XII.
Kirjastohuone oli sen näköinen kuin Lily oli kuvitellutkin. Vihreävarjostimiset lamput muodostivat rauhallisia valopiirejä kasvavaan hämärään, hiljainen tuli paloi takassa ja Selden siirsi nojatuolinsa, joka oli sen vieressä, syrjään, kun hän nousi ottamaan Lilyä vastaan.
Hän oli ravistanut päältään ensi hämmästyksen ja seisoi hiljaa odottaen, että Lily puhuisi, kun tämä taas pysähtyi silmänräpäykseksi kynnykselle muistojen valtaamana.
Näky oli muuttumaton. Lily tunsi jälleen hyllyrivin, jolta Selden oli ottanut La Bruyerensä, ja tuolin kuluneen käsipuun, jota vastaan Selden oli nojannut Lilyn tarkastellessa tuota kallisarvoista nidettä. Mutta silloin oli tasainen syyskuun valo täyttänyt huoneen saaden sen näyttämään ulkomaailman osalta; varjostetut lamput ja lämmin takka, jotka erottivat sen kadun sakenevasta pimeydestä, antoivat sille hennomman kodikkaisuuden leiman.
Havaitessaan vähitellen Seldenin äänettömyyden johtuvan hämmästyksestä kääntyi Lily hänen puoleensa ja sanoi koruttomasti: "Tulin sanomaan teille, että olin pahoillani siitä tavasta, jolla erosimme — siitä, mitä sanoin teille tuona päivänä rouva Hatchin luona."
Nämä sanat tulivat hänen huulilleen yht'äkkiä. Ei portaita noustessaankaan hänellä ollut aikomusta miettiä tekosyytä käynnilleen, mutta nyt hän tunsi voimakasta halua hajoittaa väärinkäsityksen pilven heidän väliltään.
Selden käänsi katseensa häneen hymyillen. "Minä olin myöskin pahoillani, että meidän piti erota sillä tavalla. Mutta en ole varma, ettenkö sitä vienyt omalle tililleni. Onneksi olin ennakolta nähnyt vaaran, johon olin joutumassa —"
"Niin että te ette todellakaan pitänyt väliä —?" pääsi Lilyltä hänen vanhan ivansa välähdys äänessä.
"Niin että olin valmistautunut seurausten varalta", korjasi Selden hyväntuulisesti. "Mutta tästä kaikesta myöhemmin. Tulkaa istumaan tulen ääreen, voin suositella tätä nojatuolia, jos sallitte minun laittaa tyynyn selkänne taa."
Hänen puhuessaan Lily oli astunut hitaasti huoneen keskelle ja pysähtynyt lähelle kirjoituspöytää, jonka lamppu heitti jyrkkiä varjoja hänen hienosti uurretuille kalpeille kasvoilleen.
"Näytätte väsyneeltä — istukaa", toisti Selden ystävällisesti.
Lily ei näyttänyt kuulevan pyyntöä. "Mieleni teki ilmoittaa teille, että läksin rouva Hatchin luota heti kun olitte käynyt luonani", sanoi hän, ikäänkuin jatkaen tunnustustaan.
"Niin — niin; minä tiedän", myönsi toinen alkaen joutua hämilleen.
"Ja että tein sen teidän puheenne perusteella. Ennen teidän tuloanne olin jo alkanut huomata, että olisi mahdotonta jäädä hänen luokseen — syistä, jotka te ilmoititte minulle; mutta minä en tahtonut myöntää sitä — en tahtonut antaa teidän huomata, että ymmärsin, mitä te tarkoititte."
"Oh, olisin voinut uskoa teidän voivan löytää oman keinonne — älkää luulko liikoja minun palvelusinnostani!"
Seldenin kevyt äänensävy, jossa Lily, jos hänen hermonsa olisivat olleet rauhallisemmat, olisi tuntenut pelkän yrityksen päästä kiusallisen hetken yli, oli ristiriidassa hänen intohimoisen halunsa kanssa saada itsensä ymmärretyksi. Tuossa omituisessa erikoisen selvyyden tilassaan, joka saattoi hänet luulemaan olevansa jo tilanteen polttopisteessä, näytti uskomattomalta, että joku saattoi pitää tarpeellisena viipyä sovinnaisissa sanaleikeissä ja verukkeissa.
"Se ei ollut sitä — minä en ollut epäkiitollinen", intti Lily. Mutta sanat kuolivat yht'äkkiä hänen huulilleen, hän tunsi ahdistusta kurkussaan ja pari kyyneltä kasaantui ja vieri hitaasti hänen silmistään.
Selden astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. "Olette hyvin väsynyt. Miksette halua istua ja antaa minun laittaa olonne mukavaksi?"
Hän talutti Lilyn nojatuoliin lähelle tulta ja pani tyynyn hänen selkänsä taa.
"Ja nyt teidän täytyy antaa minun laittaa teille teetä; tiedättehän, että minulla on aina se määrää vierasvaraisuutta hallussani."
Lily pudisti päätään ja vielä kaksi kyyneltä vieri hänen poskilleen. Mutta hänellä ei ollut itku helpossa ja pitkäaikainen tottumus hillitsemään itsensä pääsi hänessä voitolle, vaikka hän oli yhä liian järkytetty puhuakseen.
"Tiedättehän, että saan veden kiehumaan viidessä minuutissa", jatkoi
Selden puhuen hänelle kuin hätääntyneelle lapselle.
Nämä sanat toivat mieleen tuon toisen iltapäivän, jolloin he olivat istuneet yhdessä Seldenin teepöydän ääressä ja puhelleet leikkiä laskien Lilyn tulevaisuudesta. Oli hetkiä, jolloin tuo päivä tuntui etäisemmältä kuin mikään muu tapahtuma hänen elämässään; ja kuitenkin hän saattoi aina elää sen uudelleen sen pienimpiä yksityisseikkoja myöten.
Hän teki torjuvan liikkeen. "Ei, juon liian paljon teetä. Tahtoisin mieluummin istua hiljaa — minun täytyy lähteä tuossa paikassa", lisäsi hän hajanaisesti.
Selden seisoi yhä hänen lähellään nojaten uunin rintaa vasten. Painostusta alkoi yhä selvemmin näkyä hänen ystävällisen vapaassa käytöksessään. Omiin asioihinsa syventyminen oli estänyt Lilyn sitä huomaamasta heti, mutta nyt, kun hänen selvä tajuntansa alkoi päästä voitolle, hän näki, että hänen läsnäolonsa alkoi saattaa Seldenin hämille. Sellaisen tilanteen voi pelastaa vain välittömällä tunteenpurkauksella, ja Seldenin puolelta puuttui vielä määräävää alkuunpanoa.
Tuo huomio ei häirinnyt Lilyä kuten se olisi kerran voinut tehdä. Hän oli sivuuttanut tuon sivistyneen molemminpuolisuuden vaihteen, jossa jokaisen mielenilmauksen tulee olla tarkasti suhteellinen siihen liikutukseen, jonka se aiheuttaa, ja tunteen jalous on ainoa tuomittu korskeilu. Mutta yksinäisyyden tunne palasi kaksinkerroin voimakkaana, kun hän näki olevansa ainiaaksi suljettu pois Seldenin sisimmästä elämästä. Hän oli tullut tänne ilman määrättyä tarkoitusta; pelkkä halu nähdä Selden oli ohjannut häntä. Mutta salainen toivo, jota hän oli kuljettanut mukanaan, ilmeni äkkiä rajuna.
"Minun täytyy lähteä", toisti Lily tehden liikkeen noustakseen tuoliltaan. "Mutta minä en mahdollisesti näe teitä enää pitkään aikaan ja mieleni teki sanomaan teille, etten ole koskaan unohtanut, mitä minulle sanoitte Bellomontissa, ja että joskus — joskus, kun minusta tuntuu etten sitä muistele ollenkaan — se on auttanut minua ja varjellut minua erehdyksistä; se on estänyt minut todella tulemasta siksi, miksi monet ovat ajatelleet minua."
Vaikka hän koetti saada ajatuksiinsa jotakin järjestystä, eivät sanat tahtoneet tulla selvempinä. Hän tunsi kuitenkin, ettei hän saattanut erota Seldenistä koettamatta saada hänet käsittämään, että hän oli pelastunut eheänä elämänsä todennäköisestä romahduksesta.
Seldenin kasvojenilme oli muuttunut Lilyn puhuessa. Hänen varovaisessa katseessaan ei tosin vielä ilmennyt persoonallista liikutusta, mutta siitä loisti hyväntahtoinen ymmärtämys.
"Olen iloinen, että sanotte sen minulle, mutta minun sanani eivät ole saaneet tuota muutosta aikaan. Muutos on teissä itsessänne — se on aina niin oleva. Ja kun se on siellä, niin se ei kykene teitä liikuttamaan, mitä ihmiset ajattelevat teistä; saatte olla aina varma, että ystävänne ymmärtävät teitä."
"Oi, älkää sanoko — älkää sanoko, ettei se, mitä olette minulle sanonut, ole saanut muutosta aikaan. Se näyttää sulkevan minut pois — jättävän minut aivan yksin." Lily oli noussut ja seisoi hänen edessään, vielä kerran hetken sisäisen painostuksen valtaamana. Tietoisuus Seldenin puoleksi aavistetusta vastahakoisuudesta oli haihtunut. Tahtoipa hän tai ei, hänen täytyi käsittää Lily kerta kaikkiaan täydellisesti ennen heidän eroamistaan.
