Lilyn Seldeniin kohdistuneessa katseessa näkyi välähdys hänen entisestä pelostaan. "Lähtisin pois —? Mitä te tarkoitatte? Mitä on tapahtunut?"
"Ei mitään. Mutta jos jotakin tapahtuisi, niin miten siitä selviytyä?"
Jalokivikaupan ikkunan säteily lisäsi Lilyn kasvojen kalpeutta ja antoi niiden hienoille piirteille traagillisuuden leiman. "Ei mitään tule tapahtumaan, olen siitä varma; mutta jos sitä saattaa kerran epäilläkin, niin kuinka voitte ajatella, että jättäisin Berthan?"
Nuo sanat herättivät Seldenissä tyytyväisyyden sävyä — oliko se mahdollisesti tyytyväisyyttä häneen itseensä? No hyvä, hän oli halukas saattamaan vaaranalaiseksi sen uudistumisenkin väittämällä vastaan epäämättömästi lisääntyneellä mielenkiinnolla: "Teidän on ajateltava itseänne, tiedättehän —", johon Lily vastasi omituisen alakuloisella äänellä, katsoen häntä silmiin: "Jos tietäisitte, miten vähän sillä on väliä!"
"No niin, mitään ei tule tapahtumaan", sanoi Selden enemmän omaksi kuin Lilyn vakuuttamiseksi, ja Lily myönteli urhokkaasti: "Ei mitään, tietystikään ei mitään!" heidän kääntyessään kulkemaan seuralaistensa luo.
Täpötäydessä ravintolassa heidän asetuttuaan paikoilleen rouva Bryn juhlavalaistun pöydän ääressä heidän luottamuksensa näytti saavan tukea heidän pöytätoveriensa tuttavallisuudesta. Täällä Dorset ja hänen vaimonsa esiintyivät vielä kerran keskenään hyvissä väleissä maailman edessä, jälkimmäinen uuden uutukaisessa juhlaleningissä, edellinen kauhistuen niitä moninaisia vaatimuksia, mitä ruokalista asetti hänen ruoansulatukselleen. Jo yksin se seikka, että he näin näyttäytyivät yhdessä mahdollisimman julkisesti, näytti hälventävän kaikki epäilykset siitä, etteivät heidän välinsä olisi entisellään. Miten se oli tapahtunut, oli vielä ilmeinen ihme, mutta selvää oli, että Miss Bart oli tällä hetkellä tyytyväinen tulokseen; ja Selden oli samaa mieltä sanoen itsekseen, että Miss Bartilla oli parempi tilaisuus tarkasteluun kuin hänellä.
Sitä mukaa kuin päivällinen kului, Seldenin tarkkaavaisuus alkoi kohdistua Miss Bartiin. Tämä oli niitä hänen päiviään, jolloin hän oli niin kaunis, että pelkkä kauneus olisi riittänyt, ja kaikki muu — hänen viehkeytensä, pirteytensä, hänen seuraelämäkykynsä — näyttivät olevan anteliaan luonnon yltäkylläisyyttä. Mutta erikoisesti pisti Seldenin silmään se tapa, millä hän erosi sadoin selittämättömin vivahduksin henkilöistä, jotka kuuluivat hänen seurapiiriinsä. Juuri tuollaisessa seurassa, joka muodosti sen tilan, kukan ja täydellisen ilmenemismuodon, johon hän pyrki, nuo eroavaisuudet tulivat erikoisesti esille, hänen viehkeytensä himmensi toisten naisten hienouden kuten hänen vaiteliaisuutensa sai heidän lörpöttelynsä tuntumaan typerältä. Viime hetkien tapahtumat olivat palauttaneet hänen kasvoilleen sen syvemmän ilmehikkäisyyden, jota Selden oli äskettäin niiltä kaivannut, ja hänen Seldenille lausumiensa sanojen urhokkaisuus tuntui jo hänen äänessään ja silmissään. Niin, hän oli verraton — se oli ainoa sattuva sana hänestä, ja Selden saattoi ihailla häntä vapaasti, koska siihen sisältyi niin vähän persoonallista tunnetta. Selden oli todellakin irtaantunut hänestä, ei silmien aukenemisen kalseana hetkenä, vaan nyt, näin jälkeenpäin selvästi arvostellessaan asemaa, kun hän näki Miss Bartin lopullisesti eronneeksi itsestään oman jyrkän valintansa kautta. Se oli taas hänen tehtävänään tuo valinta, jossa Lily näytti niin viihtyvän: tuossa pöydän ylellisyydessä ja keskustelun komeilevassa typeryydessä ja vapaudessa, joka ei koskaan päässyt toiminnan nerokkuudeksi ja vapaudeksi. Ravintolan räikeä järjestely — heidän pöytänsä näytti olevan asetettu erikoisesti yleisön nähtäväksi — ja "Rivieran Uutisten" pikku Dabhamin läsnäolo tehostivat sen maailman ihanteita, jossa silmiinpistävyyttä pidetään erikoisena hienoutena ja asema seuraelämässä määrää maineen.
Seldenin mielestä tuo pikku Dabham oli kuin sellaisten tilaisuuksien ikuistaja, ja niinpä tämä joutui äkkiä hänen tarkastelunsa keskipisteeksi, kun hän oli vaatimattomana tarkkaajana tunkeutunut kahden loistavan naapurin väliin. Miten paljon hän mahtoi tietääkään siitä, mitä oli tekeillä, ja miten paljon oli vielä hänen tarkoitusperälleen löytämisen arvoista? Hänen pienet silmänsä olivat kuin tuntosarvet, jotka ojennettuina tavoittelivat uskottuja salaisuuksia, joita Seldenistä ilma näytti tällä hetkellä olevan täynnä. Sitten se taas sai tavallisen tyhjyytensä ja hän ei saattanut nähdä siinä sanomalehtimiehelle mitään muuta kuin tilaisuutta panemaan merkille naisten pukujen uhkeuden. Erittäinkin rouva Dorsetin puku vaati kaiken Mr. Dabhamin sanavaraston. Aluksi, kuten Selden oli huomannut, se oli ehkä liiaksi vetänyt omistajansa huomion puoleensa, mutta nyt rouva Dorset hallitsi sitä täydellisesti ja osasi sillä vaikuttaa odottamattoman vapaasti. Eikö hän kuitenkin ollut liian vapaa, liian liukas ollakseen täysin luonnollinen? Ja eikö Dorsetkin, johon Seldenin katse osui hänen vaimostaan kuin itsestään, häilynyt liian silmiinpistävästi näiden kahden äärimmäisyyden välillä? Dorset oli aina äkkinäinen, mutta tänä iltana Seldenistä näytti, että jokainen värähdys töytäsi hänet edemmäksi keskustastaan.
Päivällinen läheni sillä välin voittoisaa loppuaan rouva Bryn ilmeiseksi tyydytykseksi, joka istuen kuin valtaistuimelleen halpaantunut kuningatar Lord Skiddawin ja Lord Hubertin välissä, näytti hengessään kutsuvan rouva Fisherin olemaan aikaansaannoksensa todistajana. Ilman rouva Fisheriä hänen kutsujaan olisi saattanut kutsua täydellisiksi, sillä ravintola oli täynnä ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet sinne vain katselemaan ja saamaan selkoa kuuluisuuksien nimistä ja näöstä. Rouva Bry, joka tiesi että kaikki hänen naisvieraansa kuuluivat näihin, katsoi Lilyyn tuolla tukahdutetulla kiitollisuudella, jota rouva Fisher ei ollut ansainnut. Selden, joka huomasi tuon katseen, ihmetteli, mikä osa Miss Bartilla oli ollut kutsujen järjestämisessä. Tällä oli ainakin suuri osa sen kaunistamisessa. Ja kun Selden tarkkasi sitä loistavaa varmuutta, jota Miss Bart osoitti käyttäytymisessään, niin, hän hymyili ajatellessaan, että oli kuvitellutkaan hänen tarvitsevan hänen apuaan. Hän ei ollut koskaan esiintynyt selvemmin tilanteen valtiaana kuin lähtöhetkellä, jolloin hän, hieman eristäydyttyään pöydän ympärillä olevasta ryhmästä, kääntyi hymyillen ja viehkeästi taivuttaen olkapäitään ottamaan vastaan vaippansa Dorsetiltä.
Päivällisen päättäjäisiksi oli Mr. Bry tarjonnut erikoisia sikareja ja hämmästyttävän liköörivalikoiman, ja useat pöydät olivat jo tyhjät. Mutta riittävä määrä oli vielä jälellä muodostamaan taustan rouva Bryn huomattavien vieraiden hyvästijätölle. Tälle seremonialle antoi leimansa se seikka, että herttuatar ja Lady Skiddaw sanoivat lopullisesti jäähyväiset ja tekivät lupauksia pikimmältään tapaamisesta Pariisissa, jonne he pysähtyisivät täydentämään vaatevarastoaan matkalla Englantiin.
Katsahdettuaan kelloaan herttuatar huudahti sisarelleen, että oli aika kiiruhtaa junalle, ja tästä aiheutuneessa lähtötouhussa Stepneyt, joiden auto odotti ovella, tarjoutuivat saattamaan Dorsetit ja Miss Bartin satamaan. Tarjous otettiin vastaan, ja rouva Dorset lähti ovelle miehensä kanssa, joka oli hänelle erikoisen huomaavainen. Miss Bart viipyi sanoakseen viimeisen sanan Lord Hubertille, ja Stepney, jolle Mr. Bry tyrkytti viimeistä ja yhä kallisarvoisempaa sikaria, kutsui: "Joutukaa, Lily, jos olette menossa takaisin laivalle."
Lily kääntyi totellakseen kutsua, mutta samassa rouva Dorset, joka oli seisahtunut, kulki muutamia askelia takaisin pöytään päin.
"Miss Bart ei ole menossa takaisin laivalle", sanoi hän ihmeen täsmällisellä äänellä.
Jokainen katsoi hämmästyneenä toisiinsa; rouva Bry oli tukahtumaisillaan; rouva Stepney pujahti hermostuneesti miehensä taa ja Selden tunsi vain mielenkuohussaan, miten häntä halutti tarttua Dabhamia kauluksesta ja lennättää hänet kadulle.
Dorset oli sillä välin asettunut vaimonsa rinnalle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän katsoi ympärilleen pelokkaan näköisenä. "Bertha! — Miss Bart… tämä on joku väärinkäsitys… joku erehdys…"
"Miss Bart jää tänne", jatkoi hänen vaimonsa pistävästi. "Ja luulen,
George, että on parempi, ettemme pidätä rouva Stepneytä kauempaa."
Miss Bart pysyi tämän lyhyen sananvaihdon aikana ihmeen jäykkänä, hieman erillään ympärillään olevasta hämmentyneestä seurueesta. Hän oli hieman kalvennut kuultuaan tuon herjauksen, mutta muiden tyrmistyneet ilmeet eivät kuvastuneet hänen kasvoillaan. Hänen hymyssään hieman kuvastuva halveksuminen näytti kohottavan hänet kauas vastustajansa ulottuvilta ja vasta sitten kun hän oli antanut rouva Dorsetin tuntea, millainen välimatka heidät erotti, hän kääntyi ja ojensi emännälle kätensä.
