SAKEUS.
I.
Mitä syvin rauha lepää ruohoaavikon yllä. Peninkulmittain ei ole näkyvissä puuta, ei taloa, ainoastaan vehnää ja vihreätä ruohoa silmänkantamattomiin. Kaukana, hyvin kaukana, kärpäsenkokoisina, näkyy hevosia ja väkeä työssä; ne ovat heinämiehiä, jotka istuvat koneittensa istuimilla niittäen ruohoa vaottain. Ainoa ääni, jonka saattaa kuulla, on heinäsirkkojen sirinä, ja joskus harvoin, ilmanhengen kantamana, toinen ääni, heinäkoneiden naksuttava surina taivaanrannan luota. Tämä ääni kuuluu väliin ihmeellisen läheiseltä.
Paikka on Billybonyn farmi. Se on aivan erikseen avarassa lännessä, naapurittomana, ilman minkäänlaista yhteyttä muun maailman kanssa, ja sieltä on monen päivän matka lähimpään pieneen aavikkokylään. Sen talot näyttävät etäältä parilta pikkuruiselta saarelta silmänkantamattomassa vehnämeressä. Farmi ei ole asuttu talvisaikaan; mutta keväästä myöhäiseen lokakuuhun asti on siellä yli seitsemänkymmentä miestä vehnän kimpussa. Siellä on kolme miestä kyökissä, kokki ja hänen kaksi apulaistaan, ja siellä on kaksikymmentä aasia tallissa, paitsi monia hevosia; mutta naisia, niitä ei ole ainoatakaan Billybonyn farmilla.
Aurinko hehkuu, on 112 astetta Fahrenheitiä, taivas ja maa värisee tässä kuumuudessa, eikä ainoakaan voimakas tuulenpuuska vilvoita ilmaa. Aurinko näyttää palavalta tulimereltä.
Myös kotona talojen luona on kaikki hiljaista, ainoastaan suuresta, lastukattoisesta vajasta, jota käytetään kyökkinä ja ruokahuoneena, kuuluu ääniä, ja kokin ja hänen sälliensä askeleita, jotka hyörivät mitä suurimmassa kiireessä. He lämmittävät heinillä mahdottomia rautaliesiä ja savu, joka nousee piipusta, on täynnä säkeniä ja liekkiä. Ruoan valmistuttua kannetaan se ulos sinkkikattiloissa ja nostetaan vankkureihin. Sitten valjastetaan eteen aasit, ja kolme miestä lähtee viemään ruokaa aavikolle.
Kokki on kookas irlantilainen, neljäkymmenvuotias, harmaatukkainen, sotilaan näköinen. Hän on puolialaston, puettu avonaiseen paitaan ja hänen rintakehänsä on kuin myllynkivi. Kaikki kutsuvat häntä Pollyksi, koska hänen kasvonsa muistuttavat papukaijaa.
Polly on ollut sotilaana eräissä Etelän linnoituksissa, hän on kirjallisesti sivistynyt ja osaa lukea. Siksi hänellä onkin laulukirja mukanaan farmilla ja sen ohella vanha sanomalehtinumero. Näihin kalleuksiin ei hän anna kenenkään koskea, hän säilyttää niitä kyökinhyllyllä ottaakseen esille vapaahetkinään. Ja hän tutkii niitä suurella ahkeruudella.
Mutta Sakeus, hänen kurja maamiehensä, joka on melkein sokea ja käyttää silmälaseja, on kerran vallannut sanomalehden lukeakseen sitä. Ei hyödyttänyt tarjota Sakeukselle tavallista kirjaa, jonka pienet kirjaimet hälvenivät yhdeksi sumuksi hänen silmissään, mutta oli hänelle todellinen nautinto pitää kädessään kokin sanomaa ja viivähtää ilmoitusten suurissa kirjaimissa. Mutta kokki kaipasi silmänräpäyksessä aarrettaan, haki Sakeuksen tämän vuoteelta ja riuhtasi sanoman itselleen. Sitten koitui siitä kiivas ja naurettava suukopu molempien miesten kesken.
