Sadun satu

»Teidän korkea-arvoisuutenne!» puhui hän papille. »Kirjottakaa, että Concenza Zamponi, joka täytti kuusikymmentä vuotta Johannes Kastajan päivänä viime vuonna, lahjottaa kaikki jälellä olevat elinvuotensa paaville, jotta tämän elämänlanka kirkastuisi!»

Pappi oli jo alkanut kirjottaa. Hän oli jo varmaan sangen väsynyt, kun oli tehnyt luetteloa koko yön, eikä sen enempää ajatellut mitä kirjotti. Mutta nyt jätti hän lauseen kesken ja katsoi kysyvästi signora Concenzaan. Tämä katsoi hyvin tyynesti pappia silmiin.

»Olen vahva ja terve, teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän. »Olisin kyllä saattanut päästä seitsemiinkymmeniin. Vähintäin kymmenen vuotta lahjotan pyhälle isälle.»

Pappi huomasi hänen innostuksensa ja hartautensa, eikä pannut vastaan.
»Hän on köyhä», mietti pappi. »Hänellä ei ole muuta antamista.»

»Se on kirjotettu, tyttäreni», sanoi hän.

Kun vanha Concenza lähti kirkosta, oli niin myöhä, että liike oli herennyt ja katu oli aivan autiona. Hän oli syrjäisessä kaupunginosassa, jossa kaasulyhtyjä oli harvassa, niin että ne vain hiukan hälvensivät pimeyttä. Siitä huolimatta hän astui reippaasti eteenpäin. Hän tunsi povessaan suuren juhlatunteen ja oli varma siitä, että hän nyt oli tehnyt jotakin monen ihmisen onneksi.

Kun hän kulki katua, sai hän äkkiä sellaisen tunteen, että elävä olento liiteli hänen päänsä yli.

Hän pysähtyi ja katsahti ylös. Hämärässä korkeiden talojen välissä oli hän erottavinaan parin suuria siipiä, ja hän luuli kuulevansa suhisevien sulkien havinankin.

»Mitä tämä on?» sanoi hän. »Lintu se ei voine olla, siksi se on liian suuri.»

Kohta senjälkeen oli hän näkevinhän kasvot, niin valkoiset, että ne valaisivat pimeyden. Silloin valtasi sanomaton pelko hänet. »Kuolonenkeli liitelee ylitseni», ajatteli hän. »Voi, mitä olenkaan tehnyt. Olen antanut itseni tuon julman valtaan.»

Hän alkoi juosta, mutta hän kuuli vahvojen siipien kahinan, ja hän oli vakuutettu, että kuolema ajoi häntä takaa.

Hän pakeni huimaavaa vauhtia halki muutaman kadun. Sillä aikaa tuntui kuolema tulevan yhä lähemmäksi. Hän tunsi jo sen siipien lyövän häntä olalle.

Äkkiä kuuli hän viuhinaa ilmassa. Jotakin kovaa ja terävää sattui hänen päähänsä. Kuoleman kaksiteräinen miekka oli sattunut häneen. Hän vaipui polvilleen maahan. Hän tiesi, että hänen täytyi luopua hengestään…

Muutamia tunteja myöhemmin tapasivat jotkut työmiehet vanhan Concenzan kadulta. Hän makasi siinä tunnotonna, halvauskohtauksen kaatamana. Vaimo parka vietiin heti sairashuoneelle, ja siellä onnistuttiin saada hänet tuntoihinsa, mutta selvää oli, ettei hänellä olisi pitkältä elettävää.

Kuitenkin ennätettiin lähettää sana hänen lapsillensa. Kun he, murheen vallassa, saapuivat hänen sairasvuoteensa luo, tapasivat he hänet hyvin levollisena ja onnellisena. Hän ei voinut monta sanaa lausua, mutta hän makasi ja hyväili heidän käsiänsä.

»Olkaa iloiset», sanoi hän, »iloiset, iloiset».

Hän nähtävästi ei pitänyt siitä, että he itkivät. Hän pyysi myös sairashuoneenhoitajattaria, että he hymyäisivät ja osottaisivat iloansa.

»Iloisia ja onnellisia», sanoi hän, »nyt täytyy teidän kaikkien olla iloisia ja onnellisia».

Hän makasi janoavin silmin ja odotti että saisi nähdä hiukan iloa.

Hän kävi yhä levottomammaksi lasten kyynelistä ja sairaanhoitajattarien vakavista kasvoista. Hän alkoi puhua asioita, joita ei kukaan käsittänyt. Hän sanoi, että jos he eivät iloitsisi, olisi hän yhtä hyvin saattanut elää. Ne, jotka häntä kuulivat, luulivat, että hän houraili.

Äkkiä aukesi ovi, ja nuori lääkäri tuli sairassaliin. Hän heilutti sanomalehteä kädessään, ja huusi kovasti: »Paavi on parempi. Hän jää eloon. Viime yönä on tapahtunut käänne.»

Sairaanhoitajattaret koettivat hiljentää häntä, ettei hän häiritsisi kuolevaa, mutta signora Concenza oli jo kuullut hänen sanansa.

Hän oli myös nähnyt ilon väreen, onnenhäivähdyksen, jota ei voitu salata, valtaavan ne, jotka seisoivat hänen vuoteensa ympärillä.

Silloin katosi levottomuus hänen kasvoiltaan. Hän hymyili tyytyväisenä.
Hän viittasi, että hänet oli nostettava istualleen vuoteessa.

Siinä hän istui katsellen silmä kauas tähtäävänä. Näytti siltä kuin olisi hän katsonut yli Rooman, jossa ihmiset nyt virtailivat edes-takaisin kaduilla ja tervehtivät toisiaan tuolla iloisella viestillä.

Hän kohotti päänsä niin ylös kuin saattoi. »Minä sen tein», sanoi hän. »Minä olen hyvin onnellinen. Jumala on antanut minun kuolla, että hän saisi elää. Minusta ei ole vaikea kuolla, kun olen tehnyt kaikki ihmiset onnellisiksi.»

Hän vaipui jälleen alas, ja hetkinen senjälkeen oli hän kuollut.

* * * * *

Mutta Roomassa kerrotaan, että pyhä isä parannuttuaan kerran huvikseen tarkasteli kirkkojen luetteloita hurskaista lupauksista, joita oli tehty hänen parantumisekseen.

Hän luki hymyillen pienten lahjojen pitkiä riviä, kunnes tuli kirjotukseen, että Concenza Zamponi oli lahjottanut hänelle loppuikänsä. Silloin muuttui hän äkkiä hyvin vakavaksi ja miettiväiseksi.

Hän antoi tiedustella Concenza Zamponia, ja hän sai tietää, että tämä oli kuollut samana yönä, jona hän parani. Hän kutsutti luokseen Concenzan pojan Domenicon ja tiedusteli häneltä hänen äitinsä viime hetkiä.

»Poikani», sanoi paavi, kun hän oli lopettanut. »Äitisi ei ole henkeäni pelastanut, kuten hän viime hetkenään luuli, mutta minua liikuttaa suuresti hänen rakkautensa ja uhrautuvaisuutensa.»

