunis hän ei ollut, Jumala paratkoon, pitkine nenineen — häntä sanottiin »naaraskoskeloksi» — mutta hyvä verkonkutoja hän oli ja Kalle-Kustaata hän piti kuin paraskin äiti lastaan. Sanottiin että poika oli jäänyt hänelle muistoksi Storön räätälistä, joka hukkui… kuulutuksiinpano-matkallaan kuten Eeva kertoi, mutta Hambergin Rosina, joka myös oli tuntenut räätälin, sanoi ettei siinä puheessa ollut perää… Oli sen laita miten tahansa, Eeva hoiteli ja melkein hemmotteli poikaansa; Kalle-Kustaa sai kaikki mitä muutkin lapset: voita leivän päälle, punaisen kaulaliinan, nimikkoverkkoja, huuliharpun. Ja kun Eeva vei kaloja kesähuviloihin, sai hän lasten kenkiä ja leluja ja kerran kuluneen samettitakinkin pojalleen. Siitä samettitakista oli Kalle-Kustaa pitänyt enemmän kuin mistään muusta. Semmoista ei ollut kellään toisella pojalla ja hän muisti kuinka ylpeä hän oli siitä ollut. Hän muisti että hänen mielensä oli aina tehnyt korkeimpiin puihin, kun kerättiin munia variksenpesistä ja kauneimman kaarnaveneen hän oli aina tahtonut itselleen ja hän tappeli suurimpien poikien kanssa, vaikka oli kasvultaan pienin, oikea pipana, tahi ehkä juuri sentähden: hän tahtoi näyttää että oli yhtä hyvä kuin muut ja voittaa heidät missä voi… Se oli kuin joku syntinen halu hänessä, vaikka siitä oli koitunut paljo mielikarvautta.

Sitten hän muisteli sitä aikaa, jolloin he olivat olleet osamiehenä Hambergilla, saaden kolmanneksen saaliista. Hän oli silloin jo aikamies, Kalle-Kustaa, ja ne muistot eivät olleet kaikki mieluisia Hänen oli ollut vaikea tottua Hambergin työkomentoon: se vanha kaappari nousi jo kolmelta ja nosti hänet pystyyn lattialle ellei hän muuten herännyt. Vesillä koluttiin jäänlähdöstä jääntuloon, kaloja saatiin ja rahoja kasattiin. Kalle-Kustaa ei ollut ennen eikä jälkeen nähnyt niin paljo rahoja, hänessä heräsi outo halu saada niitä käsiinsä ja tulla rikkaaksi voidakseen tehdä mitä tahtoi. Hän alkoi vainuta että Hamberg rikastui heidän kustannuksellaan; hänhän otti kaksi kolmannesta ja antoi heille yhden. Veneille ja pyydyksille laski muka yhden kolmanneksen. Mutta välit ukon kanssa kiristyivät; Kalle-Kustaa katsoi usein salaa raudoitettua kirstua kamarin nurkassa ja laski mielessään paljoko siellä oli seteleitä ja markkoja.

Riidan aiheita karttui. Kalle-Kustaa viipyi maanantaihin tanssiretkillään, niin ettei päästy nuotan vetoon, vaikka tuuli oli itäinen ja paras lahnan aika käsissä. Sama juttu kun hän alkoi lähteä lintuun: ukko ilmoitti että oli mentävä verkoille ja näistä kohtauksista kehittyi salainen ja kestävä vihamielisyys heidän välilleen. Äitimuori koetti välittää, hankkia helpotuksia pojalleen, kutoi itse kahden edestä ja elettiinhän sitä niin, vaikka sopu oli laihaa.

Pahin tuli vasta sitten, kun Kalle-Kustaa pääsi viinan makuun ja alkoi retkillään viipyä poissa päiväkausia. Palatessaan oli hän kahta rohkeampi ja humalapäällä se sitten kerran puhkesikin, se kipeä pahka.

He olivat olleet paluumatkalla kaupungista. Pohjoisesta puski tuima tuuli — Kalle-Kustaa muisti sen kuin eilisen päivän. Ukko oli äkeissään kun oli saanut odottaa kauan kalarannassa, hän istui ääneti perässä ja tuijotti kokkaan, ohi Kalle-Kustaan. Silloin juuri siinä istuessaan oli hän saanut halun tehdä ukolle jotain kiusaa, kuin helpoittaakseen omaa ärtyisää mieltään: hän tahtoi ohjata venettä, niin, piru vie, tahtoikin! Ukko puisti päätään; Kalle-Kustaa yltyi: hän koetti riuhtasta peräsimen käteensä, ukko survasi hänet menemään niin että hän kompastui tuhtoon. Silloin hän kimposi ilmaan kuin rakki, pui nyrkkiään, nimitti ukkoa kaappariksi ja roistoksi, hyppi hänen edessään, nyhtäsi parrasta ja säälitteli: »Voi sinua äijäraiska! Olisipa mulla kultakaivos, antaisin sulle pienen kimpaleen! Silloin vasta saisit kehua itseäsi rikkaaksi ja sanoa multa saaneesi!» Ukko ei tuntunut hänestä suuresti välittävän, virkkoi vain: »Älä vedä parrasta! Se on vanha ja voi lähteä!» Mutta kun oli päästy ensimäisen saaren suojaan, jossa hän sai kädet vapaaksi jalusnuorasta, oli hän tarttunut Kalle-Kustaata niskaan ja toisella pehmittänyt häntä äyskärillä ja lopuksi pistänyt penkin alle kuin kirveen loveen. Kustaa oli silloin kuin rääsy ja sinne hän nukahti.

Kotirannassa hän hiipi takateitä kala-aittaan ja makasi siellä seuraavaan aamuun asti. Mutta vähän sen jälkeen hän äitineen muutti Storöhön.

Sitten tulivat ne ajat, jolloin hän alkoi soudella, päivin ja öin, Aspöhön. Bertta oli silloin yhdeksäntoista vuotias hoikka piikatyttö, silmät sinersivät päässä kuin aurankukat. Ne ajat olivat kaikkein hauskimmat! Sunnuntai-iltoina keinuivat he yhdessä muiden nuorten kanssa Storön keinulla ja tanssipaikoissa liikkui Kalle-Kustaa vormusaappaat jalassa ja kainalossa neljänkymmenen markan hanuri. Ne ajat olivat sittenkin kaikkein hauskimmat!

Ja sitten menivät he naimisiin ja asettuivat kaukaiselle kalliosaarelle. Kalle-Kustaa oli vuokrannut kalaveden omaan laskuunsa, mutta lujalle otti joka kerta kun arenti oli maksettava: tänä talvena oli täytynyt myydä lehmäkin. Ja rahaa olisi tarvittu lankoihin, sillä pyydyksiä ei ollut tarpeeksi. Lapsia oli neljä, viides tulossa… Onni ei ollut vielä ollut oikein myötäinen; olipas sentään kerran potkaissut — silloin kun Kalle-Kustaa löysi sen ampumalautan. Kaksi kerrosta hyviä hirsiä, viisikolmatta tyhjää tynnyriä ja parikymmentä leiviskää vankkaa köyttä — se oli suuri tapaus hänen elämässään ja se muutti tulevaisuuden hänen silmissään valoisaksi ja toivorikkaaksi. Nyt hän voisi rakentaa oikean tuvan itselleen mäen päälle sen ahtaan, matalan hökkelin sijaan, joka häthätää oli kyhätty kaikesta vanhasta roskasta ja rantapuusta ja joka oli harva kuin variksen pesä.

Neljä vuotta sitten, kun hän Bertan ja äidin kanssa oli hinannut lautan kotiin Skälskäristä, oli sydän hyppinyt hänen rinnassaan. Hän ei puhunut silloin lähemmin tuumistaan, alkoi vaan vääntää kiviä ja kaivaa perustuksia mäen päälle ja Bertta ja lapset seurasivat jännityksellä hänen toimiaan Kohta he saisivat asua oikeassa korkeassa, valoisassa tuvassa, jossa oli hella ja leivinuuni ja voisi olla oikein kukkia ikkunalla. Isä myhäili tyytyväisenä siinä vääntäessään hiki päässä. Hän ei muistanut poiketa Malakias-suutarin luo, joka asui toisella puolen salmen ja toi aina kaupungista viinaa.

Kun Kalle-Kustaalla oli kehyshirret paikoillaan, tuli Malakias katsomaan hänen puuhiaan. Hän vihelsi pitkään ja löi kämmenellä reiteensä. Kalle-Kustaa ei ollut millänsäkään.

— Kuules Kustaa, sanoi suutari, sinä näyt rupeevan kovin leventelemään.
Tästähän tulee tupa kuin kirkko ja kaksi kamaria perään!

Kalle-Kustaa hymyili tietäväisen näköisenä. Silloin alkoi suutari sättiä häntä hulluksi ja ennustella ettei talosta koskaan tulisi valmista. Pienemmän tuvan hän olisi saanut noista meren tuomista hirsistä, mutta tämmöiseen rakennukseen korkeintaan kaksi seinää. Ja mitä hän semmoisella komealla huvilalla tekisi…

Mutta Kalle-Kustaa kyllä tiesi mitä hän tekisi. Vuokraisi kesäksi herrasväille, jotka samalla ostaisivat maidon ja joilta saisi hyvän hinnan kalasta ja munista. Hän osaisi rikastua hänkin! Ja puuttuvat hirret ja muut tarpeet… Ken tietää vaikka hän pian saisi semmoisen silakkasaaliin kuin viime syksynä Hamberg, jolta pytyt ja nelikot loppuivat niin että kalat olivat suolattavat vanhaan nuottaveneeseen. Ja jos ei sitäkään… ken tietää vaikka ajelehtisi siellä paraillaan jo toinen lautta tännepäin. Kuuluvat ne ryssät ammuskelevan Suomenlahdella koko kesän… Voisi se onni toisenkin kerran potkaista ja varmaan potkaiseekin!