"Tapaan herttuattaren huomenna", huudahti hän, "ja minusta näyttää mukavammalta jäädä yöksi maihin."
Hän katsoi tiukasti rouva Bryn häilyviin silmiin tehdessään tämän selityksen, mutta sitten Selden näki hänen tutkivasti tarkastelevan jokaisen naisen kasvoja. Lily huomasi heidän katseestaan ja heidän takanaan olevien miesten hiljaisista, surkeannäköisistä kasvoista uskomattomuutta, ja onnettoman puolen sekunnin ajan Selden luuli hänen hoipertelevan epäonnistumisen partaalla. Sitten kääntyen Seldeniin päin kevein liikkein ja huulilla urhoollinen verhottu hymy hän sanoi — "paras herra Selden, te lupasitte hankkia minulle vaunut."
Ulkona oli myrskyistä ja taivas oli pilvessä, ja Lilyn ja Seldenin kulkiessa autioita puistoja kohti, puhalsi tuuli lämpimiä sadepuuskia heidän kasvoilleen. Vihjaus vaunuihin oli kuin hiljaisesta sopimuksesta jätetty sikseen; he kävelivät hiljaa käsi kädessä, kunnes he pääsivät puistojen syvempiin varjoihin, ja seisahtuen erään penkin viereen Selden sanoi: "Istukaa hetkiseksi."
Lily painui penkille sanaakaan vastaamatta ja polun mutkassa oleva sähkölyhty loi valoa hänen tuskanvääntämille kasvoilleen. Selden istui hänen viereensä, odottaen hänen puhuvan ja peläten, ettei vain jokin hänen käyttämänsä sana koskisi liian raskaasti hänen haavaansa, ja pidättäytyi siis sanomasta mitään; häntä kalvoi epäilys, joka oli vähitellen nostanut jälleen päätään hänessä. Mikä oli Miss Bartin saattanut tähän asemaan? Mikä heikkous oli ajanut hänet niin kauheasti vihollisensa armoille? Ja miksi Bertha Dorset oli käynyt vihollisensa kimppuun samalla hetkellä, jolloin hän niin kipeästi tarvitsi sukupuolensa apua. Vaikkakin hänen hermonsa raivosivat sitä vastaan että miehet alistuivat vaimojensa tahtoon ja että nämä olivat niin julmia miestensä hyvyyttä vastaan, niin järki itsepäisesti piti kiinni siitä, "ettei savua ilman tulta". Rouva Fisherin vihjauksien muisteleminen ja hänen omien vaikutelmiensa vahvistus, samalla kun ne syvensivät hänen sääliään, lisäsivät myöskin hänen painostustaan niin että, miten hän koettikaan ilmaista myötätuntoaan, sitä oli estämässä pelko, että hän tekee pahan erehdyksen.
Äkkiä hänen mieleensä jysähti, että hänen vaitiolonsa näytti syyttävältä, mutta ennenkuin hän löysi sopivaa sanaa, oli Lily tehnyt hänelle äkkiä erään kysymyksen.
"Tiedättekö rauhallista hotellia? Voinhan aamulla lähettää hakemaan palvelustyttöäni."
"Hotellia — täällä — jonne voisitte mennä yksinänne? Se ei ole mahdollista."
Lilyn vastauksessa oli kalpea välähdys entistä leikillisyyttä. "Entä sitten? On liian kosteaa nukkua puistossa."
"Mutta jonkun täytyy olla —"
"Jonkun, jonka luo voin mennä? Tietenkin — koko joukkokin — mutta tähän aikaan? Käsitättehän, että suunnitelmani muutos tuli jokseenkin äkkiä —"
"Hyvä Jumala, jos olisitte kuunnellut minua!" huudahti Selden purkaen avuttomuutensa ahdistushuutoon.
Lily piti häntä yhä loitolla suopealla ivahymyllään. "Mutta enkö ole sitä tehnyt?" vastasi hän. "Te neuvoitte minua jättämään laivan ja nythän minä sen jätinkin."
Selden näki silloin, ettei Lily aikonut selittää eikä puolustaa itseään, ja itsesyytös vihlasi hänen mieltään. Hän ymmärsi myös, että onnettomalla vaitiolollaan hän oli turmellut mahdollisuuden auttaa häntä, ja että ratkaiseva hetki oli mennyt ohi.
Lily oli noussut ja seisoi Seldenin edessä kylmän majesteetillisena, kuten jokin karkoitettu prinsessa lähtiessään rauhallisena maanpakoon.
"Lily!" huudahti Selden epätoivoisena kutsuvalla äänensävyllä; mutta hän sai vastaukseksi sävyisän varoituksen: "Oh, ei nyt". Ja sitten jatkoi Lily jälleensaavutetun tyyneytensä koko sulolla: "Kun minun täytyy saada suojaa jossakin ja kun te olette niin ystävällisesti auttamassa minua täällä —"
Vaunuissa he jatkoivat vaitioloaan lyhyen matkan ajan sen hotellin valaistulle ovelle, jossa Stepneyt asuivat. Täällä Selden jätti hänet ulkopuolelle pää päähineen peitossa, ja lähetettyään nimikorttinsa Stepneylle asteli edestakaisin eteishallissa odottaen Stepneyn alastuloa. Kymmenen minuutin kuluttua molemmat miehet tulivat yhdessä ulos, mutta vestibyylissä Stepney pysähtyi viimeisen vastahakoisuuden puuskan pidättämänä.
"Onko asia siis sovittu?" epäröi hän hermostuneesti käsi Seldenin käsikoukussa. "Hän lähtee huomenna aikaisella junalla — ja vaimoni nukkuu eikä häntä voi häiritä."
IV.
Rouva Penistonin salongin ikkunaverhot olivat vedetyt alas kesäkuun voimakasta aurinkoa vastaan ja painostavassa hämärässä hänen luokseen kokoontuneiden sukulaisten kasvot olivat sopivana tappion taustana.
Ne olivat siellä kaikki: Van Alstynet, Stepneyt ja Melsonit — vieläpä pari mukaan eksynyttä Penistonia, joiden puvun ja käytöstavan suurempi vapaus ilmaisi etäisempää sukulaisuutta. Penistonin sukulaiset tiesivät itse asiassa varmasti, että Mr. Penistonin omaisuuden pääosa "joutuisi suvusta pois", koska lesken yksityisomaisuudella oli suoranaisia perillisiä ja koska tämän omaisuuden suuruutta ei tarkasti tiedetty. Jack Stepney rikkaimpana sukulaisena otti äänettömällä suostumuksella johdon käsiinsä ja hänen surupukunsa syvempi tummuus ja hänen käytöstapansa asianmukainen arvokkuus lisäsivät hänen tärkeyttään, kun taas hänen vaimonsa ikävystynyt olento ja jokapäiväinen puku ilmaisivat perijättären välinpitämättömyyttä kuolinpesän vähäpätöisiä asioita kohtaan. Vanha Ned Van Alstyne kiersi valkoisia viiksiään, peittääkseen huuliensa värinää, ja Grace Stepney, nenä punaisena ja levittäen suruharson tuoksua, kuiskasi rouva Melsonille: "Minä en sietäisi Niagaraa silmieni edessä missään!"
Ovi aukeni ja Lily Bart ilmaantui solakkana ja hienona mustassa puvussaan Gerty Farish rinnallaan. Hänen seisahtuessaan kysyvän näköisenä kynnykselle kuvastui naisten kasvoilla epäröintiä. Yksi ja toinen teki pienen jälleentuntemista ilmaisevan liikkeen, jonka pidättyväisyys johtui joko toimituksen juhlallisuudesta tai epätietoisuudesta, kuinka pitkälle toiset aikoivat mennä. Rouva Stepney nyökkäsi huolimattomasti ja Grace Stepney osoitti vakavalla kädenliikkeellä vierellään olevaa paikkaa. Mutta Lily, joka ei ollut sitä huomaavinaankaan enemmän kuin Jack Stepneyn asiaankuuluvaa yritystä johtaa hänet tuolle paikalle, meni huoneen yli sulavin kevein askelin ja istui tuolille, joka näytti tahallaan asetetun muista erilleen.
Tämä oli ensi kerta kun hän näki sukulaisiaan palattuaan kaksi viikkoa sitten Euroopasta. Mutta jos hän huomasi epävarmuutta heidän vastaanotossaan, niin oli se vain omiaan antamaan ironian vivahduksen hänen esiintymisensä tavalliseen tyyneyteen. Sen hämmennyksen, jolla hän oli laivalla kuullut Farishilta rouva Penistonin äkillisestä kuolemasta, oli ehkä heti hälventänyt tuo vastustelematon ajatus, että nyt vihdoinkin kykeni maksamaan velkansa. Hän oli huomattavasti pelännyt ensimäistä kohtausta tätinsä kanssa. Rouva Peniston oli kaikin voimin vastustanut veljentyttärensä lähtöä Dorsetien kanssa, ja oli osoittanut jatkuvaa paheksumistaan siten, ettei ollut kirjoittanut koko Lilyn poissaoloaikana. Varmuus siitä, että hän oli kuullut välien rikkoutumisesta Dorsetien kanssa, teki ajatuksen kohtaamisesta yhä hirveämmäksi. Ja miten saattoi Lily tukahduttaa äkillistä vapautuksen tunnetta ajatellessaan, ettei hänen tarvinnut alistua jo ennakolta langetettuun tuomioon, vaan ottaa vain vastaan hänelle varmasti lankeava perintö? Oli ollut aina itsestään selvää, että rouva Penistonin oli kunnollisesti huolehdittava veljentyttärensä toimeentulosta, ja viimeksimainitun mielestä tuo käsitys oli aikoja sitten kiteytynyt tosiasiaksi.
"Hän saa tietenkin kaikki — minä en käsitä, mitä me täällä teemme", huomautti rouva Stepney huolimattoman äänekkäästi Ned Van Alstynelle, ja tämän paheksuvan mutinan — "Julia oli aina oikeamielinen nainen" — olisi voinut tulkita myönnytykseksi tai epäilykseksi.
"No niin, on kysymys vain neljästä sadasta tuhannesta dollarista", jatkoi rouva Stepney haukotellen, ja Grace Stepneyn kuultiin nyyhkyttävän notarion valmistavan yskimisen aiheuttamassa hiljaisuudessa.
Lily, jota ahdisti ummehtunut ilma ja uusien surupukujen tukahduttava tuoksu, tunsi tarkkaavaisuutensa terästyvän, kun rouva Penistonin asianajaja, joka oli juhlallisesti noussut huoneen perällä olevan pöydän taa, alkoi lukea testamentin esipuhetta.
"On kuin kirkossa", mietti hän, ihmetellen epämääräisesti, mistä Gwen Stepney oli saanut niin kauheannäköisen hatun. Sitten hän pani merkille, miten tukevaksi Jack oli käynyt — hän olisi ehkä piankin yhtä lihava kuin Herbert Melson, joka istui siinä lähellä huohottaen raskaasti mustahansikkaiset kädet kepin varassa.