Lilyn ääni sai ankaran sävyn ja hän katsoi vakavasti Seldenin silmiin jatkaessaan puhettaan. "Kerran — kahdesti — annoitte minulle tilaisuuden päästä irti entisestä elämästäni, ja minä kieltäydyin; kieltäydyin, koska olin pelkuri. Jäljestäpäin näin erehdykseni — näin, etten koskaan voinut olla onnellinen siitä, mikä oli tyydyttänyt minua ennen. Mutta se oli liian myöhäistä; te olitte tuominnut minut — minä ymmärsin. Oli liian myöhä onnelle — mutt'ei liian myöhä saada apua ajattelemalla sitä, mitä olin lyönyt laimin. Se on kaikki, mikä on ylläpitänyt elämääni — älkää ottako sitä nyt pois minulta! Pahimpina hetkinäkin se on ollut kuin pieni valon pilkahdus pimeydessä. Muutamat naiset ovat kyllin voimakkaita olemaan itsestään hyviä, mutta minä tarvitsin teidän uskoanne minuun. Olisin ehkä voinut vastustaa suurta kiusausta, mutta pienet olisivat kaataneet minut. Ja sitten muistin — muistin teidän sanoneen, ettei sellainen elämä saattaisi koskaan tyydyttää minua; ja minä häpesin myöntää itselleni, että niin saattoi käydä. Sitä te sanoitte minulle — siitä minä halusin kiittää teitä. Halusin sanoa teille, että olen aina muistanut ja että olen koettanut — kovasti koettanut…"
Hän keskeytti äkkiä. Kyyneleitä oli taas kihonnut silmiin, ja ottaessaan nenäliinansa hänen sormensa koskettivat hänen povellaan olevaa kääröä. Veri syöksähti hänen poskilleen ja sanat kuolivat hänen huuliltaan. Sitten hän kohotti katseensa Seldeniin ja jatkoi muuttuneella äänellä.
"Olen koettanut kovasti — mutta elämä on vaikeaa, ja minä olen hyvin hyödytön ihminen. Minun voi tuskin sanoa viettävän riippumatonta elämää. Olin ruuvi tai tappi koneistossa, jota kutsuin elämäksi, ja vetäydyttyäni siitä pois huomasin, etten kelvannut mihinkään muuhun. Mitä voikaan tehdä, kun huomaa, että sopii vain reikään? Täytyy mennä siihen takaisin tai joutua roskakasaan — ettekä te tiedä, millaista on roskakasassa!"
Hänen huulensa yrittivät hymyillä — hän muisteli, mitä hän oli uskonut Seldenille kaksi vuotta sitten tässä samassa huoneessa. Silloin oli hän suunnitellut naimisiin menoa Percy Grycen kanssa — mitä suunnitelmia hänellä nyt oli?
Seldenin tummaan hipiään oli leimahtanut voimakas puna, mutta hänen liikutuksensa ilmeni vain hänen esiintymisensä lisääntyneessä vakavuudessa.
"Teillä on jotakin sanomista minulle — aiotteko mennä naimisiin?" sanoi hän äkkiä.
Lilyn katse ei väistynyt, mutta sen pohjalla alkoi vähitellen ilmetä ihmettelyä, hämmästynyttä itsetarkastelua. Seldenin kysymyksen kuulleessaan hän oli pysähtynyt kysyäkseen itseltään, oliko hänen päätöksensä todellakin tehty, kun hän astui huoneeseen.
"Te sanoitte minulle aina, että minun olisi se tehtävä ennemmin tai myöhemmin!" sanoi Lily heikosti hymyillen.
"Ja nyt te olette päässyt siihen?"
"Minun on päästävä siihen — näihin aikoihin. Mutta ensin minun on päästävä johonkin muuhun." Hän pysähtyi taas koettaen saada ääneensä uudelleen saavutetun hymynsä tuomaa varmuutta. "On joku, jolle minun on jätettävä hyvästit. Oh, ei teille — me varmaan tulemme näkemään vielä toisemme — vaan sille Lily Bartille, jonka te tunsitte. Olen pitänyt häntä mukanani koko tämän ajan, mutta nyt me eroamme, ja minä olen tuonut hänet takaisin teille — aion jättää hänet tänne. Kun nyt menen ulos, ei hän lähde mukaani. Minun on mieluista ajatella, että hän on jäänyt teidän luoksenne — eikä hän häiritse eikä ota tilaa."
Hän meni Seldeniä kohti ja ojensi kätensä yhä hymyillen. "Sallitteko hänen jäädä luoksenne?" kysyi hän.
Selden tarttui hänen käteensä, ja Lily tunsi Seldenin kädessä sitä tunneväristystä, joka ei ollut vielä noussut hänen huulilleen. "Lily — enkö voi auttaa teitä?" huudahti hän.
Lily katsoi häneen ystävällisesti. "Muistatteko, mitä sanoitte kerran minulle? Että voitte auttaa minua vain rakastamalla minua? No niin — te rakastitte minua eräänä hetkenä ja se auttoi minua. Se on auttanut minua aina. Mutta se hetki on mennyt — minä sen annoin mennä. Ja elämistä on jatkettava. Hyvästi!"
Hän laski kätensä Seldenin käteen, ja he katsoivat toisiinsa juhlallisesti, ikäänkuin seisoisivat kuoleman edessä. Jotakin oli todellakin kuollut heidän välillään — rakkaus, jonka hän oli tappanut Seldenissä eikä voinut enää herättää sitä henkiin. Mutta jotakin oli heidän välillään myöskin ja loimusi kuin sammumaton liekki: rakkaus, jonka Seldenin rakkaus oli sytyttänyt, hänen sielunsa intohimo Seldenin sieluun.
Sen valossa kaikki muu oli hänestä yhdentekevää. Hän ymmärsi nyt, ettei hän voi mennä pois ja jättää vanhaa minäänsä Seldenin luo: tuon minän täytyi kuitenkin elää edelleen Seldenin läheisyydessä, mutta sen täytyi yhä edelleenkin olla hänen oma minänsä.
Selden piti yhä hänen kättään omassaan ja katseli häntä tarkoin, omituinen pahaa aavisteleva tunne mielessä. Tilanteen ulkopuitteet olivat häipyneet häneltä yhtä täydellisesti kuin Lilyltäkin; hän tunsi sen vain yhtenä noita harvoja hetkiä, jotka ohikulkiessaan nostavat verhon heidän kasvoiltaan.
"Lily", hän sanoi hiljaa, "te ette saa puhua tuolla tavalla. Minä en voi laskea teitä täältä tietämättä, mitä aiotte tehdä. Asiat voivat muuttua, mutta ne eivät mene menojaan. Te ette voi ikinä hävitä elämästäni."
Lily kohtasi hänen silmänsä kirkastunein katsein. "Ei", sanoi hän. "Näen sen nyt. Olkaamme aina ystäviä. Silloin tunnen olevani turvassa, tapahtuipa mitä tahansa."
"Tapahtuipa mitä tahansa? Mitä te tarkoitatte? Mitä on tapahtumassa?"
Lily kääntyi pois rauhallisena ja käveli takkaa kohti.
"Ei mitään nyt — paitsi että minulla on hyvin kylmä ja että teidän pitää tehdä minulle tuli, ennenkuin lähden."
Hän kyyristyi uunin suulle, ojentaen kätensä kekäleitä kohti. Hämmästyneenä hänen äänensä äkillisestä muutoksesta kokosi Selden kourallisen puita laatikosta ja heitti ne tuleen. Tätä tehdessään hän huomasi kuinka ohuilta Lilyn kädet näyttivät liekkien loimua vasten. Hän näki myöskin, miten hänen väljän pukunsa alla hänen vartalonsa ääriviivat olivat käyneet kulmikkaiksi; hän muisteli kauan jälkeenpäin, miten valkean punainen leimu saattoi selvästi näkyviin hänen sieraimiensa veltostumisen ja hänen poskipäidensä luomien varjojen tummuuden. Lily kyyrötti siinä hetken ajan hiljaa; vallitsi hiljaisuus, jota Selden ei uskaltanut rikkoa. Kun hän nousi, luuli Selden nähneensä hänen vetävän jotakin poveltaan ja pistävän sen tuleen. Mutta hän tuskin huomasi tuota liikettä ajoissa. Hänen ajatuksensa tuntuivat lumotuilta ja hän mietti yhä sanaa, joka särkisi lumouksen.
Lily astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäilleen. "Hyvästi!" sanoi hän, ja kumartuessaan Seldenin puoleen hän kosketti hänen otsaansa huulillaan.
XIII.
Katulyhdyt olivat sytytetyt, mutta sade oli lakannut ja taivas oli kirkastunut hetkiseksi.
Lily kulki mykkänä ja kuurona ympäristölleen. Hän liikkui vielä siinä kevyessä eetterissä, jota lähtee elämän suurista hetkistä. Mutta vähitellen hän kadotti sen ja hän tunsi likaisen katukivityksen jalkojensa alla. Väsymyksen tunne palasi patoutuneella voimalla ja hetken ajan hän tunsi, ettei hän voinut astua kauempaa. Hän oli päässyt 41:sen kadun ja Viidennen avennuen kulmaan ja hän muisti että Bryant-puistossa oli istuimia, joilla hän voisi levätä.
