XI.
Sillävälin oli lupa-aika päättynyt ja sesonki alkoi. Viidennellä avenuella kulki joka ilta ja yö ajoneuvovirta, joka suuntautui Puiston puoleisiin hienoihin kaupunginosiin, missä valaistut ikkunat ja esiin vedetyt markiisit olivat kutsujen merkkinä. Toiset sivuliikennevirrat leikkasivat päävirtaa vieden ihmisiä teattereihin, ravintoloihin tai oopperaan. Ja rouva Peniston saattoi tähystyspaikastaan yläikkunan äärestä ilmoittaa tarkalleen, kun liikenteen tavallinen humu äkkiä kasvoi Van Osburghien tanssiaisiin menevistä ajoneuvoista tai kun ajoneuvojen lisääntyminen tarkoitti vain, että ooppera oli loppunut tai että Sherryllä oli suuret illalliset.
Rouva Peniston seurasi sesongin kulkua yhtä kiinteästi kuin innokkainkin sen huvituksiin osanottaja, ja päältäkatsojana hän saattoi vertailla ja yleistää paremmin kuin itse osanottajat. Ei yksikään olisi voinut seurata tarkemmin seuraelämän kulkua tai erehtymättömämmin erottaa jokaisen sesongin ominaisia piirteitä: sen uneliaisuutta, sen liiallisuuksia, sen tanssiaisten niukkuutta, sen aikana tapahtuneiden avioerojen lukuisuutta. Hän piti erikoisesti mielessään "nousukkaiden" vikoja joita sukelsi pinnalle joka nousuaikana, ja hänellä oli terävä silmä näkemään heidän lopullisen kohtalonsa, niin että heidän näyteltyään osansa loppuun hän melkein aina saattoi sanoa Grace Stepneylle — ennustustensa kuulijalle — että hän oli tarkalleen tiennyt, miten tulisi käymään.
Erikoisesti tälle sesongille olisi rouva Penistonin mielestä ollut luonteenomaista se, että siinä jokainen "tunsi köyhyyttä" paitsi Welly Bryn herrasväki ja Simon Rosedale. Oli ollut huono syksy Wall Streetillä, jossa hinnat putosivat tuon rahalain mukaan, joka osoittaa rautatieosakkeiden ja puuvillapaalien olevan herkempiä toimeenpanevan mahdin vaihtumiselle kuin monen arvossapidetyn kansalaisen, joka on harjaantunut itsehallinnon kaikkiin etuihin. Sellaisetkin omaisuudet, joiden luultiin olevan riippumattomia markkinoista, osoittivat taipumusta riippuvaisuuteen niistä.
Rikastuminen aikana, jolloin useimpien tulot vähenevät, on omansa herättämään kateellista huomiota; ja Wall Streetin huhujen mukaan Welly Bry ja Rosedale olivat keksineet tämän ihmeenteon salaisuuden.
Erittäinkin Rosedale oli kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ja hänen kerrottiin ostaneen äskettäin rakennetun talon eräältä pulakauden uhrilta, joka vajaan kahdentoista kuukauden kuluessa oli hankkinut yhtä monta miljoonaa, rakentanut talon Viidennelle avenuelle, täyttänyt taulukokoelman vanhojen mestarien tuotteilla, kestinnyt siinä koko New Yorkin ja luikahti salaa pois paikkakunnalta, hänen velkojiensa vartioidessa vanhojen mestarien tauluja ja vieraidensa selittäessä toisilleen, että he olivat käyneet hänen päivällisillään vain nähdäkseen tauluja. Mr. Rosedale arveli menestyksensä olevan pysyväisempää lajia. Hän tiesi, että hänen oli kuljettava verkalleen ja hänen rotunsa vaistot tekivät hänet sopivaksi kestämään takaiskuja ja etenemään vähitellen. Mutta hän käsitti nopeasti, että sesongin yleinen laimeus tarjosi hänelle tavattomia etuja ja hän ryhtyi kärsivällisen uutterana muodostamaan taustaa kasvavalle kunnialleen. Hänelle oli tänä aikana arvaamattomaksi hyödyksi rouva Fisher, joka oli asettanut niin monta nousukasta seuraelämän näyttämölle. Mutta Rosedale halusi ajan pitkään yksilöllisempää ympäristöä. Hän tunsi, että häneltä puuttui käytöstavan vaihtelevaisuus, ja hänelle kävi yhä selvemmäksi, että Miss Bartilla oli juuri ne puuttuvat ominaisuudet, joita hänen seuraelämäkykynsä muovaileminen tarvitsi.
Tällaiset erikoisseikat eivät osuneet rouva Penistonin näköpiiriin. Hän oli tarkka huomaamaan pikkuseikkoja etualalta ja otti paljoa mieluummin selvän Carry Fisherin ja Bryn herrasväen suhteista kuin veljentyttärensä olosta. Hänellä oli kuitenkin tiedonantajia, jotka olivat valmiita korvaamaan hänen tietämättömyytensä. Grace Stepneyn muisti oli kuin henkinen kärpäspaperi, joka kuin luonnon pakosta veti puoleensa kulkupuheita ja säilytti ne. Lily olisi hämmästynyt tietäessään, miten paljon häntä koskevia pikkuseikkoja oli kasaantunut Miss Stepneyn päähän. Hän oli kyllä täysin tietoinen siitä, että hän herätti huomaamattomassa asemassa olevien ihmisten mielenkiintoa, mutta hän otaksui löytyvän vain yhtä lajia vaatimatonta elämää ja että loiston ihailu on tuon alemman asteen luonnollinen ilmaus. Hän tiesi, että Gerty Farish ihaili häntä sokeasti, ja siksi hän otaksui, että hän herätti samoja tunteita Grace Stepneyssä, jonka hän luki samaan luokkaan kuin Gerty Farishin, mutta ilman nuoruuden ja intomielisyyden pelastavia piirteitä.
Todellisuudessa nuo molemmat erosivat toisistaan yhtä paljon kuin he erosivat yhteisestä tarkastelunsa esineestä. Miss Farishin sydän oli hellien harhaluulojen lähde, Miss Stepneyn asioiden tarkka luettelo sellaisina kuin ne esiintyivät suhteessaan häneen. Hänellä oli arkatunteisuutta, joka olisi Lilystä näyttänyt koomilliselta henkilön taholta, jonka nenällä oli pisamia, jolla oli punaiset silmäluomet, joka asui täysihoitolassa ja ihaili rouva Penistonin salonkia. Mutta Grace paran ulkonainen ahtaus antoi sille keskitetympää sisäistä elämää, kuten karu maaperä saa muutamat kasvit kukkimaan runsaammin. Hänellä ei itse asiassa ollut abstraktista taipuvaisuutta häijyyteen: hän ei ollut pitämättä Lilystä siksi, että tämä oli loistava ja kyvykäs, vaan koska hän luuli, että Lily ei pitänyt hänestä. Sellaisetkin niukat kohteliaisuudet, joita Lily soi Mr. Rosedalelle, olisivat tehneet Miss Stepneystä hänen ystävänsä elämäniäkseen. Mutta miten Lily saattoi arvata, että sellainen ystävä oli huomaamisen arvoinen? Ja miten hän vihdoin saattoi arvata, että hän oli kuolettavasti loukannut Miss Stepneytä aiheuttamalla hänen kutsumatta jättämisensä erääseen rouva Penistonin harvoista päivälliskutsuista?
Rouva Peniston ei pitänyt mielellään päivälliskutsuja, mutta hänellä oli korkea käsitys sukulaisvelvollisuuksista, ja Jack Stepneyn palattua häämatkaltaan hän tunsi velvollisuudekseen sytyttää salongin lamput ja tuoda parhaat hopeat esille varmoista säilytyspaikoistaan. Rouva Penistonin harvinaisten kutsujen edellä vaivattiin päiväkaudet päätä juhlan kaikilla yksityiskohdilla, vieraiden istumajärjestyksestä pöytäliinan laskoksiin asti ja erään tällaisen alustavan keskustelun kuluessa hän oli varomattomasti vihjannut serkulleen Gracelle, että koska päivälliskutsut olivat sukulaisten keskeiset, hän tulisi ottamaan niihin osaa. Viikon ajan oli tuo ajatus tuonut eloa Miss Stepneyn yksitoikkoisuuteen. Sitten hänen annettiin ymmärtää, että olisi sopivampaa, jos hän tulisi jonakin toisena päivänä. Miss Stepney tiesi tarkalleen, mitä oli tapahtunut. Lily, joka inhosi sukulaistilaisuuksia, oli vakuuttanut tädilleen, että "hienojen" vieraiden kutsuminen olisi enemmän nuoren parin mieleen, ja rouva Peniston, joka seuraelämäkysymyksissä oli auttamattomasti Lilyn vallassa, oli pakotettu jättämään Grace kutsumatta. Saattoihan Grace tulla sitäpaitsi jonakin toisena päivänä; miksi hän siis pitäisi itseään poiskarkoitettuna?
Juuri siksi, että Miss Stepney saattoi tulla jonakin toisena iltana — ja että hänen sukulaisensa tiesivät, että hänen iltansa olivat vapaita — tämä tapahtuma kangasti jättiläismäisenä hänen näköpiirissään. Hän tiesi, että hän sai kiittää tästä Lilyä, ja hiljainen pahastuminen muuttui toimeliaaksi vihaksi.
Rouva Peniston, jonka luokse hän oli pistäytynyt päivän tai pari päivälliskutsujen jälkeen, laski käsistään virkkauksensa ja kääntyi äkkiä tähystyspaikaltaan ikkunan äärestä.
"Gus Trenor? — Lily ja Gus Trenor?" sanoi hän kalveten niin äkkiä, että hänen vieraansa melkein hätääntyi.
"Ah, serkku Julia… tietenkään minä en tarkoita…"
"En tiedä, mitä sinä tarkoitat", sanoi rouva Peniston pelästynyt sävy
vapisevassa äänessään. "Sellaista ei koskaan kuultu minun päivinäni.
Ja minun oma veljentyttäreni! En ole varma, ymmärränkö sinua.
Sanovatko ihmiset, että Trenor on rakastunut häneen?"
