SORMUS.
Näin kerran eräässä seurassa rakastuneen nuoren naisen. Hänen silmänsä loistivat silloin kaksin verroin sinisinä ja säihkyvinä, eikä hän osannut ollenkaan peittää tunteitaan. Ketä hän rakasti? Nuorta herraa ikkunan luona, perheen poikaa, univormupukuista miestä, jolla oli ääni kuin leijonalla. Ja voi, miten hänen silmänsä rakastivat sitä nuorta miestä ja miten rauhattomana hän istui tuolillaan!
Kun me kuljimme kotiin yöllä, sanoin minä, koska tunsin hänet niin hyvin:
— Kuinka ilma on kirkas ja ihana! Onko sinulla ollut hauska tänä yönä?
Ja vastatakseni hänen salaiseen toivomukseensa vedin minä kihlasormuksen sormestani jatkaen:
— Katsos, sinun sormuksesi on käynyt liian ahtaaksi, se painaa.
Mitähän jos antaisit sen suurentaa?
Hän ojensi kätensä kuiskaten:
— Anna se minulle, niin se kyllä suurenee.
Ja minä annoin hänelle sormuksen.
* * * * *
Kuukautta myöhemmin tapasin hänet jälleen. Aioin kysyä sormusta, mutta jätin sen tekemättä. Ei ole kiirettä vielä, ajattelin, miettiköön vielä hiukan; kuukausi on kovin lyhyt. Silloin katsoo hän katuun sanoen:
— Ai, sehän on totta — sormus. Sen kävi onnettomasti, olen pistänyt sen jonnekin, olen kadottanut sen.
Ja tämän sanottuaan jää hän odottamaan vastaustani.
— Oletko siitä vihainen? kysyy hän rauhattomasti.
— En, vastasin.
Ja voi, miten keventyneenä hän meni pois, kun en minä ollut siitä vihainen!
* * * * *
Niin kului kokonainen vuosi. Olin jälleen vanhoilla paikoilla ja kuljin eräänä iltana tuttua, tuttua tietä.
Silloin tulee hän minua vastaan ja hänen silmänsä olivat kolmin verroin siniset ja loistavat; mutta hänen suunsa oli muuttunut liian suureksi ja värittömäksi.
Hän huudahti:
— Tässä on sinun sormuksesi, kihlasormuksesi. Olen löytänyt sen jälleen, rakkaani, ja antanut sen suurentaa. Nyt se ei enää sinua ahdista.
Minä katsoin hyljättyä naista ja hänen suurta, väritöntä suutaan. Ja katsoin myöskin sormusta.
— Voi toki, sanoin kumartaen hyvin syvään, — siitä sormuksesta ei näy lähtevän meille onnea. Nyt se on liian väljä.
KADULLA.
Päiväkirjanlehti.
Olen kulkenut edestakaisin huoneessani yhä vaan ajatellen tuota sanomalehtipoikajuttua. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, en ole kohdellut häntä huonosti ja hänkin tyytyi asian menoon. Ja nyt olen kuluttanut kaksi tuntia hakeakseni hänet käsiini ja korvatakseni kaiken.
Kuljeksin pitkin Karl Johanin katua. Oli sekä kylmä että pimeä, mutta etenkin pimeä, ja kello saattoi olla seitsemän. Kävelin katse maahan luotuna.
Niinpä seisoo Gentherin sokerileipomon nurkassa eräs sanomalehtipoika huutaen "Viikinkiä".
Hän virkkaa ainoastaan:
— Ostakaa "Viikinki".
En huomannut sitä heti; vasta tultuani parin askeleen päähän kaikuivat hänen sanansa korvissani. Käännyin katsomaan häntä ajatellen: saattaisit kernaasti antaa hänelle kymmenäyrisen, et tule siitä köyhemmäksi. Ja tutkin nimenomaan taskuni antaakseni lantin. Pyydän huomauttaa, että ensi ajatukseni oli todella antaa pojalle kymmenen äyriä. Vaan pitäessäni vielä kättä taskussa pisti nokkaviisaus päänsä esiin, ja sanoen itselleni, ettei koskaan hyödyltä auttaa ihmistä kymmenäyrisellä, ettei edes kymmenkruununen sanottavasti auttaisi, vaan pahentaisi asiaa, tuottaisi vain turmelusta ja niin edespäin, menin tieheni jättäen pojan seisomaan.
Kuljin aina Yliopistolle asti ja käännyin takaisin samaa tietä. Cammermeyerin ikkunoiden kohdalla seisahdun katsomaan kirjoja ja siinä seistessä kuulen jälleen sanomalehtipojan äänen. Hän oli aivan takanani. Hän riitelee parin juopuneen lippalakkisen merimiehen kanssa yhdestä "Viikingin" numerosta, jonka he olivat vahingossa repineet. Merimiehet eivät tahtoneet maksaa revittyä numeroa ja poika pisti itkuksi.
Silloin minä lähden heidän luokseen ja saan kuulla asian laidan; sanon sitte ankarasti merimiehille, että heidän velvollisuutensa luonnollisesti oli maksaa numero. Vaan se ei auttanut, he nauroivat minulle sanoen:
— Kuulehan tuota!
Tämä suututti minua suuresti ja purin hammasta kiukusta. Olin joskus maailmassa saanut lahjaksi suuren pyöreän rintaneulan, joka näyttää kelpaavan vähän kuhunkin; se on niin suuri, että sitä melkein voisi luulla poliisilaataksi tai joksikin salaiseksi merkiksi, ja tätä neulaa kannan aina vasemmassa rinnustassani takin alla. Kun nyt nämä molemmat juopuneet merimiehet laskevat leikkiä rikkirevitystä "Viikingin" numerosta kieltäytyen maksamasta sitä, pistää äkkiä päähäni olla uskalias; käännyn velikultiin, avaan takkini ja osoitan äänettömänä ihmeellistä neulaani. Katsomme hetken toisiamme; sitten sanon kylmästi ja päättävästi:
— Maksakaa tai seuratkaa minua.
Se auttoi. "Viikinki" maksettiin ja kaikki neljä lehdestä riitelijää läksimme tiehemme. Poika kuivasi silmänsä ja jatkoi kulkuaan katua ylös; minä lähdin Karl Johania alaspäin. Matruusit heiluivat Tivolille päin.
Postikonttorin luona käännyn jälleen ja alan kulkea katua ylös. Ajatukseni työskentelevät yhä sanomalehtipojassa. Mietin: olet auttanut pientä poikaa saamaan rahansa, hän on tietysti kiitollinen sinulle siitä, eikä enää tahdo kiusata sinua ostamaan, jos vielä tapaisit hänet; hänellä on säädyllisyysaistia, kenties hän on saanut hyvän kasvatuksen.
Grandin luona näen hänet jälleen. Hän seisoo aivan lyhdyn luona, niin että erotan hänet aivan selvään ja vakuutan itselleni lähestyessäni häntä, että huomattuaan minut hän visusti vaikenee siksi kunnes olin kulkenut ohi. Kuljen niin läheltä lyhtyä kuin suihkin suodakseni hänelle mahdollisuuden tuntea minut.
Olin erehtynyt. Hän ei tehnyt mitään eroa minun ja kenen muun välillä hyvänsä; pisti lehtipakan eteeni pyytäen ostamaan "Viikinkiä".
Kuljin hänen ohitseen vaiti ja loukkaantuneena. Olin surkeasti pettynyt hänen suhteensa; hän oli tietystikin tavallinen kristianialaisnulikka, oikein aika vekara, joka jo poltti tupakkaa ja hukkasi arvostelukirjansa, kun siinä oli liian huonoja numeroita. Hän oli sanalla sanoen oikea pieni lurjus, se oli selvää. Olin aika lailla loukkaantunut kulkiessani eteen päin ja tunsin kohdelleeni häntä ansion mukaan, kun en ollut antanut hänelle niitä kymmentä äyriä.
Se vain vielä puuttuisi, että hän tyrkyttäisi minulle lehteään kolmannen kerran! Hän pystyisi sen kyllä tekemään, sillä olin joutunut tekemisiin hävyttömän nulikan kanssa. Se siis vain vielä puuttuisi!
Yliopiston kohdalla käännyin jälleen takaisin. Aloin laskea, missä nyt mahtaisin kohdata pojan. Tahdoin asettaa niin, että kohtaisin hänet voimakkaasti valaistulla kohdalla katua, suodakseni hänelle tilaisuuden vielä kerran tuntea minut. Hän ei kenties ollut erottanut minua aivan selvästi Grandin ulkopuolella, enhän voinut tietää sitä niin varmasti. Astuin niin kauan tuumiskellen tätä asiaa, että häpeä sanoakseni aivan hermostun ja kiihotan itseäni mitä tyhmimmillä kuvitteluilla. Otaksukaamme nyt — ajattelin — että poika aivan yksinkertaisesti on lähtenyt kotiinsa. Siinä seisoin sitte pää turhanpäiten täynnä arveluita. Herraties, ellei hän kenties ollut kääntynyt ja kulki nyt edelläni kadun toiseen päähän sen sijaan että tulisi minua vastaan.
