"Ah, Lily, katsopas tuota riippuvaa timanttia — se on suuri kuin lautanen! Kuka sen on mahtanut antaa?" Miss Farish kumartui likinäköisesti tarkastamaan siinä olevaa nimikorttia. "Mr. Simon Rosedale. Mitä, tuoko hirveä mies? Ah, niin — minä muistan, hän on Jackin ystävä, ja luulen, että serkku Gracen oli kutsuttava hänet, mutta hänestä on varmaankin ollut vastenmielistä antaa Gwenin ottaa vastaan sellainen lahja häneltä."
Lily hymähti. Hän epäili rouva Van Osburghin vastenmielisyyttä, mutta tiesi kyllä, että Miss Farishin tapana oli sovittaa oma, hieno tuntemistapansa henkilöihin, jotka olivat siitä aivan vapaat.
"No hyvä, jollei Gwen välitä käyttää sitä, niin hän voi sen aina vaihtaa johonkin muuhun", huomautti hän.
"Aha, tässä on vielä somempaa", jatkoi Miss Farish. "Varmaankin on henkilö, joka sen on valinnut, nähnyt siitä erikoista vaivaa. Mikä nimi siinä on? Percy Gryce? Aha, silloin ei ole ihmekään!" Hän hymyili merkitsevästi asettaessaan kortin paikoilleen. "Tietystikin olet kuullut, että hän on hyvin kiintynyt Evie Van Osburghiin? Serkku Grace on siitä niin mielissään — se on täydellinen romaani! Percy Gryce tapasi Evien ensi kerran Dorseteilla vasta kuusi viikkoa sitten. Se onkin mahdollisimman sopiva avioliitto Evielle. En tarkoita rahoja — niitä hänellä kyllä on yllin kyllin — mutta hän on sellainen rauhallinen koti-ihminen, ja Percy Gryce näyttää olevan juuri samaa maata, niin että he ovat kuin luodut toisilleen."
Lily seisoi tuijottaen ajatuksissaan valkoiseen safiiriin, joka oli samettialustalla. Evie Van Osburgh ja Percy Gryce? Nuo nimet välähtelivät hänen aivojensa läpi, herättäen hänessä hilpeyttä. Evie Van Osburgh? Tuo nuorin, vantterin, hidasälyisin niistä neljästä hidasälyisestä ja vantterasta tyttärestä, jotka rouva Van Osburgh oli "sijoittanut" yksitellen olemassalon kadehdittavan onnellisiin komeroihin. Oi niitä onnellisia tyttöjä, jotka saavat kasvaa äidinrakkauden turvissa! Järkevinkin tyttö saattaa laskea väärin, kun hänen omat etunsa ovat kysymyksessä; hän saattaa antaa liian paljon perään jonakin hetkenä ja paeta liian kauas seuraavana, tarvitaan äidin erehtymätöntä tarmoa ja huolenpitoa saattaakseen tyttärensä turvallisesti rikkaaseen ja mukavaan elämään.
Lilyn mielenkeveys haihtui pian, kun hänet taas valtasi epäonnistumisen tunne. Elämä oli liian typerää, liian erehtyväistä! Miksi piti Percy Grycen miljoonien yhtyä toiseen suureen omaisuuteen, miksi tuon tytön tantturan piti joutua valta-asemaan, jota hän ei koskaan osaisi käyttää?
Näistä mietteistä hänet herätti tutunomainen kosketus hänen käsivarteensa ja käännettyään päätään hän näki Gus Trenorin vieressään. Hän tunsi pientä kiusaantumisen tapaista: mikä oikeus Gus Trenorilla oli koskettaa häntä? Onneksi oli Gerty Farish mennyt seuraavan pöydän luo ja he olivat yksin.
Trenor, frakkipuvussaan uljaamman näköisenä kuin koskaan ja aika tavalla hääjuominkien liikuttamana, tuijotti häneen peittelemättömällä mielihyvällä.
"Kautta taivaan, Lily, te olette lumoava!" Hän oli huomaamatta alkanut puhutella Lilyä ristimänimeltään eikä tällä ollut ollut koskaan sopivaa tilaisuutta korjata sitä. Sitäpaitsi hänen seurapiirissään kaikki miehet ja naiset kutsuivat toisiaan ristimänimeltään, vain Trenorin suusta tuolla tuttavallisuuden osoituksella oli epämiellyttävä merkitys.
"No niin", jatkoi Trenor hilpeydessään yhä huomaamatta Lilyn kiusaantumista, "oletteko miettinyt, millaisia koristeita aiotte hankkia huomenna Tiffanyltä? Minulla on taas teille shekki taskussani, ja tätä menoa jatkuu vielä pitkältäkin!"
Lily loi häneen pelästyneen katseen. Trenor puhui kovemmin kuin tavallisesti, ja huoneeseen alkoi tulla ihmisiä. Mutta kun hän näki, etteivät he olleet vielä kuulomatkan päässä, mielihyvän tunne sai hänet valtoihinsa.
"Toinenko voitto-osuus?" kysyi hän hymyillen ja meni Trenoria lähemmäksi, jotteivät muut kuulisi.
"No, ei aivan: möin nousun vallitessa ja voitin teille neljä tuhatta.
Se ei ole mikään huono alku, eihän? Otaksun teidän alkavan luulla,
että olette aika näppärä keinottelija. Ja ehkä te ette pidä vanhaa
Gus-parkaa sellaisena peloittavana aasina kuin jotkut pitävät."
"Pidän teitä ystävistä kilteimpänä, mutta nyt en voi teitä tässä asianmukaisesti kiittää."
Lilyn katse korvasi kädenpuristuksen, jota Trenor olisi vaatinut, jos he olisivat olleet yksin — miten iloinen Lily oli, etteivät he olleet yksin! Tuo uutinen täytti hänet innolla, jonka aiheuttaa fyysillisen kivun äkillinen lakkaaminen. Maailma ei ollut sittenkään niin typerä ja erehtyväinen: silloin tällöin tuli onnen muru onnettomimmankin osaksi. Tuo ajatus sai hänen henkensä liikkeelle: hänelle oli kuvaavaa, että pieni onnenpotkaus antoi siivet kaikille hänen toiveilleen. Hän rupesi heti miettimään, ettei Percy Gryce ollut auttamattomasti menetetty, ja hän hymyili ajatellessaan, minkä melun saisi aikaan, kun hän valloittaisi hänet takaisin Evie Van Osburghilta. Mitä edellytyksiä sellaisella tyhmeliinillä olisi hänen rinnallaan, jos hän vain ponnistaisi voimansa? Hän katsahti ylös toivoen saada nähdä vilahduksen Grycestä, mutta hän huomasikin sen sijaan kiiltävänaamaisen Mr. Rosedalen, joka oli pujahtanut väkijoukon läpi puoleksi liehittelevän, puoleksi tungettelevan näköisenä.
Lily käänsi äkkiä katseensa jälleen Trenoriin, jolle jo suoritettu kiitollisuuden osoitus ei näyttänyt antaneen täydellistä hyvitystä, jota Lily oli tarkoittanut.
"Vähät kiitoksista — en niistä välitä, mutta mielelläni haluaisin sanoa teille pari sanaa silloin tällöin", mutisi Trenor. "Luulin teidän aikovan viettää meillä koko syksyn, ja viime kuukautena olen teitä kovasti pitänyt silmällä. Miksette voi palata Bellomontiin tänä iltana? Olemme aivan yksin ja Judy on äreä kuin karhu. Tulkaa ratoksemme. Jos suostutte, niin saatan teidät automobiililla ja te voitte soittaa palvelustytöllenne, että hän tuo kapineenne kaupungista ensi junalla."
Lily pudisti päätään ikäänkuin mitä viehkeimmin valittaen. "Toivon, että voisin — mutta se on aivan mahdotonta. Tätini on tullut kaupunkiin ja minun täytyy olla hänen kanssaan seuraavat päivät."
"Olen nähnyt teitä paljon vähemmän kuin silloin, kun te olitte Judyn ystävä", jatkoi hän tietämättään tungettelevasti.
"Kun minä olin Judyn ystävä? Enkö muka enää olekaan hänen ystävänsä? Te totta totisesti puhutte aivan päättömiä! Jos olisin aina Bellomontissa, niin te väsyisitte minuun paljon pikemmin kuin Judy — mutta tulkaa katsomaan minua tätini luo, kun tulette ensi kerran kaupunkiin; silloin saamme puhua rauhassa ja te voitte neuvoa minua sijoittamaan edullisimmin rahani."
Viimeisten kolmen tai neljän viikon aikana hän oli todellakin ollut poissa Bellomontista sillä tekosyyllä, että hänen oli välttämättömästi noudatettava muita kutsuja.
Lilyn ehdotus ei näyttänyt niinkään tyydyttävän Trenoria kuin hän oli toivonut, ja Trenorin kulmakarvat yhä rypistyivät hänen sanoessaan: "En tiedä, voinko luvata teille uutta voitto-osuutta joka päivä. Mutta on eräs asia, jonka te voitte tehdä minulle, nimittäin se, että olette hieman kohtelias Rosedalelle. Judy on luvannut kutsua hänet päivällisille, kun tulemme kaupunkiin, mutta hän ei millään suostu kutsumaan häntä Bellomontiin, ja jos te sallitte minun tuoda hänet nyt luoksenne, niin asia olisi toinen. En luule, että löytyy kahtakaan naista, jotka olisivat puhutelleet häntä tänään, ja voin sen sanoa teille, että hän on mies, jonka puhutteleminen maksaa kyllä itsensä."
Miss Bart teki kärsimättömän liikkeen, mutta tukahdutti sanat, jotka näyttivät seuraavan sitä. Tämä oli sittenkin odottamattoman helppo keino kuitata laskunsa; ja eikö hänellä ollut omasta puolestaan syytä toivoa olevansa kohtelias Mr. Rosedalelle?
"No, tuohan hänet kaikin mokomin", sanoi hän hymyillen, "ehkä minäkin hyödyn hänestä omaan laskuuni."
Trenor pysähtyi äkkiä ja loi häneen katseen, joka sai hänet punastumaan.
"Minä sanon, tehän tiedätte — olkaa hyvä ja muistakaa, että hän on menestyvä mies", sanoi Trenor. Ja naurahtaen kääntyi Lily avoimeen ikkunaan päin, jonka lähellä he seisoivat.
