IX.
Kun Lily heräsi Emporium-hotelliin muuttonsa jälkeisenä aamuna, oli hänen ensimmäinen tunteensa puhtaasti ruumiillisen tyydytyksen tunne. Vastakohdan jyrkkyys vielä lisäsi tuota ylellisyyden tunnetta saada maata vielä kerran pehmeällä untuvavuoteella ja katsella yli avaran aurinkoisen huoneen aamujuomapöydälle, joka oli asetettu niin kutsuvasti tulisijan lähelle. Onhan sitä vielä harkintaan aikaa; tällä hetkellä häntä ei edes hämmästyttänyt sisustuksen ylellinen komeus. Tunne siitä, että vielä kerran sai nauttia täyttä mukavuutta, vaimensi täydelleen vähäisimmänkin arvostelun.
Kun hän edellisenä iltapäivänä oli esittäytynyt sille naiselle, jonka luo Carry Fisher oli hänet ohjannut, oli hän tuntenut joutuneensa uuteen maailmaan. Carryn häthätäisestä esittelystä hän sai sen selvän, että rouva Norma Hatch (jonka ristimänimen muutos oli tuloksena hänen viimeisestä avioerostaan) oli tullut "Lännestä" ja tuonut koko lailla rahoja mukanaan. Hän oli lyhyesti sanoen rikas, avuton, seurapiirejä vailla, siis Lilyn oikea holhokki, Rouva Fisher ei ollut määritellyt menettelytapaa, jota hänen ystävättärensä oli noudatettava, hän tunnusti, ettei hän tuntenut tarkemmin rouva Hatchia, johon hänet oli pikimmältään tutustuttanut Malville Staney, joutohetkinään asianajaja ja erinäisen juhlivan klubielämäpiirin Falstaff [kuuluisa Shakespearen näyttämöluoma, mehevä juoma- ja seuraveikko. Suom.]. Seuraelämässä herra Staneyn olisi voinut sanoa muodostavan yhdistävän siteen Gormerien maailman ja sen hämärämmän piirin välillä, johon Miss Bart nyt huomasi joutuneensa. Mutta vain kuvannollisesti saattoi rouva Hatchin maailman valaistusta kutsua hämäräksi; tässä nykyisessä tapauksessa Lily huomasi joutuneensa häikäisevään sähkövaloon. Rouva Hatchissa suurine silmineen oli jotain haalistumatonta ja kuin lasikaapissa säilytettyä. Tämä ei estänyt sitä välitöntä huomiota, että hän oli muutamia vuosia nuorempi kuin vieraansa ja että hänessä oli hänen komeutensa, hyvinvointinsa, huomiotaherättävän pukeutumisensa ja äänensä ohella tuota poislähtemätöntä viattomuutta, joka hänen kansallisuuttaan olevissa naisissa niin ihmeellisesti yhtyy mitä moninaisimpiin elämyksiin ja kokemuksiin.
Ympäristö, johon Lily oli joutunut, oli hänelle yhtä outo kuin sen asukkaatkin. Hän ei ollut perehtynyt New Yorkin hienoon hotellimaailmaan, — maailmaan, joka oli varustettu kaikkien ajateltavissa olevien vaatimusten tyydyttämisvälineillä, kun sitävastoin todella sivistyneen elämän mukavuudet olivat yhtä saavuttamattomia kuin erämaassa. Tämän kalsean loiston ilmapiirissä liikkui verettömiä olentoja, jotka olivat yhtä rikkaasti varustettuja kuin hotellin kalustokin, olentoja, joilla ei ollut määrättyjä pyrkimyksiä ja pysyviä suhteita ja jotka ajelehtivat velttona uteliaiden virtana ravintolasta konserttisaliin, palmupuistosta musiikkihuoneeseen, taidenäyttelystä räätäliosastoon. Juoksijahevoset ja huolellisesti sisustetut autot odottivat näitä naisia kuljettaakseen heitä maailmankaupungilla, josta he palasivat vielä kalpeampina sopuliturkistensa painosta, joutuakseen takaisin hotellielämän tukahduttavaan toimettomuuteen. Jossakin heidän elämänsä taustalla oli epäilemättä todellinen menneisyys todella inhimillisine toimintoineen; itse he todennäköisesti olivat kiihkeän kunnianhimon, sitkeän tarmon, moninaisten kosketusten tulos elämän terveellisen karkeuden kanssa. Heillä ei enää kuitenkaan ollut enempää todellista olemassaoloa kuin runoilijan varjolla helvetin esikartanoissa.
Lily ei ollut kauan ollut tässä kalpeassa maailmassa, ennenkuin hän huomasi, että rouva Hatch oli sen oleellisin henkilö. Tämä nainen, vaikkakin hän vielä hapuili tyhjää ilmaa, näytti heikkoja täyteläisen elämän merkkejä. Ja tässä pyrinnössä häntä avusti toimeliaasti herra Melville Staney, joka oli siirtänyt rouva Hatchin ensi kehittymisensä näyttämöltä korkeammalle asteelle, nim. maailman kaupungin hotellielämään. Hän se oli valinnut ne hevoset, joilla rouva Hatch oli saanut "sininauha"-palkinnon näyttelyssä, hän se oli ohjannut hänet valokuvaajalle, jonka rouva Hatchista valmistama muotokuva oli toistuvana "Sunday Supplements'in" kansikuvana, ja yhdessä he saivat kokoon ryhmän, joka muodosti heidän seurapiirinsä. Se oli vielä pieni ryhmä: samanlaisia olentoja suurella asumattomalla alalla, mutta Lily huomasi pian, että sen ohjakset eivät enää olleet herra Staneyn käsissä. Kuten usein tapahtuu oli kasvatti kasvanut yli opettajansa, ja rouva Hatch oli jo tietoinen Emporium'in ulkopuoleisesta maailmasta hiottuine hienouksineen ja raskaine loistoineen. Tämä huomio synnytti hänessä heti korkeamman ohjauksen, taitavan naiskäden vaatimuksen, mikä antaisi hänen kirjevaihdolleen oikean sävyn, hänen hatuilleen oikean "näön", hänen ruokalistoilleen oikean järjestyksen. Lyhyesti, Miss Bartia pyydettiin versoavan seuraelämän opastajaksi, koska hänen näköjään suuret sihteerilahjansa eivät päässeet oikeuksiinsa siitä syystä, että rouva Hatch tuskin vielä tiesi ketään, jolle kirjoittaa.
Rouva Hatchin olemuksen jokapäiväiset yksityiskohdat olivat Lilylle yhtä outoja kuin sen yleissävy. Hän ja hänen ystävänsä näyttivät olevan aivan riippumattomia ajasta ja paikasta. Ei ollut mitään määräaikoja eikä määrättyjä velvollisuuksia, yö ja päivä sekaantuivat toisiinsa, niin että lunch-ateria siirtyi teetunneille, kun taas päivällinen usein muuttui meluisaksi teatterinjälkeiseksi illalliseksi, joka jatkui päivänkoittoon. Kaiken tämän tyhjän touhun ohella tuli ja meni omituinen lauma käypäläisiä käsienhoitajia, kauneustohtoreja, kähertäjiä, bridgen, ranskan ja "fyysillisen kehityksen" opettajia. Mutta kaikista ihmeellisintä Lilystä oli kohdata tässä seurassa useita tuttaviaan. Hän oli olettanut, eikä suinkaan ilman helpotuksen tunnetta, päässeensä hetkeksi kokonaan ulkopuolelle oman piirinsä. Mutta hän huomasi, että herra Staney oli vetänyt useita rouva Fisherin maailman loistavimpia koristeita Emporiumin piiriin. Lilyn ensimmäisiä yllätyksiä oli nähdä Ned Silverton rouva Hatchin tavallisten vieraiden joukossa. Mutta pian hän huomasi, ettei tuo nuori mies ollut herra Staneyn tärkein rekryytti. Se oli pieni Freddy Van Osburgh, Van Osburghien miljoonien hento perijä; ja näihin miljooniin keskittyi rouva Hatchin ryhmän huomio. Freddy, joka oli tuskin päässyt koulunpenkiltä, oli Lilyn tähden laskettua noussut seuraelämän taivaalle, ja Lily näki nyt hämmästyksekseen, mitä loistetta tuo nuori mies toi rouva Hatchin olemuksen ulkonaiseen hämärään. Lilyllä oli omituinen tunne siitä, että hän oli seuraelämänverhon takana, sillä puolen, missä langat olivat solmitut yhteen ja niiden päät riippuivat. Hetken ajan häntä jollakin tavalla huvitti tuo näky ja hänen oma osuutensa siihen: tilanne oli mukava ja sovinnaisuudesta vapaa ja se virkisti häntä kaikkien sovinnaisuuksien jälkeen. Mutta nämä hupaisuuden välähdykset olivat vain sen vastenmielisyyden lyhyitä vastavaikutuksia, mitä hänen oleskelunsa täällä hänessä herätti. Verrattuna rouva Hatchin olemassaolon tyhjyyteen Lilyn entisten ystävien elämä näytti järjestetyltä ja toimekkaalta. Hänen tuttavapiirinsä edesvastuuttomammallakin sievällä naisella oli perityt velvollisuutensa, sovinnaiset hyveensä, osuutensa suuren yhteiskuntakoneiston työssä. Ja kaikkia yhdisti yhteinen harrastus näihin perinnäisiin toimiin. Erikoisten määrättyjen velvollisuuksien toimeenpano olisi yksinkertaistuttanut Miss Bartin asemaa, mutta hänen epämääräinen suhtautumisensa rouva Hatchiin teki sen vaikeammaksi.
Näitä vaikeuksia ei suinkaan aiheuttanut hänen emäntänsä. Rouva Hatch osoitti alusta alkaen melkein liikuttavaa halua olla Lilyn mieliksi. Kaukana siitä, että hän olisi vaatinut itselleen vallan ylemmyyttä, hänen kauniit silmänsä näyttivät anovan itselleen kokemattomuuden puolustusta: hän tahtoi tehdä, mikä oli "sievää", oppia sitä, mikä oli "hyvää ja herttaista". Vaikeus oli vain siinä, miten löytää kosketuskohtia hänen ja Lilyn ajatusten ja mielipiteiden välillä.
