Hänen askeleensa kävivät veltoiksi ja hän seisoi katsellen hajamielisesti ylös, hosuen polun varrella kasvavia sananjalkoja päivänvarjonsa kärjellä. Silloin kuului askelia hänen takanaan ja hän näki Seldenin vierellään.
"Miten nopeasti te kävelette!" huomautti tämä. "Luulin, etten teitä koskaan saavuttaisi."
Lily vastasi: "Olette varmaankin hyvin hengästyksissä! Olen hetken ajan istunut tuon puun alla."
"Toivoakseni minua odottamassa?" lisäsi Selden. Ja Lily vastasi naurahtaen:
"Niin — odottamassa näkeväni, tulisitteko te."
"Tajuan erotuksen, mutta siitä en välitä, sittenkuin toinen teko sisältää toisen. Mutta ettekö ollut varma, että tulisin?"
"Jos olisin odottanut kyllin kauan, mutta käsitättehän, että minulla oli vain rajoitettu aika tuohon kokeiluun."
"Miksi rajoitettu? Aamiaisenko takia?"
"Ei, toisen sopimuksen takia."
"Sopimuksenneko takia mennä kirkkoon Murielin ja Hildan kanssa?"
"Ei, vaan palata kirkosta kotiin erään toisen henkilön kanssa."
"Aha, ymmärrän. Olisihan minun pitänyt tietää, että teillä on yllin kyllin käytettävänänne vaihtoehtoja. Ja tuleeko tuo toinen henkilö tätä tietä?"
Lily nauroi taas. "Sitähän minä en juuri tiedä. Ja saadakseni asiasta selvän minun on mentävä kirkkoon ennenkuin jumalanpalvelus päättyy."
"Aivan niin. Ja minun on estettävä teitä tekemästä sitä; jossa tapauksessa tuo toinen henkilö, teidän poissaolonne masentamana, tekee varmaankin epätoivoisen päätöksen ajaa takaisin omnibusissa."
Lily tarttui heti tähän koukkuun; Seldenin leikinlasku näytti pulppuavan Lilyn sisimmästä mielestä. "Senkö te tekisitte tällaisessa tapauksessa?" uteli hän.
Selden katsoi häneen juhlallisen näköisenä. "Olen täällä näyttämässä teille, mitä kykenen tekemään asian niin vaatiessa!" sanoi hän.
"Kulkemaan mailin verran tunnissa — teidän täytyy tunnustaa, että omnibus kulkisi nopeammin!"
"Niinpä niin — mutta löytääkö hän teidät lopuksi? Se on menestyksen ainoa todistus."
He katsoivat toisiinsa samanlaisella mielihyvällä kuin mitä he olivat tunteneet jutellessaan keskenään joutavuuksia teepöydän ääressä. Mutta äkkiä Lilyn kasvojen ilme muuttui ja hän sanoi: "Hyvä, jos niin on, niin hän on onnistunut."
Seuraten Lilyn katsetta Selden huomasi ihmisryhmän tulevan heitä kohti etäisimmästä tien mutkasta. Lady Cressida oli nähtävästi tahtonut välttämättömästi kävellä kotiin ja toiset olivat katsoneet velvollisuudekseen seurata häntä. Lilyn seuralainen loi nopean silmäyksen joukon kumpaankin mieheen: Wetherall käveli kunnioittavan näköisenä Lady Cressidan rinnalla luoden hermostuneita syrjäsilmäyksiä ja Percy Gryce oli jälkijoukkona rouva Wetherallin ja Trenorin tyttärien kanssa.
"Aha, nyt minä ymmärrän, miksi te niin harrastatte amerikkakirjallisuutta!" huudahti Selden, äänessä mitä peittämättömimmän ihailun vivahdus, mutta Lilyn punastuminen, jonka tuo sutkaus aiheutti, esti Seldenin jatkamasta samaan suuntaan.
Lilyn hämilleenjoutuminen oli Seldenille niin uutta, että hän oli hetken ajan hämmästyksen vallassa, mikä toi hänen mieleensä joukon mahdollisuuksia. Mutta Lily rupesi kohteliaasti puolustamaan hämminkiään, sanoen, kun sen aiheuttaja läheni: "Siksi minä juuri odotin teitä — kiittääkseni teitä siitä, että olette niin usein ollut minulle apuna!"
"Siitä te tuskin voitte selviytyä näin lyhyessä ajassa", sanoi Selden, kun Trenorin tyttäret huomasivat Miss Bartin; ja kun tämä vastasi heidän meluisaan tervehdykseensä, lisäsi Selden nopeasti: "Tahdotteko käyttää iltapäivänne siihen? Te tiedätte, että minun täytyy lähteä huomenaamuna. Mennään kävelemään ja siellä te voitte kiitellä mielenne mukaan."
VI.
Iltapäivä oli ihana. Ei tuntunut tuulen hengähdystäkään, ja Amerikan syksyn kirkkautta vaimensi auer sitä kuitenkaan sumentamatta.
Puiston puiden siimeksessä oli jo hieman viileää, mutta sitä mukaa kuin maaperä kohosi, ilma kävi kirkkaammaksi, ja noustessaan pitkän matkan rinteitä Lily ja hänen toverinsa joutuivat myöhäisen kesän piiriin. Polku kiemurteli puiden varjostaman niityn poikki; sitten se upposi astereita ja orjantappurapensaita kasvavaan kujanteeseen, mistä ohuen lehtiverhon läpi seutu laajeni idyllimäisenä.
Ylempänä solasta näkyi yhä tiheämpiä sananjalkaryhmiä ja varjoisien rinteiden tuoresta vihreyttä. Puut alkoivat reunustaa sitä ja varjo syveni pyökkikujan hämäräksi. Puun rungot olivat erillään, vain hieman kasvoi alusmetsää. Polku kulki pitkin metsänreunaa, siellä täällä sivuuttaen aurinkoisen laidunmaan tai hedelmätarhan.
Lily ei ollut oikein luonnontuntija, mutta hän ihaili suuresti sen omituisuutta ja saattoi olla hyvin herkkä luonnon tarjoamalle näylle, joka oli sopiva tausta hänen omille tunteilleen. Hänen alapuolellaan leviävä maisema näytti kuvastavan hänen omaa mielialaansa ja hän löysi jotain omasta itsestään sen rauhassa ja sen vapaassa laajuudessa. Läheisillä rinteillä helottivat vaahterat kuin tuliroviot, alempana oli harmaita hedelmätarharyhmiä ja siellä täällä myöhäistä tammirivien vihreää. Pari kolme maalaistaloa näkyi omenapuiden varjossa ja erään kylän kirkon valkoinen puutorni näkyi mäen takaa, kun taas alempana autereessa häämötti valtatie peltojen välillä.
"Istutaan tähän", ehdotti Selden heidän saapuessaan avonaiselle kallionkielekkeelle, jonka yläpuolella pyökit kohosivat jyrkästi sammaleisten vierinkivien välissä.
Lily istuutui kalliolle, posket hehkuen pitkästä kiipeämisestä. Hän istui hiljaa, suu raollaan nousun jännityksestä, rauhallisesti tarkastellen maiseman katkonaisia piirteitä. Selden ojentautui pitkäkseen nurmikolle hänen jalkojensa juureen suojaten kasvojaan hatullaan vinosti tulevia auringonsäteitä vastaan ja kiertäen kätensä päänsä alle, jonka hän nojasi kalliota vastaan. Hänellä ei ollut halua saada Lily puhumaan; tämän hiljaisuus tuntui olevan osa luonnon yleisestä rauhasta ja sopusoinnusta. Selden tunsi omassa mielessään vain uneliasta mielihyvää, joka verhosi tunteen voimakkaita kuohuja kuten syyskuun auer verhosi maisemaa heidän jalkojensa juuressa. Mutta Lilyn mielen, niin rauhalliselta kuin hän ulkonaisesti näyttikin, täytti ajatustulva. Hänessä oli tällä hetkellä kaksi elämää: toinen huokui syvää rauhaa ja iloa, toinen haukkoi ilmaa pelon mustassa vankilassa. Mutta vähitellen vangin läähätys heikkeni, tai tuo toinen puoli kiinnitti siihen vähemmän huomiota: taivaanranta avartui, taivas yleni ja henki valmistautui vapaana lentämään.
Hän ei olisi itse voinut selittää sitä keveyden tunnetta, joka näytti nostavan hänet jalkojensa juuressa olevan auringon valaiseman maailman yläpuolelle. Hän ihmetteli, oliko se rakkautta vai pelkkää onnellisten ajatusten ja tunteiden satunnaista yhtymistä? Miten paljon siitä oli ihanan iltapäivän lumouksen, metsän tuoksun ja tyhjyyden ajatuksesta pakenemisen ansiota? Lilyllä ei ollut mitään määrättyä kokemusta, minkä avulla saada selville tunteidensa laatu. Hän oli useita kertoja ollut rakastunut omaisuuteen tai virkauraan, mutta vain yhden kerran mieheen. Siitä oli jo vuosia, se oli hänen seuraelämään osanottonsa ensimmäisiä aikoja, jolloin eräs nuori aatelismies nimeltä Herbert Melson, sinisilmäinen ja kiehkuratukkainen, sytytti hänet romanttiseen intohimoon. Mutta tämä aikaisempi tunnesisältö ei ollut verrattavissa nykyiseen; ainoa vertailukohta oli helppouden, vapautumisen tunne, jota hän muisteli tunteneensa valssin pyörteessä tai kasvihuoneen yksinäisyydessä tuon lyhyen nuoruudenromaaninsa kestäessä. Hän ei ollut tähän saakka tuntenut uudelleen tuota keveyttä, tuota vapauden hehkua. Mutta nyt se oli jotakin enempää kuin veren sokeaa hapuilemista. Omituista viehätystä hänen tunteelleen Seldeniä kohtaan antoi se, että Lily ymmärsi sen; hän saattoi sormellaan koskettaa sen ketjun jokaista rengasta, joka veti heitä yhteen. Vaikka Seldenin populariteetti oli rauhallista lajia, jota hänen ystävänsä pikemminkin tunsivat kuin toitottivat julki, ei Lily ollut koskaan erehtynyt pitämään hänen vaatimattomuuttaan vähäpätöisyytenä ja lahjattomuutena. Seldenin arvossapidettyä sivistyneisyyttä pidettiin yleensä pienenä haittana kevyelle seurustelulle, mutta Lilyä, joka oli ylpeä laajana pidetystä kirjallisuuden tuntemisestaan ja joka kuljetti matkalaukussaan aina mukanaan Omar Khayamia, tämä miellytti ja hän tunsi, missä arvossa sitä olisi pidetty seuraelämässä, jonka sivistys olisi ollut vanhempi. Yksi Seldenin kykyjä oli sitäpaitsi se, että hän käsitti asemansa. Hänessä oli mielen ylevyyttä, joka kohotti hänet päätä korkeammalle muuta kansaa, noita samaan kaavaan valettuja hämäriä olentoja, ja muodottomien tyyppien maassa hän näytti kuuluvan erikoiseen rotuun ja kantavan keskitetyn menneisyyden leimaa. Rehentelevät henkilöt pitivät häntä hieman kuivana, ja hyvin nuoret tytöt purevan ivallisena. Mutta ystävällisen erillään pysyttelemisen ilme, joka oli mahdollisimman kaukana persoonallisen edun tavoittelusta, herätti eniten Lilyn mielenkiintoa. Kaikki oli Seldenissä sopusoinnussa Lilyn maun herkän aineksen kanssa, yksin se hieno ivakin, jolla hän suhtautui siihenkin, mikä Lilystä näytti pyhimmältä. Lily ihaili häntä eniten ehkä siksi, että hän osoitti yhtä selvää ylemmyyden tunnetta kuin rikkain mies, mitä Lily oli koskaan kohdannut.