"On ihme, miten rikkaat lihovat — luulen sen johtuvan siitä, ettei heillä ole huolia. Jos minä saan periä, niin pidän huolta ulkomuodostani", mietti hän notarion lukiessa pitkäveteisesti testamenttisäädöksiä. Ensin mainittiin palvelijat, sen jälkeen muutamia hyväntekeväisyyslaitoksia, sitten useita etäisempiä Melsoneja ja Stepneytä, jotka kohottivat itsetietoisesti päätään, kun heidän nimiään mainittiin, ja sitten vaipuivat hetken juhlallisuuteen sopivaan tunteettomuuden tilaan. Sitten seurasivat Ned Van Alstyne, Jack Stepney ja pari sukulaista, jotka saivat kukin muutamia tuhansia. Lily ihmetteli, ettei Grace Stepney ollut niiden joukossa. Sitten hän kuuli oman nimensä — "veljentyttärelleni Lily Bartille kymmenen tuhatta dollaria —" ja tämän jälkeen notario taas lateli käsittämättömän pitkiä lauseita, jotka päättyivät yllättävän selvään loppuponteen: "Ja jälelläoleva omaisuuteni rakkaalle serkulleni ja kaimalleni Grace Julia Stepneylle."
Tämä tieto sai läsnäolevat hämmästyksestä pidättämään henkeään ja äkkiä kääntämään päätään siihen nurkkaan, missä Miss Stepney itki mustalaitaiseen nenäliinaansa sitä, ettei hän tuntenut ansaitsevansa sellaista onnea.
Lily seisoi erillään tuntien itsensä ensi kertaa niin sanomattoman yksinäiseksi. Ei kukaan katsonut häneen, ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen olemassaoloaan; hän sai tuta syvintä vähäpätöisyyttä. Perinnöstä osaton — hänet oli jätetty perinnöttä — ja Grace Stepneyn hyväksi. Hän kohtasi Gertyn surkean katseen, joka kohdistui häneen epätoivoisin lohduttamisponnistuksin, ja tuo katse sai hänet jälleen muistamaan oman itsensä. Hänen oli vielä tehtävä jotakin ennenkuin läksisi talosta, tehtävä kaikella sillä hienoudella, jonka hän tiesi voivansa panna sellaisiin eleisiin. Hän astui Miss Stepneyn ympärillä olevaan ryhmään ja ojentaen kätensä sanoi koruttomasti: "Rakas Grace, olen niin iloinen."
Toiset naiset olivat vetäytyneet syrjään hänen lähestyessään ja hänen ympärilleen muodostui tyhjä tila. Se laajeni, kun hän kääntyi lähteäkseen. Hän pysähtyi hetkiseksi katsellen ympärilleen, ottaen rauhallisesti selvää tilanteesta. Hän kuuli jonkun kysyvän testamentin päivämäärää. Sitten alkoivat läsnäolijat hajaantua; rouvat Stepney ja Melson seisoivat ovella odottaen automobiiliään; pidettiin asiaankuuluvana, että Grace Stepney lähtisi vaunuilla, vaikka hän asui vain parin tonttivälin päässä. Miss Bart ja Gerty jäivät yksin purppuranpunaiseen salonkiin, joka näin ummehtuneen hämäränä muistutti enemmän kuin koskaan hyvässä kunnossa pidettyä perhehautaholvia, johon viimeinen perheenjäsen on juuri äskettäin haudattu.
Gerty Farishin vierashuoneessa, jonne molemmat ystävättäret olivat ajaneet, heittäytyi Lily tuolille naurahtaen; hänestä tuntui niin lystikkäältä sattumalta, että hänen tätinsä testamenttiosuus sattui niin lähelle sitä summaa, jonka hän oli velkaa Trenorille. Hän oli tuntenut yhä suurempaa tarvetta päästä tuosta velastaan palattuaan Amerikkaan, ja hän lausui ensimmäisen ajatuksensa sanomalla hätääntyneelle Gertylle: "Saapas nähdä, milloin testamenttisäädökset maksetaan."
Mutta Miss Farish ei voinut olla kajoamatta testamenttisäädöksiin; hänet valtasi kiihkeä suuttumus. "Voi, Lily, se on sula vääryys, se on julmaa — Grace Stepneyn täytyy tuntea, ettei hänellä ole oikeutta koko tuohon summaan!"
"Sillä, joka tiesi, miten olla täti Julian mieliksi, on oikeus hänen rahoihinsa", vastasi Miss Bart viisastelevasti.
"Mutta hänhän piti sinusta — hän antoi kaikkien ymmärtää —" keskeytti Gerty ilmeisesti hämmentyneenä, ja Miss Bart kääntyi häneen päin katsoen häntä silmiin. "Gerty, ole rehellinen: testamentti oli tehty kuusi viikkoa sitten. Hän oli kai kuullut riitautumisestani Dorsetien kanssa?"
"Jokainen kuuli tietenkin, että oli ollut joitakin ikävyyksiä — väärinkäsitystä —"
"Kuuliko hän, että Bertha ajoi minut pois alukselta?"
"Lily!"
"Mutta niin tapahtui, senhän tiedät. Hän sanoi, että koetin saada
George Dorsetin itselleni. Sen hän teki saadakseen Dorsetin uskomaan,
että hän oli mustasukkainen. Eikö hän juuri sitä kertonut Gwen
Stepneylle?"
"En tiedä — en kuuntele sellaisia kauheita juttuja."
"Minun täytyy kuunnella niitä — minun täytyy tietää, miten asiani ovat." Hän pysähtyi, ja taas kuului heikko naurahdus. "Piditkö silmällä niitä naisia? Ne pelkäsivät, etteivät vain nolaisi minua niin kauan kuin luulivat, että minä saisin perinnön — sitten he pakenivat minua kuin ruttoa." Gerty oli vaiti ja Lily jatkoi: "Minä jäin katsomaan, mitä tapahtuisi. Ne odottivat merkkiä; Gwen Stepneyltä ja Lulu Melsonilta — näin heidän vahtaavan, mitä Gwen tekisi. — Gerty, minun täytyy tietää tarkoin, mitä minusta sanotaan."
"Sanon sinulle, että minä en kuuntele —"
"Niitä asioita kuulee kuuntelemattakin." Hän nousi ja laski päättäväisesti kätensä Miss Farishin olalle. "Gerty, aikovatko ihmiset lakata seurustelemasta kanssani."
"Ystäväsikö, Lily — miten sinä voit ajatella sellaista?"
"Kuka pysyy tällaisena aikana ystävänä? Kuka muu kuin sinä, uskollinen sielu! Ja Luoja tietää, mitä sinä ajattelet minusta?" Hän suuteli Gertyä omituisesti mutisten. "Sinä olet aina ollut sama — mutta silloin sinä olet mieltynyt rikollisiin, Gerty! Ja parantumattomiin? Sillä minä olen paatunut, kuten tiedät."
Hän kohotti koko majesteetillisen pitkän, solakan vartalonsa, katsoen kuin musta kieltäymyksen enkeli alas hämmentyneeseen Gertyyn, joka saattoi vain huudahtaa: "Lily, Lily — miten voit laskea leikkiä sellaisista asioista?"
"Itkeäkö minun ehkä pitäisi. Mutta ei — minä en ole kyyneleihin taipuva. Tein ennen sen huomion, että huutaminen tekee nenän punaiseksi, ja tuo ohje on minua auttanut monen vaikean ajan yli." Hän kääntyi levottomasti huoneessa ja istuutuen jälleen käänsi ivailevan katseensa hätääntyneeseen Gertyyn.
"Perinnön saamisesta en olisi välittänytkään —" ja kuultuaan Miss Farishin väittävän vastaan "Oho!" toisti hän rauhallisesti: "En hituistakaan, hyvä ystävä. Sillä, ensiksikin, he eivät olisi täysin uskaltaneet olla minusta välittämättä, ja jos olisivat uskaltaneetkin, niin ei sillä olisi ollut väliä, koska olisin ollut heistä riippumaton. Mutta nyt —!" Iva haihtui hänen katseestaan ja hän kumartui synkännäköisenä ystävättärensä puoleen.
"Miten voit puhua noin, Lily? Tietysti perinnön olisi pitänyt joutua sinulle, mutta sehän on loppujen lopuksi samantekevä. Tärkeää on —" Gerty pysähtyi ja jatkoi sitten päättäväisesti: "Tärkeää on, että selvität asiat — sanot ystävillesi koko totuuden."
"Koko totuuden?" Miss Bart naurahti. "Mikä on totuus? Kun on nainen kysymyksessä, niin sitä on helpoimmin uskottava juttu. Tässä tapauksessa on paljon helpommin uskottava Bertha Dorsetin kuin minun juttuni, koska Berthalla on suuri talo ja oopera-aitio ja on asiaankuuluvaa olla hänen kanssaan hyvissä väleissä."
Miss Farish katsoi häneen yhä hätääntyneen näköisenä. "Mutta mikä sinun juttusi on, Lily? En luule kenenkään sitä vielä tietävän."
"Minunko juttuni? — En luule, että sitä itsekään tiedän. Ymmärräthän, etten koskaan ajatellut valmistaa jutusta toisintoa edeltäkäsin, kuten Bertha teki — ja jos olisinkin niin tehnyt, niin en luule, että vaivautuisin sitä nyt käyttämään hyväkseni."
Mutta Gerty jatkoi rauhallisesti mietiskelyään: "En toivo edeltäpäin valmistettua toisintoa, vaan toivon, että kertoisit minulle tarkoin, mitä tapahtui alusta alkaen."
"Alusta alkaen?" matki Miss Bart sävyisästi. "Gerty rakas, miten vähän mielikuvitusta teillä hyvillä ihmisillä on! Niinpä niin, luulen, että alku on haettava kehdosta asti — siitä tavasta, jolla minut kasvatettiin, ja asioista, joista minut opetettiin välittämään. Tai ei — en tahdo moittia ketään vioistani: tahdon sanoa, että se oli veressäni, että olen sen saanut joltakin turmeltuneelta huvinhaluiselta esi-isältä?" Ja kun Miss Farish yhä ahdisti häntä hämmentyneellä katseellaan, jatkoi hän kärsimättömänä: "Pyysit minulta juuri totuutta — totuus naimattomaan naiseen nähden on se, että kun hän kerran joutuu puheenaiheeksi, on hän mennyttä kalua, ja mitä enemmän hän selittää asiaansa, sitä pahemmalta se näyttää. — Gerty hyvä, ei sinulla satu olemaan paperosseja?"