Nyt törrötti Kalle-Kustaan uutistupa keskentekoisena mäen päällä kuin purjehdusmerkki. Se näkyi kauas meren selälle ja saaristolaiset sanoivat sitä Jerusalemin temppeliksi. Kaksi seinää oli pystyssä, kolmas alulla ja toissa keväänä oli alettu uunia muurata, mutta jätetty kesken, kun tiilet loppuivat. Hirret olivat jo mustuneet tuulesta ja sateesta, muuriin oli ilmestynyt halkeamia ja sitä suurta kalansaalista, yhtävähän kuin uutta tukkilauttaa ei kuulunut. Mutta Kalle-Kustaa ei välittänyt naapurien pilapuheista: se oli pelkkää kateutta. Ensi kesänä hän näyttäisi heille!

Ja taas hän oli uhannut ensi kesänä päästää kurkihirteen.

Mutta istuessaan kelkan nokalla siinä keskellä lumista aavaa, valtaa hänet kumma autius, aivankuin talvi-ilta olisi astunut hänen mieleensä. Ehkä olivat ne sittenkin oikeassa, jotka sanoivat ettei siitä koskaan tulisi valmista. Eihän häneltä voisi mitään onnistua, eihän onni kahta kertaa voinut potkaista semmoista vaivaista kuin hän! Asukoon sikolätissä ja pysyköön köyhänä, kun on köyhäksi syntynyt! Perkele, jos olisi ollut selvää viinaa, olisi paremmin saanut sen nielaistuksi!

Samassa kuului laulun renkutusta jäältä päin. Sieltä oli tulossa ajomies ja kun tämä ehti kohdalle, tunsi Kalle-Kustaa hänet torppari Söderbergiksi. Torppari oli iloisimmalla tuulellaan, hänellä oli kahdenlitran pullo reessään ja hän otti Kalle-Kustaan mielellään kolmanneksi. Kelkka sidottiin reen perään ja sitten sai tamma hölkytellä tietä mieltään myöden, punaisen kuun kurkistaessa Varsalön kuusien takaa.

Lähellä kotisaartaan erkani Kalle-Kustaa kyytimiehestään. Hän oli saanut monta ryyppyä, mutta ei päässyt entiselle keveälle viinatuulelleen vaikka yritti.

Kun hän sai kelkan nuoran käteensä, katsoi hän ihmeissään kuormaa. Vasussa oli vain muutama peruna: kelkka oli ajettaessa kallistellut puoleen ja toiseen ja kylvänyt kaksi pitkää vakoa talvitien sivun. Sinne meni porsaanruoka! Kalle-Kustaa kirosi pahan kirouksen; tuntui kuin kuu olisi hänelle nauranut äänettömästi, silmät kyhnyssä…

Oli onni että leipäkimppu oli ollut kelkkaan sidottu. Kimppu kädessä astui hän vanhasta hytinovesta mökkiinsä. Sieltä kuului lapsenitkua. Se näytti hänestä nyt entistä viheliäisemmältä koko hökkeli; seinärakoja oli paikkailtu vanhoilla aironlavoilla, tuhdoilla ja muulla meren tuomalla. Sisässä oli niin ahdasta että tuskin pääsi kääntymään ja pahansiivoista siellä oli, sen pani Kalle-Kustaa ensi kerran nyt merkille. Hän työnsi lapset luotaan ja istui äänetönnä syömään perunaa, silakkaa ja leipää. Bertalle hän ei maininnut mitään Hartinin rouvan perunoista, pudotti vain sanan silloin, toisen tällöin ja tuijotti mietteissään posliiniseen ovennuppiin. Oven oli hän tuonut hylkyhuutokaupasta, siinä oli hytinnumero 14 ja oikea posliininen nuppi.

Kun oli syöty, paneuduttiin mökissä levolle. Kalle-Kustaa odotti kunnes joka nurkasta kuului tasaista hengitystä, sitten hän nousi, veti vaatetta päälle ja meni ulos mäelle. Hän suuntasi askeleensa uutisrakennukselle.

Aavemaisina ja surkeina törröttivät seinät kuutamossa heittäen mustan varjon hangelle. Hän pyyhkäisi lunta uunin suulta ja hapuili kädellään… Aivan oikein, sinne oli ilmestynyt uusi halkeama! Kivijalasta hän veti esiin kirveen ja koetteli alushirttä. Siinä oli yhdessä kohden jo lahonvika!…

Silloin hän tunsi että nyt siitä ei enää tulisi mitään… ei koskaan hän jaksaisi ostaa hirsiä, ei koskaan hän löytäisi uutta tukkilauttaa! Kaikki tämäniltainen viina nousi vihdoinkin päähän ja hän iski kirveellään sokeasti, raivoisasti eteensä, katsomatta sattuiko se alushirteen vai seinään vai kiveen.

Kuu oli noussut ryntäilleen ja katseli kuusen latvasta miestä, joka riehui talviyössä hajoittaen oman tupasalvoksensa.

MESTARIVARAS

Kun lounaistuulella nousee Skoglannin vesiltä aavalle merelle ja on päässyt Husön reimarin tasalle, jonka itäpuolella kyömyselkäinen laine ilmaisee Pirunkiven kätköpaikan, alkaa Husön ja Ormgrundin välistä punertaa kalastajatupa eräällä rantakalliolla. Kun viimeisellä luovilla laskee Husön ohi, aukee karien välistä tyyni sisäsatama veneineen, ranta-aittoineen, verkkosalkoineen. Lampaat, jotka ovat Ormgrundin puolella suolaheinää syömässä, kokoontuvat tavallisesti ulkonokkaan purjehtijaa katsomaan, vesikarilla tiirat nousevat pesiltään vauhkoina ilmaan kuullessaan veneenkeulan kohinan ja kirkuvat siipien varassa kunnes vene on kadonnut nokan taakse. Mutta tuvan ikkunanpielestä tähtää ohipurjehtijaa usein musta, ilkeästi tuikkiva silmä.

Tämä on Husön Vesterbergin eli Varas-Vesterbergin koti, vaikka siinä nyt asuvat mestarivarkaan jälkeläiset toisessa ja kolmannessa polvessa.

Entiseen aikaan oli puheentapana että siinä talossa elettiin toisten leivillä ja varastetuilla siankinkuilla ja että Husön hevonen ja lehmät syötettiin varastetuilla heinillä ja tupa lämmitettiin varastetuilla haloilla. Ja Vesterbergillä oli jo puolet ikäänsä ollut saaristolaisten kesken nimenä Varas-Vesterberg, vaikkei sitä saanut sanoa hänelle vasten naamaa, kun todistukset näet puuttuivat. Sillä Vesterberg oli mestari peittämään jälkensä ja pitämään varansa niin että hän pääsi livahtamaan joka kiikistä kuin kettu. Häissä ja hautajaisissa hän istui täytenä miehenä Kalle Krokströmin ja Hambergin rinnalla ja kilisti partaansa pyyhkien heidän kanssaan, niinkuin ei koskaan olisi kajonnut heidän tavaraansa. Mutta toisten sisuksissa kierteli kiukku ja posket alkoivat usein elää.

Naapurit häntä pelkäsivät kuin ruttoa. Jos Vesterberg oli saaressa, ei saanut olla varma mistään, ja sillä aikaa kun hän oli tuvassa siirrettiin usein omat veneet syrjemmälle ettei niistä katoaisi köysiä ja ankkureita. Vanhalla Hambergilla oli tapana äännähtää verkkokuteensa takaa, kun hän ikkunasta näki Husön mustan tamman talvitiellä:

— Pidä varasi, muori, Vesterberg on liikkeellä!

Ja muori pistäytyi hyvissä ajoin pihalla kokoomassa lukkojen taakse semmoista irtainta tavaraa, joka olisi voinut kelvata varkaan rekeen.

Hänelle kelpasi muuten kaikki — mitä hän kulloinkin sattui tarvitsemaan. Hän vei läpi käsien ja lukoista ei ollut paljo haittaa, sillä hän avasi ne jollain salaperäisellä tavalla, useimmiten rikkomatta. Krokströmin aitasta hän eräänä yönä otti kaksikymmentä kyynärää eukon kutomaa villakangasta leikaten sen tukilta niin sievästi että temppu huomattiin vasta, kun kangasta mitattiin piian palkkahameeksi. Vähän senjälkeen katosivat Bergin Kallen hylkeennahat, joita Kalle oli säilytellyt aitassaan, viedäkseen keväämmällä karvari Rosenbergille. Rosenbergille ne kylläkin joutuivat, mutta kun Kalle keksi ne karvarin aitan seinältä ja väitti omikseen vedoten erääseen harpuuninreikään hartiain välissä, sanoi ukko Rosenberg että siihen kohtaan on joku toinenkin voinut iskeä ja ettei se ole mikään todistus. Kalle palasi kotiin karvaalla mielellä. — Perkelekö hänet oli pidättänyt niitä nahkoja viemästä, silloin kun ne vielä olisivat kulkeneet hänen omassa nimessään hän sanoi Stiinalle. — Nyt se Husön susi sai niistä rahat! Mutta hän päätti kostaa. Ja kun hän tapasi Vesterbergin rysät kuivamassa eräällä kalakarilla katkoi hän niistä kaikki kaaret. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin hän ei vielä ollut herännyt synnintuntoon.