Tämän ajatuksen itsetiedotonta jatkamista se oli, joka sai Lilyn sanomaan naurahtaen: "Olen rikkonut tänään teidän takianne kaksi sopimusta. Kuinka monta te olette rikkonut minun takiani?"
"En yhtään", sanoi Selden rauhallisesti. "Ainoan sopimukseni
Bellomontissa olen tehnyt teidän kanssanne."
Lily katseli häntä, hieno hymy huulillaan.
"Tulitteko todellakin Bellomontiin katsomaan minua?"
"Tietysti tulin."
Selden näytti vaipuvan mietteisiin. "Miksi?" kuiskasi Lily äänenpainolla, joka oli aivan vapaa keimailusta.
"Koska te olette niin ihmeellinen nähtävä. Minun tekee aina mieleni nähdä, mitä te teette."
"Kuinka te tiedätte, mitä minä tekisin, ellette olisi täällä?"
Selden hymyili. "En minä ole niin itserakas, että kuvittelisin tuloni muuttaneen teidän toimianne hiuskarvaakaan."
"Typeryyttä — enhän minä tietenkään voisi olla kävelyretkellä kanssanne, jos te ette olisi täällä."
"Eipä ei; mutta teidän kävelyretkenne minun kanssani on vain eräs toinen tapa käyttää ainestanne. Te olette taiteilija ja minä satun olemaan väripalanen, jota te käytätte tänään. Teidän taitavuutenne tulee siinäkin näkyviin, että te kykenette saamaan aikaan ennakolta mietittyjä vaikutuksia sattumalta."
Lily hymyili myöskin. Seldenin sanat olivat liian sattuvia ollakseen herättämättä hänen taipumustaan leikinlaskuun. Hän aikoi tosin käyttää Seldenin läsnäoloa hyvin määrätyn vaikutuksen aikaansaamiseksi tai oli se ainakin salainen tekosyy, jonka hän oli keksinyt rikkoakseen lupauksensa lähteä kävelemään Percy Grycen kanssa. Häntä oli joskus syytetty siitä, että hän oli liian innokas — Judy Trenorkin oli kehoittanut häntä kulkemaan hiljaa. No hyvä, hän ei tahtonut olla liian innokas tässä tapauksessa: hän tahtoi antaa kosijalleen pitkän epävarmuuden ja jännityksen esimakua. Missä velvollisuus ja taipumus sattuivat yhteen, siellä ei ollut Lilyn luonteen mukaista pitää niitä erillään. Hän oli selittänyt Percy Grycelle olevansa estetty kävelyretkeltä päänsäryn takia: tuon hirveän päänsäryn, joka oli estänyt hänet aamulla lähtemästä kirkkoon. Hänen aamiaiselle ilmaantumisensa vahvisti tuota selitystä. Hänen katseensa oli laimea ja hänen kasvoissaan oli kärsivää suloa. Hänellä oli hajuvesipullo kädessä. Mr. Gryce oli outo sellaiselle. Hän jokseenkin hermostuneena ihmetteli, oliko Miss Bart terveydeltään heikko, ja hänellä oli kauastähtäävä pelko jälkeläistensä tulevaisuudesta. Mutta myötätunto pääsi voitolle ja hän vakuutti Miss Bartille, ettei tämä panisi terveyttään alttiiksi menemällä ulkoilmaan.
Lily oli vastannut tähän myötätunnon osoitukseen raukealla kiitollisuudella, pyytämällä pyytäen häntä, hänestä itsestään kun ei ollut seuralaiseksi, lähtemään aamiaisen jälkeen toisten kanssa automobiililla Van Osburghien luo Peekskilliin. Mr. Gryce oli liikutettu hänen huolenpidostaan ja paetakseen peloittavaa iltapäivän tyhjyyttä hän seurasi Lilyn neuvoa ja läksi surullisena, varustettuna tomupäähineellä ja suojussilmälaseilla. Kun automobiili jyryytti alas tietä, hymyili Lily hänen hullunkuriselle ulkonäölleen.
Selden oli tarkastanut Lilyn temppuja hilpeällä mielellä. Tämä ei ollut vastannut mitään hänen pyyntöönsä, että he viettäisivät iltapäivän yhdessä, mutta kun Lilyn suunnitelmat tulivat näkyviin, oli Selden jotenkin varma siitä, että hän sisältyi noihin suunnitelmiin. Talo oli tyhjä, kun hän ennen pitkää kuuli Lilyn askelet portaissa ja tuli biljaardisalista yhtyäkseen hänen seuraansa. Lilyllä oli hattu ja kävelypuku, ja koirat seurasivat hänen kintereillään.
"Luulen kuitenkin, että ulkoilma tekisi minulle hyvää", selitti hän.
Ja Selden myönsi, että niin yksinkertaista keinoa ansaitsi koettaa.
Retkeilijät arvelivat viipyvänsä ainakin neljä tuntia. Lilyllä ja Seldenillä oli käytettävänään koko iltapäivä ja vapauden ja varmuuden tunne teki Lilyn mielen kevyeksi. Hän saattoi maistaa henkisen irtolaisuuden harvinaisia iloja voidessaan jutella niin kauan aikaa ilman mitään määrättyä aihetta.
Hän tunsi olevansa niin vapaa taka-aikeista, että Seldenin syytös häntä hieman harmitti.
"En tiedä", sanoi hän, "miksi te aina minua syytätte ennakolta harkitsemisesta."
"Minusta te tunnustitte sen itse; te kerroitte minulle eräänä päivänä, että te seuraatte määrättyä suuntaa — ja jos joku tekee jotakin, niin on se hänen ansiokseen, jos hän tekee sen perinpohjaisesti."
"Jos tarkoitatte, että tyttö, jolla ei ole ketään, joka ajattelisi hänen puolestaan, on pakotettu ajattelemaan itse puolestaan, niin olen aivan valmis ottamaan vastaan tuon syytöksen. Mutta te varmaankin pidätte minua kamalana ihmisenä, jos otaksutte, etten koskaan ole mielijohteiden alainen."
"Mutta sitäpä minä en otaksu: enkö ole teille sanonut, että teidän neronne on siinä, että te muutatte mielijohteet aikomuksiksi?"
"Neroni?" tokaisi Lily äänessä äkillinen kyllääntymisen sävy. "Onko olemassa mitään lopullista neron koetinta paitsi menestys? Eikä minulla totisesti ole ollut menestystä."
Selden työnsi hattunsa syrjään ja loi häneen syrjäsilmäyksen. "Menestys? — mitä on menestys? Olisi mielenkiintoista kuulla, miten te sen määrittelette."
"Menestyksenkö?" Lily epäröi. "Kuinka saada elämästä irti niin paljon kuin mahdollista, otaksun. Se on sittenkin relatiivinen ominaisuus. Eikö se ole teidänkin käsityksenne siitä?"
"Minun käsitykseni siitä? Herra varjelkoon!" Selden nousi äkkiponnistuksella istualleen, nojaten kyynärpäänsä polviinsa ja tuijottaen pehmeään maisemaan. "Minun käsitykseni menestyksestä on persoonallinen vapaus."
"Vapaus? Vapaus vaivoista?"
"Kaikesta — rahasta, köyhyydestä, mukavuudesta ja huolesta, kaikista aineellisista asioista. Jonkinlainen hengen tasavallan pitäminen — sitä minä kutsun menestykseksi."
Lily nojasi eteenpäin. "Ymmärrän — ymmärrän — se on omituista, mutta sitä minäkin olen juuri tuntenut tänään."
Selden kohtasi Lilyn katseen, jossa piili häneen kohdistuvaa suloa.
"Onko tunteminen teille niin harvinaista?" sanoi hän.
Lily hieman punastui hänen katseestaan. "Te pidätte minua hirveän tyhmänä, eikö niin? Mutta ehkä se pikemminkin johtuu siitä, ettei minulla ole koskaan ollut valinnan varaa. Tarkoitan, ettei kukaan ole puhunut minulle hengen tasavallasta."
"Se onkin maa, johon jokaisen on itse löydettävä tie."
"Mutta minä en olisi koskaan löytänyt tietäni sinne, jollette te olisi puhunut minulle siitä."
"Ah, siellä on merkkejä, mutta kukaan ei tiedä, miten niitä on luettava."
"Onpas, minä olen tiennyt, olen tiennyt!" sanoi Lily hehkuvalla innostuksella. "Milloin vain näen teidät, huomaan teidät tavailemassa jotakin merkkiä, kirjainta — ja eilen — eilen illalla päivällisillä — näin äkkiä pienen polun teidän tasavaltaanne."
Selden katseli yhä häntä, mutta toisin silmin. Tähän saakka hän oli tuntenut Lilyn seurassa ja keskustelussa esteettistä mielihyvää, jota miettivä mies mielellään etsii tarkoituksettomasta seurustelusta kauniin naisen kanssa. Hänen suhtautumisensa oli ollut ihailevaa tarkastelua ja hän olisi ollut melkein suruissaan havaitessaan Lilyssä jotakin tunteellista heikkoutta, joka olisi ristiriidassa hänen tarkoitustensa kanssa. Mutta nyt tuon heikkouden vihjaus oli tullut hänen mielenkiintoisimmaksi puolekseen. Selden oli tavannut hänet tuona aamuna epäjärjestyksen hetkenä; hänen kasvonsa olivat olleet kalpeat ja muuttuneet ja hänen kauneutensa vähentyminen oli antanut hänelle erikoista viehätystä. Tuon näköinen hän on ollessaan yksin! oli ollut Seldenin ensimmäinen ajatus; ja toinen oli tarkata, minkä muutoksen hänen tulonsa sai Lilyssä aikaan. Vaarallinen kohta heidän seurustelussaan oli se, ettei hän voinut aavistaa Lilyn mielen välittömyyttä.