Ja voitteko ajatella, minä vanha mies aivan pistin juoksuksi ainoastaan suodakseni sanomalehtipoikaparalle tilaisuuden tarjota, jos hän uskalsi, vielä kerran "Viikinkiä".
Mutta Blomqvistin kohdalla tapaan hänet aivan rauhallisesti seisomasta rautaristikolla ikkunan edessä, kylmästä tutisten, hartiat koholla ja kädet housuntaskuissa. Silloin tällöin huutaa hän ohikulkeville "Viikinkiä". Hän ei ota käsiään taskuista eikä myöskään tarjoa lehtiä.
Sitte tulen minä. Astun niin läheltä häntä kuin mahdollista, ei ole syltäkään välillämme ja hän näkee minut aivan selvään lyhtyjen valossa. Ja samassa ojentautuu hän suoraksi, tuijottaa minua kasvoihin, työntää lehtipakan ilmaan ja sanoo ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:
— Ostakaa "Viikinki".
Pysähdyin. Olin niin jännitettynä odottanut kokeen tulosta, että sydämeni tykki voimakkaasti hänen sanoessaan nämä sanat.
Nyt annoin vallan mitä hupaisimmalle päähänpistolle. Poika oli yhä kylmäverisesti tehnyt pilaa minusta tarjoten kolme kertaa peräkkäin "Viikinkiä", olin ällistynyt ja äkäinen ja toruin häntä kovimmilla sanoilla mitä löytää voin, ettei hän antanut ihmisten kulkea rauhassa. Hän ei vastannut mitään, vaan tuijotti minuun kuin ennenkin; se näytti suorastaan paatumukselta. Silloin minä sain päähänpiston: otin kukkarosta puolikruunusen, pidin sitä aivan hänen nenänsä edessä ja annoin sen pudota saman rautaristikon tankojen väliin, jolla hän seisoi. Olin tuskin tehnyt tämän, kun otin kukkarosta toisen puolikruunusen, näytin sitäkin hänelle ja annoin sen mennä samaa tietä.
— Ole hyvä ja ota ne nyt tuolta, sinä pikkupiru, sanoin vahingoniloisena, — ja anna minun kulkea rauhassa.
Ristikko oli jäätynyt ja minä näin tyydytyksellä kuinka pienen kiusanhenkeni täytyi kiskoa ja repiä tankoja päästäkseen perille. Hänen sormensa tarttuivat silloin tällöin kiinni kylmään rautaan. Näin myös että hän sai haavan toiseen ranteeseensa; mutta hän yritti yhtä kiivaasti päästä käsiksi puolikruunusiin. Hän ei heitä kesken, paljastaa toisen käsivartensa ja tunkee kätensä tangon ja seinän väliin. Hänen käsivartensa oli luiseva ja laiha.
Vihdoin saa hän pohjalta käsiinsä toisen puolikruunusen.
— Nyt minulla on toinen, sanoo hän onnellisena.
Vetäessään kättään pois rikkoutuu iho hänen rystysistään muuriin. Hän katsoo kysyvästi, onko todella täysi tarkoitukseni, että hän saa omakseen tämän rahan, kaiken tämän rahan, ja kun en sano mitään, pitää hän sen ja ryhtyy ottamaan toistakin puolikruunusta. Hän työntää uudelleen kätensä koloon alkaen jännittää sormiaan pientä aarretta kohti. Hänen uutteruutensa on suuremmoinen, hän tunnustelee sinne tänne pitkin rakoa, pistää avuttomuudessaan vielä kielenkin ulos suusta niin kuin siitä olisi apua.
— Olisipa minulla vain lastu, niin saattaisin sillä raapia sen luokseni, sanoo hän. Ja nostaen samalla hiukan päätään katsoo hän minuun.
Odottiko hän minulta apua? Tarkoittiko tuo pieni pöyhkeä nulikka, että minä toisin hänelle lastun sitä varten?
— Minä tuon sinulle lastun, sanon. — Vaan en auttaakseni sinua sillä, että tietäisit. Tuon liian pienen, ettet voi tehdä sillä mitään. Odota hiukan, lähden heti.
— Ei maksa vaivaa, vastaa hän samassa.
Hän pistää käden taskuunsa ja ottaa esille ruostuneen linkkuveitsen, jolla hän alkaa näperrellä. Hän pitää sitä kahden sormen välissä ojentaen sen puolikruunua kohden. Hitaasti ja varoen työntää hän rahaa yhä lähemmäksi seinää, koloa kohden.
Hän tulisi kyllä saamaan sen käsiinsä sillä tavalla; tuo pikku riiviö ei heittäisi vähemmälle. Näin vastenmielisyydellä, että hänelle todella onnistuisi saada se ulottuviin ja kuulin hänen sanovan:
— Nyt ei enää ole pitkältä.
Katsoin ympärilleni. Suuri joukko ihmisiä katsoi poikaa ja minua. Ja käännyin äkkiä kannoillani ja lähdin tieheni.
Mutta tuntia myöhemmin kuljin jälleen Karl Johanilla etsien samaa poikasta. Häntä ei näkynyt missään. Astuin tanskalainen kaksikruununen kädessäni etsien häntä kauan aikaa; olisin tahtonut sopia hänen kanssaan ja antaa hänelle pienen roposen kinnaspariksi. No — ehkä hän olisikin ostanut rahoilla tupakkaa tai jos hän oli oikeaa maata, olisi hän kenties juonut ne suuhunsa; oli oikeastaan väärin antaa hänelle mitään. Näissä ajatuksissa lähdin kotiin.
Tämä tapahtui eilen illalla.
Mutta tänään olen, kuten sanottu, taas ajatellut sanomalehtipoikaa. Muistelen hänen laihaa käsivarttaan, ja niitä paria veripisaraa hänen rystysillään. Ja näen edessäni koko hänen pienen vekaravartalonsa, kun hän makasi vatsallaan rautaristikolla kieli ulkona suusta ja ojentaen sormet pitkiksi saadakseen käsiinsä nuo kaksi hopearahaa.
HIEMAN PARIISIA.
Kauneus ja voima ympäröivät minua, ohitseni vierii loistava ja kuumeinen elämä. Tämä kansa on soihdunkantaja-kansaa, pienimmänkin tilaisuuden sattuessa joutuu se tunnelman valtaan, sytyttää raketteja, sinkoaa ympärilleen säkeniä.
Kaikki on täällä yhtyneenä, paheet, turmelus, kauneus, voima. Keskellä mahtavan arkitehtuurin ja taiteen poljentoa kaikuu samalla mitä korviavihlovin laulu ja alkuperäisin soitanto. Minkälaisia posetiivejä ja katulaulajia Pariisissa onkaan! Eikä koko Ranskan historiassa ole ainoatakaan suurta säveltäjää. Ihmiset viheltelevät usein kadulla jotain marssia, vaan eivät astu samassa tahdissa. Kun kansalliskaarti, tai Versaillesin-joukot kulkevat kaupungilla, on tahti aivan surkuteltava. Marseljeesiahan kuulee ulkomailla soitettavan paremmin kuin Pariisissa.
Mutta tämä kansa hyräilee, laulaa ja soittaa mielellään. Elämä ja ilo huumaa heidät ja kohottaa heidät pilviin. Huudetaan ääneen toisilleen kaduilla, huudetaan hevosille, läimäytellään räiskyviä iskuja pitkällä piiskalla. Ja heidän etevämmyytensä ja heidän vierasmaalaisten halveksumisensa rinnalla esiintyy heidän lapsellinen uteliaisuutensa. Jos he näkevät kadulla kiinalaisen tai vaikkapa arabialaisenkin, kääntyvät he katsomaan taakseen. San Franciskossa ei käännytä katsomaan edes rengasnenäistä alkuasukasta.
* * * * *
He elävät elämäänsä iloiten tanssijain lailla, maailman nuorimpana ja rahattomimpana kansana. Ja vain harvoin, ylen harvoin näkee heidän rikkovan muotoja. Heillä on veressään vanhaa kulttuuria, he välttävät mielellään olemasta raakoja, he säilyttävät tasapainon. Kuten kaikki ylimykset ovat he vanhoillisia, vielä tänäkin päivänä sulkevat he postiosoituksensa suulakalla ja käyttävät tulitikkuja, joiden pelottavan rikinhajun voittavat ainoastaan amerikalaiset tulitikut. Heillä on suuri menneisyys, he elävät siitä; univormupukuinen kenraali tulee yhä pysymään heidän jumalanaan ja he huokaavat muistellessaan yksinvallan loistoa. Ministeristön lähetit käyttävät tänäkin päivänä kaksikolkkaista hattua. Herra — herra!