Rouva Penistonin kauhu oli todellista. Vaikkakin hän oli harvinaisen tarkoin perillä seuraelämän tapahtumista, oli hän kuitenkin viaton kuin koulutyttö, jonka mieleen ei koskaan juolahda, että skandaalit, joista hän lukee oppitunneilla, toistuisivat ensimmäisellä kadulla. Rouva Peniston oli säilyttänyt mielikuvituksensa yhtä puhtaana kuin salonkinsa kaluston. Hän tiesi kyllä, että seuraelämä "oli paljon muuttunut"; hän oli keskustellut avioeron turmeluksesta pappinsa kanssa ja oli ajoittain tuntenut kiitollisuutta siitä, että Lily oli vielä naimaton. Mutta ajatus, että jokin skandaali saattaisi kohdata nuoren tytön nimeä, ennen kaikkea, että siihen saattoi yhdistää naineen miehen, oli niin outoa hänelle, että hän oli yhtä hämillään kuin jos häntä olisi syytetty siitä, että hän oli jättänyt mattonsa alas koko kesäksi ja rikkonut jotain muuta taloudenpidon perussääntöä vastaan.
Miss Stepney alkoi ensi säikähdyksen hälvettyä tuntea avaramman ymmärryksen ylemmyyttä. Oli todellakin säälittävää olla niin tietämätön maailmasta kuin rouva Peniston!
Hän hymyili viimeiselle kysymykselle. "Ainahan sitä puhutaan ikävyyksiä — ja varmaankin he ovat paljon yksissä. Eräs ystäväni tapasi heidät toissa iltapäivänä Puistossa — hyvin myöhään, kun lamput olivat jo sytytetyt. On sääli, että Lily esiintyy niin silmiinpistävästi."
"Silmiinpistävästi!" tavaili rouva Peniston. Hän kumartui eteenpäin alentaen äänensä lieventääkseen kauhuaan. "Mitä ne puhuvat? Aikooko hän erota vaimostaan ja naida Lilyn?"
Grace Stepney nauroi kursailematta. "Eihän toki, hyvä ystävä! Hän tuskin tekisi sitä. Se on mielistelyä — ei mitään muuta."
"Mielistelyä? Veljentyttäreni ja naineen miehen välillä? Tarkoitatko sanoa, että Lilyn ulkonäöllä ja avuilla ei osaisi paremmin käyttää aikaa kuin hukata sitä seurustelemalla lihavan tyhmän miehen kanssa, joka voisi melkein olla hänen isänsä?" Tällä todistelulla oli niin vakuuttava voima, että se saattoi rouva Penistonin kyllin rauhalliseksi alkaakseen uudelleen työnsä odottaessaan, että Grace Stepney rohkaisisi hänen järkytettyä mieltään.
Mutta Miss Stepney oli hetken kuluttua taas asiassa. "Sepä se onkin pahinta — ihmiset sanovat, ettei Lily hukkaa aikaansa! Jokainen tietää, että hän on liian sievä ja — ja viehättävä uhrautuakseen sellaiselle miehelle kuin Gus Trenor, jollei —"
"Jollei?" tokaisi rouva Peniston.
Miss Stepney hengähti hermostuneesti. Oli mieluista järkyttää rouva Penistonia, mutt'ei järkyttää häntä hätääntymiseen asti. Miss Stepney ei tuntenut kylliksi klassillista draamaa tietääkseen, miten huonojen sanomien tuojia otetaan vastaan sananlaskuksi käyneellä tavalla, mutta nyt hänen aivojensa läpi välähtivät menetetyt päivälliset ja supistettu vaatevarasto hänen epäitsekkäisyytensä palkkana. Sukupuolensa kunniaksi viha Lilyä kohtaan voitti kuitenkin persoonallisemmat näkökohdat. Rouva Peniston oli valinnut väärän hetken veljentyttärensä kauneuden kehumiseen.
"Jollei", sanoi Grace, kumartuen eteenpäin puhuakseen hiljaa ja innokkaasti, "jollei ole aineellisia etuja voitettavana, kun mielistelee Trenoria."
Hän tunsi, että hetki oli hirveä ja hän muisti äkkiä, että rouva
Penistonin musta brokaadi olisi joutunut hänelle sesongin lopulla.
Rouva Peniston laski jälleen työnsä käsistään. Hänelle esiintyi saman ajatuksen toinen puoli ja hän tunsi, ettei ollut hänen arvonsa mukaista, että hän antoi järkyttää hermojaan hänestä riippuvan sukulaisen, joka käytti hänen vanhoja vaatteitaan.
"Jos sinusta on mieluista kiusata minua salaperäisillä vihjauksilla", sanoi hän kylmästi, "niin olisit ainakin voinut valita sopivamman ajan kuin nyt, jolloin juuri olen tointumassa suurten päivälliskutsujen rasituksista."
Päivällisten mainitseminen haihdutti Miss Stepneyn viimeisetkin epäröimiset. "En käsitä, miksi minua syytetään siitä, että minun on mieluista puhua sinulle Lilystä. Olinkin varma, etten siitä kiitosta saisi", vastasi hän kuohahtaen. "Mutta minulla on jäljellä hieman sukulaistunnetta, ja kun sinä olet ainoa henkilö, jolla on Lilyyn jonkinlaista valtaa, niin ajattelin, että sinun pitäisi tietää, mitä hänestä puhutaan."
"Hyvä", sanoi rouva Peniston, "sitä minä valitan, ettet ole sanonut minulle, mitä todellakin sanotaan."
"En otaksunut, että minun olisi puhuttava niin täydellisesti. Ihmiset puhuvat, että Gus Trenor maksaa hänen laskunsa."
"Maksaa hänen laskunsa — hänen laskunsa?" Rouva Peniston purskahti nauruun. "En jaksa kuvitella, mistä sinä olet saanut tuollaisia hullutuksia. Lilyllä on omat tulonsa — ja minäkin huolehdin hänestä aika lailla —"
"Sen kyllä kaikki tiedämme", tokaisi Miss Stepney kuivasti. "Mutta
Lily tarvitsee hyvin useita hienoja leninkejä —"
"Minusta on mieleen, että hän on hyvin puettu — se on vain kuin ollakin pitää!"
"Tietenkin. Mutta sitäpaitsi on hänellä pelivelkoja."
Miss Stepney ei ollut alussa aikonut saattaa asiaa näin pitkälle, mutta rouva Penistonin oli moittiminen vain omaa uskomattomuuttaan. Hän oli kuin raamatun uppiniskaiset epäuskoiset, jotka oli masennettava saadakseen ne vakuutetuiksi.
"Pelivelkoja? Lilylläkö?" Rouva Penistonin ääni värisi suuttumuksesta ja hämmennyksestä. Hän ihmetteli, oliko Grace Stepney kadottanut järkensä. "Mitä sinä tarkoitat hänen peliveloillaan?"
"Sitä vain, että jos joku pelaa bridgeä rahasta kuten Lily, niin saattaa menettääkin suuria summia — enkä luule Lilyn aina voittavan."
"Kuka sinulle sanoi, että veljentyttäreni pelaa korttia rahasta?"
"Kiitoksia paljon, serkku Julia, älä luule minun koettavan rikkoa sinun ja Lilyn välejä! Jokainen tietää, että hän on vimmattu bridgenpelaaja. Rouva Gryce sanoi minulle itse, että hänen pelaamisensa se peloitti Percy Grycen — hän näyttää aluksi todellakin olleen ihastunut Lilyyn. Mutta Lilyn seurustelupiirissä on melkein tapana, että tytöt pelaavat rahasta. Itse asiassa ihmiset ovat taipuvaisia suomaan hänelle anteeksi sillä syyllä —"
"Suomaan anteeksi minkä?"
"Sen, että hän on kovassa pulassa — ottaa vastaan huomaavaisuuksia sellaisilta miehiltä kuin Gus Trenor — ja George Dorset —"
Rouva Peniston huudahti jälleen: "George Dorset? Onko muita vielä?
Haluan kuulla pahimmankin, ole hyvä."
"Älä ota asiaa siltä kannalta, hyvä Julia. Lily on äskettäin ollut paljon Dorsetien kanssa ja George Dorset näyttää ihailevan häntä — mutta se on tietysti luonnollista. Ja olen varma siitä, ettei ihmisten kertomissa kauheissa jutuissa ole siteeksikään totta. Mutta hän on kuluttanut paljon rahaa tänä talvena. Evie Van Osburgh oli joku päivä sitten Celestellä tilaamassa trousseauta — niin, hääthän ovat ensi kuussa — ja hän kertoi minulle Celesten näyttäneen hänelle mitä kallisarvoisimpia esineitä, joita hän oli juuri lähettänyt Lilylle. Ja kuuluu puheita, että Judy Trenor on riidellyt Lilyn kanssa Gusin takia. Mutta olen pahoillani, että olen puhunut, vaikkakin vain tarkoitin sillä hyvää."
Rouva Penistonin luontainen uskomattomuus sai hänet toimittamaan Miss Stepneyn halveksuen tiehensä, mikä ei ennustanut hyvää tämän mustan brokaadin saantitoiveelle. Mutta järkisyille suljetuimmissakin luonteissa on tavallisesti aukko, jonka kautta epäluulo valuu ja Miss Stepneyn vihjaukset eivät haihtuneet niinkään helposti hänen mielestään kuin hän oli odottanut. Rouva Peniston ei pitänyt kohtauksista, ja hänen päätöksensä karttaa niitä oli aina saanut hänen pysymään erillään Lilyn elämän yksityisseikoista. Hänen nuoruudessaan tyttöjen ei katsottu tarvitsevan erikoista valvontaa. Heidän otaksuttiin yleensä tyytyvän luvalliseen kurtiisiin ja avioliittoon ja heidän luonnollisten valvojiensa sekaantumista näihin asioihin pidettiin yhtä sopimattomana kuin katselijan äkillistä sekaantumista näyttelemiseen. Rouva Penistonkin muisti kyllä olleen "eloisia" tyttöjä, mutta heidän eloisuuttaan ei pidetty pahempana kuin "epänaisellisena". Nykyinen eloisuus näytti olevan samaa kuin epäsiveellisyys, ja pelkkä epäsiveellisyyden käsite oli rouva Penistonista yhtä loukkaava kuin keittiönhaju salongissa: hänen mielensä kieltäytyi sitä sulattamasta.