"Hyvä", hän sanoi, "eikö se anna teille halua nähdä enempää? Oletteko tulemassa meikäläiseksi?"
Hän oli ottanut esille paperossinsa puhuessaan, ja Lily ojensi kätensä laatikkoon päin.
"Ah, antakaa minullekin — en ole polttanut moneen päivään!"
"Mistä niin luonnoton pidättyväisyys? Kaikkihan Bellemontissa polttavat."
"Niin kyllä — mutta sitä ei pidetä sopivana naimisiin aikovalle tytölle. Ja minähän olen tätä nykyä tuollainen jeune fille à marier."
"Ah, sittenkin minä pelkään, ettemme voi viedä teitä tasavaltaan."
"Miksei? Onko se celibaattinen järjestö?"
"Ei ensinkään, vaikka minun velvollisuuteni on sanoa, ettei siellä ole monta naimisissa olevaa ihmistä. Mutta te otatte hyvin rikkaan miehen, ja rikkaan on hyvin vaikea tulla taivaan valtakuntaan."
"Se on väärin, niin arvelen, koska, mikäli asiaa ymmärrän, kansalaisoikeuden ehtoja on, ettei ajattele liian paljon rahoja, ja ainoa keino olla ajattelematta rahoja, on se, että niitä on runsaasti."
"Te voisitte sanoa yhtä hyvin, että paras keino olla ajattelematta ilmaa on, että sitä on kylliksi hengittää. Se on kylläkin totta eräässä merkityksessä. Mutta keuhkonne ajattelevat ilmaa, jollette te sitä teekään. Samoin on niiden teidän rikkaidenkin laita — he saattavat olla ajattelematta rahaa, mutta he hengittävät sitä koko ajan; pankaa heidät toiseen ainekseen ja katsokaa, miten he kiemurtelevat ja haukkovat ilmaa!"
Lily istui tarkastellen hajamielisesti puhaltamiaan savupyörylöitä.
"Minusta näyttää", sanoi hän lopulta, "että te kulutatte suuren osan aikaanne siinä, mitä te ette hyväksy."
Selden otti vastaan tämän piston levollisena. "Niin kyllä; mutta olen koettanut pysyä kahdenluontoisena: kaikki on hyvin niin kauan kuin keuhkot voivat toimia toisessa ilmassa. Todellinen alkemia on taito muuttaa kulta takaisin joksikin muuksi aineeksi. Ja salaisuus on siinä, että useimmat ystävänne ovat kadottaneet sen."
Lily jäi miettimään. "Ettekö luule", vastasi hän hetken kuluttua, "että ihmiset, jotka miettivät seuraelämää, ovat liian taipuvaisia pitämään sitä päämääränä eikä välikappaleena, aivan kuten ihmiset, jotka halveksivat rahaa, puhuvat ikäänkuin jos sen ainoa käyttö olisi pitää sitä pussissa ja vartioida sitä? Eikö ole rehellisempää pitää niitä kumpaakin mahdollisuuksina, joita voi käyttää joko typerästi tai viisaasti käyttäjän mukaan?"
"Se on varmasti terve näkökanta. Mutta seuraelämän laita on niin kummallisesti, että ne pitävät sitä päämääränä, jotka kuuluvat siihen, eivätkä ulkopuolella olevat arvostelijat. Juuri tuo toinen tie tarjoo enemmän nähtävyyksiä — katsomo saattaa olla harhaluulon vallassa, mutta näyttelijät tietävät, että todellinen elämä on ramppivalon toisella puolen. Ihmiset, jotka pitävät seuraelämää pakopaikkana työstä, arvostelevat sitä oikein. Mutta kun se tulee omaksi päämääräkseen, vääntyvät elämän kaikki suhteet." Selden nousi kyynäspäilleen. "Taivas varjelkoon!" hän jatkoi, "minä en halveksi elämän koristeellista puolta. Minusta näyttää, että loiston tajunta on osoittanut oikeutuksensa sillä, mitä se on tuottanut. Pahinta siinä on, että niin monta ihmisluontoa käytetään tuohon työhön. Jos me kerran olemme maailmankaikkeuden raaka-aine, niin onhan sitä mieluummin tuli, joka karkaisee miekan kuin kala, jota käytetään purppuravaipan värjäämiseen. Ja meidän seuraelämämme kaltainen seuraelämä pilaa hyvän aineen käyttämällä sitä pieneen purppuratilkkuunsa! Katsokaapa Ned Silvertonin tapaista nuorta miestä — hän on todellakin liian hyvä käytettäväksi jonkun seuraelämän kaunistukseksi. Siinä on juuri nuori mies etsimässä maailman salaisuuksia; eikö ole sääli, että hän sen lopulta löytää rouva Fisherin salongista?"
"Ned on herttainen poika, ja minä toivon, että hän säilyttäisi harhaluulonsa kyllin kauan, kirjoittaakseen niistä muutamia sieviä runoja; mutta luuletteko, että hän saattaa ne kadottaa vain seuraelämässä?"
Selden kohautti vastaukseksi olkapäitään. "Miksi me kutsumme kaikkia jaloja aatteitamme harhaluuloiksi ja keskitietä totuuksiksi? Eikö sellaisten sanontatapojen käyttäminen ole seuraelämän riittävää tuomitsemista? Minä omaksuin tuon puhetavan hyvin tarkoin Silvertonin iällä, ja minä tiedän, miten nimitykset voivat muuttaa vakaumusten värit."
Lily ei ollut kuullut hänen koskaan puhuvan niin vakuuttavasti. Hänen tavallinen puheensa oli helposti vaihtuvaa ja vertailevaa; ja Lily oli hämmästynyt saadessaan äkkiä vilahdukselta katsoa laboratorioon, jossa Seldenin vakaumukset muodostuivat.
"Ah, te olette yhtä paha kuin muutkin sen uskokunnan jäsenet", huudahti Lily; "miksi te kutsutte tasavaltaanne tasavallaksi? Se on suljettu seura ja te luotte mielivaltaisia vastaväitteitä pitääksenne ihmisiä ulkopuolella."
"Se ei ole minun tasavaltani; jos se sitä olisi, niin minä tekisin vallankaappauksen ja asettaisin teidät valtioistuimelle."
"Kun te kai todellisuudessa ajattelette, etten koskaan voi jalallanikaan astua kynnyksen yli? Ymmärrän, mitä te tarkoitatte. Te halveksitte minun pyyteitäni — te pidätte niitä minulle arvottomina!"
Selden hymyili, mutt'ei ivallisesti. "No hyvä, eikö se ole suosionosoitusta? Pidän niitä kyllin hyvinä useimmille jotka elävät niissä."
Lily katsoi häneen vakavasti. "Mutta enkö mahdollisesti käyttäisi niitä paremmin, jos minulla olisi näiden ihmisten varat? Raha on kaikkea varten — sen käyttö ei rajoitu automobiileihin ja timantteihin."
"Ei suinkaan: te voitte sovittaa rikkautenne perustamalla sairashuoneen."
"Mutta jos luulette, että minä siitä todella iloitsen niin te varmaankin ajattelette, että minun kunnianhimoiset tavoitteluni ovat kyllin hyviä minulle?"
Selden naurahti tälle vetoamiselle. "Ah, paras neiti Bart, en aio ennustaa sallimusta, taata sitä, että pääsisitte tavoittelujenne perille!"
"Silloin on kai parasta, mitä voitte minulle sanoa, se että koetettuani kaikin voimin tavoitella, minä en luultavasti tule pitämään siitä, mitä olen saavuttanut?" Lily huokaisi syvään. "Miten kurjaa tulevaisuutta te ennustatte minulle!"
"No niin — ettekö ole koskaan ennustanut sitä itse itsellenne?"
Lily punastui vähitellen, ikäänkuin hengen ponnistelu olisi aiheuttanut tuon punastumisen.
"Usein, hyvinkin usein", sanoi hän. "Mutta se näyttää sitäkin synkemmältä, kun te sen osoitatte!"
Selden ei vastannut hänen huudahdukseensa, ja hetken ajan he istuivat hiljaa, ja tuntui kuin jotain olisi sykkinyt heidän välillään ilman avarassa rauhassa. Mutta äkkiä Lily kääntyi kiivaasti Seldeniin päin.
"Miksi teette sen minulle?" huudahti hän. "Miksi saatatte minun vihaamaan sitä, minkä olen valinnut, jollei teillä ole antaa mitään sijaan?"
Nämä sanat herättivät Seldenin mietiskelystä, johon hän oli vaipunut. Hän itse ei tiennyt, miksi hän oli johtanut keskustelun sille alalle; sellaista hän ei suinkaan olisi osannut odottaa itseltään iltapäivän yksinäisyydessä Miss Bartin kanssa. Mutta se oli noita hetkiä, jolloin ei kumpainenkaan näyttänyt puhuvan harkitusti, jolloin sisäinen ääni kumpaisessakin puhui toiselle tunteen äänettömien syvyyksien yli.
"Ei, minulla ei ole antaa teille mitään sijaan", sanoi hän, nousten istualleen ja kääntyen Lilyyn vasten kasvoja. "Jos minulla olisi, niin se olisi teidän tietystikin."
Lily otti vastaan tämän äkillisen selityksen vieläpä oudommalla tavalla kuin millä se oli tehty: hän painoi kasvonsa käteensä ja Selden näki, että hän itki hetkisen.
Kuitenkin vain hetkisen, sillä kun Selden kumartui lähemmäksi ja veti hänen kätensä alas vähemmän intohimoisella kuin vakavalla liikkeellä, käänsi Lily häneen kasvonsa, joiden ilme oli pehmeämpi, mutta ei liikutuksen vääntämä, ja Selden sanoi itsekseen hieman julmasti, että yksin hänen itkunsakin oli taidetta.
Miettiminen teki hänen äänensä vakavaksi, kun hän kysyi puoleksi säälivästi, puoleksi ivallisesti: "Eikö ole luonnollista, että minun on koetettava vähäksyä kaikkea sitä, mitä minä en voi teille tarjota?"