Kokki kutsui Sakeusta mustasisuiseksi ryöväriksi ja nartunpennuksi. Hän näpsäytti sormiaan tämän nenän alla kysyen, oliko hän koskaan nähnyt sotilasta ja tunsiko hän linnoituksen kokoonpanon. Ei tietystikään! Mutta silloin hän sai olla varuillaan, olla varuillaan. Jumal'auta! Pidä suusi! Mitä hän ansaitsi kuussa? Oliko hänellä tiluksia Washingtonissa ja poikiko hänen lehmänsä eilen?
Sakeus ei vastannut tähän mitään; mutta hän syytti kokkia puolikypsästä ruoasta ja siitä, että tämä tarjosi leipävanukasta, jossa oli kärpäsiä. Mene helvettiin ja vie lehtesi mukanasi! Hän — Sakeus — oli oikeuden mies, hän olisi pannut lehden paikoilleen luettuaan sen. Älä seiso siinä ja sylje lattialle, senkin likainen koira!
Ja Sakeuksen sokeat silmät seisoivat raivostuneina päässä kuin kaksi kovaa rautapalloa. Mutta siitä päivästä alkaen vallitsi ikuinen viha molempien maanmiesten välillä.
Ruokavankkurit jakautuivat pitkin aavikkoa ja kukin niistä ravitsee kaksikymmentäviisi miestä. Väki tulee juosten kaikilta tahoilta ja hyökkää ruoan kimppuun ja heittäytyy vankkurien ja aasien suojaan saadakseen hiukan varjoa aterian aikana. Kymmenen minuutin kuluttua on ruoka nautittu, työnjohtaja istuu jo satulassa käskien väen työhön jälleen, ja ruokavankkurit ajavat takaisin farmille.
Mutta sillä välin kuin kokin apulaiset nyt pesevät ja puhdistavat kuppeja ja kulhoja päivällisen jälkeen, istuu Polly itse ulkona varjossa talon takana ja lukee tuhannetta kertaa laulujaan ja sotilasviisujaan rakkaasta kirjastaan, jonka hän oli tuonut mukanaan Etelän linnoituksesta. Ja silloin on Polly jälleen sotilas.
II.
Illalla kun jo on hämärä, vierii seitsemän heinäkuormaa työväen kera hiljalleen kotiapäin aavikolta. Useimmat pesevät kätensä pihalla ennenkuin astuvat sisään iltaruoalle, jotkut sukivat tukkansakin. Siinä on miehiä kaikista kansoista ja monista roduista, on nuoria jos vanhojakin, Europasta muuttaneita ja amerikalaissyntyisiä maankuleksijoita, kaikki enemmän tai vähemmän hulttioita ja rappiolle joutuneita olentoja.
Varakkaimmat joukkueesta kulkevat aina revolveri takataskussa. Ruoka nautitaan yleensä kaikessa kiireessä kenenkään sanottavia puhumatta. Nuo monet ihmiset tuntevat kunnioitusta työnjohtajaa kohtaan, joka itse aterioi joukossa järjestystä valvoen. Ja aterian päätyttyä lähtee väki heti levolle…
Mutta nyt sattui niin, että Sakeus aikoi pestä paitansa. Se oli pahasti kovettunut hiestä ja se hankasi häntä päivällä, kun aurinko paistoi hänen selkäänsä.
Ilta oli pimeä, kaikki olivat menneet levolle yöksi, kuului vain hillittyä pakinaa suuresta makuuvajasta päin.
Sakeus lähti kyökinseinän luo, jossa oli useita sadevedensäiliöitä.
Se oli kokin vettä, hän keräsi sen huolellisesti sadepäivinä, koska
Billybonyn farmin vesi oli liian kovaa ja rautaista pesuvedeksi.
Sakeus otti yhden vesisäiliöistä, riisui paitansa ja alkoi hieroa sitä. Ilta oli hiljainen ja kylmä, häntä paleli aika lailla; mutta paita oli puhdistettava ja hän vihelteli hiljaa rohkaistakseen mieltänsä.
Silloin aukaisee kokki äkkiä kyökinoven. Hänellä on lamppu kädessä ja leveä valojuova lankeaa Sakeuksen päälle.
— Vai niin, sanoi kokki astuen ulos.
Hän asetti lampun porraslaudalle, meni aivan Sakeuksen luo ja kysyi:
— Kuka on antanut sinulle tuon veden?