Tungos huoneessa oli lisääntynyt, ja Lily halusi tilaa ja raitista ilmaa. Sitä hän löysi terassilta, missä oli vain muutamia miehiä paperosseja poltellen ja likööriä maistellen, kun hajanaisia pareja kulki aukkopaikan yli syksyn värittämille kukkaistarhan reunamille.
Lilyn ilmaantuessa tuli eräs mies tupakoitsijoiden joukosta häntä kohti, ja hän huomasi edessään Seldenin. Sitä hämminkiä, jota tämän läheisyys aina aiheutti, lisäsi lievä pelon tunne. He eivät olleet tavanneet tuon sunnuntaisen kävelyretken jälkeen Bellomontissa, ja tuo episoodi oli vielä niin elävästi Lilyn mielessä, että hän saattoi tuskin luulla, ettei Selden muistaisi sitä yhtä hyvin. Mutta tämän tervehtiminen ilmaisi vain tyydytystä, jota jokainen sievä nainen odottaa kuvastuvan miehen katseessa; ja tämä huomio, niin vähän kuin se miellyttikin hänen turhamaisuuttaan, rauhoitti hänen hermojaan. Mietittyään, miten päästä pakoon Trenoria ja tunnettuaan epämääräistä pelkoa Rosedalen tapaamisesta, oli mieluista tavata ihminen, jonka kanssa hänellä oli niin paljon keskinäistä ymmärtämystä.
"Sepä oli onni", sanoi Selden hymyillen. "Ihmettelin juuri, enkö saisi puhua sanaakaan kanssanne ilman erikoista retkeä. Tulin Gerty Farishin kanssa ja lupasin pitää huolta siitä, ettei hän myöhästyisi junasta, mutta olenpa varma siitä, että hän vielä hakee lohdutusta tunteilleen häälahjoista. Hän näyttää pitävän niiden lukua ja arvoa nuoren parin epäitsekkään kiintymyksen ilmaisuna."
Hänen äänessään ei ollut jälkeäkään hämmennyksestä ja kun hän puhui, nojaten kevyesti ikkunanpieltä vastaan ja antaen katseensa levätä Lilyn katseessa ja nauttien kursailematta tämän sulosta, tunsi Lily pientä mielipahan vilahdusta, että Selden oli mennyt pois, yrittämättä palauttaa samanlaista suhdetta, missä he olivat toisiinsa ennen heidän viimeistä puheluaan keskenään. Lilyn turhamaisuutta loukkasi Seldenin avoin hymyily. Hän halusi olla hänelle jotakin enempää kuin kauneustajuntaa tyydyttävä sievä nainen, ohimenevä silmien ja aivojen ilo; ja tuo kaipaus ilmeni hänen äänessään.
"Ah", sanoi hän, "minä kadehdin Gertyä, jolla on kyky antaa runollisuutta rumille ja jokapäiväisille laitteillemme! En ole koskaan enää saanut takaisin itsekunnioitustani sen jälkeen kuin te osoititte minulle, miten köyhiä ja mitättömiä minun pyyteeni olivat."
Tuskin olivat nuo sanat lausutut, kun hän totesi niiden huonon vaikutuksen. Näytti olevan hänen kohtalonsa, että hän esiintyi huonoimmassa valossa Seldenille.
"Luulin päinvastoin", vastasi Selden kevyesti, "olleeni välikappaleena osoittamaan, että ne olisivat teille tärkeämpiä kuin mikään muu."
Oli kuin Lilyn olemuksen innon olisi äkkiä lamauttanut äkillinen este, joka ajoi sitä takaisin itseensä. Hän katsoi Seldeniin avuttomana kuin pelästynyt lapsi: hänen todellinen itsensä, jonka Selden kykeni vetämään esille syvyyksistä, oli niin tottunut kulkemaan yksin!
Lilyn avuttomuus kosketti Seldenissä, kuten tavallisesti, myötätunnon salaista kieltä. Hänelle ei olisi merkinnyt mitään se huomio, että hänen läheisyytensä teki Lilyn loistavammaksi, mutta tämä epäröinnin välähdys, jonka hän yksin saattoi aiheuttaa, näytti yhä enemmän asettavan hänet erikoisasemaan hänen suhteensa.
"Ainakaan ette voi ajatella mitään pahempaa minusta kuin mitä sanotte!" huudahti Lily naurahtaen, mutta värisevällä äänellä; mutta ennenkuin Selden ennätti vastata, keskeytti heidän alkavan keskinäisen ymmärtämyksensä äkkiä Gus Trenorin ja Mr. Rosedalen läheneminen.
"Hitto vieköön, Lily, luulen teidän antaneen minulle lähtöpassin:
Rosedale ja minä olemme tähystelleet teitä kaikkialta!"
Hänen äänessään oli aviomiehen tuttavallisuuden sävy: Miss Bart luuli huomanneensa Rosedalen vilkuttaneen ymmärtäväisesti silmää, ja se ajatus teki tämän yhä vastenmielisemmäksi hänelle.
Lily vastasi hänen syvään kumarrukseensa hieman nyökäyttämällä päätään, sitäkin ylenkatseellisemmin, kun hän huomasi Seldenin hämmästyvän siitä, että Rosedale kuului hänen seurapiiriinsä. Trenor oli kääntynyt pois ja hänen seuralaisensa seisoi yhä Miss Bartin edessä, huomaavaisena ja odottavana, huulensa jo valmiina hymyilemään, kaikelle, mitä ikinä Miss Bart sanoisikaan, ja täysin tietoisena siitä etuoikeudesta, että hänet nähdään Miss Bartin seurassa.
Se hetki kysyi tahtia, nopeaa aukon yli kulkemista. Mutta Selden yhä nojasi ikkunaa vastaan, kohtauksen erillisenä tarkastelijana, ja hänen tarkastelunsa lumouksen alaisena Lily tunsi olevansa voimaton käyttämään hyväkseen tavallista taitoaan. Pelko, että Selden epäilisi hänen puutteen pakottamana turvautuvan Rosedalen tapaiseen mieheen esti hänet lausumasta tavallisia kohteliaisuuksia. Rosedale seisoi yhä hänen edessään odottavan näköisenä, ja Miss Bart katsoi häneen hiljaa.
Rosedale punastui vähitellen, muuttaen jalkaa, hypisteli kömpelötekoista mustaa helmeä kaulaliinallaan ja sipaisi hermostuneesti viiksiään; sitten, silmäillen Miss Bartia, hän vetäytyi takaisin ja, luoden syrjäsilmäyksen Seldeniin, hän sanoi: "Kautta sieluni, moista en ole koskaan nähnyt! Onko tämä Benedickissä asuvan räätälinne viimeistä työtä? jos on, niin ihmettelen, etteivät kaikki toisetkin naiset tee myöskin häneltä tilauksiaan!"
Sanat olivat jyrkkänä vastakohtana Lilyn vaikenemiselle, ja hän näki äkkiä, että hänen oma menettelynsä oli antanut niille niiden pontevuuden. Tavallisessa puheessa ne olisivat voineet jäädä huomaamatta, mutta seuratessaan hänen pitkää vaitioloaan ne saivat erikoisen merkityksen. Hän tunsi katsomattaankin, että Selden oli heti käsittänyt sen ja yhdistäisi tuon vihjauksen Lilyn käynnin kanssa hänen luonaan. Tuo tietoisuus lisäsi hänen kiihtymystään Rosedalea kohtaan, mutta myöskin hänen tunnettaan, että nyt, jos koskaan, oli tilaisuus tehdä hänet suopeaksi, niin vastenmielistä kuin se olikin Seldenin läsnäollessa.
"Miten te tiedätte, etteivät toiset naiset tee tilauksiaan räätälilläni?" kysyi Lily vastaan. "Näettehän, etten pelkää antaa hänen osoitettaan ystävilleni!"
Lilyn katse ja ääni sulki Rosedalen niin täydellisesti tähän etuoikeutettuun piiriin, että hänen pienet silmänsä ilmaisivat kiitollisuutta ja ymmärtäväinen hymy kohotti hänen viiksiään.
"Ette totta totisesti!" selitti Rosedale. "Te antaisitte heille koko varustukset ja sittenkin voittaisitte kilpanelistyksessä!"
"Ah, se on teiltä hyvin kiltisti tehty ja olisi vieläkin kiltimpää, jos huolehtisitte minut johonkin rauhalliseen sopukkaan ja toimittaisitte minulle jotakin viatonta juotavaa, ennenkuin meidän kaikkien on rynnättävä junalle."
Lily kääntyi puhuessaan poispäin antaen hänen tallustella rinnallaan terassille kokoontuneiden ryhmien sivuitse, kun jokainen hermo hänessä värähti tietoisena siitä, mitä Selden mahtoi ajatella tuosta kohtauksesta.
Mutta huolimatta siitä, että hän tunsi mieliapeutta asioiden nurinkurisuudesta, ja jutteli kevyesti Rosedalen kanssa, kolmas ajatus pysyi itsepintaisesti: hän ei aikonut olla yrittämättä saada ilmi, mikä Percy Grycen jutussa oli totta. Sattuma tai ehkä tämän oma päätös oli pitänyt heidät erillään Bellomontista lähdön jälkeen. Mutta Miss Bart oli kyllin kokenut saamaan mahdollisimman paljon aikaan odottamattomasta, ja muutamien viimeisten minuuttien ilkeät tapahtumat — juuri sen hänen elämänsä puolen ilmaiseminen Seldenille, jonka hän tahtoi häneltä salata enimmän — lisäsivät hänen ikäväänsä saada suojaa, päästä sellaisista nöyryyttävistä mahdollisuuksista. Mika tahansa määrätty tilanne olisi siedettävämpi kuin tämä sattumien sysiminen, niin että hän sai olla varuillaan kaikkia elämän mahdollisuuksia vastaan.