Ummehtuneessa hotellihuoneessaan, jossa hän oli löytänyt pakopaikan, Lily tarkasteli tuona iltana asemaansa. Oli kesäkuun loppupäivät, eikä yksikään hänen tuttavistaan ollut kaupungissa. Ne muutamat sukulaiset, jotka olivat jääneet kaupunkiin tai palanneet rouva Penistonin testamentin avajaistilaisuuteen, olivat tuona iltana paenneet Newportiin tai Long Islandiin, eikä kukaan heistä ollut osoittanut Lilylle vieraanvaraisuutta. Ensi kerran elämässään hän tunsi olevansa ypö yksin, Gerty Farishia lukuunottamatta. Ei edes heti välien rikkouduttuakaan Dorsetien kanssa hän ollut niin selvästi tajunnut sen seurauksia, sillä Beltshiren herttuatar, kuultuaan tapahtumasta Lord Hubertilta, oli heti tarjonnut hänelle suojaa, ja hänen turvissaan Lily oli kulkenut melkein voitosta voittoon Lontoon seurapiirissä. Hänellä oli ollut suuri houkutus jäädä seuraelämään, jossa häneltä odotettiin vain sen huvittamista ja viehättämistä, kyselemättä liian uteliaasti, miten hän oli hankkinut kyvyn siihen. Mutta Selden oli ennen lähtöään vaatinut kivenkovaan, että Lilyn oli palattava heti tätinsä luo, ja Lord Hubert antoi Lontooseen palattuaan saman neuvon. Lilylle ei tarvinnut sanoa, ettei herttuattaren suojelus ollut paras tie seuraelämän hyvittämiseen, ja kun hän sitäpaitsi tiesi, että hänen ylhäinen suojelijansa saattoi jonakin hetkenä hankkia hänelle uuden suojatin kilpailijaksi, päätti hän, vaikkakin vastenmielisesti, palata Amerikkaan. Mutta hän ei ollut ollut kymmentä minuuttia kotirannikolla, ennenkuin hän totesi olleensa poissa liian kauan.
Dorsetit, Stepneyt, Bryt — kaikki tuon onnettoman draaman näyttelijät ja todistajat — olivat joutuneet ennen häntä kertomaan tapahtumasta omalla tavallaan. Ja jos hän olisi voinut olettaa itsellään olevan pienintäkään mahdollisuutta saada asiassa oma äänensä kuuluville, niin jokin hämärä epämääräinen halveksuminen ja vastenmielisyys olisi pidättänyt häntä. Hän tiesi, ettei hän selittelyillä ja vastasyytöksillä voinut toivoa parantavansa huonoa asemaansa; mutta joskin hän olisi tuntenut vaikkapa pientäkin luottamusta niiden tehokkaisuuteen, olisi häntä kuitenkin pidättänyt sama tunne, joka oli pidättänyt häntä puolustamasta itseään Gerty Farishille — tunne, joka oli puoleksi ylpeyttä, puoleksi nöyryytystä. Sillä vaikkakin hän tiesi, että Bertha Dorset oli hänet säälittä valinnut uhrikseen voittamaan itselleen takaisin miestään, ja vaikka hänen oma suhteensa Dorsetiin oli ollut pelkkää hyvää toveruutta, oli hän kuitenkin jo alusta alkaen täysin selvillä siitä, että hänen osuutensa asiassa oli, kuten Carry Fisher häikäilemättä määritteli, vetää Dorsetin huomio pois vaimostaan. Sen tehtävän hän oli valinnut maksaakseen kolmen kuukauden ylellisyyden ja huolettomuuden. Hänen tapansa katsoa päättävästi asioita vasten kasvoja harvoina itsetutkistelemuksen hetkinä ei sallinut hänen tulkita väärin tilannetta. Hän oli uskollisesti täyttänyt äänettömän sopimuksensa, mikä ei suinkaan ollut ollut helppoa, ja nyt hän tajusi epäonnistumisen koko surkeuden.
Samassa sovittamattomassa valossa hän näki myöskin tästä epäonnistumisesta johtuvien seurausten sarjan; ja nämä seuraukset kävivät hänelle sitä ilmeisemmiksi, mitä kauemmin hän viivytteli ikävystyneenä kaupungissa. Hän jäi osaksi siitä syystä, että Gerty Farishin läheisyys oli hänelle mukavaa, osaksi siksi, että hän ei tiennyt, minne mennä. Hän ymmärsi hyvin häntä odottavan tehtävän laadun. Hänen oli koetettava saada takaisin menetetty asemansa; ja tuon ikävän tehtävän ensimmäinen aste oli saada mahdollisimman pian selville, kenen puoleen ystävistään hän saattoi kääntyä. Hänen toiveensa olivat etupäässä keskittyneet rouva Trenoriin, joka suhtautui niin suvaitsevasti niitä kohtaan, jotka häntä huvittivat tai olivat hänelle hyödyksi. Mutta Judy, vaikka hän tietenkin oli kuullut Miss Bartin tulosta, ei ollut osoittanut sitä käymällä ilmaisemassa osanottoaan ystävänsä onnettomuuteen. Lähestyminen Lilyn puolelta olisi pilannut asian; niinpä ei ollut muuta tehtävissä kuin luottaa satunnaisen kohtaamisen onnelliseen sattumaan, ja Lily tiesi, että niinkin lopulla sesonkia saattoi aina toivoa joutuvansa yhteen ystäviensä kanssa näiden usein liikkuessa kaupungilla.
Tässä tarkoituksessa hän näyttäytyi uskollisesti ravintoloissa, missä heillä oli tapana käydä ja missä hän hämmentyneen Gertyn seurassa söi ylellisesti, odotellessaan, kuten hän sanoi.
"Gerty hyvä, ethän tahdo, että annan ylitarjoilijan nähdä, että elän vain täti Julian testamentilla? Ajattele Grace Stepneyn iloa, jos hän tulisi ja näkisi meidän ateriamme käsittävän vain kylmää lampaanlihaa ja teetä! Mitä otamme tänään jälkiruuaksi — Coupe Jacques'ia vai Pêches à la Melba'a?"
Hän pudotti äkkiä ruokalistan ja sävähti punaiseksi, ja kun Gerty seurasi hänen katsettaan, näki hän sisimmästä huoneesta tulevan seurueen, jonka etupäässä oli rouva Trenor ja Carry Fisher. Seurueen, jossa Lily oli yht'äkkiä huomannut sekä Trenorin että Rosedalen, oli mahdotonta uloskulkiessaan välttää pöytää, jossa Lily ja Gerty istuivat; Gerty tunsi avuttomuutta. Sitävastoin Miss Bart, jota tuki hänen joustava viehkeytensä ja joka ei näyttänyt karttavan näitä tuttaviaan enempää kuin odottavankaan heitä, antoi kohtaukselle luonnollisuuden leiman, jolla hän osasi verhota vaikeimmankin tilanteen. Rouva Trenor se ällistyi puolestaan, mikä ilmeni siinä, että liioitellun lämpimään ystävällisyyteen sekaantui tuskin huomattava pidättyväisyys. Hänen äänekäs ilonilmaisunsa Miss Bartin näkemisestä sai yleisen ja epämääräisen muodon, johon ei sisältynyt tiedusteluja hänen tulevaisuudestaan eikä lopullista toivomusta jälleentapaamisesta. Lily, perehtyneenä tällaisiin mitään sanomattomiin kohteliaisuuksiin tiesi, että seurueen toiset jäsenet ymmärsivät ne yhtä hyvin: Rosedalekin, joka näytti tietävän, mikä merkitys sillä oli, että hän sai olla sellaisessa seurassa, omaksui heti rouva Trenorin sydämellisen sävyn ja ilmaisi sen tervehtimällä kursailematta Miss Bartia. Trenor, punaisena ja vaivautuneena, oli lopettanut lyhyeen tervehdyksensä, koska hänellä oli muka sanottava sana hovimestarille; ja muu seurue häipyi pian pois rouva Trenorin jälkeen.
Hetken kuluttua tämä oli hävinnyt — tarjoilija, ruokalista kädessä, odotti yhä Coupe Jasques'in tai Pêches à la Melba'n tilausta — mutta Miss Bart oli sillä välin tehnyt päätöksensä. Minne Judy Trenor ohjasi, sinne seuraisivat kaikki.
Hänen mieleensä välähtivät rouva Trenorin valitukset Carry Fisherin anastamishalun takia. Siinä levottomassa sekamelskassa, mitä elämä oli Bellomontissa, jossa kellään ei näyttänyt olevan aikaa tarkata ketään ja jossa yksityiset aikeet ja persoonalliset mielenkiinnot häipyivät huomaamatta yleisessä humussa, oli Lily luullut olevansa suojattu haitallisilta tutkisteluilta ja silmälläpidolta; mutta jos Judy tiesi rouva Fisherin lainaavan rahaa mieheltään, niin mahtoiko hänelle olla Lilyn lainailu tietämätöntä? Joskaan hän ei välittänyt miehensä suhteista, oli hän kuitenkin hyvin mustasukkainen tämän kukkarosta. Siten oli selitettävissä Judyn ynseys Lilyä kohtaan. Näistä päätelmistä johtui välittömästi, että Lily teki kiihkeän päätöksen maksaa velkansa Trenorille. Tämän tehtyään hänelle jäisi vain tuhat dollaria rouva Penistonin perinnöstä, ja paitsi tätä hänellä ei olisi mitään muuta, millä elää, kuin omat pienet tulonsa, jotka olivat huomattavasti pienemmät kuin Gerty Farishin viheliäinen hengenpidin; mutta tämänkin seikan piti väistyä hänen loukatun ylpeytensä tieltä. Hänen täytyi päästä ensin selväksi Trenoreista, sitten hän ajattelisi tulevaisuuttaan.
Tuntematta perintöasioiden hoitoa Lily oli otaksunut saavansa perinnön käteensä muutamien päivien kuluttua tätinsä testamentin avaamistilaisuudesta. Ja jonkun aikaa tuskallisesti odotettuaan hän tiedusteli kirjeellisesti viipymisen syytä. Kesti taas jonkun aikaa, ennenkuin rouva Penistonin asianajaja, joka myöskin oli testamentin toimeenpanijoita, vastasi, että koska oli epäselvyyttä testamentin tulkintaan nähden, ei hänelle voitu maksaa perintöosuutta ennen lain myöntämän 12 kuukauden määräajan umpeenkulumista. Hämmentyneenä ja suuttuneena Lily päätti koettaa henkilökohtaisen puheillakäynnin keinoa, mutta hän tunsi, retkeltään palatessaan, miten voimattomia kauneus ja viehkeys ovat lakiasioissa. Hänestä tuntui sietämättömältä elää vielä vuosi tuon velkataakan alla, ja äärimmäisessä neuvottomuudessaan hän päätti kääntyä Miss Stepneyn puoleen, joka oli yhä kaupungissa. Lilystä oli kyllä katkeraa pyytää apua Grace Stepneyltä, mutta toinen vaihtoehto oli vielä katkerampi. Ja eräänä aamuna hän ilmaantui rouva Penistonin asuntoon, minne Grace oli tilapäisesti asettunut hurskaan työnsä helpottamiseksi.
Tuo outo tunne, jonka herätti astuminen apuapyytävänä taloon, jossa hän oli ollut niin kauan määrääjänä, lisäsi Lilyn halua lyhentää kidutusaikaa. Ja kun Miss Stepney astui hämärään vierashuoneeseen kahisten parhaassa surukankaassa, kävi hänen vieraansa suoraan asiaan: tahtoisiko hän antaa etukäteen hänelle tulevan perintöosuuden?
