Äkkiä hän hypähti ylös kuullessaan ovikellon soivan. Ei ollut myöhä — kello oli tuskin kymmentä — ja saattoi vielä tulla kirje Seldeniltä — tai sana — tai hän saattoi olla itse oven takana! Uutinen hänen lähdöstään saattoi olla erehdys — saattoi löytyä toinenkin Lawrence Selden, joka oli lähtenyt Havannaan — kaikki nämä mahdollisuudet ennättivät liikkua hänen ajatuksissaan ja saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän saisi lopultakin nähdä ja kuulla Seldenistä, kunnes salongin ovi aukeni ja sisään astui palvelija, joka toi sähkösanomaa.

Lily avasi sen vapisevin käsin ja luki Bertha Dorsetin nimen seuraavan ilmoituksen alla: "Matkustamme odottamatta huomenna. Tule mukaan Välimerenmatkalle."

II KIRJA.

I.

Seldenistä tuntui elävästi Kasinon portailla, että Monte Carlolla oli suuremmassa määrin kuin millään muulla hänen tuntemallaan paikalla kyky sopeutua joka miehen mielialaan.

Hänen oman mielialansa mukaan se oli tällä hetkellä kuin valmis viettämään tervetuliaisjuhlaa, mikä kylmälle tarkastelijalle olisi voinut esiintyä maalattuina poskina ja kevyenä elämänä. Kun hän tarkasteli valkoista toriaukeamaa, jota reunusti keikaileva arkkitehtuuri, puutarhojen tavoiteltua troopillisuutta, etualalla päilyviä ryhmiä taustana vuoret, jotka vaikuttivat kuin ylevä näyttämöllepano, mikä oli kuin siihen unohtunut kuvaelmien kiireisesti vaihtuessa — kun hän sai tuta valon ja huolettomuuden vaikutelman koko laajuudessaan, tunsi hän vapautusta elämänsä viimeisistä kuukausista.

New Yorkin talvi oli ollut loppumaton sarja lumisia päiviä, joita oli seurannut kevät kalseine auringonpaisteineen ja rajuilmoineen, ympäristön rumuuden loukatessa silmää ja kolean tuulen piestessä ihoa. Selden oli työhönsä syventyneenä ajatellut, etteivät ulkonaiset olosuhteet merkitsisi paljoa hänen asemassaan olevalle miehelle ja että kylmyys ja rumuus olivat hyvä panssari niiden pehmeyttä vastaan. Kun hänen oli kiireellisen asian takia lähdettävä Pariisiin neuvottelemaan erään asiakkaan kanssa, keskeytti hän vastahakoisesti totutun toimistoaskartelunsa. Ja vasta nyt, toimitettuaan asiansa ja päästyään viikoksi etelään, alkoi hän tuntea uudelleen tarkasteluintoa, mikä on niiden lohdutus, jotka osoittavat objektiivista mielenkiintoa elämään.

Sitä moninaisuutta, mitä se tarjosi — sitä lakkaamatonta yllätystä, mitä saivat aikaan sen vastakohdat ja samanlaisuudet! Siinä ne nyt olivat kevään mukana kaikki nuo näyttämön juonet ja käänteet hänen ympärillään, hänen laskeutuessaan Kasinon portaita ja pysähtyessään sen edustalla olevalle kivitykselle. Hän ei ollut ollut matkoilla seitsemään vuoteen — miten paljon olikaan sillä aikaa muuttunut! Joskin elämä oli syvimmässä syvyydessään pysynyt koskemattomana, niin ulkokuoressa löytyi tuskin pienintäkään kohtaa, joka olisi pysynyt samana. Ja tämä oli oikea paikka tuomaan näkyviin muutoksen täydellisyyden.

Oli huhtikuun puoliväli ja tuntui jo siltä, että juhliminen oli saavuttanut kiinteän pisteensä ja torilla ja puistoissa häilyvät ryhmät pian hajaantuisivat ja näyttämö vaihtuisi. Sillävälin näytti esityksen viimeisille hetkille antavan uutta loistoa väliverhon laskeutumisen uhka. Ilman ihanuus, kasvien uhkeus, meren ja taivaan voimakas sini saivat aikaan loppukuvaelman vaikutuksen, kun kaikki valot ovat yht'äkkiä sytytetyt. Tätä vaikutelmaa lisäsi tällä hetkellä se tapa, millä tietoisesti huomiotaherättävä ihmisryhmä lähestyi Kasinon keskipäätyä ja seisoi Seldenin edessä ikäänkuin ne olisivat olleet loppukohtaukseen yhteenkokoontuneita näytelmän päähenkilöitä. Heidän ilmaantumisensa vahvisti sitä vaikutelmaa, että näytelmän kustannuksista ei oltu välitetty. Naiset seisoivat erilaisissa asennoissa, jotka olivat harkittuja saamaan aikaan yksilöllisiä vaikutelmia, ja miehet kieppuivat erillisinä heidän ympärillään kuin näyttämösankarit, joiden räätälien nimet ovat ohjelmassa. Selden itse se tietämättään sekoitti ryhmän herättämällä erään sen jäsenen huomion puoleensa.

"Mitä? Mr. Selden!" huudahti rouva Fisher hämmästyneenä. Ja osoittaen rouva Stepneytä ja Brytä hän lisäsi valittaen: "Me olemme nälkään nääntymäisillämme, kun emme voi päättää, minne mennä aamiaiselle."

Kun Selden oli lausuttu tervetulleeksi seuraan, kuuli hän hauskuudekseen, että oli useitakin paikkoja, joiden aamiaisen kokematta jättäminen olisi vahinko tai joiden aamiaiselle meneminen olisi erehdys, niin että syöminen otettiin nyt vähemmin lukuun kuin se oikea paikka, jossa sen menot suoritettaisiin.

"Parasta tarjotaan tietenkin Terrassella, mutta siellä oleminen näyttää kuin sinne menisi vain sen vuoksi: amerikkalaiset, jotka eivät tunne ketään, ryntäävät aina parhaan ruoan kimppuun. Ja Beltshiren herttuatar oli hiljattain Bécassinillä", toimitti rouva Bry totisena.

Rouva Bry ei ollut rouva Fisherin kauhuksi edistynyt siltä asteelta, jolla julkisesti harkitaan seuraelämän vaihtoehtoja. Hän ei voinut saavuttaa sitä esiintymisastetta, että tehdään jotakin, koska halutaan sitä tehdä ja valinta suoritetaan vain kelvollisuutta silmällä pitäen.

Mr. Bry, lyhyt, kalpea ja puuhailevan näköinen mies, jolla oli väljä puku, otti asian kevyeltä kannalta.

"Minä luulen herttuattaren käyvän siellä, missä on huokeinta, jolleivät muut maksa hänen ateriaansa. Jos tarjoatte hänelle aterian Terrassella, niin hän kyllä tarttuu koukkuun."

Mutta rouva Stepney ehätti väliin. "Suurherttuattaret käyvät pienessä
Condaminessa. Lord Hubert sanoo sen olevan ainoan ravintolan
Euroopassa, missä osataan keittää herneitä."

Lord Hubert Dacey, hoikka, rähjääntyneen näköinen, jonka hymy oli viehättävän raukea ja joka näytti kuluttaneen parhaat vuotensa ohjaamalla varakkaita oikeaan ravintolaan, huudahti myöntäen: "Aivan niin."

"Herneitä?" sanoi Mr. Bry miettivästi. "Osaavatko ne keittää terrapinia? Siitä sen juuri näkee", hän jatkoi, "mitä nämä eurooppalaiset ovat, kun herneiden keittotaidolla saa itselleen mainetta!"

Jack Stepney sekaantui puheeseen arvovaltaisena. "En tiedä, voinko täysin yhtyä Daceyhin: Pariisissa, Quai Voltairen lähellä, on pieni loukko — mutta missään tapauksessa minä en voi suositella tuota Condaminea, en ainakaan, kun on naisia seurassa."

Stepney oli naimisiin jouduttuaan lihonut ja tullut turhankainoksi, kuten Van Osburghin suvusta naineen sopikin. Mutta hänen vaimonsa käynti oli hänen hämmästyksekseen ja pettymyksekseen kehittynyt maatatärisyttävän raskaaksi, mikä sai hänet henkeään pidättäen kulkemaan vaimonsa jälkiä.

"Sinne me menemme!" selitti tämä heilauttaen raskaasti hattusulkiaan. "Olen niin kyllästynyt Terrasseen: siellä on niin pitkäveteistä kuin äidin päivällisillä. Ja Lord Hubert lupasi sanoa meille, ketä kunnianarvoista väkeä on muualla — eikö luvannutkin, Carry? No, Jack, älä ole niin juhlallisen näköinen!"

"Hyvä", sanoi rouva Bry, "en halua tietää muuta kuin ketä heidän räätälinsä ovat."

"Epäilemättä voi Dacey sanoa teille senkin", huomautti Stepney ivallisesti, mikä herätti toisissa pientä mutinaa, "minä voin ainakin löytää, toveri paras." Ja kun rouva Bry oli selittänyt, ettei hän voinut käydä enää askeltakaan, huusi seurue pari kolme kevyttä ajoneuvoa, jotka odottivat kyydittäviä puistojen varsilla, ja kulkue vyöryi Condamineen päin.

Heidän määräpaikkansa oli eräs niitä pieniä ravintoloita, jotka kohoavat Monte Carlosta pitkin rannikkoa alhaalla sijaitsevaan kaupunginosaan johtavan boulevardin varrella. Ikkunasta, jonka luo he olivat asettuneet, he näkivät yli sataman syvänsinisen kaarelman, jota reunusti kaksoiskallionienten vihreys; oikealla näkyi jyrkkäkallioinen Monaco kirkkonsa ja linnansa keskiaikaisine ääriviivoineen, vasemmalla pelihuoneen terassit ja tornit. Näiden välillä kyntivät lahden vettä kevyet huvialukset ja juuri tällä hetkellä veti seurueen huomion herneistä puoleensa suuren höyryjahdin majesteetillinen satamaan tulo.

"Totta totisesti, luulenpa, että se on Dorsetien laiva!" huudahti
Stepney; ja Lord Hubert, pudottaen monokkelinsa, vahvisti: "Se on
Sabrina."

"Niinkö pian? Heidänhän piti viettää kuukausi Siciliassa", huomautti rouva Fisher.

"Arvaan heistä tuntuvan kuin olisivat he sen viettäneetkin: koko
Siciliassa on vain yksi kunnon hotelli", moitti Mr. Bry.

"Se oli Ned Silvertonin keksintö — mutta Dorset-paralla ja Lily Bartilla on varmaankin ollut hyvin ikävä", huomautti rouva Fisher ja lisäsi hiljentäen ääntään Seldenille: "Toivon, ettei siellä ole ollut riitaa."

"On hirveän hauskaa, kun Miss Bart on mukana", sanoi Lord Hubert lempeällä varovaisella äänellään, ja rouva Bry lisäsi vilpittömästi: "Vakuutan, että herttuatar tahtoo nyt, kun Lily on täällä, syödä päivällistä kanssamme."