Hän salli Domenicon suudella kättänsä ja lähetti hänet sitten pois.

Mutta roomalaiset vakuuttavat, että vaikka paavi ei tahtonutkaan tunnustaa uskovansa, että hänen elämänpäivänsä oli pidentynyt vanhan vaimon lahjasta, oli hän sittenkin vakuutettu siitä. »Miksi isä Zamponi muuten olisi niin nopeasti edistynyt?» kysyvät roomalaiset. »Hänhän on jo piispa, ja kuiskataanpa jo, että hänestä kohta tulee kardinaali.»

Ja Roomassa ei koskaan pelätty paavin kuolevan, ei edes silloin kun hän oli kovin sairaana. Oltiin varmoja siitä, että hän eläisi kauemmin kuin muut ihmiset. Hänen ikäänsähän jatkoivat kaikki ne vuodet, jotka Concenza raukka oli hänelle lahjottanut.

HÄÄMARSSI

Nyt kerron kauniin tarinan.

Monta vuotta sitten piti Värmlannissa Svartsjön pitäjässä vietettämän hyvin suuret häät. Kirkossa piti vihkimisen tapahtua ja senjälkeen oli juhlittava kolme päivää. Ja joka päivä niin kauan kuin häitä kesti, oli tanssittava varhaisesta illasta myöhäiseen yöhön.

Koska tanssittaisiin niin paljon, oli sangen tärkeää hankkia hyvä soittaja, ja lautamies Nils Elofsson, joka häät laittoi, huolehti tästä seikasta miltei enemmän kuin mistään muusta. Sitä soittajaa, joka oli Svartsjössä, hän ei nimittäin tahtonut kutsua. Tämän nimi oli Jan Öster, ja lautamies kyllä tiesi, että tällä oli hyvin suuri maine, mutta hän oli niin köyhä, että toisinaan tuli häihin rikkinäisessä takissa ja ilman kenkiä jalassa. Ja sellaista rääsypekkaa ei lautamies halunnut nähdä morsiussaattoa ohjaamassa.

Vihdoin hän päätti lähettää sanan eräälle Jössenläänissä asuvalle miehelle, joka tunnettiin Soittaja-Martin nimellä, ja kysyä haluaisiko tämä tulla soittamaan häissä.

Soittaja-Martti ei hetkeäkään arvellut, vaan vastasi, ettei hän tahtonut Svartsjössä soittaa, siksi että siinä pitäjässä asui soittaja, joka oli etevämpi kuin kaikki muut, mitä Värmlannissa oli. Kun heillä oli sellainen soittaja, ei heidän tarvinnut toista hakea.

Kun Nils Elofsson sai tämän vastauksen, otti hän miettimisaikaa muutamia päiviä, ja lähetti sitten sanan eräälle soittajalle, joka asui Ison Kiisin pitäjässä, nimeltä Olle Säby, kysyäkseen eikö tämä tahtoisi tulla soittamaan hänen tyttärensä häissä.

Mutta Säbyn Olle vastasi samoin kuin Soittaja-Martti. Hän käski sanoa Nils Elofssonille sellaisia terveisiä, että niinkauan kuin Svartsjössä oli niin oivallinen soittaja kuin Jan Öster, ei hän tahtonut tulla sinne soittamaan.

Nils Elofsson ei pitänyt siitä, että soittajat näin pakottivat hänen ottamaan sen, jota ei hän tahtonut. Hänen kunniansa vaati nyt häntä hankkimaan toisen soittajan kuin Jan Öster.

Muutamia päiviä sen jälkeen kun hän oli saanut vastauksen Säbyn
Ollelta, lähetti hän renkinsä soittaja Lars Larssonin luo, joka asui
Ängsgärdetissä Ullerudin pitäjässä.

Lars Larsson oli hyvissä varoissa oleva mies, jolla oli kaunis talo. Hän oli viisas ja järkevä, ei mikään tuittupää kuten toiset soittoniekat.

Mutta hänelle, kuten toisillekin, juolahti heti mieleen Jan Öster, ja hän kysyi mikä oli syynä, ettei tämä häissä soittanut.

Nils Elofssonin renki piti viisaimpana vastata, että koska Jan Öster oli Svartsjöstä kotoisin, niin saivat he siellä kuulla häntä joka päivä. Kun Nils Elofsson laittoi niin suuret häät, tahtoi hän tarjota ihmisille parempaa ja harvinaisempaa.

»Epäilen, voineeko hän saada parempaa», sanoi Lars Larsson.

»Nyt aijotte varmaan vastata samoin kuin Soittaja-Martti ja Säbyn Olle», sanoi renki ja kertoi mitä hänelle oli tapahtunut heidän luonansa käydessä.

Lars Larsson kuunteli tarkasti rengin kertomusta. Sitten istui hän pitkän aikaa miettien. Viimein hän kumminkin antoi myöntävän vastauksen. »Sano terveisiä isännällesi, että kiitän kutsusta ja tulen!» sanoi hän rengille.

Seuraavana sunnuntaina matkusti siis Lars Larsson Svartsjön kirkolle. Hän ajoi kirkkomäelle juuri kun hääsaatto oli asettumassa järjestykseen kulkeakseen kirkkoon.

Hän ajaa karahutti omissa kieseissään hyvällä hevosella, hänellä oli yllään mustat verkavaatteet ja hän otti esille viulun kiillotetusta laatikosta. Nils Elofsson otti hänet kohteliaasti vastaan ja arveli, että tällaisesta soittajasta hänelle olisi kunniaa.

Heti kun Lars Larsson oli saapunut, tuli Jan Österkin käyden kirkolle viulu kainalossa. Hän meni suoraa päätä seurueen luo, joka oli morsiamen ympärillä, aivan kuin olisi ollut kutsuttu häissä soittamaan.

Jan Öster astui yllään vanha harmaa sarkatakki, jota hänen oli nähty käyttävän pitkät ajat, mutta koska nämä olivat niin suuret häät, oli vaimo yrittänyt paikata reikiä kyynärpäissä ja pannut niihin suuret, vihreät paikat. Hän oli pitkä, kaunis mies ja olisi näyttänyt komealta morsiusjoukon etupäässä, ellei hän olisi ollut niin huonoissa vaatteissa, ja ellei kasvoissa olisi ollut ryppyjä ja uurroksia, joita huolet ja kova taistelu onnettomuutta vastaan olivat uurtaneet.

Kun Lars Larsson näki Jan Österin tulevan, näytti hän tulevan hiukan tyytymättömäksi. »Vai niin, te olette kutsunut Jan Österin myös tänne», lausui hän puoliääneen lautamies Nils Elofssonille. »Niin, eihän siitä ole haittaa, että meitä on kaksi soittajaa näin suurissa häissä.»

»Minä en ainakaan ole häntä kutsunut», vakuutti Nils Elofsson. »En ymmärrä miksi hän on tullut. Odottakaahan, niin annan hänelle tiedon, ettei hänellä ole täällä mitään virkaa!»