— Minä otin sen, vastasi Sakeus.
— Se on minun vettäni! huusi Polly. — Sinä olet ottanut sen, senkin orja, valehtelija, varas ja nartunpentu.
Sakeus ei vastannut tähän sen enempää, hän alkoi vain uudistaa syytöksiänsä kärpäsistä vanukkaassa.
Näiden kahden miehen aikaansaama melu houkutteli miehet makuuvajasta, he seisoivat ryhmissä, ja kuuntelivat viluisina sanakiistaa mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
Polly huusi heille:
— Eikö tuo sianporsas ole suuremmoinen? Uskaltaa ottaa minun omaa vettäni!
— Tuoss' on vetesi! sanoi Sakeus ja kaatoi säiliön kumoon. — Minä olen käyttänyt sen.
Kokki työnsi nyrkkinsä hänen silmiensä alle ja kysyi:
— Näetkös tämän?
— Näen, vastasi Sakeus.
— Minäpä annan sinun maistaa sitä.
— Uskallappas vaan.
Samassa kuului muutama nopea isku, jotka annettiin ja takaisin maksettiin samassa tuokiossa. Katsojat päästivät ulvonnan toisensa jälkeen merkiksi suosiostaan ja mielihyvästään.
Vaan Sakeus ei jaksanut pitää puoliaan kauan. Sokea, jäntterä irlantilainen oli raivostunut kuin tunturisopuli, mutta liian lyhytkäsinen mahtaakseen mitään kokille. Lopulta horjui hän sivuttain kolme neljä askelta pitkin kenttää tupertuen maahan.
Kokki kääntyi joukon puoleen sanoen:
— Niin, tuossa hän nyt makaa. Ja maatkoon vain, sotilas on hänet kaatanut.
— Minä luulen, että hän on kuollut, kuului joku ääni.
Kokki kohauttaa olkapäitään.
— Hyvä on, sanoo hän ylimielisesti. Ja hän tuntee itsensä suureksi ja voittamattomaksi valtiaaksi katsojakuntansa edessä, hän heittää niskojaan tahtoen näyttää mahtiaan, hän käy kirjalliseksi.
— Hitto vieköön hänet, sanoo hän, — antaa hänen olla. Onko hän amerikalainen Daniel Webster? Tulla opettamaan minulle vanukkaanlaittoa, minulle, joka olen keittänyt ruokaa kenraaleille! Onko hän aavikon eversti, saan luvan kysyä?
Ja kaikkien täytyy ihmetellä Pollyn puhetta.
Silloin nousee Sakeus jälleen maasta ja sanoo yhtä pidätetysti, yhtä uhmaavasti:
— Käyhän tänne, senkin jänishousu!
Väki mylvii ihastuksesta; mutta kokki hymyilee säälivästi ja vastaa:
— Turhia! Voin yhtä hyvin tapella tämän lampun kanssa.
Sen sanottuaan otti hän lampun ja lähti sisään hitaasti ja arvokkaana.
Kentällä tuli pimeä ja väki palasi makuuvajaan. Sakeus otti paitansa, väänsi sen huolellisesti ja pani päälleen. Sitte retusti hänkin toisten jälestä makuulavalleen ja kävi maata.
III.
Seuraavana päivänä oli Sakeus polvillaan ruohossa aavikolla voidellen konettaan öljyllä. Aurinko oli yhtä pistävä tänäänkin ja hänen silmänsä juoksivat täyteen hikeä lasien takana. Äkkiä syöksyvät hevoset pari askelta eteenpäin, joko ne nyt pelästyivät jotain tai oli hyönteinen niitä pistänyt. Sakeukselta pääsee huuto ja hän hyppii korkealle ilmaan. Heti sen perästä alkaa hän heiluttaa vasenta kättään ilmassa ja kulkea edestakaisin rientävin askelin.
Eräs mies, joka ajaa heinäharavaa jonkun matkan päässä, pysäyttää hevosensa ja kysyy:
— Mikä hätänä?
Sakeus vastaa:
— Tule tänne vähän ja auta minua.
Miehen tullessa näyttää Sakeus hänelle veristä kättään ja sanoo:
— Minulta katkesi sormi, se tapahtui vastikään. Etsi sitä, minä en näe.