"Herttuatar ihailee häntä suunnattomasti: olen varma, että hän on ihastuksissaan, kun asia on näin järjestynyt", myönteli Lord Hubert nopeasti kuten ainakin mies, joka on tottunut käyttämään hyväkseen helpottavia seuraelämän kosketuksia, niin että Seldeniä kummastutti hänen käytöksensä muutos.

"Lilyllä on ollut täällä suurenmoinen menestys", jatkoi rouva Fisher pitäen yhä Seldeniä uskottunaan. "Hän näyttää kymmentä vuotta nuoremmalta — hän ei ole minusta koskaan ollut niin sievä. Lady Skiddaw otti hänet mukaansa, kaikkialle Cannesiin ja Makedonian prinsessa pidätti häntä viikon Cimiezissä. Sanotaan sen olleen yhtenä syynä, miksi Bertha toimitti höyryjahdin pois Siciliasta: prinsessa ei ollut huomaavainen hänelle eikä hän voinut katsella Lilyn voittokulkua."

Selden ei vastannut mitään. Hän oli ollut hämärästi tietoinen siitä, että Miss Bart risteili Välimerta Dorsetien kanssa, mutta hän ei osannut odottaa, että hän kohtaisi hänet Rivieralla, missä varsinainen sesonki oli päättymäisillään. Nojatessaan tuolin selkämystää vastaan ja hiljaa tarkastellen kullalla kirjailtua turkkilaista kahvikuppia hän koetti jotenkin järjestää ajatuksiaan, saada selville, miten Lilyn läheisyys todella vaikutti häneen. Hänellä oli taipumus pakottaa itsensä sisäisen liikutuksenkin hetkinä saamaan selvän tunteistaan, ja häntä todellakin hämmästytti se hämminki, minkä Sabrinan näkeminen hänessä aiheutti. Hänellä oli syytä ajatella, että hänen katkeraa pettymystään seuranneet kolme ankarassa työssä kulunutta kuukautta olisivat haihduttaneet hänen mielestään kaikki tunteelliset ajatukset. Hän tunsi ennen kaikkea kiitollisuutta pakoonpääsystään; hän oli kuin matkustaja, joka on niin kiitollinen tapaturmasta pelastumisestaan, että hän on aluksi tuskin tietoinen ruhjevammoistaan. Nyt hän äkkiä tunsi kipua ja totesi, ettei hän sittenkään ollut päässyt ehjin nahoin.

Tuntia myöhemmin hän rouva Fisherin rinnalla Kasinon puistoissa koetti löytää uusia syitä sen vääryyden unohtamiseen, joka häntä oli kohdannut tarkastellessaan vältettyä vaaraa. Seurue oli hajaantunut kauan aikaa tuumailtuaan kuten on tavallista Monte Carlossa, jossa kaikki näyttää houkuttelevan joutilaisuuteen. Lord Hubert Dacey oli lopultakin mennyt etsimään Beltshiren herttuatarta ja hän sai evästyksekseen rouva Bryn vaatimuksen, että hänen oli varmasti tuotava herttuatar päivällisille; Stepneyt olivat lähteneet automobiilillaan Nizzaan ja Mr. Bry oli mennyt ottamaan osaa kyyhkysenampumakilpailuun, jossa hän tällä hetkellä sai koetella korkeimpia kykyjään.

Rouva Bryn, jolla oli taipumus punehtua aterian jälkeen, taivutti Carry Fisher ovelasti vetäytymään hotelliinsa levähtämään tunnin ajaksi, ja Selden ja hänen seuralaisensa saattoivat täten kuljeskella ja pitää toisilleen tuttavallisesti seuraa. He istuutuivat pian rauhalliselle penkille, jota varjostivat laakeri ja ruusut ja jolta he näkivät viirun sinistä merta marmoripylväiden välitse ja ylpeitä kaktuksien varsia, jotka meteorin tavoin kohosivat kalliosta. Heidän lymypaikkansa pehmeä varjoisuus ja ilman väreily heidän ympärillään houkuttelivat haaveiluun ja paperosseja polttamaan. Ja Selden näihin vaikutuksiin antautuneena salli rouva Fisherin kertoa itselleen viimeiset kokemuksensa. Tämä oli lähtenyt Bryn herrasväen kanssa matkalle, kun hienosto pakenee New Yorkin tylyä kevättä. Ensimmäisen menestyksensä huumaamina Bryt jo halusivat uusia kuningaskuntia, ja rouva Fisher, jonka mielestä Rivieralta on helppo pääsy Lontoon seurapiireihin, oli ohjannut heidän kulkunsa sinne. Hänellä oli seurustelututtavia joka pääkaupungissa ja erikoinen kyky löytää ne jälleen pitkien poissaolojen perästä. Ja huolellisesti tiedotettu maine Bryn herrasväen rikkauksista oli yhtäkkiä kerännyt heidän ympärilleen kansainvälisen huvinhaluisten joukon.

"Mutta asiat eivät ole menneet niin hyvin kuin odotin", lisäsi rouva Fisher suoraan. "Voi kyllä sanoa, että jokainen, jolla on rahoja, pääsee seuraelämään mukaan; mutta oikeampi on sanoa, että melkein jokainen pääsee. Ja Lontoon tori on niin tupaten täynnä uusia amerikkalaisia, että heidän tulee olla joko hyvin viisaita tai hirveän omituisia saavuttaakseen siellä menestystä. Mutta Bryt eivät ole kumpaakaan. Ukko kyllä menisi mukiin, jos hänen rouvansa jättäisi hänet yksin; ne pitävät hänen solkkauksestaan ja kerskailustaan ja tuhmuuksistaan. Mutta Luisa tärvelee kaiken koettaessaan estää ukkoa ja työntää itseään etualalle. Jos hän olisi luonnollinen oma itsensä — lihava ja jokapäiväinen ja jäntterä — niin kaikki olisi hyvin. Mutta heti kun hän tapaa jotakin hienoa, hän koettaa olla solakka ja kuningatarryhtinen. Niin oli asianlaita, kun hän tapasi Beltshiren herttuattaren ja Lady Skiddawin, ja nämä livistivät tiehensä. Olen koettanut parastani saadakseni hänet näkemään erehdyksensä — olen sanonut hänelle yhä uudelleen ja uudelleen: 'ole juuri kuten olet, Luisa'; mutta minuunkin nähden hän pitää yllä tuota humpuukia — luulen hänen pitävän yllä kuningatarryhtiään omassa huoneessaankin, lukitun oven takana."

"Pahinta on", jatkoi rouva Fisher, "että hänen mielestään kaikki on minun vikani. Kun Dorsetit tulivat tänne kuusi viikkoa sitten ja kaikki alkoivat kieppua Lilyn ympärillä, niin saatoin nähdä, miten Luisa ajatteli, että jos Lily olisi ollut hänen seurassaan minun asemestani, niin hän olisi päässyt juomaan maljoja kaikkien ajan kuninkaallisten suuruuksien kanssa. Hän ei saa päähänsä, että Lilyn kauneus se saa sen aikaan. Lord Hubert kertoo, että Lilyä pidetään vieläkin kauniimpana kuin silloin kun hän tutustui häneen Aixissa kymmenen vuotta sitten. Hän näyttää siellä saaneen täysin määrin ihailua osakseen. Eräs italialainen ruhtinas, rikas ja mukava mies, halusi naida hänet. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä ilmaantui sievännäköinen poikapuoli, ja Lily oli kyllin yksinkertainen flirttaillakseen hänen kanssaan, kun naimishommat isäpuolen kanssa olivat käynnissä. Jotkut sanoivat, että nuori mies teki sen tahallaan. Voitte kuvitella sitä skandaalia: miesten kesken syntyi kauhea riita ja ihmiset alkoivat katsoa Lilyyn niin omituisesti, että rouva Penistonin oli pantava kampeensa kokoon ja lopetettava kylpykautensa muualla. Ei niin, että hän sitä ikinä ymmärsi: tänäkin päivänä hän on siinä luulossa, ettei Aix sopinut hänelle, ja mainitsee, että hänet oli lähetetty sinne epäpätevien ranskalaisten lääkärien kokeeksi. Lily se on kaiken takana tietenkin; hän työskentelee kuin orja muokaten maata ja kylväen siementään; mutta kun hänen pitäisi korjata satoa, unohtuu hän nukkumaan tai lähtee pitkälle retkelle."

Rouva Fisher pysähtyi ja katsoi miettiväisesti merenvälkettä kaktuksien välitse. "Joskus", lisäsi hän, "ajattelen, että se johtuu vilkkaudesta, joskus taas ajattelen, että se on siitä syystä, koska hän sisimmässään halveksii sitä, mitä hän tavoittelee. Ja tuo ratkaisun vaikeus se tekee hänet niin mielenkiintoiseksi." Hän katsahti kuin tutkien Seldenin liikkumattomaan profiiliin ja jatkoi taas kevyesti huokaisten: "Niin, kaikki mitä voin sanoa, on se, että toivoisin, että hän antaisi minulle muutamia hyljeksimistään etuisuuksista. Toivon, että esimerkiksi nyt voisimme vaihtaa paikkoja. Hänellä voisi olla suurta hyötyä Bryistä, jos hän suhtautuisi heihin oikealla tavalla, ja minä tietäisin, miten käsitellä George Dorsetia, kun Bertha lukee Verlainea Neddy Silvertonin kanssa."

Seldenin vastaväitemutinan kuullessaan hän katsahti häneen naurahtaen. "No, mitä tässä teeskentelemään! Kaikkihan me tiedämme, miksi Bertha otti hänet matkoille mukaan. Kun Bertha haluaa saada vapaat kädet, on hänen hankittava Georgelle askartelua. Aluksi luulin Lilyn pelaavan korttinsa hyvin tällä kertaa, mutta puheita kuuluu, että Bertha kadehtii hänen menestystään täällä ja Cannes'issa, eikä olisi hämmästyttävää, jos välit rikkoutuisivat jonakin päivänä. Lilyn ainoa turva on se, että Bertha tarvitsee häntä välttämättä. Silvertonin juttu on kriitillisimmällä asteellaan: on välttämätöntä, että Georgen huomio on yhä kääntynyt toisaanne. Ja minun täytyy sanoa, että Lily kiinnittää puoleensa hänen huomionsa; luulen että George menisi huomispäivänä hänen kanssaan naimisiin, jos hän huomaisi, ettei Berthan laita ole niinkuin olla pitää. Mutta tehän tunnette Georgen — hän on yhtä sokea kuin hän on mustasukkainen; ja Lilyn nykyinen tehtävä on pitää häntä sokeana. Viisaan naisen on osattava juuri oikealla hetkellä katkaista side. Mutta Lily ei ole tässä suhteessa viisas, ja kun George saa silmänsä auki, on hänen luultavasti onnistunut päästä pois hänen näköpiiristään."

Selden heitti pois paperossinsa, "Minun täytyy lähteä junalleni", huudahti hän, katsahtaen kelloonsa, ja vastaukseksi rouva Fisherin hämmästyneeseen huomautukseen — "mitä, luulin teidän tietenkin olevan Montessa!" — mutisi hän jotakin, että hän tekee Nizzasta pääkortteerinsa.