Rouva Hatch oli epämääräisen innostuksen ja sellaisten pyrkimysten vallassa, joita hän oli saanut näyttämöltä, sanomalehdistä, muotilehdistä ja kirjavasta urheilumaailmasta, joka oli vielä enemmän hänen tuttaviensa näköpiirin takana. Lilyn epäkiitollinen tehtävä oli erottaa näistä hajanaisista käsityksistä ne, jotka olivat eniten omiaan auttamaan tuon naisen edistymistä, mutta tuon tehtävän toimeenpanoa haittasivat nopeasti esiintyvät epäilykset. Lily tuli itse asiassa yhä tietoisemmaksi asemansa eräänlaisesta epämääräisyydestä. Ei niin, että hän olisi tavallisessa mielessä epäillyt rouva Hatchin nuhteettomuutta. Tämän hairahdukset koskivat aina pikemmin makua kuin käytöstä; hänen avioeronsa näytti aiheutuneen pikemminkin maantieteellisistä kuin eetillisistä edellytyksistä, ja hänen pahimmat siveelliset höllyytensä olivat samaten vietävät hänen häilyvän hyväluontoisuutensa tilille. Ned Silvertonin suhde Staneyyn näytti esim. läheisemmältä ja vähemmän selvältä kuin mihin mikään luonnollinen yhteenkuuluvaisuus oikeuttaisi; ja molemmat näyttivät yhteisvoimin edistävän Freddy Van Osburghin kasvavaa taipumusta rouva Hatchiin. Lilyllä oli se epämääräinen tunne, että heidän kokeilujensa esine oli liian nuori, liian rikas ja liian herkkäuskoinen. Hänen levottomuuttaan lisäsi se, että Freddy näytti pitävän itseään osallisena rouva Hatchin seuraelämäkehitykseen, mikä sai hänet osoittamaan pysyväistä mielenkiintoa rouvan tulevaisuuteen. Oli hetkiä, jolloin tämä seikka herätti Lilyssä ivansekaista hauskuutusta, mutta tätä seurasi yhä kasvavia epäilyksen hetkiä.
Nämä epäilykset olivat ylimmillään, kun hän myöhään eräänä iltapäivänä hämmästyksekseen sai vieraakseen Lawrence Seldenin. Tämä tapasi hänet yksinään, sillä rouva Hatchin piirissä teetunti ei ollut omistettu seuraelämän tavoille, ja rouva itse oli hierojan käsissä.
Seldenin saapuminen oli aiheuttanut Lilyssä sisäistä hämminkiä, mutta hän oli pian oman itsensä herra ja hänen äänensä sai äkkiä hämmästyksen ja leikinlaskun sävyn, ihmetellen kursailematta, että Selden oli seurannut hänen jälkiään niin outoon paikkaan, ja kysyen häneltä, mikä hänet oli saanut sellaisille etsintäretkille.
Selden esiintyi tavattoman vakavasti, Lily ei ollut koskaan nähnyt häntä niin epävarmana, niin hänen vastaväitteilleen alttiina. "Minun teki mieleni nähdä teitä", sanoi Selden, ja Lily ei voinut olla vastaukseksi huomauttamatta, että hänen vieraansa oli niin kauan pidättänyt sitä haluaan. Lilylle oli totta puhuen Seldenin pitkä poissaolo tuottanut viime kuukausien katkerimpia pettymyksiä, se oli koskenut häneen syvältä hänen ylpeän kuorensa alla.
"Miksi minä olisin tullut", sanoi Selden suoraan, "kun en luullut voivani olla teille hyödyksi? Se on ainoa puolustukseni siitä, että kuvittelin teidän voivan haluta nähdä minua."
Tämän selittelyn kömpelyys hämmästytti Lilyä ja se antoi hänen vastaukselleen erikoisen terävyyden. "No, te tulitte siis nyt, koska luulette voivanne olla minulle hyödyksi?"
Selden epäröi taas. "Niin, vaatimattomasti vain keskustelemalla asioista."
Se järkevälle miehelle tosiaankin tyhmä alku, ja ajatus siitä, että hänen kömpelyytensä johtui pelosta, että Lily antaisi persoonallisen merkityksen hänen käynnilleen, tappoi Lilyn halun nähdä häntä. Epäedullisemmissakin oloissa tuo halu oli aina olemassa: Lily saattoi vihata Seldeniä, mutta hän ei ollut koskaan voinut toivoa häntä pois luotaan. Hän oli nyt vihaamaisillaan häntä, mutta hänen äänensä sointu, se tapa, jolla valo lankesi hänen pehmeälle tummalle tukalleen, tapa, jolla hän astui ja liikkui ja piti vaatteitaan — Lily oli aina tietoinen siitä, että nämä jokapäiväisetkin seikat yhtyivät hänen sisimpään elämäänsä. Seldenin läsnä ollessa valtasi hänet äkillinen rauha ja hänen mielensä myrsky asettui. Mutta tämän salaa hiipivän vaikutuksen puuska kiirehti häntä nyt sanomaan: "Se on teiltä hyvin ystävällistä, mutta mikä teidät saa luulemaan, että minulla on jotain erikoista puhuttavaa?"
Vaikka hän piti yllä samaa kevyttä keskustelusävyä, tehtiin tuo kysymys tavalla, joka muistutti Seldeniä siitä, ettei hänen hyviä tarjouksiaan tarvittu, ja hetken ajan tämä vaivasi häntä. Heidän välinen tilanteensa oli selvinnyt vain äkillisellä tunteenpurkauksella. Mutta koko heidän kasvatuksensa ja ajatustapansa oli sellaista purkausta vastaan. Seldenin tyyneys näytti pikemminkin jäykistyvän vastustukseksi ja Miss Bartin näköjään säihkyväksi ironiaksi heidän katsellessaan toisiaan rouva Hatchin suunnattoman sohvan nurkista. Tämä sohva ja koko asunto hirveine kalustoineen aiheutti ennen pitkää Seldenin vastauksen.
"Gerty kertoi minulle teidän olevan rouva Hatchin sihteerinä, ja minä tiesin, että hän tahtoi kaikin mokomin tietää, miten te jaksatte."
Miss Bartiin ei tämä selitys huomattavasti vaikuttanut. "Miksei hän tullut sitten itse?" kysyi hän.
"Siksi, että hän pelkäsi käyntinsä olevan teille haitaksi, te kun ette lähettänyt hänelle osoitettanne." Ja Selden jatkoi hymyillen: "Te näette, ettei minua pidätä sellaiset epäröinnit, mutta eipä minulla olekaan niin väliä, jos teen itseni teille vastenmieliseksi."
Lily hymyili vastaan. "Te ette ole sitä vielä tehnyt, mutta minusta tuntuu, että olitte siihen hyvällä alulla."
"Se riippuu teistä, eikö niin? Ymmärrättehän, että minun aloitteeni rajoittuu asettumaan teidän käytettäväksenne."
"Mutta millä tavoin? Mitä minun on tehtävä teille?" kysyi Lily samalla kevyellä äänensävyllä.
Selden loi taas silmäyksen yli rouva Hatchin vierashuoneen. Sitten hän sanoi äänessä päättäväisyys, jonka hän näytti saaneen tästä lopullisesta tarkastelusta: "Teidän täytyy antaa minun viedä itsenne pois täältä."
Lily hätkähti kuullessaan tämän äkillisen hyökkäyksen. Sitten hän rauhoittui ja sanoi kylmästi: "Ja saanko kysyä, mihin te aiotte minut viedä?"
"Takaisin Gertyn luo ensiksikin, jos niin tahdotte; pääasia on, että joudutte täältä pois."
Seldenin äänen oudon karkeuden olisi pitänyt osoittaa hänelle, miten paljon nuo sanat maksoivat niiden lausujalle, mutta Lily ei kyennyt arvostelemaan seuralaisensa tunteita, hänen omansa kun olivat kapinan liekissä. Olla hänestä välittämättä, vieläpä ehkä karttaakin häntä silloin, kun hän kipeimmin tarvitsi ystäviensä apua, ja sitten äkkiä ja odottamatta ilmaantua hänen tielleen outoine arvovaltavaatimuksineen — se oli omansa herättämään hänessä kaikki ylpeyden ja itsepuolustuksen vaistot.
"Olen teille hyvin kiitollinen", hän sanoi, "että osoitatte sellaista mielenkiintoa minun suunnitelmiini; mutta minä olen täysin tyytyväinen täällä enkä aio lähteä."
Selden oli noussut ja seisoi hänen edessään epämääräisen odotuksen vallassa.
"Se tarkoittaa sitä, että te ette tiedä, missä te olette!" huudahti hän.
Lily nousi myöskin ja viha värähteli hänen äänessään. "Jos olette tullut tänne sanomaan loukkaavaa rouva Hatchista —"
"Minä tarkoitan vain suhdettanne rouva Hatchiin."
"Suhdettani rouva Hatchiin minun ei ole syytä hävetä. Hän on antanut minulle toimeentulon, kun vanhat ystäväni eivät panneet rikkaa ristiin nähdessään minun vaipuvan kurjuuteen."
"Mitä joutavia! Kurjuuteen joutuminen ei ole ainoa mahdollisuus. Tiedättehän, että voitte aina saada kodin Gertyn luona, kunnes olette taas riippumaton."
"Te näytätte tuntevan niin hyvin minun asiani, että otaksun teidän tarkoittavan — kunnes tätini perintö on maksettu?"
"Sitä tarkoitankin; Gerty kertoi minulle siitä", tunnusti Selden joutumatta hämilleen. Hän oli nyt liian vakavalla päällä tunteakseen mitään turhaa pelkoa puhuessaan niin kuin ajatteli.
"Mutta Gerty ei satu tietämään", jatkoi Miss Bart, "että olen jo saanut koko perintöosuuteni."
"Hyvä Jumala!" huudahti Selden, ja tämä odottamaton uutinen järkytti hänen tyyneyttään.
"Joka pennin siitä ja enemmänkin", toisti Lily, "ja nyt te ehkä käsitätte, miksi jään mieluummin rouva Hatchin luo kuin käytän hyväkseni Gertyn hyvyyttä. Minulla ei ole jäljellä muita rahoja kuin pienet tuloni ja minun täytyy ansaita jotakin sen lisäksi pysyäkseni hengissä."
Selden epäröi hetken ajan; sitten hän vastasi rauhallisemmalla äänellä: "Mutta teidän tuloillanne ja Gertyn — jos sallitte minun mennä niin pitkälle tilanteen yksityiskohtiin — te voitte turvallisesti viettää yhdessä elämää, joka tekisi teille tarpeettomaksi ansaita elatuksenne. Tiedän Gertyn olevan kovin halukkaan järjestämään asiat näin ja hän olisi kovin onnellinen, jos —"
"Mutta minä en", pisti Miss Bart väliin. "On muitakin syitä, miksi se ei olisi hyvää Gertyltä eikä minulta viisasta." Hän pysähtyi hetkiseksi, ja kun Selden näytti odottavan lisää, jatkoi hän kohottaen nopeasti päätään: "Ehkä suotte anteeksi, jos en ilmaise teille näitä syitä."
"En pyydäkään niitä tietää", vastasi Selden pääsemättä selville hänen äänensävystään; "en pyydä antaa selitystä tai huomautusta sen lisäksi, mitä jo olen lausunut. Ja oikeuteni tehdä niin on miehen yleinen oikeus auttaa naista, kun hän näkee tämän tunnottomasti asetetuksi väärään asemaan."