Sillä välin oli yleistä lähtötouhun tuntua ilmassa, ikäänkuin jos yleisö olisi tehnyt lähtöä päänäyttelijöiden jättäessä näyttämön. Mutta jäljellejääneistä ryhmistä ei Lily voinut huomata ei Gryceä eikä nuorinta Miss Van Osburghia. Se että molemmat livahtaisivat hänen käsistään, vihlaisi pahaenteisesti hänen mieltään, ja hän ihastutti Mr. Rosedalen ikihyväksi ehdottamalla, että he suuntaisivat kulkunsa kasvihuoneisiin talon ulompaan päähän. Niissä huoneissa, joiden läpi he kulkivat, oli juuri kylliksi jäljellä ihmisiä, jotta heidän kulkunsa yhdessä herätti huomiota, ja Lily tiesi, että häntä seurasivat ilvehtivät ja kysyvät katseet, jotka näkivät yhtä selvästi hänen välinpitämättömyytensä kuin hänen seuralaisensa tyytyväisyyden. Hän vähät välitti tällä hetkellä, jos hänet nähtiin Rosedalen seurassa: kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet hänen etsintänsä esineeseen. Tämä ei kuitenkaan ollut löydettävissä kasvihuoneista, ja Lily, jonka sydäntä kouristi epäonnistumisen äkillinen varmuus, aikoi juuri livistää pakoon haitallista seuralaistaan, kun he kohtasivat rouva Van Osburghin palavissaan ja hengästyneenä, mutta säteillen velvollisuutensa täyttämisen tietoisuutta.
Hän katseli heitä hetkisen suopeana ja ajatuksettomana kuten ainakin väsynyt emäntä, jolle hänen vieraansa ovat käyneet pelkiksi panoraaman hyöriviksi pisteiksi; sitten hänen huomionsa sai äkkiä määrätyn suunnan ja hän tarttui Miss Bartiin kuten ainakin hyvään uskottuun.
"Lily rakas, minulla ei ole ollut aikaa puhua sanaakaan kanssasi ja nyt luulen sinun olevan vapaan. Oletko nähnyt Evietä? Hän on etsinyt sinua kaikkialta: hän halusi uskoa sinulle pienen salaisuutensa; mutta otaksun, että olet sen jo arvannut. Kihlausta ei julaista ennenkuin ensi viikolla — mutta kun sinä olet niin hyvä ystävä Mr. Grycen kanssa, niin he molemmat toivoivat, että sinä saisit ensimmäisenä tietää heidän onnestaan."
IX.
Rouva Penistonin nuoruudessa oli tapana muuttaa kaupunkiin lokakuussa. Sentähden Viidennellä avenuella olevan asunnon ikkunaluukut avattiin kuun 10:nnen päivän tienoilla, ja pronssiin valetun Kuolevan Gladiaattorin silmät alkoivat salongin ikkunasta jälleen pitää vahtia tuolle vielä autiolle valtakadulle.
Kaksi ensimmäistä viikkoa palaamisensa jälkeen rouva Peniston omisti kotoisille puuhille kuten uskovaiset uskonnollisille hartaudenharjoituksille. Hän nuuski talonsa joka sopen yhtä tarkasti kuin tutkitaan omantunnon sopukat, aina kellarin ja hiilisäiliön pohjia myöten, ja koko talo peitettiin kuohuvaan saippuavaahtoon.
Taloushommat olivat tällä asteella, kun Miss Bart saapui iltapäivällä Van Osburghien häistä. Matka kaupunkiin ei ollut omansa viihdyttämään hänen hermojaan. Vaikka Evie Van Osburghin kihlaus oli vielä virallisesti salainen, tiesivät siitä jo kuitenkin lukemattomat perheen läheiset ystävät, ja palaavat vieraat tekivät kautta koko junan vihjauksia ja ennakkopäätelmiä. Lily oli sillä hetkellä tietoinen siitä, mikä osa tuli hänelle näistä vihjauksista. Hän tunsi tilanteen herättämän hilpeyden tarkan laadun. Se siekailematon muoto, jonka hänen ystäviensä leikinlasku sai, sisälsi äänekkään iloitsemisen sellaisista asiainsotkeutumisista. Lily tiesi kyllin hyvin, miten käyttäytyä vaikeissa tilanteissa. Hänellä oli hiuskarvalleen täsmällinen tapa toimia voiton ja tappion välillä: jokaisen luovimisen toimitti ilman ponnistuksia hänen käytöstapansa loistava huolettomuus. Mutta hän alkoi tuntea asennon tuottamaa pingoitusta; vastavaikutus oli nopeampaa, ja hän liukui syvään itsensä halveksimiseen.
Kuten hänelle kävi aina, purkautui hänen moraalinen vastenmielisyytensä fyysillisesti inhoon ympäristöään kohtaan. Hänen mielensä nousi rouva Penistonin mustan pähkinäpuukaluston rehentelevää rumuutta, eteishallin tiilikivien hiottua siloutta ja huonekalujen kiilloituksesta lähtenyttä hajua kohtaan, joka kohtasi häntä ovella.
Portaissa ei ollut vielä mattoja ja matkalla huoneeseensa hänen tiensä tukki vaahtotulva. Nostaen heimojaan hän vetäytyi sivulle kärsimättömin elein ja tällöin hänen mieleensä johtui olleensa jo kerran ennen samassa tilanteessa, vaikka toisessa paikassa. Hänestä tuntui kuin laskeutuisi hän jälleen portaita Seldenin huoneesta, ja katsoessaan alas huomauttaakseen saippuaveden hoivaamisesta hän sai vastaansa samanlaisen tuijotuksen, joka oli kerran ennen uhmannut häntä samanlaisissa oloissa. Benedickin siivoojamuija se kyynäspäihinsä nojaten tutki häntä samalla häikäilemättömällä uteliaisuudella, päästäen hänet ilmeisesti yhtä vastahakoisesti kulkemaan ohi. Tässä tapauksessa Miss Bart oli kuitenkin omalla pohjallaan.
"Ettekö näe, että haluan päästä ohi? Väistäkää sankoanne, olkaa hyvä", sanoi hän terävästi.
Nainen ei näyttänyt kuulevan. Sitten hän anteeksi pyytämättä tempasi sankonsa ja lennätti märän lattiaharjan porraspäädyn yli, tuijottaen Lilyyn, kun tämä kulki ohi. Oli sietämätöntä, että rouva Peniston piti tuollaisia talossaan; ja Lily päätti huoneeseensa astuessaan, että nainen saisi lähtöpassit samana iltana.
Rouva Peniston ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä tekemässä vastaväitteitään: aamusta varhain hän oli ollut palvelustyttönsä kanssa tarkastelemassa turkiksiaan, mikä puuha muodosti huippukohdan taloudenpidon uudistusdraamassa. Illalla Lily huomasi myöskin olevansa yksin, sillä hänen tätinsä, joka söi harvoin päivällistään kaupungilla, oli noudattanut erään käymäseltään kaupungissa olevan Van Alstyne-serkun kutsua. Talo oli luonnottomassa puhtauden ja järjestyksen tilassaan synkkä kuin hauta, ja kun Lily meni vastajärjestettyyn häikäisevän puhtaaseen salonkiin, tunsi hän ikäänkuin hänet olisi elävänä haudattu rouva Penistonin elämäntavan tukehduttavaan ahtauteen.
Tavallisesti hän koetti karttaa kotona olemista noina suursiivouksen aikoina. Mutta tässä tapauksessa eri syyt olivat saattaneet hänet kaupunkiin, etupäässä se seikka, että hän oli saanut vähemmän kutsuja kuin tavallisesti syksyksi. Hän oli niin kauan tottunut kulkemaan yhdeltä maatilalta toiselle, kunnes lupa-ajan päättyminen sai hänet palaamaan kaupunkiin, että hänelle sattunut loma-aika sai hänet tuntemaan, että hänen suosimisensa oli vähenemässä. Oli käynyt, kuten hän oli sanonut Seldenille — ihmiset olivat väsyneet häneen. He toivottaisivat hänet kyllä tervetulleeksi uudessa asemassa, mutta Miss Bartina he tunsivat hänet ulkoa. Hän tunsi itsekin itsensä ulkoa ja oli kyllääntynyt tuohon vanhaan juttuun. Oli hetkiä, jolloin hän kaipasi sokeasti jotain erilaista, outoa, etäistä ja koettelematonta; mutta hänen mielikuvituksensa ulommaisinkaan ala ei kyennyt esittämään hänen totuttua elämäänsä uudessa valossa. Hän ei voinut kuvitella itseään muualla kuin salongissa levittämässä hienoutta ja loistoa kuten kukka levittää tuoksua.
Kun sillävälin lokakuu kului, oli hänellä kaksi vaihtoehtoa: joko palata Trenorien luo tai mennä tätinsä luo kaupunkiin. Vieläpä lokakuisen New Yorkin masentava synkkyys ja rouva Penistonin asunnon aina haitallinen siistiminen tuntui hänestä paremmalta kuin se mikä häntä odotti Bellomontissa, ja hänellä oli sankarillisen alistuvaisuuden ilme, kun hän ilmoitti aikovansa jäädä tätinsä luo koko lupa-ajaksi.
Tämänluontoiset uhraukset otetaan joskus vastaan yhtä sekavin tuntein kuin mikä ne on aiheuttanutkin; ja rouva Peniston huomautti uskotulle palvelijalleen, että jos kerran jonkun sukulaisen piti olla hänen apunaan sellaisina kiireellisinä aikoina (vaikkakin häntä oli jo neljäkymmentä vuotta pidetty pätevänä valvomaan omien antimiensa ripustamista), niin hänelle totta totisesti olisi Miss Grace sopivampi kuin Miss Lily. Grace Stepney oli eräs serkku mukiinmenevine tapoineen ja harrastuksineen, joka pistäytyi rouva Penistonin luo, kun Lily söi päivällisensä liian säännöllisesti ulkona; joka pelasi bézique'ä, pani paikoilleen auenneita "silmiä", luki ääneen kuolinilmoituksia Times'ista ja rehellisesti ihaili salongin verhojen purppuranpunaista satiinia, ikkunalla olevaa kuolevaa gladiaattoria ja Niagaraa esittävää maalausta, mitkä edustivat Mr. Penistonin vaatimattoman elämän taiteellista ylellisyyttä.
Rouva Penistonia ikävystytti tuo moitteeton sukulainen kuten sellaisten palvelusten vastaanottajaa tavallisestikin henkilö, joka niitä suorittaa. Hän piti paljon enemmän uhkeasta ja itsenäisestä Lilystä, joka ei osannut erottaa virkkausneulan toista päätä toisesta, ja joka usein loukkasi hänen tuntehikkaisuuttaan ehdottamalla, että salonki laitettaisiin toiseen kuntoon. Mutta kun oli etsittävä hävinneitä pyyheliinoja tai neuvoteltava siitä, tarvitsivatko portaat uudet matot, oli Gracen arvostelu tosin terveempi kuin Lilyn mainitsemattakaan sitä, että viimeksimainittua harmitti tuo iankaikkinen siistiminen ja saippuan holvuu, ikäänkuin talo pysyisi puhtaana itsestään.