"Pahinta asiassa on se, että hän nolaa nyt Bryt", kuuli Selden sinkautettavan jälkeensä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Selden kokosi erään hotellin ylhäällä sijaitsevassa huoneessa kapineensa kantajan odottaessa ulkopuolella viedäkseen ne hotellin ovella odottaviin vaunuihin. Hänen tarvitsi ajaa vain lyhyt matka äkkijyrkkää, valkoista tietä päästäkseen turvallisesti Nizzan iltapäiväpikajunaan. Ja vasta sitten, kun hän oli asettunut tyhjän vaunun nurkkaan, huudahti hän itsekseen: "Mitä täytistä minä oikein lähden hakemaan?"

Tuo kysymys askarrutti itsepintaisesti hänen mieltään ennen junan lähtöä. Oli naurettavaa paeta kuin mikäkin säikähtynyt pelkuri mielettömyydestä, joka oli vallannut hänen järkensä. Hän oli ilmoittanut pankkiireilleen, että hänen tärkeät liikekirjeensä lähetettäisiin Nizzaan, ja Nizzassa hän tahtoi rauhassa odottaa niitä. Hän jo pahoitteli itsekseen Monte Carlosta lähtöään, jossa hän oli aikonut viettää Euroopasta lähtönsä edellisen viikon. Mutta nyt olisi vaikea palata jäljilleen näyttämättä häilyvältä, mitä taas hänen ylpeytensä ei sallinut. Sisimmässään hän ei surrut, että oli kaiken todennäköisyyden mukaan tehnyt itselleen mahdottomaksi Miss Bartin tapaamisen. Niin täydellisesti kuin hän olikin eronnut hänestä, hän ei kuitenkaan voinut pitää häntä pelkkänä seuraelämän tekijänä. Satunnaiset kohtaamiset tai jopa hänen nimensäkin usein kuuleminen saattaisivat hänen ajatuksensa urille, joilta hän oli päättäväisesti ne irroittanut; muutoin, jos Lily voisi olla täydelleen ulossuljettu hänen elämästään, täydentäisivät pian uudet ja vaihtelevat vaikutelmat, joihin ei liittynyt Lilyn muisto, eron. Rouva Fisherin keskustelu oli kuitenkin vaikuttanut päinvastoin. Mutta hoitotapa oli liian tuskallinen, jotta sen olisi valinnut vapaaehtoisesti, kun lievempiä keinoja oli vielä koettelematta; ja Selden ajatteli, että hän saattoi luottaa itseensä niin paljon, että voi taas vähitellen asettua järjelliselle kannalle Miss Bartiin nähden, jos hän vain ei nähnyt häntä.

Jouduttuaan aikaisin asemalle hän oli päässyt tälle kohtaa mietteissään, ennenkuin lisääntyvä tungos asemasillalla ilmaisi hänelle, ettei hän voinut toivoa saavansa olla yksin. Seuraavalla hetkellä käsi tarttui oveen ja kääntyessään sinnepäin hän näki edessään ne kasvot, joita hän oli paennut.

Miss Bart, kasvot hehkuen junaan kiiruhtamisesta, astui ryhmän etunenässä, johon kuuluivat Dorsetit, nuori Silverton ja Lord Hubert Dacey ja joka oli töintuskin ennättänyt hypätä vaunuun ja tervehti Seldeniä hämmästyshuudoin, ennenkuin lähtövihellys kuului. Seurue kiirehti, kuten kävi selville, Nizzaan, jonne se oli kutsuttu Beltshiren herttuattaren päivällisille katsomaan venetsialaista iltaa lahdella — ilmeisesti yht'äkkiä tehty suunnitelma — huolimatta Lord Hubertin vastaväitteistä — jonka kiireellisenä tarkoituksena oli tehdä tyhjäksi rouva Bryn ponnistukset saada käsiinsä herttuatar.

Tämän tempun kertomisen aiheuttaman naurun aikana Seldenillä oli aikaa saada nopea vaikutelma Miss Bartista, joka oli istuutunut häntä vastapäätä illan hohteeseen. Siitä oli tuskin kolmea kuukautta, kun he olivat eronneet Bryn kasvihuoneen kynnyksellä, mutta Miss Bartin kauneuden laadussa oli tapahtunut huomattava muutos. Silloin se oli ollut läpinäkyvää, joka joskus traagillisesti kuvasti hänen mielenliikkeitään; nyt sen läpitunkematon ulkopinta oli kuin jähmettynyt kovaksi loistavaksi aineeksi. Tuo muutos oli rouva Fisheristä näyttänyt nuorentumiselta; Seldenistä se näytti tuolta pysähdyshetkeltä, jolloin nuoruuden lämmin neste jähmettyy lopulliseen olotilaansa.

Hän tunsi sen tavasta, millä Lily hymyili hänelle, ja siitä valmiudesta ja varmuudesta, millä hän, odottamatta jouduttuaan Seldenin seuraan, sai jälleen heidän seurustelulankansa päästä kiinni ikäänkuin ei tuo lanka olisikaan katkennut niin äkkiä, että hän oli vieläkin töperryksissä. Tuollainen helppous teki hänelle pahaa — mutta hän vakuutti itselleen, että siihen yhtyy äkillinen tuska, joka käy parantumisen edellä. Nyt hän tahtoi todellakin parantua — poistaa viimeisen myrkkypisaran verestään. Hän tunsi jo itsensä rauhallisemmaksi hänen läsnäollessaan kuin mitä hän oli oppinut olemaan, kun hän ajatteli häntä. Lilyn puhetapa, kylmyys, jolla hänen onnistui suhtautua Seldeniin silloinkin, kun ei ollut näkyvissä haitallista vilahdustakaan menneisyydestä, toi näkyviin, miten hän oli edistynyt tuossa taidossa sitten heidän viime tapaamisensa. Selden tunsi, että Lily oli päässyt ymmärrykseen oman itsensä kanssa: oli tehnyt sopimuksen kapinallisten mielijohteidensa kanssa ja lopullisesti muodostanut yhtenäisen itsehallintajärjestelmän, jossa hänen epävakaiset taipumuksensa olivat joko vangittuina tai pakotettuina valtion palvelukseen.

Ja Selden näki muutakin hänen esiintymisessään: näki, miten se oli mukautunut tilanteen salaisiin sotkuisuuksiin. Rouva Fisher ei tosiaankaan voinut enää syyttää Miss Bartia siitä, että tämä jätti ottamatta vaarin otollisista tilaisuuksista! Selden teki sen katkeran huomion, että Lily oli liiankin kärkäs niihin. Hän esitti osansa moitteettomasti kaikkiin nähden: hän alistui Berthan arkaan hallitsevaan asemaan, otti hyväluontoisesti vaarin Dorsetin mielentiloista, oli loistavan hupaisa Silvertonille ja Daceylle, joka kohteli häntä vanhalla ihailulla, kun taas pahaenteisesti itseensä syventynyt nuori Silverton näytti pitävän häntä jollakin tavoin itselleen haitallisena. Ja äkkiä Seldenin mieleen jysähti, huomatessaan Lilyn esiintymisen hienot vivahdukset, joiden kautta hän pysyi sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, että hänen asemansa mahtoi olla epätoivoinen, koska hänen tarvitsi toimia niin taitavasti. Lily oli kuilun partaalla — se vaikutelma jäi Seldenille. Hänestä tuntui, että hän näki hänet ammottavan kuilun partaalla, viehättävä jalka eteenpäin ojennettuna vakuuttamassa hänen tietämättömyyttään siitä, että perusta oli pettämäisillään hänet.

Promenade des Anglais'lla, missä Ned Silverton oli yhtynyt häneen puoli tuntia ennen päivällistä, Selden sai vielä syvemmän yleisen epävarmuuden vaikutelman. Silvertonin mieli oli titaanisen pessimistinen. Miten saattoi tulla sellaiseen kirottuun loukkoon kuin Riviera on — kukaan, jolla on hituinenkaan mielikuvitusta — kun on valittavana koko Välimeri: siten vain, että johonkin paikkaan mieltyminen riippui tavasta, jolla siellä käristetään kananpoika! Lempo vie, minkä tutkielman saattaisi tehdä vatsan tyranniudesta; naisen elämän voi tärvellä se, ettei mies voi sulattaa tuoresta leipää. Groteskiako? Niin — ja traagillista — kuten useimmat muutkin mielettömyydet. Ei ole mitään julmempaa kuin koomillisuuteen verhottu traagillisuus… Missä hän oli? Oh — syykö, miksi he pötkivät pois Siciliasta ja töytäsivät tänne takaisin? Niin — osaksi epäilemättä Miss Bartin halu päästä takaisin bridgen peluuseen ja keikailemaan. Kuollut kuin kivi taiteelle ja runoudelle — valo ei ollut maalla tai merellä koskaan häntä varten! Ja tietysti hän sai Dorsetin vakuutetuksi siitä, että italialainen ruoka ei sovi hänelle. Ah, hän saisi Dorsetin kyllä uskomaan kaikki — kaikki! Rouva Dorset tiesi sen — täydellisesti. Ei ollut mitään, mitä hän ei nähnyt! Mutta hän saattoi pitää suunsa kiinni. Miss Bart oli hyvä ystävä — rouva Dorset ei tahtonut kuulla sanaakaan, mikä oli häntä vastaan. Mutta se koskee naisen ylpeyttä — on asioita… "Kaikki tämä meidän kesken, eikö niin?" Ah, tuolta naiset antoivat merkkejä hotellin balkongilta… Hän meni puistotien yli, jättäen Seldenin mietiskellen polttamaan sikaria.

Näille johtopäätöksille hän sai vahvistusta myöhemmin illalla muutamista vihjauksista. Selden oli satunnaisen ikävän ajamana syönyt päivällistä Silvertonin kanssa ja lähtenyt, yhä hänen seurassaan, kirkkaasti valaistulle puistokadulle, missä täpötäysiltä korokkeilta näki veden välkkyvän tummuuden. Ilta oli lauha ja houkutteleva. Yläpuolella oli kesäinen taivas, jolle sinkoili raketteja, ja idästä lähetti rannikon komean mutkan takaa nouseva kuu lahden yli valojuovan, joka kalpeni tuhkanharmaaksi valaistujen veneiden punaisessa välkkeessä. Lyhtyjen alla oli puistotie, soittoa kuului silloin tällöin väkijoukon melun ja hiljaa pimeissä puistoissa lepattavien lehtien suhinan yli, ja puistojen ja korokkeiden välitse kulki ihmisvirta, jonka äänekästä karnevaalimelua näytti vaimentavan sesongin lisääntyvä raukeneminen.