Hän ei aikonut heti toistaa Lilylle kuulemaansa tai koettaa edes vahvistaa sen todellisuutta kiertäen kaartaen kyselemällä. Sehän johtaisi kohtaukseen, ja kohtaus oli, katsoen hänen hermojensa järkytettyyn tilaan, jota päivälliskutsujen vaikutukset eivät suinkaan olleet parantaneet, ja hänen mieleensä, joka yhä pelkäsi uusia vaikutuksia, vaara, jota hän piti velvollisuutenaan karttaa. Mutta hänen mieleensä jäi veljentytärtään kohtaan määrätty varasto kaunaa, joka kasvoi, kun ei sitä voinut selvittää selvittelyillä ja keskusteluilla. Oli kauheaa, että nuori tyttö antoi itsestään puheenaihetta. Tästä häntä täytyi moittia, vaikk'ei syytteissä häntä vastaan olisikaan perää. Rouva Penistonista tuntui kuin olisi talossa ollut tarttuva tauti ja hän oli tuomittu istumaan vavisten tartutettujen huonekalujensa keskellä.
XII.
Miss Bart oli todella kasvatettu kierolla tavalla, eikä, yksikään hänen arvostelijoistaan olisi tuntenut sitä elävämmin kuin hän. Mutta hänellä oli turmiollinen tunne siitä, että häntä väijyi toinen kovan onnen potkaus toisen jälkeen, huomaamatta koskaan oikeaa tietä ennenkuin oli liian myöhäistä lähteä kulkemaan sitä.
Lily, joka ei sovittanut itseensä ahtaita ennakkoluuloja, ei ollut kuvitellut, että hänen rahanhankkimisensa Gus Trenorin kautta tulisi koskaan järkyttämään hänen rauhaansa. Ja asia näyttikin itsessään jokseenkin viattomalta, mutta se oli ilkeämielisten selitysten vuolas lähde. Kun hän oli tyydyttänyt rahantuhlaamishalunsa, kävivät nämä selittelyt yhä äänekkäämmiksi, ja Lily, joka saattoi olla ankaran johdonmukainen viedessään vastoinkäymistensä syyt toisten tiliin, puolusteli itseään sillä ajatuksella, että kaikki hänen ikävyytensä johtuvat Bertha Dorsetin vihamielisyydestä. Tämä vihamielisyys oli kuitenkin ilmeisesti haihtunut, kun ystävyys molempien naisten välillä oli uudistunut. Lilyn käynnistä Dorseteilla oli ollut seurauksena, että he huomasivat voivansa olla toisilleen hyödyksi, ja sivistyneet vaistot ovat kyllin ovelia huomatakseen, että on parempi käyttää hyödykseen vastustajaansa kuin häiritä häntä. Rouva Dorset oli itse asiassa joutunut sydämenasioissa uusiin kokeiluihin, joiden kukoistavana uhrina oli rouva Fisherin viimeinen valloitus, Ned Silverton. Ja sellaisina hetkinä hän tunsi, kuten Judy Trenor oli kerran huomauttanut, pakottavaa tarvetta kääntää miehensä huomion toisaalle. Dorset oli yhtä vaikea huvitettava kuin villi-ihminen, mutt'ei hänenkään itsekylläisyytensä kestänyt Lilyn taidon edessä, tai oli tämä erikoisen sopiva taltuttamaan vaikeaa itsekkyyttä. Lilyn kokemus Percy Grycestä oli hänelle hyvänä tukena hallitessaan Dorsetin mielialaa, ja joskin miellyttämishalu oli vähemmän kiihkeä, niin opettivat hänen asemansa vaikeudet tekemään enemmän pienemmistä etuisuuksista.
Tuttavallisuus Dorsetin kanssa ei näyttänyt vähentävän aineellisia vaikeuksia. Rouva Dorsetilla ei ollut Judy Trenorin tuhlaavaisuusmielijohteita, eikä Dorsetin ihailu näyttänyt ilmenevän raha-asioissa, varoipa Lilykin uudistamasta kokemuksiaan tähän suuntaan. Dorsetien ystävyydestä hän vain toivoi tällä hetkellä seuraelämän hyväksymistä. Hän tiesi, että hänestä alettiin puhua; mutta tämä ei häntä hälyyttänyt kuten se hälyytti rouva Penistonia. Hänen seurapiirissään sellainen ystävyyssuhde ei ollut tavatonta, ja kauniin naisen, joka flirttaili naineen miehen kanssa, otaksuttiin olleen siihen etujensa pakottaman. Trenor itse hänet peloitti luotaan. Heidän kävelyretkensä Puistossa ei ollut onnistunut. Trenor oli nainut nuorena, ja senjälkeen hän ei ollut keskusteluissaan naisten kanssa tavannut oikeaa sävyä. Hän oli ensin joutunut hämille ja sitten häntä oli suututtanut huomatessaan aina joutuneensa takaisin lähtökohtaan, ja Lily tunsi, että hän kadotti vähitellen aseman herruuden. Trenor oli todellakin mahdottomalla tuulella. Huolimatta ystävyydestään Rosedalen kanssa häneenkin oli jokseenkin tuntuvasti koskenut arvopaperien lasku; hänen talousmenonsa rasittivat häntä ja hän näytti joka taholla kohtaavan tahtonsa itsepintaista vastustamista, kun häntä tähän saakka oli onni seurannut kuin itsestään.
Rouva Trenor oli vielä Bellomontissa pitäen kaupunkiasuntoa avoinna ja pistäytyen siellä silloin tällöin tunnustelemassa maailmaa. Lupa-ajan päätyttyä hän ei ollut enää kiusannut Lilyä tulemaan Bellomontiin ja kun he aluksi tapasivat kaupungissa, luuli Lily huomaavansa kylmyyden vivahdusta hänen käytöksessään. Oliko se vain mielipahan ilmausta Lilyn huomaamattomuudesta häntä kohtaan vai olivatko hälyyttävät huhut tulleet hänen korviinsa? Jälkimmäinen olettamus näytti mahdottomalta, mutta Lily ei kuitenkaan voinut vapautua epämieluisasta tunteesta. Jos missään, niin Judy Trenorin ystävyydessä olivat hänen häilyvät sympatiansa löytäneet tukevan pohjan. Hän uskoi tämän ystävyyden vilpittömyyteen, vaikkakin se joskus ilmaantui itsekkäällä tavalla, ja hän varoi tarkoin saattamasta sitä vaaranalaiseksi. Mutta tätä huomioonottamatta hän oli tarkoin tietoinen tavasta, jolla tuollainen vieraantuminen vaikuttaisi häneen. Se seikka, että Gus Trenor oli Judyn mies, oli ajoittain suurin syy siihen, että hän ei pitänyt Trenorista ja että hän harmitteli sitä kiitollisuudenvelkaa, johon Trenor oli saattanut hänet.
Päästäkseen epäilyistä rauhaan Miss Bart ehdotti heti uuden vuoden jälkeen, että hän tulisi Bellomontin kutsuihin. Hän oli huomannut, että suuressa seurassa hän olisi suojattu Trenorin tungettelevaisuudelta, ja rouva Trenorin sähkösanoma "tule kaikin mokomin" näytti vakuuttavan, että hän oli yhtä tervetullut kuin tavallisesti.
Judy otti hänet ystävällisesti vastaan. Suurten kutsujen huolet veivät aina voiton persoonallisista tunteista, eikä Lily nähnyt mitään muutosta emäntänsä käytöksessä. Siitä huolimatta hän huomasi pian, ettei hänen kokeilunsa Bellomontiin tulolla ollut määrätty onnistumaan. Kutsutut olivat sellaista väkeä, joka ei pelaa bridgeä, ja kun rouva Trenorilla oli tapana ryhmittää kaikki sellaiset "siivot" samaan luokkaan, niin hän tavallisesti kutsui heidät yhdessä katsomatta heidän muihin ominaisuuksiinsa. Seurauksena oli yhteensopimaton ryhmä henkilöitä, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin se, etteivät he pelanneet bridgeä, ja hankauksia edisti tässä tapauksessa vielä huono ilma ja isännän ja emännän huonosti salattu ikävystyminen. Sellaisissa tapauksissa Judy tavallisesti tahtoi antaa Lilyn tehtäväksi sovittaa erimieliset ainekset, ja Miss Bart olettaessaan, että häneltä odotettiin sellaista, palvelusta, ryhtyi siihen tavallisella innollaan. Mutta jo alussa hän huomasi nenäkästä vastustusta pyrinnöilleen. Jos rouva Trenorin suhtautuminen häntä kohtaan olikin muuttumaton, niin osoittivat muut naiset hänelle jonkinlaista kylmyyttä. Sellaiset tilapäiset terävät vihjaukset kuin "teidän ystävänne Bryn herrasväki" tai "se pikku juutalainen, joka osti Greinerin talon — joku sanoi meille teidän tuntevan hänet, Miss Bart", — osoittivat Lilylle, että hän oli joutunut sen seurapiirin osan epäsuosioon, joka, vaikkakin vähimmin myötävaikutti sen hauskuuteen, on ottanut oikeudekseen määrätä, millaista tuo hauskuutus oli oleva. Vihjaus oli viatonta laatua, ja vuosi takaperin Lily olisi hymyillyt sille luottaen siihen, että hänen persoonallinen viehätyksensä tekisi tyhjiksi kaikki ennakkopäätelmät häntä vastaan. Mutta nyt hän oli tullut herkemmäksi arvostelulle ja vähemmän luotti kykyynsä tehdä se tyhjäksi. Sitäpaitsi hän tiesi, että jos Bellomontin naiset julkenivat arvostella julkisesti hänen ystäviään, niin todisti se, etteivät he arkailleet asettamasta häntä samanlaisen kohtelun alaiseksi hänen selkänsä takana. Hermostunut pelko, ettei vain Trenorin käytöksessä ollut jotakin, joka näyttäisi oikeuttavan heidän paheksumisensa, sai hänet etsimään kaikenlaisia tekosyitä karttaakseen häntä, ja Lilyllä oli Bellomontista lähtiessään tunne siitä, että hän oli epäonnistunut siellä kaikissa yrityksissään.