Lilyn kasvot kirkastuivat tämän kuullessaan, mutta hän veti kätensä pois, ei teeskennellen, vaan ikäänkuin luopuen jostakin, johon hänellä ei ollut oikeutta.
"Mutta te vähäksytte minua, eikö niin, ollessanne niin varma siitä, että se on ainoaa, mistä minä välitän?"
Selden tunsi säpsähtävänsä, mutta se olikin hänen itsekkyytensä viimeinen nuoli. Hän vastasi melkein heti aivan koruttomasti: "Mutta välitättehän siitä? Eikä mikään minun toivomukseni voi muuttaa sitä."
Hän oli niin kokonaan lakannut ottamasta huomioon, miten kauas tämä saattoi viedä hänet, että hän tunsi selvästi pettymystä, kun Lilyn kasvoista kuvastui ivaa.
"Ah", huudahti Lily, "kaikista hienoista sanoistanne huolimatta te olette yhtä suuri pelkuri kuin minäkin, sillä te ette olisi lausuneet ainoaakaan niistä, jollette olisi ollut varma minun vastauksestani."
Tämä naseva vastaus kiteytti Seldenin häilyvät aikomukset.
"En ole niinkään varma teidän vastauksestanne", sanoi hän rauhallisesti. "Ja minä teen teille niin paljon oikeutta, että uskon, ettette tekään sitä ole."
Nyt oli Lilyn vuoro katsoa häneen hämmästyneenä; ja hetken perästä hän kysyi: "Aiotteko mennä kanssani naimisiin?"
Selden purskahti nauruun. "En, en aio — mutta ehkä minä, jos te aikoisitte!"
"Sitähän minä teille sanoin — te olette niin varma minusta, että voitte huvitella kokeilla." Lily veti takaisin kätensä, johon Selden oli jälleen tarttunut, ja istui katsoen häneen alakuloisena.
"En minä tee kokeita", vastasi Selden. "Tai jos niitä teenkin, niin en tee niitä teissä, vaan omassa itsessäni. En tiedä, mikä vaikutus niillä tulee olemaan minuun — mutta jos teidän kanssanne naimisiinmeno on yksi niitä, niin aion uskaltaa."
Lily hymyili raukeasti. "Siihen tarvitaankin aivan varmaan suurta rohkeutta — en ole teiltä koskaan salannut kuinka suurta."
"Aha, tepä se olettekin pelkuri!" huudahti Selden.
Lily oli noussut seisaalleen ja Selden seisoi katsoen häneen vasten silmiä. Illan pehmeä hiljaisuus ja yksinäisyys ympäröi heitä: he tunsivat kohoutuneensa ohuempaan ilmaan. Viimeisen tunnin erinomaiset vaikutukset värisivät heidän suonissaan ja ajoivat heitä toinen toiseensa kuten irtautuneet lehdet ajautuvat maahan.
"Te olette pelkuri", toisti Selden, tarttuen hänen käsiinsä.
Lily nojasi häneen hetken ajan ikäänkuin väsyneitä siipiä lepuuttaen. Selden tunsi ikäänkuin Lilyn sydän löisi pikemminkin pitkän lennon jännityksestä kuin uusien etäisyyksien aiheuttamasta odotuksen väristyksestä. Sitten vetäytyen takaisin hieno varoituksen hymy huulillaan Lily selitti: "Tulen varmaankin olemaan kauhean näköinen, kun vaatteeni ovat epäjärjestyksessä; mutta voinhan minä somistaa omat hattuni."
He seisoivat hetken hiljaa tämän jälkeen, hymyillen toisilleen kuin seikkailevat lapset, jotka ovat kiivenneet kiellettyyn korkeuteen, josta he näkevät uuden maailman. Heidän jalkojensa juuressa lepäävä nykyinen maailma oli kietoutunut sumuun ja laakson yli nousi kuu paksun sinen keskeltä.
Äkkiä he kuulivat kaukaista ääntä, ikäänkuin jättiläishyönteisen surinaa, ja seuraten valtatietä, joka kiemurteli tavallista valkoisempana ympäristön hämärässä, eräs musta esine ryntäsi näkyviin.
Lily havahtui hajamielisyydestään. Hänen hymynsä katosi ja hän alkoi liikkua kujannetta kohti.
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että oli niin myöhä! Me emme joudu takaisin ennen pimeän tuloa", sanoi hän melkein kärsimättömästi.
Selden katsoi häntä hämmästyneenä: kului hetki ennenkuin hän näki Lilyn entisillä silmillä. Sitten hän sanoi epämääräisen kuivasti: "Se ei ollut meikäläisiä, se meni toista tietä."
"Tiedän, tiedän —" Lily pysähtyi, ja Selden huomasi hänen punastuneen hämärässä. "Mutta minä sanoin heille, etten voinut hyvin — etten menisi ulos. Mennään alas!" kuiskasi hän.
Selden yhä katsoi häneen. Sitten hän otti taskustaan paperossilaatikkonsa ja sytytti hitaasti paperossin. Hänestä näytti välttämättömältä tuona hetkenä ilmaista jollakin tavalla koettavansa pitää kiinni nykyhetkestä. Hänellä oli melkein poikamainen halu antaa seuralaisensa nähdä, että hän oli heidän lentoretkensä jälkeen päässyt jaloilleen.
Lily odotti, kun Selden sytytti paperossinsa kämmenkuopassaan. Sitten
Selden tarjosi hänelle paperosseja.
Hän otti yhden epäröiden ja pistäen sen huulilleen hän kumartui eteenpäin ottaakseen Seldenin paperossista tulta. Hämärässä pieni punainen kipinä valaisi hänen kasvojensa alaosan, ja Selden näki hänen suunsa ympärillä hymyn väreitä.
"Olitteko tosissanne?" kysyi Lily äänessä omituista ilon väristystä, jonka hän oli saattanut kiireessä saada jostakin, hänellä olematta aikaa valita oikea sävy.
Selden hallitsi paremmin ääntään. "Miksen?" vastasi hän. "Ymmärrättehän, ettei minun tarvinnut uskaltaa mitään ollakseni tosissani." Ja kun Lily yhä seisoi hänen edessään hieman kalpeana nasevasta vastauksesta, lisäsi Selden nopeasti: "Mennään alas."
VII.
Osoitti rouva Trenorin syvää ystävyyttä, että hänen äänensä Miss Bartia nuhdellessaan sai saman persoonallisen epätoivon sävyn kuin jos hän valittaisi jonkin talouden luhistumista.
"Kaikki, mitä minä voin sanoa sinulle, Lily, on se, että minä en saa sinusta selvää!" Hän nojasi taaksepäin huoaten, pitsi- ja musliiniaamupuvussaan ja kääntyen välinpitämättömän näköisenä työpöytäänsä päin, johon oli kasattu kaikenlaista kamaa.
"Jollet olisi edes minulle kertonut, että vakavasti aioit häntä — mutta olen varma, että sinulla oli tuo suunnitelma kyllä alussa! Miksi muuten pyysit minua pitämään itseäsi erilläsi bridgestä ja pitämään hänestä loitolla Carrya, ja Kate Corbya? En luule, että teit sen siksi, että hän huvitti sinua. Ei kukaan meistä kuvittelisi toimittaa sinua hänen seuraansa, jollet aio mennä hänelle. Olen varma siitä, että joku pitää sillä hauskaa! Kaikki he tahtoivat auttaa asiaa eteenpäin. Berthakin pysyi syrjässä — tahdon sanoa sen — kunnes Lawrence tuli ja sinä riistit hänet häneltä. Tämän jälleen hänellä oli oikeus kostaa — miksi herran nimessä asetuit poikkiteloin hänen tielleen? Sinä olet tuntenut Lawrence Seldenin jo vuosia — miksi menettelit, ikäänkuin olisit juuri nähnyt hänet ensi kerran? Jos sinulla on kaunaa Berthaa kohtaan, niin oli sopimaton aika osoittaa sitä nyt — olisithan sen voinut tehdä aivan yhtä hyvin mentyäsi naimisiin! Sanoinhan sinulle, että Bertha on vaarallinen. Hän oli pahalla päällä tänne tullessaan, mutta Lawrencen ilmaantuminen sai hänet hyvälle tuulelle, ja jos olisit antanut hänen olla siinä luulossa, että Lawrence oli tullut hänen tähtensä, niin ei hänen päähänsä olisi koskaan pistänyt tuottaa sinulle tätä harmia. Ah, Lily, sinä et koskaan saa aikaan mitään, jollet ole vakava!"
Miss Bart kuunteli tätä puhetulvaa välinpitämättömän näköisenä. Miksi hän olisi suuttunut? Hänen omantuntonsa äänihän se puhui hänelle rouva Trenorin kautta. Mutta omaa omaatuntoansakin vastaan hänen oli ainakin näön vuoksi puolustauduttava.
"Käytin vain yhden päivän itselleni — luulin hänen viipyvän koko viikon, ja tiesin, että Mr. Selden lähtisi tänä aamuna."
Rouva Trenor torjui tuon väitteen liikkeellä, joka ilmaisi sen onttouden.
"Hän aikoi jäädä — sepä se onkin asiassa pahinta. Nyt saa asia sen näön kuin hän olisi paennut sinua, että Bertha on tehnyt tehtävänsä ja myrkyttänyt hänet perinpohjin."
Lily naurahti hieman. "Oh, joskin hän juoksee tiehensä, niin aion vallata hänet!"
Hänen ystävättärensä teki torjuvan kädenliikkeen. "Mitä teetkin,
Lily, älä tee mitään!"
Miss Bart hymyili tuolle varoitukselle. "En aio suorastaan lähteä ensi junalla. Onhan niitä keinoja —" Mutta hän ei ruvennut niitä selittelemään tarkemmin.
Rouva Trenor korjasi terävästi: "Olisihan niitä keinoja — paljonkin! En luullut, että sinun tarvitsi erikoisesti huomauttaa siitä. Mutta älä petä itseäsi — hän on pelästynyt pahanpäiväisesti. Hän juoksi suoraan kotiin äidin luo, ja tämä on suojeleva häntä!"
"Niin, aina kuolemaan asti", myönteli Lily hymyillen tuolle olettamukselle.
"Miten voit nauraa —" torui häntä hänen ystävättärensä ja päästäkseen suoraan asian ytimeen Lily kysyi: "Mitä Bertha oikeastaan kertoi hänelle?"
