Ihmiset huutavat kaikin voimin, polkevat jäätä, pikaluistelijat kiiruhtavat heitä pidättämään. Mutta pienokaiset eivät huomaa mitään kaikesta tästä, seuratessaan ilmalaivaa. He eivät tiedä olevansa yksin sitä seuraamassa. He eivät kuule huutoja takanaan. He eivät huomaa avoveden kohinaa ja pauhinaa edessään. He näkevät ainoastaan ilmapallon, joka ikäänkuin vie heitä mukanaan. Lennart tuntee jo kuinka hänen oma ilmalaivansa kohoaa hänen päällänsä, ja Hugo leijailee yli pohjoisnavan salaperäisten seutujen.
Ihmiset jäällä ja rannalla näkevät kuinka he joutuin lähestyvät avovettä. Muutaman hetken vallitsee heidän keskuudessaan niin sanomaton jännitys, etteivät saata huutaa eikä liikkua paikoiltaan. Aivan kuin lumotut ovat nuo kaksi lasta, jotka eivät mitään huomaa hurjasti kiitäessään eteenpäin, jotka syöksyvät kohti kuolemaa, ajaen takaa loistavaa taivaallista näkyä.
Ilmapurjehtijat ylhäällä pallossa ovat myös havainneet poikaset. He näkevät heidän olevan vaarassa, he huutavat heille ja antavat varottavia merkkejä, vaan pojat eivät heitä käsitä. Kun he näkevät, että ilmapurjehtijat antavat heille merkkejä, luulevat he niiden aikovan ottaa heidät gondooliin. He kohottavat kätensä, ylen onnellisina toivossa saada seurata heitä kauas pois, läpi loistavan avaruuden. Sinä hetkenä ovat pojat ehtineet purjehdusväylään, ja kasvot taivasta kohti ilosta loistavina, kädet ylös ojennettuina luistelevat he veteen ja katoovat sinne ääntä päästämättä, apua huutamatta. Luistelijat, jotka ovat koettaneet saavuttaa heitä, seisovat parin sekunnin perästä jäänreunalla, mutta vedessä käyvä virta on vienyt ruumiit jään alle, eikä mikään auttava käsi voi ulottua heihin.
JOULURUUSUJEN LEGENDA.
Rosvomuori, joka asui rosvoluolassa kaukana Göingenmetsässä, oli kerran lähtenyt kerjuuretkelle alas tasangolle päin. Rosvoisä itse oli lainsuojaton mies eikä uskaltanut metsästä liikkua, vaan tyytyi väijymään matkamiehiä, jotka uskalsivat tulla metsänrajojen sisälle. Siihen aikaan ei pohjois-Skånessa viljalti matkailijoita tulvaillut. Jos silloin sattui ettei miehellä ollut onnea metsästysretkillään muutamiin viikkoihin, lähti vaimo vaellusmatkoille. Hänellä oli mukanaan viisi pojantenavaa, yllä repaleiset nahkavaatteet ja kullakin selässä säkki, joka oli yhtä pitkä kuin säkinkantajakin. Kun muori astui ovesta sisään, ei häneltä tohdittu kieltää mitä hän pyysi, sillä hän ei vaivojaan säälinyt, vaan saattoi yöllä palata sytyttämään talon tuleen, ellei häntä hyvin kestitty. Rosvomuori ja hänen tenavansa olivat hurttalaumaa pahempia, ja monen olisi haluttanut keihästää heidät, mutta sitä ei koskaan tehty, koska tiedettiin, että mies makasi tuolla ylhäällä metsässä, ja hän kyllä olisi osannut kostaa, jos lapsille tahi akalle olisi jotakin tapahtunut.
Kuljeskellessaan talosta taloon kerjäämässä tuli rosvomuori kerran Övediin, joka siihen aikaan oli luostarina. Hän soitti porttikelloa ja pyysi ruokaa, ja portinvartija aukasi pienen luukun portissa ja ojensi hänelle kuusi pyöreätä leipää, yhden muorille ja yhden kullekin lapselle.
Äidin seistessä paikallaan portin luona juoksentelivat tenavat ympäri. Ja nyt tuli yksi ja nykäsi häntä hameesta merkiksi, että oli löytänyt jotakin, jota äidin pitäisi nähdä, ja rosvomuori seurasi heti häntä.
Koko luostaria ympäröi korkea, vahva muuri, mutta poika oli keksinyt pienen salaportin, joka oli raollaan. Kun rosvomuori ennätti tänne, työnsi hän heti portin auki ja astui sisään lupaa kysymättä, kuten tapansa oli.
Övedin luostaria johti siihen aikaan apotti eli päämunkki Hannu, joka oli yrttejä tunteva mies. Hän oli järjestänyt luostarinmuurien sisään pienen yrttitarhan, ja tähänpä rosvomuori tunkeutui.
Ensi hetkessä rosvomuori hämmästyi siihen määrin, että pysähtyi portille. Oli keskikesä, ja Hannu apotin yrttitarha oli niin täynnä kukkia, että silmissä välkkyi sinistä, punaista, ja keltaista, kun siihen katsoi. Mutta pian välähti tyytyväisyyden hymy hänen kasvoissaan, ja hän rupesi astumaan pitkin kapeaa käytävää, joka kierteli monien pienten kukkasarkain välitse.
Puutarhassa käyskenteli maallikkoveli nyhtäen rikkaruohoja. Hänpä olikin jättänyt oven muurissa raolleen voidakseen heittää rikkaläjälle malttaa ja juolaheinää. Kun hän näki rosvomuorin, kaikki viisi tenavaa jälessään, tulevan yrttitarhaan, juoksi lian heitä vastaan ja käski heidän mennä matkoihinsa. Mutta kerjäläisakka kulki yhä eteenpäin. Hän vilhui puolelle ja toiselle, milloin katseli jäykkiä valkosia liljoja, jotka loistivat eräässä kaistaleessa, milloin murattia, joka kiemurrellen nousi luostarinseinää myöten ylös, eikä välittänyt maallikkoveljestä hituistakaan.
Maallikkoveli arveli, ettei muori ollut häntä käsittänyt. Hän aikoi tarttua muoria käsivarteen käännyttääkseen tätä porttia kohti, mutta kun rosvomuori huomasi tarkotuksen, loi hän veljeen sellaisen katseen, että tämä peräytyi. Nainen oli kulkenut kumarassa kerjuupussin painosta, mutta nyt hän oikasihe suoraksi koko pituuteensa. »Olen rosvomuori Göingenmetsästä», sanoi hän. »Koske nyt minuun, jos uskallat!» Ja selvästi huomasi, että hän tämän sanottuaan oli yhtä varma saavansa olla rauhassa, kuin jos olisi kertonut olevansa Tanskan kuningatar.
Mutta sittenkin tohti maallikkoveli häntä häiritä, vaikka kuultuaan kuka hän oli puhutteli häntä sävyisämmin. »Sinun tulee tietää, että tämä on munkkiluostari, sekä ettei yksikään nainen koko maassa saa tulla näiden muurien sisälle. Ellet nyt mene pois, vihastuvat munkit minulle, siksi että unohdin sulkea portin, ja he karkottavat kenties minut pois sekä luostarista että yrttitarhasta.»
Mutta hukkaan menivät tällaiset rukoukset rosvomuoriin nähden. Hän vaan astui ruusuneliötä pitkin ja katseli iisoppia, joka kukki sinipunervia kukkia, ja vuohenkuusamaa, joka oli punertavan keltaisessa kukassa.
Silloin ei maallikkoveli muuta keinoa keksinyt kuin juosta luostariin apua kutsumaan.
Hän palasi mukanaan kaksi rautakoura munkkia, ja rosvomuori älysi heti että nyt oli tosi edessä. Hän asettui hajasäärin käytävälle ja kimakalla äänellä huusi julki kaiken sen kauhean koston, minkä luostari saisi kokea, ellei hän saisi yrttitarhaan jäädä niin kauaksi kuin halusi. Mutta munkit eivät pitäneet tarpeellisena pelätä häntä ja aikoivat vain ajaa hänet ulos. Silloin kiljasi rosvomuori kimakasti, syöksyi heidän kimppuunsa ja kynsi ja puri, ja samoin tekivät kaikki tenavat. Nuo kolme miestä keksivät pian, että muori oli heitä väkevämpi. Heillä ei ollut muuta neuvoksi kuin palata luostariin lisäväkeä noutamaan.
Juostessaan pilkin käytävää, joka vei luostariin, kohtasivat he Hannu apotin, joka riensi ottamaan selvää, mikä rähinä yrttitarhasta kuului. Heidän täytyi silloin tunnustaa, että rosvomuori Göingenmetsästä oli tullut luostariin, sekä etteivät he kyenneet häntä karkottamaan, vaan täytyi heidän saada lisäväkeä.
Mutta Hannu apotti nuhteli heitä, että olivat käyttäneet väkivaltaa, ja kielsi heitä apua kutsumasta. Hän lähetti molemmat munkit töihinsä jälleen, ja vaikka itse oli vanha ja raihnainen mies, otti hän ainoastaan maallikkoveljen mukaansa yrttitarhaan.
Kun Hannu apotti saapui sinne, käveli rosvomuori entiseen tapaan kukkasarkojen välissä. Eikä apotti voinut kyllin häntä ihmetellä. Hän oli varma siitä, ettei muori koskaan ennen ollut yrttitarhaa nähnyt. Siitä huolimatta kulki hän pienien sarkojen välissä, joihin oli kylvetty kuhunkin erilaatuisia outoja ja harvinaisia kukkia, ja katseli niitä, kuin olisivat ne olleet vanhoja tuttuja. Näytti siltä kuin olisi hän tuntenut sekä talvikit että salviat ja rosmariinit. Muutamille hän hymyili ja toisille hän puisteli päätänsä.
Hannu apotti rakasti yrttitarhaansa niin paljon kuin hän saattoi rakastaa sellaista mikä oli maallista ja katoovaista. Niin hurja ja kauheannäköinen kuin olikin tuo outo nainen, ei apotti voinut olla hänestä pitämättä, koska hän oli taistellut kolmea munkkia vastaan, saadakseen katsella rauhassa yrttitarhaa. Hän lähestyi hiljaisena vaimoa ja kysyi, miellyttikö yrttitarha häntä.
Rosvomuori kääntyi tuimana Hannu apottia kohti, sillä hän odotti vain väijyntää ja yllätystä, mutta kun hän näki apotin harmaat hapset ja kumaran vartalon, vastasi hän aivan rauhallisesti: »Ensin kun tämän näin, tuntui siltä, kuin en ijässäni olisi kauniimpaa nähnyt, mutta nyt huomaan, ettei tämä vedä vertoja toiselle, jonka tunnen.»
Hannu apotti oli varmaan odottanut toisenlaista vastausta. Kun hän kuuli, että rosvomuori oli nähnyt yrttitarhan, joka oli kauniimpi kuin hänen, nousi hieno puna hänen ryppyisille poskilleen.