Toisen kerran katosi joulun korvissa parhain kartanon kinkuista lukituilta aitan ylisiltä. Varsalön kapteeni oli repiä silmät voudin päästä, niin vihanen hän oli ja oli luvannut hyvän palkinnon varkaan ilmiantajalle. Kaikki ajattelivat Vesterbergiä, mutta kukaan ei ollut nähnyt häntä liikkeellä sinä yönä, vieläpä saattoi Grisön suutari todistaa että Vesterberg oli myöhään yöllä ollut Grisössä otattamassa mittaa uusiin saappaisiin.

Loppiaisen jälkeen oli Vesterberg kaupunkimatkalla poikennut Hambergin luo hevosta syöttämään ja silloin hän oli aukaissut eväspussinsa ja suurustanut tuvassa. Pussista ilmestyi läskinkimpale, jossa rasvaa oli ollut viiden tuuman vahvalta, kuten vanha Hamberg kuuluu sanoneen.

— Onpas Vesterbergillä komeata läskiä tänä vuonna, oli hän ihmetellyt, jolloin toinen oli pala suussa tokassut: "Kun hyvin syöttää niin hyvää saa!" Mutta silloin oli Hambergia ruvennut pistättämään varkaan julkeus, hän kun tiesi ettei Vesterberg kyennyt porsastaan niin ruokkimaan, koska oli jättänyt perunamaansakin kesannoksi. Ja hän oli sanoa pamauttanut vasten toisen mustaa naamaa:

— Ei se sika ole sinun lättiäsi nähnytkään! Mistä lienet kähveltänyt!

Jolloin Vesterberg oli niin hölmistynyt ettei saanut sanaa suustaan eikä löytänyt lakkiaan ja vasta porstuassa oli muistanut yhden ja toisen haukkumasanan ja uhannut kysyä kunniansa perään. Mutta kysymättä se jäi.

Vesterberg oli pitkä mustapartainen mies, jonka jalat käydessä niksahtelivat kuin vuohen nilkat. Pitkät viiksihaivenet haroittivat suun päällä ja nauraessa välähteli niiden välistä jotain valkoista. Mustissa silmissä oli ilkeä tuike. Oikea suurkelmi näköjäänkin.

Eräänä maaliskuun aamuna kun Hamberg oli pistäytynyt mäelle, luomaan silmiä uuteen silakkaverkkoon ja oli tuvan ovelta päässyt alas kala-aittaan, näkyi Vesterbergin tamma tulevan talvitietä kaupungista päin vetäen suurta heinäkuormaa.

— Hoi Vesterberg, varhainpa sinä olet liikkeellä ollut, huusi Hamberg miehelle, joka pysytteli kuormansa suojassa. — Mistäs heinät ovat?

— Kaupungin torilta, vastasi Vesterberg rykäisten rohkeasti, mutta Hamberg nauroi partaansa liikkuessaan keväisellä hangella, joka häikäisi silmiä. Vesterbergin kuormaan oli ahdettu irtoheiniä suoraan ladosta, jotavastoin torilla myydään niputtain! Se kettu ymmärsi palata retkiltään kaupungin kautta, jolloin kaikki mitä kuormassa oli, kävi ostoksista! Vaan eipäs ymmärtänyt aina pitää varansa puheissaan!

Toisen kerran oli Vesterbergin naapuri Husössa, Mattson, jonka kanssa hänellä oli yhteinen navetta ja kahtia-jaettu lato sen edessä, poikennut Krokholmiin ja kertonut kuinka hänen akkansa oli aamulla, navettaan mennessään, nähnyt köydenpään longertavan esiin heinien alta, Vesterbergin puolella. Akkapas ei malttanut olla kiskaisematta köydestä, jolloin heinistä ilmestyi julma leipäkimppu. Varmaankin satakaksikymmentä leipää hän oli laskenut ja oikeita suuren talon leipiä olivat olleetkin! Ja sen tiesi ettei niistä rahaa oltu maksettu!

Poika Frans tuli isäänsä sekä ulkomuodossa että kaikessa muussakin, sanoivat ihmiset. Hän oli tämän oikea käsi, joka ei tiennyt mitä vasen teki. Fransin toimesta paloi Husössä tuli silloin kun Vesterberg oli öisin liikkeellä — että muka oltiin kotona! — ja Fransin avulla hän saattoi toimia yht’aikaa kahdella taholla, siten sekoittaen jälkensä.

Vaikka Vesterberg oli mestari ammatissaan ja oli osannut livahtaa monesta vaarasta, sai kun saikin hän lopulta selkänahallaan maksaa julkeutensa. Tarina siitä elää vielä vanhan polven muistona saaristossa.

Skoglannin Rosenberg oli pannut toimeen perunannostotalkoot, joihin väkeä oli saapunut salmen takaa Krokholmista ja Aspöstä Emil Andreas molempine poikineen. Oli ollut semmoinen sinisenkorkea syyspäivä, jolloin kurjet oikaisevat etelään, halki saariston, ja puolukan toinenkin kylki kypsyy.

Silloin siinä peltoa kuokkiessaan oli vanha Hamberg saanut käteensä oudon perunan. Se oli näköjään kuin ihminen ja vähän puuttui ettei sillä ollut silmät ja korvatkin oikealla kohdallaan. Kun Ulla toi sahtia talkooväelle ja istuttiin pientareella, kulki peruna kädestä käteen ihmeteltävänä ja lopuksi leikkasi Hamberg puukollaan siihen puumerkkinsä arvellen että semmoinen kummitus sietää tulla merkityksi. Peruna joutui muiden joukkoon kellariin ja hyvä vuosi oli sillä kertaa ollutkin. Mutta muutama viikko senjälkeen katosi Rosenbergiltä viisi tynnyriä niitä samoja perunoita.

Ukko Rosenberg oli kitsas ja tarkka mies ja kaikista Vesterbergin naapureista se, jolta tämä oli vähimmin saanut kähvelletyksi. Nyt hän suuttui perinjuurin, haetti vallesmannin ja lähti Husöhön Hän oli vakuutettu siitä, että tämä oli Vesterbergin työtä.

— Vai minulta, perkele, aiot ottaa talviperunasi! hän huusi. — Tule heti avaamaan kuoppasi!

Vesterberg tuli teeskennellen täydellistä tietämättömyyttä. Hän oli viime viikolla »ostanut» perunoita eräältä ohipurjehtivalta Kirkkonummen mieheltä. Kuoppaansa hän ei peljännyt näyttää vaikka tuomarille ja esivallalle, jos niikseen tuli! Hän valaisi lyhdyllään siellä olevaa perunaläjää, vaan kovaksi onneksi keksi Rosenberg siitä heti sen ihmisperunan.

— Nyt olet kerrankin satimessa, Varas-Vesterberg, ilkkui Rosenberg hyvillään saadessaan näin odottamattoman todistajan ja kertoi perunajutun vallesmannille, joka vihdoinkin vei Vesterbergin mukanaan, huolimatta tämän väitteistä ja vastusteluista. Kuultiin todistajia ja oikeus, joka istui kirkkoväärtin talossa tuomitsi Vesterbergille kymmenen paria raippoja. Frans, joka oli ollut isänsä apuna varkaudessa, sai viisi paria. Mutta kuultuaan tuomiostaan alkoi poika ulvoa ja rukoilla armoa niin korvia särkevästi, että eräs lautamiehistä, jolla oli hyvä sydän kuiskasi hänelle porstuassa: »Mene takaisin saliin ja sano tuomarille että sinun oli toteltava isääsi, kun olet ala-ikäinen». Poika teki niinkuin neuvottiin ja pääsikin raipoistaan, mutta sillä ehdolla että jos hän vielä varastaisi kopeekankin edestä, pantaisiin tuomio armotta täytäntöön.

Kaakinpuu oli lähellä käräjäpaikkaa, kahden tien risteyksessä. Vesterberg ei hiiskunut sanaakaan tuomioonsa. Kun hänet vietiin saamaan rangaistustaan, puri hän hammasta ja vilkui syrjilleen ikäänkuin olisi aikonut pakoon, mutta molemmat piiskurit pitivät tukevasti kiinni käsipuolista. Kaakinpuussa oli poikkiraaka, jonka nenissä nuora juoksi väkipyöriä myöten. Vesterberg hinattiin nuoran avulla ilmaan, vatsa puuta vasten, varpaiden alle työnnettiin pölkky, housut pudotettiin alas ja piiskurit alkoivat vuoron perään piestä koivukepeillään, joissa oli terävät oksantyngät. Joka lyönniltä kastettiin ne suolaveteen.

— Nyt taitavat kelminkujeet lähteä nahastasi, husöläinen! huusi joku katselijoista, jota muut säestivät naurullaan ja sukkeluuksinaan.