Selden ja hänen toverinsa, onnistumatta saamaan paikkaa millään lahtea hallitsevalla korokkeella, olivat kulkeneet hetken ajan ihmisvirran mukana ja sitten löytäneet korokepaikan puistotien yläpuolella olevalla korkealla puistopengermällä. Sieltä he näkivät vain kolmikulmaisen läikän vettä ja venheiden leikittelyn sen pinnalla, mutta tiellä liikkuva ihmisjoukko oli välittömästi heidän näkyvissään ja se näytti Seldenistä kokonaisuudessaan mielenkiintoisemmalta kuin itse näköala. Hetken kuluttua hän kuitenkin ikävystyi paikkaansa ja laskeuduttuaan yksin tiekivitykselle meni ensimmäiseen kulmaukseen ja kääntyi hiljaiselle kuutamoiselle sivutielle. Pitkät puutarhaseinämät ja niiden yläpuolelle kohoavat puut piirsivät kivitykselle tumman rajan. Tyhjät vaunut kulkivat autiota ajotietä, ja Selden näki vastakkaiselta puolelta tulevan kaksi henkilöä, antavan merkin ajurille ja ajavan kaupungin keskustaan päin. Heidän vaunuihin astuessaan kuunvalo sattui heihin ja Selden tunsi rouva Dorsetin ja nuoren Silvertonin.

Lähimmän katulyhdyn alla hän katsoi kelloonsa ja näki, että se läheni yhtätoista. Hän kääntyi toiselle poikkitielle ja sivuuttamatta puistotien tungosta kulki sille hienolle klubille, joka on tuon ajotien varrella. Täällä juomapöytien keskellä hän huomasi Lord Hubert Daceyn, joka istui tavallinen väsynyt hymy huulillaan nopeasti vähentyvän kultakasan takana. Kun kasa oli kokonaan hävinnyt, nousi Lord Hubert olkapäitään kohauttaen ja Seldeniin yhtyen meni hänen kanssaan klubin autiolle terassille. Oli yli keskiyön ja katselijakorokkeet olivat tyhjentyneet, pitkien punavaloisten venejonojen hajaantuessa ja häipyessä, ja taivas oli jälleen saanut rauhallisen kuutamovalaistuksensa.

Lord Hubert katsoi kelloonsa. "Hitto sentään! Lupasin mennä herttuattaren kanssa illalliselle London Houseen, mutta kello on yli kahdentoista ja luulen, että he ovat jo kaikki hajaantuneet. Seikka on se, että kadotin heidät tungoksessa päivällisten jälkeen ja osuin tänne. Heillä oli paikka eräällä korokkeella, mutta tietenkään he eivät voineet pysyä paikoillaan; herttuatar ei ikinä voi. Hän meni Miss Bartin kanssa etsimään omien sanojensa mukaan seikkailuja — totta totisesti ei ole heidän vikansa, jolleivät he saa niitä, merkillisiäkin!" Hetken ajan kaivettuaan esille paperossia hän lisäsi tunnustellen: "Miss Bart on luullakseni teidän vanha ystävänne? Niin hän kertoi minulle. Ah — kauniit kiitokset — minulla ei näytä olevan jäljellä ketään." Hän sytytti Seldenin tarjoaman paperossin ja jatkoi: "Eihän se tietenkään minuun kuulu, mutta minä en häntä toimittanut herttuattarelle. Viehättävä nainen, se herttuatar, ymmärrättehän, ja hyvin hyvä ystävä minun kanssani, mutta jotensakin vapaasti kasvatettu."

Selden kuunteli hiljaa, ja hieman hengähdettyään Lord Hubert alkoi taas: "Ihme ja kumma, ettei voi päästä tuon nuoren ladyn yhteyteen — vaikka nuoret ladyt ovat nykyjään niin omia herrojaan! Mutta tässä tapauksessa — minähän olen myöskin vanha ystävä… eikä kukaan muukaan näytä miellyttävän. Koko tilanne on hieman sekava, minun nähdäkseni — mutta tavallisesti oli jossakin täti, hajamielinen ja viaton henkilö, joka saattoi koollaan peittää kuilun, jota hän ei nähnyt… Ah, onko hän New Yorkissa? Vahinko, että New York on niin kaukana!"

II.

Kun Miss Bart tuli seuraavana aamuna hytistään, huomasi hän olevansa yksin Sabrinalla.

Laajan päivänsuojustimen alle valmiiksi asetetuilla tuoleilla ei näkynyt merkkejäkään, että niillä oli äskettäin istuttu, ja hän kuuli tarjoilijalta, ettei rouva Dorsetia ollut vielä näkynyt ja että herrat olivat erikseen menneet maihin heti kun olivat einestäneet. Nämä tiedot saatuaan Lily seisoi hetken ajan laivan reunalla katsellen edessään olevaa näkyä. Meri ja rannikko kylpivät mitä häikäisevimmässä auringonpaisteessa. Kuohuva aallokko muodosti rannikon vedenrajaan selvän valkoisen vaahtojuovan; rannikon korkeammilla paikoilla näkyi hotelleja ja huviloita harmahtavasta oliivien ja eucalyptuksien vihreydestä: ja paljaat ja hienopiirteiset vuoret muodostivat kalpeassa valomeressä kylpevän taustan.

Miten kaunista oli — ja miten hän rakasti kauneutta! Hän oli aina tuntenut, että hänen herkkyytensä tässä suhteessa korvasi jonkinlaisen tunteen tylsyyden, josta hänellä oli vähemmän syytä ylpeillä, ja viimeisen kolmen kuukauden kuluessa hän oli intohimoisesti antautunut sen valtaan. Dorsetien matkoillepyytö oli tullut hänelle kuin mitä ihmeellisin vapautus musertavasta ahdingosta, ja hänen kykynsä uudistua uusissa oloissa ja vapautua vaikeuksista yhtä helposti kuin ympäristöstä, jossa ne olivat syntyneet, saattoi paikasta toiseen siirtymisen näyttämään ei ainoastaan hänen ahdinkonsa lykkääntymiseltä, vaan myöskin päättymiseltä. Hänelle oli olemassa henkisiä tukaluuksia vain siinä ympäristössä, joka ne oli aiheuttanut. Hänen tarkoituksensa ei ollut olla niistä välinpitämätön, mutta ne kadottivat todellisuutensa, kun niiden tausta muuttui. Hän ei olisi voinut jäädä New Yorkiin maksamatta velkaansa Trenorille; tuosta vastenmielisestä velasta vapautuminen olisi saattanut pakottaa hänet naimisiin Rosedalen kanssa. Mutta päästessään Atlantin yli hänen velvoituksensa häipyivät näköpiirin taa ikäänkuin ne olisivat olleet kilometripylväitä, jotka hän oli sivuuttanut.

Ne kaksi kuukautta, mitkä hän oli oleskellut Sabrinassa, olivat erittäinkin olleet omansa vahvistamaan tuota välimatkakuvittelua. Hän oli joutunut uusiin ympäristöihin ja niiden mukana olivat uusiutuneet vanhat toiveet ja tavoittelut. Itse retkeily toi hänelle romanttisen seikkailun viehätystä. Nimet ja maisemat, joiden keskuudessa hän liikkui, saivat väräjämään hänen tunteensa kielet, ja kuunnellessaan Ned Silvertonin lukevan Theocritusta kuutamolla aluksen kierrellessä Sicilian rannikoita oli hänen hermoväristyksensä vahvistanut hänen uskoaan henkiseen etevämmyyteensä. Mutta Cannesissa ja Nizzassa vietetyt viikot olivat todellakin tuottaneet hänelle enemmän hupia. Se tyydytys, että hän oli tervetullut ylhäiseen seurapiiriin ja saattoi siellä tehdä vaikutuksen ylemmyydellään, niin että huomasi mielenkiintoisen lehden, joka oli kosmopoliittisten seurapiirien yhdysside, kuvaavan itseään vielä "kauniiksi Miss Bartiksi" — kaikki tämä oli omansa karkoittamaan muistin äärimmäisiin sopukoihin ne proosalliset ja halpamaiset tukaluudet, joista hän oli päässyt erilleen.

Jos hän olikin hämärästi tietoinen tulevista vaikeuksista, niin hän oli varma, että hän kykenisi suoriutumaan niistä: hänelle oli kuvaavaa, että ainoat kysymykset, joita hän ei tuntenut voivansa ratkaista, olivat ne, jotka olivat hänelle tuttuja. Hän saattoi kuitenkin olla ylpeä siitä taidosta, millä hän oli sopeutunut jossakin määrin arkoihin tilanteihin. Hänellä oli syytä luulla, että hän oli tehnyt itsensä yhtä välttämättömäksi sekä isännälle että emännälle. Ja jos hän olisi vain keksinyt jonkin täysin moitteettoman keinon hyötyä asemastaan, niin hänen näköpiirissään ei olisi ollut yhtään pilveä. Asia oli siten, että hänen kukkaronsa oli kiusallisen tyhjä, eikä siitä voinut oikein vihjata ei Dorsetille eikä hänen vaimolleen. Tarve ei ollut vielä pakottava; hän saattoi tuskitella eteenkinpäin kuten hän oli tehnyt niin usein ennen toivoen avukseen onnellista asiainkäännettä. Ja elämähän oli iloista ja kaunista ja helppoa, ja hän tiesi esiintyvänsä arvokkaasti sellaisissa oloissa.

Hänet oli pyydetty Beltshiren herttuattaren aamiaisille, ja kahdentoista aikana hän pyysi saattamaan itsensä maihin. Sitä ennen oli hän lähettänyt palvelustyttönsä tiedustelemaan rouva Dorsetia. Mutta tämä lähetti sanan, että hän oli väsynyt ja koetti nukkua. Lily luuli ymmärtävänsä, mikä siihen oli syynä. Rouva Dorset ei kuulunut herttuattaren kutsuvieraisiin, vaikka hän oli pannut parhaansa siihen suuntaan. Mutta hänen armonsa ei ollut vihjauksista tietääkseenkään ja kutsui ja oli kutsumatta oman valintansa mukaan. Ei ollut Lilyn vika, jollei rouva Dorsetin konstikkaat eleet soveltuneet yhteen herttuattaren kevyen olemuksen kanssa. Herttuatar, joka harvoin selitteli, oli sanonut koruttomasti: "Hän on nähkääs ikävänpuoleinen. Ainoa tuttavistanne, josta minä pidän, on tuo pikku herra Bry — hän on hullunkurinen —" mutta Lily ei ollut vallan pahoillaan saadessaan näin huomiota osakseen ystävänsä kustannuksella. Bertha oli todellakin käynyt väsyttäväksi alettuaan harrastaa runoutta ja Ned Silvertonia.

Yleensä tuntui helpotukselta päästä silloin tällöin pois Sabrinasta; ja herttuattaren pienet aamiaiset, jotka Lord Hubert oli järjestänyt tavallisella taituruudellaan, olivat Lilystä sitäkin hauskemmat, kun niillä ei ollut hänen matkatoverejaan. Dorset oli viime aikoina käynyt tavallista äreämmäksi ja käsittämättömämmäksi ja Ned Silverton kulki ympäri sen näköisenä kuin hän uhmaisi koko maailmaa. Herttuattaren seurustelun vapaus ja keveys oli miellyttävänä vaihteluna, ja Lily joutui kiusaukseen lähteä aamiaisten jälkeen herttuattaren kanssa Kasinon huvittavaan ilmapiiriin. Hän ei aikonut pelata; hänen vähentyneet taskurahansa eivät sietäneet suuria seikkailuja. Mutta häntä huvitti istua sohvalla herttuattaren turvissa tämän ottaessa osaa peliin.