Vastaukseksi Grace itki ja ihmetteli pyyntöä, valitti, että laki on niin mahdotonta selittää, ja oli hämmästynyt siitä, ettei Lily käsittänyt heidän asemansa yhtäläisyyttä. Luuliko hän, että vain testamenttisäädösten maksu viipyi? Eihän hän, Miss Stepney, ollut vielä saanut penniäkään perinnöstään, ja hän sai tätä nykyä maksaa vuokraa talosta, joka kuului hänelle. Varmastikaan ei se ollut rakkaan Julia serkun tahto — sen hän oli sanonut pesänselvittäjille vasten kasvoja. Mutta niille oli mahdotonta puhua järkeä, eikä tässä voinut tehdä muuta kuin odottaa. Ottaisi Lily esimerkkiä hänestä ja olisi kärsivällinen — heidän molempien oli muistettava, miten suurenmoisen kärsivällinen serkku Julia oli aina ollut.
Lily teki liikkeen, joka osoitti, miten mahdoton hän oli noudattamaan tuota esimerkkiä. "Mutta sinähän saat kaikki, Grace — helppoahan sinun olisi lainata kymmenen kertaa pyytämäni summa."
"Lainata — minun olisi helppoa lainata?" Grace Stepney nousi hänen edessään pystyyn kiukustuneena. "Saatatko hetkeäkään kuvitella, että nostaisin rahaa serkku Julian odotettavaa perintöäni vastaan, kun tunsin niin hyvin hänen sanomattoman kauhunsa kaikkea sellaista kohtaan. Niin, Lily, jos sinun tulee tietää totuus, niin juuri ajatus siitä, että sinulla oli velkoja, se se aiheutti hänen sairautensa — muistathan, että hänellä oli lievä kohtaus ennen sinun merimatkalle lähtöäsi. Oh, en tunne tietenkään yksityiskohtia — mutta sinun asioistasi kävi huhuja, jotka saattoivat hänet hyvin onnettomaksi — jokaisen, joka oli hänen kanssaan, täytyi nähdä se. En voi auttaa, jos olet loukkaantunut näistä sanoista — jos minä voin tehdä jotakin saadakseni sinut käsittämään elintapasi mielettömyyden ja miten syvästi hän paheksui sitä, niin minä tunnen, että se on paras keino korvata sinulle hänen menetyksensä."
V.
Lilystä tuntui nyt, kun rouva Penistonin ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, että hän sanoi lopulliset hyvästit entiselle elämälleen. Tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja tyhjältä kuin autio, pitkä Viides avenue, ja valopilkut näyttivät siinä yhtä niukoilta kuin kyydittäviä vainuavat harvat ajoneuvot, joita kyydittäviä ei kuitenkaan kuulunut. Tämän yhtäläisyyden täydellisyyttä häiritsi kuitenkin hänen päästessään jalkakäytävälle ajoneuvojen nopea läheneminen. Hänet nähdessään vaunut pysähtyivät.
Vaunuista viittilöitiin hänelle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä rouva Fisher hyppäsi kadulle ja syleili häntä.
"Lily kulta, vieläkö sinä olet kaupungissa? Kun näin sinut taannoin
Sherryllä, ei minulla ollut aikaa kysyä —" Hän vaikeni ja lisäsi
sitten avomielisyyden puuskassa: "Totta puhuen minä olin kauhuissani,
Lily, ja siitä lähtien olen halunnut puhua kanssasi."
"Oh —", vastusteli Miss Bart vetäytyen pois hänen hyvittämissyleilystään, mutta rouva Fisher jatkoi tavallisella suorasukaisuudellaan: "Katsos tänne, Lily, äläkä ole milläsikään, sillä tyhjän luuloittelu saa aikaan puolet elämän hämmennystä. Se ei ole minun tapaistani, ja minun täytyy vain sanoa, että kovasti häpeän omaa itseäni, että seurasin toisten naisten esimerkkiä. Mutta tästä me puhumme myöhemmin — kerro nyt minulle, missä sinä oleskelet ja mitä suunnitelmia sinulla on. En luule, että pidät yhdessä taloa Grace Stepneyn kanssa, ethän? Minua hämmästyttää, että voisit olla tuuliajolla."
Lily ei voinut nykyisellään vastustaa tätä vilpitöntä ystävyyden ilmausta ja hän sanoi hymyillen: "Minä olen tätä nykyä tuuliajolla, mutta Gerty Farish on vielä kaupungissa ja hän on kyllin hyvä antaakseen minun olla seurassaan, milloin ikinä hänellä on aikaa."
Rouva Fisher teki pienen kasvojenilmeen. "Hm — se on vaatimatonta iloa. Niin, Gerty on tietenkin kunnon ihminen ja vastaa kaikkia meitä yhteensä, mutta sinun paikkasi on hieman ylempänä, eikö niin, kultaseni? Ja sitäpaitsi, luulen hänen itsensäkin matkustavan pois ennen pitkää — elokuun 1 päivänä, niinhän sinä sanoit? No niin, näethän, ettet voi viettää kesääsi kaupungissa. Puhumme tästä vielä myöhemmin. Mutta mitäs siihen sanot, jos sitä ennen pistäisit muutamia kapineita matka-arkkuun ja tulisit minun kanssani tänä iltana Sam Gormer'eille?"
Ja kun Lily pysyi sanattomana tuon äkillisen ehdotuksen kuultuaan, jatkoi hän kevyesti naurahtaen: "Sinä et tunne heitä, eivätkä he sinua, mutta se ei tee yhtään mitään. He ovat ottaneet Van Alstyne'in paikan Roslynissä ja ovat antaneet minulle valtuuden tuoda sinne ystäviäni — mitä enemmän sitä parempi. He osaavat järjestää kadehdittavan hyvin, ja tällä viikolla siellä pitäisi olla jokseenkin iloinen seura —" Hän keskeytti puhetulvansa Miss Bartin vaikeasti selitettävän ilmeen vaihtumisen takia. "No, enhän minä tarkoita tietenkään erikoisesti sinun seurapiiriäsi: siellä on jokseenkin kirjava seura, mutta hyvin hauskaa siellä on. Tosiasia on, että Gormerit ovat järjestäneet omaan tapaansa, he toivovat erikoisesti, että olisi hauskaa ja sitä he toivovat pitävänsä omalla tavallaan ja siihen he haluavat ihmisiä, joiden seurassa he voivat todellakin tuntea olevansa kotonaan. Jokseenkin omaperäistä heiltä, eikö niin? Mattie Gormerilla on yhä vielä kiihkeitä haluja; naisilla niitä on aina. Mutta hän on kadehdittavan kevytluontoinen eikä Sam tahdo kiusaantua; molemmat he ovat mielellään ympäristönsä tärkeimpiä henkilöitä ja niinpä he ovat panneet pystyyn jonkinlaisen oman yhtenäisen seurapiirin, jonkinlaisen hupisaaren, johon jokainen on tervetullut, joka osaa pitää kyllin suurta melua. Siellä on taiteilijoitakin, jokin sievä näyttelijätär j.n.e. Tällä viikolla esim. niillä on Andrey Anstell, jolla oli viime keväänä niin suuri menestys 'The Winning of Winny'ssa'; ja Paul Morpeth — hän maalaa paraillaan Mattie Gormeria — ja Dick Bellingerit ja Kate Corby — niin, kaikki, joiden luulet olevan iloisia ja pitävän melua. No, älä siinä seiso nenä pystyssä, kultaseni — siellä tulee olemaan koko lailla parempaa kuin kaupungin sunnuntai-ikävässä ja siellä tapaat älykkäitä ihmisiä yhtä hyvin kuin nenäkkäitäkin — Morpeth, joka ihailee Mattieta hirveästi, tuo aina yhden tai pari omasta piiristään."
Rouva Fisher veti Lilyä vaunuihin ystävällisen määräävästi. "Sisään nyt vain, ajamme hotelliisi ja pakkaamme tavarasi ja sitten juomme teetä, ja molempien palvelijattaret voivat tavata meidät junalla."
* * * * *
Oli koko lailla parempaa kuin kaupungin sunnuntai-ikävässä — sitä ei Lilyn tarvinnut epäilläkään, kun hän siinä leväten lehtevän verannan varjossa katseli merelle nurmikon yli, jolle pitsipukuiset naiset ja tennispukuiset herrat muodostivat maalauksellisia ryhmiä. Tuo suunnaton Van Alstynen talo ja sen laajat sivurakennukset olivat täpö täynnä Gormerien loppuviikkovieraita, jotka nyt säteilevänä sunnuntaiaamupäivänä olivat hajaantuneet ylt'ympäri etsien niitä eri huvituksia, joita paikka tarjosi: tennispelistä ampumarataan, bridge-pelistä ja whiskeystä automobiili- ja höyrylaivaretkiin asti. Lilyllä oli omituinen tunne siitä, että hänet oli otettu tuohon joukkoon yhtä välinpitämättömästi kuin matkustajan ottaa sisäänsä pikajuna. Vaalea ja nerokas rouva Gormer esitti konduktöörin osaa rauhallisesti osoittaen paikat matkustajajoukolle, kun taas Carry Fisher esitti kantajaa toimittaen heidän matkalaukkunsa paikalle, antaen heille päivällisnumeronsa ja ilmoittaen heille, milloin oli lähdettävä junasta. Juna oli sillävälin tuskin vähentänyt vauhtiaan — elämä kulki eteenpäin korviahuumaavalla melulla ja pauhulla, jossa ainakin yksi matkustaja löysi tervetulleen pakopaikan omien ajatustensa telmeeltä.
Gormerien seurapiiri edusti sellaista seuraelämätasoa, jota Lily oli aina huolellisesti karttanut. Mutta nyt, kun hän oli siinä, se tuntui hänestä vain hänen oman maailmansa leimahtelevalta jäljennökseltä, todellisuutta lähentelevältä karikatyyriltä kuten seurapeli lähentelee vierashuoneen tapoja. Häntä ympäröivät ihmiset tekivät samaa kuin Trenorit, Van Osburghit ja Dorsetit, erotus ilmeni alkuasun ja tapojen sadoissa vivahduksissa miesten liivien kuosista naisten äänien väreeseen saakka. Kaikki oli viritetty korkeampaan sävellajiin ja kaikkea oli enemmän: enemmän melua, enemmän väriä, enemmän samppanjaa, enemmän tuttavallisuutta — mutta myöskin enemmän suopeutta, vähemmän kateutta ja suurempaa nauttimiskykyä.