Hotellin ulkopuolella istuu eräänä iltana kokki ja kokkipoika astioita pesten. He istuvat jutellen päätetyn päivätyön jälkeen. Sitten nousee kyökkipoika sanoen:
— Hyvää yötä, herra.
Ja kokki vastaa:
— Hyvää yötä, herra.
Kohteliaisuuksia ei unohdeta…
Eräänä päivänä tuli kirje. Se oli vastaus pyyntöön saapua rakkauskohtaukseen. Eräs nuori nainen oli äsken jäänyt leskeksi, hänellä oli surua ja hän käytti mustareunuksista paperia. Mutta hän lupasi kuitenkin tulla rakkauskohtaukseen.
Tiedän, että se on totta. Näin itse hänen mustareunuksisen kirjeensä.
* * * * *
Eräs henkilö kertoo:
Kello viiden aikaan aamulla.
Olen jo jalkeilla, sillä en ole nukkunut koko yönä. Olen köyhä ja hyljätty; minua ei vaivaa muu kuin että eräs kirje, jonka sain, on tehnyt minusta hyljätyn.
Lähden huoneestani, alas kadulle ja horjun ajuriravintolaan. Tilaan kahvia ja konjakkia. Siellä istuu jo ajureita nauttien ensimäistä pikku aamiaistaan, viisi ajuria, jotka puhelevat ääneen ja syövät.
Kuljen pieni valokuva kädessä, katson sitä ja luen yhä uudelleen ne pari kolme sanaa, jotka on kirjoitettu takasivulle. Minua on pyydetty polttamaan valokuva, vaan en polttanut sitä viime yönä. Ojennan sen vieressäni istuvalle ajurille, hän katsoo sitä, hymyilee ja sanoo, että minulla on hyvä maku.
— Te erehdytte varmaankin, sanon, — tämä on minun morsiameni.
Silloin hän kehuu yhä enemmän hyvää makuani. Hän lähettää kuvan tovereilleen uudistaen, että tämä on minun morsiameni. Kaikki ihailevat sitä, iloitsevat, puhuvat ääneen ja hymyilevät.
— Oikeastaan hän ei enää ole morsiameni, tunnustan. — Sillä sain eilen hänen viimeisen kirjeensä. Minulla on kirje tässä, hän kirjoittaa näin.
Näytän heille kirjeenkin ja sanon, missä kohden on kirjoitettuna, ettei hän enää tahdo. Eivätkä ajurit osaa lukea kieltäni, mutta näyttäessäni missä se seisoo, nyökkäävät he päätään käyden vakaviksi minun puolestani.
Juomme yhdessä.
Kello tulee yli viiden.
Sisään astuu nauraen joukko herroja ja naisia. He palaavat kenties tansseista näin aamupuolella, he ovat tanssipukuisia, valvomisesta väsyneitä ja kalpeita, mutta hilpeyttä täynnänsä. Hekin ovat keksineet pistäytyä tähän ajuriravintolaan, hekin tilaavat kahvia ja konjakkia. Ja ajurit ojentavat valokuvan tuolle vieraalle seurueellekin selittäen, kuinka on laitani. He katsovat minuun kaikki myötätuntoisesti, eräs pitkä nuori tyttö näyttää haaveelliselta.
Juon lisää kahvia konjakin tähden ja ajuritkin juovat kanssani yhä uudelleen. Vieras seurue yhtyy meihin nostaen hekin lasinsa.
Äkkiä tulee se pitkä nuori tyttö minua kohden, irroittaa vyöstään kaksi ruusua ja ojentaa ne minulle. Toiset istuvat ja katsovat. Minä nousen ja kiitän häntä hämmästyneenä. Hän kietoo käsivartensa kaulaani, — suutelee minua suulle ja lähtee takaisin paikalleen.
Kaikki mumisevat hyväksymistä.
Ruusut olivat pyörineet myöskin koko yön ja olivat alkaneet lakastua; mutta ne olivat vieläkin suuret ja tummanpunaiset. Tahdon kiinnittää ne rintaani ja haen nuppineulaa. Eräs ojentaa minulle heti sellaisen. Kaikki tahtovat auttaa ja palvella minua. Tunnelma on riistänyt mukaansa nuo ihmiset, eräs ajuri kysyy missä asun ja tarjoutuu ajamaan minut kotiin ilmaiseksi. Kun minä puolestani maksan koko kestityksen, panevat he vastaan, huitovat käsillään, ovat aivan ihmetyksen valtaamia, saattavat minut ovelle, hyvästelevät ja huutavat jälkeeni sydämellisiä sanoja niinkauan kuin ollaan näkyvissä: — Terveeksi, herra! Kiitoksia, herra!
* * * * *
Eräs mies seisoo bulevardi St. Michelin ja Vangirardin kadun kulmassa. Hän ontuu. Hän myy lyijykyniä. Tämä mies ei kiusaa ketään ostamaan, hän ei sano sanaakaan, vaikka mielellään tekisi kauppoja. Niinpä ostan häneltä eräänä aamuna lyijy-kynän eikä hän silloinkaan sano sanaakaan yli tavallisen määrän: — Kiitoksia herra.
Seuraavana aamuna ostin taas lyijykynän; — Kiitoksia herra.
Nyt ostin häneltä lyijykynän joka päivä kolmen viikon kuluessa. Mies tottui minuun niin, että hän jo tarjosi kynää kun näki minun tulevan, niin, jopa hän vaivautui hakemaan minulle parhaan lyijykynän minkä löysi. Mutta hän ei virkkanut minulle muuta kuin: — Kiitoksia, herra.
Viimeinkin hän eräänä päivänä sanoo:
— Olen iloinen, herra, että olette löytäneet kynän, jota voitte käyttää.
Olin silloin ostanut häneltä kaksikymmentä lyijykynää.
* * * * *
Istun eräänä iltana suuressa ravintolassa katsellen kuvitettuja sanomalehtiä. Äkkiä avautuu ovi ja huoneeseen astuu nainen. Hän seisoo silmänräpäyksen paikallaan katsoen ympärilleen. Hän oli erittäin, erittäin kaunis, mutta hänellä oli katunaisen punaiseksi värjätty tukka ja käytös kopea.
Hän kääntyi minun puoleeni sanoen:
— Olkaa niin ystävällinen ja menkää maksamaan vaununi.
En suinkaan istunut lähinnä, mutta hän kääntyi juuri minun puoleeni. Purin huultani, tartuin kukkaroon, kutsuin tarjoilijaa ja sanoin hänelle:
— Menkää maksamaan tuon naisen vaunu.
Heitin hänelle kahdenkymmenenmarkan setelin.
Nainen tarkasteli minua uteliaasti ja hämmästyneen näköisenä.
Istuuduin jälleen muitta mutkitta katsomaan kuvitettuja lehtiä ja olin mielissäni, että olin saanut antaa naiselle pienen letkauksen. Hän istui toiseen pöytään. Tarjoilija palaa takaisin, antaa hänelle ylijääneet rahat, saa itse frangin vaivasta, kumartaa ja lähtee. Loput rahoista jäävät hänen eteensä pöydälle.
Sisään astuu herra, jonka hän tuntee ja hän viittaa hänet luokseen. He puhuvat keskenään hiljaa, nainen kertoo hänelle epäkohteliaisuudestani, kun en ollut mennyt itse, osoittaa rahoja pöydällä, puistaa kiivaasti päätään, kohauttaa olkapäitään. Herra lähettää tarjoilijan tuomaan rahani takaisin, ja minä vastaanotan ne varta vasten harkitulla tyyneydellä pistäen ne liivintaskuun.
Silloin tulee nainen taas luokseni. Itsepäisyyteni kiusaa häntä, hän tahtoo sanoa viimeisen sanan.
— Oletteko saaneet rahanne? kysyy hän.
— Kyllä, kiitos, vastaan ihmetellen.
— Minä lainasin näet luisdoorin tältä herralta, sanoo hän vierustoverilleni. Ja hän selittää taasen, kuinka minä olin käyttäytynyt ja lähettänyt tarjoilijan. Hän kääntyy yhä useamman puoleen, on silminnähtävää, että olen häntä syvästi loukannut ja hän hakee myötätuntoa pöydästä toisensa jälkeen. Kaikkialla aletaan puhua siitä, kuulen sanan "ulkomaalainen", kaikki pitävät naisen puolta.