Tuo surumielinen huvialue oli melkein autio, kun hän astui sinne, hän vaipui tyhjälle penkille sähkölampun valoon. Lieden lämpö oli jo haihtunut hänen suonistaan ja hän lupasi itselleen, ettei hän saanut istua kauan siinä läpitunkevassa höyryssä, joka lähti kosteasta asfaltista. Mutta hänen tahdonvoimansa näytti kuluneen loppuun viimeisessä suuressa ponnistuksessa ja hänet oli vallannut hervoton taantumus, joka seuraa epätahallista tarmon kulutusta. Ja sitäpaitsi, mitäpä sinne kotiinkaan oli menemistä? Ei mitään muuta kuin hänen ilottoman huoneensa hiljaisuus — tuo yön hiljaisuus, joka saattoi olla väsyneille hermoille kiusallisempi kuin räikeimmätkin melut, niin, se ja kloraalipullo vuoteen vieressä. Tuo kloraalin ajattelu oli ainoa valopilkku pimeydessä: hän saattoi tuntea sen vaivuttavan vaikutuksen saavan hänessä jo vallan. Mutta se ajatus saattoi hänet rauhattomaksi, että se jo menetti tehoaan — hän ei uskaltanut turvautua siihen liian usein. Viime aikoina oli uni, jonka se oli hänelle antanut, ollut yhä katkonaisempi ja kevyempi; oli ollut öitä, jolloin hän oli alituisesti selvinnyt tietoisuuteen. Mitähän, jos juoma vähitellen kävisi tehottomaksi, kuten kaikkien huumausaineiden sanotaan tekevän? Hän muisti proviisorin varoituksen annoksen lisäämisestä, ja hän oli ennen kuullut tuon lääkkeen oikullisesta ja arvaamattomasta vaikutuksesta. Hänen pelkonsa palata kotiin viettämään unetonta yötä oli niin suuri, että hän viivytteli toivoen, että erikoisen suuri väsymys vahvistaisi kloraalin heikkenevää voimaa.
Yö oli saapunut ja liikennevirta 42:sella kadulla vaimeni. Kun täydellinen pimeys laskeusi puiston yli, nousivat penkillä istujat ja hajaantuivat. Mutta silloin tällöin kulki joku harhaileva olento kotiin kiirehtien sitä käytävää pitkin, jonka varrella Lily istui, häämöttäen kirkkaana hetken ajan sähkövalon valkoisessa piirissä. Pari tällaista ohikulkijaa hidastutti askeleensa katsoakseen uteliaasti tuota yksinäistä olentoa, mutta Lily tuskin havaitsi heidän tarkasteluaan.
Äkkiä hän kuitenkin huomasi, että eräs noita ohikulkevia varjoja pysähtyi hänen näkölinjansa ja kiiltävän asfaltin välille, ja nostaen silmänsä hän näki nuoren naisen kumartuvan hänen puoleensa.
"Suokaa anteeksi — oletteko sairas? — Mitä, Miss Bartko?" huudahti puoleksi tuttu ääni.
Lily katsahti ylös. Puhuja oli köyhästi puettu nuori nainen käärö kainalossa. Hänen kasvonsa olivat sairaalloisen hienostuneen näköiset, jollaisiksi ne saattoi tehdä huono terveys ja liikarasitus, mutta niiden yleisen sievyyden sovitti suun voimakas ja jalomuotoinen kaarre.
"Te ette muista minua", jatkoi hän ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleennäkemisen ilosta, "mutta minä tunnen teidät missä tahansa, olen ajatellut teitä niin usein. Luulen kaiken väkeni tuntevan nimenne ulkoa. Olen yksi Miss Farishin klubin tyttöjä — te autoitte minua menemään maalle siihen aikaan, kun keuhkoissani oli vikaa. Nimeni on Nettie Struther. Se oli silloin Nettie Crane — mutta varmastikaan te ette muista sitäkään."
Kyllä: Lily alkoi muistaa. Tuo Nettie Cranen avustamis-episoodi oli ollut tyydytystä tuottavin tapahtuma hänen ollessaan tekemisissä Gertyn hyväntekeväisyystyön kanssa. Hän oli antanut tytölle varat, joilla hän pääsi vuoristosanatoriumiin. Oli omituista kohtalon ivaa, että hänen käyttämänsä rahat olivat Gus Trenorin.
Hän koetti vastata, vakuuttaa puhujalle, ettei hän ollut unohtanut. Mutta hänen äänensä petti ja hän tunsi vaipuvansa suuren fyysillisen heikkouden valtaan. Huudahtaen hämmästyksestä Nettie Struther istuutui ja kiersi kuluneen hihan verhoaman käsivarren hänen selkänsä taa.
"Mitä, Miss Bart, te olette sairas. Nojatkaa hieman minuun, kunnes tunnette voivanne paremmin."
Palaavan voiman heikkoa kajastusta näytti siirtyvän Lilyyn häntä tukevan käsivarren puristuksesta.
"Olen vain väsynyt — ei se mitään ole", sai hän sanotuksi hetken kuluttua. Ja sitten, huomatessaan kainon kysyvän ilmeen toverinsa silmissä, hän lisäsi tahtomattaan: "Olen ollut onneton — suuressa ahdingossa."
"Te ahdingossa? Olen aina ajatellut teidän olevan niin korkealla, missä kaikki oli suurta. Joskus, kun tunsin halpamaisesti ja aloin ihmetellä, miksi asiat olivat niin hullusti tässä maailmassa, oli minun tapana muistella, että teillä oli jotenkuten hyvät päivät ja se näytti osoittavan, että oli jonkunlaista oikeutta jossakin. Mutta te ette saa istua tässä liian kauan — on hirveän kosteaa ja sumuista. Ettekö tunne jaksavanne kävellä nyt vähän matkaa?" keskeytti hän puheensa.
"Kyllä — kyllä; minun täytyy lähteä kotiin", kuiskasi Lily nousten seisaalleen.
Lily katseli ihmetellen tuota nukkavierua olentoa rinnallaan. Hän oli tuntenut Nettie Cranen yhtenä liikarasituksen onnettomana uhrina, yhtenä elämän tarpeettomana kappaleena, joka oli määrätty ennenaikojaan joutumaan tuohon yhteiskunnan hylkyjoukkoon, josta Lily niin äskettäin oli ilmaissut pelkonsa. Mutta Nettie Strutherin hentoa ulkokuorta elähdytti nyt toivo ja tarmo: minkä kohtalon tulevaisuus hänelle varaisikaan, hän ei tahtonut joutua hylkyjoukkoon ilman vastaponnistuksia.
"Olen hyvin iloinen saadessani nähdä teitä", jatkoi Lily pakottaen levottomat huulensa hymyyn. "Nyt on minun vuoroni ajatella teitä onnelliseksi — ja maailma on minustakin tuntuva vähemmän nurinkuriselta paikalta."
"Oi, mutta enhän teitä noin — ettehän kykene menemään yksin kotiin. Enkä minäkään voi tulla mukaanne!" Nettie Struther muisteli hetkisen. "Katsokaa, nyt on mieheni yövuoro — hän on autonkuljettaja — ja sen naisen, jonka jätin lapsen luo, on mentävä antamaan miehelleen illallista kello seitsemän. En kai teille jo kertonut, että minulla on lapsi? Se täyttää neljä kuukautta ylihuomenna ja hänestä päättäen ei luulisi, että minä olen koskaan nähnyt sairasta päivää. Näyttäisin teille kaikin mokomin lasta, Miss Bart; me asumme juuri tällä kadulla alaspäin mentäessä — se on vain kolme tonttiväliä tästä." Hän katsoi houkuttelevasti Lilyyn ja sitten lisäsi hän rohkeasti: "Mikä teitä estää nousemasta ajoneuvoihin ja tulemasta kanssani minun kotiini, jossa annan lapselle illallista. Meidän keittiössämme on todellakin lämmintä, ja te voitte levätä siellä, ja minä toimitan teidät kotiin heti kun saan lapsen nukutetuksi."
Keittiössä oli lämmintä ja se näytti Lilystä, kun Nettie Struther oli sytyttänyt kaasun, erikoisen pieneltä ja melkein ilmiömäisen puhtaalta. Tuli paistoi kiiltävästä rautauunista ja sen lähellä oli lapsen vuode, jossa pienokainen istui taistellen vielä unen kanssa.
Ilmaistuaan intohimoisesti ilonsa lapsensa jälleentapaamisesta ja leperreltyään anteeksipyyntöjä myöhästymisensä takia korjasi Nettie lapsen asentoa ja kutsui Miss Bartin ujosti kiikkutuoliin lähelle uunia.
"Meillä on myöskin vierashuone", selitti hän anteeksiannettavalla ylpeydellä, "mutta luulen, että täällä on lämpimämpi enkä halua jättää teitä yksin siksi aikaa kuin laitan palleroiselleni illallista."
Kuultuaan Lilyn vakuutuksen, että hän on paljon mieluummin hauskan keittiötulen ääressä, ryhtyi rouva Struther valmistamaan lapsen maitopulloa, jonka hän hellästi sovitteli sen kärsimättömille huulille; ja tämän sitä imiessä hän istuutui säteilevän näköisenä vieraansa viereen.