"Älä kysy minulta — kauheita! Hän näytti kaivaneen esille kaikki tyyni. Tiedät, mitä minä tarkoitan — tietenkään siinä ei ollut mitään totta. Mutta luulen hänen viitanneen ruhtinas Variglianoon — ja Lord Hubertiin — ja siinä oli jokin juttu sinun lainailuistasi vanhalta Ned Van Alstyneltä: oletko sitä koskaan tehnyt?"
"Hän on isäni serkku", huomautti Miss Bart.
"No niin, tietysti hän jätti tämän mainitsematta. Ned näyttää kertoneen Carry Fisherille ja tämä Berthalle, tietystikin. Nehän ovat kaikki samanlaisia, kuten tiedät: he pitävät kielensä alla jonkin asian vuosikausia, ja luulet olevasi turvassa, mutta kun asia vaatii, niin he muistavat kaikki tyyni."
Lily oli kalvennut: hänen äänessään oli terävä sointu, kun hän lausui: "Kysymys on summasta, jonka menetin bridge-pelissä Van Osburgheilla. Tietysti minä sen maksoin."
"Niin kyllä, mutta sitä he eivät tahtoneet muistaa. Sitäpaitsi tuo ajatus, että se oli pelivelkaa, pelästytti Percyä. Bertha kyllä tiesi, kenelle hän puhui — ja mitä hän puhui!"
Samaa kyytiä toruili ja neuvoskeli rouva Trenor melkein tunnin ajan ystävätärtään. Miss Bart kuunteli ihailtavan rauhallisena. Hänen luonnostaan hyvän luonnonlaatunsa oli vielä taltuttanut useiden vuosien aikana hänelle välttämätön myöntyväisyys, hän kun saattoi melkein aina saavuttaa päämääränsä vain toisten kiertoteillä, ja ollen taipuvainen uhmailemaan epämieluisia tapahtumia, heti kun ne ilmaantuivat, hän ei pannut pahakseen kuulla muidenkin toteavan sitä, mitä hänen hulluutensa saisi todennäköisesti aikaan, vaikka hänen omat ajatuksensa liikkuivat vielä enimmäkseen toisilla teillä. Esiintyen rouva Trenorin valtavassa sanatulvassa tuo tilitys oli todellakin hirveä, ja Lily huomasi sitä kuunnellessaan vähitellen joutuneensa katsomaan asiaa samalta kannalta kuin rouva Trenor. Tämä tiesi, että Lily-parasta täytyi todellakin olla hirveää, kun täytyi lakata toivomasta oikeita pitsejä alushameisiinsa ja automobiilia ja höyryalusta käytettäväkseen. Mutta jokapäiväinen harmi maksamattomista laskuista ja jokapäiväinen taistelu tuhlauksen pieniä houkutuksia vastaan olivat hänen kokemukselleen yhtä etäisiä kuin päivätyöläisnaisen talouskysymykset. Rouva Trenorin tietämättömyys tilanteen todellisesta jännityksestä teki sen Lilylle sitäkin kiusallisemmaksi. Mikä hulluuden puuska oli hänet ajanut jälleen noille pimeille vesille?
Jos vielä tarvittiin jotakin hänen nöyrtymiseensä, niin se oli tietoisuus siitä tiestä, jonka hänen vanha elämänsä avasi hänelle saadakseen hänet jälleen takaisin. Eilen hänen mielikuvituksensa oli liidellyt vapaasti toimiensa valikoimista ajatellessaan, nyt hänen oli pysyttävä tutun elämänuran tasapinnalla; hetken loiston ja vapauden harhakuva muuttui alistuvaisuuden pitkiksi tunneiksi.
Hän laski apua rukoillen kätensä ystävättärensä käteen. "Judy rakas!
Minua surettaa, että olen tuottanut sinulle niin paljon ikävyyttä.
Sinä olet kovin hyvä minulle. Mutta sinun täytyy antaa minulle
muutamia kirjeitä vastattaviksi — anna minun olla edes hyödyksi."
Hän asettui kirjoituspöydän ääreen, ja rouva Trenor myöntyi hänen esitykseensä huoaten, mikä merkitsi, että Miss Bart oli loppujen lopuksi osoittanut olevansa kelpaamaton korkeampiin tehtäviin.
Aamiaispöydässä oli vähemmän väkeä. Kaikki miehet, paitsi Jack Stepney ja Dorset, olivat palanneet kaupunkiin (Lilystä näytti viimeiseltä kohtalon ivalta, että Selden ja Percy Gryce olivat matkustaneet samassa junassa), ja Lady Cressida ja läsnäolevat Wetherallit olivat ajaneet automobiililla erääseen etäiseen maakartanoon aamiaiselle. Sellaisina hetkinä, jotka tarjosivat vähemmän mielenkiintoa, rouva Dorset pysyi huoneessaan iltapäivään asti, mutta tässä tilaisuudessa hän ilmaantui pöytään, kun ateria oli puolitiessä, silmät syvällä päässä ja asento velttona, mutta ilkeyden välähdys välinpitämättömyytensä pohjalla.
Hän kohotti kulmakarvojaan katsoessaan pöydän yli. "Miten vähän meitä on jäänyt. Minä niin nautin levosta — etkö sinä myöskin, Lily? Toivon, että miehet pysyisivät poissa — on todellakin paljon parempi ilman heitä. No sinua ei tietysti oteta lukuun, George: eihän kukaan puhu miehestään. Mutta luulin Mr. Grycen viipyvän koko viikon", lisäsi hän udellen. "Eikö se ollut hänen aikomuksensa, Judy? Hän on niin kiltti poika — minua ihmetyttää, mikä hänet karkoitti pois. Hän on jokseenkin ujo, ja pelkään, että me olemme loukanneet häntä: hänet on kasvatettu niin vanhanaikaiseen tapaan. Tiedätkö, Lily, hän kertoi minulle, ettei hän ollut koskaan nähnyt kenenkään tytön pelaavan korttia ennenkuin sinun toissa iltana? Ja hän elää tulojensa koroilla ja häneltä jää aina jokin summa pantavaksi säästöön!"
Rouva Fisher kumartui eteenpäin kiivaasti. "En usko, että on kenenkään velvollisuus kasvattaa sellaista nuorta miestä. On kiusoittavaa, ettei häntä ole koskaan saatu täyttämään velvollisuuksiaan kansalaisena. Jokainen maailmanmies pitäisi pakottaa tutkimaan maansa lakeja."
Rouva Dorset katsoi häneen rauhallisesti: "Luulen hänen tutkineen avioerolakeja. Hän kertoi minulle luvanneensa piispalle tehdä jonkinlaisen anomuksen avioeroa vastaan."
Rouva Fisher punastui ja Stepney sanoi katsahtaen nauraen Miss Bartiin: "Luulen, että hän aikoo naimisiin ja haluaa paikata vanhan laivan ennenkuin hän astuu siihen."
Hänen morsiantaan näytti tuo sutkaus loukkaavan ja George Dorset huudahti ivallisesti: "Mies raukka! Ei laiva sitä tarvitse, vaan laivaväki."
"Tai pelastusvyöt", sanoi Miss Corby hilpeästi. "Jos aikoisin hänen kanssaan matkalle, niin koettaisin hankkia jonkin ystävän laivaruumaan."
Miss Van Osburgh koetti löytää sopivaa ilmaisumuotoa harmintunteelleen. "Minä en totta tosiaankaan ymmärrä, miksi te nauratte hänellä; minusta hän on hyvin kiltti", huudahti hän; "ja hänelle menevällä tytöllä tulisi joka tapauksessa olemaan mukavat olot."
Hän joutui ymmälle siitä kauheasta naurusta, joka seurasi hänen sanojaan, mutta häntä lohdutti varmaankin tieto siitä, miten syvälle hänen sanansa olivat painuneet erään hänen kuulijansa mieleen.
Mukavat olot! Tällä hetkellä oli sana "mukava" Lily Bartista kielen hienoin sana. Rouva Dorsetin pistelyt eivät tehneet niinkään kipeää, sillä hänen oma ivansa viilsi syvemmältä: ei kukaan saattanut kohlia häntä niin pahoin kuin hän oli kohlinut itseään, sillä ei kukaan muu — ei edes Judy Trenor — tiennyt hänen hulluutensa pohjattomuutta.
Näistä hyödyttömistä mietiskelyistä hänet herätti rouva Trenor, joka veti hänet syrjään heidän noustuaan pöydästä.
"Lily rakas, jollei sinulla ole mitään erikoista tehtävää, niin saanko kertoa Carry Fisherille, että aiot ajaa asemalle noutamaan Gusia? Gus palaa kello 4, ja tiedän Carryn aikovan mennä häntä vastaan. Minä tietenkin olen hyvin iloinen, jos olen tuottanut Gusille hauskuutta, mutta minä satun tietämään, että Carry on täällä olonsa aikana ollut hänelle suurena kiusana, ja Carrylla on sellainen tuska päästä häntä hakemaan, että hän on varmaankin saanut koko joukon laskuja tänä aamuna. Minusta näyttää", päätti rouva Trenor, "että hän maksattaa suurimman osan laskuistaan toisten naisten aviomiehillä!"
Miss Bartilla oli matkalla asemalle tilaisuus miettiä ystävättärensä sanoja ja niiden omituista soveltumista häneen. Miksi hänen piti kärsiä siitä, että oli kerran muutamiksi tunneiksi lainannut rahaa vanhemmalta sukulaiseltaan, kun kerran Carry Fisherin tapainen nainen vietti moitteetonta elämää miehisten ystäviensä hyväsydämisyydellä ja heidän vaimojensa suvaitsevaisuudella? Kaikki tämä johtui kiusallisesta erotuksesta naineen ja naimattoman naisen oikeuksien välillä. Tietenkin naimisissa olevan naisen oli sopimatonta lainata rahaa — ja Lily tiesi kokemuksesta, mihin hankaluuksiin se johti — mutta kuitenkin se oli pelkkä malum prohibitum — paha, jota koetetaan karttaa ja jota maailma moittii, mutta antaa anteeksi ja joka ei herätä seuraelämän yleistä paheksumista, vaikkakin sitä saattaa käyttää yksityisen koston aseena. Miss Bartille eivät sellaiset edut kerta kaikkiaan olleet mahdollisia. Hän saattoi tietenkin lainata naisystäviltään — satasen silloin tällöin korkeintaan — mutta he antoivat mieluummin puvun tai jonkin koristeen ja katsoivat vähän kysyvästi, kun hän antoi ymmärtää haluavansa lainan mieluummin rahana. Naiset eivät ole anteliaita lainaajia, ja ne, joiden puoleen hän kääntyi, olivat joko samassa asemassa tai liian kaukana siitä ymmärtääkseen sitä. Hänen mietiskelynsä tuloksena oli se, että hän päätti matkustaa tätinsä luo Richfieldiin. Hän ei voinut jäädä Bellomontiin pelaamatta bridgeä ja kietoutumatta muihin menoihin; ja hänen tavallinen syksyinen vierailukierroksensa vain pidentäisi samoja vaikeuksia. Hän oli päässyt siihen kohtaan, missä nopea ratkaisu oli välttämätön, ja ainoa arvoton elämä oli puutteellinen elämä. Hän tahtoi huomenaamuna matkustaa Richfieldiin.