Kaiken tämän aikana sain vain pitää suuni kiinni. Jos rupeaisin pitämään puoliani niillä parillakymmenellä ranskan sanalla, jotka osasin, joutuisin heti naurettavaksi ja kukaties ulosajetuksikin. Kuuntelin vaiti asiain menoa.
— Heittäkää hänet ulos! huudetaan salista.
— Heittäkää ulos!, kuului vastaus.
Viittasin luokseni tarjoilijan ja maksoin. Kun se oli tehty, istuin taas hiljaa.
Puhelu kävi myrskyisäksi ympärilläni.
Nyt avautui ovi jälleen ja eräs mies, jonka tunsin, astui sisään. Se oli T:ri Goldmann, Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja. Hän istuu minun pöytääni tahtoen tietää mistä on kysymys. Selitettyäni hänelle muutamin sanoin aseman, sanoo hän että nainen on tunnettu neiti G. Ja hän lähtee neiti G:n luo, sanoen hänelle hattu kourassa jonkun sanan.
Tämän jälkeen myrsky laimenee. Tohtori ja minä saamme kumpikin lasimme, ympärillä istujat alkavat katsoa minuun oikein hyväntahtoisesti. Eräs herra kysyy tohtorilta:
— Minkämaalainen on ystävänne.
Ja tohtori vastaa:
— Venäläinen.
— Venäläinen — venäläinen, kuiskitaan nyt koko salissa. Olin pelastettu. Ennenkuin lähdin ravintolasta, sain neiti G:ltä orvokkikimpun.
Pari viikkoa myöhemmin tunnettiin minut samana venäläisenä eräällä ampumamajalla. Ja vaikka ammuin kurjasti, kuului kova suosion mutina, kun jonkun kerran sain sattumaan.
* * * * *
Ou est la femme? Missä nainen?
Kaikkialla. Tämän kansan historiassa, joka miehen sydämessä, heidän kirjallisuudessaan. Voi, tuo ikävä ja puolivanha kirjallisuus, jossa meidän päivinämme sellainenkin alkuperäisyyttä vailla oleva kyky ja köyhä luonne kuin Marcel Prevost merkitsee jotain. Takaperin menee. Kerran ratkaisevalla hetkellä oli tämän kansan sotajoukon johtaja nainen. Joukot olivat hänelle kuuliaiset ja hän voitti. Vieläkin johtaa nainen tätä kansaa, hän istuu korkealla ratsun selässä ja hallitsee kaikkia. Ja hevonen karkaa pystyyn ja peräytyy, ja kansa seuraa peräytyen, yhä vain peräytyen. Turhaan määrätään palkinto lapsensynnytyksistä, turhaan työskentelee toinenkin senaattori Berenger tapojen turmelusta vastaan; voittajiksi jäävät absintti ja suruton turmelus. Siellä käännetään entiset käsitykset täydellisesti ylösalaisin, missään ei enää ole mitään määrää, ei mikään, mikään enää ole häpeällistä. Jo vallankumouksen aikana käännettiin käsitykset julkisesti. Laki kielsi tappamasta raskaita naisia ja köyhät ja hienot naiset astuivat silloin kilpaa vankeuteen ja vankilakäytäviin antaakseen kenen hyvänsä maata itsensä.
Lukemattomissa anniskeluissa on tarjoilijattarina nuoria tyttöjä. Näiden tyttöjen päätehtävä on kuitenkin pysyä kadulla ja vetää mukanaan herroja kaikenlaiseen. Sunnuntaina tulee nuoren tytön äiti tervehtimään tytärtään; hän on ylpeä lapsestaan, joka ansaitsee niin hyvin ja kävelee hänen kanssaan kaduilla. Ja tytön veli, joka on sotilas, käyttää vapaa-aikansa käydäkseen sisarensa luona. Hän tapaa tämän sotaherran seurassa, joka on hänen oma luutnanttinsa tai kapteeninsa, ja nuori sotilas tervehtii erittäin imarreltuna esimiestään ja ajattelee: kuinka hieno portto sisarestani on tullut; hänellä on silkkivaatteet ja kiiltonahkakengät, hän on oman luutnanttini seurassa!
Kolmen vuoden aikana olen nähnyt tällaista aivan läheltä.
"Latinalaisessa kaupunginosassa" näkee usein nuoria tyttöjä, ylioppilaiden rakastettuja, astuvan ravintoloihin sylilapset käsivarrellaan. Eikä kukaan, kukaan pahene siitä, päinvastoin, kaikki antavat heille kunnioittaen tietä. Se on kenties kaunis tapa ja todistaa ylevää ajatustapaa; no niin! Mutta entiset käsitykset ovat pannut ylösalaisin.
Ihanana kesäiltana sattui silmiini pariskunta, joka tuli ulos ravintolasta. Herra oli upseeri, hän horjui ja oli iloisella tuulella; hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, sapeli riippui oikealla sivulla. Sepä ranskalainen upseeri! Hänen tyttönsä, joka on istunut hänen kanssaan ravintolassa, on piloillaan irroittanut napit irti hänen univormustaan ja sitonut sapelin hänen oikealle sivulleen. Siinä asussa astuu hän nyt laulaen ja hoiperrellen alas katua. Eikä kukaan ota sitä pahakseen.
Ranskalaisen armeijan univormusta ei pitänyt puuttua nappiakaan — eikö ollutkin puhe semmoinen kerran?
Ou est la femme? Kaikkialla. Väliin täytyy tämän kansan, edes saadakseen ruokarauhaa, kesken naishommiaan asettaa jonkunlaisia ohjesääntöjä: useissa suurissa ruokaloissa, niinkutsutuissa Bouillonneissa, täytyy tarjoilijattarien saadakseen paikan hankkia takuu siitä, että he ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Siinä ijässä otaksutaan heidän — mikä muuten on erehdys — pysyvän etäämpänä vieraista ja vieraiden heistä.
* * * * *
Kokotin, neiti F:n illallisilla.
Kokotin äiti on kotoisin Normandiasta ja on tehnyt pitkän Pariisinmatkan käydäkseen tervehtimässä tytärtään. Tämä tahtoo mielellään osoittaa äitiään kohtaan kaikkea mahdollista huomaavaisuutta ja samalla kerskua hienoilla tuttavuuksillaan; hän kutsui hänet illallisille.
Siellä oli kymmenkunta vierasta, joukossa eräs herra R., joka oli neidin rakastaja ja jonka puhuttiin olevan rikkaan.
Neiti kuiskaa aterian aikana oikealla puolella olevalle pöytätoverilleen:
— Pitäkääpäs äitiäni hiukan lämpimänä.
Mutta neljäkymmenvuotias vaimo on itsestään kotiutunut, ja hän supattelee vierustoverinsa, tytön rakastajan kanssa. Sangen pian alkaa hyvä ruoka ja juoma kiehua hänessä ja hän lausuu ääneen, että hänestä on ihanan hauskaa Pariisissa. Hänellä on leveä suu ja pysty nenä, oikeat tytönkasvot. Hän käy yhä iloisemmaksi, hän miellyttää herra R:ää kovasti, hän läimäyttää tätä reiteen, nojautuu häntä vasten ja huutaa tyttärelleen, joka istuu pöydän päässä:
— Älä vain kuvittelekaan voivasi opettaa minua.
Tähän vastaa herra R. suopeasti ja kohteliaasti:
— Niin, todellakin. Te voitte vielä lyödä laudalta monen nuoren naisen.
Nyt tulee tytär mustasukkaiseksi. Saattoi huomata, kuinka hän väkisin tahtoo vetää herra R:ää äitinsä käsistä; kun tämä ei onnistu, herran päinvastoin vastatessa vanhuksen mielistelyyn, tulee neiti raivoihinsa ja huutaa, kalpeana:
— Ettet häpeä, äiti.
Vaan äiti ei hävennyt, sitä hän juuri ei tehnyt. Voimakas talonpoikaisvaimo tulee maalta, kaukaa Normandiasta, nuortuu ja käy äkkiä hillittömäksi. Hän huutaa ääneen nauraen tyttärelleen:
— Voitko ajatella, Emilienne, hän tarjoo minulle luisdoorin.
Luisdoori on suuri raha. Kuinka ystäväsi mahtaakaan olla rikas.
Tytär ei osaa hillitä itseään. Hän on kalmankalpea mustasukkaisuudesta ja vastaa:
— Niin, menkää tiehenne kumpainenkin. Ulos!
Sitte hän nousee ja keskeyttää aterian.