"Sallittehan toki lämmittää minun itsellenne tilkan kahvia, Miss Bart? On jäänyt hieman lapsen nuorta maitoa — no, ehkä mieluummin istutte rauhassa ja lepäätte hetkisen. On niin herttaista, että olette täällä. Olen niin usein ajatellut sitä, etten voi uskoa, että se on tosiaankin käynyt toteen. Olen tuon tuostakin sanonut Georgelle: 'Toivon että Miss Bart näkisi minut nyt —' ja minun oli tapana etsiä sanomalehdistä teidän nimeänne, ja me keskustelimme siitä mitä te teitte ja luimme kuvauksia teidän puvuistanne. En ole kuitenkaan nähnyt nimeänne pitkään aikaan ja aloin pelätä, että olitte sairas, ja se teki minut niin levottomaksi, että George sanoi minun itseni tulevan sairaaksi, kun se aina minua kalvoi." Hänen huulilleen ilmaantui muisteleva hymy. "No, minulla ei ole varaa olla jälleen sairas, ei totta totisesti; se viime kerta oli vähällä tehdä minusta lopun. Kun lähetitte minut silloin maalle, en koskaan ajatellut tulevani elävänä takaisin, enkä paljoa välittänyt, vaikk'en tulisikaan. Ymmärrätte, etten tuntenut silloin Gerogea enkä palleroistani."
Hän pysähtyi korjataksensa pulloa lapsen huulille.
"No kultaseni — älä nyt pidä sellaista kiirettä! Mitenkäs nyt vauva jaksaa saatuaan illallisensa niin myöhään? Marry Antonette — siksi me sitä kutsumme ranskalaisen kuningattaren mukaan, jota esittivät puisto näytelmässä — minä sanoin Georgelle, että näyttelijätär muistuttaa minusta teitä, ja se saikin minut ajattelemaan tuota nimeä… En koskaan ajatellut, että menisin naimisiin, eikä minulla ole koskaan ollut rohkeutta tehdä työtä vain itseäni varten."
Hän pysähtyi taas ja luettuaan kehoituksen Lilyn katseesta hän jatkoi veren noustessa hänen kalpeille poskilleen: "Nähkääs, en ollut ainoastaan sairas tuohon aikaan, jolloin lähetitte minut maalle — olin myöskin hirveän onneton. Tunsin erään herran siellä, missä olin toimessa — en tiedä, muistatteko, että olin konekirjoittajana eräässä suuressa tuontiliikkeessä — että — no niin — ajattelin, että menisimme naimisiin: hän oli seurustellut kanssani kuusi kuukautta ja antanut minulle äitinsä vihkimäsormuksen. Mutta luulen, että hän oli liian hieno minulle — hänellä oli paikka liikkeessä ja hän oli ollut koko lailla mukana seuraelämässä. Työläistytöistä ei pidetä aina huolta samalla tavalla kuin teistä eivätkä he aina tiedä, miten he pitävät huolta itsestään. Minä en sitä tehnyt… ja olin vähällä kuolla, kun hän meni pois ja lakkasi kirjoittamastakin… Silloin minä juuri tulin klubille sairaana — ajattelin, että kaikki oli lopussa. Luulen, että niin olisi ollutkin, jollette te olisi lähettänyt minua kaupungista pois. Mutta kun huomasin, että aloin parantua, rohkaisin mieleni vastoin tahtoanikin. Ja kun olin sitten palannut kotiin, tuli George ja pyysi minua vaimokseen. Aluksi ajattelin, etten voisi, koska olimme kasvaneet yhdessä ja tiesin hänen tietäneen vaiheeni. Mutta vähän ajan kuluttua aloin huomata, että se teki asian helpommaksi. En olisi voinut koskaan puhua asiaa toiselle miehelle enkä koskaan olisi mennyt naimisiin puhumatta asiasta. Mutta jos George piti minusta kylliksi ottaakseen minut sellaisena, kuin minä olin, niin en käsittänyt, miksen alkaisi elämää uudestaan — ja sen teinkin."
Voiton varmuus ilmeni hänestä, kun hän nosti säteilevät kasvonsa lapsesta, jota hän piti polvillaan.
"Mutta tarkoituksenihan ei toki ole puhua vain itsestäni ja antaa teidän istua siinä niin uupuneena näköisenä. Mutta on niin herttaista, kun te olette täällä ja saatte nähdä, miten te olette auttanut minua." Lapsi oli painunut selälleen autuaan kylläisenä ja rouva Struther nousi panemaan pullon pois. Sitten hän pysähtyi Miss Bartin eteen.
"Toivoisin vain, että voisin auttaa teitä — mutta luulen, että en voi millään sitä tehdä", mutisi hän kaihoisasti.
Vastauksen asemesta Lily nousi hymyillen ja ojensi käsivartensa. Ja ymmärtäen tuon liikkeen äiti asetti lapsen hänen syliinsä.
Tyttönen, tuntien irtautuvansa tavallisesta turvapaikastaan, teki vaistomaisen vastustamisliikkeen, mutta ruuansulatuksen viihdyttävä vaikutus voitti ja Lily tunsi pehmeän painon painuvan luottavaisesti hänen rintaansa vasten. Lapsen luottamus sen turvallisuuteen täytti hänet lämmön ja palaavan elämän tunteella ja hän kumartui sen puoleen ihmetellen pieniä ruusunpunaisia kasvoja, silmien tyhjää kirkkautta ja sormien haparoivia liikkeitä. Aluksi taakka hänen käsivarsillaan tuntui kevyeltä kuin vaalea pilvenhattara tai untuvapussi, mutta vähitellen paino kasvoi ja hänelle tuli omituinen heikkouden tunne, ikäänkuin lapsi tunkeutuisi häneen ja tulisi osaksi hänestä.
Hän katsahti ylös ja näki Nettien katseen lepäävän lapsessa hellästi ja riemuisena.
"Eikö olisi liian ihanaa, jos se voisi tulla juuri samanlaiseksi kuin te? Tietystikin tiedän, ettei se koskaan voisi — mutta äidit haaveilevat mahdottomimpiakin lapsilleen."
Lily puristi lasta hetken ajan ja laski sen sitten takaisin äidin syliin.
"Voi, se ei saa tehdä niin — pelkäisin tulla katsomaan sitä liian usein!" sanoi hän hymyillen. Ja sitten, vastustaen rouva Strutherin harrasta tarjousta tulla saattamaan ja toistaen lupauksensa tulla tietenkin pian takaisin ja tehdä Georgen tuttavuutta ja nähdä palleroisen kylpemässä, hän lähti kyökistä ja laskeutui yksin portaita.
* * * * *
Kadulle päästyään hän totesi tuntevansa itsensä voimakkaammaksi ja onnellisemmaksi. Hän oli nyt ensi kerran kokenut oikullisen hyväntahtoisuutensa tuloksia ja inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunne poisti jäisen kylmyyden hänen sydämeltään.
Vasta astuessaan asuntonsa ovesta sisään hänet valtasi entistä syvempi yksinäisyydentunne. Kello oli jo paljon yli seitsemän ja alakerroksesta tuleva valo ja ruoanhaju ilmaisi, että päivällinen oli alkanut. Hän kiirehti huoneeseensa, sytytti kaasun ja alkoi pukeutua. Hän ei aikonut hemmoitella itseään kauempaa syömättä olemisella siksi, että hänen ympäristönsä teki sen vastenmieliseksi. Koska hänen kohtalonsa oli elää täysihoitolassa, täytyi hänen oppia alistumaan elämän vaatimuksiin. Hän oli kuitenkin iloinen, kun hänen astuttuaan ruokasalin kuumuuteen ja huikaisevaan valoon, ateria oli melkein ohi.
Päästyään jälleen omaan huoneeseensa hän sai äkillisen toiminnan halun. Hän oli viikkomääriä ollut liian haluton ja välinpitämätön järjestääkseen tavaroitaan, mutta nyt hän alkoi tutkia järjestelmällisesti arkkujaan ja laatikoitaan. Hänellä oli jäljellä muutamia sieviä pukuja — jäännöksiä hänen viimeiseltä loistokaudeltaan Sabrinalla ja Lontoossa — mutta kun hänen oli pakko luopua palvelijattarestaan, oli hän jakanut tälle anteliaasti vaatevarastoaan. Jäljelläolevat puvut, vaikka ne olivatkin menettäneet uutuutensa, olivat säilyttäneet jalon kuosinsa, korkean taiteellisen laajuutensa ja mittasuhteensa, ja kun hän levitti ne vuoteelleen, tulivat ne tilaisuudet, joissa hän oli pitänyt niitä, elävinä hänen eteensä. Hän oli hämmästynyt huomatessaan, miten hänen vanhan elämänsä ilmapiiri ympäröi häntä. Mutta sehän oli kuitenkin kaiketinkin se elämä, johon hänet oli luotu: jokainen versoava taipumus hänessä oli huolellisesti suunnattu sitä kohti, kaikki hänen harrastuksensa ja toimensa oli opetettu keskittymään sen ympärille. Hän oli kuin näytettäväksi kasvatettu harvinainen kukka, josta on revitty joka nuppu paitsi sen kauneuden huippukukka.