Lily hymyili. "Luulen", hän vastasi, "teidän tarkoittavan väärällä asemalla sen ulkopuolella olemista, mitä me kutsumme seuraelämäksi. Mutta teidän tulee muistaa, että olin sysätty noiden pyhitettyjen rajamerkkien ulkopuolelle jo aikoja ennenkuin tapasin rouva Hatchin. Mikäli minä käsitän, on ulko- tai sisäpuolella olemisen välillä hyvin pieni erotus, ja muistelen teidän kerran sanoneen minulle, että vain sisäpuolella olevat tarkoittavat tuolla erotuksella täyttä totta."
Hän oli tarkoittanut tällä vihjata heidän muistettavaan keskusteluunsa Bellomontissa, ja hän odotti omituisella hermojännityksellä näkevänsä, minkä vastauksen se toisi; mutta kokeilun tulos oli hänelle pettymys. Selden ei antanut tuon vihjauksen saattaa itseään pois asioista; hän sanoi vain kiihkeästi: "Kysymys, ollako ulko- vai sisäpuolella on, kuten sanotte, pieni asia ja sillä ei satu olemaan tämän asian kanssa mitään tekemistä paitsi mikäli rouva Hatchin halu olla sisäpuolella voi saattaa teidät asemaan, jota minä kutsun vääräksi."
Huolimatta hänen maltillisesta äänensävystään jokainen hänen lausumansa sana vahvisti Lilyn vastustusta. Seldenin täysin puolueeton suhtautuminen, hänen täydellinen vaikenemisensa Lilyn avunpyyntöön käänsi tämän loukatun ylpeyden kostonhaluksi. Tietoisuus siitä, että Selden oli Gertyn lähettämä ja ettei hän olisi omasta aloitteestaan koskaan tullut hänen avukseen, tiesipä hän hänen olevan millaisessa ahdingossa tahansa, sai Lilyn päättämään, ettei hän päästä Seldeniä sekaantumaan hiuskarvankaan vertaa asioihinsa, miten vaikeaksi hän tuntisikaan asemansa.
"Minä en tiedä", hän sanoi, kun Selden oli lopettanut, "miksi te luulette minun olevan sellaisessa asemassa kuin te kuvailette. Mutta koska te olette aina sanonut, että sellaisen kasvatuksen ainoa päämäärä, minkä minä olen saanut, on opettaa nainen saamaan, mitä hän haluaa, niin miksei nyt myöntää, että se on juuri sitä, mitä minä teen?"
Tätä esitystä seuraava hymy oli seinä, joka esti kaiken enemmän tuttavallisuuden ja joka piti Seldeniä sellaisen välimatkan päässä, että hän tunsi olevansa melkein kuulomatkan ulkopuolella, kun hän vastasi: "En varmaan tiedä koskaan kutsuneeni teitä hyväksi esimerkiksi sellaisesta kasvatuksesta."
Lily punastui hieman, mutta hän peitti sen naurahtamalla.
"No, odottakaahan hieman — antakaa minulle vähän enemmän aikaa, ennenkuin päätätte!" Ja kun Selden epäröi hänen edessään yhä odottaen tuon lujan rintaman murtumista, vakuutti Lily: "Älkää jättäkö minua; minä saatan tuottaa vielä kunniaa kasvatukselleni!"
X.
"Katsokaa näitä koristeita, Miss Bart, jokainen niistä on ommeltu väärään."
Kookas työnjohtajatar, jolla oli ikäänkuin sivulta puristuneet kasvot, laski tuon tuomitun metallilanka- ja harsokangaslaitelman Lilyn viereiselle pöydälle ja siirtyi seuraavan luo.
Heitä oli kaksikymmentä työhuoneessa, heidän uupuneennäköiset kasvonsa olivat kumartuneina heidän taiteensa työkalujen ylle; sillä tämä kaikin mahdollisin tavoin vaihtelevien rikasten naisten päähineiden valmistus oli totisesti jotain enempää kuin teollisuutta. Heidän omat kasvonsa olivat kelmeät kuuman ilman ja istumatyön vaikutuksesta: he olivat hienon muotiliikkeen palveluksessa ja olivat jokseenkin hyvin puettuja ja palkattuja, mutta nuorinkin heistä oli yhtä kalpea ja rasittuneen näköinen kuin keski-ikäinen. Koko työhuoneessa oli vain yksi, jonka poskilla veri vielä näkyvästi virtasi, ja nuo posket hohtivat harmista, kun Miss Bart työnjohtajattaren pisteliäästä käskystä alkoi repiä pois hatunrungolta sitä verhoavia koristeita.
Gerty Farishin toivehikkaalle mielelle näytti ratkaisu saavutetulta, kun hän muisti, kuinka sievästi Lily osasi koristaa hattuja. Nuorten naisten muotiliikelaitokset, jotka olivat syntyneet ylhäisen suojeluksen alaisena ja jotka antoivat tuotteilleen tuon leiman, jota on mahdoton määritellä ja jota ammattikäsi ei voi koskaan antaa, olivat kiihoittaneet Gertyn tulevaisuudensuunnitelmia ja saaneet Lilynkin vakuutetuksi siitä, ettei hänen eronsa rouva Norma Hatchista tarvinnut saattaa häntä riippuvaisuuteen ystävistään.
Lähtö oli tapahtunut muutamia viikkoja Seldenin käynnin jälkeen. Gertyn innostaminen hattuihin sai Lilyssä yht'äkkiä jälleen eläviksi hyödyllisen toiminnan toiveet. Tässä oli loppujen lopuksi jotakin, jota hänen viehättävät huolettomat kätensä saattoivat todellakin tehdä; hän ei ensinkään epäillyt niiden kykyä solmia nauha tai asettaa kukka edullisesti. Ja hän tietenkin odotti saavansa suorittaakseen näitä viimeistelytöitä; halvemmat sormet, kömpelöt, harmaat, neulanpistelemät sormet valmistaisivat rungot ja ompelisivat verhot hänen vallitessaan viehättävää pientä julkisivupuotia — puotia valkoisine paneleineen, peileineen ja sammalen vihreine seinäverhoineen — missä hänen viimeistelemänsä tuotteet, hatut ja muut, olisivat telineillään kuin lentoonlähtevät linnut.
Mutta jo aivan Gertyn sotaretken alussa tämä vihreän ja valkoisen puodin unelma oli saanut haihtua. Muita muotimaailman naisia oli jo tällaisessa asemassa saaden kiittää hattujensa menekistä nimensä ja nauharuusukkeiden maineeseen tulleen sitomistaidon vetovoimaa. Mutta nämä etuoikeutetut henkilöt saattoivat vaatia luottamusta mahtiinsa, joka aineellisesti ilmeni heidän kyvyssään maksaa viipymättä puodin vuokransa ja luovuttaa sievä summa juoksevia menoja varten. Mistä Lily saattoi löytää sellaista tukea? Ja jos se olisi löydettykin, miten saattoi hankkia itselleen suojelusta naisilta, joiden suosiosta hän oli riippuvainen? Gerty sai tietää, että sen myötätunnon, mitä hänen ystävänsä asia olisi muutamia kuukausia sitten herättänyt, oli turmellut, jollei aivan hävittänyt, tämän yhteys rouva Hatchin kanssa. Lily oli vielä kerran vedetty pois hämärästä asemastaan kylliksi ajoissa pelastaakseen itsekunnioituksensa, mutta liian myöhään saadakseen osakseen yleistä puolustusta. Freddy Van Osburghia ei saatu naimisiin rouva Hatchin kanssa; hänet oli pelastettu viime tingassa — Gus Trenorin ja Rosedalen ponnistuksilla, tiesivät jotkut — ja hän oli kiirehtinyt Euroopaan vanhan Ned Van Alstynen kanssa, mutta vaara, johon hän oli ollut joutumaisillaan, luettaisiin aina Miss Bartin myöntyväisyyden syyksi, ja se olisi aina omansa herättämään epämääräistä yleistä epäluottamusta häntä kohtaan.
Gertyn tiedustelu kohtasi joka tapauksessa lujaa vastarintaa, ja vaikka Carry Fisher, joka sillä hetkellä oli kuin siiville lyöty osuutensa takia Hatchin juttuun, ponnisteli yhdessä Miss Farishin kanssa, ei heillä ollut sen parempaa menestystä. Gerty koetti salata epäonnistumistaan aroilla selittelyillä, mutta Carry, aina yhtä puhdassieluisena, esitti asian suoraan ystävättärelleen.
"Minä menin suoraan Judy Trenorin luo, hänellä kun on vähemmän ennakkoluuloja kuin muilla ja hän kun on sitäpaitsi aina vihannut Bertha Dorsetia. Mutta mitä sinä, Lily, olet tehnyt hänelle? Heti kun tuli puhe sinun alkuun päästämisestäsi, puhkesi hän kiihkeästi puhumaan jostakin rahasta, jota sinä olet saanut Gusilta. En ole koskaan ennen tiennyt häntä niin kiivaaksi. Tiedäthän, että hän sallii miehensä tehdä kaikkea muuta paitsi ei tuhlaavan rahaa ystävilleen; ainoa syy, miksi hän on nyt minua kohtaan kuin ihminen ainakin, on se, että hän tietää minun tulevan toimeen — Gus keinotteli sinun hyväksesi, niinhän sanoit? No niin, mistä viha? Hänellä ei ollut menetettävänä mitään afääriä. Eihän hän menettänyt? No mitä ihmettä sitten — mutta minä en koskaan voinut ymmärtää sinua, Lily!"
Asia päättyi siihen, että kaikkien tuskallisten kyselyjen jälkeen rouva Fisher ja Gerty päättivät toimittaa yhteisen ystävättärensä madame Reginan kuuluisan muotiliikkeen työhuoneeseen. Tämäkin järjestely vaati erikoisia neuvotteluja, sillä madame Reginalla oli voimakkaat ennakkoluulot harjoittamattomia apulaisia kohtaan ja hänet sai taipumaan vain se seikka, että hänellä oli rouva Bryn ja rouva Gormerin suojelus Carry Fisherin vaikutuksen lisäksi. Hän oli ollut alussa halukas antamaan Lilylle paikan näytehuoneessa; hattujen koristajana hieno kauneus saattaa olla arvokas lisä. Mutta Miss Bart asettui vastustamaan ja sai Gertyn heti puolelleen, kun taas rouva Fisher alistuen nyrpeänä tähän Lilyn viimeisimpään järjettömyyden todisteeseen lohdutti itseään sillä, että ehkäpä loppujen lopuksi olisi hyödyllisempää Lilyn oppia käsityötä. Lilyn jättivät sentähden Reginan työhuoneeseen hänen ystävättärensä ja rouva Fisher jätti hänet huokaisten helpotuksesta, kun taas Gertyn huolenpito jatkui etäältä.