Mies etsii sormea ja löytää sen ruohosta. Se oli poikki toisen nivelen alapuolelta, alkoi jo kuihtua.
Sakeus ottaa sormen käteensä, katsoo sitä tunnustellen ja huomauttaa:
— Niin oikea on. Odotappas vähän, pidä sitä hetkinen.
Sakeus vetää paitansa housuista ja repäisee siitä kaksi kaistaletta; toisella sitoo hän kätensä, toiseen kääri ihan katkaistun sormensa ja pistää sen taskuunsa. Sitte kiittää hän toveria avusta ja istuutuu jälleen koneelleen.
Hän jaksoi olla melkein iltaan asti. Kun työnjohtaja kuuli hänen onnettomuudestaan, haukkui hän häntä ja lähetti hänet samassa takaisin farmille.
Ensimäinen, mihin Sakeus ryhtyi, oli, että hän piilotti katkaistun sormensa. Hänellä ei ollut yhtään spriitä, hän kaasi koneöljyä pulloon, pudotti sormen sinne ja korkitsi kaulan lujasti. Pullon pisti hän olkisäkin alle lavalleen.
Kokonaisen viikon oli hän kotona; hänelle tuli kovia kipuja käteen ja hänen oli pysyttävä liikkumatta yötä päivää; sitten se iski päähän, ruumiissakin tuntui olevan kuumetta ja hän kärsi ja tuskitteli aivan ylenpalttisesti. Ei ikinä ollut häntä kohdannut tämmöinen toimettomuus, ei edes silloin kun miinaräjähdys joku vuosi sitten sattui, vahingoittaen hänen silmänsä.
Tehdäkseen hänen surkean tilansa vieläkin surkeammaksi tuli kokki Polly itse joka päivä tuomaan hänelle ruokaa vuoteelle, ja käytti tilaisuutta kiusatakseen haavoittunutta. Molemmat vihamiehet saivat näihin aikoihin monet torat toisiltaan, ja sattui useammin kuin kerran, että Sakeuksen täytyi kääntyä seinään päin hiljaa hammasta purren, koska hän oli kovin voimaton jättiläistä vastustamaan.
Sillä välin jatkuivat nämä tuskalliset vuorokaudet, yötä päivää sietämättömän ikävinä. Heti kun oli mahdollista, alkoi Sakeus hiukan istua lavitsallaan ja kuumuuden aikana päivällä piti hän oven auki aavikolle nähdäkseen taivaan. Usein istui hän suu selällään kuunnellen heinäkoneiden raksutusta kaukana, kaukana ja hän puhutteli silloin ääneen hevosiaan ikäänkuin olisi hänellä ollut ne edessään.
Mutta häijy Polly, tuo ilkeä Polly ei saattanut nytkään antaa hänen olla rauhassa. Hän tuli sisään paiskaten oven kiinni perässään muka siksi että veti, veti aivan hirmuisesti, eikä se suinkaan saattanut tehdä hänelle hyvää. Silloin kömpi Sakeus aivan hillittömänä vuoteeltaan heittäen kokin jälkeen saappaan tai jakkaran ja hänen totisin tarkoituksensa oli tehdä kokki elinijäkseen vaivaiseksi. Mutta Sakeuksella ei ollut onnea, hän näki liian huonosti osuakseen oikeaan ja niin ei hän koskaan saanut sattumaan.
Seitsemäntenä päivänä oli hän selittänyt tahtovansa syödä päivällistä kyökissä. Kokki vastasi, ettei hän ollenkaan välittänyt hänen käynnistään. Siihen se jäi, Sakeus sai tänäänkin vastaanottaa ruokansa vuoteellaan. Hän istui siinä aivan hyljättynä ja vääntelehti ikävästä. Nyt tiesi hän kyökin olevan tyhjän, kokki apulaisineen oli aavikolla päivällistä viemässä, hän kuuli heidän lähtevän laulaen ja hoilaten kiusatakseen huoneeseen suljettua.
Sakeus nousee lavitsalta ja horjuu kyökkiin. Hän katsoo ympärilleen, kirja ja sanomalehti ovat paikoillaan, hän ottaa viimemainitun ja horjuu takaisin makuuvajaan. Sitte kuivaa hän silmälasinsa ja alkaa lukea ilmoitusten suuria hauskoja kirjaimia.