Kaikista viimeiseksi hän veti arkkunsa pohjalta kasan valkoista villakangasta, joka putosi hänen käsivarrelleen. Se oli Reynoldin puku, joka hänellä oli ollut yllä Bryn elävissä tauluissa. Hänen oli ollut mahdotonta antaa sitä pois, mutta hän ei ollut nähnyt sitä koskaan tuon yön jälkeen, ja pitkistä laskoksista, kun hän suoristi niitä, lähti orvokkien tuoksu, joka tuntui hänestä kuin henkäys kukkien reunustamalta suihkukaivolta, missä hän oli seisonut Lawrence Seldenin kanssa ja puhunut kohtalostaan. Hän asetti puvut takaisin yksitellen, pannen kunkin mukana pois jonkin valonvälkähdyksen, jonkin naurun sävyn, jonkin harhailevan henkäyksen huvittelun ruusunhohtoiselta alueelta. Jokainen viittaus menneisyyteen värisytti hänen hermojaan.
Hän oli juuri sulkenut arkkunsa, kun ovelle koputettiin ja irlantilaisen palvelustytön punainen nyrkki heitti sisään myöhästyneen kirjeen. Lily luki hämmästyen kuoren ylänurkkaan painetun osoitteen. Se oli ilmoitus hänen tätinsä pesänselvittäjien toimistosta, ja hän ihmetteli, mikä odottamaton asiain kehitys oli aiheuttanut heidät rikkomaan vaitiolon ennen määräaikaa.
Hän avasi kuoren ja shekki tipahti lattialle. Hänen kumartuessaan nostamaan sen syöksähti veri hänen kasvoilleen. Shekki sisälsi koko hänen perintöosuutensa ja myötäseuraavassa kirjeessä selitettiin, että saatuaan pesän selvitetyksi pikemmin kuin mitä he olivat odottaneet, he olivat päättäneet suorittaa osuuden ennen määrättyä maksupäivää.
Lily istui sänkynsä jalkopäässä olevan pikku pöydän viereen, levitti shekin ja luki uudestaan ja uudestaan kymmenentuhatta dollaria, joka oli kirjoitettu sen yli tanakalla liikemieskäsialalla. Kymmenen kuukautta sitten tuo summa olisi edustanut puutetta ja köyhyyttä; mutta hänen arvojen arvioimisensa oli muuttunut sillä välin ja nyt tirkisti rikkauden haave jokaisesta kynänvedosta. Tuijottaessaan yhä siihen hän tunsi tuon haaveen säihkyä nousevan aivoihinsa ja hetken kuluttua hän nosti pöydän kannen ja heitti tuon taikapaperin näkyvistään. Oli helpompaa ajatella ilman noita viittä kuviota, jotka tanssivat hänen silmissään, ja hänellä oli paljon selailemista ennen nukkumistaan.
Hän avasi shekkikirjansa ja syventyi samanlaisiin tuskallisiin laskelmiin kuin Bellomontissa tuona yönä, jolloin hän oli päättänyt mennä naimisiin Percy Grycen kanssa. Köyhyys yksinkertaistuttaa kirjanpitoa ja hänen finassiasemansa oli helpompi selvittää kuin se oli ollut silloin. Mutta hän ei ollut kuitenkaan oppinut pitämään huolta raha-asioistaan, ja ohimenevänä loistokautenaan Emporiumissa hän oli soljunut takaisin entisiin ylettömiin elämäntapoihinsa, mikä vielä huononsi hänen heikkoa raha-asemaansa. Hänen shekkikirjansa ja hänen laatikossaan olevien maksamattomien laskujen huolellinen tarkastelu osoitti, että kun nämä olivat suoritetut, hänelle tuskin jäisi kylliksi, millä elää lähimmät kolme tai neljä kuukautta; ja senkin jälkeen täytyi kaikki satunnaiset menot supistaa vähimpään, jos hänen olisi jatkettava nykyistä elämäntapaansa ansaitsematta lisärahoja.
Oli kuitenkin surkeaa olla köyhä — nähdä edessään puutteenalainen, huolten painama keski-ikä, kulkea säästäväisyyden ja itsensäkieltämisen synkkien asteiden kautta vähittäistä häviämistä kohti täysihoitolan tuhruiseen yhteisoloon. Mutta oli jotain vieläkin surkeampaa — se oli yksinäisyyden puristus hänen sydämessään, tunne, että on pyyhkäisty juuristaan irtikiskotun ajelehtivan kasvin tavoin alas vuosien mistään piittaamatonta eteenpäinmenoa. Tämä oli tunne, joka valtasi nyt hänet — tunne, että hän on juureton ja pian häviävä, pelkkä lastu olemassaolon pyörteisellä pinnalla, ilman mitään, johon hänen olentonsa pienet avuttomat tuntosarvet voisivat tarttua, ennenkuin kauhea virta peittäisi ne. Ja kun hän katsoi taaksepäin, näki hän, ettei ollut koskaan ollut aikaa, jolloin hän oli ollut todellisessa suhteessa elämään. Hänen vanhempansakin olivat olleet juurettomia, jokaisen tavan ja muodin virtauksen sinne tänne viskelemiä, ilman mitään persoonallista olemassaoloa, joka heitä olisi suojellut sen vaihtelevilta mauilta. Hän itse oli kasvanut ilman että mikään tilkku maata oli hänelle rakkaampi kuin jokin toinen; ei ollut mitään varhaisten kiintymysten ja kunnioituksen ja vakavien rakkaiksitulleiden traditsionien keskustaa, jonka puoleen hänen sydämensä saattoi kääntyä ja josta se saattoi ammentaa tarmokasta vakavuutta itseään ja hellyyttä muita kohtaan. Missä muodossa hitaasti patoutuva menneisyys eläneekin veressä — joko näkyvillä muistomerkeillä varustetun vanhan talon konkreettisessa kuvassa tai ei käsintehdyn vaan perittyjen tapojen kyhäämän talon käsitteessä — sillä on sama yksilöllistä olemassaoloa laventava ja syventävä voima — voima, joka liittää sen sukulaisuuden salaperäisillä siteillä kaiken inhimillisen pyrkimyksen mahtavaan loppusummaan.
Sellaista elämän yhtenäisyyden näkyä ei Lilyllä ollut koskaan ennen ollut. Hänellä oli ollut siitä hämärä aavistelu toveruusvaistonsa sokeissa liikunnoissa, mutta hänen ympärillään olevan elämän hajoittavat vaikutukset olivat karkoittaneet ne. Kaikki hänen tuntemansa miehet ja naiset olivat kuin atomeja, jotka pyörivät pois toinen toisistaan jonkinlaisessa sentrifugaalitanssissa; ensimmäisen elämän yhtenäisyyden välähdyksen hän koki tuona samana iltana Nettie Strutherin keittiössä.
Tuo köyhä pieni työläistyttö, joka oli saanut tarmoa koota yhteen elämänsä sirpaleet ja rakentaa itselleen niistä suojan, näytti Lilystä saavuttaneen olemassaolon keskeisen totuuden. Se oli jotenkin laihaa elämää, köyhyyden julmalla jyrkänteellä ja vain niukka hätävara sairauden ja onnettomuuden mahdollisuuksia varten, mutta sillä oli samanlainen hennon rohkea kestävyys kuin linnunpesällä, joka on rakennettu jyrkänteen partaalle — pelkkä lehti- ja korsikimppu, mutta kuitenkin niin pantu kokoon, että siihen uskotut oliot voivat turvallisina riippua kuilun yllä.
Niin — mutta pesän rakentamiseen oli tarvittu kaksi: miehen usko yhtä hyvin kuin naisen rohkeus. Lily muisteli Nettien sanoja: Minä tiesin, että hän tiesi, mitä minulle oli tapahtunut. Miehensä usko häneen oli tehnyt uudistumisen mahdolliseksi — naisen on niin helppo tulla siksi, mitä hänen rakastamansa mies uskoo hänen olevan! No niin — Selden oli kaksi kertaa ollut valmis panemaan uskonsa Lily Bartiin, mutta kolmas koetus oli ollut liian kova hänen kestävyydelleen. Itse hänen rakkautensa laatu oli tehnyt sen mahdottomammaksi herättää uudestaan eloon. Jos se olisi ollut yksinkertainen veren vaisto, olisi Lilyn kauneuden mahti saattanut elähyttää sen jälleen. Mutta se seikka, että se oli syvemmällä, että se oli selvittämättömästi kietoutunut perittyjen ajatus- ja tuntemistapojen kanssa, teki sen yhtä mahdottomaksi saada uudelleen kasvamaan kuin syväjuurisen kasvin, joka on revitty paikaltaan. Selden oli antanut hänelle parastaan, mutta hänen oli yhtä mahdotonta kuin Lilynkin kääntyä kritiikittömästi takaisin entisille tunneasteille.