Lily oli ryhtynyt työhönsä aikaisin tammikuussa; siitä oli nyt kulunut kaksi kuukautta, ja hän sai yhä toria kykenemättömyydestään ommella koristeita hatunrunkoon. Palatessaan työhönsä hän kuuli sipinää ja supinaa pitkin pöytää. Hän tiesi olevansa toveriensa arvostelun ja ilonpidon esineenä. He tietenkin tiesivät hänen vaiheensa — kunkin huoneessa työskentelevän elämän tunsivat tarkasti toiset ja keskustelivat siitä vapaasti — mutta tuo tieto ei herättänyt heissä mitään luokkakateutta, tuo luokkaerotus vain selitti, miksi hänen harjaantumattomat sormensa yhä vielä erehtyivät työn alkeissa. Lily ei halunnut, että he näkisivät hänessä säätyerotusta, vaan hän oli toivonut, että he kohtelisivat häntä vertaisenaan ja että hän ehkä ennen pitkää osoittautuisi olevan heitä ylempänä valmisteen erikoisessa näppäryydessä, ja hänelle oli nöyryyttävää huomata, että kahden kuukauden aherruksen jälkeen hänessä yhä ilmeni aikaisemman harjoituksen puutetta. Se päivä oli etäällä, jolloin saattoi toivoa voivansa käyttää niitä lahjoja, joita hän tunsi varmasti omistavansa. Vain kokeneilla työntekijöillä oli tuo hieno taito muovailla ja koristaa hattu, ja työnjohtajatar piti häntä hellittämättömästi yhä valmistavissa töissä.
Lily alkoi repiä irti koristeita rungosta kuunnellen hajamielisenä puheen sorinaa, joka yltyi ja hiljeni Miss Haines'in toimeliaan olennon liikkeiden mukaan. Ilma oli paksumpi kuin tavallisesti, koska Miss Haines, jolla oli kylmä, ei ollut antanut avata ikkunaa edes puolipäiväloman aikana, ja Lilyn pää oli niin raskas unettoman yön jälkeen, että hänen toveriensa puheen sorina tuntui kuin unessa.
Tuo tarkoitukseton puhetulva jatkui keskeytymättömänä. Silloin tällöin erotti siitä jonkun tutun nimen. Kaikesta oudoimmalta tuntui Lilystä näiden nimien kuuleminen ja noiden naisten silmillä katsottuna katkonaisen ja vääristetyn kuvan näkeminen siitä maailmasta, jossa hän oli elänyt. Hän ei ollut koskaan ennen aavistanut, millä tyydyttämättömällä uteliaisuudella ja ivallisella häikäilemättömyydellä keskusteltiin hänestä ja hänen piiristään tuossa maailmassa, joka eli heidän turhamaisuudestaan ja huikentelevaisuudestaan. Jokainen madame Reginan työhuoneen tyttö tiesi, kenelle heidän käsissään oleva päähine oli tarkoitettu, ja jokaisella oli oma mielipiteensä sen tulevasta omistajasta ja tarkka tieto tämän yhteiskunta-asemasta. Se, että Lily oli siltä taivaalta pudonnut tähti, ei lisännyt heidän mielenkiintoaan häneen, sittenkuin ensimmäinen uteliaisuuden puuska oli ohi. Hän oli pudonnut, hän oli "haaksirikkoutunut", ja uskollisena rotunsa käsitykselle heissä herätti kateutta vain menestys — suuri käsinkosketeltava aineellinen suoritus. Tietoisuus hänen erilaisessa katsantokannastaan piti heitä vain hieman etäällä hänestä, ikäänkuin hän olisi muukalainen, jota oli vaikea puhutella.
"Miss Bart, jollette voi ommella noita koristeita suorempaan, niin on minusta parempi, että annatte hatun Miss Kilroylle."
Lily katsoi surullisen näköisenä alas työhönsä. Johtajatar oli oikeassa, koristeiden ompeleminen kävi auttamattoman huonosti. Mikä teki hänet nyt niin paljon kömpelömmäksi kuin tavallisesti? Oliko se kasvava vastenmielisyys työtään kohtaan vai hetkellinen fyysillinen kykenemättömyys? Hän nousi ja ojensi hatun Miss Kilroylle, joka otti sen salaa hymähtäen.
"Olen pahoillani; pelkään, etten voi oikein hyvin", hän sanoi työnjohtajattarelle.
Miss Haines ei virkkanut mitään. Hän ei alusta alkaen ollut ennustanut hyvää, että madame Regina oli suostunut ottamaan hienostoon kuuluvan harjoittelijan hänen työläistensä joukkoon. Tähän taidon temppeliin ei haluttu aivan alkajia, ja Miss Haines olisi ollut enemmän kuin inhimillinen, jollei hänestä olisi ollut hauskaa nähdessään ennustuksensa toteutuvan.
"Teidän on kai parempi palata sitomaan nauhanpäitä", sanoi hän kuivasti.
Lily pujahti ulos viimeisenä työstäpäässeiden parvessa. Hän ei mielellään yhtynyt heidän meluavaan lähtöjoukkoonsa; päästyään kadulle hän tunsi aina vastustamatonta vetovoimaa vanhaa elintapaansa kohtaan, vaistomaista peräytymistä kaikesta, mikä oli sivistymätöntä ja sekalaista. Niinä päivinä — miten etäisiltä ne nyt tuntuivatkaan! — jolloin hän oli käynyt Tyttöjen klubilla Gerty Farishin kanssa, hän oli tuntenut äkillistä mielenkiintoa työtätekevää luokkaa kohtaan. Mutta se johtui siitä, että hän katsoi alas heihin ylhäältä, armeliaisuutensa ja hyväntekeväisyytensä onnellisesta korkeudesta. Nyt, kun hän oli heidän tasallaan, tuo katsantokanta oli vähemmän mielenkiintoinen.
Hän tunsi jonkun koskettavan käsivarttaan ja tapasi Miss Kilroyn katuvannäköisen katseen.
"Miss Bart, luulen teidän osaavan ommella ne koristeet yhtä hyvin kuin minäkin, kun olette voinnissanne. Miss Heines ei menetellyt hienosti teitä kohtaan."
Lily punastui tuosta odottamattomasta lähentymisestä; siitä oli kauan aikaa kun hän oli lukenut hyvyyttä kenenkään paitsi Gertyn silmistä.
"Oo, kiitän teitä; en voi erikoisen hyvin, mutta Miss Heines on oikeassa. Minä olen kömpelö."
"No, työ ei suju keltään, kun päätä särkee", Miss Kilroy pysähtyi epäröiden. "Teidän pitää mennä kotiin ja panna maata. Oletteko koskaan koettanut orangeinia?"
"Kiitos!" Lily ojensi kätensä. "Olette kovin hyvä — aion mennä kotiin."
Hän katsoi kiitollisena Miss Kilroyhin, mutta ei tiennyt, mitä sanoa lisäksi. Hän tiesi, että tämä aikoi tarjoutua saattamaan häntä kotiin, mutta hän halusi olla yksin ja hiljaa — hyvyyskin, senlaatuinen hyvyys, mitä Miss Kilroy saattoi tarjota, olisi häirinnyt häntä juuri nyt.
"Kiitän teitä", toisti hän kääntyessään pois.
Hän lähti kulkemaan länteen päin maaliskuun kalseassa hämärässä sitä katua kohti, jolla hänen täyshoitolansa oli. Hän oli päättävästi torjunut Gertyn asuntotarjouksen. Jotakin hänen äitinsä ylpeästä kieltäytymisestä huomaavaisuudesta ja myötätunnosta alkoi kehittyä hänessä, ja pienet asunnot ja läheinen yhteiselämä tuntui hänestä yleensä vähemmän siedettävältä kuin eteisellä varustettu makuuhuone talossa, jossa hän saattoi huomaamatta tulla ja mennä toisten työtätekevien joukossa. Tämä yksinäisyyden ja riippumattomuuden halu oli pitänyt häntä yllä jonkun ajan; mutta nyt, ehkä kasvavasta fyysillisestä väsymyksestä, joka valtasi hänet silloin tällöin, hän alkoi äkkiä tuntea ympäristönsä puutteellisuuden ja epämukavuuden. Päivän työn päätyttyä hän pelkäsi palata ahtaaseen huoneeseensa tahraisine seinäpapereineen ja mauttomine tauluineen, ja hän vihasi jokaista askelta sinnepäin.
Mutta eniten häntä peloitti kulkea Kuudennen avenuen kulmauksessa olevan apteekin ohi. Hän oli aikonut kulkea toista tietä kuten tavallisesti viime aikoina. Mutta tänään hänen askeleensa suuntautuivat vastustamattomasti sinnepäin. Hän koetti kulkea alempaa kadun yli, mutta kuormarattaat työnsivät hänet takaisin ja hän kulki vinosti kadun yli päästen katukäytävälle juuri apteekin oven vastapäätä.
Myymäläpöydän takaa häntä silmäili proviisori, joka oli tarkannut häntä jo kadulla. Lily pisti reseptin tämän käteen. Reseptistä ei voinut olla epäilystäkään; se oli kopio rouva Hatchin reseptistä, tämän apteekkarin antama. Lily oli varma, että proviisori hyväksyisi sen empimättä. Epäyksen hermostunutta pelkoa tai vaikkapa vain epäilyn ilmaisua osoittivat kuitenkin hänen vapisevat kätensä, kun hän oli tutkivinaan edessään olevia hajuvesipulloja.
Proviisori oli lukenut reseptin tekemättä muistutuksia, mutta ojentaessaan pullon hän epäröi.
"Älkää vain ylittäkö annosta, tietenkään", huomautti hän.
Lilyn sydän pysähtyi. Mitä tuo mies tarkoitti katsellessaan häntä tuolla tavalla?
"Tietenkään en", mutisi hän ojentaessaan kätensä.
"No niin on hyvä — se on kummallisesti vaikuttava juoma. Tippa tai pari lisää, ja olette mennyttä kalua — ja lääkärit eivät tiedä, miksi."
Pelko, että proviisori alkaisi kysellä häneltä tai jättäisi pullon antamatta, tukahdutti myöntymyksen mutinan hänen kurkkuunsa. Ja kun hän vihdoin pääsi kunnialla apteekista, huimasi häntä melkein voimakas helpotuksen tunne. Pelkkä käärön kosketus värisytti hänen väsyneitä hermojaan, se kun lupasi hänelle suloisen rauhallisen yön, ja toinnuttuaan hetkellisestä pelostaan hän tunsi ikäänkuin unen ensi oireet jo valtaisivat hänet.