Kuluu tunti, toinen, — ne kuluivat nyt niin sukkelaan. Sakeus kuuli viimein ruokavankkurien palaavan ja hän kuuli kokin äänen, joka käski apulaisia pesemään kupit ja kulhot kuten ennenkin.
Sakeus ymmärsi että lehteä tultaisiin kaipaamaan; oli juuri se hetki, jolloin kokki lähti kirjastoonsa. Hän mietti hetken ja pisti sitten lehden olkisäkin alle lavitsalle. Hetken perästä otti hän lehden taas sukkelasti esiin ja pisti sen paljasta ihoaan vasten. Ei ikänä hän sitä enää antaisi pois!
Kuluu minuutti.
Silloin tulevat raskaat askeleet makuuvajaan päin ja Sakeus makaa tuijottaen kattoon.
Polly astuu sisään.
— Miten se on, onko sinulla minun lehteni? kysyy hän pysähtyen keskelle lattiaa.
— Ei, vastaa Sakeus.
— Mutta sinulla on se! kähisee kokki astuen lähemmäksi.
Sakeus kohottautuu.
— Minulla ei ole sinun lehteäsi. Mene helvettiin! sanoo hän raivoissaan.
Mutta silloin heittää kokki sairaan miehen lattialle ja alkaa tutkia lavitsaa. Hän kääntää olkisäkin nurin ja kääntää peiteparan moneen kertaan löytämättä etsimäänsä.
— Sinulla on se, sanoi hän yhä. Ja vielä lähtiessään ja pihalle tultuaan kääntyi hän toistaen:
— Sinä olet ottanut sen. Vaan odotappas ystäväni!
Silloin nauroi Sakeus niin siunatun makeasti ja häijysti toiselle ja sanoi:
— No niin, otin minä sen, minä tarvitsen sitä, senkin likainen sika.
Mutta silloin muuttui kokin papukaijanaama aivan veripunaiseksi ja hänen konnankatseessaan näkyi pahaaennustava välähdys. Hän katsoi taakseen Sakeukseen mutisten:
— Odotahan.
IV.
Seuraavana päivänä oli rajuilma; sade valui virtanaan pieksäen asumuksia raekuuron lailla ja täyttäen kokin vesisäiliöt jo varhain aamulla. Koko työväki oli kotosalla, jotkut paikkasivat vehnäsäkkejä syksyksi, toiset panivat kuntoon työ- ja tarvekaluja, jotka olivat särkyneet, ja muutamat teroittivat niittokoneiden veitsiä.
Kun päivällishuuto kuului nousi Sakeus lavitsaltaan, jossa oli istunut, aikoen seurata toisia ruokahuoneeseen. Mutta oven ulkopuolella hän kohtaa Pollyn, joka toi hänen ruokansa. Sakeus huomautti, että hän oli päättänyt tästä lähtien syödä toisten kanssa, hänen kätensä oli parempi eikä hänellä enää ollut kuumetta. Kokki vastasi, että ellei hän huolinut siitä ruoasta, joka hänelle tuotiin, sai hän olla ilman. Hän paiskasi läkkivadin Sakeuksen makuulavalle ja kysyi:
— Eikö se muka kelpaa sinulle?
Sakeus meni takaisin lavitsalleen tyytyen tähän. Oli parasta ottaa se ruoka, mikä annettiin.
— Mitä sianruokaa sinä nyt tänään taas olet keittänyt! nurisi hän käyden käsiksi vatiin.
— Kananpoikaa, vastasi kokki.
Ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän poistui ja kääntyi.
— Kananpoikaa? mutisi Sakeus itsekseen tutkien ruokaa. Jopa nyt jotain, senkin valehtelija! Mutta kyllä se on lihaa kastikkeen kera.
Ja hän söi lihaa.
Äkkiä saa hän suuhunsa palan, jota ei ymmärrä. Se ei taivu leikattavaksi, se on sitkeälihainen luu, ja kaluttuaan yhtä syrjää ottaa hän sen suustaan katsoen sitä. Pitäköön itse luunsa, senkin koira, mutisee hän ja lähtee oviaukon luo tutkiakseen sitä vielä tarkemmin. Hän kääntelee ja vääntelee sitä moneen kertaan. Yhtäkkiä kiiruhtaa hän takaisin lavitsalleen, kopeloi pulloa, jossa oli katkennut sormi, — pullo on poissa.