»Silloin varmaan joku koiransilmä on hänet kutsunut», sanoi Lars Larsson. »Mutta jos minun neuvoani tahdotte noudattaa, niin älkää olko millännekään, vaan lausukaa hänet tervetulleeksi! Olen kuullut kerrottavan, että hän on kiivas mies, eikä ole varmaa, vaikka hän alkaisi tapella ja elämöidä, jos sanoisitte hänelle, ettei häntä ole pyydetty.»

Tämän lautamieskin käsitti. Ei nyt ennättänyt ruveta rettelöimään, kun morsiussaatto oli järjestymässä kirkonmäellä. Hän meni sentähden Jan Österin luo ja lausui hänet tervetulleeksi.

Sitte molemmat soittajat asettuivat saaton päähän. Morsiuspari asettui morsiuskatoksen alle, morsiustytöt ja nuodemiehet kulkivat parittain ja heitä seurasivat vanhemmat ja sukulaiset, niin että saatto oli sekä juhlallinen että pitkä.

Kun kaikki oli järjestetty, meni yksi nuodemies soittajien luo ja käski soittaa häämarssin.

Molemmat soittajat kohottivat viulut leuan alle, mutta edemmäs eivät he päässeet, vaan jäivät siten seisomaan.

Svartsjössä oli nimittäin vanha tapa, että etevin soittaja alkoi morsiusmarssin ja johti soittoa.

Nuodemies katsoi Lars Larssoniin, kuin odottaisi tämän alkavan, mutta
Lars Larsson katsoi Jan Österiin ja sanoi: »Jan Österin tulee alkaa.»

Mutta Jan Österin mieleen ei juolahtanutkaan, ettei tuo toinen, joka oli niin hienoissa vaatteissa kuin mikäkin herra, olisi etevämpi häntä, joka tuli kuluneessa sarkanutussaan suoraa päätä kurjasta tuvasta, jossa ei muuta ollut kuin puutetta ja köyhyyttä.

»Ei mitenkään!» sanoi Jan vaan. »Ei mitenkään!» Hän näki, että sulhanen kurotti kätensä ja pilkkasi Lars Larssonia. »Lars Larsson alkaa», sanoi hän.

Kun Jan Öster kuuli sulhasen näin sanovan, otti hän heti viulun pois leuan alta ja astui askeleen syrjään.

Lars Larsson taas ei hievahtanutkaan, vaan seisoi tyynenä ja itsetietoisena paikallaan. Mutta ei hänkään käyrää kohottanut.

»Jan Österin tulee alottaa», toisti hän uudelleen. Sanat hän lausui itsepintaisesti ja sitkeästi, kuten se, joka on tottunut saamaan tahtonsa perille.

Saatossa syntyi hämminkiä viivytyksen vuoksi. Morsiamen isä astui esille ja pyysi Lars Larssonia alkamaan. Kirkonvartija tuli ulos kirkonovelle ja viittasi, että heidän tulisi kiirehtiä. Pappi seisoi jo alttarilla odottamassa.

»Saat pyytää Jan Österiä alkamaan», sanoi Lars Larsson. »Me soittajat pidämme häntä etevimpänä joukostamme.»

»Saattaa olla niin», sanoi talonpoika, »mutta nyt me talonpojat pidämme sinua, Lars Larsson, parhaimpana.»

Toisetkin talonpojat keräytyivät heidän ympärilleen. »No, alkakaa nyt!» sanoivat he. »Pappihan odottaa. Me tulemme kirkkoväen pilkanesineeksi.»

Lars Larsson seisoi siinä yhtä sitkeänä ja itsetietoisena kuin ennenkin. »En ymmärrä miksi tämän seurakunnan väki on niin vastaan, että heidän oma soittajansa asetetaan ensi sijalle», sanoi hän.

Mutta Nils Elofsson oli aivan vimmoissaan, että kaikki näin tahtoivat pakottaa Jan Österin hänelle soittajaksi. Hän meni aivan Lars Larssonin luo ja kuiskasi: »Minä käsitän, että sinä olet kutsunut Jan Österin tänne, ja että sinä olet pannut toimeen tämän, kunnioittaaksesi häntä. Mutta soita nyt kiireesti! Muuten ajan tuon rääsypekan pois kirkkomäeltä häpeällä ja harmilla.»

Lars Larsson katsoi häntä suoraan silmiin ja nyökkäsi hänelle päätä vihaa osottamatta. »Niin, olette oikeassa, tästä täytyy meidän saada selvä», sanoi hän.

Hiin viittasi Jan Österiä tulemaan entiselle piukalleen. Sitten astui hän itse pari askelta eteenpäin ja kääntyi niin että kaikki saattoivat nähdä hänet. Sitten heitti hän käyrän kauas luotaan, veti puukon tupesta ja leikkasi poikki kaikki neljä viulunkieltä, jotka katkesivat särähtäen.

»Älköön sanottako minusta, että pidän itseäni parempana kuin Jan
Öster», sanoi hän.

Mutta nyt oli niin, että Jan Öster jo kolme vuotta oli miettinyt säveltä, jonka tunsi asuvan rinnassaan valmiina, vaikkei hän saanut sitä ilmoille soitetuksi, siksi että hän tuolla kotona aina kävi mustien murheitten painamana, eikä hänelle sattunut koskaan mitään, ei suurta eikä pientä, joka olisi kohottanut hänet jokapäiväistä aherrusta ylemmäksi. Mutta kun hän kuuli Lars Larssonin kielien särähtävän poikki, heitti hän päänsä pystyyn ja veti ilmaa keuhkoihin. Kasvojenpiirteet olivat jännitetyt, ikäänkuin kuuntelisi hän jostakin hyvin kaukaa tulevia ääniä, ja sitten hän alkoi soittaa. Sillä se sävel, jota hän oli hautonut kolme vuotta, selvisi nyt kerralla hänelle, ja sen äänien soidessa astui hän ylpein askelin kohti kirkkoa. Eikä morsiussaattue ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista soittoa. Se tempasi mukanaan sellaisella vauhdilla, ettei Nils Elofssonkaan voinut pysyä hiljaa. Ja kaikki olivat niin kiitollisia sekä Jan Österille että Lars Larssonille, että koko saattue tuli kirkkoon silmät kyynelissä.

KÄRÄJISSÄ.

Ollaan käräjäsalissa kaukana maaseudulla. Lakipöydän ääressä huoneen perällä istuu vanha tuomari, pitkä ja jykevä mies, kasvot leveät ja karkeapiirteiset. Monta tuntia peräkkäin on hän ratkaissut jutun toisensa jälkeen, ja vihdoin on häntä alkanut hieman tympäistä ja mielensä käydä synkäksi. Vaikeata on tietää, vaivaako häntä lakituvan helteinen ja painostava ilma, vai onko hän tullut pahoille mielin käsitellessään kaikkia näitä pikkumaisia riitajuttuja, jotka näkyvät syntyneen ainoastaan siksi, että todistaisivat ihmisten riidanhalua, säälimättömyyttä ja voitonhimoa.

Hän on juuri nyt ryhtynyt erääseen viimeisistä jutuista, jotka päivän kuluessa ovat käsiteltävät. Se koskee lapseneläkkeen vaatimusta.