Huoneet olivat tupaten täynnä katselevaa yleisöä, joka tungeskeli pöytien välissä kuten sunnuntaiyleisö näyttelyhallissa. Oli vaikea erottaa eri ihmisiä, mutta Lily huomasi kuitenkin rouva Bryn, joka astui varmasti ovilta, ja rouva Fisherin kevyen olemuksen, joka keikkui hänen takanaan kuten soutuvene hinaajahöyryn jäljessä. Rouva Bry kiiruhti nähtävästi koettaakseen päästä jollekin määrätylle paikalle huoneustossa; mutta rouva Fisher päästi Lilyn ohi kulkiessaan hinausköyden irti ja kellui hänen rinnalleen.

"Eksytänkö hänet?" toisti hän Lilyn kysymyksen katsoen välinpitämättömästi rouva Bryn jälkeen. "Eipä sillä väliä: olen hänet jo eksyttänyt." Ja Lilyn huudahdukseen hän lisäsi: "Meillä oli tänä aamuna kauhea riita. Tiedäthän, että herttuatar kohteli häntä sysien eilisiltaisilla päivällisillä, ja hän luulee, että minä olen sen saanut aikaan."

Lily mutisi osanottoaan. Rouva Fisher herätti myötätunnon pilkahduksia ja vaistomaisesti hän tarjosi hänelle apuaan.

"Jos voin tehdä jotakin — jos on vain kysymyksessä herttuattaren tapaaminen… Kuulin hänen sanovan, että hän piti Mr. Brytä hauskana —"

Mutta rouva Fisher keskeytti päättävällä liikkeellä: "Hyvä ystävä, minulla on ylpeyteni, ammattiylpeyteni, enkä minä voi puolestani käyttää sinun taitoasi omanani Luisa Bryhin nähden. Olen päättänyt astua lopullisen askelen: lähden tänä iltana Pariisiin Sam Gormerin herrasväen kanssa. Mutta ennen lähtöäni tahdon ilmoittaa viimeisen tahtoni ja tehdä testamenttini — haluan jättää Bryt sinun huomaasi."

"Minun?" virkkoi Miss Bart huvitettuna. "Erittäin ystävällistä, että muistat minua, hyvä ystävä, mutta —"

"Onko sinusta jo niin hyvin huolehdittu?" Rouva Fisher katsoi häneen terävästi. "Aiotko, Lily, todellakin hylätä tarjoukseni?"

Miss Bart punastui vähitellen. "Tarkoitukseni oli todellisuudessa sanoa, etteivät Bryt viime kädessä olisi siihen niinkään taipuvaisia."

Rouva Fisher tarkasteli yhä hänen hämmennystään järkkymättömänä. "Tarkoitukseni oli todellisuudessa sanoa, että olet hirveästi nolannut Bryitä ja että he tietävät sen —"

"Carry!"

"Oh, on seikkoja, joille Luisa on hyvin herkkä. Jos vain olisit kutsunut heidät kerran Sabrinaan — erittäinkin samalla kertaa ruhtinaallisten henkilöiden kanssa! Mutta se ei ole vieläkään liian myöhäistä", lopetti hän vakavasti.

Lily hymyili. "Jää, minä toimitan herttuattaren kutsumaan heidät päivällisille."

"En voi jäädä — Gormerit ovat maksaneet makuupaikan minulle", sanoi rouva Fisher koruttomasti. "Mutta toimita herttuatar antamaan heille päivälliset siitä huolimatta."

Lily naurahti jälleen: rouva Fisherin itsepintaisuus alkoi vaivata häntä. "Olen pahoillani, että olen ollut välinpitämätön Bryistä —" alkoi hän.

"Oh, mitä Bryihin tulee — sinua minä tässä ajattelen" sanoi rouva Fisher äkkiä. Hän pysähtyi ja kumartuen sitten Lilyyn päin sanoi hiljaa: "Tiedäthän, että menimme kaikki Nizzaan eilen illalla, kun herttuatar jätti meidät. Se oli Luisan keksintöä — sanoin hänelle, mitä siitä ajattelin."

Miss Bart myönteli. "Niin, näin teitä vilahdukselta asemalla."

"Niinpä kyllä. Mies, joka ajoi samassa vaunussa sinun ja George Dorsetin kanssa — tuo hirveä pieni Dabham, joka toimittaa 'Seuraelämäuutisia Rivieralta' — oli kanssamme Nizzassa päivällisillä. Ja hän kertoi kaikille, että sinä palasit Dorsetin kanssa yksin aamuyöstä."

"Yksin —? Kunko hän oli kanssamme?" nauroi Lily, mutta nähdessään yhä rouva Fisherin hämmentyneen katseen hänen naurunsa sammui. "Palasimme yksin — jos se on niin kauheaa! Mutta kenen vika se oli? Herttuatar oli viettänyt iltaa Cimiezissä prinsessan kanssa; Bertha sai kyllänsä katselemisesta ja meni aikaisin pois luvaten tavata meitä asemalla. Menimme sinne ajoissa, mutta häntä ei kuulunut ei näkynyt."

Miss Bart teki tämän ilmoituksen ikäänkuin olisi pitänyt täydellistä puolustuspuhetta, mutta rouva Fisher otti sen vastaan mahdollisimman epäjohdonmukaisella tavalla. Hän näytti unohtaneen ystävänsä osuuden tapahtumaan, sillä hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet toisaanne.

"Eikö Bertha saapunut ensinkään? Miten herran nimessä hän pääsi takaisin?"

"No seuraavalla junalla luullakseni; juhlan takia lähti kaksi ylimääräistä. Joka tapauksessa tiedän hänen olevan laivassa, vaikk'en ole nähnyt häntä vielä. Mutta käsitäthän, ettei se ole minun syyni", vakuutteli Lily.

"Eikö ole sinun syysi, ettei Bertha palannut? Lapsi raukka, kunhan et vain saisi siitä maksaa!" Rouva Fisher nousi — hän oli nähnyt rouva Bryn lähenevän. "Tuolla on Luisa, minun täytyy poistua — niin, me olemme ulkonaisesti mitä parhaimmissa väleissä; me syömme täällä yhdessä; mutta sisimmässään hän söisi minut", selitti hän puristaen vielä ystävättärensä kättä, ja luoden häneen viimeisen silmäyksen hän lisäsi: "Muista, että jätän hänet sinulle. Hän haparoi nyt avuttomana, valmiina ottamaan sinut vastaan."

* * * * *

Lilyn mieleen jäivät rouva Fisherin erohetkellä lausumat sanat. Hän oli ennen lähtöään ottanut ensimmäisen askelen saavuttaakseen jälleen rouva Bryn mielisuosion. Ystävällinen lähenemisyritys — mainitseminen jotain siitä, että heidän pitäisi tavata useammin — viittaus läheiseen tulevaisuuteen, johon sisältyisi sekä herttuatar että Sabrina — miten helposti se olikaan tehty, jos oli kykyä tehdä se! Hän ihmetteli itseään, kuten hän oli niin usein ihmetellyt, ettei hän enemmän käyttänyt sitä. Mutta joskus hän unohti — ja joskus, oliko se mahdollisesti ylpeyttä? Tänään hänellä joka tapauksessa oli ollut hämärä tunne siitä, että hänellä oli syytä lannistaa ylpeyttään, hän oli alentunut pyytämään Lord Hubert Daceyta, jonka hän tapasi Kasinon portailla, että hän toimittaisi herttuattaren syömään päivällistä Bryiden kanssa, jos hän koettaisi järjestää sen Sabrinaan. Lord Hubert oli luvannut apuaan auliudella, jota Lily saattoi aina odottaa: se oli hänen ainoa tapansa muistuttaa Lilylle, että hän oli kerran ollut valmis tekemään hänen hyväkseen paljon enemmänkin. Lilystä tuntui, että hänen polkunsa tasoittui sitä mukaa kuin hän eteni; pieni levottomuuden tunne oli kuitenkin jäljellä. Oliko sen aiheuttanut hänen kohtauksensa Seldenin kanssa? Sitä hän ei luullut — aika ja muutos näyttivät karkoittaneen Seldenin tarpeellisen kauas. Ja tämä oli käsittänyt aseman niin selvästi, ettei heidän tarvinnut tavata uudestaan, että hän oli pistäytynyt Nizzaan vain päiväksi tai pariksi ja oli ehkä astunut ensimmäiseen höyrylaivaan. Ei — tuo menneisyyden osa oli ilmaantunut vain hetken ajaksi tapahtumien ohikiitävälle ulkopinnalle; ja nyt, kun se oli jälleen häipynyt, jäi jäljelle epävarmuus ja pelko.

Se sai äkkiä yllykettä, kun hän huomasi George Dorsetin laskeutuvan Hotel de Paris'in portaita ja tulevan häntä kohti torin poikki. Lily oli aikonut ajaa rantaan ja mennä alukseen, mutta nyt hänellä oli välitön tunne siitä, että jotakin suurempaa oli ensin tekeillä.

"Mihin te olette menossa? Kävelläänkö hieman?" alkoi Dorset tehden toisen kysymyksen, ennenkuin oli saanut vastauksen ensimmäiseen ja odottamatta vastausta kumpaankaan, ennenkuin lähti Lilyä äänettömänä kuljettamaan puistoihin päin.

Lily huomasi hänessä äkkiä äärimmäisen hermostuneisuuden kaikki merkit. Iho riippui höllänä hänen syvälle painuneiden silmiensä alla ja niiden sameus oli käynyt yhä hailakammaksi. Hänen ulkomuodossaan ilmaantui omituinen sekoitus raukeutta ja julmistumista.

Hän käveli Lilyn rinnalla ääneti nopein askelin, kunnes he tulivat
Kasinon itäpuolella oleville pengermille. Silloin hän sanoi äkkiä:
"Oletteko nähnyt Berthaa?"

"En. Alukselta lähtiessäni ei hän ollut vielä noussut."

Dorset naurahti tähän, mikä kuului kuin epäkunnossa olevan kellon särinä. "Ei vielä noussut? Oliko hän sitten mennyt makuulle? Tiedättehän, mihin aikaan hän tuli alukseen? Aamulla kello seitsemän!" huudahti hän.

"Kello seitsemän?" huudahti Lily ihmeissään. "Mitä on tapahtunut — junaonnettomuusko?"

Dorset naurahti taas. "He myöhästyivät junalta — kaikilta junilta — heidän oli palattava hevosella."

"Niinkö —?" Lily epäröi, tuntien yht'äkkiä, miten vähän tämäkin välttämättömyys selitti heidän myöhäistä paluutaan.

"No niin, he eivät saaneet heti ajuria — siihen vuorokauden aikaan, ymmärrättehän — ja vihdoin he saivat vain yhden hevosen vaunut, ja hevonen oli ontuva!"

"Miten ikävää! Ymmärrän kyllä", vakuutti Lily sitäkin totisempana, koska hän tunsi, ettei hän ymmärtänyt. Ja hetken kuluttua hän lisäsi: "Olen niin pahoillani — mutta eikö meidän olisi pitänyt odottaa?"