Herra R. koettaa nyt hyvittää häntä jälleen, he puhuvat hillityllä äänellä nurkassa. Ja neiti rauhoittui ja näyttää antavan anteeksi kohtauksen.
Vaan hetkistä myöhemmin ovat herra R. ja talonpoikaisvaimo taas löytäneet toisensa. He eivät odottaneet muiden lähtöä, vaan poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.
Ja sen perästä sai emäntä äkkiä päänsäryn, joka pakotti hänet heti pukemaan päälleen ja ajamaan kaupungille — lääkäriin…
Paheita, turmelusta, kauneutta, voimaa.
RAKKAUDEN ORJIA.
I.
Oma kirjoittamani. Kirjoittamani tänään sydäntäni keventääkseni. Olen kadottanut paikkani kahvilassa ja iloiset päiväni. Olen kadottanut kaikki. Ja kahvilan nimi oli "Kahvila Maximilian".
Eräs nuori harmaapukuinen herra tuli ilta illalta kahden toverinsa kanssa kahvilaan ja istuutui yhteen minun pöydistäni. Tuli niin paljon herroja ja kaikilla oli minulle ystävällinen sana sanottavana — tällä ei yhtäkään. Hän oli pitkä ja hoikka, hänellä oli pehmeä musta tukka ja siniset silmät, joilla hän aina väliin katsoi minua. Hänen ylähuuleensa oli alkanut versoa pientä viiksienalkua.
No niin, hänellä olikin alussa jotain minua vastaan, tuolla miehellä.
Hän ilmestyi säännöllisesti viikon ajan. Olin tottunut häneen ja kaipasin häntä kun hän ei tullut. Eräänä iltana hän jäi pois. Kuljin ympäri kahvilaa hakien häntä, viimein löysin hänet erään suuren pylvään vierestä toisen sisäänkäytävän luota; hän istui erään sirkusnaisen seurassa. Nainen oli puettu keltaiseen pukuun ja hänen pitkät hansikkaansa ylettyivät yli kyynärpään. Hän oli nuori ja hänellä oli kauniit tummat silmät; omani olivat siniset.
Seisoin silmänräpäyksen paikallani ja kuulin mistä he puhuivat; nainen nuhteli häntä jostain, mies oli häneen kyllästynyt ja käski hänen mennä. Mietin mielessäni: Pyhä Neitsyt, miksei hän tule minun luokseni!
Seuraavana iltana tuli hän kahden toverinsa kanssa ja istuutui jälleen yhteen minun pöydistäni; — minä tarjoilin viidessä pöydässä. En lähtenyt hänen luokseen kuten tapani oli, vaan punastuin enkä ollut häntä huomaavinani. Kun hän viittasi minulle, astuin esiin.
Sanoin:
— Ette olleet eilen täällä.
— Kuinka tuo tarjoilijamme on ihmeen solakka, sanoi hän tovereilleen.
— Olutta?, kysyin.
— Niin, vastasi hän.
Ja minä enemmän juoksin kuin astuin noutamaan noita kolmea seideliä.
II.
Kului pari päivää.
Hän pisti käteeni kortin sanoen:
— Viekää se — — — lle.
Otin kortin ennenkuin hän ehti lopettaakaan ja vein sen keltapukuiselle naiselle. Matkalla luin hänen nimensä. Se oli Wladimierz T…
Tultuani takaisin katsoi hän minuun kysyvästi.
— Kyllä minä vein sen, sanoin.
— Ettekä saaneet vastausta?
— En.
Silloin hän antoi minulle markan ja sanoi hymyillen:
— Onhan se vastaus sekin.
Koko illan istui hän tuijottaen naiseen ja hänen seuralaisiinsa. Kello yksitoista nousi hän paikaltaan lähtien heidän pöytäänsä. Nainen vastaanotti hänet kylmästi, mutta hänen molemmat seuralaisensa sitävastoin ylläpitivät keskustelua hymyillen ja ilkeämielisiä kysymyksiä tehden. Hän viipyi siellä vain jonkun hetken ja kun hän palasi, huomautin minä, että hänen kevätpalttoonsa taskuun oli kaadettu olutta. Hän riisui palttoonsa, teki täyskäännöksen ja katsoi silmänräpäyksen sirkusnaisen pöytään päin. Minä kuivasin palttoon ja hän sanoi minulle hymyillen: — Kiitos, orja.
Kun jälleen autoin takkia hänen päälleen sivelin salaa hänen selkäänsä.
Hän istuutui syviin ajatuksiin vaipuneena. Yksi hänen tovereistaan tilasi enemmän olutta ja minä otin hänen seidelinsä täyttääkseni sen. Aioin myös ottaa T:n seidelin.
— Ei, sanoi hän laskien kätensä minun kädelleni.
Tämä kosketus sai käsivarteni vaipumaan ja hän taisi huomata sen, koskapa heti veti takaisin kätensä.
Illalla rukoilin hänen puolestaan kahdesti polvillani vuoteeni edessä. Ja suutelin ilosta oikeaa kättäni, jota hän oli koskettanut.
III.
Kerran antoi hän minulle kukkia, suuren joukon kukkia. Hän osti ne kukkien myyjättäreltä juuri sisään astuessaan, ne olivat tuoreita ja punaisia, ja vaimon kori tyhjeni melkein kokonaan. Hän antoi niiden olla kauan edessään pöydällä. Ei kumpikaan hänen tovereistaan ollut mukana. Seisoin niin usein kuin aikaa riitti erään pylvään takana katsoen häntä ja ajattelin: Wladimierz T. on hänen nimensä.
Kului noin tunti. Hän katsoi vähän päästä kelloaan.
Kysyin häneltä:
— Odotatteko jotakin?
Hän katsoi minuun hajamielisesti ja sanoi äkkiä:
— En, en odota ketään. Ketäpä minä odottaisin?
— Tarkoitin vain, että kenties odotatte jotakin, sanoin taas.
— Tulkaa tänne, vastasi hän.
— Nämä ovat teille.
Ja hän antoi minulle koko kukkakasan.
Kiitin, vaan en heti saanut ääntä ja kuiskasin ainoastaan. Huumaava ilo lennätti minua, jouduin hengästyneenä tarjoilupöydän luo, josta minun oli tilattava jotain.
— Mitä tarvitsette?, kysyi tarjoilijatar.
— Niin, mitä luulette?, kysyin takaisin.
— Mitäkö luulen, sanoi tarjoilijatar. — Oletteko hullu?
— Arvatkaapas keltä sain nämä kukkaset, kysyin.
Kahvilantarkastaja kulki ohi.
— Miksi ette tuo puujalkaherralle hänen oluttaan?, kuulin hänen sanovan.
— Olen saanut ne Wladimierzilta, sanoin minä ja riensin olutta viemään.
T… ei ollut lähtenyt.
Kiitin häntä uudelleen kun hän nousi lähteäkseen. Hän säpsähti ja sanoi:
— Ostin ne oikeastaan eräälle toiselle. Sama se vaikka hän olikin ostanut ne toiselle. Minä ne sain. Minä eikä se toinen, jolle hän ne oli ostanut. Ja hän antoi minun kiittää itseään niistä.
Hyvää yötä, Wladimierz.
IV.
Seuraavana aamuna satoi.
Otankohan tämän mustan vai vihreän pukuni? tuumin. Vihreän. Sillä se on uudempi, siis otan sen. Olin hyvin iloinen.
Kun tulin pysäkille seisoi siinä nainen, odottaen sateessa raitiovaunua. Hänellä ei ollut sateenvarjoa. Pyysin häntä omani alle, mutta hän sanoi — ei kiitos. Laskin silloin alas omanikin odotellessani. Sittepähän ei naisen tarvitse yksin kastua, ajattelin.
Illalla tuli Wladimierz kahvilaan.
— Kiitoksia eilisistä kukista, sanoin ylpeänä.
— Mistä kukista, kysyi hän. — Pitäkää nyt jo suunne niistä kukista.
— Tahdoin kiittää niistä, sanoin.
Hän kohautti olkapäitään vastaten:
— Enhän minä Teitä rakasta, orja.
Eihän hän minua rakastanut, — niin kyllä. En ollut sitä odottanutkaan, enkä siis pettynyt. Mutta näin hänet joka ilta, hän istuutui juuri minun, eikä kenenkään toisen pöytään, ja minä se hänelle oluen kannoin. Tervetultua taas, Wladimierz.
Seuraavana iltana tuli hän myöhään. Hän kysyi:
— Onko Teillä paljon rahoja, orja?
— Ei, ikävä kyllä vastasin — olen köyhä tyttö.
Silloin katsoi hän minuun ja sanoi hymyillen:
— Te varmaan käsitätte minut väärin. Minä tarvitsisin vähän rahoja huomiseksi.