Kaupungissa hän sai puuhaa, jolla sillä hetkellä oli se onnellinen vaikutus, että se karkoitti ahdistavat ajatukset. Percyn herrasväki oli pitkällisen väittelyn jälkeen ja huolellisesti neuvoteltuaan vastahankittujen ystäviensä kanssa päättänyt panna toimeen suuret kutsut. Rouva Fisher, jolle he olivat uskoneet puuhan johdon, oli päättänyt, että tableaux vivants — elävät taideteokset — ja komea musiikki olivat ne kaksi syöttiä, jotka näyttivät enimmän vetävän saalista puoleensa, ja pitkien neuvottelujen jälkeen hän oli saanut tusinan hienoja naisia näyttämään itseään kuvasarjassa, jota järjestämään hän oli saanut — mikä oli ihmeellinen saavutus — etevän muotokuvamaalarin Paul Morpethin.
Lily oli sellaisissa tilaisuuksissa oikeassa elementissään. Morpethin johdolla hänen vilkas plastillinen taipumuksensa, joka ei tähän saakka ollut saanut parempaa ravintoa kuin vaatteiden sommittelemista ja verhoilua, löysi innokkaan ilmaisumuodon verhojen asettelemisessa, asentojen tutkimisessa, valojen ja varjojen vaihteluissa. Hänen dramaattisen vaistonsa herätti aiheiden valinta, ja historiallisten pukujen uhkeat esitykset saivat liikkeelle mielikuvituksen, jolla oli kirkkaan taiteellisen näkemyksen voima. Mutta suurinta ihastusta tuotti hänelle oman kauneutensa esiintyminen uudessa valossa: nähdessään, ettei hänen sulonsa ollut pelkkä kiinteä ominaisuus, vaan aines, joka loi kaikki liikutukset viehätyksen ja sulon uusiksi muodoiksi.
Rouva Fisherin toimet olivat onnistuneet ja seurapiiri, yllätettynä laimeana hetkenä, lankesi rouva Bryn vieraanvaraisuuden houkutuksiin. Vastusteleva vähemmistö joutui unhotuksiin tungoksessa; ja katselijakunta oli ehkä yhtä loistava kuin näytelmäkin.
Lawrence Selden kuului niihin, jotka olivat antautuneet siihen mitä esitettiin. Jos hän ei usein menetellyt sen seuraelämän väitteen mukaan, että mies voi mennä sinne, minne häntä haluttaa, niin oli se siksi, että hän oli aikoja sitten oppinut löytämään hupinsa pääasiassa samoinajattelevien pikku ryhmästä. Mutta hän nautti näytelmävaikutuksista eikä ollut tunteeton sille osalle, mikä rahalla oli niiden esittämisessä. Bryn herrasväkeä ei voinut syyttää siitä, että he kuluttivat rahojaan typerällä tavalla. Heidän vastarakennettu talonsa, miten siltä sitten saattoikaan puuttua kodikkuutta, oli ehkä yhtä sopiva juhlatilaisuuksia varten kuin jokin noista ulkoilmajuhlahalleista, joita italialaiset arkkitehdit rakentavat yht'äkkiä ruhtinasten pitoja varten. Tuo tilapäisyys ilmeni todellakin räikeällä tavalla. Koko näyttämölleasetus oli niin juurivalmistunutta, niin nopeasti esiinloihdittua, että teki mieli koskettaa marmoripylvästä päästäkseen selville siitä, etteivät ne olleet kartongista, istuutua johonkin damaskipäällyksiseen kullattuun nojatuoliin ollakseen varma siitä, etteivät ne olleet maalatut seinälle.
Selden, koeteltuaan erästä tuollaista istuinta, tarkasteli tanssihuoneen eräästä nurkasta näyttämöä vilpittömällä nautinnolla. Vieraat, noudattaen tuota koristusvaistoa, joka vaatii hienoja pukuja hienoon ympäristöön, olivat pukeutuneet pikemminkin silmälläpitäen rouva Bryn ympäristöä kuin häntä itseään. Suunnattoman huoneen täytti, vaikk'ei tungokseen asti, yleisö, jonka kallisarvoiset vaatteet ja jalokiviä hohtavat hartiat olivat sopusoinnussa koristeltujen seinien ja loistavan venetsialaisen katon kanssa. Huoneen toiseen päähän oli rakennettu näyttämö etukaaren taakse, jota verhosivat vanhan damaskin poimut.
Gerty Farish oli Seldenin vieressä antautunut liikoja arvostelematta katselemisen iloon, mikä oli niin suututtavaa Miss Bartin hienommalle maulle. Mahdollisesti myöskin Seldenin läheisyys jotenkin vaikutti hänen serkkunsa mielihyvään.
"Eikö ollut kiltisti tehty Lilyltä, että hän toimitti minulle kutsun? Tietysti ei Carry Fisherin mieleen olisi juolahtanut panna minun nimeäni kutsuluetteloon, ja mieleni olisi ollut niin paha, jos olisin jäänyt näkemättä kaikkea tätä — ja erikoisesti Lilyä itseään. Joku kertoi minulle, että katto oli Veroneselta. Se on minusta hyvin kaunis, mutta hänen naisensa ovat hirveän jokapäiväisiä, jumalattariako? Olkoot, voin vain sanoa, että jos he olisivat olleet kuolevaisia ja heidän olisi pidettävä korsetteja, niin se olisi ollut heille parempi. Minusta meidän naiset ovat paljon sievempiä. Ja tämä huone on ihmeen sopiva — jokainen esiintyy täällä edukseen! Oletko koskaan nähnyt tuollaisia jalokiviä! Katsopas rouva Dorsetin helmiä — minusta niistä pienin maksaisi meidän tyttöklubimme vuosimenot. Eipä siltä, että minulla olisi klubista valittamista; jokainen on ollut niin ihmeen hyvä. Kerroinko sinulle, että Lily antoi meille kolmesataa dollaria? Eikö se ollut suurenmoista häneltä? Ja sitten hän keräsi joukon rahaa tuttaviltaan — rouva Bry antoi meille viisisataa ja Mr. Rosedale tuhat. Toivoisin, ettei Lily olisi niin hyvä Rosedalelle, mutta hän sanoo, ettei hyödytä mitään olla hänelle ynseä, kosk'ei Rosedale näe erotusta. Lily ei todellakaan voi sietää toisten tunteiden loukkaamista — mieltäni niin pahoittaa, kun kuulen häntä sanottavan kylmäksi ja itserakkaaksi! Niin eivät klubin tytöt sano hänestä. Tiedätkö, että hän on ollut siellä minun kanssani kahdesti? — niin, Lily! Ja sinun olisi pitänyt nähdä heidän silmänsä! Eräs heistä sanoi, että hänen näkemisensä korvasi päivää maalla. Ja hän istui siellä ja puheli heidän kanssaan aivan kuin jos se olisi ollut hänelle yhtä mieluista kuin heille. He ovatkin kyselleet jälkeenpäin, milloin hän tulee takaisin; ja hän on luvannut tulla!" —
Miss Farishin puhelu katkesi äkkiä, kun väliverho nousi ensimmäistä taulua varten, joka esitti nymfiryhmää tanssimassa kukilla sirotetulla nurmikolla Botticellin Kevään rytmillisissä asennoissa. Tableaux vivants'ien vaikutus ei riipu ainoastaan onnellisesta valon käytöstä ja harsojen sommittelusta, vaan vastaavasta henkisen näkemyksen tilasta. Vastahakoiselle mielelle ne pysyvät, kaikesta taiteen avusta huolimatta, vahatöiden korkeampana lajina, mutta alttiille mielelle ne voivat antaa välkähdyksiä todellisuuden ja mielikuvituksen välillä olevasta taikamaailmasta. Selden kuului tähän ryhmään. Rouva Bryn "tauluista" ei puuttunut mitään niistä ominaisuuksista, jotka saavat aikaan tällaisia illusioneja ja Morpethin järjestämänä taulut seurasivat toisiaan rytmillisesti kuin loistavassa friisissä, jossa elävän ihmisruumiin ohivilahtavat piirteet ja nuorten silmien liikkuva valo lisäsi plastillista sopusointua kadottamatta elämän viehätystä.
Kohtaukset oli otettu vanhoista mestareista, ja osanottajat oli valittu viisaasti heidän tyyppeihinsä sopivaa luonnetta silmälläpitäen. Ei kukaan olisi esim. voinut olla tyypillisempi Goya kuin Carry Fisher lyhyine, tummine kasvoineen, rohkeine hymyineen, silmissä liioteltu hehku. Eräs muhkea neiti Smedden Brooklynistä näytteli erinomaisesti uhkeaa Titianin Tytärtä ja nuori rouva Van Alstyne, joka esitti hauraampaa alankomaalaistyyppiä korkeine suonikkaine otsineen ja vaaleine silmineen ja silmäripsineen, oli kuvaava Vandyck, puettuna mustaan satiiniin väliverho taustana. Sitten siellä oli vielä Kauffmannin nymfejä seppelöimässä Rakkauden alttaria, ja Watteaun luuttua soittavien näyttelijöiden ryhmä, jotka loikoivat lähteellä auringonpaisteisessa metsäaukiossa.
Jokainen ohivilahtava kuva kosketti Seldenin kuvittelukykyä, johtaen hänet niin etäälle mielikuvitusmaailmaan, että Gerty Farishinkin huomautukset — "Ah, miten suloisen näköinen Lulu Melson on!" tai: "Tuo on varmaankin Kate Corby, tuolla oikealla, purppuraan puettu" — eivät saattaneet häntä pois illusionin lumosta. Esittäjien henkilöllisyys oli niin taitavasti sovitettu heidän esittämiinsä olentoihin, että vähimminkin kuvittelukykyinen kuulijakunnasta tunsi varmaankin räikeää vastakohtaa, kun väliverho äkkiä vedettiin syrjään ja näkyviin tuli maalaus, joka oli yksinkertaisesti ja selvästi Miss Bartin muotokuva.