"Odottaa yhden hevosen vaunuja? Ne olisivat tuskin kantaneet kaikkia neljää, eikö niin?"

Lily otti asian näköjään ainoalta mahdolliselta kannalta: nauramalla sille ja antamalla sille siten humoristisen sävyn. "Niinpä niin, hankalaahan se olisi ollut: meidän olisi ollut käveltävä vuoron perään. Mutta hauskaa olisi ollut nähdä auringonnousu."

"Niin; auringonnousu oli hauska", myönteli Dorset

"Oliko? Näittekö sen sitten?"

"Näin kyllä. Kannelta. Odotin heitä."

"Tietenkin — luulen teillä olleen ikävän. Miksette kutsunut minua valvomaan kanssanne?"

Dorset seisoi yhä kiertäen viiksiään laihalla, heikolla kädellään. "En luule, että olisitte välittänyt tuon valvomisen loppukohtauksesta", sanoi hän äkillisellä julmuudella.

Lily oli taas joutunut levottomaksi hänen äänensävynsä äkillisestä muutoksesta ja yhdellä kertaa hän näki hetken vaaran.

"Loppukohtaus — eikö se ole liian voimakas sana noin vähäpätöiselle tapahtumalle? Pahinta siinä on loppujen lopuksi Berthan väsymys."

Hän turvautui urhokkaasti tähän huomautukseen, vaikka Dorsetin raukeiden silmien välkähdys osoitti hänelle, miten mitättömänä hän sitä piti.

"Älkää — älkää —!" pääsi Dorsetilta huudahdus kuin lapselta ja hän vaipui penkille, jonka luo he olivat pysähtyneet, ja purki Lilylle surkeutensa.

Se oli kauhea hetki — hetki, jonka kestettyään Lily oli tyrmistynyt ja lakastunut, ikäänkuin sen häikäisevä valo olisi kärventänyt hänen silmäluomensa. Eipä sillä, ettei hän olisi koskaan nähnyt sellaisen purkauksen uhkaavia enteitä, vaan pikemminkin, koska silloin tällöin kolmen kuukauden kuluessa elämän ulkokuoressa oli näkynyt sellaisia tuhoauhkaavia halkeamia ja höyryjä, että hän oli aina saanut pelätä purkausta, ja oli ihme, että tuo heikko varustus oli kestänyt niinkin kauan. Hänen tunnettaan siitä, että hän oli kietoutunut romahdukseen eikä ollut vain sen pelkkä katselija, lisäsi se tapa, jolla Dorset raivokkaassa paljastuksessaan ja itsehalveksumisessaan antoi hänen tuntea, miten hän tarvitsi Lilyä ja mikä asema hänellä oli hänen elämässään. Paitsi Lilyä, kuka olisi kallistanut korvansa hänen huudoilleen ja ojentanut hänelle kätensä vetääkseen hänet, jälleen terveyden ja itsekunnioituksen tilaan? Ponnistellessaan Dorsetin ohjaamiseksi ja nostamiseksi Lilyllä oli ollut äidillisyyteen vivahtava tunne. Mutta joskin Dorset tällä hetkellä turvautui häneen, niin ei se tapahtunut ylöspääsemisen tarkoituksessa, vaan koska hän halusi Lilyn kärsivän kanssaan eikä auttavan häntä kärsimään vähemmän.

Onneksi molemmille hänen ruumiilliset voimansa eivät kauan kestäneet raivoa, ja murtuneena ja raskaasti hengittäen hän vaipui niin syvään ja kauankestävään tylsyyteen, että Lily melkein pelkäsi ohikulkijoiden luulevan sen taudinkohtauksen aiheuttamaksi ja pysähtyvän tarjoomaan apuaan. Mutta Monte Carlo on paikka, missä inhimilliset suhteet ovat höllimmät ja missä oudot kohtaukset herättävät vähimmän huomiota. Joskin yksi ja toinen vilkaisi tuohon pariin, ei keitä häirinnyt mikään tungetteleva myötätunto, ja Lily itse katkaisi hiljaisuuden nousten seisaalleen. Hänen näkemiskykynsä selviämisen mukana oli turman ala laajentunut ja hän näki, ettei Dorsetia varjellut enää mikään vaarasta.

"Jollette tahdo lähteä takaisin, niin minun täytyy — älkää pakottako minua jättämään teitä!" tiukkasi Lily.

Mutta Dorset ei hievahtanutkaan, ja Lily lisäsi: "Mitä te aiotte tehdä? Ettehän te todellakaan voi istua täällä koko iltaa ja yötä."

"Voinhan mennä hotelliin. Voin sähköttää asianajajilleni." Hän ojentautui uuden ajatuksen pälkähtäessä hänen päähänsä. "Totta vie, Seldenhän on Nizzassa — haen hänet käsiini!"

Tämän kuultuaan Lily istahti jälleen huudahtaen hämmästyneenä. "Ei, ei, ei!" vastusteli hän.

Dorset kääntyi häneen päin epäilevän näköisenä. "Miksei Seldeniä? Hänhän on lakimies, eikös olekin? Tämänkaltaisessa asiassa on yksi yhtä hyvä kuin toinenkin."

"Tarkoitatte, että yksi on yhtä huono kuin toinenkin. Luulin teidän turvautuneen minuun, jotta auttaisin teitä."

"Te autattekin — olemalla minulle niin lempeä ja kärsivällinen. Jollei olisi ollut teitä, niin olisin selvittänyt asian jo aikoja sitten. Mutta nyt se on lopussa." Hän nousi äkkiä, suoristaen itsensä ponnistamalla kaiken voimansa. "Ette suinkaan halua nähdä minua naurettavana."

Lily katsoi häneen ystävällisesti. "Enpä en." Sitten hän hetken mietittyään ehkä omaksi hämmästyksekseen huudahti: "No hyvä, menkää tapaamaan Seldeniä. Teillä on kyllä aikaa ennen päivällistä."

"Oh, päivällistä —" lausui Dorset ivallisesti, mutta Lily lähtiessään vastasi hymyillen: "Päivällistä syödään aluksella; siirrämme sen kello yhdeksään, jos haluatte."

Kello oli jo yli neljän. Ja kun Lily oli ajanut rannalle ja odotti hakumiestä alukselle, alkoi hän ihmetellä, mitä siellä oli tapahtunut. Hän ei ollut kuullut mitään, oliko Silverton siellä. Oliko tämä palannut Sabrinaan? Vai oliko Bertha — tuo kauhea vaihtoehto pälkähti äkkiä hänen mieleensä — yksin jäätyään mennyt maihin tapaamaan häntä? Lily ei päässyt tuosta ajatuksesta. Hänen osanottonsa oli tähän saakka kokonaan kohdistunut nuoreen Silvertoniin, ei ainoastaan siksi, että sellaisissa asioissa nainen on vaistomaisesti miehen puolella, vaan koska Silvertonin asia herätti erikoisesti hänen myötätuntoaan. Poika parka oli epätoivoisen vakava ja hänen vakavuutensa oli niin eri lajia kuin Berthan, vaikka hänenkin oli kyllin epätoivoista. Ero oli siinä, että Bertha oli vakava itsensä takia, kun Silverton oli sitä hänen takiaan. Mutta tässä pulmassa tämä erotus näytti kallistavan hädän vaa'an Berthan puolelle. Vähemmän ihanteelliselta kannalta asiaa katsellen tuollaisen tilanteen tukaluudet sai nainen kärsiä, ja Lilyn myötätunto kohdistui nyt Berthaan. Hän ei ollut erittäin ihastunut Bertha Dorsetiin, mutta hän tunsi kuitenkin velvoitusta, sitäkin enemmän kun sitä ei ollut ylläpitämässä henkilökohtainen ihastus. Bertha oli ollut hyvä hänelle, he olivat eläneet yhdessä viime kuukausien aikana jonkinlaisina ystävinä ja hän tunsi, että hänen oli ehdottomasti työskenneltävä ystävättärensä hyväksi.

Berthalla oli tosiaankin täysi syy lähettää Dorset neuvottelemaan Lawrence Seldenin kanssa. Saatuaan kerran tietää tilanteen luonnottomuuden hän oli nähnyt vilahdukselta, että se oli Dorsetille turvallisinta. Kuka muu kuin Selden saattoi yhdistää taidon pelastaa Bertha velvollisuuteen tehdä se? Päätettyään kerran päästää Berthan pälkähästä Lily saattoi luottaa, että Selden löytäisi keinon. Tämän luottamuksensa hän puki sähkösanomaan, jonka hän sai lähetetyksi Seldenille matkalla rantaan.

Tähän saakka Lily siis tunsi menetelleensä oikein, ja se kannusti häntä jäljellä olevaan tehtävään. He eivät olleet Berthan kanssa koskaan pitäneet toisiaan toistensa uskottuina, mutta tällaisessa tapauksessa pidättyväisyyden täytyi väistyä. Dorsetin hurjat vihjaukset aamuiseen kohtaukseen sai Lilyn tuntemaan, että heidän välinsä oli jo rikki ja ettei niiden korjaaminen olisi enää Berthan vallassa. Lily kuvitteli Bertha raukan värisevän avuttomana ja odottavan epävarmana hetkeä, jolloin voisi paeta jonkun turviin. Kun ei vain tuo turva olisi ilmaantunut jo muulta taholta! Kulkiessaan tuon lyhyen matkan rannalta laivalle Lily oli hätääntyneempi kuin koskaan pitkän poissaolonsa seurauksista. Mitä jos kiusaantunut Bertha, kun ei löytänyt noina pitkinä hetkinä elävää sielua, jonka puoleen kääntyä — mutta Sabrinaan astuttuaan hän näki, että hänen pahin pelkonsa oli aiheeton, sillä loistavasti järjestetyllä peräkannella istui tuo kiusaantunut Bertha yhtä solakan hienona kuin tavallisesti kaatamassa teetä Beltshiren herttuattarelle ja Lord Hubertille.

Tuon nähdessään Lily niin ällistyi, että hän tunsi, että ainakin Berthan täytyi se lukea hänen katseestaan, ja vastaansa saaman katseen tyhjyys teki hänet jokseenkin noloksi. Mutta hän ymmärsi heti, että rouva Dorsetin täytyi toisten läsnäollessa olla ilmaisematta katseellaan mitään, ja lieventääkseen oman hämmästyksensä vaikutusta Lilyn täytyi äkkiä tuoda esille siihen jokin syy. Pitkä harjaantuminen äkillisiin muutoksiin teki hänelle helpoksi huudahtaa herttuattarelle: "Mitä! Luulin teidän menneen takaisin prinsessan luo", mikä tälle riittikin, joskin se kykeni tuskin vakuuttamaan Lord Hubertia.

Ainakin se sai herttuattaren selittämään, että hänen oli tosiaankin heti mentävä takaisin, mutta että hän oli ensin pistäytynyt laivalle puhelemaan jonkin sanan rouva Dorsetin kanssa huomisista päivällisistä, joihin Lord Hubert oli lopultakin saanut kutsutuiksi Bryit.