Maallikkoveli, joka seisoi vieressä, alkoi kohta nuhdella rosvomuoria. »Tämä on Hannu apotti», sanoi hän, »joka itse suurella ahkeruudella ja vaivalla on koonnut kukat yrttitarhaansa sekä läheltä että kaukaa. Me tiedämme kaikki, ettei rikkaampaa yrttitarhaa löydy koko Skånenmaassa, eikä sinun, joka asut synkässä metsässä pitkin vuotta, sovi hänen työtään mestaroida.»
»Minä en tahdo olla hänen enkä sinun mestarisi», sanoi rosvomuori, »sen vain sanon, että jos voisitte saada sen yrttitarhan, jonka minä tunnen, niin kiskoisitte pois kaikki kukat, jotka tässä seisovat, ja heittäisitte ne pois kuten rikkaruohon.»
Mutta yrttitarhanhoitaja oli tuskin vähemmin ylpeä kukista, kuin itse Hannu apotti, ja kuullessaan nämä sanat, alkoi hän ilkkuen nauraa. »Kyllä ymmärrän, että puhut näin kiusataksesi meitä», hän sanoi. »Mahtaneekin olla kaunis yrttitarha, jonka olet itsellesi laatinut petäjien ja katajien keskelle Göingenmetsään. Voisinpa vannoa sieluni autuuden nimessä, ettet ijässäsi ole ollut minkään yrttitarhan muurien sisällä.»
Rosvomuori punastui kiukusta, että häntä näin epäiltiin, ja hän huudahti: »Vaikkapa en olisikaan koskaan ennen ollut yrttitarhan muurien sisässä, tulisi toki teidän, munkkien, jotka olette pyhiä miehiä, tietää, että suuri Göingenmetsä jouluöinä muuttuu yrttitarhaksi viettääkseen Meidän Herramme synnyinhetkeä. Me, jotka elämme metsässä, olemme nähneet sen tapahtuvan joka vuosi, ja siinä yrttitarhassa olen nähnyt niin ihania kukkia, etten ole uskaltanut kohottaa kättänikään niitä katkaistakseni.»
Maallikkoveli tahtoi jatkaa väittelyä vaimon kanssa, mutta Hannu apotti viittasi että hän vaikenisi. Sillä Hannu apotti oli lapsesta saakka kuullut kerrottavan, että metsä pukeutuu juhlapukuun jouluyönä. Hän oli usein halunnut nähdä sitä, mutta hänelle ei ollut koskaan sitä onnea sattunut. Hän alkoi hartaasti rukoilla ja vaatia rosvomuoria. että jouluyönä saisi tulla ylös rosvoluolaan. Jos muori vaan lähettäisi jonkun lapsistaan opastamaan hänelle tietä, ratsastaisi hän yksin sinne eikä koskaan heitä antaisi ilmi, vaan päinvastoin palkitsisi heille vaivat niin runsaasti kuin häneltä suinkin varoja riittäisi.
Rosvomuori ensin kielsi, sillä hän ajatteli rosvoisää ja vaaraa, johon hän voisi joutua, sen kautta että sallisi Hannu apotin matkustaa ylös heidän luolaansa. Mutta sitte tuli halu näyttää munkille, että yrttitarha, jonka hän tunsi, oli kauniimpi munkin tarhaa, niin valtavaksi, että hän suostui.
»Mutta useampaa saattajaa et saa ottaa mukaasi», sanoi hän. Väijyntää tahi salajuonta älä viritä tiellemme, niin totta kuin olet pyhä mies.»
Tämän lupasi Hannu apotti, ja sitte lähti rosvomuori. Mutta Hannu apotti kielsi maallikkoveljeä ilmaisemasta kellekään, mistä oli suostuttu. Hän pelkäsi, etteivät hänen munkkinsa sallisi hänenlaisensa vanhan miehen matkustaa rosvoluolalle, jos saisivat tiedon hänen aikeistaan.
Itse hän ei myöskään aikonut ilmaista tuumaa kellekään. Mutta sattuipa että arkkipiispa Absalon Lundista tuli matkaten Övediin ja vietti siellä yön. Kun Hannu apotti näytti arkkipiispalle yrttitarhaansa, tuli hän ajatelleeksi rosvomuorin käyntiä, ja maallikkoveli, joka siellä kulki työtä tehden, kuuli, että apotti kertoi piispalle rosvoisästä, joka monta vuotta lainsuojatta oli asunut metsässä, ja pyysi tälle lainturvakirjettä, että tämä jälleen voisi elää kunniallista elämää muiden ihmisten parissa. »Asiain tällä kannalla ollen», apotti sanoi, »kasvavat hänen lapsensa pahemmiksi pahantekijöiksi kuin hän itse on, ja te saatte ennen pitkää koko rosvojoukkueen vastuksiksenne tuolla ylhäällä metsässä.»
Mutta arkkipiispa Absalon vastasi, että ilkeätä rosvoa hän ei laskisi alas kunniallisen kansan keskuuteen tasangolle. Kaikille olisi parasta, että hän pysyisi tuolla metsässään.
Hannu apotti kiihtyi siitä ja alkoi kertoa piispalle Göingenmetsästä, joka pukeutui joulupukuun joka vuosi. »Jos nämä rosvot eivät ole sen pahempia, kuin että Jumalan ihanuus ilmestyy heille», hän sanoi, »eivät he voi olla liian pahoja kokemaan ihmisten armoa».
Mutta arkkipiispa osasi hyvin vastata Hannu apotille. »Sen verran lupaan sinulle, Hannu apotti», sanoi hän ja hymyili, »että sinä päivänä, jona lähetät minulle kukan joulupuutarhasta Göingenmetsästä, annan sinulle turvakirjan kaikille lainsuojaa vailla oleville, joille sellaista anoa tahdot.»
Maallikkoveli ymmärsi, että Absalon piispa ei enempää kuin hänkään uskonut rosvomuorin kertomusta, mutta Hannu apotti ei sitä huomannut, hän vaan kiitti Absalonia tämän hyvästä lupauksesta ja sanoi, että sen kukan hän kyllä piispalle lähettäisi.
* * * * *
Hannu apotti sai tahtonsa täytetyksi, ja seuraavana jouluaattona hän ei istunut kotona Övedissä, vaan oli matkalla Göingenmetsään. Rosvomuorin villi tenava juoksi hänen edessään, ja toverina hänellä oli maallikkoveli, joka oli puhutellut rosvomuoria yrttitarhassa.
Hannu apotti oli hartaasti halunnut päästä tälle matkalle ja oli nyt sangen iloissaan, että siitä tuli tosi. Aivan toisin oli maallikkoveljen laita, joka häntä seurasi. Hän piti tavattoman paljon Hannu apotista, eikä olisi mielellään sallinut toisen seurata eikä valvoa hänen turvallisuuttaan, mutta hän ei suinkaan uskonut, että he saisivat nähdä mitään jouluyönpuutarhaa. Hän arveli, että tämä kaikki olisi salajuoni, jonka rosvomuori ylen ovelasti oli virittänyt Hannu apotille, jotta tämä joutuisi hänen miehensä valtaan.
Ratsastaessaan pohjoista kohti metsäseutuun päin, näki Hannu apotti kaikkialla tehtävän valmistuksia joulunviettoon. Jokaisessa maalaiskylässä tehtiin tulta saunaan, että se lämpiäisi kylpemistä varten iltapäivällä. Aitoista kannettiin suuret määrät lihaa ja leipää tupiin, ja riihestä tulivat miehet tuoden suuria olkilyhteitä tuvanlattialle levitettäviksi.
Kun hän ratsasti pienien maalaiskirkkojen ohitse, näki hän, että pappi ja lukkari olivat parhaallaan pukeutumassa komeimpiin tamineihin, mitä olivat löytäneet, ja kun hän tuli syrjätielle, joka vie Bosjöluostariin, tulivat luostarin köyhät vastaan tuoden kantamuksia isoja leipiä ja pitkiä kynttilöitä, joita he olivat luostarinportilta saaneet.
Kun Hannu apotti näki kaikki näinä jouluvarustukset, yltyi hänen kiireensä. Hän tuumi että suurempi juhla odotti häntä kuin minkä kukaan muu tulisi viettämään.
Mutta maallikkoveli vaikeroi ja valitti, kun hän näki kuinka pienimmissäkin taloissa valmistuttiin joulua viettämään. Hän kävi yhä levottomammaksi ja pyysi ja rukoili Hannu apottia palaamaan takaisin eikä syyttä suotta syöksymään rosvojen käsiin.
Hannu apotti jatkoi matkaa hänen valituksistaan välittämättä. Hän sivuutti tasangon ja joutui ylös autioihin ja raivaamattomiin metsäseutuihin. Täällä tie huononi. Se muuttui pikemmin kivikkoisen ja havunneulasilla katetun polun kaltaiseksi, eikä siltaa eikä porrasta ollut auttamassa matkustajaa jokien ja purojen yli. Mitä kauemmaksi he kulkivat, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja jonkun ajan kuluttua joutuivat he lumenpeittämälle maalle.
Siitä tuli pitkä ja vaivaloinen matka. He poikkesivat jyrkille, liukkaille syrjäteille, kulkivat yli sammalmättäikköjen ja rämeitten, tunkeutuivat rytöjen ja viidakkojen lävitse. Juuri kun päivänvalo alkoi sammua, vei rosvopoika heidät metsäniityn poikki, jonka ympärillä kasvoi korkeita puita sekä paljaita lehtipuita että vihreitä havupuita. Niityn takana kohosi vuorenseinämä ja vuorenseinämässä näkyi ovi, joka oli tehty paksuista lankuista.
Nyt ymmärsi Hannu apotti, että he olivat perillä, ja hän laskeutui alas hevosen selästä. Lapsi aukasi raskaan oven hänelle, ja apotti näki köyhän vuorenonkalon, alastomine seinineen. Rosvomuori istui hirsinuotion ääressä, joka paloi keskellä lattiaa. Pitkin seiniä oli kuusenoksista ja sammalista tehtyjä vuoteita, ja yhdellä vuoteella makasi rosvoisä sikeässä unessa. »Tulkaa sisään, te siellä!» huusi rosvomuori, nousematta seisomaan. »Ja ottakaa hevosetkin tupaan, ettei yöpakkanen niitä vahingoita!»
Hannu apotti astui rohkeasti luolaan, ja maallikkoveli seurasi hänen perässään. Siellä oli kurjaa ja köyhää, eikä mitään oltu tehty joulunviettämistä varten. Rosvomuori ei ollut pannut kaljaa eikä leiponut leipää, hän ei ollut siistinyt ei siivonnut. Hänen lapsensa makasivat lattialla kattilan ympäri syömässä, vaan parempaa ruokaa ei ollut tarjolla kuin vetelää jauhovelliä.