Tässä oli persoonallisuuden etevämmyys ilmeinen — katselijoiden kuin yhdestä suusta tullut "Oh" ei kohdistunut Reynoldsin teokseen "Rouva Lloyd", vaan Lily Bartin ilmielävään suloon. Hän oli näyttänyt taiteellisen intelligenssinsä valitsemalla niin itsensä kaltaisen tyypin, että hän saattoi ruumiillistuttaa esittämänsä henkilön lakkaamatta olemasta oma itsensä. Oli ikäänkuin hän ei olisi astunut esille Reynoldsin kankaasta, vaan sijoittunut siihen karkoittaen hänen kuolleen kauneutensa oman elävän sulonsa säteillä. Hänen mielijohteensa näyttäytyä loistavassa asussa — hän oli hetken ajan ajatellut Tiepolon Cleopatran esittämistä — oli saanut väistyä todellisemman vaiston tieltä, joka luotti pelkkään omaan kauneuteensa, ja hän oli tahallaan valinnut maalauksen, jossa ei ollut puvun eikä ympäristön häiritseviä sivuvaikutuksia. Hänen vaaleat verhonsa ja lehtitausta edistivät vain hänen pitkien dryadimaisten ääriviivojensa esille tulemista. Hänen asentonsa jalo plastillisuus, sen leijaileva sulo toi hänen kauneudessaan esille runollisuuden vivahdusta, mitä Selden aina tunsi hänen läheisyydessään. Sen ilmaus oli nyt niin elävä, että Seldenistä tuntui kuin hän näkisi ensi kertaa edessään todellisen Lily Bartin, vapaana pikku maailmansa jokapäiväisyyksistä ja saaden hetkiseksi tuon ikuisen sopusoinnun leiman, josta hänen kauneutensa oli osa.
"Helkkarin rohkeaa näytellä noin itseään; mutta, hitto vie, ääriviivoissa ei ole pienintäkään virhettä, ja luulen hänen haluavan meidän tietävän sen!"
Nämä sanat, jotka lausui kokenut tuntija, Mr. Ned Van Alstyne, jonka vahatut valkoiset viikset olivat pyyhkäisseet Seldenin olkapäätä, vaikuttivat niiden kuulijaan odottamattomalla tavalla. Selden ei nyt ensi kertaa kuullut tehtävän Lilyn kauneudesta keveitä huomautuksia, ja tähän asti selittelyjen sävy oli huomaamattomasti värittänyt hänen käsitystään Lilystä. Mutta nyt se herätti vain harmistunutta ylenkatsetta. Tällainen oli se maailma, jossa Lily eli, nämä olivat ne mittapuut, joilla kohtalo oli määrännyt hänet mitattavaksi! Onko mentävä Kalibanin luo arvostellakseen Mirandaa?
Ennenkuin väliverho laskeutui, oli Seldenillä aikaa tuntea Lilyn elämän koko traagillisuus. Tuntui kuin olisi hänen kauneutensa, täten vapautuneena kaikesta, mikä halvensi ja samensi sitä, ojentanut rukoilevat kätensä Seldenille maailmasta, jossa he olivat kerran kohdanneet hetken ajan, ja minne hän tunsi vastustamatonta halua päästä uudelleen Lilyn kanssa.
Hänet herätti käden puristus. "Eikö hän ollut liian kaunis, Lawrence? Eikö hän sinustakin esiinny enimmin edukseen tuossa yksinkertaisessa puvussa? Se tekee hänet todellisen Lilyn näköiseksi — siksi Lilyksi, jonka minä tunnen."
Selden kohtasi Gerty Farishin hehkuvan katseen. "Siksi Lilyksi, jonka me tunnemme", oikaisi hän; ja hänen serkkunsa, perustaen siihen sisältyvään ymmärtämykseen, huudahti iloisesti: "Tuon minä kerron hänelle! Hän sanoo aina, että sinä et pidä hänestä."
Kun esitys oli ohi, oli Seldenin ensimmäinen ajatus etsiä Miss Bart. Sen musiikkiesityksen aikana, joka oli seurannut tableau'ita, olivat esiintyjät asettuneet sinne tänne katselijoiden joukkoon, tuottaen siihen siten pittoreskia vaihtelua puvuillaan. Lily ei kuitenkaan ollut heidän joukossaan, ja hänen poissaolonsa oli omansa pidentämään sitä vaikutusta, jonka hän oli aikaansaanut Seldenissä: olisi särkenyt lumouksen, jos hänet olisi nähnyt liian pian ympäristössä, josta hän oli niin onnellisesti irroittautunut. He eivät olleet tavanneet sitten Van Osburghien häiden ja Seldenin puolelta oli karttaminen ollut tahallista. Tänä iltana hän kuitenkin tiesi, että hän ennemmin tai myöhemmin joutuisi hänen rinnalleen; ja vaikkakin hän antoi ihmisvirran viedä itseään, minne se tahtoi, koettamatta välittömästi tavata Lilyä, ei hänen viivyttelynsä tarkoittanut vastaanhangoittelua, vaan hän halusi antautua tapaamaan.
Lily ei ollut epäillyt hetkeäkään sen melun tarkoitusta, jolla hänen ilmaantumistaan tervehdittiin. Ei yksikään muu tableau ollut saanut osakseen niin ilmeistä hyväksymistä: sen oli hän itse ilmeisesti saanut aikaan eikä kuva, jota hän esitti. Hänen voittonsa täydellisyys antoi hänelle jälleensaavutetun valta-aseman huumaavan tunteen. Kun hän ei tahtonut vähentää aikaansaamaansa vaikutusta, pysytteli hän erillään katselijakunnasta, kunnes joukko alkoi hajaantua illallisten edellä, ja siten hänellä oli toinen sopiva tilaisuus näyttäytyä edukseen, kun väkijoukko vyöryi hiljalleen tyhjään salonkiin, jossa hän seisoi.
Hän oli pian yhä kasvavan ja vaihtuvan ryhmän keskipisteenä, kun kiertokulku kävi yleiseksi, ja yksityiset huomautukset hänen menestyksestään olivat yleisen suosionosoituksen miellyttävänä jatkona. Sellaisina hetkinä hän hieman irtautui luonnollisesta hienomakuisuudestaan ja hän välitti vähemmän saamansa ihailun laadusta kuin sen runsaudesta. Persoonallisuuden erotukset olivat sulautuneet ylistelyn lämpimään ilmapiiriin, jossa hänen kauneutensa rehoitti kuin kukka auringonpaisteessa. Ja jos Selden olisi saapunut hetkeä aikaisemmin, olisi hän nähnyt Lilyn kääntävän Ned Van Alstyneen ja George Dorsetiin katseen, jonka hän oli uneksinut saavansa osakseen.
Sattuma kuitenkin soi, että rouva Fisher, jonka apuna Van Alstyne toimi, hajoitti äkillisellä tulollaan ryhmän, ennenkuin Selden saapui huoneeseen. Pari miestä meni etsimään pöytätoveriaan, ja toiset huomatessaan Seldenin lähenevän väistyivät hänen tieltään kuin tanssisalien salaisesta sopimuksesta. Lily seisoi siis yksin, kun Selden yhtyi hänen seuraansa, ja huomatessaan odottamansa ilmeen Lilyn silmissä hän tyydytyksekseen otaksui, että hän oli sytyttänyt sen. Ilme syveni, kun Lilyn katse lepäsi hänen katseessaan, sillä tällä itsehuumauksen hetkellä Lily tunsi elämän kiivaamman lyönnin, jonka Seldenin läheisyys aiheutti. Hän luki hänenkin katseestaan suloisen vahvistuksen voitostaan, ja sillä hetkellä hänestä tuntui kuin välittäisi hän olla kaunis vain Seldenin vuoksi.
Selden oli tarjonnut hänelle käsivartensa puhumatta mitään. Lily tarttui siihen vaieten ja he lähtivät, ei illallishuoneeseen, vaan ihmisvirtaa vastaan, joka kävi yhä tiheämmäksi. Kasvot vilahtivat hänen ohitseen kuin unen ohikiitävät kuvat: hän tuskin huomasi, miten Selden vei häntä, kunnes he kulkivat ulos lasiovesta, joka oli pitkän huonerivin päässä, ja seisoivat äkkiä tuoksuvassa hiljaisessa kasvihuoneessa. Sora karskahti heidän jalkojensa alla, ja heidän ympärillään oli kuin keskikesäyön kuulakkuus. Riippuvat valot muodostivat smaragdinvärisiä luolia lehvistön syvennyksiin ja valkaisivat suihkukaivon vaahdon, joka putosi liljojen joukkoon. Tuo lumottu paikka oli tyhjä: ei kuulunut muuta ääntä kuin veden lorina liljojen lehdillä ja etäinen musiikin kaiku, joka näytti tulevan nukkuvan järven yli.
Selden ja Lily seisoivat yhä, ja ympäristön epätodellisuus tuntui osalta heidän omista unenkaltaisista tunnelmistaan. Heitä ei olisi hämmästyttänyt, jos olisivat tunteneet kesäisen tuulenhenkäyksen kasvoillaan tai nähneet valojen oksien joukossa toistuvan tähtikirkkaalla taivaalla. Outo yksinäisyys heidän ympärillään ei ollut oudompi kuin heidän siinä yksinolemisensa sulous.
Vihdoin Lily veti kätensä pois ja astui askeleen poispäin, niin että hänen valkoisiin puettu solakka vartalonsa kuvastui tummaa oksataustaa vastaan. Selden seurasi häntä ja yhä vaieten he istuivat penkille suihkukaivon viereen.
Äkkiä Lily nosti katseensa, joka oli vakava kuin apuapyytävän lapsen. "Te ette koskaan puhu minulle — te ajattelette vaikka mitä minusta", mutisi hän.
"Ajattelen teitä joka tilaisuudessa, Jumala sen tietää!" sanoi Selden.
"Miksemme sitten koskaan näe toisiamme. Miksemme voi olla ystäviä. Te lupasitte kerran auttaa minua", jatkoi Lily samassa äänilajissa, ikäänkuin sanat olisivat tulleet hänen huulilleen vastoin hänen tahtoaan.
"Ainoa tapa auttaa teitä on rakastaa teitä", sanoi Selden hiljaa.
Lily ei vastannut, mutta hänen kasvonsa kääntyivät hänen puoleensa kuten kukka kääntää terälehtensä aurinkoon päin. Seldenin kasvot tapasivat ne hiljaa, ja heidän huulensa yhtyivät.
Lily vetäytyi takaisin ja nousi. Selden nousi myöskin, ja he seisoivat vastakkain. Äkkiä Lily tarttui hänen käteensä ja painoi sitä hetken ajan poskelleen.
"Ah, rakastakaa, rakastakaa minua — mutta älkää puhuko minulle noin!" huokaisi hän katsoen Seldeniä silmiin. Ja ennenkuin tämä ehti puhumaan, oli Lily kääntynyt ja pujahtanut oksien lomitse kadoten taka-alan kirkkauteen.