— Kyllä minulla on jonkun verran, sanoin, — minulla on paljonkin rahoja, minulla on satakolmekymmentä markkaa kotona.
— Kotonako, eikö täällä?
Vastasin:
— Odottakaa neljännestunti ja lähtekää kanssani, kun täällä suljetaan, niin haen ne.
Hän odotti neljänneksen ja lähti mukaan. Ainoastaan sata markkaa, sanoi hän.
Hän seurasi koko ajan vieressäni eikä antanut minun matkan kuluessa yhtään kertaa kulkea edessä eikä takana, kuten hienot herrat usein tekevät.
— Minulla on vain pieni kamari, sanoin minä, kun pysähdyimme portillani.
— En tule ylös, vastasi hän. — Odotan täällä.
Hän odotti.
Palattuani takaisin laski hän rahat ja sanoi:
— Tässä on enemmän kuin sata markkaa. Annan teille kymmenen juomarahoiksi. Niin, niin, ettekö kuule, tahdon antaa teille kymmenen markkaa juomarahaa.
Ja hän ojensi minulle rahat, toivotti hyvää yötä ja lähti. Nurkassa näin hänen pysähtyvän ja antavan vanhalle ontuvalle kerjäläiseukolle roposen.
V.
Heti seuraavana iltana valitti hän, ettei voinut maksaa takaisin rahoja. Kiitin häntä siitä. Hän tunnusti suoraan, että oli tuhlannut ne.
— Mitäs tehdä, orja! sanoi hän hymyillen. — Tiedättehän, keltapukuinen nainen.
— Miksi sinä kutsut tarjoilijatartamme orjaksi? kysyi toinen hänen tovereistaan. Itse olet enemmän orja kuin hän.
— Olutta?, kysyin minä keskeyttäen heidät.
Vähän ajan perästä tuli keltapukuinen nainen sisään. T… nousi ja kumarsi. Hän kumarsi niin syvään, että hänen tukkansa heilahti silmille. Nainen meni hänen ohitseen ja istuutui erääseen yksinäiseen pöytään, mutta asetti erityisesti kaksi tuolia sitä vasten. T… meni heti hänen luokseen istuen toiselle tuolille. Kahden minutin perästä nousi hän jälleen sanoen ääneen:
— No hyvä, minä menen. Enkä enää koskaan palaa.
— Kiitos, vastasi toinen.
En tahtonut pysyä jaloillani ilosta, juoksin tarjoilupöydän luo, ja sanoin jotain. Kerroin varmaankin, ettei hän enää koskaan aikonut mennä tuon naisen luo. Kahvilan tarkastaja kulki ohi, hän antoi minulle ankaran muistutuksen, enkä minä välittänyt siitä vähääkään.
Kun kahdeltatoista suljettiin, seurasi T… minua portilleni.
— Viisi markkaa niistä eilisestä kymmenestä, sanoi hän.
Tahdoin antaa hänelle kaikki kymmenen, ja hän ottikin ne vastaan, mutta ojensi minulle viisi niistä takaisin juomarahoina. Eikä hän nytkään tahtonut kuulla vastustelultani.
— Olen niin iloinen tänään, sanoin.
— Jos uskaltaisin, pyytäisin teitä ylös; mutta minulla on vain pieni kamari.
— En lähde ylös, vastasi hän.
— Hyvää yötä.
Hän astui taas vanhan kerjäläiseukon ohi, mutta unohti antaa rahaa, vaikka toinen niiasi. Minä juoksin eukon luo ja annoin hänelle vähäsen sanoen:
— Tämä on häneltä, joka äsken kulki ohi, tuolta harmaapukuiselta herralta.
— Tuolta harmaapukuiselta herraltako? kysyi vaimo.
— Niin, tuolta mustatukkaiselta. Wladimierziltä.
— Oletteko hänen vaimonsa? Minä vastasin:
— En, olen hänen orjansa.
VI.
Hän valitti sitten monena iltana peräkkäin, ettei voinut maksaa rahojani takaisin. Pyysin, ettei hän pahoittaisi mieltäni, ettei hän sanoisi sitä niin ääneen, että kaikki sen kuulivat, ja monet nauroivat hänelle.
— Minä olen roisto ja hulttio, sanoi hän. — Olen lainannut teidän rahanne enkä voi maksaa niitä takaisin. Hakkaisin oikean käteni viisikymmenmarkkasesta.
Minun oli vaikea kuulla tätä puhetta ja tuumin, kuinka voisin hankkia hänelle rahat, vaikka en voinutkaan.
Hän jatkoi:
— Ja jos muuten kysytte miten asiani ovat, niin on se keltapukuinen nainen matkustanut sirkuksensa mukana pois. Olen unohtanut hänet. En enää muistele häntä.
— Ja kuitenkin kirjoitit hänelle kirjeen tänäänkin, sanoi toinen hänen tovereistaan.
— Se oli viimeinen, vastasi Wladimierz.
Ostin ruusun kukkaismyyjättäreltä ja kiinnitin sen hänen napinläpeensä vasemmalle puolen. Tunsin hänen hengityksensä käsilläni sitä tehdessä enkä tahtonut saada nuppineulaa kestämään.
— Kiitos, sanoi hän.
Pyysin ne vähät rahat, jotka minulle vielä oli kassasta tuleva ja annoin ne hänelle. Se oli mitätön summa.
— Kiitos, sanoi hän jälleen.
Olin onnellinen koko illan, kunnes Wladimierz äkkiä virkkoi:
— Näillä rahoilla matkustan pois viikoksi. Kun palaan, saatte rahanne. Huomattuaan liikutukseni lisäsi hän: — Teitähän minä rakastan! Ja tarttui käteeni.
Jouduin pois suunniltani siitä, että hän tahtoi matkustaa, sanomatta minne, vaikka sitä kysyinkin. Kaikki, koko kahvila, kynttiläkruunut ja lukuisat vieraat pyörivät silmissäni, en kestänyt sitä, vaan tartuin hänen molempiin käsiinsä.
— Palaan luoksenne viikon perästä, sanoi hän äkisti nousten.
Kuulin kahvilantarkastajan sanovan:
— Tulette kadottamaan paikkanne.
Samapa tuo, ajattelin. Mitäs siitä! Viikon perästä on Wladimierz taas luonani! — Tahdoin kiittää häntä siitä, — hän oli mennyt.
VII.
Viikkoa myöhemmin, palatessani eräänä iltana kotiin, löysin kirjeen häneltä.
Hän kirjoitti niin lohduttomasti, hän kertoi matkustaneensa keltapukuisen naisen jälkeen, kertoi, ettei hän koskaan voisi maksaa takaisin rahojani ja että hän oli puutteen murtama. Sitte hän taas syytti itseään alhaiseksi sieluksi, ja alle oli hän kirjoittanut: Olen keltapukuisen naisen orja.
Surin yötä päivää enkä voinut muuta tehdä. Viikkoa myöhemmin kadotin paikkani ja aloin etsiä uutta. Päivisin tarjouduin toisiin kahviloihin ja hotelleihin ja soitin myös yksityisten ovilla tarjoten itseäni. En onnistunut. Myöhään illalla ostin puoleen hintaan kaikki sanomalehdet ja luin tarkkaan kaikki ilmoitukset kotiin tultuani. Ajattelin: Ehkä nyt löydän jotain, joka pelastaisi sekä Wladimierzin että minut…
Eilen illalla näin eräässä lehdessä hänen nimensä ja jotain hänestä. Menin heti ulos, ulos talosta, kuljin pitkin katuja ja palasin tänä aamuna. Olen kenties nukkunut jossain tai istunut jollain portailla jaksamatta mennä etemmäksi; vaan sitä en nyt tiedä.
Olen tänään taas lukenut sen. Eilen kotiin tultuani luin sen ensiksi. Löin alussa käteni yhteen, sitte istahdin tuolille. Heti sen jälkeen vaivuin lattialle nojaten tuoliin. Rummutin lattiaa käsilläni miettiessäni. Tai kenties en miettinyt mitään; mutta päässäni suhisi tyhjyys enkä minä tajunnut itseäni. Sitte kai nousin ja lähdin ulos. Alhaalla nurkassa muistan antaneeni ijäkkäälle kerjäläiseukolle lantin sanoen:
— Tämä on siltä harmaapukuiselta herralta, tiedättehän!
— Oletteko kenties hänen morsiamensa?, kysyi hän.
Minä vastasin:
— Ei, olen hänen leskensä…
Ja vetelehdin pitkin katuja aamuun asti. Ja olen taas lukenut sen.
Wladimierz T… oli hänen nimensä.
VALLOITTAJA.
I.