Rosvomuori puhui yhtä ylpeästi ja mahtavasti kuin varakas talonemäntä. »Istu nyt, Hannu apotti, tähän tulen ääreen lämmittelemään», hän sanoi, »ja jos sinulla on ruokaa mukanasi, niin syö! Sillä sitä ruokaa, jota me metsässä laitamme, et sinä, arvelen ma, tahdo maistaa. Ja jos olet väsynyt matkasta, voit sitte ruveta levolle jollekulle noista vuoteista. Ei sinun tarvitse pelätä nukkuvasi liian kauan. Minä istun tässä tulen ääressä valvomassa, ja minä herätän sinut, että näet sen. jota varten tänne ratsastit.»
Hannu apotti noudatti rosvomuorin kehotusta ja otti eväspussinsa esille. Mutta hän oli matkasta niin väsynyt, että tuskin jaksoi syödä, ja heti kun pääsi vuoteelle pitkälleen, hän nukkui.
Maallikkoveljellekin osotettiin vuode, jossa hän saisi levätä, mutta hän ei uskaltanut nukkua, koska luuli täytyvänsä pitää rosvoisää silmällä, ettei tämä nousisi ja ottaisi vangiksi Hannu apottia. Vähitellen väsymys kuitenkin valtasi hänet niin että hän nukahti. Herättyään näki hän Hannu apotin nousseen nukkumasta ja istuvan tulen ääressä puhelemassa rosvomuorin kanssa. Lainsuojatta oleva rosvo istui myös tulen ääressä. Tämä oli pitkä, laiha mies. Hän näytti hidasluontoiselta ja raskasmieliseltä. Hän istui selin Hannu apottiin, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi ollut keskustelua kuulevinaankaan.
Hannu apotti kertoi rosvomuorille kaikista jouluvarustuksista, joita matkan varrella oli nähnyt, ja hän muistutti vaimolle mieleen joulupitoja ja hauskoja joululeikkejä, joissa tämä oli varmaan ollut mukana nuoruudessaan, silloin kun rauhassa eleli ihmisten parissa. »Synti on lapsianne, jotka eivät koskaan saa puettuina juosta kyläntiellä eikä piehtaroida oljilla», sanoi Hannu apotti. Ensin oli rosvomuori vastannut lyhyesti ja tylysti, mutta vähitellen hän kävi sävyisämmäksi ja kuunteli hartaammin. Äkkiä kääntyi rosvoisä Hannu apotin puoleen ja kohotti nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. »Sinä kurja munkki, oletko tullut tänne viekoittelemaan luotani vaimoa ja lapsia? Etkö tiedä, että olen lainsuojaa vailla enkä saa mennä ulos metsästä?» Hannu apotti katsoi häntä säikähtämättä silmiin. — »Aikomukseni on hankkia lainturvakirje sinulle arkkipiispalta», sanoi hän. Tuskin sai hän tämän lausuneeksi ennenkuin lainsuojaton ja tämän vaimo räjähtivät nauramaan. He kyllä tiesivät minkälaisen armahduksen Absalon piispa soisi metsärosvolle. — »No, jos saan turvakirjeen Absalonilta», sanoi rosvoisä, »niin lupaan sinulle, etten koskaan enää varasta hanheakaan!»
Maallikkoveli pahastui kun rosvojoukko uskalsi nauraa Hannu apotille, mutta itse näytti tämä sangen tyytyväiseltä. Maallikkoveli tuskin oli nähnyt häntä rauhallisempana ja lauhkeampana munkkien seurassa Övedissä, kuin miltä hän nyt näytti täällä hurjan rosvojoukon luona.
Mutta äkkiä kavahti rosvomuori pystyyn. »Tässä istut puhumassa, Hannu apotti, niin että meiltä unohtuu metsän katseleminen. Nyt kuulen tänne saakka, kuinka joulukellot soivat.»
Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät ulos. Mutta metsässä kohtasi heitä vielä pimeä yö ja kolea talvi. Ainoa ääni mikä kuului, oli kaukainen kellonsoitto, joka kantautui tänne hiljaisen etelätuulen mukana.
»Kuinka tuo kellonsoitto voi herättää kuolleen metsän?» ajatteli Hannu apotti. Sillä nyt, kun hän seisoi keskellä talven pimeyttä, tuntui hänestä paljoa mahdottomammalta, että täällä voisi syntyä yrttitarha, kuin mitä hänestä ennen oli näyttänyt.
Mutta kun kellot olivat soineet muutaman hetken, vaikeni metsä äkkiä. Kohta oli taas yhtä pimeää, mutta sitte valkeus palasi jälleen. Se pyrki esille kuin loistava usva tummien puiden välitse. Ja niin paljon se vaikutti, että pimeys muuttui hienoksi aamuhämäräksi.
Silloin Hannu apotti näki, että lumi katosi maasta, aivan kuin jos joku olisi maton vetänyt pois, ja maa alkoi vihannoida. Sananjalat pistivät lehvänsä ilmoille, käppyräisinä kuin piispansauvat. Kanerva, joka kasvoi kivikkomäellä ja suopursu, jonka juuret olivat rämeikössä, pukeutui kiireesti uuteen vihannuuteen. Sammalmättäät paisuivat ja kohosivat, ja kevätkukat puhkesivat esiin täyteläisin nupuin, joissa jo häämötti vähän väriäkin.
Hannu apotin sydän sykki ankarasti, kun huomasi ensi merkit metsän heräämisestä. »Minunko, vanhan miehen, on sallittu nähdä tällainen ihme?» ajatteli hän, ja kyyneleet pyrkivät nousemaan silmiin.
Toisinaan kävi niin hämäräksi, että hän pelkäsi yöpimeyden jälleen pääsevän valtaan.
Mutta pian tuli uusi valoaalto tulvahtaen esiin. Se toi mukanaan purojensolinaa ja vapautettujen koskien kohinaa. Silloin puhkesivat lehdet lehtipuihin, niin nopeasti kuin jos parvi vihreitä perhosia olisi lentää lehahtanut ja ryhmittynyt oksille. Eivätkä ainoastaan puut ja kasvit heränneet. Käpylinnut alkoivat hyppiä oksilla. Tikat nakuttivat puunrunkoja niin että puunsiruja sinkoili ympäri. Parvi kottaraisia matkalla, pohjoiseen, laskeusi kuusen latvaan levähtämään. Ne olivat loistokottaraisia. Jokaisen pikku sulan pää loisti helakan punaisena, ja kun linnut liikkuivat, kimalsivat ne kuin jalokivet.
Taas pimeni hetkeksi, mutta pian tuli uusi valoaalto. Voimakas, lämmin etelätuuli puhalsi ja kylvi metsäniitylle kaikki ne pienet siemenet eteläisistä maista, jotka linnut, laivat ja tuuli olivat maahan tuoneet, ja jotka ankaran talven vuoksi eivät muualla voineet kasvaa, ja ne juurtuivat sekä vesoivat samassa hetkessä, kun maahan putosivat.
Kun seuraava valoaalto tulla syöksähti, puhkesivat mustikat ja puolukat kukkaan. Harmaat hanhet ja kurjet rääkkyivät ilmassa, punatulkut pesivät ja oravanpoikaset ryhtyivät leikkiin puiden oksilla.
Kaikki alkoi nyt kehittyä niin nopeasti, että Hannu apotti tuskin ennätti ajatella mikä suuren suuri ihme siinä tapahtui. Hän ennätti ainoastaan katsella ja kuunnella. Seuraava valoaalto, joka tulla kohisi, toi mukanaan vastakynnettyjen peltojen tuoksua. Etäällä kuuli paimentyttöjen huhuilevan lehmiä, ja lampaiden pienet kellot kilkattivat. Kuusiin ja mäntyihin kasvaa kuhahti pieniä punaisia käpyjä niin tiheään, että puut näyttivät olevan purppuraviittaan puetut. Katajaan tuli marjoja, jotka vaihtoivat väriä joka hetki. Ja metsäkukat peittivät maan, niin että se muuttui kokonaan valkoiseksi ja siniseksi ja keltaiseksi.
Hannu apotti kumartui maahan ja poimi mansikankukan. Hänen siitä kohotessaan kypsyi marja. Naaraskettu tuli esiin luolasta liuta mustasäärisiä poikasia mukanaan. Se meni rosvomuorin luo ja raapi hänen hamettaan, ja rosvomuori kumartui sitä kohti kehuen poikasia. Huuhkain, joka juuri oli alkanut yömetsästyksen, kääntyi kotiinsa, säikähtäen valoa, haki rotkonsa ja painui nukkumaan. Koiraskäki kukkui, ja naaraskäki kierteli hiljaa muna suussa pikkulintujen pesiä.
Rosvomuorin tenavat vikisivät ilosta. He söivät kyllältään metsämarjoja, joita riippui pensaissa, suuria kuin männynkävyt. Mikä leikki jänöpoikasparven kanssa, mikä juoksi kilpaa nuorten varisten kanssa, jotka olivat hypänneet pesästä, ennenkuin siivet olivat ennättäneet valmiiksi, mikä nosti kyykäärmeen maasta ja kietoi sen kaulaansa ja käteensä. Rosvoisä seisoi suolla ja söi muuraimia. Kun hän katsoi ylöspäin, kulki iso musta eläin hänen vieressään. Rosvoisä taittoi pajunvarvun ja löi karhua kuonolle. »Pysy sinä omalla nurkallasi!» hän sanoi. »Tämä on minun mättääni.» Silloin karhu väistyi syrjään ja tallusti toisaalle.
Alituisesti tulvaili uusia lämpö- ja valoaaltoja, ja nyt ne toivat mukanaan sorsan rääkätystä metsälammelta. Keltaista siitinpölyä ruispelloilta leijui ilmassa. Perhosia tuli, niin suuria, että ne näyttivät lentäviltä liljoilta. Mehiläispesä ontossa tammessa oli jo niin täynnä hunajaa, että sitä valui pitkin puunrunkoa. Nyt alkoivat nekin kukat puhjeta, jotka olivat vieraiden maiden siemenistä itäneet. Mitä ihanimpia ruusuja kiipesi pitkin vuorenseinämää kilpaa karhun maaramien kanssa. Metsäniitystä kohosi ilmoille kukkia, niin suuria kuin ihmiskasvot. Hannu apotti muisti kukan, joka hänen piti poimia Absalon piispalle, mutta hän viivytteli vielä sitä poimimasta. Toinen kukka kasvoi toistaan kauniimpana, ja hän tahtoi piispalle valita kaikkein kauneimman.
Aalto toisensa jälkeen tuli, ja nyt oli ilma niin valon vallassa, että se aivan säkenöi. Kesän koko sulo ja loisto ja onni hymyili Hannu apotin ympärillä. Hänestä tuntui ettei maa voisi tuottaa suurempaa iloa, kuin sen, joka tulvaili hänen ympärillään, ja hän puhui itsekseen: »Nyt en tiedä mitä uutta ihanuutta seuraava aalto voi mukanaan tuoda.»