Hämmennyksissään hän töytäsi erästä miestä vasten, joka kiiruhti alas aseman alimmaisia portaita. Mies vetäytyi takaisin ja Lily kuuli mainittavan nimeään hämmästyneesti. Se oli Rosedale, turkispalttoo yllä, hyvinvoivan ja onnellisen näköisenä — mutta miksi hän tuntui Lilystä häämöttävän niin kaukaa ja ikäänkuin särkyneiden kristallipalasien läpi? Ennenkuin Lily pääsi selville tuosta ilmiöstä, tapasi hän itsensä puristamasta kättä hänen kanssaan. He olivat eronneet, Lily ivallisena, Rosedale harmissaan; mutta tästä ei näyttänyt jäävän jälkeäkään, kun heidän kätensä kohtasivat toisensa, ja Lily tunsi vain epäselvää halua pysyä kiinni hänessä.
"No, miten on laita, Miss Lily? Te ette voi hyvin!" huudahti
Rosedale; ja Lily pakotti huulensa heikkoon rauhoittavaan hymyyn.
"Olen hieman väsynyt — ei se mitään ole. Jääkää hetkiseksi kanssani", änkytti hän. Että hän saattoikin pyytää tuota palvelusta Rosedalelta!
Rosedale tarkasti sitä likaista ja sopimatonta kulmausta, jossa he seisoivat ja jossa raitiovaunujen ja kaikenlaisten ajopelien melu oli korviasärkevä.
"Me emme voi seisoa täällä; mutta sallikaa minun viedä teidät jonnekin teelle. Longworth on vain muutaman askelen päässä täältä, eikä siellä ole ketään tähän aikaan."
Rauhassa nautittu kuppi teetä, syrjässä melusta ja liasta, näytti tällä hetkellä Lilystä ainoalta lohdutukselta. He saapuivat Rosedalen mainitseman hotellin naistenovelle, ja hetkistä myöhemmin he istuivat vastatusten ja tarjoilija oli asettanut teetarjottimen heidän välilleen.
"Eikö saa olla ensin konjakkia tai whiskey'a? Olette jokseenkin väsyneen näköinen, Miss Lily. No hyvä, laittakaa sitten teenne väkeväksi, ja tarjoilija, antakaa tyyny ladyn selän taakse."
Lily hymyili raukeasti, kun häntä kehoitettiin laittamaan teensä väkeväksi. Se oli houkutus, jota hän aina koetti vastustaa. Hänen voimakkaan kiihoittimen vaatimuksensa kanssa oli ristiriidassa vaatimus saada unta — tuo keskiyön vaatimus, jonka saattoi tyydyttää vain hänen kädessään oleva pieni pullo. Mutta tänään tee saattoi tuskin missään tapauksessa olla liian väkevää. Hän luotti, että se valaisi lämpöä ja päättäväisyyttä hänen tyhjiin suoniinsa.
Hän istui taaksepäin nojaten Rosedalen edessä, silmät kiinni väsymyksestä, vaikkakin ensimmäinen lämmin virtaus jo elähdytti hänen kasvojaan. Rosedalen valtasi jälleen hänen kauneutensa. Tumma väsymyksen aiheuttama rengas silmien alla, sairaalloinen sinertävä kalpeus ohimoilla saattoi oikein näkyviin hänen tukkansa ja huuliensa värin. Ravintolan tummaa suklaan väristä taustaa vastaan hänen päänsä puhdaspiirteisyys kuvastui kirkkaampana kuin koskaan loisteliaasti valaistussa tanssisalissa. Rosedalella oli häntä katsellessa hämmentynyt epämukava tunne, ikäänkuin hänen kauneutensa olisi unohdettu vihollinen, joka on ollut väijyksissä ja nyt hyökkää aavistamatta hänen kimppuunsa.
Keventääkseen ilmaa Rosedale koetti antaa keskustelulle kevyen sävyn. "Miss Lily, miksi minä en ole nähnyt teitä miesmuistiin. Minä en tiedä, mitä teistä on tullut."
Lily, joka teestä oli saanut takaisin tavallisen ajatustensa selvyyden, näki mitä Rosedale ajatteli ja sanoi heikosti hymyillen: "Te ette todennäköisesti tahtonut tietää minusta. Olen liittynyt työtätekeviin luokkiin."
Rosedale tuijotti todellisen hämmästyksen vallassa. "Ettehän tarkoita
—? Miksi, mitä ihmettä te oikein teette?"
"Opettelen tulemaan modistiksi — ainakin koetan opetella", selitti
Lily nopeasti.
Rosedale tukahdutti hiljaisen hämmästyksen vihellyksen. "No älkää nyt — ettehän tarkoita totta, ettehän?"
"Täyttä totta. Minun on pakko tehdä työtä elääkseni."
"Mutta minä ymmärsin — luulin teidän olevan Norma Hatchin seurassa."
"Kuulitteko, että olin mennyt hänelle sihteeriksi?"
"Jotain sinnepäin, luullakseni." Hän kurottautui täyttämään kuppiaan.
Lily näki, miten tuo keskusteluaihe hämmästytti hänen seuralaistaan, ja katsoen häntä silmiin hän sanoi äkkiä: "Läksin hänen luotaan kaksi kuukautta sitten."
Rosedale yhä kopeloi teekannua, ja Lily tunsi varmasti, että hän oli kuullut, mitä hänestä oli puhuttu. Mutta mitä tässä oli, jota Rosedale ei ollut kuullut?
"Eikö se ollut mukava paikka?" kyseli hän hakien helpotusta.
"Liian mukava — siihen olisi voinut painua liian syvälle." Lily nojasi toisella käsivarrellaan pöydän päähän ja katsoi Rosedaleen tarkemmin kuin koskaan ennen. Epämääräinen päähänpisto vaati häntä uskomaan asiansa tuolle miehelle, jonka uteliaisuudelta hän oli aina ylpeästi puolustautunut.
"Te tunnette rouva Hatchin, eikö niin? No hyvä, te ehkä voitte ymmärtää, että saattaa järjestää asiat toiselle liian helpoiksi."
Rosedale katsoi hieman hämmästyneenä, ja Lily muisteli, että Rosedale oli mahdoton salavihjauksiin.
"Se ei ollut teille millään muotoa sopiva paikka", myönteli Rosedale niin Lilyn katseen valtaamana, että hän tunsi outoa vetoa läheiseen tuttavallisuuteen Lilyn kanssa. Hän, joka oli saanut tyytyä pelkkiin pikaisiin silmäyksiin, huomasi nyt seuralaisensa katseen lepäävän itsessään sellaisella voimalla, että se suloisesti huumasi hänet.
"Minä läksin", jatkoi Lily, "jotteivät ihmiset sanoisi, että autoin rouva Hatchia pääsemään naimisiin Freddy Van Osburghin kanssa — joka ei ole ollenkaan liian hyvä hänelle — ja kun he yhä edelleenkin sanovat sitä, niin huomaan, että olisin yhtä hyvin voinut pysyä paikoillani."
"Oh, Freddy —", Rosedale jätti äkkiä syrjään tuon keskusteluaiheen. "Freddy ei osaa arvostella — mutta minä tiesin, ettette te ollut sekaantunut siihen. Se ei ole teidän kaltaistanne."
Lily punastui hieman: hän ei voinut salata itseltään, että nuo sanat olivat hänelle mieleen. Hän olisi mielellään istunut siinä, juonut vielä teetä ja puhellut enemmänkin itsestään Rosedalelle. Mutta tottuneena noudattamaan sovinnaisia tapoja hän muisti, että oli aika lopettaa tämä yhdessäolo, ja hän teki pienen liikkeen sysätäkseen tuolinsa taaksepäin.
Rosedale teki torjuvan liikkeen. "Odottakaa hetkinen — älkää menkö vielä, istukaa hiljaa ja jääkää vähäksi aikaa vielä. Te näytätte lopen uupuneelta. Ettekä te ole kertonut minulle" — Hän pysähtyi äkkiä tuntien menneensä pitemmälle kuin hän oli aikonut. Lily huomasi sen ja ymmärsi; hän ymmärsi myöskin sen lumouksen luonteen, jonka valtaan hän näytti joutuneen, kun hän, katsoen häntä silmiin, alkoi taas äkkiä: "Mitä ihmettä te tarkoititte sanomalla juuri, että opettelette tulemaan modistiksi?"
"Juuri sitä, mitä sanoin. Olen madame Reginan luona opissa."
"Hyvä Jumala — tekö? Mutta mitä varten? Tiesin että tätinne on sortanut teitä; rouva Fisher puhui minulle siitä. Minä ymmärsin teidän saaneen perintöä häneltä —"
"Sain kymmenen tuhatta dollaria; mutta se maksetaan vasta ensi kesänä."
"No mutta, katsokaas; tehän voisitte lainata sitä vastaan milloin haluaisitte."
Lily pudisti päätään vakavana. "En, sillä minä olen jo lainannut sitä vastaan."
"Niinkö? Koko kymmenen tuhatta?"
"Joka pennin." Hän pysähtyi ja jatkoi äkkiä katsoen Rosedalen silmiin: "Luulen Gus Trenorin puhuneen teille kerran, miten hän hankki minulle rahaa arvopaperikaupalla."
Lily jäi odottamaan, ja Rosedale, hämmästyksestä jähmettyneenä, mutisi kuulleensa jotain sentapaista.
"Hän hankki noin yhdeksän tuhatta dollaria", jatkoi Lily äänessä yhtä kiihkeä puhumishalun sävy. "Siihen aikaan käsitin, että hän spekuleerasi minun omilla rahoillani; se oli minulta uskomattoman typerää, mutta minä en tiennyt raha-asioista mitään. Jälkeenpäin huomasin, ettei hän ollut käyttänyt minun rahojani — mitä hän sanoi hankkineensa minulle, oli hän todellisuudessaan antanut minulle. Sillä hän tietysti tarkoitti hyvää; mutta se oli sitä lajia velkaa, josta oli kaikin mokomin päästävä. Kovaksi onneksi minä tuhlasin tuon rahan ennen kuin huomasin erehdykseni, ja niin menee koko perintöni sen maksamiseen. Siinä syy, miksi koetan opetella jotakin ammattia."
Tämän hän esitti selvästi, harkitusti, pysähtyen lauseiden välillä, niin että jokainen ennättäisi syöpyä kuulijan mieleen. Hänellä oli kiihkeä halu, että jokin tietäisi totuuden tässä muutoksessa, ja myöskin, että huhu hänen aikomuksestaan maksaa tuo summa takaisin tulisi Judy Trenorin kuuluville. Ja hänen mieleensä oli heti tullut, että Rosedale, jonka oli onnistunut päästä Trenorin uskotuksi, oli sopiva henkilö kuulemaan ja välittämään edelleen nämä asiat. Jopa hän oli tuntenut hetkellistä hilpeyttä ajatellessaan, että täten tuli vapautuneeksi vastenmielisestä salaisuudestaan. Mutta tuo tunne haihtui vähitellen hänen kertoessaan ja kun hän pääsi loppuun, peitti hänen muutoin kalpeita kasvojaan syvä kurjuuden puna.
Rosedale yhä tuijotti häneen ihmetellen, mutta tuo ihmettely sai käänteen, jota Lily oli vähimmän odottanut.