Miss Bartin tuloa tervehdittiin ystävällisyydellä, joka oli vapaa kritikoimisesta ja joka ensin suututti hänen ylpeyttään ja sitten sai hänen elävästi tajuamaan oman asemansa elämässä, joka hänen täytyi ottaa vastaan tällä hetkellä ja josta hänen oli tehtävä parasta mahdollista. Nämä ihmiset tunsivat hänen tarinansa, siitä ei hänen ensimmäinen pitkä keskustelunsa Carry Fisherin kanssa jättänyt epäilystäkään: hän oli julkisesti merkitty omituisen seikkailun sankarittareksi. Mutta sen sijaan, että he olisivat väistäneet häntä, kuten hänen omat ystävänsä, he mitään kyselemättä ottivat hänet kirjavaan piiriinsä. He sulattivat hänen menneisyytensä yhtä helposti kuin Miss Anstellinkin; muuta he eivät häneltä pyytäneet kuin että hän olisi samanlaisena lisänä — omalla tavallaan, sillä he tunnustivat taipumusten ja kykyjen erilaisuuden — yleiseen hauskuuteen kuin tuo viehättävä näyttelijätär, jonka lahjat näyttämön ulkopuolella olivat mitä erilaatuisimpia. Lily tunsi kerta kaikkiaan, että yritys nostaa nokkaansa, osoittaa erikoisuuttaan ja hienostuneisuuttaan, tekisi lopun hänen viipymisestään Gormerien seurapiirissä. Joutuminen sellaiseen piiriin oli kyllin raskasta hänessä piilevälle ylpeydelle. Mutta hän käsitti, että siitä pois joutuminen olisi lopultakin vielä kovempaa. Sillä hän oli ehkä äkkiä tuntenut salaista viehätystä siitä, että pääsi takaisin elämään, josta kaikki aineelliset vaikeudet olivat siloitetut pois. Äkillinen poispääsy tukahduttavasta hotellista ja pölyisestä autiosta kaupungista ilmavaan, suureen ja loisteliaaseen maakartanoon, jonka yli leppoisat merituulet leyhkivät, oli saanut hänet moraalisen raukeuden tilaan, joka oli niin miellyttävä edellisten viikkojen hermojännityksen ja fyysillisen epämukavuuden jälkeen. Tällä hetkellä hänen täytyi myöntyä siihen virkistykseen, jota hänen hermonsa vaativat; tämän jälkeen hän korjaisi jälleen asemansa ja pitäisi neuvoa arvonsatunnon kanssa. Hänen hauskuuttaan tässä ympäristössä häiritsi kuitenkin se epämieluinen tunne, että hän otti vastaan niiden vieraanvaraisuutta ja tavoitteli niiden suosiota, joita hän oli halveksinut toisissa oloissa. Mutta hän oli käynyt vähemmän herkäksi sellaisissa asioissa ja jokainen myönnytys lisäsi hieman tuota välinpitämättömyyttä.
Maanantaina, jolloin seurapiiri hajaantui meluisasti hyvästellen, paluu kaupunkiin saattoi selvemmin näkyviin sen elämän viehätykset, jonka hän jätti. Toiset vieraat hajaantuivat jatkaakseen samanlaista elämää toisessa ympäristössä: muutamat Newportissa, muutamat Bar Harbourissa, muutamat Adirondaekin leirin varta vasten laitetussa maalaisympäristössä. Gerty Farishkin, joka lausui Lilyn tervetulleeksi hellällä huolella, varustausi pian lähtemään tätinsä kanssa viettämään kesäänsä, kuten tavallisesti, George-järven rannalle. Lilyllä itsellään ei vain ollut mitään suunnitelmaa, hän oli joutunut suuren huvitusten virran vanaveteen. Mutta Carry Fisher, joka tahtoi kivenkovaan viedä hänet omalle talolleen, minne hänen oli poikettava päiväksi tai pariksi matkallaan Bry'in leirille, tuli avuksi uudella ehdotuksella.
"Katsos, Lily — asia on näin: etkö astuisi minun sijalleni Mattie Gormerin seuralaiseksi tänä kesänä. He lähtevät retkelle Alaskaan ensi kuussa omalla autollaan, ja Mattie, joka on maailman laiskin nainen, tahtoo minut mukaan päästäkseen asioiden järjestämisvaivasta. Mutta Bryit pyytävät minua myöskin — ja ollakseni suora — vaikka pidänkin enimmän Gormereista, on Bryistä minulle eniten hyötyä. Seikka on se, että he haluavat koettaa Newportia tänä kesänä, ja jos hankin heille siellä menestystä — no niin, he tuottavat menestystä minulle." Rouva Fisher taputti käsiään ihastuksesta. "Tiedätkö, Lily, mitä enemmän ajattelen tuumaani, sitä enemmän siitä pidän — aivan yhtä paljon sinun kuin itsenikin takia. Molemmatkin Gormerit ovat hirveästi mieltyneet sinuun, ja Alaskanmatka on — niinpä niin — sinulle parasta, mitä voit toivoa tällä hetkellä."
Miss Bart nosti silmänsä katsoen tiukasti. "Päästäkseni pakoon ystävieni tieltä, sitäkö tarkoitat?" sanoi hän levollisesti, ja rouva Fisher vastasi häntä sovittavasti suudellen: "Ollaksesi pois heidän näkyvistään, kun he huomaavat, miten paljon he kaipaavat sinua."
* * * * *
Miss Bart meni Gormerien kanssa Alaskaan, ja tuolla retkellä oli, joskaan se ei tuonut mukanaan hänen ystävättärensä ennustamaa vaikutusta, ainakin se kielteinen etu, että se erotti hänet arvostelun ja keskustelun ylpeästä keskuksesta. Gerty Farish oli asettunut vastustamaan matkasuunnitelmaa hieman kritiikittömän luonteensa koko tarmolla. Jopa hän oli tarjoutunut jättämään sikseen George-järven matkansa ja jäämään kaupunkiin Miss Bartin kanssa, jos tämä luopuisi retkestään. Mutta Lily saattoi salata todellisen vastenmielisyytensä tätä suunnitelmaa kohtaan riittävän pätevällä perustelulla.
"Sinä viaton sielu, etkö näe", väitti hän vastaan, "että Carry on aivan oikeassa ja että minun täytyy alkaa jälleen entinen elämäni ja olla ihmisten kanssa niin paljon kuin mahdollista. Jos vanhat ystäväni tahtovat mieluummin uskoa minusta valheita, on minun hankittava uusia, siinä kaikki. Ja tiedäthän, ettei kerjäläisillä ole valinnan varaa. Eipä silti, etten pitäisi Mattie Gormerista — minä pidän hänestä: hän on hyvä ja rehellinen ja suora; ja etkö luule, että tunnen kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän on avosylin ottanut minut vastaan aikana, jolloin — kuten itse olet nähnyt — omat sukulaiseni ovat kuin yhdestä tuumasta pesseet kätensä minusta?"
Gerty pudisti päätään äänettömästi epäillen. Hän ei tajunnut ainoastaan sitä, että Lily halvensi omaa itseään turvautumalla seurusteluun, jota hän ei olisi koskaan harjoittanut, jos hän olisi saanut valita, vaan myöskin sen, että joutuessaan nyt takaisin entiseen elintapaansa, hän turmeli viimeisen mahdollisuutensa päästä siitä koskaan. Gertyllä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä Lilyn nykyinen kokemus oli ollut; mutta sen seuraukset olivat tehneet hänen säälinsä pysyväksi sitten tuon ikimuistoisen yön, jolloin hän oli paljastanut oman salaisen toiveensa ystävättärensä äärimmäisessä pulassa. Gertyn kaltaisille luonteille sellainen uhraus sisältää moraalisen vaatimuksen sen henkilön kohtaloon, jonka hyväksi se on tehty. Autettuaan kerran Lilyä hänen täytyi edelleenkin auttaa häntä; ja auttaessaan häntä hänen täytyi uskoa häneen, koska usko on sellaisten luonteiden päävaikutin. Mutta joskin Miss Bart, jälleen mielistyttyään elämän viehätyksiin, olisi palannut elokuisen New Yorkin kuivuuteen, jota oli lieventämässä vain Gerty-paran läsnäolo, olisi hänen elämänviisautensa neuvonut häntä luopumaan sellaisesta kieltäymysteosta. Hän tiesi, että Carry Fisher oli oikeassa, että poissaolo sopivalla ajalla olisi ensimmäinen askel sovintoon ja että ennen kaikkea sesonginvastainen kaupungissaoleskelu olisi kohtalokas tappion tunnustaminen.
Palatessaan matkaltaan Gormerien seurassa läpi heidän syntymäseutunsa, matkalta, joka oli ollut yhtä voittokulkua, hänellä oli muuttunut käsitys asemastaan. Jälleentottuminen ylellisyyteen — saadessaan joka aamu herätä huolettomuuteen ja aineelliseen mukavuuteen — tylsistytti vähitellen hänen mielensä näitä arvoja kohtaan ja jätti hänet tietoisemmaksi siitä tyhjästä tilasta, jota ne eivät voineet täyttää. Mattie Gormerin muuttumaton suopeus ja hänen ystäviensä huoleton seuramieli, jotka ystävät kohtelivat Lilyä aivan kuten toisiaankin — kaikki tämä alkoi koetella hänen kärsivällisyyttään. Ja mitä enemmän hän katseli seuratoverejaan arvostelevin silmin, sitä vähemmän hän käsitti, miksi hän käytti heidän seuraansa. Hänen ikävänsä päästä takaisin entiseen ympäristöönsä kasvoi kiinteäksi ajatukseksi. Mutta tuon aikomuksen varmistuessa hän ehdottomasti havaitsi, että sen saavuttaakseen hänen täytyi vaatia ylpeydeltään uusia myönnytyksiä. Nämä edellyttivät tällä hetkellä, ikävä kyllä, jatkuvaa pysymistä isäntäväkensä seurassa heidän Alaskasta palattuaan. Niin vähän kuin hän sulautuikin heidän ympäristöönsä, olivat hänen suunnaton seuraelämäkykynsä ja hänen pitkäaikainen tottumuksensa mukautua toisiin, hankkineet hänelle tärkeän aseman Gormerin seurapiirissä. Joskaan hän ei ottanut osaa heidän äänekkääseen hilpeyteensä, antoi hän seurapiirille kevyen eleganssin sävyn, joka oli Mattie Gormerista suuremman arvoinen kuin suurisuinen ilonpito. Sam Gormer ja hänen kumppaninsa tunsivat hieman pelonsekaista kunnioitusta häntä kohtaan; mutta Mattien seurue, Paul Morpeth etunenässä, antoi hänen tuntea, että he kunnioittivat häntä niiden ominaisuuksien takia, jotka heiltä erikoisesti puuttuivat. Joskin Morpeth, jonka välinpitämättömyys seuraelämää kohtaan oli yhtä suuri kuin hänen taiteellinen toimeliaisuutensa, oli jättäytynyt Gormerien seuraelämän kulkuun, jossa vähimmätkin kohteliaisuuden vaatimukset olivat tuntemattomia tai ei niistä välitetty, säilytti hän kuitenkin ylemmyyden tunteen ja arvonantonsa viehkeyttä kohtaan, vaikk'ei hänellä ollut aikaa sitä viljellä. Bryin eläviä tauluja valmistellessaan häntä olivat suunnattomasti hämmästyttäneet Lilyn plastilliset mahdollisuudet — "eivät kasvot, joiden ilme oli liian harkitseva, vaan hänen muu olemuksensa, taivas, mikä malli!" — ja vaikka Morpethin kauhu sitä maailmaa kohtaan, jossa hän oli nähnyt Lilyn, oli liian suuri, jotta hän olisi ajatellut etsiä häntä sieltä, elähdytti häntä suuresti se etuoikeus, että hän saattoi häntä katsella ja kuunnella hänen vetelehtiessään Mattie Gormerin sekasotkuisessa vierashuoneessa.