Mutta valo yhä tulvaili, ja nyt Hannu apotti oli huomaavinaan, että se toi mukanaan jotakin äärettömästä etäisyydestä. Hän tunsi yliluonnollisen ilman ympäröivän itseänsä, ja hän alkoi vavisten odottaa, että sitten kun nyt maan ilo oli tullut, oli taivaan ilo tulossa.
Hannu apotti huomasi, että kaikki muuttui hiljaiseksi: linnut vaikenivat, ketunpojat eivät enään leikkineet ja kukat herkesivät kasvamasta. Autuus, joka lähestyi, oli niin suuri, että sydän oli seisahtua, silmä itki, vaikkei sitä huomannut, sielu halusi lentää pois ijäisyyteen. Kaukaa kuului vienoja harpunsäveleitä ja taivaallinen laulu saapui kuni suhiseva kuiskaus.
Hannu apotti pani kädet ristiin ja vaipui polvilleen. Hänen kasvonsa loistivat autuutta. Ei hän ollut koskaan odottanut, että hänen jo tässä elämässä suotaisiin nauttia taivaan iloa ja kuulla enkelien laulavan jouluvirsiä.
Mutta hänen rinnallaan seisoi maallikkoveli, joka oli häntä seurannut. Hänen päässään pyöri niin synkkiä mietteitä. »Ei tämä saata olla oikea ihme, tämä, joka näyttäytyy häijyille pahantekijöille», arveli hän. »Tämä ei saata olla Jumalasta lähtenyttä, vaan on se pahasta alkunsa saanut. Sen on pirun viekas juoni tänne lähettänyt. Tämä on häijyn vihollisen valta, joka meidät loihtii ja pakottaa meidät olemattomia näkemään.»
Kaukaa kuului enkelien harppujen soitto ja enkelien laulun sävel, mutta maallikkoveli luuli, että ne olivat helvetinhenget, jotka lähestyivät. »Ne tahtovat houkutella ja viekotella meidät», huokasi hän, »emme koskaan ehjin nahoin pääse täältä. Meidät lumotaan ja myydään manalaan.»
Nyt olivat enkelijoukot niin lähellä, että Hannu apotti näki valkoisia olentoja pujahtelevan metsän puiden välissä. Ja maallikkoveli näki saman kuin hän, mutta hän ajatteli vaan mikä ilkeys siinä oli, että paholaiset pitivät tällaista peliä sinä yönä, jolloin vapahtaja oli syntynyt. Tämä tapahtui vain sentähden, että he varmemmin voisivat hurmata ihmisparkoja.
Kaiken aikaa olivat linnut kierrelleet Hannu apotin pään ympäri ja hän oli saanut ottaa niitä käsiinsä. Maallikkoveljeä taas eläimet olivat pelänneet: ei yksikään lintu ollut istahtanut hänen olalleen, ei ainoakaan käärme leikkinyt hänen jaloissaan. Mutta olipa pieni metsäkyyhky. Kun se näki enkelien lähestyvän, rohkasi se mielensä ja lensi maallikkoveljen olalle ja painoi päänsä hänen poskelleen. Silloin tuntui hänestä, että häijy vihamies kävi aivan häneen kiinni, häntä kiusaamaan ja eksyttämään. Hän iski kädellään metsäkyyhkystä ja huusi niin kovin, että koko metsä raikui:
»Mene helvettiin, josta tullutkin olet!»
Juuri silloin olivat enkelit niin lähellä, että Hannu apotti tunsi heidän suurien siipiensä havinan, ja hän kumartui maahan saakka heitä tervehtiäkseen. Mutta kun maallikkoveljen ääni kuului, keskeytyi heidän laulunsa äkkiä, ja pyhät vieraat kääntyivät pakoon. Ja samoin pakeni valo ja suloinen lämpö kauhean kauhun valtaamana ihmissydämen kylmyyden ja pimeyden tähden.
Yö laski peitteensä yli maan, pakkanen palasi, kasvit maassa käpristyivät kokoon, eläimet riensivät pois, koskien kohina taukosi, lehdet karisivat puista, rapisten kuin sade.
Hannu apotti tunsi kuinka hänen sydämensä, joka äsken oli paisunut autuutta, nyt vetäytyi kokoon sanomattomassa tuskassa. »En koskaan», ajatteli hän, »voi kestää tätä, että taivaan enkelit olivat niin lähellä minua ja tulivat karkotetuiksi, että he tahtoivat laulaa minulle joululauluja ja heidät ajettiin pakosalle.»
Samassa hän muisti kukan, jonka oli luvannut Absalon piispalle, ja hän kumartui maahan ja hapuili sammalien ja lehtien seassa, koettaakseen kuitenkin poimia edes jonkun kukan viimeisenä hetkenä. Mutta hän tunsi kuinka maa jäätyi hänen sormiensa alla, ja kuinka valkoinen lumi tuli liukuen yli maan.
Silloin koski hänen sydämeensä vielä kovemmin. Hän ei voinut nousta, vaan kaatui maahan ja jäi siihen makaamaan.
Kun rosvoväki ja maallikkoveli pilkkopimeässä olivat hapuilleet takaisin rosvoluolaan, kaipasivat he Hannu apottia. He ottivat kekäleitä tulesta ja lähtivät ulos häntä etsimään, ja löysivät hänet makaamassa lumivaipalla kuolleena.
Ja maallikkoveli alkoi valittaa ja itkeä, sillä hän ymmärsi, että juuri hän oli tappanut Hannu apotin, kun oli häneltä temmannut riemumaljan, jota hän oli janonnut tyhjentää.
* * * * *
Mutta kun Hannu apotti oli kuletettu alas Övediin, näkivät ne, jotka ottivat kuolleen haltuunsa, että hän oikeassa kädessään kovasti puristi jotakin, johon hän kuolinhetkellään lienee tarttunut. Kun heidän vihdoin onnistui avata käsi, keksivät he, että se, jota hän niin lujasti piteli, oli pari valkosta juurimukulaa, jotka hän oli kiskonut irti sammalen ja lehtien seasta. Ja kun maallikkoveli, joka oli Hannu apottia seurannut, huomasi nämä juuret, otti hän ne ja istutti ne maahan Hannu apotin yrttitarhaan.
Hän piti niitä silmällä kaiken vuotta toivossa että kukka niistä kohoaisi, mutta turhaan hän odotti sekä kevään ja kesän että syksyn. Kun vihdoin talvi oli käsissä ja kaikki kukat olivat kuolleet, herkesi hän sitä tarkastelemasta.
Mutta kun jouluaatto tuli, muistui hänelle niin valtavasti mieleen Hannu apotti, että hän lähti ulos yrttitarhaan vainajata muistelemaan. Ja katso, kun hän meni sen paikan ohitse, jonne oli pannut paljaat juurimukulat, näki hän että niistä oli kasvanut mehevät, vihreät varret, joissa oli kauniit hopeanvalkoiset kukat!
Hän kutsui kaikki Övedin munkit, ja kun he näkivät, että tämä kasvi kukki jouluaattona, jolloin kaikki muut yrtit olivat kuolleita, ymmärsivät he että sen todellakin Hannu apotti oli poiminut jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä. Mutta maallikkoveli pyysi munkkien hyväntahtoisesti lähettämään joitakuita kukkia Absalon piispalle.
Kun maallikkoveli astui Absalon piispan eteen, ojensi hän hänelle kukat ja sanoi: »Tämän sinulle lähettää Hannu apotti. Nämä ovat ne kukat, jotka hän lupasi poimia sinulle jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä.»
Kun Absalon piispa näki kukat, jotka olivat kohonneet maasta synkkänä talvena, ja kuuli sanat, muuttui hän niin kalpeaksi kuin olisi kuollut tullut häntä vastaan. Hän istui hetkisen vaiti, ja sitte hän lausui: »Hannu apotti on sanansa pitänyt täsmällisesti, siis pidän minäkin sanani.» Ja hän antoi kirjottaa turvakirjan hurjalle rosvolle, joka lainsuojatta nuoruudestaan saakka oli metsässä kuljeskellut.
Hän antoi kirjan maallikkoveljelle, ja tämä lähti ylös metsään ja vaelsi rosvoluolalle. Kun hän astui sinne sisälle joulupäivänä, tuli rosvo häntä vastaan kirves koholla. »Minä tahdon iskeä teidät mäsäksi, munkit, joka ainoan!» hän sanoi. »Varmasti te olette syypäät siihen, ettei Göingenmetsä tänä yönä ole pukeutunut joulupukuun.»
»Minä yksin olen siihen syypää», sanoi maallikkoveli, »ja mielelläni tahdon rangaistukseksi kuolla, mutta ensin täytyy minun saattaa sinulle sana Hannu apotilta.» Ja hän otti esiin piispan kirjeen ja kertoi miehelle että hän nyt nautti lainturvaa. »Tästä lähin sinä ja lapsesi leikitte jouluoljilla ja vietätte joulua ihmisten parissa, kuten Hannu apotti toivoi», sanoi veli.
Silloin jäi rosvoisä kalpeana seisomaan paikalleen, mutta rosvomuori sanoi hänen puolestaan:
»Hannu apotti on sanassaan pysynyt, niinpä ei rosvoisäkään ole sanaansa syövä.»
Kun rosvo ja hänen vaimonsa siirtyivät pois rosvoluolasta, muutti maallikkoveli sinne ja asui siellä yksin metsässä alituisesti rukoillen, että hänelle annettaisiin anteeksi sydämensä paatumus.
Mutta Göingenmetsä ei ole koskaan enään viettänyt Vapahtajan syntymähetkeä, ja sen koko ihanuudesta ei ole muuta jälellä kuin kasvi, jonka Hannu apotti poimi. Se on saanut nimen jouluruusu, ja joka vuosi pistää se maasta esiin valkoiset kukkansa ja vihreät vartensa joulunseuduissa, niinkuin se ei milloinkaan voisi unohtaa, että se kerran on kasvanut tuossa suuressa jouluyrttitarhassa.
KERTOMUS JERUSALEMISTA.
Vanhassa El Aksan kunnianarvoisassa moskeassa Jerusalemissa on matalassa käytävässä, joka kiemurtelee päärakennuksen takana, hyvin syvä ja leveä akkunakomero. Tähän komeroon on levitetty vanha kulunut matto, ja matolla istuu päivän toisensa jälkeen vanha Mesullam, joka on tietäjä ja unenselittäjä ja pienestä palkkiosta palvelee moskeassa kävijöitä tutkimalla heidän vastaisia elämänvaiheitaan.