— Vesterberg ei ole tottunut suolaveteen, kun ei muilta toimiltaan ole joutanut kalastamaan, lasketti joku toinen, nähdessään kuinka Vesterberg kiemurteli selkähaavojen kirveltäessä.

Mutta huutoa ei kuulunut miehen huulilta, vain hiljaista ähkymistä, kun kepit läimähtivät veriseen selkänahkaan.

Tämän saunan jälkeen näytti siltä kuin Vesterberg olisi parantanut tapojaan. Hän pysytteli Husössä ja korjaili Fransin kanssa rysiään, jotka sitä totisesti kaipasivatkin. Hän teki aittaan uuden katon ja syksyllä hän laski silakkaverkkoja säännöllisesti kuin muutkin kalastajat. Mutta pyhäinmiesten ajoissa sattui merellä ulkomaisen höyrylaivan haaksirikko, jonka johdosta Vesterbergin varastamishalu heräsi jälleen ja tällä kertaa siitä tuli hänen loppunsa, oikein kaapparinloppu.

Laiva oli eräänä sumuyönä ajanut karille ja seuraavana päivänä teki itämyrsky siitä hylyn. Vesterberg ja Frans olivat kiikarillaan pitäneet sitä silmällä koko aamupäivän; se oli kyljellään vedenalaisella karilla lounaaseen Husöstä. Iltapuoleen kun he näkivät veneiden lähtevän ja laivaväen soutavan mannermaata kohti reivasivat he suurveneen purjeet ja käänsivät keulan merelle.

— Siellä on viinitynnyreitä! sanoi Vesterberg Fransille. Näetkö, tuossa tulee kansi ja tynnyrinkappaleita vastaamme!

Voitonhimo syttyi merirosvojen silmiin. He luovivat ensin kauemmas merelle ja vasta sieltä hämärän turvissa laskivat sivutuulta hylkyä kohti. Tuuli oli helpottanut, mutta laineet hyökkäsivät vielä entisellä raivolla hylkyä ja karia vasten. Vihdoin onnistui heidän saada veneensä laivan kylkeen ja päästä ehjin nahoin kannelle.

Ruuma oli täynnä vettä. Laiva oli ollut siirtomaan lastissa, nyt sen rusinat, väskynät ja riisiryynit uiskentelivat vapaina ruumassa kuin olisi ollut aikomus keittää niistä jättiläisrusinasoppa. Muutamia viinitynnyreitä oli myös näkyvissä. Köydensilmukan avulla hinasivat isä ja poika ne kannelle ja vyöryttivät viistoa kantta myöten perään, jossa vene keikkui nuoraan kytkettynä. Varas-Vesterberg laskeutui itse edeltä vastaanottamaan, Fransin oli köyden avulla, joka kulki maston ympäri, laskettava ne veneeseen. Mutta juuri kun Vesterberg kurkotti veneen keulasta, katkesi köysi, tynnyri putosi hänen päähänsä, upotti hänet mereen ja mursi samalla laidan veneestä, joka täyttyi vedellä. Fransilta pääsi kauhistuksen huuto. Vesterbergiä ei näkynyt enää. Frans oli siis vankina hylyssä, joka saattoi koska tahansa painua veden alle. Ja jos hän vielä hengissä pääsisi tästä, odotti häntä lain ankara koura.

Poika juoksenteli kuin mielipuoli kannella. Kun hän vihdoin tajusi asemansa, istuutui hän vilusta hytisten kajuutan suojaan. Taivas selkeni, tähdet ilmestyivät tuikkimaan sen kannelle. Tuli yö. Meri kohisi kumeasti hylyn ympärillä ja milloin tuli muita suurempi laine, kourasi se pohjasta saakka ja räiskähytti ympärilleen valkoisen vaahdon. Se yö jäi iäksi Frans Vesterbergin mieleen.

Aamulla tulivat luotsit laivan perämiehen seurassa hylylle. He löysivät kajuutan seinustalta kontistuneen pojan, joka itku kurkussa kertoi Vesterbergin lopusta. Hän vietiin maihin ja kun tutkinto oli pidetty, pääsi hän kotiinsa Husöhön, jonka tupaan hän asettui kalastajaksi isänsä jälkeen. Mutta vaikka hän on yhtä musta kuin isänsä, ei hän sen koommin ole saaristolaisten kesken kulkenut varkaan kirjoissa.

USKOVAISIA

Bergin Kalle ja hänen akkansa olivat heränneet synnintuntoon ja alkaneet uuden paremman elämän. Se tapahtui senjälkeen kun se suuri parkkilaiva Sälskärissä oli tehnyt haaksirikon ja Kalle oli yhtenä syysyönä kerännyt ulkoluodoilta kaksitoista tolttia lautoja. Silloin oli hän kastunut ja vilustunut ja saanut vian rintaansa ja kun hän nousi sängystä, oli hän muuttunut mies: kulki kumarassa, yski rintaansa pidellen ja puhui itkevällä äänellä.

Kalle oli sairastellut ensi kertaa kuoleman kielissä. Hän oli ovisängyssä maatessaan vanhojen vällyjen alla hytissyt ja hikoillut yht'aikaa ja nähnyt tulisia renkaita tanssivan katossa. Ja kun tauti oli helpottanut oli hän välipäinä ajatellut entistä jumalatonta menoaan ja nähnyt helvetin kidan ammottavan edessään. Stiina, joka ennenkin oli viljellyt sanaa, oli huomannut Kallen sielunhädän ja takonut virsikirjallaan raudan kuumana ollessa ja lopuksi, eräänä lauantaina Mikkelinviikolla oli Kalle ratkennut suureen itkuun, pyytänyt Stiinalta anteeksi kaikki mitä oli rikkonut ja luvannut alkaa uuden paremman elämän, jos Jumala antaisi hänelle vielä elonpäiviä. Stiina oli ilosta vuodattanut kyyneliä ja lukenut virsikirjasta kiitosrukouksen ja Ranssu ja hänen jälessään kaikki kuusi sisarusta olivat seisoneet suu auki sängyn vieressä ja kuulleet isän tärähtelevin äänin sanovan:

— Lapsi-kullat, teidän isänne on ollut pitäjän suurin juopporatti, mutta tästä lähin on hän vaeltava Herransa ja Jumalan silmien edessä. Ja kirottu olkoon viina, joka on pimittänyt minun hengelliset silmäni ja ollut syöstä sieluni iankaikkiseen kadotukseen!

Johon Stiina oli sanonut »amen» ja tuonut padasta suuren kupillisen silakkakeittoa, minkä Kalle oli vahvistuksekseen syönyt. Ja sitten oli hän vaipunut syvään uneen.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, oli Kalle jo jalkeilla ja horjuvin askelin suuntasi hän kulkunsa rantaan. Kivelle, lähelle lautapinoa, jäi hän läähättäen istumaan katsellen synkkänä tapulia.

Nuo ne olivat olleet perkeleen syöttinä hänen tiellään!

Kalle otti lautoja yksitellen pinosta. Niin hyvää ja puhdasta puuta että sydäntä kirveli! Raahatessaan niitä veneeseen oli hän ajatellut tehdä uuden porstuan tuvan eteen, mutta kaikki semmoiset aikeet olivat nyt haihtuneet. Laudat eivät kuuluneet hänelle, ne olivat melkein kuin varastettua tavaraa. Jumala ei olisi rankaissut häntä niin kovin ellei hän olisi ollut sitä mieltä lautojen suhteen.

Kenen ne sitten olivat? Parkkilaiva oli joutunut hylyksi ja lasti oli ajautunut kaikkiin ilmansuuntiin. Kallesta tuntui kuin olisi Jumalan tahto että hän toimittaisi laudat oikealle omistajalleen ja hän päätti antaa tämän itsensä pitää huolen kuljetuksesta. Hän kantoi laudan kerrallaan sillanpäähän ja työnsi sen siitä mereen. Kun se oli päässyt rantatyynestä tarttuivat pienet laineet siihen ja ajoivat selälle ja siitä itäisille vesille.

Pojat, jotka tuvan ikkunasta olivat nähneet isän puuhat, juoksivat nyt joukolla rantaan. He tahtoivat hekin heitellä lautoja mereen ja syntyi oikein kilpailu siitä kuka saisi lentämään kauimmas sillan nurkasta. Pian oli koko tapuli vesillä ajelehtimassa tuntematonta päämäärää kohti. Viimeistä lautaa tuli Kallen kuitenkin surku, se oli suora ja oksaton ja kuin luotu veneen kylkeen. Kallesta tuntui kuin saisi hän pitää sen yhden ikäänkuin vaivoistaan ja kuin salakähmää joltakulta pisti hän sen kumollaan olevan ruuhen alle. Olkoon siellä siksi kun alahangan varpelaita tulee korjattavaksi!

— Nyt, lapset, on syntilaudoista päästy, sanoi Kalle pojille, jotka innoissaan olivat kanniskelleet itsensä hikeen.

— Ne menevät Tallskäriin, huomautti Ranssu, pitäen kiveltä silmällä puutavaran kulkua.

Niin pitkälle ei Kalle ollut ajatellut. Oliko Hamberg korjaava talteen laudat? Tietysti. Hän oli vielä kiinni maallisessa tavarassa eikä ajatellut sieluaan. Eipä paljon puuttunut että Kallea hiukan kadutti kun hän niin oli työntänyt vaivalla hankitun saaliinsa toisen suuhun. Niinkuin ei Hambergilla ilmankin olisi tavaraa ohut! Mutta kun hän muistutti itselleen että lautojen päissä leimat ja niistä ehkä voisi tulla kysymys, ei hänestä enää ollut niin väliä kuka ne sai, kunhan tulivat pois Hamnholmista.