Istuen salongin kynttilän lohduttomassa valossa — rouva Peniston ei koskaan sytyttänyt lamppuja, jollei ollut seuraa — Lily näytti odottavan oman kuvansa ilmaantuvan himmeänä ja keski-ikäisenä kuten Grace Stepneyn. Lakattuaan huvittamasta Judy Trenoria ja hänen ystäviään hänen olisi vaivuttava huvittamaan rouva Penistonia; minne hän katsoikaan, hän näki vain tulevaisuuden toisten oikkujen palveluksessa, ei koskaan oman intomielisen yksilöllisyytensä turvaamisen mahdollisuutta.
Ovikellon soitto, joka tuntui räikeältä tyhjässä talossa, herätti hänet äkkiä tajuamaan ikävyytensä katkeruuden. Oli kuin viime kuukauden koko kyllääntyminen olisi saavuttanut huippukohtansa tämän loppumattoman illan tyhjyydessä. Jospa edes tuo soitto tarkoitti kutsua ulkomaailmasta — olettamalla, että häntä sinne vielä haluttiin!
Hetken kuluttua ilmaantui palvelija ilmoittamaan, että eräs henkilö pyytää tavata Miss Bartia, ja Lilyn vaatiessa lähempiä tietoja, hän lisäsi:
"Se on rouva Haffen; hän ei halua ilmaista asiaansa."
Lily, jolle tuo nimi ei ilmaissut mitään, avasi oven ja sisään astui nainen rypistyneessä päähineessä ja seisoi kuin kiinninaulattuna kattolampun alla. Varjostamaton valo valaisi tutunomaisesti hänen rokonarpisia kasvojaan ja punertavaa päänahkaansa, joka kuumotti oljenvärisen ohuen tukan alta. Lily katsoi hämmästyneenä siivoojamuijaan.
"Haluatteko puhutella minua?" kysyi Lily.
"Sanoisin teille mielelläni pari sanaa, neiti." Ääni ei ollut riitaa- eikä rauhaarakentava: se ei ilmaissut mitään puhujan asiasta. Siitä huolimatta jokin varovaisuusvaisto sai Lilyn vetäytymään pois palvelijattaren kuuluvilta.
Hän antoi rouva Haffenille merkin seurata häntä salonkiin ja sulki oven heidän jälkeensä.
"Mitä te haluatte?" tiedusteli hän.
Siivoojanainen seisoi, kuten sellaisten ihmisten on tapana, käsivarret käärittyinä shaaliinsa. Hän otti esille pienen nipun, joka oli kääritty sanomalehtipaperiin.
"Minulla on täällä jotakin, jota te varmaankin näkisitte mielellänne, Miss Bart." Hän lausui nimen epämiellyttävästi painostaen, ikäänkuin se seikka, että hän tiesi sen, olisi osaltaan syynä hänen täällä oloonsa. Lilystä tuo äänensävy kuulosti uhkaukselta.
"Oletteko löytänyt jotain minulle kuuluvaa?" kysyi hän, ojentaen kätensä.
Rouva Haffen vetäytyi takaisin.
"No, jos siksi tulee, niin arvelen, että se on minun yhtä paljon kuin jonkun muunkin", vastasi hän.
Lily katsoi häneen kiusaantuneena. Hän oli nyt varma siitä, että kävijän eleet tarkoittivat uhkausta; mutta koska hän oli kokenut sellaisissa asioissa, oli hänen kokemuksessaan jotakin, joka valmisti häntä arvioimaan tämän kohtauksen tarkkaa merkitystä. Hän tunsi kuitenkin, että sen täytyi päättyä niin pian kuin mahdollista.
"En ymmärrä; jollei tuo käärö ole minun, niin miksi te pyritte puheilleni?"
Vaimo ei ollut milläänkään koko kysymyksestä. Hän oli ilmeisesti valmistautunut vastaamaan siihen, mutta, kuten sen säätyiset ihmiset yleensä, hänen oli mentävä pitkä matka takaisinpäin alkaakseen, ja vasta hetkisen oltuaan ääneti hän vastasi: "Mieheni oli Benedickin talonmiehenä tämän kuun ensimmäiseen päivään. Sen jälkeen hän ei ole saanut mistään työtä."
Lily ei virkkanut mitään ja vaimo jatkoi: "Se ei ollut ensinkään meidän syymme: isännöitsijä halusi tuota paikkaa eräälle suosikilleen, ja meidät ajettiin pois kimpsuinemme kampsuinemme hänen oikkunsa tähden. Minä sairastelin kauan viime talvena ja leikkauskin oli tehtävä, niin että kaikki säästömme meni suihin; ja minä saan lapsineni kovat kokea, kun Haffen on niin kauan ollut ilman ansiota."
Hän oli siis loppujen lopuksi tullut vain pyytämään Miss Bartia hommaamaan paikkaa hänen miehelleen tai luultavammin pyytämään häntä puhumaan hänen puolestaan rouva Penistonille. Lilyn ulkomuodosta saattoi päättää, että hän sai aina, mitä tahtoi, niin että häntä voi käyttää puolestapuhujana, ja tyynnyttyään ensi pelostaan hän turvautui sovinnaiseen lauseeseen:
"Olen pahoillani, että olette ollut niin ikävässä asemassa", sanoi hän.
"Niin on oltu, neiti, eikä leikki ole vielä lopussa. Jos vain saisimme toisen hyvän paikan, — mutta isännöitsijä on meille sydämetön. Se ei ole meidän syy, ei sitte likikään, mutta —"
Nyt loppui Lilyn kärsivällisyys. "Jos teillä on jotakin sanottavaa minulle —" tokaisi hän väliin.
Tämä kiihoitti eukon puhetulvaa.
"Onpa on, neiti. Kyllä siihenkin tullaan", hän sanoi. Hän pysähtyi hetkiseksi, katsoen Lilyyn, ja jatkoi sitten hajanaisesti kertovalla äänellä: "Benedickissä ollessamme siivosin muutamien herrojen huoneita, viimeksi tein suursiivouksen lauantaisin. Jotkin herrat saivat hirveästi kirjeitä: sellaista kirjeiden siivoa en ole ikinä nähnyt. Niiden suuret paperikorit olivat kukkuroillaan ja paperit putosivat lattialle. Ei ne niistä paljoa pitäneet lukua. Muutamat ovat pahempia kuin toiset. Mr. Selden, Mr. Lawrence Selden, se oli niitä huolellisimpia: poltti kirjeensä talvella ja leikkeli ne säpäleiksi kesällä. Mutta joskus hän sai niin paljon, että sitoi ne yhteen nippuun, kuten toisetkin tekivät ja repäisi sen yhdellä kertaa — kas tässä."
Puhuessaan hän oli irroittanut nauhan käärön ympäriltä ja veti esille yhden kirjeen, jonka hän asetti pöydälle, joka oli Miss Bartin ja hänen itsensä välillä. Kuten hän oli sanonut, oli kirje repäisty kahtia, mutta nopein liikkein hän asetti reväistyt päät yhteen ja silitti sivun.
Lilyn valtasi suuttumus. Hän tunsi hämärästi olevan tekeillä jotakin halpamaista — sellaista halpamaista, josta ihmiset kuiskuttelevat, mutta jonka hän ei koskaan ollut ajatellut koskevan itseään. Hän peräytyi osoittaen liikkeellään inhoa, mutta tuon peittymisen ehkäisi eräs äkillinen huomio: kynttilän valossa hän oli tuntenut kirjeen käsialan. Se oli suurta ja hajanaista ja siinä oli jotain miehekästä, joka vain heikosti salasi sen vapisevaa heikkoutta, ja raskaalla kädellä piirretyt sanat sattuivat Lilyn korviin ikäänkuin hän olisi kuullut niiden puhuvan.
Aluksi hän ei oivaltanut tilanteen koko merkitystä. Hän ymmärsi vain, että hänen edessään oli Bertha Dorsetin kirjoittama kirje ja osoitettu otaksuttavasti Lawrence Seldenille. Siinä ei ollut päivämäärää, mutta musteen tuoreus osoitti, että se oli jokseenkin äskettäin kirjoitettu. Rouva Haffenin kädessä oleva paketti sisälsi epäilemättä useita samanlaisia kirjeitä — tusinan verran, kuten Lily päätti sen paksuudesta. Kirje oli lyhyt, mutta ne muutamat sanat, jotka olivat osuneet hänen silmiinsä, ennenkuin hän tiesi niitä lukevansa, kertoivat pitkää juttua — juttua, jolle kirjoittajan tuttavat olivat viimeisen neljän vuoden aikana nauraneet ja kohauttaneet olkapäitään, pitäen sitä vain yhtenä seuraelämän komedian lukemattomista "hauskoista jutuista". Nyt näki Lily asian toisen puolen, ulkokuoren tuliperäisen alapuolen, jonka yli arvelu ja vihjaus liukui niin kevyesti, kunnes ensimmäinen kuilu muutti heidän kuiskutuksensa huudoksi. Lily tiesi ettei seuraelämä kosta mitään niin ankarasti kuin sitä, että se on antanut suojeluksensa niille, jotka eivät ole osanneet käyttää sitä hyväkseen. Eikä tässä tapauksessa tarvinnut epäillä, miten asia päättyisi. Lilyn maailmankäsityksen mukaan mies oli vaimonsa käytöksen ainoa tuomari: nainen teknillisesti epäilyksen yläpuolella, kun hänellä oli miehensä hyväksymisen, taikkapa vain välinpitämättömyyden suoja. Mutta George Dorsetin luontoiselta mieheltä ei voinut ajatellakaan anteeksiantoa — hänen vaimonsa kirjeiden omistaja saattoi yhdellä kosketuksella murskata koko tämän elämän. Ja millaisiin käsiin Bertha Dorsetin salaisuus oli joutunut! Hetken ajan toi sattuman ironia Lilyn vastenmielisyyteen epämääräisen voitonriemun tunteen. Mutta vastenmielisyys voitti — koko hänen vaistomainen vastustuskykynsä, taipumuksensa, kasvatuksensa, sokeat, perinnäiset epäröimiset nousivat tuota toista tunnetta vastaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän saanut pahan tartunnan.