Tätä asiaa on käsitelty jo viime käräjissä ja edellisen oikeudenistunnon pöytäkirjaa luetaan parhaallaan ääneen. Siitä saa ensinnäkin tietää, että kantaja on köyhä palvelustyttö ja että vastaaja on nainut mies.

Edelleen käypi pöytäkirjasta selville, että vastaaja on selittänyt kantajan vääryydellä ja ainoastaan voitonhimosta manuuttaneen hänet. Hän myöntää kantajan jonkun aikaa palvelleen hänen talossaan, mutta tällä ajalla hän ei ole ollut missään rakkausseikoissa tämän kanssa, ja naisella ei ole minkäänlaista oikeutta pyytää häneltä apua. Kantaja on kuitenkin pysynyt vaatimuksessaan, ja sittenkuin muutamia todistajia on kuulusteltu, on vastaaja velvotettu puhdistamaan itsensä valalla, ellei hän tahtonut tulla tuomituksi antamaan avustusta kantajalle.

Molemmat riitapuolet ovat tulleet saapuville ja seisovat vierekkäin lakipöydän edessä. Kantaja on hyvin nuori ja näyttää aivan säikähtyneeltä. Hän itkee kainoudesta ja pyyhkii vaivaloisesti pois kyyneleitänsä kokoonkäärityllä nenäliinalla, jota hän ei näy ymmärtävän levittää auki. Hän on puettu mustiin vaatteisiin, jotka ovat jotenkin uudet ja kulumattomat, mutta sopivat niin huonosti, että tekisi mieli luulla hänen lainanneen ne voidakseen säädyllisesti esiintyä oikeudessa.

Mitä vastaajaan tulee, näkee hänestä heti, että hän on varakas mies. Hän on neljänkymmenen korvissa ja näyttää karskilta ja reippaalta. Seistessään siinä oikeuden edessä on hänellä hyvin hyvä ryhti. Eihän tosin näytä siltä, että hän pitäisi siinä seisomista minäkään huvina, mutta ei se myöskään näytä häntä vähintäkään vaivaavan.

Kohta kun pöytäkirja on luettu, kääntyy tuomari vastaajan puoleen kysyen häneltä, pysyykö hän kieltämisessään ja onko hän valmis käymään valalle.

Näihin kysymyksiin myöntää vastaaja heti reippaasti. Hän alkaa kaivella liivintaskuaan ja ottaa esine papin todistuksen, josta selviää, että hän tuntee valan arvon ja merkityksen sekä on esteetön valan tekoon.

Koko tämän ajan on kantaja jatkanut itkemistään. Hän näyttää olevan voittamattoman kaino ja pitää luopumatta silmänsä lattiaan luotuina. Hän ei vielä ole nostanut katsettaan niin paljon, että olisi voinut katsoa vastaajaa kasvoihin.

Kun mies nyt vastaa myöntävästi, säpsähtää nainen. Hän astuu pari askelta lähemmäksi tuomarinpöytää, ikäänkuin hänellä olisi jotakin muistuttamista, mutta sitten hän jääpi seisomaan. Eihän se ole mahdollista, tuntuu hän sanovan itsekseen. Hän ei ole voinut vastata myöntävästi. Minä olen kuullut väärin.

Sillä välin ottaa tuomari todistuksen vastaan ja antaa samalla kertaa oikeudenpalvelijalle viittauksen. Oikeudenpalvelija menee silloin pöydän luo etsiäkseen raamattua, joka on peitossa pöytäkirjakasojen alla, ja pannakseen sen vastaajan eteen.

Kantaja kuulee jonkun menevän ohitsensa ja käy levottomaksi. Hän pakottautuu kohottamaan katseensa niin paljon, että voi nähdä pöydän yli, ja hän huomaa silloin, kuinka oikeudenpalvelija siirtää raamattua.

Vielä kerran näyttää siltä, kuin nainen aikoisi tehdä vastaväitteitä. Mutta hän pidättäytyy uudelleen. Eihän ole mahdollista, että vastaaja voi saada tehdä valan. Tuomarinhan täytyy estää hänet.

Tuomari on viisas mies, ja hän kai tietää, mikä ajatustapa kansalla on kantajan kotiseudulla. Hän tiesi kyllä, kuinka ankaria kaikki ihmiset olivat heti kun oli kyseessä jotakin avioliittoa koskevaa. He eivät tienneet mitään pahempaa syntiä kuin se minkä hän oli tehnyt. Olisiko hän koskaan tunnustanut itsestään jotakin sellaista, jollei se olisi ollut totta? Tuomari saattoi kai tietää, minkä kauhean ylenkatseen hän oli hankkinut itselleen. Eikä ainoastaan ylenkatsetta, vaan kaikenlaista kurjuutta. Kukaan ei huolinut häntä palvelukseensa, kukaan ei ottanut häntä työhönsä. Hänen omat vanhempansa tuskin suvaitsivat häntä tuvassaan, vaan uhkasivat joka päivä heittää hänet ulos. Ei, täytyi kai tuomarin ymmärtää, ettei hän olisi hakenut lapseneläkettä naineelta mieheltä, ellei hänellä ollut siihen oikeutta.

Eihän tuomari voinut uskoa, että hän valehteli sellaisessa asiassa, että hän olisi saattanut itselleen sellaisen kamalan onnettomuuden, jos hän olisi voinut syyttää jotakin toista kuin nainutta miestä. Ja jos tuomari tämän tiesi, niin täytyihän hänen estää valan teko.

Nainen näkee, että tuomari istuu ja lukee papintodistuksen pariin kertaan. Sentähden alkaa hän luulla, että tämä aikoo sekaantua asiaan.

Totta onkin, että tuomari näyttää miettivältä. Hän siirtää katseensa pari kertaa kantajaan. Mutta silloin se kyllästymisen ja vastenmielisyyden ilme, joka lepää hänen kasvoillaan, käy vielä huomattavammaksi. Näyttää siltä, kuin hänellä olisi vihamielinen tunne naista kohtaan. Vaikkapa kantaja puhuisikin totta, on hän kuitenkin huono ihminen, eikä tuomarilla voi olla mitään myötätuntoa häntä kohtaan.

Välistä sattuu, että tuomari sekaantuu juttuun hyvänä ja viisaana neuvonantajana ja estää riitapuolet kokonaan pilaamasta asiaansa, mutta tällä kertaa on hän väsynyt ja tympeytynyt, eikä hän ajattele muuta kuin antaa asian mennä laillista menoaan.

Hän laskee käsistään todistuksen ja sanoo muutamin sanoin toivovansa, että vastaaja on tarkoin miettinyt väärän valan vaarallisia seurauksia. Vastaaja kuuntelee häntä yhtä tyynesti, kuin hän on esiintynyt kaiken aikaa, ja vastaa kunnioittavasti ja vieläpä arvokkaasti.

Kantaja kuuntelee tätä aivan kauhuissaan. Hän tekee muutamia äkillisiä liikkeitä ja puristaa kätensä vastakkain. Nyt hän tahtoo puhua oikeuden edessä. Hän taistelee kauheasti kainouttaan ja nyyhkytyksiä vastaan, jotka kuristavat hänen kurkkuaan. Loppu on kuitenkin se, ettei hän voi saada suustaan kuultavaa sanaa.