Ja tyytyväisenä että oli tehnyt kuten sisällinen ääni käski, kulki hän rintaansa pidellen tupaan, jossa Stiinan kanssa otti puheeksi hartaushetken, minkä he olivat aikoneet saarelaisille pitää ensimäisenä adventtina.

* * * * *

Bergin Kallen kääntyminen oli tehnyt syvän vaikutuksen mieliin. Parkkilaiva Elben haaksirikkoa oli seurannut paljon surua ja onnettomuutta saaristossa; siitä syksystä periytyi moni rintatauti kalastajasuvuissa ja Aspön Löf oli molempine poikineen saanut surmansa saman lautalastin vuoksi, joka käänsi Kallen mielen. Sanaa viljeltiin saarten tuvissa ahkerammin kuin moneen aikaan ja sydämet avautuivat sille kylvölle, joka tätä ennen tavallisesti oli langennut kivikkoon. Kippari Udd oli saanut voimallisen hengen saarnata ja hänen selittäessään Johanneksen ilmestystä Skorfössä olivat vanhat paatuneet syntiset, kuten Kalle Krokström ja Sepetin torppari heltyneet ja Malakias-suutari, jolla oli tapana polityyrilakasta tehdä puolikupposia kun ei viinaan ollut varaa, oli ostanut Sionin Harpun ja kulki hartaushetkissä kuten muutkin. Herätys liikkui saaresta saareen. Ainoastaan Hamberg oli vastahakoinen ja oli vain puoleksi avannut korvansa sanalle. Rosina oli tosin saanut hänet kanssaan kokouksiin, mutta äänettömänä hän siellä istui ja imi piippuaan ja syljeksi sivulleen, pistäytyen usein mäellä ilmaa katsomassa ja rannassa veneitä. Hän ei ymmärtänyt miksi nämä uskovaiset toistelivat vain vissejä raamatunlauseita ja vain vissejä psalmeja, kun ne hänen mielestään kaikki olivat yhtä tehokkaat ja hyvät.

Elämä Hamnholmissa oli kokonaan muuttunut. Kun sieltä ennen oli kuulunut naapuriin, salmen taakse, Kallen rähinää ja kinastelua Stiinan kanssa, tuli sieltä nyt tuulen mukana virrensäveliä aamuin illoin.

Kaikkien täytyi ihmetellä sitä uskon muutosta, joka Kallessa oli tapahtunut. Sillä turhaan hän ei ohut kutsunut itseään pitäjän suurimmaksi juopporentuksi, ennen heräämistään.

Siihen aikaan oli nimittäin Kalle ollut oikea vitsaus omaisilleen ja muille. Kaupungista tullessaan oli hän tavallisesti humalassa ja elleivät Stiina ja lapset silloin totelleet hänen pienintä viittaustaan, raivosi hän kuin pakana. Kerran oli Stiina hänen nukkuessaan uskaltanut piilottaa viinapullon kala-aittaan rysien alle. Kun Kalle heräsi oli hän heti kysynyt sitä. Stiina koetti selittää että pullo oli ollut tyhjä, mutta silloin oli Kalle hypännyt tasajalkaa sängystä, siepannut orrelta luodikon ja uhannut sillä. Stiina ja lapset pääsivät hädin tuskin pakoon salmen taakse ja viipyivät siellä koko yön. Kun he aamulla palasivat, nukkui Kalle lattialla luodikko vieressään. Kostoksi Stiinalle oli hän naulannut tämän kahvipannun kuustuumaisella naulalla tuvan seinään.

Monta yötä oli Stiina saanut maata navetassa tai ladossa kun ei uskaltanut tupaan, josta Kalle oli hänet kyydinnyt.

Kerran kun he olivat syöttejä tarpomassa ja hän oli uskaltanut tiuskasta Kallelle että »souda hiljemmin», oli Kalle ärjässyt että »sinä tässä minua neuvomaan!» ja vetänyt airot ruuheen. Tuuli oli kuljettanut ruuhen selälle Tiirakiveä kohti ja Kalle oli hypännyt sille, päästänyt Stiinan kellumaan nuoran varaan, jonka oli sitassut saapasvartensa ympäri ja poltellut siinä piippua iltaan asti. Naapurit näkivät ikkunoistaan ukon istuvan kivellä ja akan ruuhessa itkevän, mutta antoivat heidän olla omillaan, kun tiesivät Kallen luonteen.

Vaan toisen kerran oli Hamberg ottanut Kallen kouriinsa, pannut pitkälleen siltapalkille ja pehmittänyt kelpo lailla. Se tapahtui vähää ennen suolajuttua, kun Kalle oli vienyt Hambergin veneen Sälskäristä, niin että tältä meni pyyntipäivä hukkaan.

Suolajuttu oli tämmöinen:

Kalle oli lähtenyt kaupunkiin suoloja hakemaan vuotavalla veneellään. Kun suolat oli ostettu ryssän puodista ja säkki viety veneeseen laiturin kyljessä, oli hän tavannut Sepetin torpparin, jonka kanssa oli menty kaupunkiryypylle. Ryyppyä oli kuitenkin kestänyt seuraavaan aamuun asti. Kun Kalle silloin silmät turruksissa oli tullut satamaan, ei veneestä näkynyt kuin nokka ja mastonpää. Se riippui kuin hirtetty rautarenkaassa, oli vuotanut upoksiin ja suolasäkki liuennut veteen. Kotona pahenivat silakat ja Stiina vetisteli naapurien luona.

Sälskärissä taas oli Kalle ollut pahimmalla riehumatuulellaan. Hän oli tullut sinne illalla, kun Hamberg ja Kalle-Kustaa jo olivat laskeneet verkot ja paneutuneet makuulle mäelle pingotetun purjeen alle. Aluksi oli hän tehnyt vain pientä kiusaa, heitellyt kiviä ja soraa purjeen päälle, niin etteivät miehet päässeet nukkumaan. Kun Hamberg oli kieltänyt sävyisästi, oli hän nauraa hihittänyt juoponnauruaan ja vähän päästä olivat taas kivet rapisseet telttaan. Hamberg oli kironnut purjeen reunan alta ja käskenyt olemaan siivolla, mutta kun Kalle oli itsepäinen kuin synti, aikoi hän antaa selkään rauhanhäiritsijää. Kalle oli silloin yrittänyt alta pois, mutta liukunutkin mereen näljäiseltä kalliolta ja kun hän vihdoin oli kömpinyt kuiville, riisui hän vaatteet päältään, lähti ilkialastomana juoksemaan pitkin rantoja, läimähytellen märkiä housujaan kiviin ja kallioihin koko ajan pannen hiu-hiu! Hamberg ja Kalle-Kustaa katselivat teltastaan miehen markkinakujeita naureskellen keskenään. Arvelivat että kylläpähän vähitellen selkiää ja paneutuivat nukkumaan. Mutta aamulla oli Hambergin vene poissa — Kallen oma ruuhi oli päässyt tuuliajolle, hän oli ottanut Hambergin veneen ja lähtenyt Hamnholmiin. Housut ja muut vaatteet olivat unohtuneet rantakiville… Ennenkuin Stiina oli saanut veneen takaisin tuoduksi, oli jo ilta, ja päivä oli kalamiehiltä mennyt hukkaan.

Kun Kalle hyvässä kohmelossa pari päivää senjälkeen poikkesi Tallskäriin, oli Hamberg pannut hänet pitkin pituuttaan siltapalkille ja pehmittänyt yhdellä kertaa sekä tästä että muista kepposista. Kului kauvan ennenkuin Kallella senjälkeen oli asiaa Hambergin puolelle.

* * * * *

Talvi oli ollut hurskas ja hiljainen saaristossa. Kippari Udd ja Kalle olivat pitäneet kokouksia, ja moni viinapullo oli virunut tyhjänä ja surullisena kaapin nurkassa. Mutta Hamberg otti yhä aamunaukkunsa, kuten ennen, todistaen omilla raamatunlauseillaan Rosinaa ja Kallea vastaan, jotka pitivät sitä suurena syntinä, ja Ruotsin rouva eli turhuudessa kuten ennen solmien kaulaansa nauharusetin ja kähertäen otsatukkansa.

Oli taas päästy hauenkutuun ja uuden elämän makuun.
Helluntai-sunnuntaina oli Kalle ilmoittanut pitävänsä sananselitykset
Hamnholmissa.

Koivulehdet olivat juuri puhjenneet, ne lemusivat kauas merelle ja ulkona lahdella oli taas valoa ja väikettä ja elämää. Saaret ja luodot loikoivat päivänpaisteessa; iltasin kuului sisäpoukamista kuikan tunteellinen ääntely tai pesivän naaraskoskelon tyytyväinen kotkotus. Muutaman päivän viipyivät allit matkoillaan ulkokarien vaiheilla, tiheinä parvina kuin verkonkohot ne keikkuivat laineilla, ja aikaisina aamuina lauloivat kuorossa: akullak, akullak!