Lilylle jäi, kuten hän oli sanonut Seldenille, kohottava muisto tämän uskosta häneen. Mutta hän ei ollut saavuttanut sitä ikää, jolloin nainen voi elää muistoillaan. Hänen pitäessä Nettie Strutherin lasta sylissään olivat jähmettyneet nuoruuden virrat irtaantuneet ja juosseet lämpiminä hänen suonistaan. Vanha elämänkiihkeä halu valtasi hänet ja koko hänen olentonsa vaati persoonallisen onnen osuuttaan. Niin — onnea hän halusi, ja ne välähdykset, jotka hän oli siitä saavuttanut, tekivät kaiken muun vähäpätöiseksi. Vähitellen hän oli irtautunut halpa-arvoisemmista mahdollisuuksista ja hän näki, ettei hänelle nyt jäänyt muuta kuin kieltäytymisen tyhjyys.
Tuli myöhä ja suunnaton raukeus valtasi hänet kerran vielä. Se ei ollut hiipivää unen tunnetta, vaan kiihtynyttä valvottavaa väsymystä, sairaalloista mielen selvyyttä, jota vastaan tulevaisuuden kaikki mahdollisuudet kuvastuivat jättiläismäisinä. Häntä kauhistutti näyn erinomainen selvyys; hänestä tuntui, kuin olisi hän murtanut sen ihmeellisen verhon, joka on aikomuksen ja toiminnan välillä, ja näkisi tarkkaan, mitä hän tulisi tekemään kaikkina tulevina pitkinä päivinä. Siellähän oli esim. shekki laatikossa — hän aikoi käyttää sen velkansa maksuksi Trenorille, mutta hän aavisti, että hän huomispäivänä tahtoi lykätä sen toistaiseksi, tahtoi luisua velan vähittäiseen siirtämiseen. Tuo ajatus hirvitti häntä — hän pelkäsi lankeavansa Lawrence Seldenin kanssa vietetyn viimeisen hetken korkeudesta. Mutta miten hän saattoi uskoa pysyvänsä jaloillaan? Hän tunsi vastustavien vaikutinten voiman — hän saattoi tuntea tavan lukemattomien käsien vetävän häntä takaisin taas jotenkin pilaamaan kohtaloa. Hän tunsi voimakasta halua pidentää, ikuistuttaa henkensä hetkellisen innostuksen. Jos vain elämä voisi loppua — loppua tähän traagilliseen, mutta samalla suloiseen menetettyjen mahdollisuuksien tajuamiseen, jotka antoivat hänelle sukulaistunteen kaikkiin rakastaviin ja ennen häntä eläneisiin maailmassa!
Hän oikaisihe äkkiä ja ottaen shekin pöytälaatikostaan hän sulki sen kuoreen, jonka hän osoitti käyttämäänsä pankkiin. Sitten hän kirjoitti toisen shekin Trenorille ja pannen sen ilman yhtään myötäseuraavaa sanaa kuoreen, jolle hän kirjoitti hänen nimensä, hän asetti molemmat kirjeet vieretysten pöydälle. Senjälkeen hän jäi yhä istumaan pöydän ääreen ottaen esille paperejaan ja kirjoittaen, kunnes talossa vallitseva syvä hiljaisuus muistutti häntä, että oli myöhä. Kaduilla oli pyörien räminä lakannut ja vain humalaisten hoilotusta kuului silloin tällöin läpi syvän, luonnottoman hiljaisuuden. Salaperäisessä öisessä yksinäisyydessään, erillään elämän kaikista ulkopuolisista merkeistä, hän tunsi olevansa vielä omituisemmin ristiriidassa kohtalonsa kanssa. Tuo tunne huimasi häntä ja hän koetti päästä tietoisuudesta painamalla kätensä silmiään vastaan. Mutta kauhea hiljaisuus ja tyhjyys näytti symbolisoivan hänen tulevaisuuttaan — hän tunsi kuin talo, katu, maailma olisivat kaikki tyhjiä ja hän yksin olisi jäänyt tuntevaksi elottomassa maailmankaikkeudessa.
Mutta se oli hulluuden partaalla olemista… hän ei ollut koskaan riippunut niin lähellä epätodellisen huimaavaa jyrkännettä. Unta hän tahtoi — hän muisti, ettei hän ollut ummistanut silmäänsä kahteen yöhön. Pieni pullo oli hänen vuoteensa vieressä odottaen saavansa huumata hänet. Hän nousi ja riisuutui nopeasti ikävöiden nyt tyynynsä kosketusta. Hän tunsi itsensä niin pohjattoman väsyneeksi, että hän ajatteli täytyvänsä vaipua uneen heti. Mutta heti kun hän oli pannut pitkäkseen, kävi jokainen hänen hermonsa yht'äkkiä vieläkin erikoisen virkeäksi. Oli kuin suuri häikäisevä sähkövalo olisi väännetty palamaan hänen päässään ja hänen kurja pieni kiusaantunut minänsä luhistui ja kyyristyi siinä tietämättä, minne paeta.
Hän ei ollut kuvitellut sellaista unettomuuden toistumista mahdolliseksi: koko hänen menneisyytensä kertautui sadoissa tietoisuuden eri kohdissa. Missä oli juoma, joka saattoi asettaa tämän kapinoivien hermojen legionan? Raukenemisen tunne olisi ollut suloinen verrattuna tähän toiminnan läpitunkevaan meluun; mutta väsymys oli väistynyt hänestä, ikäänkuin jotain julmaa kiihoketta olisi väkivalloin vuodatettu hänen suoniinsa.
Hän saattoi kestää sen — niin, hän saattoi kestää sen, mutta mitä voimia hänelle jäisi seuraavaksi päiväksi? Seuraava päivä lähestyi armotta ja sen kintereillä tulivat toiset päivät — ne keräytyivät uhkaavina hänen ympärilleen kuin kirkuva roskajoukko. Hänen täytyi karkoittaa ne muutamiksi hetkiksi; hänen täytyi saada hetkinen unohdusta. Hän ojensi kätensä ja mittasi vaimentavat tipat lasiin. Mutta sitä tehdessään hän tiesi, että ne olisivat voimattomia hänen aivojensa yliluonnollista selkeyttä vastaan. Hän oli jo aikoja sitten nostanut annoksen korkeimpaan määrään, mutta tänä yönä hän tunsi, että hänen täytyi ylittää se. Hän tiesi olevansa siinä hieman uhkarohkea — hän muisti proviisorin varoituksen. Jos uni tuli ollenkaan, niin olkoon se sitten uni, josta ei heräisi. Mutta loppujen lopuksi se oli vain yksi mahdollisuus sadasta. Lääkkeen vaikutus oli arvioimaton, ja muutaman tipan lisäys säännölliseen annokseen ei luultavastikaan tekisi muuta kuin toisi hänelle levon, jota hän niin epätoivoisesti kaipasi.
Hän ei totta puhuen tarkastellut kysymystä kovin tuskallisesti — unen saannin ruumiillinen vaatimus oli hänen ainoa ylläpitävä aistimuksensa. Hänen mielensä peräytyi ajatuksen selkeyttä yhtä vaistomaisesti kuin silmät supistuvat häikäisevässä valossa — pimeyttä, pimeyttä, sitä hänen täytyi saada hinnalla millä hyvänsä. Hän nousi vuoteellaan ja nieli lasin sisällön. Sitten hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja paneutui maata.
Hän makasi hyvin hiljaa, odottaen aistillisella mielihyvällä unilääkkeen ensimmäisiä vaikutuksia. Hän tiesi ennakolta, minkälaisia ne tulisivat olemaan — sisäisen tykytyksen vähittäistä lakkaamista, tahdottomuuden vienoa lähenemistä, ikäänkuin näkymätön käsi tekisi pimeässä taikakulkuaan hänen ylitseen. Vaikutuksen hitaus ja epäröinti lisäsi sen lumousta: oli suloista kurkistaa alas tiedottomuuden hämäriin kuiluihin. Tänä yönä lääke näytti vaikuttavan hitaammin kuin tavallisesti: jokainen kiivas tykytys oli vaimennettava vuorostaan. Mutta vähitellen täydellisen kukistumisen tunne valtasi hänet, ja hän ihmetteli veltosti, mikä hänet oli saattanut tuntemaan tuskallisesti ja kiihtyneesti. Hän näki nyt, ettei ollut mitään, mistä kiihtyä — hän oli palannut normaalielämänkatsomukseensa. Loppujen lopuksi ei huomispäivä olisikaan niin vaikea, hän tunsi varmasti, että hänellä olisi tarmoa ottaa se vastaan. Hän ei oikein muistanut, mitä hän oli pelännyt kohdata, mutta tuo epävarmuus ei sen enempää häirinnyt häntä. Hän oli ollut onneton ja nyt hän oli onnellinen — hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi ja nyt oli yksinäisyyden tunne haihtunut.
Hän liikahti kerran ja kääntyi kyljelleen, ja tätä tehdessään hän äkkiä ymmärsi, miksei hän tuntenut itseään yksinäiseksi. Se oli kummallista — mutta Nettie Strutherin lapsi lepäsi hänen käsivarsillaan: hän tunsi sen pienen pään painavan olkapäätään. Hän ei tiennyt, miten se oli tullut sinne, mutta hän ei tuntenut siitä hämmästystä, ainoastaan suloista, koko olentonsa läpi tunkevaa lämmön ja mielihyvän väristystä. Hän laittoi itsensä mukavampaan asentoon kiertäen käsivartensa pyöreän untuvaisen pään ympärille ja pidättäen hengitystään, jottei se häiritsisi nukkuvaa lasta.