Siis vala tulee tehtäväksi. Vastaaja saa vannoa sen. Ei kukaan tule estämään häntä vannomasta sieluansa perikatoon.

Aina tähän asti hän ei ole voinut uskoa, että se saisi tapahtua. Mutta nyt hänet valtaa varmuus, että se on aivan lähellä, että se tapahtuu tuossa tuokiossa. Kauhistus, joka on paljoa valtavampi kuin mikään, mitä hän ennen on tuntenut, ahdistaa häntä. Hän jähmettyy kokonaan. Hän ei edes itkekään enää. Silmät tuijottavat päässä.

Vastaajan tarkotus on siis saattaa itsensä iankaikkiseen kadotukseen.

Tyttö käsittää kyllä, että mies tahtoo vannoa itsensä vapaaksi vaimonsa tähden. Mutta vaikkapa hänen olisikin käynyt vaikeaksi eläminen yksissä tämän kanssa, eihän hänen toki siltä olisi pitänyt myydä sielunsa autuutta.

Ei ollut mitään niin hirmuista kuin väärä vala. Siinä synnissä oli jotakin salaperäistä ja kamalata. Ei ollut mitään armoa eikä anteeksiantamusta siitä. Hornan portit aukenivat itsestään, kun valapaton nimi mainittiin.

Jos hän nyt olisi nostanut katseensa miehen kasvoihin, olisi hän pelännyt näkevänsä ne jo leimatuiksi jonkinlaisella Jumalan vihan niihin lyömällä merkillä.

Sillä aikaa kun hän siinä seisoo ja yhä kauhistumistaan kauhistuu, on tuomari neuvonut vastaajaa, kuinka tämän on pantava sormensa raamatulle. Sitten aukasee tuomari lakikirjan löytääkseen valan kaavan.

Kun nainen näkee vastaajan panevan sormensa kirjalle, astuu hän vieläkin askelen lähemmäksi lakipöytää, ja näyttää siltä, kuin tahtoisi hän kurottautua pöydän yli nostaakseen pois vastaajan käden.

Mutta vielä häntä kuitenkin pidättää viimeinen toivo. Hän uskoo, että mies peräytyy viime hetkellä.

Tuomari on löytänyt etsimänsä sivun lakikirjaa ja alkaa nyt ääneen ja selvästi sanella valaa. Sitten keskeyttää hän, jotta vastaaja kertaisi hänen sanansa. Ja vastaaja alkaa todellakin kerrata niitä, mutta sitten tekee hän pienen erehdyksen, joten tuomarin täytyy alottaa taas alusta.

Mutta nyt kantajalla ei enää voi olla toivon hiventäkään jälellä. Nyt hän tietää, että vastaaja aikoo tehdä väärän valan, että hän aikoo saattaa itsensä Jumalan vihan alaiseksi sekä tämän että tulevan elämän ajaksi.

Hän seisoo ja vääntelee avuttomana käsiään. Ja kaikki tämä on hänen syynsä, sentähden että hän on syyttänyt vastaajaa!

Mutta olihan hän ilman työtä, hän kärsi nälkää ja vilua. Lapsi oli kuolemaisillaan. Kenenkä muun puoleen hän kääntyisi saadakseen apua?

Eikä hän koskaan olisi uskonut, että mies olisi tahtonut tehdä niin kauhean synnin.

Nyt on tuomari sanellut valan uudelleen. Muutaman hetkisen kuluttua on teko tehty. Tuollainen teko, jota ei voi tekemättömäksi saada, jota ei koskaan voi sovittaa, jota ei koskaan voi hävittää.

Juuri kun vastaaja alkaa kertoa valan sanoja, syöksähtää hän esiin, heittää syrjään miehen ojennetun käden ja tempaa raamatun käsiinsä.

Hänen hirveä kauhunsa on vihdoinkin antanut hänelle rohkeutta. Mies ei saa vannoa sieluansa perikatoon. Hän ei saa.

Oikeudenpalvelija kiirehtii heti esille ottaakseen naiselta raamatun ja saattaakseen hänet taas järjestykseen. Kantajalla on ääretön pelko kaikkea kohtaan, mikä kuuluu oikeuteen, ja hän uskoo varmasti, että se, minkä hän nyt on tehnyt, on saattava hänet linnaan. Mutta hän ei anna raamattua käsistään. Tulkoon mitä tulee, mutta vastaaja ei saa tehdä valaa. Hän, joka tahtoo vannoa, juoksee myöskin esille, mutta nainen tekee hänellekin vastarintaa.

»Sinä et saa tehdä valaa!» huudahtaa hän. »Sinä et saa!»

Tapaus herättää luonnollisesti suurinta hämmästystä. Käräjärahvas tunkeutuu lakipöytää kohti, lautamiehet alkavat nousta paikoiltaan, pöytäkirjuri hypähtää seisoalleen, mustetolppo kädessä, jotta sitä ei kaadettaisi kumoon.

Silloin huutaa tuomari kovalla ja äkäisellä äänellä: »Hiljaa!» Ja kaikki ihmiset jäävät liikkumattomina seisomaan.

»Mikä sinun on? Mitä sinulla on raamatun kanssa tekemistä?» kysyy tuomari kantajalta samalla kovalla ja ankaralla äänellä.

Sitten kun nainen on saanut laskea tuskansa valloilleen epätoivon teossa, on hänen ahdistuksensa vähentynyt, joten hän voi vastata: »Hän ei saa tehdä valaa!»

»Ole vaiti ja pane kirja paikalleen!» käskee tuomari.

Mutta nainen ei tottele, vaan pitää kirjaa molemmin käsin. »Hän ei saa tehdä valaa!» huutaa hän hillitsemättömän rajusti.

»Oletko sinä niin halukas voittamaan juttusi?» kysyy tuomari yhä ankarammalla äänellä.

»Minä tahdon luopua kanteestani», huudahtaa hän kovalla ja vihlaisevalla äänellä. »Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan.»

»Mitä sinä huudat?» kysyy tuomari. »Oletko menettänyt järkesi?»

Nainen hengittää syvään ja koettaa tyyntyä. Hän kuulee itse, kuinka hän kirkuu. Täytyyhän tuomarin luulla, että hän on tullut hulluksi, ellei hän osaa puhua tyynesti, mitä hän tahtoo. Hän taistelee vielä kerran itsensä kanssa voidakseen hallita ääntänsä, ja tällä kertaa se hänelle onnistuu. Hän sanoo verkkaan, vakavasti ja selvästi, katsellen tuomaria suoraan silmiin: — »Minä tahdon luopua kanteestani. Vastaaja on lapsen isä. Mutta minä pidän hänestä vielä. En tahdo, että hän tekee väärän valan.»

Nainen seisoo suorana ja päättäväisenä lakipöydän edessä ja katselee yhä suoraan tuomarin karkeihin kasvoihin. Tämä istuu nojaten molempia käsiään pöydänkanteen eikä pitkään aikaan ota silmiään tytöstä. Tuomarin katsellessa tyttöä tapahtuu hänessä suuri muutos. Kaikki velttous ja tyytymättömyys, mikä ilmeni hänen piirteissään, katoaa, ja nuo isot, karkeat kasvot käyvät kauniiksi kauneimmasta mielenliikutuksesta. »Kas tuossa», ajattelee tuomari, »kas tuossa, sellainen on minun kansani. Minun ei tule suuttua sille, kun niin paljo rakkautta ja jumalanpelkoa on yhdellä halvimmista.»