Asemalla hän oli huomaavinaan, että Gus Trenor oli hieman ällistyneen näköinen, nähdessään hänet. Lily heitti käsistään ohjakset ja Gus Trenor kiipesi työläästi hänen rinnalleen ja anastaen runsaasti kaksi kolmannesta istuimesta hän sanoi: "Kappas sitä! Te ette usein tee minulle tällaista kunniaa. Teillä on ollut varmaankin tavattoman vaikeaa keksiä ajan kuluketta."
Iltapäivä oli lämmin, ja Gus Trenorin läheisyys sai Lilyn huomaamaan, että Trenor oli punainen ja lihava, ja että hikipisaroiden ja junan pölyn vaikutus oli epämiellyttävä hänen leveillä poskillaan ja kaulallaan, jonka hän käänsi Lilyyn päin. Mutta Lily tiesi myöskin, että hänen tuoreutensa ja solakkuutensa kosketus oli Gus Trenorille yhtä mieluista kuin vilpas juoma.
Tämän seikan toteaminen auttoi häntä vastaamaan iloisesti: "Minulla ei ole usein sitä onnea. Liian monta naista kiistelee etuoikeudesta minun kanssani."
"Etuoikeudesta noutaa minut kotiin? No hyvä, olen iloinen, että jotenkuten pääsitte voitolle. Mutta tiedän, miten se todellisuudessa tapahtui — vaimoni lähetti teidät. Eikö niin?"
Kuten usein hidasjärkisillä, oli hänelläkin odottamattomia oveluuden puuskia, ja Lily ei voinut olla yhtymättä nauruun, jolla Gus Trenor oli lausunut tuon totuuden.
"Nähkääs, Judyn mielestä minä olen varmin henkilö olemaan teidän seurassanne, ja hän on aivan oikeassa", lisäsi hän.
"Mahtaako olla? Jos niin on, niin se on siksi, ettette te tahdo hukata aikaanne tällaisen vanhan rähjän kanssa. Meidän naineiden miesten on tyydyttävä siihen, mitä saamme: kaikki voitot ovat niitä viisaita vekkuleja varten, jotka ovat pysyneet vapaalla jalalla. Sallikaa minun sytyttää sikari, tahdotteko? Minulla on ollut kova päivä."
Hän pysähtyi kylätien varjossa ja antoi ohjakset Lilylle siksi aikaa kuin hän sytytti sikarin. Pieni liekki hänen kätensä alla teki hänen hohtavat kasvonsa vieläkin punaisemmiksi ja Lily käänsi pois katseensa tuntien hetkellistä vastenmielisyyttä. Ja kuitenkin jotkut naiset pitivät häntä sievänä!
Ojentaessaan ohjakset takaisin sanoi Lily myötätuntoisesti: "Onko teillä ollut niin paljon ikäviä asioita suoritettavana?"
"Onpa jotenkin!" Trenor, joka sai harvoin kenenkään itseään kuuntelemaan — vaimonsa yhtä vähän kuin tämän ystävätkään — antautui tuttavallisen juttelun harvinaiseen huviin. "Te ette tiedä, miten miesparan on puskettava eteenpäin pitääkseen tällaiset asiat käynnissä." Hän huiskautti piiskaansa Bellomontin peltoihin päin, jotka levisivät siinä heidän edessään uhkuvina. "Judylla ei ole käsitystäkään siitä, mitä hän kuluttaa — ei siitäkään, ettei asioita niin vaan pidetä käynnissä", keskeytti hän itsensä, "mutta mies on saanut pitää silmänsä auki ja käyttää kaikkia keinoja. Vanhempani elivät tavallisesti kuin tappelevat kukot tuloillaan ja säästivät niistä — onneksi minulle — myöskin huomattavan osan. Kaikki naiset luulevat — tarkoitan: Judy luulee —, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin mennä kerran kuussa kaupunkiin leikkaamaan irti osakekuponkeja, mutta tosiasia on se, että koneiston käynnissäpito kysyy kovaa työtä. Eipä sillä, että minulla olisi tänään valittamista", jatkoi hän hetken kuluttua, "sillä minä tein oikein hyvät affäärit, kiitos siitä Stepneyn ystävän Rosedalen: sivumennen sanoen, Miss Lily, toivon, että koettaisitte vakuuttaa Judylle, että hän kohtelisi ihmisiksi tuota vekkulia. Hän on tulemassa kyllin rikkaaksi lyödäkseen meidät kaikki laudalta jonakin lähipäivänä, ja jos Judy kutsuisi hänet vain päivällisille silloin tällöin, niin saattaisin ehkä saada hänestä irti jotakin. Se mies on kärkäs tuntemaan henkilöt, jotka eivät tahdo tietää hänestä, ja sellainen mies tahtoo tehdä kaikkensa ensimmäiselle naiselle, joka osoittaa hänelle huomiota."
Lily epäröi hetkisen. Alkuosa hänen seuralaisensa puhelusta oli saanut liikkeelle mielenkiintoisen ajatussarjan, mutta Mr. Rosedalen nimen mainitseminen keskeytti sen jyrkästi. Hän teki heikon vastaväitteen.
"Mutta tiedättehän, että Jack koetti ottaa hänet mukaan, mutta hän oli mahdoton."
"Oh, hitto vie — koska hän on lihava ja kiiltävä ja hänellä on kauppiaan eleet! No hyvä, minä en voi sanoa muuta kuin että ne, jotka ovat kyllin viisaita kohtelemaan häntä ihmisiksi, tulevat nyt siitä hyötymään suunnattomasti. Muutaman vuoden kuluttua hän on oleva mukana seuraelämässä, tahdoimmepa tai emme, ja silloin hän ei halua antaa pois puolta miljoonaa juomarahoja päivällisistä."
Lilyn ajatukset alkoivat jälleen suuntautua Mr. Rosedalen tungettelevasta olennosta Trenorin ensimmäisiin sanoihin. Eikö hän saattanut tästä autiosta, salaperäisestä Wall Streetin maailmasta löytää keinoja päästä pois ikävästä ja tukalasta tilastaan? Hän oli usein kuullut naisten keinottelevan rahaa tällä tavalla ystäviensä kautta. Hänellä ei ollut sen parempaa käsitystä toiminnan laadusta kuin useimmilla hänen sukupuolestaan ja tuon toiminnan epämääräisyys näytti vähentävän sen epämieluisuutta. Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut kuvitella nöyrtyvänsä keinottelemaan "irti" rahoja Mr. Rosedalelta; mutta olihan tässä hänen rinnallaan mies, jolla oli varoja yllin kyllin ja joka hänen läheisimmän ystävättärensä miehenä oli häneen melkein veljellisen läheisissä suhteissa.
Sisimmässään Lily tiesi, ettei tuolla veljelliseen vaistoon vetoamisella Gus Trenor ollut taivutettavissa. Mutta tämä tilanteen selitystapa auttoi tekemään sen vähemmän räikeäksi, ja Lily oli aina arka arvostaan omissa silmissään. Hän oli moraalisesti yhtä herkän tarkka kuin ruumiillisestikin, ja kun hän tarkasteli omaa sisäistä elämäänsä, oli siellä muutamia lukittuja ovia, joita hän ei avannut.
Kun he saapuivat Bellomontin portille, kääntyi hän hymyillen
Trenoriin päin.
"On niin ihana iltapäivä — ettekö halua ajeluttaa minua vielä hieman? Olen ollut jokseenkin tympeällä päällä koko päivän, ja on niin rauhallista saada olla erillään ihmisistä, jonkun kanssa, joka ei tahdo muistella, jos olen hieman ikävä."
Hän katsoi niin valittavan suloisesti ikäänkuin esittäisi anomuksen, niin lohdullisen varmana Trenorin myötätunnosta ja ymmärtämyksestä, että Trenor tunsi toivovansa, että hänen vaimonsa olisi näkemässä, miten toiset naiset kohtelivat häntä — ei rouva Fisherin kaltaiset, vaan sellainen tyttö, että useimmat miehet olisivat antaneet saappaansakin saadakseen sellaisen katseen joltakin.
"Tympeällä päällä? Miten te koskaan maailmassa saatatte olla tympeällä päällä? Eikö teidän viimeinen Doucet-leninkinne ole onnistunut, vai puijasiko Judy teidät puille paljaille eilisiltaisessa bridgessä?"
Lily pudisti päätään huoaten. "Minun on ollut luovuttava Doucetista, ja bridgestä myöskin — minun ei kannata pelata sitä. Itse asiassa minun ei kannata tehdä mitään, mitä minun ystäväni tekevät, ja pelkään, että Judy pitää minua ikävänä, kun minä en enää pelaa korttia ja kun en ole yhtä hienosti puettu kuin toiset naiset. Mutta te pidätte minua myöskin ikävänä, jos puhun teille huolistani, ja mainitsin vain niistä, koska toivon, että tekisitte minulle palveluksen — oikein suuren palveluksen."
Hänen katseensa etsi Trenorin katsetta, ja hän hymyili itsekseen lukiessaan siitä pelon vivahduksen.
"Miten, tietysti — jos se on jotakin, jota voin auttaa —" Trenor pysähtyi kesken sanojaan, ja Lily aavisti, että hänen iloaan häiritsi rouva Fisherin menettelytapojen muisteleminen.
"Oikein suuren palveluksen", jatkoi Lily hiljaa. "Seikka on se, että
Judy on vihainen minulle, ja toivon, että te sovitatte meidät."
"Vihainen teille? No mitä joutavia —" Trenor naurahti helpotuksesta.
"Tiedättehän, että hän on kovasti kiintynyt teihin."
"Hän on paras ystäväni, ja siksipä pelkäänkin tuottavani hänelle ikävyyksiä. Mutta luulen teidän tietävän, mitä hän tahtoo minun tekevän. Se poloinen on tehnyt sydämenasiakseen naittaa minut — toimittaa minut hyvin rikkaisiin naimisiin."