Kalle oli raappinut pois partansa, Stiina siistinyt tuvan, ja ajanut lapset mäelle ja pannut kahvipannun tulelle. Puolenpäivän ajoissa laski Kalle Krokström vanhan latansa sillan kylkeen ja häntä seurasivat pian muut, mikä purjehtien mikä soutaen. Pojat eivät paljo vilkasseet tulijoihin, he pyydystelivät rannassa mutuja likoomaan pannulla puuropadalla.

Kalle otti yskien ja toivottaen ylhäältä siunausta vieraat vastaan. Hän oli mennyt huonoksi talven aikana. Monet ajattelivat ettei hänellä enää ole pitkälti elettävänä tässä murheenlaaksossa.

Kun kantajoukko: kippari Udd ja Kalle Krokström, Sepetin torppari ja suutari Malakias, Kalle-Kustaan Eeva ja Rosina ja muutamia muita oli koolla, juotiin kahvia ja laulettiin »O, Jesu, annos anna». Kippari piti lyhyen rukouksen ja hänen jälkeensä siirtyi pöydän taakse Kalle valaisemaan päivän tekstiä eri puolilta ja vetämään siitä johtopäätökset syntisen ihmisen vaellukseen nähden täällä alhaalla. Hän terotti mieliin kuinka uskovaisten tuli kilvoitella keskenään hyvässä ja ohjata veljellisesti toinen toistaan oikealle tielle. Ja lopuksi hän äänellä, josta kivetkin olisivat heltyneet itkuun, kehoitti niitä nuoria, jotka vielä vaelsivat suruttomina — tällä hän tarkoitti Kalle-Kustaata ja Täi-Nordlingia, jotka olivat poikenneet uskovaisten kirkkoon ja istuivat lakkiaan pyöritellen ovensuussa — hylkäämään huonon menonsa ja antautumaan hänelle, joka on sanonut…

Eeva katseli silmät tikkuna, minkä vaikutuksen Kallen puhe tekisi poikaan, mutta Täi-Nordling tunsi olonsa epämukavaksi siinä uskovaisten nuhtelevien ja paheksuvien katseiden alla, hän sylkäsi pitkän syljen ja siirtyi rantaan odottamaan Kustaata. Ja vielä illalla, kun pää oli lämmennyt Husössa ja kaikki saarnan jäljet haihtuneet tuuleen, oli Täi-Nordling vakuuttanut muille pojille:

— Ellen olisi ollut Kallen renkinä ja tietänyt kummoinen tuhannen vietävä hän on toisella päällä, olisin uskonut että Jumalan enkeli puhui hänen suustaan.

Viikolla, tämän kokouksen jälkeen tuli Hamberg eräänä aamuna niin myöhään että paikat laiturin kyljessä olivat jo vallatut. Vennströmillä oli korissaan vain pari kappaa silakoita, jonka vuoksi Hamberg huusi veneestään:

Päästä minut sinun sijallesi, niin saat kaksi pulloa olutta!

Tämä tarjous herätti kauhistusta uskovaisissa He kuiskailivat keskenään ja kun kauppa-aika oli loppumassa tuli Bergin Kalle yhdessä Kalle Krokströmin kanssa nuhtelemaan Hambergia.

— Oletko sinä, rakas veljemme, niin synnin pimittämä ettet ymmärrä omaa tilaasi, vaan houkuttelet vielä lähimmäisesikin kadotukseen! »Joka pahentaa yhden näistä pienimmistä…»

Tässä keskeytti Hamberg heidät vetämällä olutpullon kummastakin taskustaan. Bergin Kalle tuijotti niihin kuin ei olisi moisia nähnyt eläissään.

— Ota tästä, Kalle, sinäkin ja heitä hiiteen saarnaamiset! Kelpasi se ennen sinulle, vaikket osannut pitää määrääsi!

Vaan Kalle on jo syvään huokaisten ja käsillään torjuen peräytynyt laiturin toiseen päähän.

Sieltä tulee hänen itkunsekainen äänensä:

— Mene, mene kiusaaja siihen paikkaan, joka sinulle valmistettu on!

Sinä kesänä kävi uskovaisten asiain huonosti. Kalantulo oli hyvä, joten saatiin rahoja irti ja synnin viettelykset kasvoivat sitä mukaa. Ensin lankesi suutari Malakias; hänelle tuli uusi kisälli, joka ei tiennyt talon tavoista ja toi pullon repussaan. Seuraavana päivänä heitti Malakias Sionin Harpun aitan katolle. Sitten oli Kalle Krokströmin vuoro. Hän oli saanut rahdatakseen kiviä pohjalastiksi englantilaiseen kuunariin ja ansaitsi sillä kaksisataa markkaa. Lauantaina meni hän kaupunkiin hakemaan kannun viinaa ja patterin olutpulloja.

Seuraavana päivänä oli kestit, joihin oli kutsuttu Hamberg, Vennström, Pikku-Vinter, Kalle-Kustaa ja Täi-Nordling. Kalle lauloi käsi Hambergin kaulalla ja vannoi ettei enää mene hihulien seuroihin, joissa tarjotaan vain sikurivettä ja armonsanoja. Vennström soitti Sionin harppua tuolinselustalla ja pikku-Vinter kertoi kamalimmasta hetkestä elämässään. Se oli ollut siihen aikaan kun hän oli sukeltajana ja oli laskeutunut uponneeseen laivaan merenpohjassa. Kun hän astui salonkiin, jossa ihmiset vielä istuivat, oli oven auetessa virta pannut ruumiit liikkeeseen. Silloin oli häntä puistattanut pahemmin kuin koskaan muulloin.

Kesken ilonpitoa astui Bergin Kalle tupaan. Hän oli kuullut uskonkumppaninsa surkeasta lankeemuksesta ja tahtoi pelastaa hänet vielä viime hetkellä.

Kalle Krokströmiltä jäi suu auki, kun hän huomasi tulijan. Sionin harppu vaikeni äkkiä; syntyi hiljaisuus.

Sitte levisi Kalle Krokströmin naamaan korvia myöten hymy. Hän nosti kuppinsa pöydältä, horjui Bergin Kallea kohti ja pannen kätensä hänen kaulaansa kallisti sitä hänen suutaan kohti:

— Juo sinäkin, Kalle! Se tekee hyvää sinun rinnallesi! Ei ilman viinaa elä muut kuin apostolit Nikolainkirkon katolla!

Ja kun Kalle oli saanut sieramiinsa vanhastaan tutun hajun, alkoi leuka väkättää, suupielet elää ja puoleksi nauraen puoleksi itkien tyhjensi hän kupin yhdellä siemauksella, irvisti pahasti ja taittoi suuhunsa sokeripalan pöydältä, sanoen.

— Ähää!

SIMSÖRIN JOHANNES

I.

Johannes oli ollut kolme vuotta merillä ja Mikkelinä palannut kotiin Simsöriin, ukko Efraimin verkkomieheksi. Hän oli tyttöjen mielestä pulskistunut entisestään, levinnyt hartioista ja saanut komeat viikset kuin hylkeellä.

Pyhäinmiesten päivänä oli Johannes kirkolla raitaisessa merimiespaidassaan, päässä uusi Englannista ostettu lippalakki. Ulkosaarten pojat piirittivät hänet heti kirkonmäellä, tytöt taas joukolla luovivat läheltä ohi tirkistellen huivinsa reunan takaa.

Johannes seisoi hajasäärin, kädet taskuissa ja kertoi seikkailuistaan karkuretkellä.

Tanskan salmessa oli priki, jolla hän lähti, saanut pahan vuodon, matka jäi kesken ja miehet päästettiin maihin. Johannes oli silloin päättänyt koettaa onneaan maamyyränä ja ottanut pestin rengiksi suureen kartanoon. Hiukan pelotti kun vouti toi kontrahdin, joka oli tehtävä vuodeksi, mutta olisipa hän tiennyt minkälainen elämä oli tulossa, ei hän koskaan olisi raapustanut nimeään paperiin! Huuhtoa sai aamuvarhaisesta myöhään iltaan niin että selkää kolotti ja juuri kun olisi tahtonut hiukan torkahtaa, soivat kellot ja sähkövärkit renkituvassa kuin olisi tuli ollut irti. Ei kestänyt kauvan ennenkuin hän oli tullut täydelle katumapäälle ja alkoi miettiä karkumatkaa. Toista oli sittekin istua märssyssä ja paistattaa päivää!

Joulupyhinä oli saanut hiukan loikoa ja venyttää raajojaan, mutta uudelta vuodelta oli vouti osoittanut tunkiota navetan seinustalla, joka — periköön piru hänet jos hän valehteli! oli pitkä kuin siitä missä Johannes seisoi luotsivanhimman tuvalle ja sanonut:

— Nyt pojat käymme tämän kimppuun tässä!

Silloin oli hän, Johannes, arvellut, että nyt on paras laittautua reissuun. Oli voudille sanonut että räätäli vaatii tekopalkkaansa ja sen nojalla saanut sisällä olevat rahansa kouraan. Yöllä, kun talo nukkui, oli hän liiterissä nikkaroinut pyörät merimieskirstunsa alle, sillä selässä ei sitä jaksanut kantaa, ja alkanut hinata kirstua Kööpenhaminaa kohti sanoen hyvästit Tanskan maanviljelykselle ja pitkille sontatunkioille, joita hän siitäpuolin aikoi välttää.