Nyt sattui eräänä iltapäivänä muutamia vuosia sitten, että Mesullam, joka tapansa mukaan istui akkunassaan, oli niin huonolla tuulella, ettei edes välittänyt vastata ohikulkijoiden tervehdyksiin.
Ei kukaan sentään ottanut pahastuakseen hänen epäkohteliaisuudestaan, koska tiettiin, että häntä harmitti nöyryytys, jonka sinä päivänä oli saanut kärsiä.
Jerusalemissa kävi nimittäin siihen aikaan mahtava hallitsija länsimailta, ja aamupäivällä oli tuo ylhäinen muukalainen seurueineen kulkenut El Aksan läpi. Ennen hänen tuloaan oli moskeanhoitaja antanut tomuttaa ja siistiä vanhan rakennuksen kaikki nurkat ja sokkelot, ja samalla oli hän käskenyt Mesullamin lähtemään paikaltaan pois. Hänestä oli aivan mahdotonta, että Mesullam saisi istua paikallaan ylhäisen vierailun aikana. Ei siinä ollut tarpeeksi, että hänen mattonsa oli hyvin repaleinen, ja että hän oli latonut päällekkäin vierelleen joukon likaisia pusseja, joissa säilytti omaisuuttaan, mutta itse Mesullamkaan ei vähääkään moskean kauneutta lisännyt. Hän olikin todella sanomattoman ruma, vanha neekeri. Hänen huulensa olivat tavattoman paksut, alaleuka pisti kauas eteenpäin, otsa erittäin matala ja nenä muistutti eniten kärsää. Kun tähän lisäksi sanoo, että Mesullamilla oli karkea ja ryppyinen iho ja paksu, jäntterä ruumis, jota töintuskin verhosi sen ympäri kääritty likainen valkoinen vaippa, niin ei voi ihmetellä, että hänet kiellettiin näyttäytymästä moskeassa, niin kauan kun juhlittu vieras siellä oli.
Mesullam raukka, joka tiesi tunnossaan, että hän, vaikka olikin ruma, oli erittäin viisas mies, tunsi katkeraa pettymystä, kun ei saisi nähdä ylhäistä matkustajaa. Hän oli toivonut saada hänelle näyttää joitakuita todistuksia omistamistaan suurista tiedoista salaisissa asioissa ja siten lisätä kunniaansa ja mainettansa. Sitten kun tämä toivo oli pettänyt, istui hän tunnin toisensa jälkeen surren omituisessa asennossa pitkät käsivarret koholla, kuin rukoilisi hän taivaasta oikeutta, ja pää letkallaan taaksepäin.
Kun ilta lähestyi, heräsi Mesullam tästä perin lamauttavasta surusta siihen, että iloinen ääni kutsui häntä. Tämä oli syyrialainen tulkki, dragomaani, joka yksinäisen matkailijan seuraamana oli tullut ennustajan luo. Hän kertoi opastamansa muukalaisen toivoneen saada näytteen itämaalaisten viisaudesta, ja että dragomaani oli hänelle maininnut Mesullamin taidosta selittää unia.
Mesullam ei vastannut sanaakaan tähän, vaan pysyi liikkumattomana entisessä asennossaan. Vasta kun dragomaani vielä kerran kysäsi, tahtoisiko hän kuunnella unia, joita muukalainen halusi hänelle kertoa, ja selittää ne, laski hän kädet alas, pani ne ristiin rinnalleen ja asettuen loukatun miehen nöyrään asentoon, vastasi, että hänen sielunsa tänä iltana oli niin omien huolien täyttämä, ettei hän voisi selvästi arvostella mitään, joka koskisi toista.
Mutta muukalainen, jolla näytti olevan sangen vilkas ja käskevä luonne, ei näkynyt välittävän Mesullamin vastuksista. Kun tuolia ei ollut saatavissa, potkasi hän muitta mutkitta Mesullamin maton syrjään ja istuutui akkunakomeroon. Sitten alkoi hän selvällä, kirkkaalla äänellä kertoa muutamia unia, jotka dragomaani tulkitsi tietäjävanhukselle.
»Sano hänelle», sanoi matkailija, »että muutama vuosi sitten olin Kairossa Egyptissä. Koska hän on oppinut mies, tietää hän luonnollisesti että siellä on moskea, nimeltä El Azhar, joka on kuuluisin opinahjo itämailla. Menin eräänä päivänä sinne sitä katselemaan, ja tapasin koko tuon suuren rakennuksen, kaikki huoneet ja pylvästöt, kaikki käytävät ja salit täynnä opiskelijoita. Siellä oli vanhoja miehiä, jotka olivat koko elämänsä uhranneet tietojen etsimiseen, ja lapsia, jotka juuri opettelivat kirjottamaan ensimäisiä kirjaimia. Siellä oli suurikasvuisia neekereitä Afrikan sydämestä, kauniita, solakoita nuorukaisia Intiasta ja Arabiasta, pitkämatkaisia muukalaisia Berberiasta, Georgiasta, kaikista maista, joissa kansa uskoo koraaniin. Pylväiden vieressä — minulle kerrottiin, että El Azharissa oli yhtä monta opettajaa kuin pylvästä — istuivat opettajat lammasnahkamatoillaan, ja heidän oppilaansa, jotka olivat asettuneet piiriin heidän ympärilleen, seurasivat innolla heidän esitelmiänsä, huojutellen ruumistaan. Ja sano hänelle, että vaikka El Azhar ei missään suhteessa vastaa niitä käsityksiä, joita meillä länsimailla on isosta opin-istuimesta, hämmästyin sittenkin näkemääni! Ja minä arvelin itsekseni: Kas tätä, tämä on Islamin suuri linnotus ja varustus. Täältä Muhammedin nuoret sankarit lähtevät. Täällä El Azharissa sekotetaan ne viisaudenjuomat, jotka pitävät koraanin oppeja raikkaina ja elonvoimaisina.»
Kaiken tämän sanoi matkailija melkein yhteen hengenvetoon. Hän pysähtyi nyt, että dragomaani saisi tilaisuuden tulkita ennustajalle. Sitten hän jatkoi:
»Sano hänelle vielä, että El Azhar vaikutti minuun niin valtavasti, että seuraavana yönä näin sen uudelleen unissani. Näin valkoisen marmorirakennuksen ja lukuisat opiskelijat, kaikki mustiin viittoihin puettuina ja valkeat turbanit päässä, kuten El Azharissa käytetään. Minä kuljin salien ja pihojen läpi ja hämmästyin jälleen, mikä mahtava linnotus ja suojelusmuuri tämä oli muhamettilaisuudelle. Viimeksi tulin unissani sen minaretin juurelle, johon rukoukseenkutsuja nousee julistamaan uskovaisille, että rukoushetket ovat tulleet. Minä näin portaat, jotka kiertäen kulkivat ylös minaretiin, ja minä näin rukoukseenkutsujan nousevan niitä ylös. Hänellä oli yllään musta viitta ja päässä valkoinen turhani kuten kaikilla muillakin, ja kun hän nousi portaita, en ensin saattanut nähdä hänen kasvojaan. Mutta kun hän oli tehnyt kierroksen ylös kiertoportaita, tuli hän kääntämään kasvonsa minuun, ja silloin näin, että hän oli Kristus.»
Puhuja pysähtyi hetkiseksi, ja hänen rintansa paisui kun hän veti syvään henkeään. »En koskaan unohda, vaikka se olikin vain uni», virkkoi hän, »miltä minusta tuntui nähdä Kristuksen kulkevan portaita ylös El Azharin minaretiin. Minusta tuntui niin ihanalta ja merkitsevältä, että hän oli tullut tänne islaminlinnaan julistamaan rukoustunteja, että kavahdin unesta ja heräsin.»
Tässä matkailija jälleen pysähtyi antaakseen dragomaanin tulkita tietäjälle. Mutta tämä näytti melkein turhalta vaivalta. Mesullam istui kaiken aikaa kädet lanteilla huojuen edes-takaisin silmät puoliummessa. Hän näytti tahtovan sanoa: »Koska en voi päästä näistä tunkeilevista ihmisistä, näytän heille toki, etten välitä kuunnella, mitä he sanovat. Koetan tuudittaa itseni uneen. Tällä tavoin parhaiten voisin näyttää, kuinka vähän heistä välitän.»
Dragomaani viittasikin matkailijalle, että heidän koko puuhansa olisi turha, sekä etteivät saisi kuulla ainoatakaan viisasta sanaa Mesullamin suusta, kun hän oli tuolla päällä. Mutta eurooppalainen tuntui rakastuneen Mesullamin uskomattomaan rumuuteen ja kummallisiin eleihin. Hän katseli häntä samalla nautinnolla kuin lapsi katselee petoeläintä eläintarhassa, ja hän halusi jatkaa keskustelua.
»Sano hänelle, etten olisi vaivannut häntä tämän unen selittämisellä», sanoi hän, »ellei se niin sanoakseni olisi palannut luokseni vielä kerran! Anna hänen tietää, että pari viikkoa sitten kävin Sofiamoskeassa Konstantinopolissa, ja että minä, vaellettuani läpi koko tämän ihanan rakennuksen, nousin lehterille saadakseni paremman kokonaisvaikutuksen kauniista holvisalista! Sano hänelle vielä, että minun oli sallittu tulla moskeaan jumalanpalveluksen aikana, kun moskea oli väkeä täynnä! Jokaisella noista lukemattomista rukousmatoista, joita oli lattialla keskihallissa, seisoi mies toimittaen rukoustaan. Kaikki, jotka olivat mukana jumalanpalveluksessa, tekivät samoja liikkeitä yhtaikaa. Kaikki kuiskailivat rukouksensa aivan hiljaa, mutta näin miten monen huulen miltei huomaamattomista liikkeistä syntyi salaperäistä huminaa.
»Tämä kohosi korkoihin holveihin ja hälveni kokonaan hetki hetkeltä. Sitten se tuli soinnukkaina kuiskauksina liidellen takaisin etäisistä käytävistä ja kaltereista. Se oli niin omituista, että ihmetellen arvelin, olisiko Jumalan henki kohisten kulkemassa läpi vanhan pyhäkön.»
Matkailija pysähtyi jälleen. Hän tarkasteli Mesullamia tutkivasti, sillä välin kuin dragomaani tulkitsi hänen puhettaan. Näytti tosiaankin siltä kuin hän ponnistelisi herättääkseen neekerin huomion kaunopuheliaisuudellaan. Näyttipä hän onnistuvankin, sillä Mesullamin puoliummessa olevat silmät välähtivät kerran kuin hiilet, jotka ovat syttymäisillään. Mutta itsepintaisesti kuten lapsi, joka ei tahdo huvitella, painoi tietäjä kiireesti päänsä rintaa vasten ja alkoi vielä kärsimättömämmin huojutella ruumistaan.