Joukko nuorisoa souti saarta kohden. Eräs herroista nousi veneessä korkeana ja nuoruutta uhkuvana seisomaan ja lausui runoja. Se kuului maihin asti. Kaikki naiset kuuntelivat häntä, ainoastaan nuorin heistä, eloisa vaaleatukkainen neitonen, jolla oli herkästi värähtelevät sieramet, seuraa katseellaan mieluummin kaunista soutumiestä hymyillen hänelle toisten selän takaa.
Tähän oli herra tyytymätön ja hän lausui runojaan korotetulla äänellä värin kohotessa kasvoille.
Äkkiä hän pysähtyy. Hän kääntyy tarkkaamattoman, tuhdolla istuvan kaunottaren puoleen ja sanoo:
— Olette oikeassa, minun runoni eivät ole hyviä. Mutta osaan minä kertoakin jotain, ehkä teen sen paremmin. Kun nousemme maihin, saatte kuulla.
Ja kaikki naiset taputtivat käsiään ja iloitsivat siitä, mitä hän aikoi kertoa matkoiltaan, sillä hänen seikkailunsa olivat lukemattomat. Vain se neitonen, joka ei viitsinyt kuunnella hänen runojaan, ei nytkään ollut innostunut. Ja herraa harmitti yhä enemmän.
— Mitä te sitte tahdotte? kysyi hän äkeissään.
— Mitäkö minä tahdon? En ymmärrä teitä, vastasi hän hämmästyen. Nimeni on Andrea. Enhän minä muuta kuin olen iloinen kun pääsin matkaan.
Ja todellakin näytti tuo veitikka siltä kuin olisi hän tarkoittanut mitä sanoi. He nousivat maihin, ottivat esille viinipullot, kaasivat laseihin ja joivat. Mutta kaukana matalan pensaikon takana rannalla olivat varmaan Andrea ja soutumies hakemassa vesilinnun munia, sillä silloin tällöin toi tuuli heidän naurunsa kuuluviin.
— No kertokaa nyt! huudettiin.
— Huutakaa kaikki tänne, myös Andrea, vastasi hän. Sitten hän nousi itse kivelle ja huusi Andreaa lämpimällä, kutsuvalla äänellä.
Ja Andrea tuli. Hän katsoi kysyvästi häneen.
— Neitiseni, aion kertoa teille, sanoi hän niin että kaikki sen kuulivat. — Te seisotte siinä kuin hopearisti auringossa. Ei yksin kauneutenne ole suuri, vaan nuoruutenne, suloinen nuoruutenne. Te päihdytätte minut sillä niin, että aivan hullaannun. Katsokaa käsivarsianne, kuinka niissä veri kuultaa ihon alta. Niin, ainoastaan teille tahdon kertoa.
Mutta Andrea katseli seuraa aivan hämillään ja pahastuneena ja istuutui.
Sitten hän kertoi:
Hän kertoi tunnin ajan. Hänen äänensä ei vaiennut hetkeksikään, hän näytti olevan tykkänään hurjan ja ihanan tunnelman vallassa ja matkatoveri, josta hän kertoi, oli kokenut ihmeellisiä asioita.
— Ikävystytänkö teitä? kysyi hän.
— Ette, ette, huusivat kaikki herrat ja naiset yhteen ääneen. Eikä
Andrea virkkanut mitään.
Hän kysyi:
— Miksi te ette vastaa? Teillehän minä puhun. Odottakaa hiukan, minulla on lisättävänä vielä se, että mies, josta kerroin tämän kaiken, ei ollut lainkaan onnellinen. Kaikki kävi hyvin ja hän voitti kaikki pikku kiistaset ja hallitsi lemmen seikkailuita; vaan eräänä päivänä sai suuri ja pysyvä rakkaus vallan hänessä ja silloin hän hävisi.
— Hyvä, sanoi Andrea alasluoduin silmin. — Kertokaa siitä!
Mutta valloittaja hämmentyi tästä kylmäkiskoisuudesta, neidon välinpitämättömyys saattoi hänet aivan pois suunniltaan ja hän taisteli todella miehekkäästi voittaakseen sen. Muut naiset antoivat asiain mennä menojaan, sillä useampi kuin yksi heistä tunsi hänen häilyvän sydämensä. Jos tänään oli yhden vuoro, olisi huomenna jonkun toisen, kun toinen nurkka hänen sieluaan kukoisti.
Andrea uudisti: — kertokaa siitä!
— Miksi? vastasi hän. — Teidän kylmäkiskoisuutenne saa minut aivan jäähtymään. Hyvät herrat ja naiset, ilta on tullut.
Lähdettiin kotiin. Paluumatkalla antoi hän soutumiehelle aiheettomasti aika korvapuustin ja tarttui itse airoihin. Hän ei nähnyt, ei kuullut, vaan souti kuin hurja.
Maihin noustua käveli Andrea äkkiä hänen vierelleen. Hän tarttui tätä käsivarteen sanoen kalmankalpeana ja väristen:
— Älkää toki kauemmin kiusatko minua, tehkää nyt päätöksenne. En koskaan ole rakastanut ketään niinkuin teitä; sanokaa siis, odottaako minua elämä vai kuolema.
— Elämä, vastasi neito riemuiten. — Olen rakastanut sinua ensi hetkestä alkaen. Miksi luulet minun tänään sinua kiusanneen? Oi, olen kiusannut itseäni enemmän ja kärsinyt enemmän kuin koskaan ennen. —
Ja hän katsoi häneen suurin ihmettelevin silmin kutsuen häntä ruhtinaakseen ja — jumalakseen…
Jonkun päivän oli miehen onni täydellinen. Voitto oli ollut suloinen ja hän nautti siitä kuten aina ennenkin. Sitte tuli hänen vanha onnettomuutensa: kyllästys, uupumus toisten jälkeen, kirous. Hän hiipi kotoa, pysyi poissa, matkusti lähimpään kaupunkiin, ei kirjoittanut, ei lähettänyt minkäänlaisia tietoja, eikä enää palannut.
II.
Kaksi päivää sitten oli hän tullut tähän vierashotelliin, jossa kävi vain joku ihminen. Kaikki oli niin siunatun ikävää tässä kaupungissa, ei tapahtunut mitään, ja hänen sydämensä oli tyyni ja väsynyt.
Vaan kerran iltapäivällä kohtaa hän portaissa naisen. Tämä aikoi alaspäin ja hän ylös, hän tarttui hattuunsa tervehtien, kun nainen kulki ohi ja hävisi puutarhaan. Hotellin omistaja selitti, että hän juuri oli saapunut isänsä kanssa.
Pitkä vihreä verkahame, suuri musta hattu ja ratsupiiska ne hänet pysäyttivät portaissa. Toinen oli tuskin katsahtanutkaan häneen, heittänyt vain pikaisen syrjäsilmäyksen, koonnut sitten toisella kädellä helmansa ja kulkenut ohi.
Hän lähti jälestä puutarhaan. Kello oli seitsemän ja kaste alkoi laskeutua.
— Maassa on kastetta, sanoi hän kursailematta ja astui naisen luo.
Tämä katsoi ihmeissään tuota tunkeilevaa herraa.
Hän osoitti toisen kenkiä. Silloin tämä kääntyi, aikoen lähteä.
— Anteeksi, sanoi hän jälleen, — en suinkaan tullut teidän perässänne saadakseni puhella kanssanne; mutta kaste on laskeutunut ja on jo aivan märkää käytävillä ja ruohossa. Tahdoin vain huomauttaa siitä, arvellen että ehkä olitte outo paikkakunnalla.
— Kiitos vaan, näen kyllä että on kastetta, vastasi nainen.
— Tervehdin teitä portaissa, jatkoi hän, — minä se siellä seisoin.
Teidän pikainen silmäyksenne aiheutti sen.
Silloin toinen lopultakin kysyi:
— Mitä tahdotte?
Hänen sydämensä alkoi tykkiä, hän menetti tasapainon ja puhkesi puhumaan:
— Kas tässä, ottakaa mitä haluatte, annan teille kaikki mitä minulla on, jos luulette minun tahtoneen jotain! Halusin vain hetkeksi seisahtua teitä katsomaan, sillä teidän täytynee tunnustaa, että olette harvinaisen kaunis.
— No en ole mokomaa kuullut! sanoi nainen kylmästi ja loukkaantuneena.
— Suokaa sitte anteeksi! mutisi hän heittäen kaiken toivon.
Toinen katsoi poispäin kukkasarkaan kääntäen hänelle selkänsä. Hän tahtoi parantaa käytöstään, käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:
— Niin, ajatelkaahan, noissa ruusuissa, joita katselette, humisee. Olen kuunnellut sitä. Mitä jos ne juttelisivat keskenään, jos tämä humina olisi niiden kieltä. Kuulkaapas mitä ne mahtavat sanoa.