Selden seisoi samassa paikassa. Hän tiesi suurten hetkien katoavaisuuden liian hyvin koettaakseen seurata häntä, mutta tällä hetkellä hän meni jälleen sisälle ja kulki autioiden huoneiden läpi ovelle. Muutamia uhkeastipuettuja naisia oli jo kokoontunut marmorieteiseen, ja pukeutumishuoneessa hän tapasi Van Alstynen ja Gus Trenorin.
Edellinen tutki Seldenin lähestyessä hopeisia sikarilaatikkoja, jotka houkuttelivat polttajia oven pielessä.
"Hei, Selden, minne matka? Hitto, mikä joukko hyvännäköisiä naisia; mutta yksikään niistä ei voisi voittaa tuota pikku serkkuani. Koristeista puhuen — mitä tekee jalokivillä nainen, joka on itse riittävä näyteltäväksi. Siitä on vain haittaa, että kaikki nuo hetaleet, joita heillä on yllään, peittävät heidän piirteensä. Tähän iltaan saakka en ole koskaan tiennyt, millaiset ääriviivat Lilyllä on?"
"Se ei ole hänen vikansa, jollei jokainen sitä nyt tiedä", murisi Trenor, puhkuen päällystakkia päälle pantaessa. "Vietävän huono maku, minä kutsun sitä — ei, ei minulle sikaria. Ei voi tietää, mitä saa polttaa näissä nousukastaloissa. Jäädäkö illalliselle? Ei tällä päällä! Kun heidän huoneensa ovat niin tungokseen asti täynnä, ettei pääse sen lähellekään, jota tahtoisi puhutella, niin yhtä hyvin illastelen kunnollisesti. Vaimoni oli hiton oikeassa jäädessään pois; hän sanoo, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi seurusteluun nousukkaiden kanssa."
XIII.
Kun Lily heräsi suloisesta unesta, löysi hän kaksi kirjettä vuoteensa vierestä.
Toinen oli rouva Trenorilta, joka ilmoitti tulevansa iltapäivällä pistäytymään kaupungissa ja toivoi, että Miss Bart voisi syödä päivällistä hänen kanssaan. Toinen oli Seldeniltä. Hän kirjoitti lyhyesti, että tärkeä asia kutsui häntä Albanyyn, josta hän ei voinut palata ennenkuin illalla ja pyysi Lilyn ilmoittamaan, mihin aikaan hän tahtoisi tavata häntä seuraavana päivänä.
Lily tuijotti mietteissään Seldenin kirjeeseen. Kohtaus Bryn kasvihuoneessa oli ollut kuin unennäköä; hän ei ollut odottanut heräävänsä sen niin ilmeiseen todellisuuteen. Hänen ensimmäinen tunteensa oli kiusaantuminen: tämä odottamaton Seldenin toimi synnytti toisen pulman. Seldeniltä ei olisi voinut odottaa taipumista tuollaiseen järjettömään mielijohteeseen! Aikoiko hän todellakin naida hänet? Lily oli hänelle kerran osoittanut tuollaisen toiveen mahdottomuuden, ja Seldenin johdonmukainen käyttäytyminen näytti todistavan hänen mukautuneen tilanteeseen sellaisella järkevyydellä, että se jollakin tavalla loukkasi Lilyn turhamaisuutta. Oli mieluisampaa huomata, että tämä järkevyys säilyi vain sillä edellytyksellä, ettei Selden nähnyt häntä. Mutta vaikkei mikään ollutkaan niin suloista kuin hänen valtansa Seldeniin, näki hän sen vaaran, mikä siitä koituisi, jos hän antaisi edellisen illan episoodin toistua. Koskei hän kerran voinut mennä Seldenin kanssa naimisiin, niin olisi parempi Seldenille, samoin kuin helpompi hänelle itselleenkin kirjoittaa rivi, jossa hän ystävällisesti epäisi Seldenin pyynnön tavata häntä: Selden oli mies, joka ymmärsi sellaisen vihjauksen, ja he tapaisivat ensi kerralla tavallisina ystävinä.
Lily hypähti sängystä ja meni suoraan kirjoituspöytänsä luo. Hän tahtoi kirjoittaa heti, kunhan vielä saattoi luottaa päätöksensä voimaan. Hän oli vielä raukea niukan unen ja illan ilojen jälkeen, ja Seldenin kirjeen näkeminen taittoi hänen voitoltaan kärjen, minkä muodosti hetki, jolloin Lily oli lukenut Seldenin silmistä, ettei mikään filosofia kyennyt vastustamaan hänen valtaansa. Olisi mieluista tuntea vielä tuota… ei kukaan muu kyennyt saamaan sitä hänessä aikaan täydellisesti. Hän tarttui kynään ja kirjoitti kiireesti: Huomenna kello neljä; mutisten itsekseen pistäessään paperin kuoreen: "voinhan helposti toimittaa hänet pois huomenna."
Judy Trenorin kutsukirje oli Lilylle hyvin tervetullut. Hän sai nyt ensi kerran suoranaisia tietoja Bellomontista sitten viimeisen käyntinsä siellä, ja hänellä oli yhä pelko siitä, että hän oli joutunut Judyn epäsuosioon. Mutta tämä pyyntö näytti palauttavan ennalleen heidän entiset suhteensa; ja häntä hymyilytti se ajatus, että Judy pyysi häntä tulemaan luultavasti kuullakseen Bryn herrasväen kekkereistä. Rouva Trenor oli jäänyt niistä pois ehkä suorastaan siitä syystä, jonka hänen miehensä ilmoitti, ehkä, kuten rouva Fisher ilmaisi sen hieman toisin, koska "hän ei voinut sulattaa nousukkaita, jollei hän ollut itse keksinyt niitä." Joka tapauksessa, vaikka hän jäikin ylimielisesti Bellomontiin, oletti Lily hänen olevan hyvin halukkaan kuulemaan, mitä häneltä oli jäänyt näkemättä ja missä määrin rouva Wellington Bry oli voittanut kaikki entiset kilpailijat seuraelämän tunnustuksesta. Lily oli aivan valmis tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan, mutta sattui, että hänen oli oltava kaupungilla päivällisillä. Hän päätti kuitenkin tavata rouva Trenoria edes vähäisenkin ajan ja soitti palvelustyttöään viemään sähkösanoman, jossa lupasi tulla ystävänsä luo illalla kello 10.
Hän oli päivällisillä rouva Fisherin kanssa, joka oli koonnut yksinkertaiseen juhlaan muutamia edellisen illan esiintyjiä. Päivällinen oli oleva musikaalinen illanvietto atelierissä, — sillä rouva Fisher oli ruvennut muovailemaan ja liittänyt pieneen ahtaaseen taloonsa tilavan huoneiston, jota hän käytti paitsi plastillisiin harrastuksiin myöskin väsymättömän vierasvaraisuutensa harjoittamiseen. Lily lähti niiltä vastahakoisesti, sillä päivällisillä oli hauskaa ja hän olisi halunnut polttaa paperossin ja kuulla muutamia lauluja. Mutta hän ei saattanut rikkoa sopimustansa Judyn kanssa ja vähän yli kymmenen hän pyysi emäntänsä soittamaan ajuria ja ajoi Viidettä avenuetä Trenorien luo.
Hän odotti kyllin kauan ovella ihmetelläkseen, ettei häntä pikemmin päästetty sisään huolimatta Judyn kaupungissaolosta, ja hänen hämmästyksensä lisääntyi, kun odotetun lakeijan asemesta huonostipuettu ihminen vei hänet halliin, jonka uutimet olivat alaslasketut. Trenor ilmaantui kuitenkin äkkiä salongin kynnykselle, tervehtien häntä tavattoman innokkaasti ja ottaen hänen päällysvaatteensa vei hänet salonkiin.
"Tulkaa eteenpäin valkean ääreen, se on ainoa mukava paikka koko talossa. Eikö tämä huone ole sen näköinen, kuin se odottaisi vain työvoimaa joutuakseen alasrevittäväksi? Teitä näyttää vähän palelleen matkalla: siellä on jokseenkin kipakka pakkanen. Huomasin sen kävellessäni klubilta. Seuratkaa minua, annan teille ryypyn konjakkia, ja te voitte lämmitellä takan ääressä ja koetella uusia egyptiläisiäni ja jos pidätte niistä, niin annan niitä teille koko joukon: niitä ei ole täällä, mutta sähkötän niitä."
Hän vei Lilyn talon läpi suureen huoneeseen, missä rouva Trenor istui tavallisesti, ja mikä näytti kodikkaalta hänen poissaollessaankin. Nytkin siellä oli kukkia, sanomalehtiä, epäjärjestyksessä oleva kirjoituspöytä; lamput olivat sytytetyt, niin että oli yllättävää ettei näkynyt Judyn tarmokasta olentoa nojatuolissa takan ääressä.
Trenor itse oli nähtävästi istunut tuolla paikalla, sillä sen yläpuolella oli sikarinsavupilvi ja sen vieressä oli yksi noita kääntöpöytiä, jotka ovat tehdyt helpottamaan tupakan ja alkoholin tarjoilua. Tuollaisten laitosten näkeminen salongissa ei ollut tavatonta Lilyn seurapiirissä, missä tupakanpoltto ja juominen olivat riippumattomia ajasta ja paikasta, ja hänen ensimmäinen liikkeensä tarkoitti yhtä Trenorin suosittelemia paperosseja, kun hän pysähdytti Trenorin kielevyyden luoden hämmästyneeni silmäyksen: "Missä Judy on?"
Trenor hieman hengästyneenä tavattomasta puhetulvastaan kumartui viinikarahvien yli selittääkseen niiden hopeisia etikettejä.
"Kas tässä, Lily, tippa konjakkia selterveden kanssa — näytätte kylmettyneeltä; vannon, että nenänpäänne on punainen. Minä otan toisen lasin seuran vuoksi — Judy? — niin, nähkääs, Judy sai päänsärkykohtauksen — on poloinen melkein menehtyä siihen — hän pyysi minua selittämään — Tulkaa tulen ääreen kumminkin; te näytätte todellakin paleltuneelta. Antakaa nyt minun laittaa olonne mukavaksi, enhän minä tässä tyhjän takia häärää!"
Hän oli tarttunut Lilyn käteen puolileikillä ja veti häntä matalalle tuolille takan ääreen. Mutta Lily pysähtyi ja irroitti itsensä nopeasti.