»Sano hänelle», alkoi vieras uudelleen, »sano hänelle, etten ole koskaan nähnyt ihmisten rukoilevan sellaisella hartaudella! Minusta tuntui, että ihmeellisen rakennuksen pyhä kauneus synnytti tämän haltioissaan olevan mielialan. Totisesti ajattelin itsekseni, tämä on vielä eräs Islamin vallitus. Tässä on hartauden koti, tästä mahtavasta moskeasta lähtevät tuo usko ja innostus, jotka tekevät Islamista suurvallan.»
Tässä hän pysähtyi taas ja seurasi tarkkaan Mesullamin kasvojen ilmettä tulkitsemisen kestäessä. Siinä ei ilmennyt pienintäkään mielenkiintoa. Mutta muukalainen oli nähtävästi mies, joka mielellään kuunteli omaa puhettaan. Hänen omat sanansa lumosivat hänet. Hän olisi joutunut huonolle tuulelle, ellei olisi saanut jatkaa.
»No niin», sanoi hän, kun hänen vuoronsa oli puhua, »en nyt osaa oikein selittää, mitä minulle tapahtui. Kenties heikko katku sadoista öljylampuista ynnä rukoilevien kumeat kuiskaukset sekä yksitoikkoiset liikkeet tuudittivat minut jonkunlaiseen horrokseen. En voinut olla silmiäni sulkematta, seisoessani pylvään varassa. Kohta valtasi minut uni tahi oikeammin huumaus. Sitä luultavasti kesti ainoastaan minuutin verran, mutta sen ajan kestäessä olin kokonaan tiedotonna todellisuudesta. Sen horrostilan kestäessä näin alati Sofiamoskean edessäni ja kaikki rukoilevat ihmiset, mutta nyt huomasin, mitä en ennen ollut nähnyt, että ylhäällä kupoolin alla oli rakennustelineitä, ja että niillä seisoi muutamia työmiehiä, joilla oli harjoja ja maalipönttöjä.»
»Sano hänelle nyt», jatkoi kertoja, »ellei hän jo sitä tiedä, että Sofiamoskea ennen on ollut kristitty kirkko, ja että sen holvit ja kupukatot ovat täynnä pyhiä kristityitä mosaikkikuvia, vaikka turkkilaiset ovat ne peittäneet sivellen kaikkien kuvien päälle yksinkertaista keltaista väriä! Ja nyt unissa tuntui minusta siltä kuin tuo keltainen väri olisi lähtenyt pois toisin paikoin, ja että maalareita olisi kiivennyt telineille korjaamaan maalia. Mutta, ihmettä, kun eräs heistä kohotti harjansa maalatakseen, irtaantui päinvastoin suuri liuska, ja kohta näin sen takaa ilmautuvan ihanan Kristuksen kuvan. Maalari kurotti taas kätensä maalatakseen kuvan peittoon, mutta käsi näytti herpautuneena ja voimattomana vaipuvan alas noiden ihanien kasvojen edessä. Samassa karisi maali koko kupukatosta ja holvista ja Kristus näkyi siinä kaikessa loistossaan enkelien ja taivaallisten sotajoukkojen keskellä. Silloin huudahti maalari, ja kaikki rukoilevat moskean lattialla kohottivat päänsä. Ja kun he näkivät taivaan joukot vapahtajan ympärillä, huusivat he ihastuksissaan, ja kaikki kohottivat kätensä taivasta kohti. Mutta kun minä näin tämän ihastuksen, valtasi minutkin niin voimakas liikutus, että siinä silmänräpäyksessä heräsin. Siiloin oli kaikki niinkuin ennen. Katon mosaikkikuvat olivat kätkössä keltaisen värin alla, ja rukoilevat yhä huusivat avukseen Allahia.»
Kun dragomaani oli tämän tulkinnut, aukasi Mesullam toisen silmänsä ja katsoi muukalaiseen. Hän näki miehen, joka hänestä oli samanlainen kuin toisetkin länsimaalaiset, jotka hänen moskeansa läpi kulkivat. »En usko, että tuo kalpea muukalainen on näkyjä nähnyt», ajatteli hän. »Hänellä ei ole sellaiset tummat silmät, jotka voivat nähdä salatun esiripun taakse. Ennemmin uskoisin hänen tulleen tänne tekemään minusta pilaa. Minun täytyy olla varoillani, etten tänä kirottuna päivänä joutuisi uuden nöyryytyksen alaiseksi.»
Muukalainen puhui vielä. »Sinä tiedät, oi unienselittäjä», sanoi hän ja kääntyi nyt suoraan Mesullamiin, ikäänkuin olisi aavistanut, että tämä saattaisi häntä ymmärtää vieraasta kielestä huolimatta, »sinä tiedät, että kunnioitettu muukalainen näinä päivinä vierailee Jerusalemissa. Hallitsevat henkilöt koettavat tehdä kaiken voitavansa häntä miellyttääkseen, ja onpa ollut puhetta siitäkin, että häntä varten avattaisiin umpeenmuurattu portti Jerusalemin muurissa, se. jota sanotaan kultaiseksi, ja jota luullaan siksi portiksi, josta Jesus ratsasti Jerusalemiin palmusunnuntaina. Oli tosiaankin aijottu valmistaa ylhäiselle matkailijalle suuri kunnia ja antaa hänen ratsastaa kaupunkiin portin kautta, joka on ollut umpeenmuurattu vuosisatoja, mutta siitä pidätti vanha ennustus, joka julistaa, että kun tämä portti avataan, ratsastavat länsimaalaiset siitä sisään ottaakseen haltuunsa Jerusalemin.
»Mutta nyt sinä saat kuulla, mitä minulle viime yönä sattui. Oli ihana kuutamo, ilma oli erittäin kaunis, ja olin lähtenyt yksin ulos voidakseni häiritsemättä kävellä ympäri pyhän kaupungin. Kuljin muurin ulkopuolella kapeaa polkua, joka kulkee muurien ympäri, ja minun ajatukseni siirtyivät kävellessäni kauas niin etäisiin aikoihin, että tuskin muistin missä olin. Samassa aloin tuntea väsymystä, minä arvelin enkö jo pian saapuisi jollekin portille, jonka kautta voisin päästä takaisin kaupunkiin ja suorempaa tietä palata majatalooni. No, juuri tätä miettiessäni, näen miehen aukasevan suurta porttia muurissa aivan vieressäni. Hän aukasi sen eteeni selki selälleen ja viittasi minulle, että voisin kulkea siitä. Minä kuljin uneksien, enkä tietänyt kuinka kauas olin vaeltanut. Minä olin hiukan hämmästyksissäni, että juuri tässä oli portti, mutta en tätä sen enempää miettinyt, vaan astuin siitä sisään. Kohta kun olin kulkenut syvän holvin läpi, paukahtivat portinpuoliskot kovalla jyskeellä kiinni. Silloin käännyin ympäri, takanani ei enään näkynyt mitään portinaukkoa, vaan umpeenmuurattu portti, juuri se, jota te sanotte kultaiseksi portiksi. Edessäni oli temppelitori, laaja Haraminylänkö, jonka keskellä Omarin moskea kohoaa. Ja sinä tiedät, ettei mitään porttia muurissa ole, joka sinne johtaisi, paitse kultainen portti, joka ei ainoastaan ole lukittu, vaan umpeenmuurattu.
»Voit käsittää, että luulin tulleeni hulluksi, tahi että uneksin, että turhaan koetin hakea jonkunlaista selitystä. Minä katselin nähdäkseni miehen, joka minut oli päästänyt sisään. Hän oli kadonnut, en voinut häntä löytää. Mutta silloin näin hänet sen sijaan paljon selvemmin muistissani, pitkän, hiukan kumaran vartalon, kauniit kiharat, lempeät kasvot, kahtiajaetun parran. Se oli Kristus, tietäjä, taaskin Kristus.
»Ja sano minulle nyt, sinä, joka voit katsoa salattuun maailmaan, mitä uneni ja näkyni merkitsevät, mitä ennen kaikkea merkitsee se, että totisesti olen todellisuudessa kulkenut kultaisen portin kautta. Vielä tänä hetkenä en tiedä mitenkä se tapahtui, mutta olen sen tehnyt. Sano nyt minulle mitä nämä kolme seikkaa merkitsevät!»
Dragomaani tulkitsi tämän Mesullamille, mutta tietäjä oli yhä samalla epäluuloisella ja ärtyisällä tuulella. »Aivan varmasti tuo muukalainen tahtoo tehdä minusta pilaa», ajatteli hän. »Kenties koettaa hän ärsyttää minua vihaan, puhumalla niin paljon Kristuksesta.»
Mieluummin hän olisi ollut vastaamatta, mutta kun dragomaani itsepintaisesti vaati, virkkoi hän muutaman sanan.
Dragomaani epäröi tulkita näitä.
»Mitä hän sanoo?» kysyi matkailija kiihkeästi.
»Hän sanoo, ettei hänellä ole muuta vastattavaa teille, kuin että unet ovat unia.»
»Sano hänelle sitte minulta», vastasi muukalainen hiukan suuttuneena, »ettei tämä aina ole totta! Riippuu kokonaan siitä kuka unet näkee.»
Ennenkuin nämä sanat olivat tulkitut, oli eurooppalainen noussut ja kevein, joustavin askelin kulkenut pitkää käytävää poispäin.
Mutta Mesullam istui ääneti ja mietti hänen vastaustaan viisi minuuttia. Sitte lankesi hän kasvoilleen murtuneena. »Allah, Allah! Kahdesti on samana päivänä onni kulkenut ohitseni, enkä ole voinut siihen tarttua! Mitä on palvelijasi tehnyt, josta olet pahastunut?»
KUINKA PAAVI PÄÄSI NIIN VANHAKSI.
Tämä tapahtui Roomassa yhdeksänkymmenluvun alussa. Leo XIII oli juuri silloin kunnian ja maineen kukkuloilla. Kaikki oikeauskoiset katolilaiset riemuitsivat hänen menestyksistään ja voitoistaan, jotka tosiaan olivat suuremmoisia.
Yksin niillekin, jotka eivät voineet käsittää suuria valtiollisia tapahtumia, oli selvää, että kirkon valta jälleen oli kasvamassa. Jokainen saattoi nähdä, että kaikkialle perustettiin uusia luostareita ja että pyhiinvaeltaja-joukkoja alkoi tulvailla Italiaan kuten muinaisina aikoina. Monin paikoin nähtiin vanhoja, rappeutuneita kirkkoja korjattavan, turmeltuneet mosaikkikuvat laitettiin kuntoon, ja kirkkojen aarreaitat täyttyivät kultaisilla pyhienjäännöslippailla ja timanttikoristeisilla öylättirasioilla.
Keskellä tätä menestyksen aikaa säikähytti roomalaista kansaa uutinen paavin sairastumisesta. Hänen sanottiin olevan kovin huonona. Muuan huhu tiesi hänen olevan kuolemaisillaankin.