Hän astui poispäin, ikäänkuin päästäkseen mahdollisimman kauas tuosta vieraasta. "En tiedä mitään näistä kirjeistä", hän sanoi; "en käsitä, miksi olette ne tuonut tänne."
Rouva Haffen tuijotti häneen lujasti. "Sanon teille, neiti, miksi. Toin ne teille myytäviksi, koskei minulla ole muuta keinoa saada rahaa, ja jollemme huomisiltaan maksa vuokraamme, niin meidät ajetaan ulos. En ole koskaan tehnyt ennen mitään täntapaista ja jos puhuisitte Mr. Seldenille tai Mr. Rosedalelle, että Haffen saisi takaisin paikkansa Benedickissä — näinhän, minä teidän puhuvan Mr. Rosedalen kanssa portaissa tuona päivänä, jolloin te tulitte Mr. Seldenin asunnosta —"
Veri nousi Lilyn poskille. Nyt hän ymmärsi — rouva Haffen luuli hänen olevan kirjeiden kirjoittajan. Vihansa ensi puuskassa hän oli soittaa ja käskeä naisen ulos, mutta eräs hämärä mielijohde pidätti häntä. Seldenin nimen mainitseminen oli herättänyt uusia ajatuksia. Bertha Dorsetin kirjeet eivät olleet hänelle mitään — menkööt ne sinne, minne sattuma ne vie! Mutta Selden oli auttamattomasti kietoutunut niiden kohtaloon. Miehet eivät paha kyllä kärsi paljoa sellaisesta ilmitulosta, ja tällä hetkellä tuo aavistus, joka oli tuonut Lilyn tietoisuuteen kirjeiden sisällön, oli saanut ilmi, että ne olivat hartaita pyyntöjä — yhä toistuvia, mikä siis osoitti, ettei niihin oltu vastattu — uudistamaan suhde, jonka aika oli nähtävästi höllentänyt. Yhtä kaikki se seikka, että kirjeet olivat voineet joutua vieraisiin käsiin, syyttäisi Seldeniä huolimattomuudesta, koska maailma pitää sitä vähimmän anteeksiannettavana.
Jos Lily punnitsi kaikkea tätä, niin tapahtui se tiedottomasti: hänellä esiintyi tietoisesti vain se tunne, että Selden varmaankin haluaisi hävittää kirjeet ja että Lilyn itsensä oli siis päästävä niiden omistajaksi. Tämän ajatuksen takana ei ollut enää mitään muuta. Hänen aivojensa läpi välähti kuitenkin ajatus palauttaa tuo paketti Bertha Dorsetille ja siten saada valtit käteensä, mutta tämä ajatus johti kuiluihin, joilta hän peräytyi häpeissään.
Sillä välin oli rouva Haffen huomattuaan pian Lilyn epäröinnin jo avannut käärön ja asettanut sen sisällön pöydälle. Joka kirje oli paikkailtu yhteen ohuilla paperiliuskoilla. Muutamat olivat pieninä siepaleina, toiset vain repäisty kahtia. Vaikka niitä ei ollutkaan monta, peittivät ne näin levitettyinä pöydän melkein kokonaan. Lilyn katse sattui sanaan siellä täällä — sitten hän sanoi matalalla äänellä: "Mitä te vaaditte näistä?"
Rouva Haffen punehtui tyydytyksestä. Oli selvää, että nuori vallasnainen oli pahasti pelästynyt, ja rouva Haffenissa oli muijaa käyttämään mahdollisimman paljon tuollaista pelkoa hyväkseen. Jo etukäteen nauttien helpommasta voitosta kuin mitä hän oli osannut odottaa hän mainitsi hyvin suuren summan.
Mutta Miss Bart ei näyttänyt olevankaan niin helppo saalis kuin olisi voinut odottaa hänen varomattomasta alkamisestaan. Hän kieltäytyi maksamasta mainittua summaa ja hetken epäröityään hän tarjosi puolet siitä.
Rouva Haffen jähmettyi. Hänen kätensä hamuili levitettyjä kirjeitä ja hiljalleen niitä kosketellen hän näytti aikovan panna ne uudelleen kääreeseen.
"Arvaan niiden olevan suurempiarvoisia teille, neiti, kuin minulle, mutta köyhällä on oikeus elää yhtä hyvin kuin rikkaalla", huomautti hän sukkelasti.
Lilyn valtasi pelko, mutta tuo tarkoittelu vahvisti hänen vastustustaan.
"Erehdytte", sanoi hän välinpitämättömästi. "Olen tarjonnut korkeimman summan, minkä suostun maksamaan kirjeistä, mutta lienee muitakin keinoja, miten saada ne."
Rouva Haffen kohotti epäilevästi katseensa: hän oli liian kokenut ollakseen tietämättä, että puuhassa, johon hän oli antautunut, oli yhtä suuria vaaroja kuin oli palkintokin siitä, ja hän oli suunnitellut valmiiksi koko kostokoneiston, minkä yksikin tämän nuoren naisen sana saattoi panna liikkeeseen.
Hän vei shaalinsa nurkan silmilleen ja mutisi sen takaa, ettei koituisi mitään hyvää siitä, että on kova köyhälle, mutta ettei hän puolestaan ollut koskaan ennen sekaantunut sellaisiin puuhiin ja että kaikki, mitä hänen ja Haffenin kunnia kristittyinä vaati, oli, etteivät kirjeet saaneet kulkea kauemmaksi.
Lily seisoi liikkumatta, pysytellen muijasta niin etäällä kuin hiljaapuhuminen sen suinkin salli. Ajatus käydä kauppaa kirjeillä oli hänelle sietämätön, mutta hän tiesi, että rouva Haffen korottaisi heti alkuperäistä vaatimustaan, jos hän osoittaisi horjumisen merkkiä; hän tiesi vain, että ovi oli lopullisesti sulkeutunut ja että hän seisoi yksin käärö kädessä.
Hänellä ei ollut minkäänlaista aikomusta lukea kirjeitä, jopa rouva Haffenin likaisen sanomalehtikääreen avaaminen olisi näyttänyt hänestä arvoa-alentavalta. Mutta mitä aikoi hän tehdä sen sisällöllä? Kirjeiden saajan tarkoitus oli ollut hävittää ne, ja Lilyn velvollisuus oli panna toimeen hänen aikomuksensa. Hänellä ei ollut oikeutta säilyttää niitä — se olisi ollut samaa kuin vähentää sen ansion merkitystä, että hän oli ottanut ne huostaansa. Mutta miten hävittää ne niin tehokkaasti, ettei tarvinnut enää pelätä niiden joutuvan tuollaisiin käsiin? Rouva Penistoninin salongin tulisija oli kielletty pyhättö: siellä, kuten lampuissakin, sytytettiin valkea vain kun oli vieraita.
Miss Bart kääntyi viemään kirjeitä ylös, kun hän kuuli avattavan ulko-ovea ja hänen tätinsä astui salonkiin. Rouva Peniston oli pieni pönäkkä nainen, jonka värittömillä kasvoilla oli ryppyjä. Hänen harmaa tilkkansa oli kammattu huolellisesti ja hänen pukunsa näytti erittäin uudelta, mutta kuitenkin hieman vanhamuotiselta. Hän kävi aina mustissa: Lily ei ollut nähnyt häntä koskaan muuten kuin kiiltävään mustaan haarniskoituna, jalassa pienet paksut kengät ja näyttäen aina olevan valmiina matkalle; hän ei kuitenkaan koskaan lähtenyt.
Hän tarkasteli salonkia pikkuseikkoja myöten tottunein katsein. "Näin valoviirun erään luukun alitse; on ihmeellistä, etten saa tuota naista koskaan oppimaan vetämään niitä täysin alas."
Korjattuaan tuon vian hän istuutui erään kiilloitetun purppuranpunaisen nojatuolin reunalle; rouva Peniston istui aina siten, ei koskaan koko tuolilla. Sitten hän käänsi katseensa Miss Bartiin.
"Näytät väsyneeltä, hyvä ystävä; luulen, että se johtuu häärasituksista. Cornelia Van Alstyne ei osannut puhua muusta kuin häistä. Molly oli siellä. Ja Gerty Farish juoksi heti luoksemme kertomaan meille niistä. Minusta on omituista, että ne tarjosivat meloneja ennen consomméta: hääaamiaisten on aina alettava consommélla. Molly ei pitänyt morsiamen puvuista. Hän oli kuullut Julia Melsonilta, että ne maksavat kolme sataa dollaria kappale, mutta siltä ne eivät näyttäneet. Olen iloinen, että päätit olla rupeamatta morsiustytöksi: lohenvärinen varjostin ei olisi sopinut sinulle."
Rouva Peniston kuunteli mielellään pienimpiäkin yksityisseikkoja juhlallisuuksista, joihin hän ei ollut ottanut osaa. Mikään ei ollut saanut häntä niihin ponnistuksiin ja väsymykseen, joka olisi seurauksena Van Osburghin häistä, mutta niin suuri oli hänen mielenkiintonsa niihin, että kuultuaan niistä kaksi selontekoa hän nyt valmistautui houkuttelemaan esille kolmatta veljentyttäreltään. Lily oli kuitenkin ollut valitettavan välinpitämätön panemaan mieleensä juhlamenojen erikoisseikkoja. Häneltä oli jäänyt huomaamatta rouva Van Osburghin leningin väri eikä voinut myöskään sanoa, käytettiinkö hääpöydässä vanhoja Van Osburghien sèvresporsliineja; rouva Peniston huomasi, sanalla sanoen, että häntä saattoi käyttää enemmän kuuntelijana kuin kertojana.
"Lily, en todellakaan käsitä, miksi vaivauduit menemään häihin, kun et kerran muista, mitä tapahtui tai ketä näit siellä. Kun minä olin tyttönä, säilytin aina jokaisen päivällisen ruokalistan, jolle oli käsketty, ja kirjoitin osanottajien nimet takasivulle, enkä koskaan heittänyt pois kotiljonkirusettejani setäsi kuolemaan saakka, jolloin näytti sopimattomalta pitää niin paljon värillisiä esineitä talossa. Minulla oli niitä muistaakseni laatikollinen, ja vieläkin voin sanoa, missä tanssiaisissa minkin olen saanut. Molly Van Alstyne muistuttaa minua siinä iässä, on ihmeellistä, miten hän huomaa asiat. Hän pystyi kertomaan äidilleen tarkoin, minkä kuosinen morsiamen leninki oli, ja me tiesimme heti, että se oli tilattu Paquinilta."