"Pelastaakseni pääni, ymmärrättehän!" selitti Lord Hubert katsoen Lilyyn ikäänkuin odottaen tunnustusta nopeudestaan. Ja herttuatar lisäsi viattomasti: "Mr. Bry lupasi hänelle juomarahaa ja hän sanoo, että jos me menemme, niin hän luovuttaa sen meille."

Tämä antoi aihetta leikinlaskuun, johon rouva Dorsetkin otti osaa, kuten Lilystä näytti, hämmästyttävän urhoollisesti ja jonka päätyttyä Lord Hubert huusi mennessään laskuportailta: "Ja Dorsetin saamme tietysti myös mukaan?"

"Saamme, saamme", myönteli hänen vaimonsa iloisesti. Hän näytti kestävän hyvin loppuun asti — mutta kun hän kääntyi pois heiluttamasta jäähyväisiä laidan yli, sanoi Lily itsekseen, että naamio varmaankin putoo ja pelästynyt sielu tulee näkyviin.

Rouva Dorset kääntyi hitaasti; hän tarvitsi ehkä aikaa saavuttaakseen ruumiinsa tasapainon, joka tapauksessa hän vielä täydellisesti hallitsi itseään, kun hän, jälleen istuutuen teepöydän ääreen, huomautti Miss Bartille ivan vivahdus äänessään: "Luullakseni minun on sanottava hyvää huomenta."

Jos se oli taisteluhaaste, niin Lily oli valmis ottamaan sen vastaan, vaikka hänellä oli vain hyvin epäselvä tunne siitä, mitä häneltä vaadittiin. Oli jotakin hermostuttavaa katsella rouva Dorsetin tyyneyttä, ja Lilyn täytyi erikoisesti ponnistaa saadakseen seuraavaan vastaukseensa kevyen sävyn: "Koetin tavata sinua tänä aamuna, mutta et ollut vielä ylhäällä."

"En ollut — menin myöhään maata. Kadotettuamme teidät näkyvistämme ajattelin, että meidän oli odotettava teitä viimeiselle junalle asti." Hän puhui hyvin säyseästi, mutta äänessä pieni moitteen vivahdus.

"Kadotitteko meidät? Odotitteko meitä asemalla?" Nyt oli Lily kuitenkin liian hämmästynyt harkitakseen toisen sanoja tai punnitakseen omiaan. "Minä kun luulin teidän joutuneen asemalle vasta viimeisen junan lähdettyä!"

Rouva Dorset tarkastellen häntä kulmakarvojensa alta tiedusteli heti:
"Kuka sinulle sitä kertoi?"

"George — näin hänet juuri puistossa."

"Aha, siinäkö muodossa George esitti asian? George parka — hän oli siinä tilassa, ettei muista, mitä minä kerroin hänelle. Hänellä oli pahimpia kohtauksiaan tänä aamuna, ja toimitin hänet lääkärille. Tiedätkö, tapasiko hän hänet?"

Yhä arveluihinsa syventyneenä Lily ei vastannut mitään, ja rouva Dorset istui kärsimättömänä tuolilleen. "George jää odottamaan häntä; hän oli hirveän pelästynyt omasta tilastaan. Hänelle on hyvin paha, kun hän saa ikävyyksiä, ja aina kun sattuu jotakin mullistavaa, saa hän kohtauksen."

Tällä kertaa Lily tunsi varmasti, että hänelle oli tehty taisteluhaaste; mutta se oli esitetty hänelle niin odottamatta ja niin uskomattoman tietämättömän näköisenä siitä, mihin se johti, että hän saattoi vain änkyttää epäillen: "Jotakin mullistavaa?"

"Niin — kuten sellaista, että seurustelee sinun kanssasi niin silmiinpistävällä tavalla pikkutunneilla. Ymmärräthän, hyvä ystävä, että sinä olet suuresti vastuunalainen, että esiinnytte sellaisissa pahennustaherättävissä paikoissa puoliyön jälkeen."

Tälle täysin odottamattomalle julkeudelle Lily ei voinut olla hämmästyneesti naurahtamatta.

"Niin, todellakin — siihen nähden sinä juuri saatoit hänet vastuunalaisuuteen!"

Rouva Dorset suhtautui tähän täysin lempeästi. "Kunko en ollut niin yli-inhimillisen tarkkanäköinen, että olisin hoksannut teidät junaan ryntäävästä ihmisjoukosta? Tai kunko kuvittelin uskovani, että astuisitte siihen ilman meitä — sinä ja hän yhdessä — ettekä odottaisi rauhallisesti asemalla, kunnes onnistuimme tapaamaan teidät?"

Veri nousi Lilyn poskille: hänelle alkoi selvitä, että Bertha ajoi takaa jotakin seuraten sitä suuntaa, jonka hän oli merkinnyt itselleen. Vaan miten tuollaisen tuomion uhatessa hukata aikaa näihin lapsellisiin ponnistuksiin ilmaista se? Yrityksen poikamaisuus haihdutti Lilyn suuttumuksen: eikö se vain todistanut, miten pelästynyt Bertha parka oli?

"Ei, vaan yksinkertaisesti pysymällä Nizzassa kaikki yhdessä", vastasi hän.

"Pysymällä yhdessä? Kun sinä käytit hyväksesi ensimmäistä tilaisuutta livistääksesi tiehesi herttuattaren ja hänen ystäviensä kanssa? Lily hyvä, sinä et ole kädestä talutettava lapsi!"

"Enpä en — mutta en tosiaankaan ole myöskään läksytettävä, Bertha, jos nyt aiot sitä."

Rouva Dorset hymyili hänelle nuhtelevasti. "Läksyttääkö sinua — minäkö? Taivas varjelkoon! Koetin vain antaa sinulle ystävällisen huomautuksen. Mutta asiahan on tavallisesti toisin: pidetään luonnollisena, että minulle tehdään huomautuksia, sen sijaan että antaisin niitä muille. Olen niitä saanut alituisesti näiden viimeisten kuukausien kuluessa."

"Huomautuksiako? — minultako?" toisti Lily.

"Ah, vain epäsuorasti — mitä ei tehdä ja nähdä ja miten ei olla. Ja luulen ottaneeni ne ihailtavasti vastaan. Vain, jos sallit minun sanoa sen, Lily hyvä, minä en käsittänyt, ettei joku epäsuorista velvollisuuksistani ollut varoitukseksi myöskin sinulle, kun varomattomuutesi meni liian pitkälle."

Miss Bart tunsi pelon väreitä: hänestä tuntui kuin olisi hän muistellut petosta, joka oli kuin puukon välähdys pimeässä. Mutta myötätunto sai hänessä tällä hetkellä voiton. Mitä muuta oli tämä järjettömän katkeruuden purkaus kuin tuon kiinnijoutuneen onnettoman yritystä peittää jälkensä? Lilyn huulilta oli pääsemäisillään huudahdus: "Olento parka, älä mutkistele ja kääntyile — tule suoraan takaisin minun luokseni ja me keksimme yhdessä ulospääsyn." Mutta sanat kuolivat Berthan talttumattoman julkeaan hymyyn. Lily istui hiljaa, kestäen sen levollisena; sitten hän nousi sanaa sanomatta ja laskeutui hyttiinsä.

III.

Lawrence Selden sai Miss Bartin sähkösanoman hotellinsa ovella. Luettuaan sen hän palasi huoneeseensa odottamaan Dorsetia. Tuo sanoma jätti paljon sijaa arveluille, mutta kaikesta siitä mitä hän oli äskettäin kuullut ja nähnyt, hänen oli hyvinkin helppo päättää asian oikea laita. Yleensä hän oli hämmästynyt, sillä vaikka hän oli oivaltanut, että tilanne oli täynnä räjähdysaineksia, oli hän kyllin usein omasta kokemuksestaan nähnyt juuri sellaisien sotkuisuuksien selviävän. Dorsetin häilähteleväisyys ja hänen vaimonsa muusta maailmasta piittaamattomuus tekivät kuitenkin aseman omituisen epävarmaksi; ja Selden päätti saattaa tuon avioparin turvaan enemmän puhtaasta ammattiharrastuksesta kuin erikoisesti asiaan kohdistuvasta velvoituksesta. Hänen tehtävänään ei ollut tarkastella, oliko tällä hetkellä molempien pelastus tuon niin uhatun siteen jälleensolmiamisessa: yleensä hänen oli ajateltava vain häväistyksen estämistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän pelkäsi, että siihen sekaantuisi myöskin Miss Bart. Tuossa pelossa ei ollut mitään erikoista, hän toivoi vain säästävänsä Lilyn siltä ikävyydeltä, jonka tuottaisi vaikkapa vähäinenkin sekaantuminen Dorsetien julkiseen pyykinpesuun.

Miten väsyttävä ja epämiellyttävä tuollainen juttu tulisi olemaan, sen huomasi Selden selvästi keskusteltuaan pari tuntia onnettoman Dorsetin kanssa. Selden näki, ettei hän tällä hetkellä voinut tehdä muuta kuin rauhoittaa, kehoittaa varovaisuuteen ja osoittaa myötätuntoa. Dorset lähti Seldenin luota vakuutettuna siitä, että hänen tehtävänsä tällä hetkellä rajoittui asioiden tarkkaamiseen. Selden tiesi kuitenkin, ettei hän voisi kauan pitää sellaisia rajuja tunteita tasapainossa, ja hän lupasi tavata Dorsetia seuraavana aamuna eräässä Monte Carlon hotellissa. Sillävälin hän luotti, että heikkous ja epäluottamus itseään kohtaan seuraa, kuten tavallisesti sellaisilla luonteilla, tuota henkisen voiman epätahallista käyttöä, ja hänen vastaussähkösanomansa Miss Bartille sisälsi yksinkertaisesti tiedotuksen: "Oletan, että kaikki on kuten tavallisesti."

Niin oli todellakin asianlaita seuraavan päivän aamupuolella. Dorset, ikäänkuin totellen Lilyn harrasta pyyntöä, oli palannut ajoissa myöhästyneelle päivälliselle aluksella. Ateria oli ollut päivän vaikeimpia hetkiä. Dorset oli käynyt aivan äänettömäksi, kuten tavallisesti "kohtauksiensa" jälkeen — kuten hänen vaimonsa niitä kutsui — niin että oli helppoa viedä se tämän tapahtuman tilille palvelijoiden silmissä. Mutta Bertha itse näytti — kylläkin nurinkurisesti — vastahakoisesti käyttävän hyväkseen tätä läpinäkyvää suojeluskeinoa. Hän jätti taistelun kuumuuden yksinkertaisesti miehensä käsiin. Lilystä tämä suhtautuminen oli tilanteen turmiollisin aines, koska se sekoitti sitä enimmän. Koettaessaan lietsoa puhetta käyntiin ja yhä uudestaan pystyttää jälleen sovinnaisuuden horjuvaa rakennusta, häiritsi hänen omaa huomiotaan lakkaamatta kysymys: "Mitä ihmettä Bertha saattaa hautoa mielessään?" Berthan erilläänpysyttelevän epäluuloisessa käyttäytymisessä oli jotakin todella katkeroittavaa. Jos hän olisi antanut ystävättärelleen ohjauksenkaan, niin he olisivat saattaneet vielä toimia menestyksellä yhdessä, mutta miten Lily saattoi olla hyödyksi, kun hänet näin itsepintaisesti pysytettiin erillään? Ja hänen rehellinen toivonsa oli olla hyödyksi — ei oman itsensä, vaan Dorsetien takia. Hän ei ollenkaan ajatellut omaa asemaansa, hän koetti yksinkertaisesti järjestää hieman heidän asemaansa. Mutta lyhyen ikävän illanvieton jälkeen hän tunsi ponnistustensa toivottomuuden. Hän ei ollut koettanut päästä Dorsetin kanssa kahdenkesken: hänellä ei ollut todellakaan halua joutua jälleen hänen uskotukseen. Berthan luottamusta hän etsi ja tämä olisi yhtä helposti saanut osakseen hänen luottamuksensa, mutta nyt hän torjui hänen ojennetut kätensä ikäänkuin itsehävityksen huumeessa.