Sakeus astuu ruokahuoneeseen. Hän pysähtyy kalmankalpeana, nääntynein kasvoin, oven sisäpuolelle ja sanoo kokille kaikkien kuullen:
— Kuule Polly, eikö tämä ole minun sormeni?
Samalla nostaa hän jonkun esineen ilmaan.
Kokki ei vastaa, mutta alkaa tirskua pöytänsä luona.
Sakeus pitää ilmassa toista esinettä ja sanoo:
— Kuule Polly, eikö tämä ole minun kynteni, joka oli sormessa. Enkö muka tunne sitä?
Nyt kävivät kaikki miehet tarkkaavaisiksi Sakeuksen ihmeellisistä kysymyksistä ja katsoivat häneen ällistyneinä.
— Mikä sinun on? kysyy joku.
— Minä löysin sormeni, katkenneen sormeni ruoasta, selitti Sakeus. — Tuo on keittänyt sen, hän antoi sen minulle ruoan seassa. Tässä on kynsikin.
Silloin pääsi äkkiä naurunremakka joka pöydästä ja miehet huusivat yhteen ääneen:
— Onko hän keittänyt oman sormesi ja antanut sinulle syödä? Sinä olet jyrsinyt sitä huomaamatta, olet pistänyt poskeesi yhden syrjän.
— Minä näen huonosti, vastasi Sakeus. — En tietänyt… en voinut ajatella…
Äkkiä hän pysähtyy, kääntyy oveen päin ja menee taas ulos.
Työnjohtajan täytyi palauttaa rauha ruokahuoneeseen. Hän nousi, kääntyi kokin puoleen ja sanoi:
— Keititkö sormen muun lihan joukossa, Polly?
— En, vastasi Polly. — Hyvä Jumala, en toki. Minkälaisena miehenä te pidätte minua? Keitin sen erikseen aivan toisessa padassa…
Mutta juttu keitetystä sormesta oli joukolla loppumattomana ilon aiheena koko iltapäivän, keskusteltiin siitä ja naurettiin kuin hullut, ja kokilla oli ennen kuulumaton riemupäivä. Mutta Sakeus oli kadonnut.
Sakeus oli lähtenyt kedolle. Rajuilmaa jatkui eikä matkalla ollut ainoatakaan suojusta; mutta Sakeus kulki kulkemistaan edelleen ruohoaavikkoa pitkin. Hän kantoi sairasta kättään kääreissä koettaen varjella sitä kastumasta niin hyvin kuin taisi; muuten oli hän läpimärkä kiireestä kantapäähän.
Hän jatkaa kulkuaan. Kun alkaa hämärtää; pysähtyy hän, katsoo kelloaan salaman valossa ja lähtee sitten paluumatkalle samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän astuu raskain, harkituin askelin vehnän keskessä ikäänkuin olisi hän tarkoin laskenut ajan ja nopeuden. Kahdeksan aikaan on hän taas kotona farmilla.
On jo aivan pimeä. Hän kuulee että väki aterioi iltasta ruokahuoneessa ja kurkistaessaan ikkunasta näyttää hänestä kokki olevan sisällä ja sen lisäksi hyvällä tuulella.
Hän lähtee talon luota, astuu tallia kohden, jossa asettuu sateen suojaan, ja tuijottaa pimeyteen. Heinäsirkat ovat ääneti, kaikki on hiljaa, sade vain yhä valuu ja silloin tällöin halkaisee rikinvärinen salama taivaan lyöden alas jonnekin aavikolle.
Vihdoinkin kuulee hän väen nousevan illallispöydästä ja lähtevän makuusuojaa kohden kiroillen ja juosta viilettäen päästäkseen kastumasta. Sakeus odottaa vielä tunnin aikaa kärsivällisesti ja itsepintaisuudella, sitte lähtee hän kyökkiin päin.
Siellä on vielä tulta, hän näkee miehen hääräävän hellan luona ja astuu rauhallisena sisään.
— Hyvää iltaa, tervehtii hän.