Rouva Peniston nousi äkkiä, ja läheten kelloa, jonka päällä oli kypäriniekka Minerva, hän vetäisi pitsinenäliinansa kypärin ja sen silmikon välitse.
"Tiesinhän sen — palvelustyttö ei koskaan pyyhi sitä!" huudahti hän voitonriemuisena huomatessaan nenäliinalla pienen pölypilkun; sitten hän jatkoi istuuduttuaan jälleen: "Mollyn mielestä rouva Dorset oli ollut häissä parhaiten puettu. En epäilekään, ettei hänen pukunsa olisi ollut kallisarvoisin, mutta sopuli- ja point de Milan-yhdistelmää en voi täysin sulattaa. Näyttää siltä, että hän on löytänyt Pariisista uuden räätälin, joka suvaitsee ottaa tilauksen vastaan vain, kun hänen asiakkaansa on kuluttanut koko päivän hänen kanssaan hänen Neuillyssä olevassa huvilassaan. Hän sanoo, että hänen täytyy tutkia tilaajan kotioloja — merkillinen järjestelmä, totta vie! Mutta rouva Dorset kertoi siitä Mollylle itse; hän sanoi huvilan olleen täynnä mitä erinomaisimpia tavaroita ja hän oli todellakin pahoillaan, kun oli lähdettävä. Molly ei sanonut hänen koskaan ennen olleen sievemmän näköinen; hän oli peloittavan sukkela ja sanoi toimittaneensa Evie Van Osburghin ja Percy Grycen toisilleen. Hänellä näyttää tosiaankin olevan suuri vaikutus nuoriin miehiin. Hänen mielenkiintonsa kuuluu nyt kohdistuvan nuoreen Silverton-houkkioon, joka on ollut Carry Fisherin kukitettavana ja pelannut niin kauheasti. No niin, Evie on todellakin kihloissa: rouva Dorset on hommannut kaiken ja Grace Van Osburgh on seitsemännessä taivaassa — hän oli ehkä menettänyt toivonsa saada Evie naimisiin."
Rouva Peniston pysähtyi taas, mutta tällä kertaa hänen tarkastelunsa ei kiintynyt huonekaluihin, vaan veljentyttäreensä.
"Cornelia Van Alstyne oli niin hämmästynyt: hän oli kuullut, että sinä aikoisit naimisiin nuoren Grycen kanssa. Hän tapasi Wetherallit juuri, kun he olivat saapuneet Bellomontista ja Alice Wetherall oli aivan varma, että tapahtui kihlaus. Hän kertoi kaikkien luulleen Mr. Grycen rientäneen kaupunkiin sormuksen hakuun, kun hän lähti odottamatta eräänä aamuna."
Lily nousi ja meni oveen päin.
"Luulen, että olen väsynyt, lienee parasta mennä vuoteeseen", sanoi hän, ja rouva Peniston oli Lilyä suudellessaan hajamielisen näköinen, koska hän huomasi äkkiä, että herra Peniston vainajan muotokuvan jalusta ei ollut suorassa sen edessä olevan sohvan kanssa.
Omassa huoneessaan hän sytytti kaasuliekin ja katseli uuniin päin. Se oli yhtä kiiltävä kuin salongin uunikin, mutta täällä hän ainakin saattoi huoleti polttaa joitakin papereja tarvitsematta pelätä tätinsä moitteita. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan vaipuen tuolille katseli väsyneesti ympärilleen. Hänen huoneensa oli suuri ja mukavasti kalustettu — se oli köyhän Grace Stepneyn kateuden ja ihailun esine, — mutta verrattuna niiden vierashuoneiden loistoon, joissa Lily oli kuluttanut niin monta viikkoa, se näytti synkältä kuin vankila. Mikä ero tämän huoneen ja sen sisustuksen taipuisan eleganssin välillä, jota hän oli suunnitellut itselleen — asunto, joka voittaisi hänen tuttaviensa asuntojen konstikkaan ylellisyyden sen taiteellisen maun kautta, jossa hän tunsi olevansa heitä ylempänä; jonka jokainen vivahdus ja piirre yhtyisi lisäämään hänen kauneuttaan ja antamaan viehätystä hänen joutohetkilleen! Tuota fyysillisen rumuuden kiusaavaa tunnetta tehosti vielä hänen henkinen lamaantumisensa, niin että tuon häntä kiusaavan kaluston jokainen esine näytti hänestä sitäkin suututtavammalta.
Hänen tätinsä sanat eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään, mutta ne olivat saattaneet näkemään Bertha Dorsetin hymyilevänä, liehakoituna, voitokkaana, saattaen itsensä naurunalaiseksi liehittelyillään, jotka jokainen heidän pikku ryhmänsä jäsen käsitti. Naurettavuuden ajatus sattui syvemmälle kuin mikään muu tunne: Lily tiesi vihjaavan puheentavan jokaisen käänteen, jotka saattoivat nylkeä uhrinsa verta vuodattamatta. Hän nousi ja otti kirjeet. Hän ei aikonut hävittää niitä enää: sen aikomuksen tekivät tyhjäksi rouva Penistonin sanat.
Hän meni sillä välin kirjoituspöytänsä luo ja sytyttäen kynttilän hän kääri ja sinetöi paketin. Sitten hän avasi vaatesäiliön pienen laatikon ja pani kirjeet sinne. Tällöin hän tunsi ironian vivahdusta, muistaessaan, että oli velkautunut Gus Trenorille voidakseen ostaa ne.
X.
Syksy kului yksitoikkoisesti. Miss Bart oli saanut kirjeen tai pari Judy Trenorilta, joka torui häntä siitä, ettei hän palannut Bellomontiin; mutta hän vastasi vältellen viitaten siihen, että hänen oli oltava tätinsä luona. Todellisuudessa häntä kuitenkin hirveästi ikävystytti yksinäinen olonsa rouva Penistonin kanssa, ja vain se vaihtelu, minkä tuotti hänen vasta hankitun rahansa kulutus, helpotti hänen synkkiä päiviään.
Lily oli koko ikänsä nähnyt rahan menevän yhtä nopeasti kuin se tulikin, ja miten hän tekikään päätöksiään panna säästöön osan voitoistaan, hänellä ei valitettavasti ollut pelastavaa käsitystä tuhlaavaisuuden vaaroista. Hänelle tuotti suurta tyydytystä, kun hän tunsi, että hän ainakin muutamiksi kuukausiksi oli riippumaton ystäviensä hyväntekeväisyydestä, että hän saattoi esiintyä tarvitsematta pelätä, että jokin tarkkanäköinen keksisi hänen puvussaan Judy Trenorin jälleenkiilloitettua loistoa. Se seikka, että raha vapautti hänet sillä hetkellä kaikista pikkuvelvoituksista, hämmensi hänen mielensä suuremmista, ja kun hän ei ollut koskaan ennen käytellyt niin suurta summaa, hänelle tuotti huvitusta sen tuhlaaminen.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa, poistuessaan eräästä liikkeestä, jossa hän oli ollut tunnin ajan keskustelemassa eräästä hyvin upeasta ja taidokkaasta matka-arkusta, hän törmäsi yhteen Miss Farishin kanssa, joka tuli samaan laitokseen yksinkertaisesti vain korjuuttamaan kelloaan. Lily oli harvinaisen hyveellisellä tuulella. Hän oli päättänyt lykätä matka-arkun oston siksi, kunnes hän olisi saanut laskun uudesta oopperapuvustaan, ja tuo päätös teki hänet paljon rikkaammaksi kuin liikkeeseen astuessaan. Tällaisessa itseensätyytyväisessä mielentilassa hän katseli myötätunnolla muita, ja hän säpsähti, kun hänen ystävänsä näytti niin alakuloiselta.
Kävi ilmi, että Miss Farish tuli erään hyväntekeväisyysseuran komitean istunnosta. Seuran tarkoituksena oli hankkia mukavia huoneistoja lukuhuoneineen ja muine nykyaikaisine mukavuuksineen, joissa virassa olevat nuoret naiset löytäisivät kodin ollessaan vapaana työstään tai levon tarpeessa, ja ensimmäisen vuoden tilikertomus osoitti niin surkean pientä tulopuolta, että Miss Farish, joka oli vakuutettu asian tärkeydestä, tunsi itsensä verrattain masentuneeksi. Lilyn tunne-elämä ei ollut kohdistunut toisista huolehtimiseen ja häntä usein ikävystyttivät ystävättärensä filantroopiset ponnistelut, mutta tänään hänen nopea kuvittelukykynsä kiintyi vastakohtaan, mikä oli hänen oman asemansa ja jonkun Gertyn holhokin aseman välillä. Nämä holhokit olivat naimattomia naisia, kuten hänkin; muutamat ehkä sieviä, muutamat ilman piirtoakaan hänen hienommasta tunneherkkyydestään. Hän kuvitteli itsensä viettämässä samanlaista elämää kuin hekin — elämää, jossa työn suoritus näytti yhtä synkältä kuin epäonnistuminen — ja tuo ajatus sai hänen myötätuntonsa hereille. Matka-arkun hinta oli yhä hänen taskussaan; ja vetäen taskustaan pienen kullatun kukkaron, hän pisti aika summan Miss Farishin käteen.
Tätä työtä seurannut tyydytys olisi riittänyt innokkaimmallekin moralistille. Lily tunsi heränneen itsessään hyväntekeväisyysvaistoja ja tämä synnytti hänessä mielenkiintoa omaan itseensä: hän ei ollut koskaan ennen ajatellut tehdä hyvää maailmalle, jonka omistamista hän niin usein oli uneksinut, mutta nyt oli antelias hyväntekeväisyys avartanut näköpiiriä. Sitäpaitsi hän jonkin hämärän johdonmukaisuuslain kautta tunsi, että hänen hetkellinen jalomielisyyspuuskansa hyvitti kaiken edellisen tuhlaavaisuuden. Miss Farishin hämmästys ja kiitollisuus vahvisti tätä tunnetta, ja Lily erosi hänestä tuntien itsekunnioitusta, jota hän luonnollisesti erehtyi pitämään epäitsekkyyden hedelmänä.