Hänen siinä maatessaan hän sanoi itsekseen, että oli jotakin, jota hänen piti sanoa Seldenille, jokin sana, jonka hän oli löytänyt ja joka oli tekevä elämän selväksi heidän välillään. Hän koetti toistaa tuota sanaa, joka viipyi epämääräisenä ja valoisana ajatuksen etäisellä äärellä — hän pelkäsi, ettei hän muistaisi sitä herätessään. Ja kunhan hän vain muistaisi sen ja sanoisi sen Seldenille, niin hän tunsi, että kaikki olisi hyvin.
Vähitellen tuon sanan ajattelu haihtui ja uni alkoi vallata hänet. Hän hieman ponnisteli sitä vastaan, tuntien, että hänen pitäisi pysytellä valveilla lapsen takia. Mutta tämäkin tunne häipyi vähitellen epäselväksi unisen rauhan tuntemukseksi, jonka läpi yht'äkkiä pimeä yksinäisyyden ja kauhun varjo raivasi tiensä.
Hän kavahti taas pystyyn, viluisena ja säikähdyksestä väristen: hetken ajan hänestä tuntui kuin olisi hän kadottanut lapsen käsistään. Mutta ei — hän oli erehtynyt — hän tunsi vielä sen ruumiin hennon kosketuksen, lämpö alkoi jälleen virrata hänen lävitseen, hän otti sen vastaan, vajosi siihen ja nukkui.
XIV.
Seuraava aamu valkeni leutona ja kirkkaana, kesän tuntu ilmassa. Auringonpaiste sattui vinosti Lilyn kadulle, pehmensi karheata talon julkisivua, kultasi portaiden värittömät kaiteet ja heijasti sädekehiä hänen verhotun ikkunansa ruuduista.
Kun sellainen päivä on sopusoinnussa mielialan kanssa, niin sen henkäyksessä on juopumusta. Ja Selden, kiiruhtaen katua pitkin läpi sen aamuisen siivottomuuden, tunsi olennossaan nuorekkaan seikkailunhalun väristystä. Hän jätti tavan tutut polut ja retkeili mielenliikutuksen tuntemattomalle merelle. Kaikki tuntomerkit ja mitat olivat jääneet jälkeen ja hänen kulkuaan piti johtaa uusien tähtien.
Tämä kulku johti tällä kertaa vain Miss Bartin täysihoitolaan; mutta sen ränsistynyt sisäänkäytävä oli tullut tuntemattoman kynnykseksi. Lähestyessään hän tarkasteli kolmea ikkunariviä arvaillen poikamaisesti, mikä niistä oli Lilyn. Oli yhdeksän aika ja talossa tuntui olevan jo työtä ja puuhaa. Hän muisteli jälkeenpäin havainneensa, että vain yksi ikkunakaihdin oli alhaalla. Hän huomasi myös, että eräällä ikkunalaudalla oli maljakko orvokkeja ja yht'äkkiä hän päätti, että sen täytyi olla Lilyn ikkunan: häneen tietenkin täytyi yhdistää ainoa kauneuskeidas rumassa ympäristössä.
Yhdeksän aika oli varhainen vieraskäyntiaika, mutta Selden oli jättänyt kaikki sellaiset sovinnaisuuden noudattamiset. Hän tunsi vain, että hänen on heti nähtävä Lily — hän oli löytänyt sanan, jonka hän aikoi sanoa hänelle eikä sen sanomista voinut lykätä toiseen hetkeen. Oli ihmeellistä, ettei se ollut jo ennen tullut hänen huulilleen, että hän oli päästänyt Lilyn menemään eilen illalla voimatta sanoa sitä hänelle. Mutta mitäpä sillä väliä nyt, kun oli tullut uusi päivä? Se sana ei ollut hämärää, vaan aamua varten.
Selden juoksi kiivaasti rappuja ylös ja soitti kelloa, ja touhustaan huolimatta häntä hämmästytti suuresti, että ovi avautui niin pian. Vielä hämmästyttävämpää oli hänestä sisäänastuttuaan nähdä, että avaaja oli Gerty Farish — ja että tämän takana häämötti pahaenteisesti toisia olentoja järkytetyn näköisinä.
"Lawrence!" huusi Gerty oudolla äänellä, "kuinka pääsitte tänne niin nopeasti?" — ja vapiseva käsi, jonka hän laski Seldenin kädelle, näytti siinä silmänräpäyksessä kietoutuvan tämän sydämelle.
Selden huomasi toiset kasvot, jotka näyttivät hölmistyneiltä pelosta ja arveluista — hän näki emännän valtavan olennon lähenevän itseään; mutta hän vetäytyi takaisin kohottaen kätensä, kun taas hänen silmänsä koneellisesti katsoivat ylös mustia puuportaita, joita myöten hän heti tiesi serkkunsa vievän itseään.
Eräs ääni taka-alalla sanoi, että tohtori saattoi tulla takaisin millä hetkellä tahansa — ja ettei ylhäällä saanut mitenkään häiritä. Joku toinen huudahti: "Se oli suurin ihme —?" sitten Selden tunsi, että Gerty oli ottanut häntä ystävällisesti kädestä ja että heidän täytyy antaa mennä yksin ylös.
He nousivat hiljaa kolme kerrosta ja kulkivat käytävää pitkin suljetulle ovelle. Gerty avasi oven ja Selden meni hänen jäljessään. Vaikka kaihdin oli alhaalla, heitti vastustamaton auringonvalo himmennetyn kultajuovan huoneeseen, ja sen valossa Selden näki kapean vuoteen seinustalla ja vuoteella Lily Bartin hahmon liikkumattomin käsin ja rauhallisin, muuttunein kasvoin.
Että se oli todellakin Lily Bart, sen kielsi kiihkeästi jokainen hermo Seldenissä. Todellinen Lily Bart oli levännyt hänen sydäntään vasten vain muutamia tunteja sitten — mitä hänellä oli tekemistä noiden oudoksikäyneiden ja rauhallisten kasvojen kanssa, jotka — nyt ensimmäistä kertaa — eivät kalvenneet eivätkä kirkastuneet hänen tullessaan?
Gerty, myöskin oudon rauhallisena ja tietoisesti itsensähillitsevänä kuten ainakin se, joka on kestänyt monet huolet ja tuskat, seisoi vuoteen vieressä puhuen ystävällisesti, ikäänkuin toimittaen viimeisen viestin.
"Tohtori löysi kloraalipullon — hän on nukkunut huonosti jo pitkät ajat, ja varmaankin hän on ottanut erehdyksessä liika suuren annoksen… Ei ole epäilemistäkään — ei mitään epäilyä — ei ole kysymystäkään — tohtori on ollut kovin hyvä. Sanoin hänelle, että me jäisimme mielellämme yksin vainajan kanssa — selvittäisimme hänen asiansa ennenkuin kukaan muu tulee. Tiedän, että hän olisi sitä juuri tahtonut."
Selden tuskin tajusi, mitä Gerty puhui. Hän seisoi katsoen alas nukkuviin kasvoihin, jotka näyttivät lepäävän siinä kuin hieno melkein näkymätön naamio niiden elävien piirteiden yllä, jotka hän oli tuntenut. Hän tunsi, että todellinen Lily oli vielä siinä, aivan hänen lähellään, mutta näkymättömänä ja luoksepääsemättömänä. Ja heitä erottavan esteen ohuus kiusasi häntä avuttomuuden tunteella. Heidän välillään ei ollut koskaan ollut kuin pieni tuskin huomattava este — ja kuitenkin hän oli antanut sen pitää heitä erillään! Ja vaikka se nyt tuntui heikommalta ja hennommalta kuin koskaan, oli se äkkiä kovettunut timantiksi, ja turhaan hän saattaisi vaikka päänsä lyödä murskaksi sitä vastaan.
Hän oli langennut polvilleen vuoteen viereen, mutta Gertyn kosketus nosti hänet pystyyn. Ja kun heidän katseensa yhtyivät, hämmästyi Selden aivan erikoista valoa serkkunsa kasvoilla.
"Ymmärrättehän, mitä varten tohtori läksi? Hän lupasi, ettei tulisi mitään häiriötä — mutta muodollisuuksia täytyy noudattaa. Ja minä pyysin hänen suomaan meille aikaa tarkastaa ensin hänen tavaroitaan —"
Selden nyökkäsi, ja Gerty silmäili pientä köyhästi kalustettua huonetta. "Se ei kysy pitkää aikaa", päätti hän.
"Ei — se ei kysy pitkää aikaa", myönsi Selden.
Gerty piti Seldenin kättä omassaan vielä hetkisen ja luoden sitten viimeisen silmäyksen vuoteeseen hän kulki hitaasti ovea kohti. Kynnyksellä hän pysähtyi lisätäkseen: "Löydätte minut alhaalta, jos kaipaatte minua."
Selden nousi pidättääkseen häntä. "Mutta minne te menette? Hän olisi toivonut —"
Gerty pudisti päätään hymyillen. "Ei, tätä juuri hän olisi toivonut —" ja kun hän puhui, kävi valo läpi Seldenin tunteettoman kurjuuden ja hän näki syvälle rakkauden kätkettyihin salaisuuksiin.