"Mutta nähkääs — jos asia on niin, tekee se teistä putipuhtaan?"
Rosedale sanoa poukautti sen Lilylle, ikäänkuin tämä ei olisi käsittänyt tekonsa seurauksia, ikäänkuin hänen auttamaton tietämättömyytensä raha-asioista syöksisi hänet johonkin uuteen hulluun tekoon.
"Aivan putipuhtaan — niin", myönteli Lily rauhallisesti.
Rosedale istui hiljaa, hänen paksut kätensä puristivat pöytää hänen pienten hämmästyneiden silmiensä tutkistellessa aution ravintolan loukkoja.
"Nähkääs — se on hienoa", huudahti hän äkkiä.
Lily nousi istuimeltaan torjuvasti naurahtaen. "Oi ei — se on pelkkää ikävyyttä", vakuutti hän hypistellen harsoaan.
Rosedale jäi istumaan ollen liian syventyneenä ajatuksiinsa huomatakseen hänen liikettään. "Miss Lily, jos haluatte tukea — minä pidän rohkeudesta —", pääsi häneltä katkonaisesti.
"Kiitos." Lily ojensi kätensä. "Tee on antanut minulle hirveästi tukea. Tunnen nyt kykeneväni johonkin."
Lilyn liike näytti tarkoittavan lopullista eroamista, mutta hänen seuralaisensa oli pistänyt setelin tarjoilijalle ja upotti lyhyet käsivartensa väljään päällystakkiinsa.
"Odottakaa hetkinen — saatan teitä kotiin", sanoi hän.
Lily ei sanonut mitään vastaan ja niin he lähtivät hotellista ja kulkivat taas Kuudennen avenuen poikki. Matkalla Lily tunsi, että Rosedale tarkasteli halveksivasti ympäristöä, ja kun Lily pysähtyi sille katuovelle, joka vei hänen asuntoonsa, katsahti Rosedale epäilevän vastenmielisen näköisenä ylös.
"Ei kai tämä ole oikea paikka? Joku kertoi teidän asuvan miss
Farishin luona."
"En: olen täällä täysihoidossa. Olen elänyt liian kauan ystävieni kustannuksella."
Rosedale katseli yhä ruskeaa kiviseinää, joka oli täynnä halkeamia ja jonka ikkunat olivat varustetut haalistuneilla verhoilla. Sitten hän katsoi taas Lilyyn ja sanoi huomattavalla tahdonponnistuksella: "Te kai sallitte minun käydä teitä katsomassa, jonakin päivänä?"
Lily hymyili siinä määrin käsittäen tuon tarjouksen sankarillisuuden, että hän oli todellisesti liikutettu siitä. "Kiitos — olen siitä hyvin iloinen", vastasi hän käyttäen ensi kerran elämässään todella vilpittömiä sanoja hänelle.
* * * * *
Tuona iltana Miss Bart — joka oli paennut aikaisin alakerrassa olevan ruokasalin höyryistä — istui mietiskellen syitä, jotka olivat johtaneet hänet purkamaan sydämensä Rosedalelle. Niiden joukossa hän keksi kasvavan yksinäisyyden tunteen — pelon palata huoneensa yksinäisyyteen silloin, kun hän voisi olla jossakin muualla, tai jonkun seurassa. Viimeiset tapahtumat olivat erottaneet hänet yhä enemmän hänen harvoista jäljellejääneistä ystävistään. Carry Fisherin puolelta tuo poisvetäytyminen ei ehkä ollut aivan pakollista. Tehtyään viimeisen ponnistuksen Lilyn auttamiseksi ja saatettuaan hänet turvallisesti madame Reginan työhuoneeseen rouva Fisher näytti lepäävän vaivoistaan, eikä Lily, ymmärtäen hänen syynsä, voinut tuomita häntä. Carry oli ollut hyvä ystävä hänelle vaikeina aikoina, ja ehkä vain Gertyn veroinen ystävyys saattoi kestää sellaista yltyvää pinnistystä vastaan. Vaikka Gertyn ystävyys pysyi järkkymätönnä, alkoi Lily karttaa häntä. Sillä hän ei voinut mennä Gertyn luo joutumatta vaaraan kohdata Seldeniä, ja hänen kohtaamisensa olisi hänelle nyt tuottanut pelkkää tuskaa. Oli kylläkin tuskallista ajatella häntä, tapahtuipa se sitten selvästi valveilla ollen tai vaikeissa yöllisissä unihoureissa. Tämä oli yksi niitä syitä, miksi hän oli turvautunut rouva Hatchin reseptiin. Niinä lyhyinä hetkinä, joina hän vaipui rauhattomaan uneen, Selden ilmaantui joskus hänelle vanhassa toveruuden ja hellyyden hahmossa, ja Lily tahtoi vapautua tästä suloisesta harhakuvasta. Juoman aikaansaamassa unessa hän vaipui syvään tiedottomuuteen, jota mitkään unet eivät häirinneet ja josta hän heräsi joka aamu jäljet menneisyyteen hävitettyinä.
Vähitellen tahtoi tosin vanhojen ajatusten taakka palata, mutta ne eivät ainakaan häirinneet hänen valveillaolohetkiään. Juoma antoi hänelle täydellisen uudistumisen harhaluulon, josta hän ammensi tarmoa päivän työhönsä. Tuo tarmo oli yhä enemmän tarpeen tulevaisuuden huolien kasvaessa. Hän tiesi, että Gertyn ja rouva Fisherin mielestä hänellä oli vain ohimenevä koetusaika, he kun uskoivat, että hänen oppiaikansa madame Reginan luona tekisi hänelle rouva Penistonilta saamansa perinnön avulla mahdolliseksi toteuttaa vihreän ja valkoisen myymälän unelman sillä täydellisemmällä pätevyydellä, minkä hänen harjoitusaikansa hänelle olisi antanut. Mutta Lilystä itsestään, joka tiesi, ettei tuo perintö koitunut hänelle sellaiseksi hyödyksi, tämä edelläkäynyt harjoitus tuntui turhalta ponnistukselta. Hän ymmärsi kyllin selvästi, että joskin hän saattaisi oppia kilpailemaan niiden kanssa, joiden kädet olivat jo lapsuudesta asti harjaantuneet erikoistyöhönsä, se pieni palkka, jonka hän saisi, ei riittäisi lisäämään hänen tulojaan siinä määrin, että se korvaisi hänen vaivansa. Ja tämän suunnitelman toteuttaminen saattoi hänet yhä uudelleen kiusaukseen käyttää perintö liikkeensä perustamiseen. Saatuaan laitoksen kuntoon ja voidessaan pitää omia apulaisia hän uskoi, että hänellä olisi riittävästi aistia ja taitoa vetääkseen puoleensa hienostoon kuuluvan ostajapiirin, ja jos liike menestyisi, niin hän voisi vähitellen panna säästöön kylliksi rahaa maksaakseen velkansa Trenorille. Mutta tuo tehtävä saattaisi kysyä vuosia, vaikkakin hän supistaisi elämän vaatimuksensa vähimpään. Ja sillävälin voisi hänen ylpeytensä musertua sietämättömän velan painon alla.
Nämä olivat pintapuolisia mietteitä, mutta niiden alla väijyi salainen pelko, ettei tuo velka aina pysyisi sietämättömänä. Hän tiesi, ettei hän voinut luottaa aikomuksensa pysyväisyyteen, ja mikä häntä todella pelästytti, oli ajatus, että hän saattaisi vähitellen tottua jäämään epämääräisesti Trenorin velalliseksi. Vaara väijyi häntä hänen parantumattomassa epämukavuuden ja köyhyyden kammossaan, joista hänen äitinsäkin oli varoittanut häntä. Ja nyt aukeni hänen edessään uusi turmion näky. Hän ymmärsi, että Rosedale oli valmis lainaamaan hänelle rahoja, ja halu käyttää hyväkseen tätä tarjousta alkoi ahdistaa häntä itsepäisesti. Oli tietysti mahdotonta ottaa vastaan lainaa Rosedalelta; mutta sentapaisia mahdollisuuksia oli kyllä olemassa. Hän oli aivan varma, että Rosedale tulisi tapaamaan häntä jälleen, ja melkein varma, että jos hän tulisi, niin hän saattaisi hänet kosimaan itseään, vaikka hän oli aikaisemmin saanut rukkaset. Kävisikö Rosedalelle nytkin niin? Yhä enemmän ja enemmän, jokaisen uuden vastoinkäymisen kohdatessa, saivat häntä vainoavat raivottaret Bertha Dorsetin hahmon. Ja aivan kädenkäänteessä, varmassa tallessa hänen paperiensa joukossa, olivat keinot, miten tehdä loppu tuosta vainoamisesta. Houkutus, jonka hän oli kerran saattanut torjua, koska hän ylenkatsoi Rosedalen, väijyi häntä nyt itsepäisesti. Ja miten paljon tarmoa hänellä mahtoi vielä olla vastustaa sitä?
Se vähä, mikä sitä oli, piti joka tapauksessa säästää äärimmäisyyksiin asti. Lily ei uskaltanut enää unettoman yön vaaroihin. Läpi hiljaisuuden pitkien hetkien ahdisti väsymyksen ja yksinäisyyden musta henki hänen rintaansa vieden häneltä niin ruumiillisen tarmon, että hänen ajatuksensa olivat aamulla uupuneita. Ainoa pelastuksen toivo oli hänen vuoteensa päänpohjissa oleva pieni pullo; ja miten kauan tämä toivo kestäisi, sitä hän ei uskaltanut arvella.
XI.
Viivytellen hetkisen kadun kulmauksessa Lily katseli iltapäivän elämää Viidennellä avenuella.
Oli huhtikuun loppupäiviä ja kevään sulous tuntui ilmassa. Se lievensi katujen harmautta, syrjäkatujen tarjoamaa masentavaa näkyä ja antoi runollisuuden vivahduksen sille hennolle vihreälle verholle, joka osoitti Puiston sisäänkäytävää.
Seisoessaan siinä Lily huomasi useita tuttuja kasvoja ohikulkevissa ajoneuvoissa. Sesonki oli ohi ja sitä ylläpitävät voimat olivat hajaantuneet. Mutta jotkut viipyivät vielä kaupungissa viivytellen euroopanmatkaansa tai oleskellen pikimmältään kaupungissa paluumatkallaan Etelästä. Näiden joukossa oli rouva Van Osburgh, joka istui majesteetillisena kevätvaunuissaan rinnallaan rouva Percy Gryce, ja Grycen miljoonien uusi perijä hallitsi heidän edessään imettäjänsä polvilla. Heitä seurasi rouva Hatchin victoriamalliset sähkövaunut, joissa valtiatar istui kevätpukunsa yksinäisessä loistossa, joka oli silminnähtävästi aiottu seuraa varten; ja vähän myöhemmin tuli Judy Trenor Lady Skiddawin seuraamana.