Lily oli täten muodostanut ympäristönsä melussa pienen ystävällisten suhteiden keskuksen. Hän sai myöskin silloin tällöin heikkoja välähdyksiä maailmastaan, erittäinkin kun Newportin sesongin päätyttyä seuraelämävirta suuntautui jälleen Long Islandiin. Kate Corby, jonka taipumukset tekivät hänet yhtä populaariksi kuin Carry Fisher oli, tuli sattumalta Gormereille, jossa hän ensi hämmästyksestä toinnuttuaan otti Lilyn läsnäolon ehkä liiankin luonnostaan selvänä asiana. Rouva Fisher, joka usein ilmaantui lähimaille, tiedoitti kokemuksiaan ja toimitti Lilylle, kuten hän itse kutsui viimeisen raportin ilmahavaintoasemalta. Ja Lily, joka ei ollut koskaan ollut häneen suoranaisen läheisissä suhteissa, saattoi kuitenkin puhua hänen kanssaan vapaammin kuin Gerty Farishin kanssa, jonka läsnäollessa oli mahdotonta omaksua paljoakaan siitä, mitä rouva Fisher piti aivan luonnollisena.
Rouva Fisher ei sitäpaitsi ollut kiusaavan utelias. Hän ei halunnut saada selville Lilyn tilanteen sisäisiä seikkoja, vaan katsella sitä yksinkertaisesti ulkoapäin ja tehdä senmukaisesti johtopäätöksensä. Ja nämä johtopäätökset hän keskitti erään tuttavallisen keskustelun päätyttyä seuraavaan huomautukseen: "Sinun täytyy mennä naimisiin niin pian kuin voit."
Lily naurahti hieman — tällä kertaa rouva Fisheriltä puuttui alkuperäisyyttä. "Onko tarkoituksesi Gerty Farishin tavoin suositella 'hyvän miehen rakkauden' aina tepsivää yleislääkettä?"
"En — en luule, että kumpikaan ehdokkaistani vastaisi sitä vaatimusta", sanoi rouva Fisher hetken ajan mietittyään.
"Ei kumpikaan? Onko niitä tällä kertaa kaksikin?"
"On kuin onkin, tai ehkä minun pitäisi sanoa puolitoista — tällä haavaa."
Miss Bartia tämä huvitti yhä enemmän. "Koska muu on minulle yhdentekevää, niin luulisin, että mieluimmin ottaisin puolimiehen. Kuka hän on?"
"Älä nyt hyökkää kimppuuni, ennenkuin olet kuullut perusteluni —
George Dorset."
"Oh —", mutisi Lily pahoittelevasti, mutta rouva Fisher oli hellittämätön. "No, miksei? Heillä oli heti Euroopasta palattuaan muutaman viikon kuherruskuukausi, mutta nyt heidän asiansa ovat taas huonosti. Bertha on käyttäytynyt mielettömämmin kuin koskaan ennen ja Georgen herkkäuskoisuus on miltei lopussa. He oleskelevat täällä, kuten tiedät, ja minä vietin viime sunnuntain heidän kanssaan. Se oli surullinen seurue — ei ketään muita kuin tuo Neddy Silverton raukka, joka tekee kaleeriorjan vaikutuksen (niillä oli tapana sanoa, että minä teen tuon poikaraukan onnettomaksi!) — ja lunch-aterian jälkeen George vei minut pitkälle ajelulle ja sanoi minulle, että siitä oli pian tuleva loppu."
Miss Bart teki torjuvan liikkeen. "Sitä menoa saa jatkua kuinka kauan tahansa, loppua siitä ei koskaan tule — Bertha kyllä aina tietää, miten saada hänet takaisin, kun hän tahtoo häntä."
Rouva Fisher katsoi häneen yhä tutkivasti. "Eipä niinkään, jos Dorsetilla olisi joku toinen, jonka puoleen kääntyä! Niin — siitä se juuri riippuu, tuo miesparka ei tule toimeen yksin. Ja minun mielestäni hän on oikea vekkuli, täynnä elämää ja innostusta." Hän pysähtyi ja jatkoi sitten kääntäen katseensa Lilyn katseesta: "Dorset ei eläisi kymmentä minuuttia Berthan kanssa, jos hän tietäisi —"
"Tietäisi —?" toisti Miss Bart.
"Mitä sinun täytyy, esimerkiksi — niillä edellytyksillä, mitä sinulla on ollut! Jos hänellä olisi varma todiste, tarkoitan —"
Lily keskeytti hänet syvän vastenmielisyyden puuskassa. "Jätetään tämä asia, Carry, se on minulle liian vastenmielinen." Ja vetääkseen toverinsa huomion toisaalle hän lisäsi helpotuksesta huokaisten: "Entä toinen ehdokkaasi? Emme saa unohtaa häntä."
Rouva Fisher yhtyi hänen nauruunsa. "Ethän vain huudahda yhtä kovasti, jos sanon — Sim Rosedale?"
Miss Bart ei huudahtanut: hän istui hiljaa, ajatuksissaan tuijottaen ystävättäreensä. Tuo ehdotus ilmaisi tosiaankin mahdollisuuden, jota hän oli viime viikkoina useita kertoja ajatellut. Mutta hetken kuluttua hän sanoi huolettomasti: "Herra Rosedale haluaa vaimon, joka voi toimittaa hänet Van Osburghien ja Trenorien helmaan."
Rouva Fisher kävi kiivaasti hänen kimppuunsa. "Ja mitä sinä saisitkaan aikaan — hänen rahoillaan! Etkö huomaa, miten ihanaa se olisi teille molemmille?"
"En näe mitään keinoa saada hänet huomaamaan sitä", vastasi Lily naurahtaen ja aikoen siten päästä asiasta. Mutta todellisuudessa se askarrutti hänen ajatuksiaan pitkän aikaa rouva Fisherin lähdettyä. Lily oli nähnyt herra Rosedalea hyvin vähän sen jälkeen kuin hän oli liittynyt Gormereihin, sillä Rosedale koetti yhä itsepintaisesti tunkeutua siihen suljettuun paratiisiin, josta Lily oli nyt ulossuljettu. Mutta kerran tai pari Rosedale oli paremman puutteessa pistäytynyt sinne sunnuntaiksi, ja näissä tilaisuuksissa Lilylle ei jäänyt epäilystäkään Rosedalen suhtautumisesta hänen tilanteeseensa. Että hän yhä ihaili häntä, oli enemmän kuin koskaan ennen loukkaavan ilmeistä, sillä Gormerien seurapiirissä, missä hän oli oikein omassa elementissään, ei mikään häiritsevä sovinnaisuus ollut estämässä häntä osoittamasta mielin määrin mieltymystään. Mutta hänen ihailunsa laadusta Lily näki, miten ovelasti hän arvioi hänen asemansa. Hän nautti antaessaan Gormerien nähdä, että hän oli tuntenut "Miss Lilyn" — Lily oli nyt hänelle "Miss Lily" — ennenkuin heillä oli vähäisintäkään asemaa seuraelämässä; nautti vieläkin enemmän saadessaan erikoisesti hämmästyttää Paul Morpethia heidän läheisen tuttavuutensa pitkäaikaisuudella. Mutta hän antoi tuntea, että tuo läheinen tuttavuus oli pelkkää karehtimista eteenpäin vierivän seuraelämän virran pinnalla, jonkinlaista huvittelua, jota laajaharrastuksinen ja monipuuhainen mies sallii itselleen joutohetkinään.
Välttämättömyys sulattaa tämä katsantokanta heidän menneisyydestään ja suhtautua siihen leikillisen välinpitämättömästi uusien ystäviensä nähden oli Lilylle syvästi alentavaa. Mutta hän uskalsi vähemmän kuin koskaan ennen riitaantua Rosedalen kanssa. Se seikka, että Rosedale tiesi jotakin hänen suhteistaan Trenoreihin, näytti saattavan hänet auttamattomasti hänen valtaansa. Carry Fisherin vihjauksesta oli kuitenkin uusi toivo versonut hänessä. Niin epämieluinen kuin Rosedale hänelle olikin, ei hän häntä enää ehdottomasti halveksinut. Sillä Rosedale oli vähitellen saavuttamaisillaan elämäntarkoituksensa, ja se oli Lilyn mielestä aina vähemmän halveksittavaa kuin sen menettäminen. Lannistumattomalla sitkeydellä hän raivasi itselleen tietä seuraelämään sen monista vihamielisyyksistä huolimatta. Hänen mahtinsa ja mestarillinen tapansa käyttää sitä alkoivat antaa hänelle kadehdittavan aseman liikemaailmassa. Hänen nimensä alkoi senjohdosta näkyä komiteoissa ja yhdistyksissä, hän ilmaantui huomattaville vieraille toimeenpannuille juhla-aterioille ja hänen ehdokkuuttaan erään hienon klubin jäseneksi alettiin vastustaa yhä laimeammin. Hän oli ollut kerran tai pari Trenorien päivällisillä ja oppinut puhumaan oikealla halveksivalla sävyllä paksun Van Osburghin kemuista; ja kaikki, mitä hän nyt tarvitsi, oli vaimo, jonka seurapiiri lyhentäisi hänen ylenemisensä viimeisiä ikäviä askeleita. Tässä tarkoituksessa hän vuotta aikaisemmin oli kiinnittänyt katseensa Miss Bartiin. Mutta sillä välin oli hän noussut lähemmäksi päämääräänsä, kun taas Lily oli menettänyt mahtinsa lyhentää hänen tiensä jäljelläolevia askeleita. Lily näki kaiken tämän näkijän selvyydellä, minkä hän sai alakuloisuuden ja epätoivon hetkinä. Menestys häikäisi häntä — hän saattoi erottaa kyllin selvästi tosia-asioita epäonnistumisen hämärästä. Ja kun hän nyt koetti tunkeutua tuon hämärän läpi, hälvensi sitä vähitellen heikko toivon kipinä. Rosedalen hyötyätavoittelevan liehakoimisen takana hän oli tuntenut kyllin selvästi persoonallisen taipumuksen lämpöä. Hän ei olisi niin inhonnut häntä, jollei hän olisi tietänyt, että hän julkeni ihailla häntä. Entä jos tuo tunne pysyisi, vaikka muut syyt olivat lakanneet tukemasta sitä? Lily ei ollut koskaan edes koettanut miellyttää häntä — hän oli pyrkinyt lähenemään häntä huolimatta hänen ilmeisestä halveksimisestaan. Mitähän, jos hän, Lily, nyt katsoisi paremmaksi käyttää tuota mahtiaan, jonka hän, Rosedale, oli sen lepotilassakin tuntenut niin voimakkaaksi? Mitähän, jos Lily saisi hänen menemään kanssaan naimisiin rakkaudesta, nyt, kun ei hänellä ollut mitään muuta syytä mennä hänen kanssaan naimisiin?
VI.