Äkkiä tuomari tuntee, että hänen silmänsä ovat täyttymäisillään kyynelillä, ja silloin hän säpsähtää melkein häpeissään ja heittää nopean silmäyksen ympärilleen. Silloin hän näkee, että kirjuri ja nimismies ja lautamiesten koko pitkä rivi ovat kumartuneet katsellakseen tyttöä, joka seisoo lakipöydän edessä, raamattu puristettuna rintaansa vasten. Ja hän näkee hohteen heidän kasvoissaan, ikäänkuin olisivat nähneet jotakin oikein kaunista, mikä tuotti heille iloa aina sydänjuuriin saakka.

Sitten katselee tuomari myöskin käräjärahvasta, ja hänestä näyttää, että kaikki ihmiset istuvat ääneti ja hengittävät syvään, ikäänkuin juuri nyt olisivat saaneet kuulla, mitä eniten kaikesta olivat halunneet.

Kaikkein viimeksi katselee tuomari vastaajaa. Nyt tämä seisoo pää painuksissa ja katsoo lattiaan.

Tuomari kääntyy uudelleen köyhän tytön puoleen. »Tehdään niinkuin tahdot», sanoo hän. »Asia merkitään rauenneeksi», sanoo hän sitten pöytäkirjurille.

Vastaaja tekee liikkeen ikäänkuin hän tahtoisi tehdä vastaväitteen. »Mikä nyt?» tiuskaa tuomari hänelle. »Onko sinulla mitään sitä vastaan?» Vastaaja painaa päänsä vieläkin syvemmälle ja vastaa tuskin kuultavasti: »Eihän tuota, parasta kai on, että niin käy», sanoo hän.

Tuomari istuu paikallaan vielä hetkisen, sitten työntää hän raskaan tuolinsa taaksepäin, nousee seisoalleen ja menee pöydän ympäri kantajan luo.

»Kiitos sinulle», sanoo hän, ojentaen kätensä tälle.

Tyttö on pannut raamatun luotaan, seisoo ja itkee ja pyyhkii pois kyyneleitä kokoonkäärityllä nenäliinalla.

»Kiitos sinulle», sanoo tuomari vielä kerran ja ottaa häntä kädestä ja pudistaa sitä, kuin olisi hänen edessään oikea miesten mies.

HOPEAKAIVOS.

Kuningas Kustaa kolmas oli matkalla Taalainmaassa. Hänellä oli kiire, niin että olisi myötä- ja vastamäet tahtonut ajaa täyttä karkua. Ja kun oli sellainen vauhti, että hevoset oistonaan lentää laskettivat ja vaunut tienkäänteissä viistivät kahdella pyörällä, niin kuningas pisti päänsä ulos vaununakkunasta ja huusi ajomiehelle: »Mikä siellä pitelee, kun ei matka suju? Vai munakuormaako luulette ajavanne?»

Kun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa ollut kumma, jos valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne kestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten kuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät vaunuista ulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko. Matkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut oli korjattu.

Kun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan ajankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan metsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin seuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä, joten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan, sillä välin kun suuria matkavaunuja korjattiin.

Kuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli tuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni hauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka halki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden pajupensastojen välissä.

Mutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä nousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren ja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Vaan ihmisten kävellessä hänen ohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen astuimella, ja siltä paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista uhkeata kansaa kuningas ei ollut ikäpäivänä nähnyt. Miehet olivat jokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja naiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.

Kuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta ja kerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: »Nyt minä varmaan olen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa». Mutta kun hän nyt katseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin, ei hän enää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi sydämensä lämpenevän ja sanoi itsekseen: »Turhia viholliset puhuvat, että Ruotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän näköisiä alamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni että maani.»

Hiin käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään seisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat hänen ympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.

Ja sitte kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin ylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta näytetään.

Kuningas alkoi tehdä selkoa valtakunnan onnettomasta tilasta. Hän sanoi, että Ruotsin kimppuun oli sekä ryssä että tanskalainen hyökännyt, ja ettei tämä olisi muissa oloissa ollut vaarallista, mutta nyt sotajoukko oli pettureita täynnä, joten kuninkaalla ei ollut yhtään luotettavaa armeijaa lähetettäväksi vihollista torjumaan. Hänellä ei senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin itse lähteä maaseudulle ja kysyä alamaisiltaan, tahtoivatko he liittyä pettureihin, vai tahtoivatko he olla kuninkaalle uskollisia ja auttaa häntä väellä ja rahalla, jotta hän voisi pelastaa isänmaan.

Talonpojat pysyivät kuninkaan puheen ajan vallan ääneti, ja sen loputtua he eivät vähimmälläkään merkillä ilmaisseet olevansa myöten tai vastaan.

Kuningas omasta mielestään luuli olleensa hyvin kaunopuheinen. Kyynelet olivat monta kertaa hänen puhuessaan kihahtaneet hänen silmiinsä. Mutta kun talonpojat yhä seisoivat tuskaisen epäröivinä eikä heidän vastauksestaan näyttänyt sen selvempää tulevan, niin hänen otsansa rypistyi ja hän kävi tyytymättömän näköiseksi.

Talonpojat käsittivät, että kuningas alkoi kyllästyä pitkään odotukseen, ja lopulta yksi heistä astui joukosta esiin.

»Nyt on niin asia, Kustavi kuningas, ett'emme osanneet tänään odottaa kuninkaan käyntiä», talonpoika sanoi, »ja siitä syystä emme nyt heti kykene sinulle vastaamaan. Nyt minä neuvoisin sinua menemään sakastiin ja juttelemaan meidän pappimme kanssa, kunnes me täällä tuumimme sitä äskeistä esitystäsi.»

Kuningas käsitti, ettei parempaa päätöstä heti käynyt odottaminen, vaan että oli viisainta tehdä niinkuin talonpoika neuvoi.

Sakastiin tullessaan hän ei siellä tavannut muita kuin vanhan miehen, joka näytti talonpoikais-äijältä. Hän oli pitkä ja vankka, ja hänen suurten käsiensä pinta oli karkea kovasta työstä, eikä hänellä ollut liperiä eikä kauhtanaa, vaan nahkahousut ja pitkä valkoinen lammasnahkaturkki, niinkuin toisillakin miehillä.

Hän nousi seisaalleen ja kumarsi kuninkaan astuessa sisään.

»Tuolla ulkona sanottiin että tapaisin täällä papin», sanoi kuningas.

Toisen kasvot siitä hieman punehtuivat. Hänestä tuntui vastahakoiselta selittää, että hän se juuri oli tämän pitäjän kappalainen, kun näki kuninkaan pitäviin häntä talonpoikana.

»Niin, pappi kyllä tapaa täällä olla näihin aikoihin», hän virkkoi.