Tämä ohikiitävä pilkistys hänen menneisyyteensä sai hänet tuntemaan elävämmin sen tarkoituksettomuuden, jota hän tunsi palatessaan kotiinsa. Hänellä ei ollut mitään tehtävää loppupäiväksi eikä tuleviksikaan päiviksi, sillä sesonki oli ohi muotiliikkeessä kuten seuraelämässäkin, ja viikko sitten oli madame Regina huomauttanut hänelle, ettei hänen palvelustaan enää tarvittu. Madame Regina supisti aina henkilökuntaansa toukokuun 1 päivänä, ja miss Bart oli viime aikoina ollut niin epäsäännöllinen — hän oli niin usein ollut pahoinvoipa ja saanut niin vähän aikaan silloin, kun tuli työhön — että oli ollut erikoinen armo, että hänen erottamisensa oli lykkäytynyt näinkin kauaksi.
Lily ei kysellyt itseltään, oliko tämä päätös oikeudenmukainen. Hän tiesi olleensa hajamielinen, kömpelö ja hidas oppimaan. Oli katkeraa tunnustaa huonommuutensa vaikkapa itselleenkin, mutta hänelle oli selvinnyt se seikka, ettei hän henkensä elättäjänä voinut koskaan kilpailla ammattitaitoisten kanssa. Koska hänet oli kasvatettu olemaan koristeena, hän saattoi tuskin soimata itseään siitä, ettei hän kyennyt hoitamaan mitään käytännöllistä tointa; mutta tuo huomio teki lopun siitä lohduttavasta tunteesta, joka hänellä oli yleisestä käyttökelpoisuudestaan.
Kotiin päin kulkiessaan hänen mieleensä johtui se seikka, ettei hänen seuraavana aamuna tarvinnut nousta ylös minkään takia. Pitkäänmakaamisen nautinto kuului mukavaan ja ylelliseen elämään, sillä ei ollut mitään osaa täysihoitolan työtätekevässä elämässä. Hän lähti huoneestaan mielellään mahdollisimman varhain ja palasi sinne mahdollisimman myöhään. Ja hän kulki nyt hitaasti viivyttääkseen asuntonsa vastenmielistä lähenemistä.
Mutta hänen asuntonsa porraskäytävä sai hänen lähestyessään äkillistä mielenkiintoa sen takia, että hän huomasi siinä herra Rosedalen huomiotaherättävän olennon, jonka ympäristön vähäpätöisyys teki sitäkin valtavammaksi.
Tuo näky täytti Lilyn vastustamattomalla voiton tunteella. Rosedale oli pari päivää heidän sattumaltatapaamisensa jälkeen tiedustellut, oliko Lily toipunut pahoinvoinnistaan, mutta sen jälkeen ei Lily ollut nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään, ja hänen poissaolonsa näytti merkitsevän ponnistusta pitää Lily erillään omasta elämästään. Jos asia oli näin, niin hänen paluunsa osoitti, että tuo ponnistelu oli ollut turhaa, sillä Lily tiesi, ettei Rosedale ollut mies, joka kuluttaa aikaansa tyhjiin tunnehaihatteluihin. Hän oli liian työteliäs, liian käytännöllinen ja ennen kaikkea hänellä oli liian paljon tekemistä oman edistymisensä kanssa hairahtuakseen tuollaisiin hyödyttömiin syrjähyppäyksiin.
Räikeänsinisessä vierashuoneessa kuivine pampasruohokimppuineen ja tunteellisia kohtauksia esittävine haalistuneine teräspiirroksineen Rosedale katseli ympärilleen ilmeisellä vastenmielisyydellä pannen hattunsa hajamielisesti likaisen väriselle jalustalle, jota koristi Rogersin veistos.
Lily istui eräälle plyyshipäällyksiselle sohvalle ja Rosedale painautui keinutuoliin.
"Taivahan tekijä — ettehän te voi jatkaa täälläoloanne!" huudahti hän.
Lily hymähti hänen äänensävylleen. "En ole varma, voinko; mutta olen tarkastanut menoni hyvin huolellisesti ja paremminkin luulen, että kykenen peittämään ne."
"Kykenette peittämään ne? Sitä en tarkoita — tämä paikka ei ole teitä varten!"
"Sitä minä tarkoitan; sillä olen ollut poissa työstä sitten viime viikon."
"Poissa työstä — poissa työstä! Miten te voitte noin puhua! Ajatus, että teidän on oltava työssä — se on mahdotonta." Hän sinkautti ajatuksensa lyhyinä rajuina puuskauksina, ikäänkuin ne olisi pakotettu esille syvästä sisäisestä harmin kraatterista. "Se on pilaa — mieletöntä pilaa", toisti hän katse kiintyneenä ikkunoiden väliseen peiliin, joka kuvasti huoneen.
Lily yhä hymyili hänen huomautuksilleen. "En tiedä miksi minun pitäisi pitää itseäni poikkeuksena —", alkoi hän.
"Koska te sitä olette; siinä syy. Ja oleskelunne tällaisessa paikassa on julma loukkaus. En voi puhua siitä rauhallisena."
Lily ei tosiaankaan ollut nähnyt häntä koskaan niin tavallisesta liukkuudestaan järkytettynä; ja hänen epämääräisessä kamppailussaan liikutustaan vastaan oli Lilystä jotain melkein liikuttavaa.
Rosedale nousi niin rajusti, että kiikkutuoli oli mennä kumoon, ja asettui Lilyn eteen.
"Katsokaas, Miss Lily, lähden ensi viikolla Eurooppaan pariksi kuukaudeksi käyden Pariisissa ja Lontoossa — enkä voi jättää teitä näin. En voi tehdä sitä. Tiedän ettei se kuulu ollenkaan minulle — olette antanut sen minun ymmärtää kyllin usein; mutta asianne ovat huonommin nyt kuin ennen, ja teidän täytyy käsittää, että teidän on otettava apua vastaan joltakulta. Puhuitte minulle viime kerralla jostakin velasta Trenorille. Tiedän, mitä tarkoitatte — ja kunnioitan tunnettanne siinä asiassa."
Hämmästyksen puna nousi Lilyn kalpeille kasvoille mutta ennenkuin hän ennätti keskeyttää, jatkoi Rosedale kiihkeästi: "No hyvä, lainaan teille päästäksenne selväksi Trenorista, enkä tahdo — minä — katsokaa tänne, älkää keskeyttäkö, ennenkuin olen lopettanut. Se, mitä tarkoitan, tulee olemaan puhdas afäärijärjestely, kuten mies tekisi toiselle miehelle. No, mitä teillä on sanomista sitä vastaan?"
Lilyn puna syveni hehkuksi, jossa kuvastui sekä nöyryytystä että kiitollisuutta; ja molemmat tunteet ilmenivät hänen vastauksensa odottamattomassa nokkeluudessa.
"Vain tämä: sitä samaahan juuri Gus Trenor ehdotti, enkähän minä voi koskaan olla jälleen varma siitä, että ymmärtäisin puhtaintakaan raha-asiajärjestelyä." Sitten, todeten, että hänen vastauksensa sisälsi kohtuuttomuuden idun, hän lisäsi ystävällisemmin: "Ei niin, etten antaisi arvoa teidän hyvyydellenne, etten olisi siitä kiitollinen, mutta raha-asiat meidän kesken olisivat mahdottomia, koska minulla ei ole antaa mitään takeita, kun velkani Gus Trenorille on maksettu."
Rosedale ei vastannut tähän esitykseen mitään; hän näytti tuntevan päättävän sävyn Lilyn äänessä, mutta hänen näytti kuitenkin olevan mahdotonta antaa sen päättää tuo kysymys heidän välillään.
Lilyllä oli salaisesti selvä käsitys siitä, mitä Rosedalen mielessä liikkui. Mitä ahdistusta tämä tunsikaan hänen hellittämättömän ankaraan kohtaloonsa nähden — miten vähän hän syventyikään sen syihin — Lily näki, että se epäämättömästi lisäsi hänen valtaansa tuohon mieheen. Oli kuin hänen selittämättömän epäröimisen ja vastustamisen tunteellaan olisi sama vetovoima kuin hänen kasvonpiirteidensä ja hänen esiintymisensä hienoudella, mikä antoi hänen ulkonaiselle ilmestykselleen saavuttamattoman harvinaisuuden leiman. Rosedalen edistyessä seuraelämän kokemuksissaan oli tämä saavuttamattomuus käynyt hänelle yhä suuremman arvoiseksi, ikäänkuin — hän olisi kokoilija, joka oli oppinut erottamaan pienemmät muodon ja laadun erilaisuudet jossakin kauankaivatussa esineessä.
Tajuten kaiken tämän Lily ymmärsi, että Rosedale tahtoi naida hänet heti sillä ainoalla ehdolla, että hän sopisi rouva Dorsetin kanssa. Ja tuo kiusaus ei ollut niinkään helposti voitettavissa, koska olosuhteet vähitellen mursivat hänen vastenmielisyytensä Rosedalea kohtaan. Tuo vastenmielisyys oli kuitenkin vielä olemassa, mutta sitä karkoittamassa oli Rosedalella lieventäviä ominaisuuksia: eräänlainen luontainen hyvyys, melkein avuton tunteen uskollisuus, joka näytti pyrkivän hänen aineellisten eteenpäinponnistelujensa kovan pinnan läpi.
Lukien Lilyn silmistä, että hänen oli lähdettävä, hän ojensi kätensä tehden liikkeen, joka ilmaisi jotakin tästä äänettömästä ristiriidasta.
"Jos vain sallisitte, niin saattaisin teidät kaikkien niiden yli — asettaisin teidät sinne, missä voisitte pyyhkiä niihin jalkanne!" selitti hän. Ja Lily tunsi omituista liikutusta nähdessään, että tuon miehen uusi intohimo ei ollut muuttanut hänen vanhaa arvojen arvioimistaan.
* * * * *
Lily ei ottanut tuona yönä unitippoja. Hän makasi valveilla tarkastellen asemaansa siinä räikeässä valossa, jota Rosedalen käynti oli valanut siihen. Torjuessaan tarjouksen, jonka tämä oli niin täysin valmis uudistamaan, eikö hän ollut tehnyt uhrausta jollekin noita abstraktisia kunniankäsitteitä, joita voisi kutsua moraalisen elämän sovinnaisuuksiksi? Mitä hän oli velkaa yhteiskuntajärjestykselle, joka oli tuominnut ja karkoittanut hänet ilman tutkintoa? Hän ei ollut koskaan saanut puolustaa itseään. Hän oli syytön siihen rikokseen, johon hänet oli huomattu syylliseksi. Ja hänen vakaumuksensa epäsäännöllisyys saattoi näyttää oikeuttavan yhtä epäsäännöllisten menetelmien käyttämisen saadakseen takaisin menetetyn oikeutensa. Pelastaakseen itsensä Bertha Dorset ei ollut arkaillut tuhoamasta häntä julkisella vääryydellä; miksi hän epäröisi käyttää yksityiseksi hyväkseen seikkoja, joita sattuma oli laittanut hänen tielleen? Loppujen lopuksihan puoli sellaisen teon häpeää riippuu nimestä, joka on tuon teon yhteydessä.