Tila olikin kovin vakava. Paavin lääkärit lähettivät tietoja, jotka tuskin antoivat toiveita. Mainittiin, että paavin suuri ikä — hän oli silloin jo kahdeksankymmenen ikäinen — teki miltei uskomattomaksi, että hän voisi voittaa taudin.
Tämä paavin sairaus aiheutti luonnollisesti suurta levottomuutta.
Kaikissa Kooman kirkoissa alettiin rukoilla hänen parantumistaan.
Sanomalehdet olivat täynnä tietoja taudin kulusta. Kardinaalit
ryhtyivät toimiin valmistellakseen uutta paavinvaalia.
Kaikkialla surkuteltiin loistavan ruhtinaan pian tapahtuvaa lähtöä. Pelättiin, että se onni, joka oli seurannut kirkon lippua Leo XIII:n aikana, ei pysyisi hänen seuraajalleen uskollisena. Moni oli toivonut, että tämän paavin onnistuisi voittaa takaisin Rooma ja Kirkkovaltio. Toiset olivat haaveilleet, että hän toisi jonkun noista suurista protestanttisista maista takaisin kirkon helmaan.
Hetki hetkeltä yltyi levottomuus ja huoli. Kun tuli yö, ei monessa paikassa välitetty levolle menostakaan. Kirkot pidettiin avoinna paljon sivu puoliyön, että murehtijat voisivat astua sisään rukoilemaan.
Näiden rukoilevien joukossa oli varmaan hyvin moni köyhä raukka, joka huudahti: »Herra Jumala, ota minun henkeni hänen sijastaan! Anna hänen, joka voi niin paljon vaikuttaa nimesi kunniaksi, elää, ja sammuta hänen sijastaan minun elonkipinäni, jonka palaminen ei ketään hyödytä!»
Mutta jos kuolonenkeli olisi tarttunut yhdenkään rukoilevan sanoista kiinni ja äkkiä astunut hänen eteensä viikate koholla vaatimaan lupauksen täyttämistä, voi kyllä epäillä miten hän olisi käyttäytynyt. Varmaankin olisi hän heti peruuttanut niin ajattelemattoman tarjouksen ja pyytänyt armoa saada elää kaikki ne elonvuodet, jotka alkuaan oli hänelle määrätty.
Tähän aikaan asui eräs vanha nainen pimeässä talonrähjässä Tiiberin rannalla. Hän oli niitä ihmisiä, jotka joka päivä kiittävät Jumalaa elämästään. Aamupäivin hän istui myymässä vihanneksia torilla, ja tämä toimi häntä suuresti miellytti. Hänestä ei mikään ollut hauskempaa kuin kauppatori aamusilla. Kaikki kielet lauloivat tarjotakseen tavaroita kaupaksi, ja ostajat tunkeilivat pöytien ääressä, valitsivat ja tinkivät, ja monta hauskaa pilaa lasketeltiin molemmin puolin, ostajain sekä myyjäin välillä. Toisinaan onnistui hänen tehdä hyvä kauppa ja saada koko varasto myydyksi, mutta vaikkapa ei olisi saanut rätikkääkään myydyksi, seisoi hän mielellään kukkien ja vihannuuden keskessä raittiissa aamuilmassa.
Illalla taas hänellä oli toinen ja suurempi ilo. Silloin tuli hänen poikansa kotiin äitiä tervehtimään. Hän oli pappi, mutta oli virassa vähäpätöisessä kirkossa köyhien kaupunginosassa. Pappi raukat, jotka siellä palvelivat, eivät suuria ansainneet, ja äiti pelkäsi poikansa näkevän nälkää. Mutta siitäkin hänellä oli suuri ilonsa, sillä se antoi hänelle aihetta tupata pojan täyteen herkkuja, kun hän tuli äitiä katsomaan. Poika pani vastaan, hänellä oli taipumuksia ankaraan ja kieltäytyvään elämään, mutta äiti joutui sellaiseen epätoivoon jos poika kielsi, että tämän aina täytyi myöntyä. Pojan syödessä kuljeskeli äiti ympäri rupatellen kaikesta, mitä oli kuullut aamulla torikaupan aikana. Kaikki olivat sangen maallisia asioita, ja toisinaan juolahti hänelle mieleen, että poika voisi loukkaantua. Silloin hän jätti lauseen kesken ja alkoi puhua hengellisistä ja vakavista asioista, mutta pappi ei voinut olla nauramatta. »Ei, ei Concenza äiti!» sanoi hän. »Jatka vaan, niinkuin sinulla on tapana. Pyhimykset tuntevat sinut jo. He tietävät minkälainen sinä olet.»
Silloin äitikin nauroi ja sanoi: »Sinä olet tosiaankin oikeassa. Ei kannata hyvälle Jumalalle teeskennellä.»
Kun paavin sairaus alkoi, täytyi signora Concenzankin yhtyä yleiseen suruun. Itsestään hänen päähänsä ei varmaankaan olisi pälkähtänyt huolehtia paavin lähdön vuoksi, mutta kun poika tuli kotiin, ei äiti saanut häntä maistamaan ruuan palastakaan eikä edes hymyilemään hänelle, vaikka hänellä oli ylenmäärin juttuja ja tapahtumia. Äiti tietysti säikähtyi ja kysyi mikä häntä vaivasi. »Pyhä isä on sairastunut», vastasi poika.
Aluksi hän ei voinut oikein uskoa, että tämä oli ainoa syy pojan alakuloisuuteen. Olihan tämä tietystikin surua, mutta liesihän hän. että jos yksi paavi kuolee, tulee heti toinen sijalle. Hän muistutti pojalle, että olivathan he myös surreet hyvää Pio Nono-paavia. Ja katso, tämä joka häntä seurasi, oli ollut vielä suurempi paavi. Varmaankin kardinaalien onnistuisi valita heille yhtä pyhä ja viisas hallitsija.
Pappi alkoi silloin puhua hänelle paavista. Hän ei välittänyt äidille selittää hänen hallitustoimistaan, mutta hän kertoi pieniä juttuja paavin lapsuus- ja nuoruuspäiviltä. Myöskin pappisajoilta oli asioita kerrottavia, joita äiti saattoi käsittää ja arvostella: kuinka paavi aikoinaan ajoi rosvoja takaa Etelä-Italiassa, kuinka hän sai köyhät ja puutteenalaiset itseään rakastamaan niinä vuosina, jolloin hän oli piispana Perugiassa.
Äidin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän huudahti: »Voi, jospa hän ei olisi niin vanha, jospa hän saisi elää monta vuotta vielä, koska hän on niin suuri ja pyhä mies!»
»Niin, jospa hän ei olisi niin vanha!» sanoi poika ja huokasi.
Mutta signora Concenza oli jo pudistanut pois kyyneleet silmistään. »Sinun täytyy kestää tämä tyynesti», sanoi hän. »Ajattele, että hänen ikävuotensa varmaankin ovat loppuun kuluneet! Mahdotonta on estää kuolemaa viemästä häntä.»
Mutta pappi oli haaveksija. Hän rakasti kirkkoa, ja hän oli uneksinut, että suuri paavi veisi sen tärkeihin ja ratkaiseviin voittoihin.
»Tahtoisin antaa henkeni, jos voisin ostaa hänelle uuden elämän», sanoi hän.
»Mitä sinä puhut?» huudahti äiti. »Niinkö paljon häntä tosiaankin rakastat? Mutta et saa ainakaan lausua ääneen niin vaarallisia toivomuksia. Sinun täytyy sen sijaan ajatella, että eläisit oikein kauan. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua? Miksi et sinä vuorostasi voisi tulla paaviksi?»
Kului yö ja päivä ilman että paavin tila parani. Kun signora Concenza seuraavana päivänä tapasi poikansa, näytti tämä kokonaan kuihtuneelta. Äiti käsitti, että hän oli viettänyt koko päivän paastoten ja rukoillen, ja hän alkoi tulla pahoilleen.
»Luulenpa tosiaan, että aijot tappaa itsesi tuon vanhan sairaan miehen vuoksi», sanoi hän.
Poikaa kiusasi, että äiti taaskin oli tunteeton, ja hän koetti saada äitiä hiukankaan ottamaan osaa hänen suruunsa.
»Sinun ainakin pitäisi, enemmän kuin kenenkään muun, toivoa, että paavi saisi elää», sanoi hän. »Jos hän saa jatkaa hallitsemistaan, nimittää hän minun kirkkoherrani piispaksi ennen vuotta, ja silloin olen minä onnenpoika. Piispa antaa silloin minulle hyvän toimen jossakin tuomiokirkossa. Sinun ei enään tarvitse nähdä minun liikkuvan kulunut kauhtana ylläni. Minulle tulee runsaasti rahaa, ja voin auttaa sekä sinua että kaikkia köyhiä naapureitasi!»
»Mutta jos paavi nyt kuolee?» kysyi signora Concenza henkeään pidättäen.
»Jos paavi kuolee, silloin ei kukaan tiedä mitään. Jos kirkkoherrani ei satu olemaan hänen seuraajansa suosiossa, täytyy meidän kummankin jäädä tähän missä nyt olemme, moneksi vuodeksi vielä.»
Signora Concenza asettui poikansa eteen ja katseli huolekkaana häntä. Hän katsoi hänen otsaansa, joka oli ryppyjä täynnä, ja hiuksia, jotka olivat alkaneet käydä harmaiksi. Hän näytti väsyneeltä ja kuihtuneelta. Hänelle oli tosiaankin välttämätöntä ensi tilassa saada tuo paikka tuomiokirkossa.
»Ensi yönä menen kirkkoon ja rukoilen paavin puolesta», ajatteli hän.
»Ei käy päinsä, että hän kuolee.»
Illallisen jälkeen hän urhoollisesti voitti väsymyksensä ja lähti kaduille. Suuria ihmisjoukkoja tulvaili siellä. Monet olivat ainoastaan uteliaita ja kävelivät ulkona, koska tahtoivat olla saapuvilla ottamassa vastaan ensimäistä uutista kuolemantapauksesta, mutta monet olivat todellakin murheissaan ja vaelsivat kirkosta toiseen rukoilemaan.
Heti kun signora Concenza oli tullut kadulle, tapasi hän yhden tyttäristään, joka oli naimisissa kivipainajan kanssa.
»Voi, äiti, kuinka oikein teet, kun olet ulkona rukoilemassa hänen puolestaan!» sanoi tytär. »Et voi kuvitella mielessäsi millainen onnettomuus se olisi, jos hän kuolisi. Minun Fabianoni oli vähällä lopettaa itsensä, kun sai tietää, että paavi oli sairastunut.»
Hän kertoi, että hänen miehensä kivipainaja juuri oli painattanut satatuhatkunnan paavinkuvaa. Jos nyt paavi kuolisi, ei hän saisi myydyksi niistä puoliakaan, tuskin neljättäosaakaan. Hän joutuisi perikatoon. Koko heidän omaisuutensa oli vaarassa.