Kuningas heitähti istumaan suureen korkeakenoiseen nojatuoliin, joka sakastissa oli siihen aikaan ja on vielä nytkin ihan sellaisenaan, paitsi että seurakunta on sen selkänojan koristanut kullatulla kuningaskruunulla.

»Onkos teillä tässä pitäjässä hyvä pappi?» kysäsi kuningas. Hän tahtoi koetteeksi kerran näyttää olevansa huvitettu talonpoikain oloista.

Kun kuningas alkoi tällä tavalla kysellä, tuntui papista perin mahdottomalta sanoa kuka hän oli. Parempi on antaa kuninkaan jäädä luuloonsa että minä olen vaan talonpoika, hän ajatteli, ja vastasi että pappi oli kyllä hyvä. Saarnasi puhdasta ja oikeata Jumalan sanaa ja koki elää niinkuin opetti.

Kuninkaan mielestä tämä oli hyvä kiitos, mutta hänen tarkkaan korvaansa tuntui kuin miehen äänessä olisi ollut hieman epäröimistä.

»Kuuluu vähän puheesta kuin ei pappi sentään olisi ihan mielenmukainen», hän virkkoi.

»Hiukan omavaltainen hän kyllä on», sanoi pappi. Hän ajatteli, että jos kuningas sittemmin sattuisi saamaan tietää kuka hän oli, ei hän voisi ajatella että pappi oli siinä vaan itseään kehunut; siitä syystä hän tahtoi lisätä hiukan moitetta mukaan. »Moni kyllä sanoo», hän jatkoi, »että hän tahtoo oman päänsä mukaan hallita tämän pitäjän asiat.»

»Sitten hän ainakin on johtanut ne parhaaseen päin», sanoi kuningas. Hänen mieleensä ei ollut, että tuo talonpoika rupesi esimiestään arvostelemaan. »Minusta täällä näyttää olevan vallalla hyvät tavat ja vanhanaikainen yksinkertaisuus.»

»Kansa kyllä on kunnollista», sanoi pappi, »mutta se elää kanssa näin erillään ja köyhyydessä. Eivät nämä ihmiset olisi sen parempia kuin muutkaan, jos tämän maailman kiusaukset pääsisivät heitä lähemmäs.»

»No siitä vaarasta nyt vielä ei kannattane puhua», keskeytti kuningas ja kohautti hartioitaan. Hän ajatteli, että nyt hän oli sattunut sellaisen miehen seuraan, joka huolehti joutavia.

Kuningas ei nyt virkkanut sen enempää, vaan alkoi sormillaan rummuttaa pöytään. Hän arveli jo kylliksi suvainneensa olla sananvaihdossa tuon talonpojan kanssa ja alkoi ihmetellä kuinka kauan aikaa ne toiset tarvitsivat valmistaakseen vastausta.

Noilla talonpojilla ei ole juuri erityisempää intoa tarjota kuninkaallensa apua, hän ajatteli. Jos vaan vaununi olisivat kunnossa, niin lähtisin tieheni kesken heidän neuvottelujensa.

Papilla taas oli omat huolensa, hänen oli vaikea päästä selville eräästä tärkeästä asiasta, joka täytyi saada ratkaistuksi. Hän alkoi olla iloissaan siitä ettei ollut sanonut kuninkaalle kuka oli. Nyt hän arveli voivansa kertoa hänelle sellaista, jota muuten olisi ollut vaikea esittää.

Hetken päästä hän katkaisi äänettömyyden ja kysyi kuninkaalta, oliko hän tosiaan sanonut niin kuin hän äsken oli ollut kuulevinaan, että viholliset olivat hyökänneet maahan ja että valtakunta oli vaarassa.

Kuningas ajatteli, että pitäisi tuon miehen edes älytä antaa hänen olla rauhassa. Kuningas tuijotti vaan häneen suurin silmin eikä vastannut.

»Kysyn siksi, kun en täältä sisältä oikein voinut kaikkia sanoja kuulla», sanoi pappi. »Vaan jos tosiaan niin on, niin tahdoin sanoa, että tämän seurakunnan pappi ehkäpä kykenisi kuninkaalle hankkimaan rahaa, enemmänkin kuin mitä hän tarvitsee.»

»Äskenhän minulle taas sanottiin, että täällä kaikki ovat köyhiä», sanoi kuningas, ajatellen että mitä se mies pakisee, kun ei edes tiedä mitä itse on puhunut.

»Niin, se on totta», tuli vastaukseksi, »eikä pappi ole rikkaampi kuin muutkaan. Mutta jos kuningas armollisesti tahtoo kotvan minua kuunnella, niin minä selitän miten papilla voi olla valta auttaa häntä.»

»No puhukaa vaan», sanoi kuningas. »Näkyyhän teillä sana olevan paremmin kielen päässä kuin ystävillänne ja kylänne miehillä, jotka tuskin koko päivänä saavat vastaustaan valmiiksi.»

»Ei ole niinkään helppo kuninkaalle vastata», sanoi pappi. »Pelkäänpä, että pappi sen kuitenkin lopulta saa toisten puolesta tehdä.»

Kuningas heitti toisen jalkansa toisen yli, istuutui mukavammin nojatuoliin, pani käsivartensa ristikkäin ja antoi päänsä painua rintaa vasten.

»No saa alkaa», virkkoi hän ikäänkuin olisi jo ollut torkuksissa.

»Kerran oli viisi tämän pitäjän miestä metsällä hirvenajossa», alkoi kappalainen. »Yksi heistä oli tuo mainittu pappi. Toisista oli kaksi sotilasta, Olavi ja Eerik Svärd, neljäntenä tämän kirkonkylän kievari ja viidentenä eräs Israel Petter Petterinpoika.»

»Ei nyt huoli niin monilla nimillä aikaa kuluttaa», murahti kuningas antaen päänsä painua toiselle kupeelle.

»Nämä miehet olivat hyviä metsästäjiä», pappi jatkoi, »ja onni tavallisesti seurasi heitä. Mutta sinä päivänä he olivat risteilleet laajalti ja kauan aikaa saamatta mitään. Viimein he heittivät kokonaan ajon ja istuutuivat kanervikkoon juttelemaan. Tuli siinä puheeksi ettei koko metsässä ollut viljelyskelpoista paikkaa, ei kuin mäkiä ja rämeikköä. 'Ei ole Herramme tehnyt oikein, kun on meille näin köyhän ansiomaan antanut, virkkoi yksi heistä. Muilla seuduin ihmiset voivat hankkia rikkautta ja ylellisyyttäkin, mutta täällä me raatamalla töintuskin pääsemme jokapäiväiseen leipään!'»

Pappi oli hetken ääneti ikäänkuin epäillen kuuliko kuningas häntä, mutta kuningas liikautti pikkusormeaan näyttääkseen vielä olevansa valveilla.