Kuten sopiikin henkilöille, joiden merkitys on kasvamassa, olivat Gormeritkin maatalon rakennuspuuhissa Long Islandille; ja Miss Bartin velvollisuuksiin kuului seurata emäntäänsä usein tapahtuville talontarkastusmatkoille. Rouva Gormerin ollessa syventyneenä valaistus- y.m. järjestelykysymyksiin Lilyllä oli hyvää aikaa kuljeskella kirkkaassa syysilmassa pitkin puiden reunustaman lahden rantoja, jotka viettivät veteen. Niin vähän taipuvainen kuin hän olikin yksinäisyyteen, oli kuitenkin hetkiä, jolloin se tuntui tervetulleelta pakopaikalta hänen elämänsä tyhjästä touhusta. Hän oli kyllästynyt olemaan toimettomana huvitusten ja touhuamisen virran vietävänä, kun ei hänellä ollut näihin mitään osaa, kyllästynyt näkemään toisten vaativan huvituksia ja tuhlaavan rahaa hänen itsensä tuntiessa olevansa heidän keskuudessaan yhtä merkityksetön kuin ylellinen lelu hemmoitellun lapsen käsissä.
Tässä mielentilassa hän eräänä aamuna palatessaan rannikolta kolkonnäköiselle mutkittelevalle lehtikujalle äkkiä kohtasi George Dorsetin. Dorsetien maalaisasunto oli aivan Gormerien vastahankitun maatilan naapurina ja tehdessään sinne autoretkiä rouva Gormerin kanssa Lily oli kerran tai pari nähnyt vilahdukselta herra ja rouva Dorsetin. Mutta he liikkuivat siksi eri piireissä, ettei hän ollut pitänyt mahdollisena välitöntä tapaamista.
Dorset kuljeskellen allapäin, äreän hajamielisenä, ei huomannut Miss Bartia, ennenkuin hän oli aivan hänen lähellään. Mutta Miss Bartin näkeminen ei saanut häntä pysähtymään, kuten Lily oli melkein odottanut, vaan se saattoi hänet vielä lähenemään Lilyä innolla, joka pukeutui seuraaviin sanoihin:
"Miss Bart! Tokihan tahdotte puristaa kättä? Olen toivonut tapaavani teidät — minun olisi pitänyt kirjoittaa teille, mutta en ole uskaltanut." Hänen kasvoillaan oli pingoitettu, vaivautunut ilme, ikäänkuin elämä olisi muuttunut hänen ja hänen ajatustensa väliseksi kilpajuoksuksi.
Tuo ilme sai Lilyn lausumaan myötätuntoisen tervehdyssanan, ja Dorset jatkoi ikäänkuin Lilyn äänen rohkaisemana: "Halusin teitä puolustaa — pyytää teitä antamaan minulle anteeksi kurjan menettelyni -"
Lily keskeytti hänet nopeasti. "Ei puhuta siitä. Olin teille hyvin pahoillani", hän sanoi, äänessään halveksimisen vivahdus, mikä ei jäänyt Dorsetilta huomaamatta, kuten Lily heti älysi.
Dorset punastui korvanlehtiä myöten, sävähti niin punaiseksi, että Lily katui hyökkäystään. "Tietystikin olette pahoillanne. Te ette tiedä — teidän pitää antaa minun selittää. Minua oli petetty, kauheasti petetty —"
"Olen vielä enemmän pahoillani teille, sillä", Lily jatkoi ivallisesti: "teidän täytyy käsittää, etten minä ole juuri se henkilö, jonka kanssa asiasta voi keskustella."
Dorset kohdisti häneen katseen, jossa kuvastui todellinen ihmettely. "Miksette? Ettekö te sitten ole ennen kaikkea se henkilö, jolle olen velvollinen antamaan selityksen —"
"Ei tarvita mitään selitystä: tilanne oli minusta täysin selvä."
"Ah —" mutisi hän painaen taas päänsä alas ja huitoen tahdottomasti kädellään lehtikujan varrella kasvavaa alusmetsää. Mutta kun Lily teki liikkeen mennäkseen hänen ohitseen, huudahti hän kiihkeästi: "Miss Bart, älkää Jumalan nimessä jättäkö minua! Me olimme tavallisesti hyviä ystäviä — te olitte aina hyvä minulle — ja te ette tiedä, kuinka minä nyt tarvitsen ystävää."
Näiden sanojen surkea avuttomuus herätti sääliä Lilyn rinnassa. Hän itsekin tarvitsi ystävää — hänhän oli maistanut yksinäisyyden tuskaa. Ja hänen vihansa Bertha Dorsetin julmuutta kohtaan hellytti hänen sydämensä tuota raukkaa kohtaan, joka loppujen lopuksi oli Berthan pääuhri.
"Toivon yhä olevani hyvä; en tunne mitään kaunaa teitä vastaan", hän sanoi. "Mutta teidän täytyy käsittää, ettemme sen jälkeen, mitä on tapahtunut, voi olla jälleen ystäviä — emme voi nähdä toisiamme."
"Ah, te olette hyvä — te olette armelias — kuten olette ainakin ollut!" Dorset katsoi häneen surkean näköisenä. "Mutta miksemme voi olla ystäviä — miksemme, kun minä kadun tomussa ja tuhassa? Eikö ole liian kovaa, että te tuomitsisitte minun kärsimään toisten vääryyden ja petollisuuden tähden? Minua on tällä välin kyllin rangaistu — eikö minulle sitten myönnetä huojennusta?"
"Minun mielestäni te olitte saanut täysin huojennusta sen sovinnon kautta, joka syntyi minun kustannuksellani", alkoi Lily uudelleen kärsimättömänä. Mutta Dorset keskeytti rukoilevalla äänellä: "Älkää puhuko tuolla tavalla — kun se on ollut minulle pahin rangaistus. Hyvä Jumala! mitä minä saatoin tehdä — enkö minä ollut voimaton? Teidät oli erikoisesti valittu uhriksi; jokainen minun lausumani sana olisi käännetty teitä vastaan —"
"Olen teille jo sanonut, etten soimaa teitä. Pyydän teidän vain käsittämään, että kaiken sen jälkeen, mihin Bertha on nähnyt hyväksi käyttää minua ja mitä hänen käytökseensä on sen jälkeen sisältynyt, meidän on mahdotonta enää tavata toisiamme."
Dorset seisoi yhä hänen edessään yhtä avuttomana. "Onko se — tarvitseeko sen olla? Eikö saattaisi olla asianhaaroja —?" keskeytti hän neuvottomana. Sitten hän taas alkoi: "Miss Bart, kuunnelkaa — suokaa minulle minuutti aikaa. Jollemme voi enää tavata toisiamme, niin kuunnelkaa minua nyt edes. Te sanotte, ettemme voi olla ystäviä sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Mutta enkö edes voi vedota teidän sääliinne? Enkö voi liikuttaa teitä, jos pyydän teidän ajattelemaan, että olen kuin vanki — vanki, jonka te yksin voitte laskea vapaaksi?"
Lilyn sisäinen hämminki ilmausi siinä, että hän sävähti punaiseksi; sitäkö Carry Fisher olisi todellakin tarkoittanut?
"En todellakaan käsitä, kuinka voisin, olla teille miksikään avuksi", mutisi hän vetäytyen hieman taaksepäin Dorsetin yhä kiihtyvän katseen tieltä.
Lilyn ääni näytti viihdyttävän häntä, kuten niin usein ennenkin hänen kiihkeinä hetkinään. Hänen kasvojensa pingoitetut piirteet sulivat ja hän sanoi äkkiä hieman talttuneena: "Te käsittäisitte, jos olisitte yhtä armelias kuin tavallisesti olette ollut; ja taivas tietää, etten koskaan ole sitä kipeämmin tarvinnut!"
Lily pysähtyi hetken ajaksi, häneen tahtomattaankin vaikutti tämä muistutus siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli Dorsetiin. Kärsimykset olivat taltuttaneet häntä, ja pikainen pilkistys Dorsetin pilattuun ja särjettyyn elämään hävitti halveksimisen, jota hän oli tuntenut Dorsetin heikkoutta kohtaan.
"Olen pahoillani teidän puolestanne — tahtoisin mielelläni auttaa teitä, mutta teillä täytyy olla muita ystäviä, muita neuvonantajia."
"Minulla ei ole koskaan ollut teidän kaltaistanne ystävää", vastasi hän koruttomasti. "Ja sitäpaitsi — ettekö käsitä — te olette ainoa henkilö" — hän alensi äänensä kuiskutukseksi — "ainoa henkilö, joka tietää."
Taas Lily tunsi kasvojensa värin vaihtuvan, taas hänen sydämensä sykki kiihkeästi hänen tuntiessaan, mitä oli tuleva.
Dorset kohotti katseensa kohdatakseen Lilyn katseen. "Ettekö käsitä? Ymmärrättekö? Olin epätoivon partaalla — pitemmälle en enää voi mennä. Tahdon olla vapaa, ja te voitte vapauttaa minut. Tiedän, että voitte. Ettehän tahdo pitää minua kahlehdittuna helvettiin? Ettehän tahdo minulle sellaista kostoa? Te olette aina ollut niin hyvä — teidän silmistänne loistaa nyt hyvyys. Sanotte, että olette pahoillanne tähteni. No hyvä, teidän on vain se näytettävä. Ja taivas tietää, ettei mikään pidätä teitä. Ymmärrättehän tietystikin — ei vihjaustakaan julkisuudesta — ei hiiskahdustakaan, joka yhdistäisi teidät tuohon asiaan. Siihen ei asia koskaan joudu, olkaa varma, kaikki mitä tarvitaan, on se, että voin lopullisesti sanoa: 'Minä tiedän sen — ja sen — ja sen —' ja niin taistelu päättyisi ja tie selkenisi ja koko tuo kauhea juttu olisi pyyhkäisty pois yhdessä sekunnissa."
Hän puhui huohottaen kuin väsynyt juoksija hengähtäen sanojen välillä. Ja noiden pysähdyksien välitse Lily näki ikäänkuin sumun vaihtelevien aukkojen läpi leveän kultaisen rauhan ja turvallisuuden alueen. Sillä Dorsetin epämääräisen vetoomuksen takana ei ollut epäilystäkään siitä, mihin hän lopullisesti tähtäsi; Lily olisi voinut täyttää aukkopaikat rouva Fisherin vihjauksittakin. Siinä oli mies, joka kääntyi hänen puoleensa äärimmäisessä yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan. Jos hän, Lily, lähestyisi häntä tuollaisena hetkenä, niin olisi hän hänen koko petetyn uskonsa voimalla. Tämä oli kokonaan hänen, Lilyn, vallassa — niin täydellisesti, ettei Dorset voinut sitä vähimmässäkään määrin arvata. Lilyn vallassa oli kostaa ja sovittaa yhdellä iskulla — tuossa hänelle edullisessa tilanteessa oli jotain häikäisevää.
Lily seisoi äänettömänä tuijottaen pitkin autiota syksyistä lehtikujaa. Äkkiä valtasi hänet pelko — hän alkoi pelätä omaa itseään ja kiusauksen kauheaa voimaa. Hän kääntyi nopeasti ja ojensi kätensä Dorsetille.