Tytär riensi edelleen saadakseen vereksiä tietoja, joilla voisi lohduttaa miesraukkaansa, joka ei uskaltanut mennä ulos, vaan istui kotona ja mietti onnettomuuttaan. Mutta hänen äitinsä seisoi paikallaan kadulla ja mutisi itsekseen: »Ei käy päinsä, että hän kuolee. Ei tosiaankaan käy päinsä, että hän kuolee.»
Hän astui ensimäiseen kirkkoon, jonka näki. Siellä lankesi hän polvilleen ja rukoili paavin hengen puolesta.
Kun hän nousi ylös poislähteäkseen, sattui hän kiinnittämään katseensa pieneen votiivitauluun, joka riippui seinällä aivan hänen päänsä päällä. Se kuvasi kuolemaa, joka ojensi pelottavaa kaksiteräistä miekkaansa iskeäkseen maahan nuoren tytön, vanhan äidin asettuessa eteen ja turhaan koettaessa ottaa vastaan iskua lapsensa sijasta.
Signora Concenza seisoi kauan miettien taulun edessä. »Herra Kuolema on tarkka laskumestari», sanoi hän. »Ei ole koskaan kuultu, että hän olisi suostunut vaihtamaan nuorta vanhaan. Kenties hän ei olisi niin taipumaton, jos ehdottaisi hänelle vaihtamaan vanhaa nuoreen.»
Hän muisti poikansa sanat, että hän tahtoisi kuolla paavin sijasta, ja väristys puistatti häntä. Ajatteles, jos kuolema ottaisi poikaa sanasta!
»Ei, ei, herra Kuolema!» kuiskasi hän. »Et saa uskoa häntä.
Ymmärräthän, ettei hän tarkottanut, mitä puhui. Hän kyllä tahtoo elää.
Ei hän tahdo lähteä vanhan äitinsä luota, joka rakastaa häntä.»
Ensi kertaa elämässä tuli nyt hänen mieleensä ajatus, että jos jonkun täytyisi uhrautua paavin puolesta, olisi toki parempi, että hän sen tekisi, hän, joka jo oli vanha ja oli ikänsä elänyt.
Kun hän lähti kirkosta, joutui hän muutamien nunnien seuraan, jotka näyttivät sangen arvokkaan näköisiltä ja olivat pohjoispuolelta maata kotoisin. He olivat matkustaneet Roomaan anomaan hiukan avustusta paavin kassasta. »Me olemme tosiaankin mitä suurimmassa avun tarpeessa», sanoivat he vanhalle Concenzalle. »Kuvitelkaa mielessänne, että meidän luostarimme oli niin vanha ja rappeutunut, että tuuli puhalsi sen kumoon viime talvisen kovan myrskyn aikana. Mikä onnettomuus, että paavi on sairaana! Me emme pääse hänen luokseen valittamaan huoliamme. Jos hän kuolisi, täytyisi meidän matkustaa kotiin tyhjin toimin. Kukapa tietää tuleeko hänen seuraajakseen sellainen mies, joka välittää köyhien nunnien auttamisesta.»
Näytti siltä kuin kaikilla ihmisillä olisi ollut sama yhteinen ajatus. Hyvin helposti pääsi keskusteluun kenen kanssa hyvänsä. Jokainen oli hyvillään, kun sai purkaa surujaan. Kaikki, joihin signora Concenza yhtyi, selittivät hänelle, että paavin kuolema olisi heille kauhea onnettomuus.
Ja vanha nainen toisti kerran toisensa jälkeen itsekseen: »Totta on.
Poikani on oikeassa. Ei tosiaankaan käy päinsä, että paavi kuolee.»
Muuan sairaanhoitajatar seisoi ihmisjoukon keskessä ja puhui hyvin kovalla äänellä. Hän oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät pitkin poskia. Hän kertoi, että hän viisi vuotta sitten oli saanut käskyn matkustaa palvelemaan spitaalitautisten sairashuoneessa, joka oli etäisellä saarella, kaukana maapallon loisella puolella. Hänen täytyi luonnollisesti totella, vaikkakin se oli vastenmielistä. Hän oli tuntenut kamalaa pelkoa lähtiessään täyttämään tehtävää. Mutta ennen lähtöään hän oli päässyt paavin puheille, joka oli antanut hänelle erikoisen siunauksen, ja hän oli varmasti luvannut, että jos hän palaisi hengissä takaisin, pääsisi hän vielä kerran paavin puheille. Ja tässä toivossa oli hän elänyt ne viisi vuotta, jotka oli ollut poissa, ainoastaan toivossa saada nähdä pyhän isän vielä kerran eläessään. Se oli auttanut häntä kestämään kaikki kauheudet. Ja nyt, kun hän vihdoin oli saanut palata kotiin, kohtasi hänet tieto, että paavi oli kuolinvuoteella! Hän ei edes saisi häntä nähdäkään.
Sairaanhoitajatar oli aivan epätoivossa, ja vanha Concenza heltyi suuresti. »Kaikille ihmisille olisi todentotta liian suuri suru, jos paavi kuolisi», ajatteli hän, kulkiessaan pitkin katua.
Kun hän näki, että moni ohikulkija näytti aivan itkettyneeltä, ajatteli hän suurella mielihyvällä mikä onni olisi nähdä kaikkien iloa, jos paavi toipuisi terveeksi. Ja koska hän, samoinkuin useat herkkäluontoiset ihmiset, oikeastaan ei enempää pelännyt kuolla kuin elääkään, sanoi hän itsekseen:
»Jos vaan tietäisin, kuinka se voisi tapahtua, tahtoisin mielelläni lahjottaa pyhälle isälle ne vuodet, jotka minulla vielä on jälellä.»
Hän sanoi näin hiukan leikillä, mutta sanoissa oli tottakin takana. Hän todellakin toivoi että voisi tehdä jotakin sentapaista. »Eihän vanha nainen sen kauniimpaa kuolemaa voi toivoa», ajatteli hän. »Minä auttaisin poikaani ja tytärtäni, ja tekisin sitäpaitsi suuren joukon ihmisiä onnellisiksi.»
Juuri näissä ajatuksissa ollen kohotti hän paksua peittoa, joka riippui pienen pimeän kirkon oven edessä. Tämä oli yksi noita hyvin vanhoja kirkkoja, yksi noita, jotka vähitellen näyttävät vajoavan maan sisään, sentähden että kaupungin maaperä vuosien kuluessa on kohonnut useita metrejä niiden ympärillä. Tässä kirkossa oli säilynyt jonkunlainen muinaisajan kaameus, joka lienee ollut alkujaan niiltä synkiltä ajoilta, joina se oli rakennettu. Väristys puistatti ihmistä tahtomattakin, kun astui sinne sen matalan holvin alle, jota kannattivat tavattoman paksut pylväät, ja näki nuo raakalaistapaan maalatut pyhäinkuvat, jotka katselivat ylhäältä seinistä ja alttareilta.
Kun signora Concenza tuli vanhaan kirkkoon, joka oli aivan täynnä rukoilevia, valtasi hänet salaperäinen pelko ja kunnioitus. Hän tunsi, että tässä paikassa totisesti asuu jumaluus. Näiden raskaiden holvien alla leijaili jotakin sanomattoman valtavaa ja salaperäistä, jotakin, mikä herätti niin masentavan ylivoiman tunteen, että signoraa kammotti viipyä siellä. »Kas, tämä ei ole sellainen kirkko, jonne mennään kuulemaan messua tahi tekemään synnintunnustusta», sanoi signora Concenza itsekseen. »Tänne tullaan kun ollaan suuressa hädässä, kun ei voi saada apua muuten kuin ihmetyön kautta.»
Hän seisoi viivytellen oven pielessä ja hengitti tätä omituista ilmaa, jossa tuntui salaperäisyyttä ja kaameutta.
»En edes tiedä, kelle tämä vanha kirkko on pyhitetty», mutisi hän, »mutta minä tunnen, että täällä tosiaan on joku, joka voi meille antaa sen, mitä rukoilemme.»
Hän vaipui maahan rukoilevien joukkoon, joita oli niin paljon, että lattia oli täysi alttarista oveen saakka. Koko ajan itse rukoillessaan kuuli hän ympärilläolevien huokaavan ja nyyhkyttävän. Kaikki tämä murhe tunkeutui hänen sydämeensä ja lisäsi siihen entistä suurempaa myötätuntoisuutta. »Voi, Jumalani, anna minun tehdä jotakin pelastaakseni tuon vanhan miehen!» rukoili hän. »Ensiksikin auttaisin lapsiani ja sitte kaikkia muita ihmisiä.»
Toisinaan hiipi pieni laiha munkki rukoilevien keskeen ja kuiskasi heille jotakin korvaan. Se, jota hän oli puhutellut, nousi heti ylös ja kulki hänen kanssaan sakaristoon.
Signora Concenza käsitti kohta mistä oli kysymys. »Nuo ovat niitä, jotka tekevät lupauksia paavin parantumiseksi», mietti hän.
Seuraavalla kerralla kun pieni munkki tuli ja teki kiertokulkunsa, nousi Concenza ylös ja seurasi häntä.
Tämä oli aivan tahdoton teko. Hänet ikäänkuin pakotti se valta, joka hallitsi vanhassa kirkossa.
Päästyään sakaristoon, joka näytti olevan vielä muinaisaikaisempi ja salaperäisempi kuin itse kirkko, katui hän. »Mitä minulla täällä on tekemistä?» kysyi hän itseltään. »Mitä minulla on lahjottamista? Eihän minulla ole muuta kuin jokunen kuorma vihanneksia. Enhän toki saata pyhimyksille lahjottaa artisokkakoreja.»
Pitkin huoneen toista seinää oli pitkä pöytä ja tämän ääressä seisoi pappi merkitsemässä luetteloon kaikki, mitä pyhimyksille luvattiin. Concenza kuuli kuinka muuan lupasi lahjottaa kirkolle rahasumman, kun toinen taas uhrasi kultakellonsa ja kolmas helmi-korvarenkaansa.
Concenza seisoi yhä hiljaa oven luona. Viimeiset roponsa oli hän menettänyt ostaessaan pojalle hiukan herkkuruokaa. Hän kuuli, että jotkut, jotka eivät näyttäneet olevan häntä rikkaampia, ostivat vahakynttilöitä ja hopeasydämiä. Hän käänsi taskunsa nurin. Hän ei edes saanut senkään vertaa kokoon.
Hän seisoi odotellen, kunnes lopulta oli viimeinen vieras sakaristossa. Papit, jotka kulkivat siellä, katselivat hiukan hämmästyneinä häntä. Silloin astui hän muutaman askeleen lähemmäksi. Alussa hän tuntui epävarmalta ja ujolta, mutta ensimäisten askelten jälkeen kulki hän keveästi ja reippaasti pöydän luo.