Mutta viime tingassa oli käydä hullusti. Yksi pyöristä särkyi tiellä ja kun hän oli korjannut sen ainoalla naulalla, joka oli jäänyt taskuun, meni jo toinen hajalle. Onneksi oli tien vieressä paja, johon hän ikkunasta pääsi ja sai puhalletuksi joitakin tarpeita niin että lopultakin tuli kaupunkiin ja sai pestin laivaan, joka seilasi kauvas mulattien maahan, La Plataan.

Päästyään kertomuksessaan tälle kohtaa, näki Johannes Söröläisten tulevan. Ukko Severin oli oikein norpannahkaisissa liiveissään, kaulassa punainen liina. Muori, joka ontui toista jalkaansa, oli pieni ja hinterä miehensä rinnalla, hän oli ennen markkinoita saanut yhdeksännen lapsensa ja oli tullut kirkoteltavaksi. Tytöt, Eedla ja Lyydi oikoivat hameitaan rannassa ja solmivat uudelleen huivinsa, ennenkuin nousivat mäelle, jossa Johannes jo kätteli ukko Severiniä.

Lyydi oli kaukaa tuntenut Johanneksen. Hän punehtui ja nyppi huivinsa nurkkaa puolittain piiloutuen vanhemman sisarensa selän taakse. Asia oli niin että Lyydi ja Johannes olivat aina katsoneet toisiinsa ja olleet jo puolittain kihloissa, kun Johannekselle tuli kolme vuotta sitten äkkinäinen lähtö merille. Ukko Efraim oli ensimäisen vaimonsa kuoltua nainut Kirsan lesken ja Johannes ei pitänyt äitipuolestaan. Sentähden hän oli hankkiutunut kotoa pois.

Hädintuskin sai Johannes puristetuksi Lyydia kädestä ja sanotuksi pari tyhjänpäiväistä sanaa, kun Sörön muori jo huusi tyttöjä kiiruhtamaan, sillä kirkonmenot alkoivat. Muori ei pitänyt Johanneksen ja Lyydin lähentelemisistä sen jälkeen kun Söröläisille oli tullut riita vuohenlaitumesta.

Sisässä puisessa kappelikirkossa sovitteli luotsivanhin, joka myös teki lukkarin ja suntion virkaa, suolaveden kangistamilla sormillaan numeroita tauluun. Sitten alotti hän virren vetäen pitkään ja vihlovasti kuin sumusireeni merellä. Yksi ja toinen ääni yhtyi häneen miespuolellakin, mutta naispuolella lauloivat kokonaiset penkkikunnat, suhauttaen pehmeästi kieltään Jeesuksen ässien kohdalla.

Virren jälkeen tuli väliaika, jolloin yskittiin, ryittiin ja raapastiin jalkaa.

Nyt nousee hylje avantoon, sanoivat pojat ovipuolessa toisilleen, kun ukko Sileniuksen harmaa pää kohosi saarnastuoliin. Ja kuin vanha tähystävä koirashylje avojääkappaleella pappi silmäili pää koholla seurakuntaansa, laskien karvaiset kätensä raamatun päälle, ennenkuin luki tekstinsä ja alotti saarnansa Joonaasta valaskalan vatsassa. Sillä aikaa kun Silenius selitti Joonaan syntiä väliin hihkaisten ja levittäen kätensä niin että nukkuvien silmät revähtivät selälleen, pujahtivat pojat toinen toisensa jälkeen kauppamieheen, josta sai kahvia nisuleivän kanssa ja varustivat taskuunsa tupakkaa itselleen ja karamellejä tyttöjen varalta.

Saarnan jälkeen, kun muori oli kirkoteltavana sakastissa, näki Johannes vilaukselta Lyydin luotsivanhimman aitan luona. Hän kiersi muiden huomaamatta sinne, pisti tytön kouraan karamellitötterön ja veti hänet kallion alle, jossa saattoi rauhassa puhua. Ja siinä uudistivat he vanhat lupauksensa ja päättivät kuulua toisilleen vanhempien uhallakin. Ensi kesänä veisi Johannes Lyydin Simsöriin ja ellei äitipuoli kääntyisi hyväksi aikoi Johannes iäksi lähteä kotoa ja rakentaa oman tuvan mannermaalle. Siihen ei ukko Efraim kuitenkaan suostuisi, koska hän tarvitsi verkkomiestä ja niin ollen päättyisi asia varmaan hyvin. Luottaen siihen erosivat nuoret toisistaan ja Johannes lupasi viikolla pistäytyä Sörössä Lyydiä tapaamassa.

II.

Johannes oli käynyt Sörössä päivisin ja öin. Päivisin hän kävi lainaamassa työkaluja, kutsumassa kutomatalkoihin tai kyselemässä poikia, jotka olivat kalassa, mutta yöllä riisui hän saappaat eteisessä ja kiipesi Lyydin sänkyyn, joka oli lähempänä kattoa kuin lattiaa. Alisängyssä nukkui Eedla. Siellä ylhäällä he kuiskailivat keskenään, suunnittelivat tulevaisuuttaan ja leikkivät lemmenleikkiään aina aamupuoleen, jolloin ukko Severin käänsi kylkeä ovisängyssä ja varikset alkoivat vaakkua einettä ulkona aitankatolla. Silloin likisti Johannes vielä kerran tyttöään ja pujahti pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Ukko Efraim tiesi näistä poikansa retkistä ja aamulla, kun Johanneksen venyttelemisistä ei tahtonut tulla loppua ja hän haukotteli vielä airoissakin, murahteli ukko jotain yöjalassa käyvistä miehistä ja maitinsa menettäneistä silakoista. Hän oli nuoruudessaan käynyt samoja teitä ja oli selvillä ihmisluonnosta. Kun sentähden Johannes ilmoitti naimatuumistaan, ei ukko pannutkaan vastaan, niinkuin hän oli odottanut, vaikka mieluummin olisikin suonut ettei Johannes olisi nainut Söröstä. Mutta semmoistahan ei voinut auttaa, sen tiesi Efraim, ja sitäpaitse olivat söröläiset varoissaan olevaa väkeä.

Kovempi vastus nousi Sörössä. Ukko Severinillä ei tosin ollut mitään Johannesta vastaan, mutta Efraimin kanssa oli hänellä nuoruuden ajoilta jotain vanhaa hapatusta, josta muut eivät tienneet, ja sitten tuo onneton riita vuohenlaitumesta. Muori taas ei olisi hennonnut laskea tytärtään Kirsan pahasisuisen akan miniäksi. Mutta nuoret eivät ottaneet korviinsa mitään varoituksia eivätkä malttaneet odottaa. He tahtoivat häitä ja uskoivat kaiken kääntyvän hyväksi, kunhan saisivat pysyvästi toinen toisensa.

Juhannuksena vietettiin häät ja sitten Lyydi siirtyi Simsöriin
Johanneksen vaimona. Äiti toivotti eronhetkellä jumalan siunausta ja
ettei hänen koskaan tarvitsisi kaivata takaisin vanhat kotiin. Ukko
Severin näytti vakavalta, Lyydi oli aina ollut hänen lempityttönsä.

Aluksi meni kaikki hyvin. Anoppi tarkasti mielihyvällä vaatemyttyjä ja tavaroita, joita Lyydi toi muassaan. Tosin katsoi Johanneksen sisar, Briita, karsaasti niitä koreita liinoja, joita Johannes osti Lyydille ja alkoi heti alussa työntää raskaimpia töitä kälynsä tehtäväksi, mutta Lyydi oli reipas ja tyytyväinen ja mielikseen näki hänen pyöreät, ruskettuneet käsivarret kyynäspäihin paljaina kiskovan yksinään toista nuotansivua, kun Johannes oli ohjaamassa perää ja ukko Efraim veteli toista puolta.

Mutta seuraavana keväänä, kun Lyydi kiireimmäksi kala-ajaksi joutui lapsivuoteeseen, alkoi ukko Efraim nurista. Johanneksen olisi pitänyt paremmin katsoa eteensä; tällä tavoin he jäisivät pian ilman särvintä. Johannes kuunteli kulmat rypyssä. Hän olisi hänkin tahtonut sanoa sanansa, mutta vaikeni kotisovun tähden. Vaan kun ukko pojan synnyttyä jatkoi tiuskimistaan Lyydin makuulla-olon johdosta, tulistui Johannes ja ukko sai kuulla kunniansa ahneudestaan niin että veneessä syntyi aika meteli ja naapurit käänsivät huomionsa heihin.

Ukko oli pisteliäs — omalla tavallaan.

— Ei kaikki akat näy olevan niin nopsia toimissaan kuin äitivainaasi, joka markkinain ja pääsiäisen välillä kutoi puolen kolmatta verkkoa ja teki siihen lisäksi kaksoset, hän sanoi.

Johannes ei ollut kuulevinaan. Lyydi oli maannut kolmatta viikkoa vuoteessa, mutta oli vielä niin heikkona ettei Johannes sallinut hänen nousta jalkeille.

Johannes istui usein pitkät ajat jutellen Lyydin vuoteen ääressä ja katseli poikaansa, jonka punainen naama paistoi rievuista. Hän tunsi niin outoa hellyyttä noita molempia kohtaan että melkein häpesi. Kun äitipuoli käänsi selkänsä, suikkasi hän Lyydille suuta. Ja kun ukko hoputti lähtemään kalaan, ei hän ollut kuulevinaan, vaan saapasti vasta muiden jäljissä jolloin toinen päästi aika rähäkän.