Todistuskappaleet, jotka Lilyn kanssa vahvistivat sitä, olivat henkilökohtaisen aseman vanhat kumoamattomat: vääryyden, epäonnistumisen tunne, puhtaan onnen intohimoisen vaatimuksen tunne seuraelämän itsekästä despotismia vastaan. Kokemus oli opettanut hänelle, ettei hänellä ollut taitoa eikä moraalista vakavuutta saattaa elämäänsä uusille laduille, tulla työntekijäksi työtätekevien joukossa ja antaa ylellisyyden ja huvitusten maailman mennä menojaan hänen kiinnittämättä siihen huomiotaan. Hän ei voinut pitää itseään kovin moitittavana tästä saamattomuudesta ja hän oli ehkä vähemmän moitittava kuin hän luuli. Perityt taipumukset olivat yhtyneet aikaisempaan kasvatukseen tehdäkseen hänestä sen korkeasti erikoistuneen tuotteen, jota hän oli. Hän oli muovailtu koristamaan ja huvittamaan. Mitä muuta tarkoitusta varten luonto pyöristää ruusun lehden ja kirjailee kolibrin rinnan? Ja oliko se hänen syynsä, että puhtaasti koristeellinen tehtävä on vähemmän helposti ja sopusointuisesti täytettävissä yhteiskuntaolentojen kesken kuin luonnon valtakunnassa, että sitä niin helposti kahlehtivat aineelliset välttämättömyydet tai häiritsevät moraaliset epäröinnit?
Nämä viimeksimainitut olivat ne kaksi vastakkaista voimaa, jotka taistelivat hänen rinnassaan yön pitkinä unettomuuden hetkinä. Ja noustessaan seuraavana aamuna hän tuskin tiesi, mikä oli voittanut. Hän oli lopen väsynyt unettoman yön vaikutuksesta, ja väsymyksen kelmeässä valossa tulevaisuus näytti hänestä harmaalta, rajattomalta ja autiolta.
Hän viipyi myöhään vuoteessa ottamatta vastaan kahvia ja paistettuja munia, jotka ystävällinen irlantilainen palvelija työnsi oven raosta, ja vihaten talon kotoista melua ja kadun huutoja ja räminää. Hänen työtön viikkonsa oli tuonut hänen mieleensä liioitellun voimakkaasti täysihoitolamaailman pienet kiusat ja hän ikävöi tuota toista loistomaailmaa, jonka koneisto niin huolellisesti salaa, että toinen kohtaus yhtyy toiseen ilman huomattavaa toimintaa.
Vihdoin hän nousi ja pukeutui. Jätettyään madame Reginan hän oli kuluttanut päivänsä kaduilla osaksi paetakseen täysihoitolaelämää, osaksi toivossa, että ruumiillinen väsymys auttaisi häntä saamaan unta. Mutta päästyään ulos hän ei voinut päättää, minne mennä, sillä hän oli karttanut Gertyä sitten muotiliikkeestä poisjoutumisensa eikä hän ollut varma, olisiko hän tervetullut muuanne.
Aamu muodosti jyrkän vastakohdan edelliselle päivälle. Kylmä harmaa taivas uhkasi sadetta ja navakka tuuli ajoi pölyä korkealle ilmaan. Lily käveli Viidettä avennueta Puistoon päin toivoen löytävänsä rauhallisen sopen, johon istuutua. Mutta kylmä tuuli oli sietämätöntä, ja tunnin verran käveltyään huojuvien puiden alla sai väsymys hänessä vallan ja hän pakeni pieneen ravintolaan 59:llä kadulla. Hänellä ei ollut nälkä ja hän oli aikonut olla syömättä lunch-ateriaa, mutta hän oli liian väsynyt palatakseen kotiin ja pitkät valkoiset pöytärivit näyttivät niin viekoittelevilta ikkunoiden läpi.
Huone oli täynnä naisia, jotka kaikki olivat liian kiivaasti teen ja piirakan kimpussa huomatakseen hänen tuloaan. Kimeiden äänien surina kohosi kohti matalaa kattoa jättäen Lilyn erilleen pieneen äänettömyyden piiriin. Hänet valtasi äkillinen syvän yksinäisyyden tunne. Hän oli kadottanut ajan tajunnan ja hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei olisi puhellut kenenkään kanssa moneen päivään. Hänen silmänsä tarkastelivat ympärillä olevien kasvoja etsien vastakatsetta, jotakin merkkiä hänen ahdinkonsa aavistelusta. Mutta nuo kalpeat kiireiset naiset käsilaukkuineen ja muistikirjoineen ja nuottikääryineen olivat kaikki syventyneinä omiin asioihinsa, ja niilläkin, jotka istuivat yksikseen, oli kiire tarkastellessa näytearkkeja tai selaillessa kuvalehtiä teekulaustensa välillä. Lily yksin oli toimeton.
Hän joi useita kuppeja teetä, jota tarjottiin hänen osterimuhennosannoksensa kanssa, ja hänen ajatusjuoksunsa tuntui selvemmältä ja vilkkaammalta, kun hän tuli jälleen kadulle. Hän totesi nyt, että hän ravintolassa istuessaan oli huomaamattaan päässyt lopulliseen päätökseen. Tuo huomio antoi hänelle välittömän toiminnan kuvittelun; oli mieltä keventävää ajatella, että hänellä nyt oli syytä kiirehtiä kotiin. Pitkittääkseen tuon tunteen tuottamaa mielihyvää hän päätti kävellä, mutta matka oli niin pitkä, että hän huomasi katsovansa hermostuneesti kelloja matkansa varrella.
Kotiin päästyään hän kuitenkin huomasi, että hänellä vielä oli aikaa istahtaa ja levähtää muutamia minuutteja, ennenkuin toteutti suunnitelmansa. Tuo viivyttely ei heikontanut huomattavasti hänen päätöstään. Häntä pelästytti ja samalla innostutti se tarmokas päättäväisyys, jota hän tunsi itsessään; hän näki, että se tulisi helpommaksi, koko joukon helpommaksi kuin hän oli kuvitellut.
Kello viisi hän nousi, avasi arkkunsa ja otti sinetöidyn käärön, jonka hän pisti poveensa. Ei edes käärön kosketuskaan värisyttänyt hänen hermojaan, kuten hän oli puoleksi odottanut. Välinpitämättömyyden panssari näytti verhoavan häntä, ikäänkuin hänen tahtonsa voimakas ponnistus olisi lopullisesti turruttanut hänen hienommat tunnehermonsa.
Hän pukeutui vielä kerran ulosmenoa varten, lukitsi oven ja meni ulos. Hänen katukäytävälle päästyään oli vielä päivä, mutta pilvet synkensivät taivaan. Hän tuli Viidennelle avenuelle ja alkoi kävellä hitaasti pohjoiseen päin. Hän tunsi kyllin tarkasti rouva Dorsetin tavat tietääkseen, että hän oli aina tavattavissa kotoa viiden jälkeen. Oli kuitenkin mahdollista, ettei hänen puheilleen päässyt, varsinkaan niin vähän tervetullut vieras, jota vastaan hänen oli ollut mahdotonta turvata itseään erikoisilla määräyksillä. Mutta Lily oli kirjoittanut paperilapun, jonka hän aikoi lähettää ylös nimikorttinsa kanssa ja jonka hän ajatteli turvaavan hänelle puheillepääsyn.
Lily oli varannut itselleen aikaa kulkea jalkaisin rouva Dorsetin luo ajatellen, että nopea kulku kylmässä iltailmassa helpottaisi hänen hermojensa rauhoittumista. Mutta hän ei todellisuudessa tarvinnut rauhoittumista. Hän hallitsi asemaansa tyynenä ja järkähtämättömänä.
Saavuttuaan Viidennellekymmenennelle kadulle puhkesivat äkkiä pilvet ja kylmä sadesuihku alkoi piestä hänen kasvojaan. Hänellä ei ollut varjoa ja kosteus tunkeutui pian hänen ohuen kevätpukunsa läpi. Hänellä oli vielä puoli mailia määräpaikkaansa, ja hän päätti kulkea Madison avenuen poikki ja nousta raitiotievaunuun. Kun hän kääntyi sivukadulle, heräsi hänessä äkkiä hämärä muisto. Tätä katua hän oli kulkenut Seldenin kanssa tuona syyskuun päivänä kaksi vuotta sitten; muutaman askelen päässä oli se katuovi, josta he olivat yhdessä menneet sisään. Tuo muisteleminen päästi irralleen joukon jähmettyneitä mielenliikuntoja — sen ainoan kevään ikävöimisiä, suruja, kuvitteluja, uhkuvaa versoamista, jonka hänen sydämensä oli koskaan tuntenut. Oli outoa huomata kulkevansa sen miehen asunnon ohi sellaisella asialla. Lilystä tuntui kuin näkisi hän tekonsa samoin kuin Selden näkisi sen — ja se seikka, että tämä joutuisi siihen, että hänen, päämääränsä saavuttaakseen, täytyi tehdä kauppaa Seldenin nimellä, käyttää hyväkseen hänen menneisyytensä salaisuutta, jähmetytti hänen verensä häpeästä. Miten pitkän matkan hän oli kulkenut heidän ensimmäisestä keskustelustaan lähtien! Silloinkin hänen jalkansa olivat alkaneet astua polkua, jota hän nyt kulki — silloinkin hän oli torjunut käden, jonka Selden oli ojentanut.
Kaikki hänen närkästyksensä Seldenin luulotellun kylmyyden takia oli kuin pois pyyhkäisty tuon muiston esille rynnätessä. Kahdesti oli Selden ollut valmis auttamaan häntä — auttamaan häntä rakastamalla häntä, kuten hän oli sanonut — ja jos hän kolmannella kerralla oli näyttänyt jättävän hänet, niin ketä muuta hän saattoi syyttää kuin itseään?… No niin, tuo osa hänen elämästään oli mennyttä; hän ei tiennyt, miksi hänen ajatuksensa vielä luisuivat siihen. Mutta jäljellä oli äkillinen halu nähdä häntä; se kasvoi polttavaksi ikäväksi, kun Lily pysähtyi hänen asuntonsa vastakkaiselle katukäytävälle. Katu oli tyhjä ja pimeä, sade huuhteli sitä. Lily näki hengessään hänen rauhallisen huoneensa, kirjahyllynsä ja tulen takassa. Hän katsahti ylös ja näki tulta hänen ikkunastaan. Sitten hän kulki kadun yli ja astui taloon.