Nainen oli alkanut kulkea.
— Oliko sekin hullua mitä viimeksi sanoin? kysyi hän ahdistuneesti.
— Mutta eiväthän ne ole ruusuja vaan unikkoja, vastasi toinen.
— No, siispä unikkoja, virkkoi hän silloin. Eikö tämä humina saattaisi olla niiden keskeistä puhetta?
Toinen oli mennyt. Ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, oli puutarhanportin salpa sulkeutunut.
No niin.
Hän kulki ihmeellisessä ja erikoisessa mielentilassa penkin luo ja istuutui sille. Vieraan naisen silmiinpistävä kauneus oli paikalla hurmannut hänet. Kun ruokakello soi, nousi hän ja lähti ruokasaliin mitä suurimman jännityksen vallassa. Mitä jos hän nyt tulisi ja istuutuisi tuohon! Mitä jos hän tervehtisi häntä jälleen!
Nainen tuli. Ratsupiiska oli hänellä nytkin kädessään. Hänen isänsä, vanha, kaunis upseerin näköinen mies, seurasi häntä.
Nyt oli otettava asiat oikein päin, kumarrettava ja istuttava vastapäätä kumpaakin. Minä teen niin! ajatteli hän. Ja hän teki niin.
Kaunotar punastui kovasti. Isä ja tytär puhuivat huomisesta matkastaan, vanhus kysyi pöydän yli aikatauluista, kulkuteistä, hotelleista. Ja Valloittaja-parka, jolla ei koskaan ollut aavistustakaan aikatauluista ja kulkuteistä, sai äkkiä keksiä ne ja antoi erinomaisia tietoja. Aterian päätyttyä lähti hän heidän luokseen esittäen itsensä.
Mainiota — mainiota, he tunsivat kumpikin hänet nimeltä.
Käytävässä pysäytti hän äkkiä upseerin tyttären sanoen:
— Yksi ainoa sana, neiti: älkää matkustako huomenna. Jääkää tänne. Minä näytän teille näköaloja, jos täällä niitä on, kosken, laivatelakan. Huomen-illalla lankeen sitten jalkoihinne kiittäen teitä.
Kaunotar ei tullut heti lähteneeksi tiehensä, vaan kuunteli häntä kärsivällisesti loppuun.
Sitten hän lisäsi:
— Elämäni on teidän käsissänne.
Toinen hymyili.
— Estääkseni väärinkäsitystä huomautan, että olen matkalla sulhaseni luo ja että matkustan huomenna, sanoi hän.
— Ei! huusi valloittaja polkien jalkaa. Ja hän tarttui hänen käteensä, pusersi ja suuteli sitä.
Toinen kiskoi itsensä irti, kohotti ratsupiiskansa ja antoi sillä kipeän iskun kasvoihin. Mies tyyntyi heti ojentautuen suoraksi. Verinen naarmu kohosi hänen vasemmalle poskelleen.
Nainen katsoi häneen hetken antaen piiskan vaipua.
— Te löitte minua, sanoi mies, — vaan ei se tee mitään. Tehkää se vielä kerta, se ilahuttaa minua uudelleen.
Mutta allapäin, silmät maahan luotuina, kiiruhti toinen pois, ylös portaita, ja huoneeseensa…
Eikä hän matkustanut seuraavana päivänä. Hän kävi katsomassa näköalat, kosken, laivatelakan. Kuinka koko maailma oli muuttunut ja kuinka hänen sydämensä äkkiä oli täyttynyt mitä suloisimmalla hulluudella. Ei ikinä hän olisi tahtonut tehdä sitä surullista matkaa sulhasensa luo etelään päin, miehen luo, jota hän ei enää rakastanut, ellei hänen isänsä olisi käskenyt. Mutta hän aikoi palata, tulla heti takaisin. Ja hän antoi kätensä valloittajalle.
— Minä seuraan teitä, sanoi hän, — tulen jo huomenna perästänne.
Näkemiin, ainoa rakastettuni!
III.
Nyt seurasi — kuten aina ennenkin — lyhyt aika, muutamia tunteja, jolloin hän kulki verrattomassa huumauksessa näkemättä ja kuulematta muuta kuin rakastettuaan. Tämä sähkötti aina jonkun tunnin päästä ja kirjoitti kirjeen, kaksi, tuoksuvalle paperille. Hän luki nuo ihanat sanat mitä kiihkeimmän ilon vallassa, sielu elävänä kukkatarhana.
Tunnit kuluivat. Miksi ei hän matkustanut hänen jälkeensä? Haltioituneessa mielentilassaan eläen unohti hän lähteä. Kahden päivän perästä ei hän vieläkään ollut lähtenyt, sillä hänellä ei ollut sydäntä jättää näitä ihastuttavia kirjeitä, joita yhä tuli. Miksi niitä muuten tuli niin paljon? Ensimäiset olivat rakkaimmat. Tietystikin ne kaikki olivat kuin pieniä ruusuja hänen sydämelleen, mutta ne kävivät niin ylen tavallisiksi.
Eräänä iltana jätti hän kaunottarensa kirjeen lukematta seuraavaan aamuun. Hän saattoi olla avaamatta sitä heti, vapisevin sormin. Hän luki sen kaikessa rauhassa aamulla, pukeutui ja lähti alas.
Ruokasalissa tapasi hän matkapukuun puetun neidin.
Tämä oli juuri tullut seurueineen, oli taiteilijatar, heleä neitonen ensi kiertueellaan, naurunhaluinen, tulinen ja kiihkeä tunnelmissaan. Häntä vartioi äitinsä.
Mies tervehti. Hän hymyili nyökäyttäen vastaan. Hänen hymynsä oli suloinen. Juuri tänään oli mies aikonut matkustaa, mutta hän ei matkustanutkaan. Oliko se kohtalo? Hän käytti hyväkseen ensi tilaisuutta tarjotakseen nuorelle taiteilijattarelle palvelustaan, hän tahtoi näyttää hänelle nähtävyyksiä, olla hänen apunaan. He sopivat ajasta, jolloin hän saattaisi neitiä laivaveistämölle.
Hän tuli tuntia liian aikaiseen. Satoi, mutta hän odotti sankarillisesti. Ei se mitään haittaa, tuumasi hän mielessään, olen onnellinen kuin Jumala saadessani kastua ja väsyä hänen tähtensä.
Hän seisoi siinä kaksi tuntia eikä neitiä kuulunut ei näkynyt. Vihdoin tuli hänen äitinsä. Hän toisen sanoman, että tytär pyysi suomaan anteeksi, ettei hän saattanut tulla, hänen täytyi välttämättä käydä tuttavissaan kaupungissa. Eikä vanha äiti kysynyt, oliko hän saanut odottaa kauan, kastunut, vilustunut.
Hän lähti kotiin. Kulki paikasta toiseen ikävässä hotellissa, mitä suurimman kärsimättömyyden vallassa. Kuinka kauan hän saattoi olla tuttujensa luona! Mitä ihmeen asioita voi taiteilijattarella olla puhuttavana ystävilleen näin ijankaikkisen kauan!
Oli tullut myöhä, oli yö, hänen täytyi panna makuulle näkemättä neitosta. Nukkua hän ei voinut; hän sytytti molemmat kynttilät antaen niiden palaa. Kuinka hänen päänsä oli raskas ja sekaisin ja kuinka kiusallisesti hänen silmänsä tuijottivat seinäpaperikuvioon.
Hän kuuli porttia avattavan ja odotti hetken, sitte hyppäsi hän vuoteesta ja puki päälleen. Hän oli ottanut selvää, missä taiteilijattaren huone oli ja lähti sinnepäin. Hän oli tullut kotiin, saattoi kuulla hänen liikkuvan sisällä; vähän ajan kuluttua pisti hänen paljas käsivartensa kengät ulos ovesta, sitten sulkeutui ovi ja avainta väännettiin. Hyvää yötä siellä sisällä, hyvää rauhallista yötä sinä hurmaajatar! Hän polvistui suudellen pieniä kenkiä kuin hullu ja narri. Sitten lupasi hän itsekseen saattaa asian ratkaisuun aamulla ja tehdä tunnustuksensa, voitti sitte tai hävisi.
Mutta aamulla oli neiti seurueineen lähtenyt.
Hän otti selvää hänen matkastaan ja sai kuulla, että hän oli matkustanut pohjoiseen, lähimpään kaupunkiin.
Samana aamuna oli upseerin tytär kirjoittanut: Tule etelään! Täällä on juuri kaikki hukassa!
Ja hän lähti päistikkaa pohjoiseen.