Tähän aikaan hän sai myöskin kutsun viettää kiitosviikkoa Adirondacksin leirissä. Tuo kutsu olisi vuotta aikaisemmin herättänyt hänessä epäröintiä, koska viikon, vaikkakin se oli rouva Fisherin suunnittelema, näkyväisenä toimeenpanijana oli eräs hämärää syntyperää oleva nainen, jolla oli kesyttömät yhteiskunnalliset pyrkimykset ja jonka tuttavuutta Lily oli tähän saakka karttanut. Nyt hän oli kuitenkin taipuvainen yhtymään rouva Fisherin katsantokantaan, ettei ollut väliä, kuka järjesti viikon, kunhan se vain oli hyvin järjestetty. Ja hyvin järjestäminen oli rouva Wellington Bryn vahva puoli. Jolleikaan seura ollut yhtä valittua kuin keittiö, oli rouva Bryllä ainakin se tyydytys, että hän saattoi ensi kerran esiintyä seuraelämän luetteloissa yhden tai kahden huomattavan nimen ohella; näistä oli etusijassa tietenkin Miss Bartin nimi. Tuota nuorta naista kohteli hänen emäntäväkensä vastaavalla huomaavaisuudella, ja hän oli siinä mielentilassa, jolloin nuo huomaavaisuudet otetaan vastaan, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Rouva Bryn ihailu oli kuvastin, jossa Lilyn itseensätyytyväisyys löysi jälleen kadotetun ääriviivansa. Ei mikään hyönteinen ripusta pesäänsä puihin niin hauraasti kuin ne, jotka tahtovat tukea inhimillisen turhamaisuuden painoa, ja tunne siitä, että oli tärkeä henkilö vähäpätöisten joukossa, riitti palauttamaan Miss Bartin vallan tietoisuuden. Näiden ihmisten huomaavaisuus osoitti, että hän yhä vielä merkitsi jotain siinä maailmassa, johon he pyrkivät, ja hän ei voinut olla tuntematta jonkinlaista iloa huomatessaan, että hän teki heihin vaikutuksen hienoudellaan ja ylemmyydellään.
Ehkä hänen mielihyvänsä johtui kuitenkin enemmän kuin hän itsekään tiesi retkeilyn fyysillisestä kehoituksesta, äkillisen kylmyyden ja kovan harjoituksen vaikutuksesta ja ruumiin totuttamisesta talvisten metsien vaikutuksiin. Hän palasi kaupunkiin tuntien nuorentumisen hehkua, raikkaampaa väriä poskillaan, tuoresta joustavuutta lihaksissaan. Tulevaisuus näytti olevan täynnä epämääräisiä lupauksia, ja kaikki hänen pelkonsa näyttivät häipyvän näköpiirin taa.
Muutamia päiviä hänen tulonsa jälkeen hän sai epämieluisan yllätyksen. Mr. Rosedale tuli vieraisille. Hän tuli aikaan, jolloin teepöytä on vielä valmiina tuttavallisesti odottaen vieraita takan ääressä, ja hänen esiintymistapansa osoitti, että hän oli valmis omaksumaan tilaisuuden tarjoaman tuttavallisuuden sävyn.
Lily, joka epämääräisesti tunsi, että Rosedalen ilmaantuminen oli jossakin yhteydessä hänen omien onnellisten yrittelyjensä kanssa, koetti antaa hänelle sellaisen vastaanoton kuin hän odotti, mutta Rosedalen nerokkuuden laadussa oli jotakin, joka viilensi hänen omaansa, ja hän tiesi, että jokainen heidän seurustelunsa askel oli uusi erehdys.
Mr. Rosedale, joka löysi pian mukavan olon läheisellä tuolilla ja maisteli teetään arvostelevasti huomauttaen: "Teidän pitäisi maistaman, mitä minun miespalvelijani valmistaa, saadaksenne jotakin oikein hyvää," näytti olevan aivan tietämätön siitä vastenmielisyydestä, mikä piti Lilyä kylmän jäykkänä toisella puolen pöytää. Ehkä Lilyn tapa pitää itseään loitolla viehätti hänen kaiken harvinaisen ja saavuttamattoman kokoilun intohimoaan. Hän ei antanut millään tavoin tuntea sitä ja näytti voivan omalla käytöstavallaan korvata kaiken sen helppouden, mikä puuttui Lilyn käytöstavasta.
Rosedalen käynnin tarkoitus oli pyytää Miss Bartia aitioonsa oopperan avajaisillaksi, ja nähdessään hänen epäröivän hän sanoi vakuuttavasti: "Rouva Fisher tulee, ja lisäksi olen saanut lupautumaan erään teidän sokean ihailijanne, joka ei ikinä antaisi anteeksi minulle, jollette lupaa tulla."
Kun Lily pysyi äänettömänä, lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen: "Gus Trenor on luvannut tulla kaupunkiin asioille. Luulen, että ilo saada nähdä teitä veisi hänet koko joukon pitemmälle."
Miss Bart tunsi vastenmielisyyttä: oli jo kyllin epämieluista kuulla nimeään rinnastettavan Trenorin nimen kanssa, ja Rosedalen huulilta tuo vihjaus oli erikoisen vastenmielistä.
"Trenorit ovat parhaita ystäviäni — minun mielestäni me kulkisimme kaikki pitkän matkan tavataksemme toisiamme", sanoi hän, koettaen päästä asiasta valmistamalla uutta tietä.
Hänen vieraansa hymy tuli yhä tuttavallisemmaksi. "No, en ajatellut rouva Trenoria tällä hetkellä — sanotaan, ettei Gus tee sitä aina, kuten tiedätte." Sitten, hämärästi tuntien, ettei hän ollut koskettanut oikeaa kieltä, hän lisäsi koettaen huvittaa Lilyä: "Miten ovat asiat luonnistaneet Wall Streetillä? Gus on kuulemma voittanut teille sievän summan viime kuussa."
Lily laski alas teekannun nopeasti. Hän tunsi käsiensä vapisevan ja pani ne polvilleen tukeakseen niitä; mutta hänen huulensa vapisivat myöskin ja hetken ajan hän pelkäsi, että vapiseminen ilmenisi hänen äänestäänkin. Hän puhui kuitenkin täysin keveässä äänilajissa.
"Niin, minulla oli hieman rahaa sijoitettavana, ja Mr. Trenor, joka auttaa minua näissä asioissa, neuvoi minua sijoittamaan sen valtion obligatsioneihin eikä hypoteekkikiinnityksiin kuten tätini asiamies tahtoo. Sitäkö te kutsutte onnen potkaukseksi?"
Lily hymyili hänelle nyt vuorostaan siten höllittäen asentonsa jäykkyyttä ja sallien Rosedalen astua askeleen eteenpäin tuttavallisuutta kohti. Suojeleva vaisto antoi hänelle aina voimaa menestyksellisesti salaamaan, eikä hän käyttänyt ensi kertaa kauneuttaan kääntämään pois huomiota epämukavasta keskusteluaiheesta.
Kun Mr. Rosedale lähti, oli hän saanut myöntymyksen kutsuunsa ja hän tunsi yleensä käyttäytyneensä harkitulla tavalla, joka edisti hänen asiaansa. Hän oli aina osannut mielestään suhtautua hyvin naisiin, ja se kopea tapa, millä Miss Bart oli (kuten Rosedale olisi sanonut) "tullut linjalle", vahvisti hänen luottamustaan omaan kykyynsä käsitellä tuota oikullista sukupuolta. Miss Bart oli ilmeisesti hermostunut, ja Mr. Rosedale ei häikäillyt käyttää hyväkseen hänen hermostuneisuuttaan, jollei hän muuten päässyt edistymään seurustelussaan hänen kanssaan.
Hän jätti Lilyn inhon ja pelon valtaan. Näytti uskomattomalta, että Gus Trenor olisi puhunut hänestä Rosedalelle. Kaikista vioistaan huolimatta Trenoria suojelivat hänen traditsioninsa, joiden rikkominen näytti sitäkin vähemmän todennäköiseltä, kun ne olivat niin puhtaasti vaistomaisia. Mutta Lily muisteli äkillisellä tuskalla, että oli juhlahetkiä, jolloin — kuten Judy oli hänelle uskonut — Gus puhui hassutuksia; jonakin sellaisena hetkenä tuollainen vaarallinen sana oli epäilemättä pujahtanut hänen huuliltaan. Mitä Rosedaleen tuli, niin hän ei ensi säikähdyksestä toinnuttuaan suuresti ollut huolissaan siitä, mitä johtopäätöksiä tämä teki. Vaikkakin hän tavallisesti oli kyllin taitava, kun hänen omat intressinsä olivat kysymyksessä, erehtyi hän, kuten usein henkilöt, joilla seuratavat ovat vaistomaisia, olettamaan, että kykenemättömyys tottumaan niihin nopeasti merkitsi yleistä tyhmyyttä. Niinpä se seikka, että Mr. Rosedalelta puuttui salonkitottumus, saattoi Lilyn asettamaan hänet Trenorin ja muiden tuntemiensa tyhmeliinien luokkaan ja otaksumaan että pikku liehakoiminen ja silloin tällöin hänen tarjoilujensa vastaanottaminen riittäisi tekemään hänet vaarattomaksi. Ei kuitenkaan ollut epäilystäkään siitä, että hänen kyllä sopi näyttäytyä Rosedalen aitiossa oopperan avajaisiltana. Ja jos kerran Judy Trenor oli luvannut ottaa tämän seuraelämään tänä talvena, niin saattoihan hän yhtä hyvin olla ensimmäisenä korjaamassa satoa.
Päivän tai pari Rosedalen käynnin jälkeen Lilyn mielessä oli Trenorin onneton vaatimus ja hän toivoi pääsevänsä selvemmin tietämään tuon muutoksen oikean luonteen, joka näytti syösseen hänet hänen valtaansa. Mutta tämä haihtui hänen mielestään, kun hänellä oli epätavallista ajattelemista. Sitäpaitsi hän ei ollut nähnyt Trenoria Van Osburghien häiden jälkeen ja Rosedalen sanat häipyivät pian toisten vaikutusten tieltä.