"Tarkoitatteko, ettei Judy jaksa tavata minua? Eikö hän halua, että minä menen hänen luokseen?"
Trenor tyhjensi lasin, jonka hän oli täyttänyt itselleen, ja pani sen pöydälle ennenkuin vastasi.
"Ei — seikka on se, ettei hän voi tavata ketään. Se tuli niin äkkiä ja hän pyysi sanomaan teille, miten kauhean pahoillaan hän oli — jos hän olisi tiennyt, missä te olitte päivällisillä, olisi hän lähettänyt teille sanan."
"Hän tiesi, missä minä olin päivällisillä; mainitsin sen sähkösanomassani. Mutta eipä sillä väliä, tietenkään. Luultavasti hän on niin huono, ettei hän voi matkustaa takaisin Bellomontiin aamulla, niin että voin tulla tapaamaan häntä silloin."
"Juuri niin — se on oivallista. Sanon hänelle, että tulette huomenaamulla. Ja nyt istutaan minuutiksi ja pakistaan kaikessa rauhassa yhdessä. Ettekö ota ryyppyä, juuri seuran vuoksi? Sanokaa, mitä pidätte tuosta paperossista. Kuinka, ettekö pidä siitä? Miksi se ei teille kelpaa?"
"Koska minun täytyy lähteä. Tahdotteko olla niin hyvä ja kutsua minulle ajuria", vastasi Lily hymyillen.
Hän ei pitänyt Trenorin tavattomasta vilkkaudesta, millä oli liian kouraantuntuva tarkoitus, ja ajatus, että hän oli yksin hänen kanssaan, hänen ystävättärensä ollessa saavuttamattomissa suuren aution talon toisessa päässä, ei antanut hänelle halua jatkaa heidän kahdenkesken-oloaan.
Mutta Trenor oli kiepsahtanut hänen ja oven väliin ketteryydellä, joka ei jäänyt häneltä huomaamatta.
"Miksi teidän täytyy lähteä, haluaisin sen tietää? Jos Judy olisi ollut täällä, niin te olisitte istuneet juttelemassa täällä tuntikausia — voittehan minulle myöntää viisi minuuttia! Ainako sama juttu? Eilen illalla en päässyt teitä lähellekään, ja jokainen puhui teistä ja kysyi minulta, olinko koskaan nähnyt mitään niin suurenmoista, ja kun koetin tulla puhumaan sanan kanssanne, ette te ollut huomaavinannekaan, vaan nauroitte ja laskitte leikkiä niiden aasien kanssa, jotka vain halusivat saada kerskailla jälkeenpäin ja olla tietävän näköisiä, kun teitä mainitaan."
Hän pysähtyi, sillä sanatulva rasitti häntä, ja kiinnitti Lilyyn katseen, jossa viha oli se aines, mikä oli Lilylle vähimmin vastenmielistä. Mutta tämä oli saavuttanut jälleen mielenmalttinsa ja seisoi tyynenä keskellä huonetta, hänen hymynsä näyttäessä yhä lisäävän välimatkaa hänen ja Trenorin välillä.
Tämän jälkeen hän sanoi: "Älkää hassutelko, Gus. Kello on yli yhdentoista, ja minun täytyy todellakin pyytää soittamaan ajuria."
Trenor ei liikahtanutkaan mataline otsineen, jota Lily oli ruvennut inhoamaan.
"Luulen, etten soita ketään — mitä te sitten tekisitte?"
"Menen ylös Judyn luo, jos te pakotatte minun häiritsemään häntä."
Trenor tuli askeleen lähemmäksi ja pani kätensä Lilyn käsivarrelle. "Katsokaas, Lily; ettekö suo minulle viisi minuuttia omasta tahdostanne?"
"Ei tänä iltana, Gus, te —"
"No hyvä sitten! Minä otan ne viisi minuuttia. Ja niin monta enemmänkin kuin tahdon." Hän oli asettunut kynnykselle, kädet työnnettyinä syvälle taskuihin. Hän viittasi takan ääressä olevaan tuoliin.
"Menkää istumaan tuonne, olkaa hyvä: minulla on sanottava teille yksi sana."
Lilyn kiivas luonne oli voittamaisillaan hänen pelkonsa. Hän kulki oveen päin.
"Jos teillä on jotain sanottavaa minulle, niin voitte sen sanoa joskus toiste. Menen Judyn luo, jollette kutsu minulle ajuria heti."
Trenor purskahti nauruun. "Menkää ylös ja olkaa siellä tervetullut, ystäväiseni. Mutta Judya te ette löydä. Hän ei ole siellä."
Lily loi häneen hätääntyneen katseen. "Tarkoitatteko, ettei Judy ole koko talossa — ei kaupungissakaan?" huudahti hän.
"Sitä juuri tarkoitan", vastasi Trenor ja hänen pöyhistelynsä aleni nyrpeydeksi Lilyn katsoessa häneen.
"Hupsutusta — sitä en usko. Menen ylös", sanoi Lily kärsimättömästi.
Trenor vetäytyi odottamatta sivulle antaen Lilyn esteettömästi päästä kynnykselle.
"Terve menoa ylös, mutta vaimoni on Bellomontissa."
Mutta Lily ei ollut niin helposti vakuutettavissa. "Jollei hän olisi tullut, olisi hän lähettänyt minulle sanan —"
"Sen hän tekikin. Hän soitti minulle tänään iltapäivällä, että ilmoittaisin teille."
"En saanut sanaa."
"En lähettänytkään."
He katsoivat toisiinsa hetken ajan, mutta Lilyn katseessa kuvastui yhä iva, mikä samensi kaikki muut ajatukset.
"En voi kuvitella, että ryhtyisitte pelaamaan niin typerää peliä kanssani. Mutta jos olette täysin tyydyttänyt tavattoman huumorin tarpeenne, niin minun täytyy taas pyytää toimittamaan minulle ajuri."
Se oli väärä sävy ja Lily tiesi sen puhuessaan. Ei ole sanottu, että ivaa käsitetään, ja suuttumuksen viirut Trenorin kasvoilla olivat varmaankin viimeisen piston aiheuttamat.
"Katsokaapas, Lily, älkää käyttäkö noin ylvästä ja mahtavaa kieltä minun kanssani." Hän oli jälleen mennyt ovelle ja vaistomaisesti häntä väistäen Lily päästi hänet taas kynnykselle. "Tein teille kepposen, tunnustan sen. Mutta jos luulette, että olen hämilläni, niin erehdytte. Luoja tietää, että olen ollut kärsivällinen — olen pyörinyt perässänne ja näyttänyt aasinnaamaa. Ja tämä sillä aikaa kuin te annoitte muiden veijarien mielistellä itseänne… tehdä minusta pilkkaa, totta tosiaan… Minä en ole tarkka, enkä saata ystäviäni naurunalaisiksi, kuten te… mutta voin sanoa, kun minusta tehdään pilkkaa… Voin sanoa kyllin tiukasti, kun minua…"
"Ah, sitä en osannut ajatella!" pääsi Lilyn suusta; mutta hänen naurunsa jähmettyi Trenorin katseen alla.
"Eipä ei, ette ole tahtonut ajatella sitä; mutta nyt te paremmin tiedätte. Sitä minun piti sanoa teille toissa iltana. Olen odottanut sopivaa hetkeä puhellakseni kanssanne, ja kun sen nyt olen saanut, aion saada teidät kuulemaan itseäni."
Hänen ensimmäistä sanattoman vihansa puuskaa oli seurannut äänensävyn järkähtämättömyys ja keskitys, mikä vielä enemmän saattoi Lilyn levottomaksi kuin edelläkäynyt kiihkeys. Hetken ajan Lilyn mielenmaltti petti. Hän oli useammankin kuin kerran ollut tilanteissa, missä sukkela leikillisyys oli tarpeen peittämään hänen pettymistään; mutta hänen pelästynyt sydämentykytyksensä sanoi hänelle, ettei tässä auttaisi sellainen taito.
Voittaakseen aikaa hän toisti: "En ymmärrä, mitä te tarkoitatte."
Trenor oli työntänyt tuolin Lilyn ja oven välille. Hän heittäytyi itse siihen ja nojasi taaksepäin katsoen Lilyyn.
"Sanon teille, mitä tahdon: Tahdon tietää tarkalleen, missä te ja minä olemme. Totta vieköön, miehellä, joka kustantaa päivällisen, on tavallisesti paikkansa pöydässä."
Lily kuohahti suuttumuksesta ja samalla hän oli masentunut.
"En käsitä, mitä te tarkoitatte — mutta teidän täytyy ymmärtää, Gus, etten minä voi jäädä puhelemaan kanssanne tähän aikaan —"
"Lempo soikoon, te käytte kyllin rohkeasti miesten asunnoissa keskellä kirkasta päivää — minua kummastuttaa, että te ette aina ole niin riivatun tarkka sopivaisuudesta."
Näiden sanojen raakuus antoi hänelle huumauksen tunteen, mikä seuraa lyöntiä. Rosedale oli siis puhunut — sillä tavalla miehet puhuivat hänestä —. Hän tunsi äkkiä heikkoutta ja avuttomuutta, sääliä itseään kohtaan. Mutta koko ajan toinen puoli hänen olennostaan terästi häntä kuiskaten hänelle hätäisen varoituksen, että jokainen sana ja liike oli punnittava.
"Jos olette tuonut minut tänne herjataksenne —" hän alkoi.
Trenor naurahti. "Älkää puhuko roskaa. En halua herjata teitä. Mutta miehellä on tunteensa — ja te olette leikkineet minun tunteillani liian kauan. Minä en alkanut tätä hommaa — pysyin syrjässä ja pidin radan selvänä toisille veijareille, kunnes te huomasitte minut ja ryhdyitte työhön tehdäksenne minusta aasin — se oli teille helppoa se, liiaksikin helppoa. Siitä hämmennys — se oli teille liian helppoa — te tulitte häikäilemättömäksi — ajattelitte, että voisitte kääntää minut nurin ja heittää katuojaan kuin tyhjän kukkaron. Mutta lempo vieköön — se ei ole puhdasta peliä: se on pelisääntöjen vääristelemistä. Tietystikin minä tiedän mitä te tahdoitte — minun kauniita silmiäni ette jahdanneet — mutta sanon teille, Miss Lily, mitä olette saanut maksaa siitä, että olette saanut minut ajattelemaan näin —"
Hän nousi asettaen olkapäänsä kuin hyökkäysasentoon ja astui Lilyä kohti otsa punehtuen. Mutta Lily pysyi urheasti paikoillaan, vaikka jokainen hermo käski hänen peräytymään Trenorin lähestyessä.