Hän pysähtyi hieman hämillään ja Trenor äkkiä kääntyen alkoi katsella häntä yhä kasvavalla ymmärtämyksellä.
"Rikkaisiin naimisiin? No, helkkarissa — ettehän tarkoita vain Gryceä? Mitä — niinkö? No ei, tietenkään minä en halua mainita sitä — saatte luottaa siihen, että pidän suuni kiinni — mutta Gryce — hyvä Jumala, Gryce! Onko Judy todellakin ajatellut, että te voisitte mennä naimisiin tuon pikku aasin kanssa. Ettehän toki voi sitä tehdä? Ja niinkuin te annoitte hänelle lähtöpassin — siitä syystähän hän kai häipyi tänä aamuna ensimmäisellä junalla?" Hän asettui selkäkenoon levittäen itseään vielä suuremmalle alalle ikäänkuin iloiten omasta arvostelukyvystään. "Miten Herran nimessä Judy saattoi ajatella, että te tekisitte sellaista? Minun olisi pitänyt puhua hänelle, ettette te koskaan huolisi sellaista maitovarsaa!"
Lily huokaisi yhä syvemmin. "Joskus", mutisi hän, "minusta miehet ymmärtävät naisen vaikuttimia paremmin kuin toiset naiset."
"Jotkut miehet — aivan varmasti! Minun olisi pitänyt puhua Judylle", toisti hän riemuissaan siitä, että oli vihjattu hänen ylemmyyteensä vaimoonsa verraten.
"Arvelin teidän ymmärtävän, siksi halusin puhua kanssanne", jatkoi Miss Bart. "Minä en voi mennä sellaisiin naimisiin; se on mahdotonta. Mutta en voi myöskään jatkaa sellaista elämää, jota minun säätyiseni viettävät. Olen ehkä kokonaan riippuvainen tädistäni, ja vaikka hän onkin minulle hyvin hyvä, ovat hänen avustuksensa minulle hyvin epäsäännöllisiä. Äskettäin menetin rahaa korttipelissä enkä uskalla sanoa sitä hänelle. Olen tietenkin maksanut pelivelkani, mutta muihin menoihini on tuskin jäänyt mitään, ja jos jatkan nykyistä elämääni, niin saattaa se minut hyvin vaikeaan asemaan. Minulla on hieman omiakin tuloja, mutta pelkään, että raha-asioitani hoidetaan huonosti, sillä tuloni näyttävät vähenevän vuosi vuodelta. Minä olen niin vähän perillä raha-asioista, etten tiedä, onko tätini asiamies, joka hoitaa omaisuuttani, mies paikallaan." Hän pysähtyi hetkiseksi ja lisäsi kevyemmästi: "Tarkoitukseni ei ollut ikävystyttää teitä kaikella tällä, mutta toivon, että tekin koetatte saada Judyn ymmärtämään, etten nykyään voi jatkaa sellaista elämää kuin teillä täytyy viettää. Aion huomenna tätini luo Richfieldiin, jossa viivyn koko loppusyksyn, ja sanon irti palvelustyttöni ja opettelen korjaamaan itse vaatteeni."
Trenor ei voinut vastustaa tätä rakastettavan naisen ahdinkotilan kuvausta, jonka tehokkuutta vielä lisäsi kepeä esitystapa; hänen huuliltaan kuului harmistuneen myötätunnon aiheuttamaa mutinaa. Päivää aikaisemmin hän olisi sanonut, jos hänen vaimonsa olisi neuvotellut hänen kanssaan Miss Bartin tulevaisuudesta, että Miss Bartin elämäntapoihin tottunut ja rahaton tyttö tekee paraiten mennessään ensimmäiselle rikkaalle miehelle, jonka voi saada. Mutta kun nyt toinen oli kääntynyt luottamuksellisesti hänen puoleensa, antanut hänen tuntea, että hän ymmärsi hänet paremmin kuin läheisimmät ystävät ja kun tätä vielä vahvisti puhuttelijan läheisyys hänen rinnallaan, niin hän oli valmis vannomaan, että sellainen avioliitto olisi sopimaton ja että hänen velvollisuutensa kunnian miehenä oli tehdä voitavansa suojellakseen tyttöä sellaisesta. Jos hän saattoi löytää keinoja, miten auttaa sellaisista vaikeuksista Carry Fischerin tapaisen naisen, joka piti ammattinaan toisten kukkarolla elämistä, niin hän, totta vie, saattoi tehdä yhtä paljon sellaisen naisen hyväksi, joka herätti hänen syvintä myötätuntoaan ja uskoi hänelle huolensa lapsen luottamuksella.
He jatkoivat ajeluaan pitkälle auringonlaskun jälkeen; ja ennen kotiintuloa Trenor oli koettanut nähtävästi jonkinlaisella menestyksellä todistaa Miss Bartille, että jos tämä vain luottaisi häneen, niin hän hankkisi hänelle sievän summan rahaa saattamatta mitenkään vaaranalaiseksi hänen omaisuuttaan. Lily oli todellakin liian tietämätön pörssikeinottelusta ymmärtääkseen sen tekniikan selityksiä tai ehkä edes käsittääkseen, että jotkut kohdat olivat epäselviä. Tuota toimintaa verhoava hämäryys auttoi peittämään hänen hämmennystään ja epämääräisen häpeän läpi hänen toiveensa laajenivat ikäänkuin lanpunvalot sumussa. Hän vain ymmärsi, että hänen vaatimattomat korkotulonsa lisääntyisivät ihmeellisellä tavalla ilman mitään vaaraa hänelle, ja vakuutus siitä, että tämä ihme tapahtuisi lyhyessä ajassa, vapautti hänet epäröinnistä.
Hän tunsi jälleen taakkansa keventyvän ja tukahdetun toimintahalunsa heräävän. Karkoitettuaan välittömät hankaluutensa hänen oli helppo päättää, ettei hän koskaan enää saattaisi itseään sellaisiin ahdinkoihin ja kun säästäväisyyden ja itsekieltäymyksen tarve väistyi etualalta, niin hän tunsi olevansa valmis täyttämään jonkun muun elämän hänelle ehkä esittämän vaatimuksen, niin että sekin seikka, että hän antoi Trenorin paluumatkalla kumartua hieman lähemmäksi ja pitää kätensä vakuuttavasti hänen kädessään, maksoi hänelle vain hetkellisen vastenmielisyyden puuskan. Asiaan kuului saada Trenor luulemaan, että Lilyn vetoomus häneen oli harkitsematon mielijohde, jonka oli synnyttänyt hänen myötätuntonsa Trenoria kohtaan. Ja tuntien saavuttaneensa jälleen miesten hallitsemiskykynsä, mikä lohdutti hänen loukattua turhamaisuuttaan, hän saattoi myöskin paremmin hälventää tuota vaatimusajatusta, johon Trenorin käytöstapa vihjaisi. Trenor oli raaka, hidasjärkinen mies, joka huolimatta kaikesta näennäisestä arvovallastaan oli pelkkä avustaja siinä varoja kysyvässä näytelmässä, joka maksettiin hänen kukkarostaan; viisaan naisen oli oleva helppoa pitää häntä harhaluulossaan ja siten velvoittaa häntä.
VIII.
Ensimmäinen tuhannen dollarin shekki, jonka Lily sai varustettuna Gus Trenorin huolimattomalla nimikirjoituksella, nosti hänen itseluottamustaan siihen määrin kuin se vähensi hänen velkojaan.
Tuon teon tekivät oikeutetuksi sen tulokset: Lily näki nyt, kuinka tyhmä hän olisi ollut, jos olisi lapsellisen epäröimisen antanut estää itsensä käyttämästä tätä helppoa velkojainsa hyvittämiskeinoa. Lily tunsi menettelevänsä todella hyveellisesti kuluttaessaan tuon summan käyttämiensä liikkeiden makupaloiksi, ja se seikka, että uusi tilaus seurasi jokaista maksua, ei suinkaan vähentänyt hänen epäitsekkyyden tunnettaan. Kuinka moni nainen olisi hänen asemassaan tehnyt tilauksia maksamatta!
Hän oli huomannut Trenorin hyvällä tuulella pitämisen lohdullisen helpoksi. Hänen juttujensa ja salaisuuksiensa kuunteleminen, hänen pilapuheilleen nauraminen näytti tällä hetkellä olevan kaikki, mitä Lilyltä vaadittiin, ja se hyvänsuopaisuus, millä rouva Trenor katseli näitä eleitä, vapautti ne kokonaan siitä, mikä vähänkin vivahti väärinkäsitykseen. Rouva Trenor ilmeisesti oletti, että Lilyn lisääntyvä tuttavallisuus hänen miehensä kanssa oli yksinkertaisesti jonkinlainen epäsuora tulos hänen omasta hyväntahtoisuudestaan.
"Olen niin iloinen, että sinä ja Gus olette tulleet niin hyviksi ystäviksi", sanoi hän hyvillään. "On liian kiltisti tehty sinulta, että olet niin hyvä hänelle ja jaksat kuunnella kaikkia hänen ikäviä juttujaan. Tiedän, mitä ne ovat, koska minun täytyi kuunnella niitä, kun olimme kihloissa — olen varma siitä, että hän kertoo yhä vielä niitä samoja. Ja nyt minun ei aina tarvitse kutsua Carry Fisheriä pitämään häntä hyvällä tuulella. Carry on oikea korppikotka, kuten tiedät; ja hänellä ei ole hituistakaan moraalia. Hän saa aina Gusin keinottelemaan hyväkseen, ja olen varma siitä, ettei hän maksa koskaan, kun häviää."
Miss Bartin ei tarvinnut sovelluttaa tätä asiantilaa itseensä. Hänen oma asemansahan oli aivan erilainen. Eihän saattanut olla kysymys hänen maksamattajättämisestään, kun hän menetti, kun kerran Trenor oli vakuuttanut hänelle, että hän saattoi olla varma siitä, ettei hän menettäisi. Lähettäessään hänelle shekin Trenor oli selittänyt voittaneensa hänelle viisituhatta Rosedalen yrityksissä ja panneensa takaisin neljätuhatta samaan yritykseen, koska toinen "hyvä apaja" näytti olevan luvassa. Lily ymmärsi, että Trenor keinotteli nyt hänen omilla rahoillaan ja ettei hän siis ollut Trenorille muuta velkaa kuin sen kiitollisuuden, mitä tuollainen palvelus vaati. Lily aavisti hämärästi, että nostaessaan ensimmäisen summan Trenor oli lainannut hänen arvopapereitaan vastaan, mutta tämä oli seikka, joka ei kiinnittänyt hänen uteliaisuuttaan. Se oli tällä hetkellä keskittynyt seuraavaan mahdolliseen "hyvään apajaan".