Ovi sulkeutui Gertyn jälkeen ja Selden seisoi yksin vuoteessa liikkumattomana nukkujan kanssa. Hän sai mielijohteen kääntyä hänen vierelleen, langeta polvilleen ja lepuuttaa tykyttävää päätään tyynyllä lepäävää rauhallista poskea vastaan. Heillä ei ollut koskaan ollut keskenään rauhaa, noilla kahdella, ja nyt hän tunsi vetoa vainajan rauhallisuuden ihmeellisiin salaperäisiin syvyyksiin.
Mutta hän muisti Gertyn varoittavat sanat — hän tunsi, että vaikka aika oli lakannut tästä huoneesta, sen jalat kiiruhtivat pysähtymättä ovea kohti. Gerty oli suonut hänelle tämän viimeisen puolitunnin, ja hänen täytyi käyttää sitä, kuten Gerty tahtoi.
Hän kääntyi ja katsoi ympärilleen ankarasti pakottaen itsensä saavuttamaan jälleen tietoisuuden ulkonaisista asioista. Huoneessa oli vähän kalustoa. Siellä oli Lilyn toalettiesineitä, ainoita ylellisyyden merkkejä, joiden sydäntä kouristava tutunomaisuus hätkäytti Seldeniä ja jotka näyttivät, mitä hänen toisten kieltäytymistensä oli täytynyt maksaa. Huoneessa ei ollut muuta persoonallisuuden merkkiä, jollei se näyttäytynyt niukkojen huonekalujen huolellisessa siisteydessä: pesupöydän, kahden tuolin, pienen kirjoituspulpetin ja vuoteen vieressä olevan pienen pöydän. Tällä pöydällä oli tyhjä pullo ja lasi, ja näistäkin hän käänsi pois katseensa.
Pulpetti oli kiinni, mutta sen kannella oli kaksi kirjettä, jotka hän otti käteensä. Toisessa oli erään pankin osoite, ja kun se oli varustettu postimerkeillä ja suljettu, pani Selden hetken epäröityään sen pois. Toisessa kuoressa hän luki Gus Trenorin nimen, ja sen laidat olivat vielä liimaamatta kiinni.
Kiusaus kävi läpi hänen olentonsa kuin puukon isku. Hän kamppaili sen käsissä tukien itseään pulpettia vasten. Miksi hän oli kirjoittanut Trenorille — kirjoittanut otaksuttavasti juuri heidän erottuaan edellisenä iltana? Tuo ajatus turmeli viimeisen hetken muiston, teki pilkkaa sanasta, jonka hän oli tullut sanomaan ja vieläpä särki sovittavan hiljaisuudenkin, jonka yli se lankesi. Hän tunsi lennähtäneensä takaisin kaikkiin niihin rumiin epäilyksiin, joista hän ajatteli päässeensä ainiaaksi. Mitä hän loppujen lopuksi tiesi Lilyn elämästä? Vain niin paljon kuin tämä oli suvainnut näyttää hänelle, ja miten vähän se oli katsoen siihen, mitä maailma arveli! Millä oikeudella — kirje hänen kädessään näytti kysyvän — millä oikeudella hän juuri nyt tunkeutui vainajan salaisuuksiin kuoleman jättämän aukon kautta? Hänen sydämensä huusi, että se oli heidän viimeisen yhdessäolohetkensä oikeudella, hetkellä, jolloin vainaja itse oli antanut avaimen hänen käteensä. Niin mitäs, jos Trenorin kirje oli kirjoitettu sen jälkeen?
Hän laski sen kädestään äkillisen inhon valtaamana ja kääntyi päättävästi siihen, mitä hänellä oli jäljellä tehtävästään. Loppujen lopuksi olisi tuo tehtävä helpompi täyttää nyt, kun hänen persoonallinen osuutensa siihen oli mennyt olemattomiin.
Hän kohotti pulpetin kantta ja näki siinä shekkikirjan ja muutamia paketteja, laskuja ja kirjeitä, järjestettyinä sillä täsmällisyydellä, joka oli ominaista kaikille vainajan toimille. Selden tarkasti ensin kirjeet, koska se oli hänen työnsä vaikein osa. Tuli ilmi, että niitä ei ollut monta eivätkä ne olleet tärkeitä, mutta niiden joukossa Selden löysi, omituisin sydämen kouristuksin, kirjelapun, jonka hän itse oli kirjoittanut Lilylle Bryiden pitojen jälkeisenä päivänä.
"Milloin saan tulla luoksenne?" — nämä hänen omat sanansa saivat hänet toteamaan sen arkuuden, joka oli karkoittanut hänet Lilystä itse voiton hetkellä. Niin, hän oli aina pelännyt kohtaloaan ja hän oli liian rehellinen ollakseen nyt tunnustamatta arkuuttaan, sillä eivätkö nyt olleetkin kaikki hänen entiset epäilyksensä heränneet henkiin pelkällä Trenorin nimen näkemisellä?
Hän pisti kirjeen taskuunsa taittaen sen huolellisesti niinkuin ainakin sen, jonka vainajan hallussaanpitäminen oli tehnyt kallisarvoiseksi. Sitten hän jatkoi paperien tarkastelua.
Hämmästyksekseen hän huomasi, että kaikki laskut olivat kuitatut; niiden joukossa ei ollut yhtään maksamatonta. Hän avasi shekkikirjan ja näki, että edellisenä iltana sinne oli tullut kymmenen tuhannen dollarin shekki rouva Penistonin pesänvalvojilta. Perintöosuus oli siis maksettu aikaisemmin kuin mitä hän oli osannut odottaa Gertyn puheista päättäen. Mutta käännettyään lehden hän huomasi ihmetyksekseen, että huolimatta tästä vastasaadusta summasta varat olivat jo supistuneet muutamiin dollareihin. Pikainen silmäys shekkien kantoihin, joista jokainen oli päivätty eilen, osoitti, että neljän tai viiden sadan dollarin välillä oleva summa perinnöstä oli käytetty laskujen maksuksi, kun taas jäljellä olevat tuhannet sisältyivät yhteen shekkiin joka oli samaan aikaan kirjoitettu Charles Augustus Trenorille.
Selden pani kirjan pois ja vaipui pulpetin viereiselle tuolille. Hän nojasi kyynärpäänsä pulpetille ja kätki kasvonsa käsiinsä. Elämän vihaiset vedet kohosivat korkeina hänen ympärillään, niiden kalsea maku oli hänen huulillaan. Selittikö Trenorille osoitettu shekki mysteeriota vai syvensikö se sitä? Aluksi hänen järkensä kieltäytyi toimimasta — hän tunsi vain sen häpeätahran, jonka saivat aikaan liiketoimet Trenorin kaltaisen miehen ja Lily Bartin kaltaisen naisen välillä. Sitten selveni vähitellen hänen sekaantuneet havaintokykynsä, vanhat vihjaukset ja huhut muistuivat hänen mieleensä ja noista samoista vihjauksista, joita hän oli pelännyt saada toteen, hän pani kokoon mysteerion selityksen. Oli siis totta, että Lily oli ottanut rahoja vastaan Trenorilta, mutta totta myöskin, kuten pienen pulpetin sisältö näytti, että velka oli ollut hänelle sietämätön ja että ensi tilaisuuden sattuessa hän oli vapauttanut itsensä siitä, vaikka tuo teko jätti hänet katsomaan vasten silmiä hellittämätöntä köyhyyttä.
Tämä oli kaikki, mitä hän tiesi — kaikki, mitä hän voi toivoa saavansa jutusta irti. Mykät huulet tyynyllä kielsivät häneltä muun — jolleivät ne kuitenkin olleet kertoneet muun siinä suudelmassa, jonka ne olivat painaneet hänen otsalleen. Niin, hän saattoi nyt lukea tuohon hyvästijättöön kaiken sen, minkä hänen sydämensä vaati sieltä löydettäväksi. Hän saattoi myöskin ammentaa sieltä rohkeutta olemaan syyttämättä itseään siitä, että oli jättänyt saavuttamatta edullisen tilaisuuden huippukohdan.
Hän näki, että kaikki elämän ehdot olivat liittoutuneet pitämään heitä toisistaan erillään, sen jälkeen kuin hänen todellinen irtaantumisensa ulkonaisista vaikutuksista, jotka kuljettivat Lilyä, olivat menneet hänen henkisen herkkyytensä yli ja tehneet hänelle vaikeammaksi elää ja rakastaa arvostelematta. Mutta hän oli ainakin rakastanut Lilyä — oli ollut taipuvainen perustamaan tulevaisuutensa uskolle häneen — ja joskin tuo hetki oli määrätty karkaamaan heiltä, ennenkuin he voivat tarttua siihen, näki hän nyt, että se oli pelastettu heille molemmille kokonaisena heidän elämänsä raunioista.
Tämä rakkaudenhetki, tämä ohi vilahtava voitto omasta itsestään oli pidättänyt heitä sammumasta; se oli Lilyn ajanut Seldenin luo jokaisessa ponnistelussa ympäristönsä vaikutuksia vastaan ja oli Seldenissä pitänyt yllä uskoa, joka häntä nyt veti katuvaisena ja sovitettuna Lilyn puoleen.
Hän polvistui vuoteen viereen ja kumartui vainajan yli kuluttaen heidän viimeisen hetkensä pohjasakkaa myöten. Ja hiljaisuudessa heidän välillään vaihtui sana, joka selvitti kaiken.