"Saan maksaa?" sammalsi Lily. "Tarkoitatteko, että olen teille velkaa?"
Trenor naurahti jälleen. "Oh. En vaadi maksua rahassa. Mutta on sellaistakin kuin puhdas peli — ja rahan korko ja — piru minut vieköön, jos olen saanut teiltä edes yhtä katsetta —"
"Teidänkö rahanne? Mitä minulla on tekemistä teidän rahanne kanssa? Te neuvoitte minua sijoittamaan omat rahani… varmaankin näitte, etten ymmärtänyt raha-asioista mitään… Te sanoitte minulle, että kaikki oli hyvin."
"Kaikki oli hyvin — se merkitsee, Lily: olette kaikkeen siihen tervetullut osanottaja. Ja kymmenen kertaa enemmänkin. Pyydän vain yhtä kiitossanaa teiltä."
Trenor oli yhä salaperäisempi ja suljetumpi. Ja Lilyn pelästynyt olento tukahdutti hänen olentonsa toisen puolen.
"Minä olen kiittänyt teitä; olen osoittanut, että olin kiitollinen. Mitä te olette tehnyt enemmän kuin jokin ystävä tekisi, tai jokin ottaisi vastaan ystävältä?"
Tämä herätti Trenorin ivahymyn.
"En epäile, että olette ottanut vastaan yhtä paljon ennenkin ja sysännyt pois muut veijarit, kuten te niin mielellänne sysäätte minut. Älkää katsoko minuun tuolla tavoin — tiedän, etten puhu kuten miehen luullaan puhuvan tytölle — mutta, hitto vie, jollette pidä siitä, niin voitte kyllä nopeasti tukkia suuni — te tiedätte, että olen hullaantunut teihin — viis rahoista, niitä kyllä on enemmänkin — jos se teitä kiusaa… Minä olen järjetön elukka, Lily — Lily! — katsokaa suoraan minuun —"
Lilyn ympärillä kohosi nöyryytyksen meri — laine tapasi lainetta, niin että moraalinen häpeä yhtyi fyysilliseen pelkoon. Hänestä näytti, että hänen itsekunnioituksensa olisi tehnyt hänet haavoittumattomaksi — että hänen oma häpeänsä saattoi kauhistuttavan yksinäisyyden hänen ympärilleen.
Trenorin kosketus oli töytäys hänen uinuvaan tietoisuuteensa. Hän peräytyi ylenkatseellisesti.
"Sanoin teille, etten ymmärrä — mutta jos olen teille velkaa, niin maksun saatte —"
Trenorin kasvot punehtuivat raivosta. Lilyn inhon ilmaus oli herättänyt hänessä eloon alkuihmisen.
"Niin — te lainaatte Seldeniltä tai Rosedalelta — ja onnistutte hullaannuttamaan heidät kuten olette hullaannuttanut minut! Jollette — jollette ole jo tehnyt muita sopimuksia — ja minä olen ainoa, joka on jätetty kylmään värjöttämään!"
Lily seisoi hiljaa, jähmettyneenä paikalleen. Sanat — sanat olivat pahempia kuin kosketus! Hänen sydämensä tykytys tuntui yli koko ruumiin — hänen kurkussaan, jäsenissään, toimettomissa käsissään. Hänen katseensa tarkasteli epätoivoisesti ympäri huonetta — se osui soittokelloon, ja hän muisti, että hän saattoi kutsua apua. Niin, mutta entä häväistys — kauhistuttava kielenpieksäminen. Ei, hänen täytyi päästä täältä yksin pois. Siinäkin oli jo kylliksi, että palvelijat tiesivät hänen olevan talossa Trenorin kanssa — ei saanut olla mitään, mikä herättäisi arveluja hänen täältä lähtiessään.
Lily nosti päätään ja suuntasi viimeisen kirkkaan katseen Trenoriin.
"Olen täällä yksin teidän kanssanne", sanoi hän. "Mitä teillä on sanottavaa vielä?"
Hänen hämmästyksekseen vastasi Trenor katseeseen tuijottaen häneen äänettömästi. Viimeisen sanatulvan mukana oli tämän kiihko asettunut jättäen hänet kylmäksi ja masentuneeksi. Oli kuin kylmä ilma olisi haihduttanut hänen juomauhrinsa höyryt ja tilanne törrötti hänen edessään mustana ja autiona kuin tulipalon rauniot. Vanhat tavat, vanhat pidättymiset, perityn sivistyksen vaikutukset taltuttivat villiintyneen mielen, jonka intohimo oli saanut pois uomistaan. Trenorin katseessa oli vaarallisen pengermän partaalla heränneen unissakävijän kauhistunut ilme.
"Menkää kotiin! Menkää pois täältä" — sammalsi hän ja kääntyen
Lilystä poispäin hän astui takan luo.
Äkillinen vapautuminen pelostaan palautti Lilyn heti selvyyteen. Trenorin tahdon äkillinen murtuminen sai hänet tarkistamaan asemaa ja hän kuuli itsensä äänellä, joka oli hänen omansa, vaikkakin hänen ulkopuolellaan, pyytävän Trenorin soittamaan palvelijaa, käskemään toimittamaan hänelle ajurin ja saattamaan häntä vaunuihin, kun ne saapuisivat. Miten tuo tarmo oli tullut häneen, sitä ei hän tiennyt. Muta sisäinen ääni varoitti häntä lähtemästä talosta salakähmäisesti ja antoi hänelle voimaa puhelemaan hallissa maleksivan palvelijan kuullen kevyesti Trenorin kanssa ja käskemään hänen sanoa tavanmukaiset terveiset Judylle, sillä aikaa kuin häntä värisytti koko ajan sisäinen inho. Ulko-ovella, katu silmiensä edessä, hän tunsi vapautuksen huumausta kuten vanki ensi kerran hengittäessään raitista ilmaa. Mutta aivojen selkeys jatkui ja hänen huomiotaan herätti Viidennen avenuen hiljaisuus, mikä johtui myöhäisestä ajasta, ja hän huomasi miehen varjon — oliko sen ääriviivoissa jotakin puoleksi tuttua? — mikä Lilyn astuessa vaunuihin kääntyi vastakkaiselta nurkalta ja hävisi sivukadun hämäryyteen.
Mutta vaunujen pyöriessä eteenpäin tuli takaisku ja hänet ympäröi kauhistuttava pimeys. "Minä en voi ajatella, en voi ajatella", valitteli hän ja nojasi päänsä vaunujen tärisevää laitaa vastaan. Hän tuntui vieraalta omasta itsestään, tai pikemminkin hänessä oli kaksi olentoa, toinen, jonka hän oli aina tuntenut, ja uusi kauhistuttava, johon hän huomasi olevansa kahlehdittu. Hän oli kerran saanut käsiinsä Eumenideen käännöksen, ja hänen mielikuvituksensa oli vanginnut sen kohtauksen syvä kauhu, missä Orestes tapaa oraakkelin luolassa leppymättömät vainoojattarensa unessa ja saa nauttia hetken ajan lepoa. Niin, hänen raivottarensa saattavat joskus nukkua, mutta aina ne ovat olemassa, aina noissa pimeissä nurkissa, ja nyt ne olivat valveilla ja niiden siipien raudankalske kuului hänen aivoissaan… Hän avasi silmänsä ja näki katujen vilahtavan ohi — tuttujen, mutta outojen katujen. Kaikki, mitä hän näki, oli samaa ja kuitenkin muuttunutta. Suuri kuilu oli asettunut tämän ja huomisen päivän välille. Kaikki mennyt näytti yksinkertaiselta, luonnolliselta, päivänpaisteiselta — ja hän oli yksin pimeässä ja saastaisessa paikassa. — Yksin! Yksinäisyys häntä pelotti. Hänen katseensa osui kadun kulmauksessa olevaan valaistuun kelloon ja hän näki viisarin osoittavan puolta kahtatoista. Vasta puoli kaksitoista — miten pitkältä yötä vielä oli! Ja hänen oli vietettävä se yksin, vääntelehtimällä unettomana vuoteellaan. Hän näki itsensä mustassa pähkinäpuuvuoteessa — ja pimeys peloittaisi häntä, ja jos hän jättäisi valot sammuttamatta, niin huoneen synkät yksityiskohdat syöpyisivät iäksi hänen mieleensä. Hän oli aina vihannut rouva Penistonin talossa olevaa huonettaan — sen rumuutta, sen luonteettomuutta, sitä, ettei siinä todellisuudessa ollut mikään hänen omaansa.
Lily ei voinut kääntyä tätinsä puoleen. Heidän suhteensa oli yhtä pintapuolinen kuin suhde tilapäiseen vuokralaiseen, jonka tapaa porraskäytävässä. Mutta vaikkapa he olisivat olleet lähemmässäkin kosketuksessa, oli mahdotonta ajatella, että rouva Peniston olisi kyennyt tarjoamaan tukea tai ymmärtämystä sellaiseen kurjuuteen kuin Lilyn. Joskin jaettu suru on vain puoli surua, niin ei sääli, jota tuo surun ilmaiseminen herättää, ole suinkaan omansa sitä lieventämään. Lily tarvitsi hiljaisuutta, joka ei ole yksinäisyyttä, vaan henkeään pidättävää myötätuntoa.
Hän kavahti pystyyn ja katseli ohivilahtavia katuja. Gerty! — He lähenivät Gertyn kulmaa. Kun hän vain ennättäisi sinne ennenkuin kirvelevä tuska raivaisi itselleen tien rinnasta huulille — kun hän vain voisi tuntea Gertyn syleilyn hänen ruumiinsa väristessä pelosta, joka valtasi hänet! Hän työnsi katto-oven auki ja mainitsi ystävättärensä osoitteen ajurille. Eihän ollut niin myöhä — Gerty oli vielä varmaankin valveilla. Ja jollei hän olisikaan, niin ovikellon ääni herättäisi hänet kyllä vastaamaan ystävänsä avunpyyntöön.