Tästä hän sai tiedon muutamia viikkoja myöhemmin Jack Stepneyn ja Miss Van Osburghin häissä. Sulhasen sukulaisena häntä oli pyydetty morsiustytöksi, mutta hän oli kieltäytynyt sillä tekosyyllä, että koska hän oli paljon pitempi kuin muut morsiusneidot, niin hänen läsnäolonsa saattaisi häiritä ryhmän sopusuhtaa. Todellinen syy oli se, että hän oli ollut saattamassa liian monta morsianta alttarille. Hän tiesi, miten lasketaan leikkiä naimattomista tytöistä, jotka ovat liian kauan yleisön nähtävänä, ja hän päätti karttaa tilaisuuksia, jotka saattoivat ihmiset luulemaan häntä vanhemmaksi kuin mitä hän todella oli.
Van Osburghin häät vietettiin kyläkirkossa, joka oli lähellä Hudsonlahden rannalla sijaitsevaa sukutilaa. Ne olivat "yksinkertaiset maalaishäät", johon kutsutut saatettiin erikoisjunilla ja josta poliisin väliintulo piti loitolla kuokkavieraiden lauman. Sillä aikaa kuin juhlamenoja suoritettiin hienosti koristetussa kirkossa, kuljeskelivat sanomalehtien edustajat muistiinpanovihko kädessä häälahjojen labyrintin läpi ja biograafiyhdistyksen asiamies asetti kompeensa kirkon ovelle. Tuo oli näytelmä, jossa Lily oli usein kuvitellut suorittavansa pääosaa, ja se seikka, että hän vielä tässäkin tilaisuudessa oli pelkkä satunnainen katselija eikä tuo salaperäisesti verhottu henkilö, joka on huomion keskipisteenä, vahvisti hänen päätöstään päästä naimisiin ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen. Joskin hän oli päässyt välittömästä ahdinkotilastaan, niin hän oli kyllin selvänäköinen huomatakseen, että se saattoi uudistua. Se seikka antoi hänelle vain voimaa vapautua vielä kerran epäilyksistään ja luottaa jälleen kauneuteensa, voimaansa ja kykyynsä loihtia itselleen loistava elämänura. Eihän ollut mahdollista, että henkilö, joka tunsi itsessään sellaisia kykyjä, oli tuomittu iät päivät epäonnistumaan; ja hänen erehdyksensä näyttivät helposti korjattavilta hänen takaisinsaamansa itseluottamuksen valossa.
Näihin mietteisiin sopi erikoisesti, kun hän huomasi naapuripenkissä istuvan Mr. Percy Grycen vakavan profiilin ja huolellisesti suitun parran. Itse tämän näkemisessä oli jo jotakin häitä muistuttavaa: hänen suuri valkoinen kukkansa näytti Lilystä olevan hyvän enteen vertauskuva. Loppujen lopuksi hän ei siinä samankaltaisten ihmisten joukossa ollut naurettavan näköinen. Lily kuvitteli, että Percy oli senlaatuinen mies, jonka tunne-elämän sovinnaiset häämenot saattoivat liikkeeseen, ja hän kuvitteli Van Osburghin kasvihuoneiden kätköissä taitavasti käyttävänsä hyväkseen hänen täten herkistynyttä mielentilaansa. Itse asiassa, kun hän katseli toisia naisia ympärillään ja muisteli omaa kuvaansa peilistä, niin ei näyttänyt tarvittavan erikoista taitoa hänen erehdyksensä korjaamiseen ja Percy Grycen saattamiseen jälleen hänen jalkoihinsa.
Huomatessaan Seldenin tumman pään melkein häntä vastapäätä olevassa penkissä hänen hyvä mielensä hetkiseksi hämmentyi. Veri nousi hänen poskilleen, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta tätä seurasi päinvastainen liikutus, vastustuksen ja peräytymisen tunne. Lily ei halunnut nähdä häntä uudestaan, ei siksi, että hän pelkäsi hänen vaikutustaan, vaan koska Seldenin läsnäolo vaikutti aina haitallisesti hänen suunnitelmiinsa ja saattoi koko hänen maailmansa pois teloiltaan. Sitäpaitsi Selden oli hänen elämänuransa pahimman erehdyksen elävä muistuttaja, ja se seikka, että hän oli ollut sen aiheuttaja, ei suinkaan edistänyt Lilyn tunteita häntä kohtaan. Lily saattoi yhä kuvitella olemassaolon ihanteellista tilaa, jossa kaiken muun lisäksi seurustelu Seldenin kanssa olisi ylellisyyden huippuna; mutta nykyisellään sellainen etuoikeus tuntui maksavan hänelle enemmän kuin minkä arvoinen se oli.
"Lily rakas, minä en ole nähnyt sinua koskaan niin suloisena! Sinä olet sen näköinen kuin olisi sinulle juuri sattunut jotain onnellista!"
Se nuori nainen, joka täten ilmaisi ihastuksensa loistavaan ystäväänsä, ei omasta kohdastaan herättänyt niin onnellisia mahdollisuuksia. Miss Gertrude Farish edusti itse asiassa keskinkertaisuutta ja vähäpätöisyyttä. Joskin tätä korvasivat avoin katse ja hänen hymynsä raikkaus, niin nämä ominaisuudet huomasi vain myötätuntoinen tarkastelija ennen sitä huomiota, että hänen silmänsä olivat arkipäiväisen harmaat ja huulensa suorat. Lily itse osaksi häntä sääli, osaksi oli kärsimätön, että tämä niin mielellään tyytyi huonoon osaansa. Se näytti Lilystä, samoin kuin hänen äidistäänkin, olevan typeryyden merkki. Ja oli hetkiä, jolloin hän, tietoisena omasta kyvystään olla ja esiintyä täydellisesti tilaisuuden mukaan, melkein tunsi, että toiset neitoset olivat tahallaan jokapäiväisiä ja häntä alempana. Totta totisesti ei kenenkään tarvitse osoittaa sellaista tyytyväisyyttä osaansa kuin mikä tuli ilmi Gerty Farishin puvun värissä ja hänen hattunsa kuosissa: on ehkä yhtä typerää osoittaa vaatteillaan tietävänsä, että on ruma, kuin siten ilmaista luulevansa, että on kaunis.
Koska kohtalo oli määrännyt Gertyn köyhäksi ja rumaksi, niin oli viisasta, että hän turvautui hyväntekeväisyys- ja sinfoniakonsertteihin. Mutta oli jotain suututtavaa siinä hänen väitteessään, ettei elämä vaatinut korkeampia nautintoja ja että vaatimatonkin elämä tarjoaa yhtä paljon mielenkiintoista ja jännittävää kuin Van Osburghien loistelias elämä. Tänään ei hänen ihastuksensa kuitenkaan ärsyttänyt Lilyä. Se näytti vain tuovan paremmin esille hänen oman erikoisuutensa ja antavan hänen elämismuodolleen korkealle tähtäävän, laajan leiman.
"Mennään vilkaisemaan lahjoja, ennenkuin kukaan muu lähtee ruokasalista!" kuiskasi Miss Farish tarttuen ystävättärensä käsikoukkuun. Hänelle oli ominaista, että hän osoitti tunteellista ja epäitsekästä mielenkiintoa häiden kaikkiin ykstyisseikkoihin: hän oli sitä ihmislajia, että hän piti nenäliinansa valmiina koko vihkimistoimituksen ajan ja lähti hääkakkurasia kädessä.
"Eikö kaikki olekin kauniisti järjestetty?" vakuutti hän, kun he astuivat salonkiin, johon oli asetettu Miss Van Osburghin morsiuskapiot. "Olen aina sanonut, ettei kukaan osaa järjestää paremmin kuin serkku Grace! Oletko sinäkään maistanut koskaan mitään herkullisempaa kuin oli hummerihyytelö samppanjakastikkeen kanssa? Jo viikkoja edeltäpäin pidin mielessäni nämä häät ja kaikki tuli yhtä hauskaksi kuin kuvittelin. Kun Lawrence Selden kuuli, että tulisin, kävi hän minut välttämättä noutamassa asemalle, ja palatessamme kotiin tänä iltana minun on mentävä hänen kanssaan päivällisille Sherrylle. Tunnen todellakin sellaista liikutusta kuin jos olisin itse naimisiin menossa!"
Lily hymyili: hän tiesi, että Selden oli aina ollut kiltti rumaa serkkuaan kohtaan, ja hän oli joskus ihmetellyt, miksi Selden tuhlasi niin paljon aikaa hyödyttömästi; mutta nyt tuo ajatus toi hänelle epämääräistä mielihyvää.
"Näetkö häntä usein?" kysyi hän.
"Kyllä, hän käy mielellään sunnuntaisin katsomassa. Ja silloin tällöin käymme yhdessä huveissa, mutta viime aikoina en ole häntä nähnyt paljoa. Hän ei ole oikein terveen näköinen, hän näyttää hermostuneelta ja epävarmalta. Poika parka! Toivon, että hän naisi jonkun sievän tytön. Puhuinkin siitä hänelle tänään, mutta hän sanoi, ettei hän välitä todella sievistä, ja toiset taas eivät välitä hänestä — mutta sen hän tietenkin sanoi leikillään. Hän ei koskaan naisi tyttöä, joka ei olisi sievä. Ah, rakas ystävä, oletko koskaan nähnyt tuollaisia helmiä?"
He seisahtuivat pöydän eteen, jolle morsiamen jalokivet olivat asetetut. Lilyn sydän tykytti kiivaasti kateudesta, kun hänen silmänsä kohtasivat niiden säteilyn ja säihkeen — täysin yhdenmukaisten helmien maidonkarvaisen hohteen, rubiinien välkkeen samettitaustaa vastaan, safiirien syvänsiniset säteet sulautuneina ympäröivien timanttien hehkuun: kaikkia näitä vivahteita vahvisti ja syvensi niiden erilainen asettamistapa. Kivien hehku lämmitti Lilyn suonia kuin viini. Täydellisemmin kuin mikään muu maailmassa ne olivat sen elämän vertauskuvana, johon hän pyrki, elämän, jonka jokainen yksityiskohta olisi jalokivellä koristettu.