Lily meni aikaisin levolle jättäen avioparin yksin, ja näytti kuuluvan yleiseen häntä ympäröivään salaperäisyyteen, että kului enemmän kuin tunti, ennenkuin hän kuuli Berthan hiljaa laskeutuvan makuuhyttiinsä. Aamulla ei mikään ilmaissut, mitä oli tapahtunut aviopuolisoiden kesken. Vain eräs seikka ilmaisi ulkonaisesti muutoksen, josta he kaikki koettivat olla tietämättä: Ned Silvertonia ei näkynyt, ei kuulunut. Ei kukaan huomauttanut siitä, ja tämä vaikeneminen piti sitä seikkaa tietoisuudessa. Mutta oli toinenkin muutos, jonka vain Lily huomasi: Dorset karttoi häntä ehkä yhtä huolellisesti kuin vaimoaankin. Ehkä hän katui edellisen päivän äkillistä purkaustaan; ehkä hän vain koetti kömpelöllä tavallaan mukautua Seldenin neuvoon "olla kuin tavallisesti".

Joka tapauksessa oli siitä seurauksena, että Lily jouti omiin hoteisiinsa. Hän oli lähtiessään hytistään saanut tietää, että rouva Dorsetia ei ollut vielä näkynyt ja että Dorset oli lähtenyt laivalta aikaisin. Tuntien itsensä liian rauhattomaksi jäädäkseen yksin soudatti hän itsensä maihin. Kulkiessaan Kasinoon päin hän yhtyi Nizza-tuttaviensa seuraan, söi heidän kanssaan ja oli heidän kanssaan palaamassa sisälle, kun hän kohtasi äkkiä Seldenin, joka kulki torin poikki. Lily ei voinut sillä hetkellä lopullisesti erota seurueestaan, joka oli vierasvaraisesti pyytänyt hänet seuraansa lähtöönsä saakka. Mutta hän sai aikaa hetkiseksi tiedustellakseen asioita. Selden ilmoitti hänelle nopeasti: "Tapasin taas Dorsetia — hän läksi juuri luotani."

Lily odotti hätääntyneenä Seldenin edessä. "No? Mitä on tapahtunut?
Mitä on tapahtuva?"

"Ei mitään tähän saakka — eikä luullakseni tulevaisuudessakaan."

"Onko kaikki ohi? Onko asia järjestetty? Oletteko varma?"

Selden hymyili. "Antakaa minulle aikaa. En ole varma — mutta olen hyvän joukon varmempi." Ja tähän oli Lilyn tyydyttävä ja kiirehdittävä portailla odottavan seurueen luo.

Selden oli todellakin saanut Lilyyn osan omaa varmuuttaan. Pois kääntyessään ja astellessaan mäkeä alas asemalle päin Lilyn pelokkaisuus oli hänen mielessään hänen pelkonsa näkyvänä oikeutuksena. Hän ei kuitenkaan pelännyt mitään erityisesti: oli ollut sananmukaisesti totta, mitä hän oli selittänyt, ettei hänen luullakseen tapahtuisi mitään. Häntä hämmensi se, että vaikka Dorsetin käyttäytyminen oli huomattavasti muuttunut, ei tuosta muutoksesta tahtonut saada selkoa. Sitä ei varmaankaan ollut aiheuttanut Seldenin todistelu tai hänen oman selkeämmän järkensä toiminta. Viiden minuutin puhelu riitti osoittamaan, että Dorset oli ollut jonkun vieraan vaikutuksen alaisena ja ettei se ollut niinkään paljon saanut väistymään hänen kostonhaluaan kuin heikontanut hänen tahtoaan, niin että hän liikkui tylsänä kuin mielipuoli, joka on saanut myrkkyjuomaa. Tilapäisesti se epäilemättä vaikutti yleistä turvallisuutta: kysymys oli, kuinka kauan se kestäisi ja millainen vastavaikutus sitä seuraisi. Näihin kohtiin Selden ei saanut valaistusta, sillä hän näki, että yhtenä muutoksen vaikutuksena oli ollut, että se sulki hänet pois vapaasta seurustelusta Dorsetin kanssa. Tällä oli kuitenkin vastustamaton halu väittää hänen olevan väärässä, mutta niin itsepäisesti kuin hän pysyikin tuossa väitteessään, Selden tiesi, että jokin yhä esti häntä täydellisesti ilmaisemasta ajatuksiaan. Hänen tilansa oli omansa ensin ikävystyttämään hänen kuulijansa ja sitten tekemään hänet kärsimättömäksi. Ja kun heidän keskustelunsa oli päättynyt, alkoi Selden tuntea, että hän oli pannut parhaansa ja saattoi hyvällä syyllä pestä kätensä seurauksista.

Tässä mielentilassa hän kulki asemalle, kun Miss Bart tapasi hänet. Mutta vaikka hän, vaihdettuaan nuo muutamat sanat tämän kanssa, jatkoi koneellisesti matkaansa, tunsi hän vähittäistä muutosta aikeessaan. Tuon muutoksen oli aiheuttanut Lilyn katse, ja innoissaan päästä selville tuosta katseesta hän istuutui puiston penkille miettimään tuota ongelmaa. Oli tietenkin aivan luonnollista, että Miss Bart näytti pelästyneeltä: nuori nainen, joka on joutunut yhteisen merimatkan aiheuttamaan läheiseen yhdyselämään onnettomuuden partaalla olevan avioparin kanssa, ei saata olla tuntematta oman asemansa tukaluutta. Pahinta oli, että Miss Bartin mielentilan saattoi tulkita niin monella eri tavalla. Ja Seldenin hämmentyneeseen mieleen tuli rouva Fisherin ruma tulkitsemisvaihtoehto. Jos Miss Bart pelkäsi, niin pelkäsikö hän oman itsensä vai ystävättärensä puolesta? Mihin määrin hänen tuhon pelkoaan lisäsi tunne siitä, että hän oli auttamattomasti kietoutunut siihen? Rouva Fisher otaksui epäilemättä, että Dorset naisi Lilyn, jos jotakin tapahtuisi. Ja vaikka rouva Fisherin johtopäätökset olivat selvästi hätiköityjä, oli tämä kyllin ovela tajutakseen merkit, joista hän ne teki. Dorset oli ilmeisesti osoittanut erikoista mielenkiintoa Miss Bartiin, ja tämä mielenkiinto saattoi olla riittävänä syynä rouva Dorsetin sovintopyrkimyksiin. Selden tiesi, että Bertha tulisi tekemään kaikkensa säilyttääkseen viime kädessä vallan itsellään, mutta hänen ajattelematon käytöksensä sopi huonosti yhteen hänen kylmän päätöksensä kanssa päästä vapaaksi sen seurauksista. Selden ei tällä hetkellä nähnyt selvästi, mihin rouva Dorset pyrki, mutta Miss Bartin neuvottomuus lisäsi hänen pelkoaan ja sen mukana tunnetta siitä, että hänen oli ennen lähtöään puhuteltava vielä häntä. Mikä sitten olikaan tämän osuus tilanteessa — ja Selden oli aina rehellisesti koettanut olla tuomitsematta häntä hänen ympäristönsä mukaan — miten erillään hän siitä omasta kohdastaan olikaan, olisi parempi, jos hän ei joutuisi mukaan mahdolliseen romahdukseen; ja kun hän oli kerran pyytänyt häneltä apua, niin oli selvästi Seldenin tehtävä sanoa tämä hänelle.

Tämä päätös sai vihdoin Seldenin jaloilleen ja menemään pelisaleihin, joiden ovista hän oli nähnyt Miss Bartin menevän sisälle. Mutta siellä hän ei päässyt hänen jäljilleen. Hän näki sen sijaan hämmästyksekseen Ned Silvertonin pöyhkeilevän pöytien ääressä. Ja se huomio, ettei tuo draaman asianosainen ainoastaan räpytellyt siipiään, vaan tällä hetkellä pyrki esiintymään täydessä valaistuksessa, ikäänkuin kaikki vaara olisi ohi, oli omansa syventämään pahan aavistuksen tunnetta. Tämä vaikutelma mielessään hän palasi toriaukeamalle toivoen näkevänsä Miss Bartin kulkevan sen yli, kuten jokainen Monte Carlossa näytti ehdottomasti tekevän ainakin kaksitoista kertaa päivässä. Mutta täälläkin hän odotti turhaan ja hän tuli vähitellen siihen päätökseen, että hän oli palannut Sabrinaan. Olisi vaikeaa seurata häntä sinne ja vieläkin vaikeampaa päästä siellä hänen kanssaan kahdenkeskisiin puheisiin, ja hän olisi ehkä tyytynyt kirjoittamaankin hänelle, kun hän huomasi äkkiä edessään Lord Hubertin ja rouva Bryn.

Lord Hubertilta hän kuuli, että Miss Bart oli juuri palannut Sabrinaan Dorsetin seurassa. Tämä tieto pahoitti niin hänen mieltään, että rouva Bry, saatuaan seuralaiseltaan katseen, joka näytti vaikuttavan kuin paine vesisuihkuun, teki nopean esityksen, että Selden tulisi tapaamaan ystäviään päivällisille tänä iltana — "Becassinilla — pienet päivälliset herttuattarelle", tuli hänen suustaan, ennenkuin Lord Hubert ehti hellittämään painetta.

Tuntien minkä etuoikeuden hänelle oli tuottanut joutuminen sellaiseen seuraan Selden tuli jo aikaisin illalla ravintolan ovelle; johon hän pysähtyi tarkkaamaan päivällisjärjestelyjä läheten kirkkaasti valaistua terassia. Täällä hän odotti Sabrinasta tulevia vieraita. Näiden mukana oli herttuatar, Lord ja Lady Skiddaw ja Stepneyt. Tästä ryhmästä hän sai helposti erilleen Miss Bartin, muka katselemaan loistavia myymälöitä terassin sivulla, sanoakseen hänelle, kun he katselivat yhdessä erään jalokivikauppiaan ikkunan välkettä: "Jäin tavatakseni teitä — pyytääkseni, että lähtisitte pois koko aluksesta."