Kokki katsoo häneen hämmästyneenä ja sanoo viimein:
— Et sinä saa enää ruokaa tänä iltana.
Sakeus vastaa:
— Sama se. Mutta anna minulle vähän saippuaa, Polly. En saanut paitaani puhtaaksi eilen, minun täytyy pestä se uudestaan.
— Ei minun vesissäni, sanoo kokki.
— Juuri siinä. Se on tuolla nurkan takana.
— Neuvon sinua jättämään sen tekemättä.
— Saanko saippuata? kysyy Sakeus.
— Kyllä minä sinulle saippuat annan, vastaa kokki, ulos.!
Ja Sakeus lähtee.
Hän ottaa yhden vesisäiliöistä, kantaa sen aivan kyökin ikkunan alle ja alkaa läiskiä meluavasti vedessä. Kokki kuulee sen ja tulee perästä ulos.
Hän on tänään mahtavampi ja ylimielisempi kuin koskaan ennen ja hän astuu aivan Sakeusta kohti ylöskäärityin hihoin, päättäväisenä ja suutuksissaan.
— Mitä sinä teet täällä? kysyy hän.
Sakeus vastaa:
— En mitään erityistä. Pesen paitaani.
— Minunko vedessäni?
— Tietysti.
Kokki astuu lähemmäksi, kumartuu vesiastian yli tunnustellen onko se hänen omansa ja etsii vedestä paitaa.
Silloin vetää Sakeus revolverinsa haavoitetun käden kääreistä, painaa sen aivan kokin korvaan ja laukaisee.
Märässä yössä kaikui heikko pamaus.
V.
Kun Sakeus myöhään yöllä tuli makuuvajaan käydäkseen levolle, heräsi pari toveria tilallaan. He kysyivät, mitä hän oli toimittanut ulkona näin kauan.
Sakeus vastasi:
— En mitään erityistä. Olen muuten ampunut Pollyn.
Toverit, nousivat kyynäspäilleen paremmin kuullakseen.
— Oletko ampunut hänet?
— Olen.
— Sepä pentelettä. Mihin sattui?
— Päähän. Ammuin korvan läpi, ylöspäin.
— Saakeli vieköön! Mihin hautasit hänet?
— Länteen kedolle. Panin sanomalehden hänen käsiensä väliin.
— Ihanko totta!
Sitte asettuivat toverit taas pitkälleen nukkuakseen.
Hetken perästä kysyy vielä toinen heistä:
— Kuoliko hän heti?
— Kuoli, vastasi Sakeus, — melkein heti. Kuula kulki aivojen kautta.
— Se onkin paras paikka, sanoo toveri. — Jos se kulkee aivojen läpi, on se varma kuolema.
Sitten tulee vajassa hiljaista ja kaikki nukkuvat…
Työnjohtajan täytyi seuraavana päivänä nimittää uusi kokki, toinen entisistä apulaisista, joka nyt nousi arvossa päälliköksi ja oli sydämestään iloinen murhasta.
Kaikki kävi kulkuaan syksyyn. Ei puhuttu sen enempää Pollyn kuolemasta; piruparka oli kuollut, oli haudattu vehnämaahan, sinne niissä tähkät olivat katkotut. Eikä siinä ollut sen enempää tehtävissä.
Kun tuli lokakuu, lähtivät Billybonyn työmiehet lähimpään kaupunkiin juodakseen jäähyväisryypyt toistensa kanssa ja sitte erotakseen. Kaikki olivat tällä hetkellä parempia ystäviä kuin konsanaan ja he syleilivät toisiaan ja kestitsivät toisiaan hyvästä sydämestä.
— Minne sinä, Sakeus, lähdet?
— Tähden vähän kauemmaksi länteen, vastaa Sakeus. — Kenties
Wyomingiin. Mutta talveksi menen taas halkometsiin.
— Siispä tapaamme siellä. Näkemiin, Sakeus. Onnellista matkaa!
Ja toverit lähtevät suuren Yankeemaan kaikkiin suuntiin. Sakeus matkustaa Wyomingiin.
Ja ruohoaavikko jää äärettömän meren kaltaisena, jota lokakuun-aurinko valaisee heittäen sen yli pitkiä naskalinteräisiä säteitään.