Kun tuli oopperan avajaisilta, oli hänen pelkonsa haihtunut niin jäljettömiin, että Trenorin yltäkylläisyyttä uhkuvan olemuksen näkeminen Rosedalen aition perällä herätti hänessä levollista hyvää tuulta. Lily ei ollut voinut oikein sulattaa välttämättömyyttä esiintyä Rosedalen kumppanina niin arassa tilaisuudessa, mutta olihan nyt häntä tukemassa hänen oman seurapiirinsä jäsen — sillä rouva Fisherin seura oli tavallisesti liian sekalaista, jotta se olisi oikeuttanut Miss Bartin ilmaantumisen siinä seurassa.
Lilyltä, joka aina mielellään näytti kauneuttaan julkisesti ja joka tiesi, miten puku lisäsi tänä iltana hänen viehätystään, hukkui Trenorin tuijotus niiden ihailevien katseiden yleiseen virtaan, joiden keskipisteenä hän tunsi olevansa. Ah, miten suloista oli olla nuori, säteilevä, tuntea solakkuuden, voiman, notkeuden, kauniiden piirteiden ja hyvän värin tuottamaa hehkua, tuntea nousseensa aivan erikoiseen asemaan tuon saavuttamattoman sulon kautta, joka on hengen ja neron ruumiillinen vastine!
Lilyn runollista nautintoa häiritsi tällä hetkellä se matala ajatus, että hänen oopperapukunsa oli välillisesti maksanut Gus Trenor. Tämä taas puolestaan tiesi vain, ettei hän ollut koskaan elämässään nähnyt Lilyä viehättävämpänä, ettei koko oopperasalissa ollut hienommin puettua naista, ja ettei hän, jolle Miss Bart oli suonut tällaisen mielihyvän, ollut saanut minkäänlaista vastausta siihen katseeseen, jonka hän ja sadat silmäparit lähettivät Miss Bartiin.
Siksi oli Lilylle epämieluisan yllättävää, kun, heidän väliajalla istuessaan kahdenkesken aition perällä, Trenor sanoi muitta mutkitta: "Katsokaas tänne, Lily! Miekkonen, ken saa joskus nähdä teitä. Vietän kaupungissa kolme tai neljä päivää viikossa, ja te tiedätte tien klubille, josta minut aina löytää, mutta te ette näytä muistavan minun olemassaoloani nykyään, vaikkakin haluatte käyttää raha-asioissa minua hyväksenne."
Vaikka huomautus osoittikin ilmeisesti huonoa makua, ei siihen ollut sen helpompi vastata, sillä Lily tiesi vallan hyvin, ettei hetki ollut sopiva näyttää nyrpeää naamaa eikä hämmästyneenä kohauttaa kulmakarvoja, kuten hän tavallisesti teki torjuessaan tuttavallisuuden osoitukset.
"On hyvin imartelevaa, että haluatte nähdä minua", sanoi hän koettaen saada kevyen äänensävyn, "mutta jollette ole merkinnyt väärin osoitettani, niin olisi ollut helppoa tavata minua iltapäivisin tätini luona — tosiaankin, odottelinkin teitä sinne."
Mutta Lily erehtyi toivoessaan taltuttavansa hänet tällä viimeisellä myönnytyksellä, sillä Trenor vastasi laskien alas tuttavallisesti kulmakarvojaan, mikä saattoi esiintymään hänet vielä typerämmän näköisenä: "Lempo menköön tätinne luo ja hukatkoon iltapäivänsä kuuntelemalla, mitä joukko toisia vekkuleja puhuu teille! Tiedättehän, etten ole sitä maata, että istun ihmisjoukossa ja pieksän kieltäni — mieluummin olen tyyten tykkänään sellaisesta erilläni. Mutta miksemme voi mennä yhdessä pitämään pientä lystiä — kuten oli se ajeluretki Bellomontissa, kun tulitte minua hakemaan asemalta?"
Hän nojasi epämiellyttävän läheisesti koettaen pakottaa Lilyyn tämän mielijohteen, ja Lily luuli tuntevansa merkitsevän tuoksun, mikä selitti tumman hohteen Trenorin kasvoilla ja kiiltävän kosteuden hänen otsallaan.
Ajatus että närkästynyt vastaus herättäisi epämiellyttävän purkauksen, hillitsi Lilyn vastenmielisyyttä ja hän vastasi naurahtaen: "En oikein ymmärrä, miten voi tehdä maalaisajeluretkiä kaupungissa, mutta ei minua aina ympäröi ihailijalauma, ja jos tahdotte ilmoittaa minulle, minä iltapäivänä tulette, niin järjestän asiat niin, että voimme jutella rauhassa."
"Viis juttelusta! Sitähän te aina sanotte", vastasi Trenor, joka ei ollut sutkauksissaan vaihteleva. "Sillähän te minut torjuitte Van Osburghin häissäkin — mutta selvällä engelskalla se merkitsee sitä, että kun olette saanut minulta, mitä olette tahtonut, te haluatte mieluummin jotain toista seuralaista."
Hän oli korottanut ääntään viime sanoilla ja Lily sävähti punaiseksi, mutta pysyi kuitenkin aseman herrana ja laski vakuuttavasti kätensä Trenorin käsivarrelle.
"Älkää hullutelko, Gus; en voi sallia, että puhuttelette minua tuolla naurettavalla tavalla. Jos todella tahdotte tavata minua, niin miksemme mene jonakin iltapäivänä kävelylle Puistoon? Olen yhtä mieltä kanssanne, että on huvittavaa olla maalaisittain kaupungissa, ja jos haluatte, niin tapaan teitä siellä ja me menemme syöttämään oravia ja te otatte minut järvelle höyrygondooliin."
Tätä sanoessaan hän hymyili, antaen katseensa levätä hänen katseessaan tavalla, joka katkaisi kärjen hänen pilaltaan ja teki Trenorin äkkiä taipuvaiseksi hänen tahtoonsa.
"No hyvä, olkoon menneeksi. Tahdotteko tulla huomenna? Huomenna kello kolme, Mall'in päässä? Olen siellä varmasti, muistakaa se. Ettehän tahtonut päästä minusta, Lily?"
Mutta Miss Bartin ei tarvinnut toistaa lupaustaan, sillä aition ovi aukeni ja sisään astui George Dorset.
Trenor luovutti äreästi paikkansa ja Lily kääntyi tulijan puoleen säteilevä hymy huulilla. Hän ei ollut ollut puheissa Dorsetin kanssa sitten Bellomontin aikojen, mutta jokin tämän katseessa ja käyttäytymisessä ilmaisi, että hän muisti sen ystävällisen suhteen, joka vallitsi heidän välillään heidän viimeksi tavatessaan. Dorset ei ollut mies, joka helposti ilmaisi ihastuksensa: hänen pitkät tuhkanharmaat kasvonsa ja hajamielinen katseensa näyttivät olevan suljettuja liiallisilta liikutuksilta. Mutta mitä tuli Lilyn omaan vaikutukseen, niin hän oli siinä hyvin herkkätuntoinen ja kun hän teki Dorsetille tilaa ahtaassa sohvassa, oli hän varma siitä, että tämä tunsi hiljaista mielihyvää hänen läheisyydestään. Harvat naiset vaivautuivat koettamaan miellyttää Dorsetia, mutta Lily oli ollut hänelle ystävällinen Bellomontissa ja nytkin hänen hymyilynsä osoitti uudistuvaa jumalaista hyvyyttä.
"No, tässä sitä ollaan taas alkamassa kuusikuukautisia naukujaisia", alkoi hän valittavalla äänellä. "Ei ole hituistakaan eroa tämän ja viime vuoden välillä, paitsi että naisilla on uudet puvut ja etteivät laulajat ole saaneet uusia kurkkuja. Vaimoni on musikaalinen, kuten tiedätte, ja pakottaa minut käymään läpi tämän kurssin joka talvi. Italialaisissa illoissa ei ole asiat niin hullusti, sillä ne alkavat myöhään, niin että on aikaa sulattaa ruokansa. Mutta kun ne esittävät Wagneria, niin täytyy hotkaista päivällisensä nopeasti, ja sen minä saan kyllä tuntea vatsassani. Kappas kun Trenor lähtee aitiosta odottamatta väliverhon nousemista! Oletteko koskaan tarkannut Trenorin syöntiä? Jos olette, niin varmaan ihmettelette, miten hän on elossa. Luulen hänen olevan sisältäkin nahkaa. — Mutta minähän tulin teille sanomaan, että vaimoni toivoo, että tulisitte meille ensi sunnuntaina. Luvatkaa tulla Herran nimessä. Sinne tulee liuta ikävää väkeä — intelligenssia, tarkoitan. Se on nyt hänen uusinta hommaansa, enkä minä tiedä varmaan, eikö se ole vielä pahempaa kuin musiikki. Muutamilla vieraista on pitkä tukka eivätkä he huomaa, kun heille tarjotaan ruokia. Seuraus siitä on, että päivällinen jäähtyy, ja minun vatsani ei sitä siedä. Se Silverton-aasi niitä kuljettaa taloon — hän kirjoittaa runoja, kuten tiedätte, ja Berthasta ja hänestä on tullut hirveän hyvät ystävät. Bertha voisi kirjoittaa paremmin kuin yksikään heistä, jos tahtoisi, enkä minä tahdo moittia häntä siitä, että hän haluaa seuraansa hyväpäisiä vekkuleita; tahtoisin vain sanoa: 'päästäkää minut näkemästä heidän syövän!'"
Tämä omituinen puhetulva saattoi Lilyn loistavalle tuulelle. Tavallisissa oloissa ei Bertha Dorsetin kutsussa olisi ollut mitään hämmästyttävää, mutta hiljainen vihamielisyys oli pitänyt heidät erillään. Nyt Lily tunsi sisäiseksi ihmeekseen, että hänen kostonhalunsa oli hävinnyt. Jos tahdot antaa vihamiehellesi anteeksi, niin anna hänelle ensin läimäys, sanoo malaijilainen sananlasku, ja Lily sai tuta sen totuuden. Jos hän olisi hävittänyt rouva Dorsetin kirjeet, niin hän olisi yhä vihannut häntä, mutta kun ne jäivät hänen haltuunsa, niin hänen kostonhalunsa oli tyydytetty.
Hän lupasi hymyillen tulla toivoen siten pääsevänsä Trenorin tungettelevaisuudesta.