Äitipuolen kanssa Johannes ei myöskään sopinut. Ja eräänä päivänä lähtivät nuoret omille teilleen.

Ulkona satoi rankasti. Muori, joka oli lypsänyt lehmät, purjehti sisään toinen hame pään yli vedettynä maitokiulu kädessä. Hänellä oli pienet terävät silmät, tukeva, saaliinhimoinen leuka ja nenäkuopissa kasvoi vanhaa jäkälää. Peräpeili oli leveä kuin kaljaasissa.

Ukko oli vihainen kun ei keitto ollut valmiina. Äitipuoli syytti Lyydiä, jonka töitä hänen täytyi suoritella ja Briita syytti lasta, jonka riepuja hänen oli täytynyt pestä. Lyydi punehtui sängyssään. Mutta ukko yltyi ja kun Johannes avasi suunsa, löi hän nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi ettei aikonut elättää pojanvaimoa ja tämän kakaroita. Johannekselle nousi veri kasvoihin. Hän vastasi ettei aikonut olla isänsä renkinä ja otti vyönsä seinältä. Akat torailivat, Lyydi itki sängyssään, keräsi riepuja lapsen ympäri ja yritti nousta:

— Kunpa jaksaisin kotiini! Sieltä ei meitä ainakaan ajeta mäelle!

Johannes oli sillävälin jo tehnyt päätöksensä. Hän kokosi työkalujansa, jotka omilla rahoillaan oli hankkinut ja talutti Lyydin rantaan, kantaen poikaa toisella käsivarrellaan.

— Sitä ei viedä Simsöristä! huusi ukko Efraim mäeltä, kun Johannes aikoi ottaa veneen, joka aina oli kulkenut hänen nimissään.

Johannes kävi naapurista lainaamassa veneen ja latoi siihen kaikki mitä hänellä oli maailmassa. Hän antoi Lyydille takkinsa ja peitti parhaansa mukaan lapsen. Tuuli oli idästä; sataa ripsautti vähän väliä.

Vesillä ei paljon puhuttu. Lyydi pyyhki aina uudelleen esiintunkevia kyyneleitään.

Vaikein oli matka Sörön rannasta ylös tuvalle. Kukaan ei ollut huomannut heidän tuloaan ja muistaessaan äitinsä viime sanoja eron hetkellä valuivat vedet viljanaan Lyydin silmistä. Vihdoin tuli Eedla rantaan. Hän ymmärsi parista sanasta kaikki, otti lapsen syliinsä ja meni edeltä muoria valmistamaan; ukko Severin oli kalassa.

Niin jyrkkä ei mäki ennen ollut Lyydin mielestä. Muori oli kompuroinut portaille.

Äitikulta, saanko olla täällä siksi kun kuolen? En minä kauvaa elä, sai
Lyydi nyyhkytyksiltään sanotuksi.

Ja muori vastasi silmiään pyyhkien:

Lapsiraukkani, kyllähän me tämän katon alle kaikki sovimme!

— Mutta mitä isä sanoo? Lyydi tunsi isänsä ankaran ja itsepäisen luonteen.

— Isä kyllä suostuu, kun puhun hänelle.

Johannes oli sillä välin kantanut tavaroita maihin. Hän tuli hämillään kättelemään; pyysi joksikin aikaa majaa. Hän aikoi hankkiutua mannermaalle ja tehdä sinne tuvan.

Seuraavana päivänä kun Johannes korjaili nelikoltaan ja nikkaroi tuvassa palasi Severin ulkoluodolta. Eedla oli vastassa rannalla.

— Kenen vene tuo tuolla on? kysyi ukko heti.

— Kirsan Aukustin. Johannes-lanko on täällä, vastasi Eedla.

— Vai on Johannes täällä!

— Ja Lyydi lapsineen myöskin. Efraim on häätänyt heidät Simsöristä.

Ukko Severin synkistyi.

— Arvasinhan minä että semmoista siitä tulisi. Vai on Lyydi täällä?
Miten pikku poika jaksaa?

— Poika voi hyvin, mutta Lyydi ei jaksa nostaa päätään tyynyltä.

Muori oli ikkunasta nähnyt Severinin tulon.

Hän ei virkkanut siitä muille, onnahteli vain eteiseen. Hänellä oli paljonkokeneen ja hyvän ihmisen lempeät silmät.

Kun muori oli hetken supatellut eteisessä Severinin kanssa, tuli ukko tupaan.

— Terveisiä mereltä! hän sanoi iloisesti. Ja kätellessään Johannesta:

— Täällä taitaakin olla lisää työväkeä!

— Täällähän me nyt ollaan, vastasi Johannes samaan huolettomaan tapaan ja enempää ei puhuttu siitä asiasta. Johannes jäi taloon, lähti käskemättä työhön muiden kanssa ja istui pöytään, kuten muut.

Kerran syyspuoleen tuli Briita käymään Sörössä. Hänen puheistaan ymmärsi Johannes että ukko oli tullut katumapäälle ja tahtoi poikaansa takaisin. »Piru hänelle raatakoon», ajatteli Johannes.

Toisen kerran kävi hän Simsörissä hakemassa äidinperintöjä, joita ukko oli pitänyt takanaan niihin asti. Efraim pureskeli tupakanlehteä, laski ja pureskeli ja lopuksi sai hän selville että poika oli saamassa kaksikymmentäkuusi markkaa. Hän oikoi ja käänteli kumpaakin seteliä ja koetteli jokaista markanrahaa erikseen. Lähtiessä tuli taas riita, kun ukko ei olisi antanut Johanneksen viedä vasaraa ja parihakoja, jotka Johannes luki omikseen. Seuraavana kesänä kuoli äitipuoli. Ukko Efraim toi itse tiedon siitä Söröhön. Hän näytti vanhentuneelta ja avuttomalta seistessään siinä keskellä tuvan lattiaa, liasta kankeat housut syltyssä, etupelti raollaan. Toisesta suupielestä valui ruskea navettapuro. Kalastus oli käynyt huonosti, akka oli maannut kauvan sairaana ja syönyt varat vähiin. Lopuksi hän pyysi Johannesta, joka oli puumies, laittamaan kirstun. Se olisi samalla ikäänkuin sovittajaisiksi niistä vanhoista asioista, sillä muori oli kuolinvuoteellaan muistellut häntä ja sanonut: »Miksei Johanneskaan ole tullut enää katsomaan?»

Johannes kuunteli ääneti ukon ruikutuksia. Lopulta hän lupasi tehdä kirstun. Ukko rupesi nyt puhumaan syyskalastuksesta, jonka aika oli kohta käsissä. Miten hän siitä selviäisi! Pyydyksiä oli, silakka oli lihavaa tänä vuonna, mutta ilman toista miestä ei pyynnistä tulisi mitään Jos Johannes palaisi kotiin ja kalastettaisiin yhdessä, saisi hän puolet saaliista.

Johannes ei pitänyt kiirettä vastauksellaan. Hän ottaisi ajatellakseen asiaa. Ja niine tietoineen ukko lähti.

Kirstun hän teki ja akka saatettiin kunnialla hautuumaan multaan. Lankomiehilleen sanoi Johannes kotimatkalla: »Äitini kuollessa itkin, mutta tämän hautaan olisin sylkässyt, jos olisin papilta ilennyt.»

Kun Efraim lupasi yhdeksän hyvää, kahdeksan kaunista, palasivat Johannes ja Lyydi Simsöriin. Lyydillä oli kova työ pestessään ja hangatessaan puhtaaksi lattiat ja astiat seinähyllyllä. Ukko piti sitä hukkaanmenneenä vaivana, vaan varoi tällä kertaa ilmaisemasta mieltään.

Silakanpyyntiin mentiin joukolla. Sen aikana maattiin yöt aitassa ulkoluodolla, missä Lyydi ja Briita perkasivat ja suolasivat kaloja nelikoihin. Ukko Efraim oli tarkka latomisen suhteen, vaikkei hän muusta paljon välittänytkään. Rivien tuli olla tasaiset ja kauniit; hän tiesi että ne markkinoilla menivät silloin paremmin kaupaksi.

Kalantulo oli hyvä, mutta syksyllä ei ukko Efraim ollut muistavinaan vanhoja välipuheita.

Markkinoilta tultuaan antoi hän Johannekselle kaksi säkkiä jauhoja osuudeksi ja kun toinen vaati puolet rahoista, alkoi hän haukkua ja juonitella. Johannes oli muka vanhastaan velkaa ja oli sitäpaitse saanut kaksi markkaa liikaa äidinperintöä. Tämän kuullessaan ei Johannes enää hillinnyt itseään, vaan nimitti ukkoa valehtelijaksi ja kitupiikiksi, jolloin Efraim aikoi antaa häntä selkään, mutta Johannes koppasi ukon tukeviin kouriinsa, kantoi ilmassa pitkin tupaa ja kastoi lopuksi vesisaaviin.

Sen tehtyään kokosi hän toisen kerran tavaransa, kutsui Lyydin ja pojan mukaansa ja lähti takaisin Söröhön. Kun hän oli kala-aitan kohdalla, repesi tuvan ovi selälleen. Ukko huitoi nyrkkiään ja rähisi kynnykseltä ja lennätti pitkin polkua tyhjän läkkipurkin ja vanhat saappaat.

— Siin' on mitä sulle kuuluu! huusi hän hyvästiksi.