»Talonpojat siitä paraikaa keskustelivat, kun pappi sattui huomaamaan outoa väikettä kallionkamarasta, josta hän oli sattunut polkemaan sammalta pois. Onpas tuossa kummallinen kivi, hän ajatteli, ja potkasi vielä yhden sammalmättään syrjään. Hän kumartui ja otti sammalesta siihen tarttuneen kivensirun, ja se välkkyi samoin kuin kaikki muukin. 'Eihän ihmeessä tämä vaan mahtane lyijyä olla?' hän sanoi. Samassa toiset kapsahtivat pystyyn ja kaapivat pyssyntukilla maan paljaaksi sammalista. Ja kun he sen olivat tehneet, oli somaa nähdä, miten leveä, välkkyvä malmisuoni kierteli vuoren kuvetta. 'Miksikäs te tätä luulisitte?' sanoi pappi. Miehet iskivät irti kivensiruja ja koettivat niitä hampaillaan. 'Mahtaa tuo nyt lyijyä tai sinkkiä ainakin olla', he sanoivat. 'Ja koko vuori on sitä täynnä', sanoi kievari.»

Kun pappi oli päässyt niin pitkälle, näkyi kuninkaan pää hiukan kohoavan ja toinen silmä aukeni.

»Tiedättekö, tunsikohan niistä ihmisistä kukaan malmeja ja kivilajeja?» hän kysyi.

»Ei, eivät he tunteneet», pappi vastasi. Silloin kuninkaan pää painui, ja molemmat silmänsä olivat yhtä ummessa.

»Sekä pappi että hänen toverinsa ihastuivat ikihyviksi», jatkoi kappalainen huolimatta kuninkaan tylyydestä. »Nythän he luulivat päässeensä aarteelle, josta heille ja jälkeläisilleenkin tulisi ikuiset rikkaudet! 'No nyt tämä mies ei enään ole työn orja!' sanoi toinen sotilaista. 'Onpa nyt varaa vaikka viikon virua ja pyhänä kultavaljakolla kirkolle ajaa!'

Muuten he olivat järkeviä miehiä, mutta suuri löytö oli heidän päänsä niin huumannut, että lepertelivät kuin lapset. Niin paljon heillä sentään oli älyä, että jälleen asettivat sammalen paikoilleen ja kätkivät aarteen. Senjälkeen he panivat tarkasti merkille missä paikka oli ja lähtivät kotiin.

Ennenkin he erkanivat, määrättiin, että papin piti matkustaa Faluniin vuoripäälliköltä kysymään, mitä malmilajia se oli. Hänen tuli palata niin pian kuin mahdollista, ja siihen asti he valallaan vannoivat salaavansa kaikilta ihmisiltä malmipaikan.»

Kuningas kohotti taas hiukan päätään, vaan ei sanallakaan keskeyttänyt kertojaa. Hän näytti nyt rupeavan uskomaan, että sillä todellakin oli jotain tärkeätä sanottavana, koska ei ollut hänen välinpitämättömyydestään tietääkseenkään.

»Sitte pappi lähti matkaan, taskussaan pari malminäytettä. Hän iloitsi rikastumisesta yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän kuvaili mielessään, miten rakennuttaisi uudestaan pappilansa, joka nykyään ei ollut talonpoikaispirttiä parempi, ja sitte hän naisi erään rovastin tyttären, josta hän piti. Muuten hän olisi vielä kauan saanut häntä odottaa. Hän oli köyhä ja eleli syrjässä, hän tiesi, että kestäisi kauan, ennenkuin saisi paikan niihin voisi vaimon viedä.

Pappi ajoi Faluniin kahdessa päivässä, ja siellä hän sai päivän odotella vuoripäällikköä, joka oli matkoilla, sillä kenenkään toisen puoleen hän ei uskaltanut kääntyä. Viimein hän tämän tapasi ja näytti hänelle malmikappaleensa. Vuoripäällikkö otti ne käteensä. Hän katsahti ensin niihin ja sitte pappiin.

Pappi kertoi löytäneensä ne eräästä kotipitäjänsä vuoresta ja arveli, että olisikohan niissä lyijyä.

'Ei se lyijyä ole', sanoi vuoripäällikkö.

'Taitaa olla sinkkiä sitten?' kysyi pappi.

'Ei se sinkkiäkään ole', vuoripäällikkö sanoi.

Pappi tunsi kaiken toivonsa raukeavan. Niin masennuksissa hän tuskin lienee koskaan ollut.

'Onko teidän pitäjässänne paljon tällaisia kiviä?' kysyi vuoripäällikkö.

'On niitä kokonainen vuori', sanoi pappi.

Silloin vuoripäällikkö astui hänen luokseen ja löi häntä olalle sanoen:

'Menetelkää nyt sitten niin, että siitä koituu sekä itsellenne että valtakunnalle hyötyä, sillä tämä on hopeata!'

'Vai niin', sanoi pappi, ja hänen silmiään samenti. 'Vai on tämä hopeata!'

Vuoripäällikkö rupesi selittelemään, miten hänen tulisi menetellä saadakseen laillisen oikeuden kaivokseen, ja antoi hänelle paljon hyviä neuvoja, mutta pappi oli ihan kuin lumeissa eikä kuullut hänen puhettaan. Hän ei tahtonut tottua siihen outoon sanomaan, että kotona hänen köyhässä pitäjässään oli kokonainen hopeamalmivuori häntä odottamassa.»

Kuninkaan pää kohosi niin äkkiä pystyyn, että pappi keskeytti puheensa.

»Sitte kävi varmaan niin», sanoi kuningas, »että kun hän palasi kotiin ja alkoi työskennellä kaivoksessa, niin hän saikin nähdä, että vuoripäällikkö vaan oli laskenut leikkiä hänestä.»

»Eipä niinkään, ei vuoripäällikkö ollut häntä pettänyt», sanoi pappi.

»No, saatte jatkaa», sanoi kuningas ja asettui entiseen tapaansa kuuntelemaan.

»Kun pappi viimein saapui takaisin ja ajoi halki kotipitäjän», jatkoi kappalainen, »piti hän ensimäisenä tehtävänään kertoa tovereilleen löydöstä. Ja ajaessaan Sten Steninpojan majatalon ohi hän aikoi poiketa hänen luokseen kertomaan, että se heidän löytönsä olikin hopeata. Mutta kun hän seisautti veräjän eteen, näki hän lakanoita ikkunoissa, ja leveä tavutettu ura vei maantieltä portaille.

»Kukas täällä talossa on vainajana?» kysyi pappi pojalta, joka seisoi nojallaan aitaa vasten.

'Kievari itse', poika vastasi. Ja sitte hän jutteli papille, että isäntä oli viikon ajat juonut itsensä humalaan jokikinen päivä. ’Sitä viinaa, sitä viinaa täällä on mennyt vallan kauheasti', poika sanoi. — 'Miten se on käsitettävä?' kysyi pappi. 'Eihän kievari koskaan ollut viinamiehiä.' — 'Niin', virkkoi poika, 'hän joi siksi, kun kehui löytäneensä jonkun kaivoksen. Kelpaa rikkaan läiskiä, hän sanoi. Nyt hänen muka kannattaa hummata vaikka ikänsä. Ja eilis-iltana hän juovuksissa lähti ajelemaan, mutta kaatoikin rattaansa ja jäi itse alle.'

Kun pappi oli tämän kuullut, jatkoi hän matkaansa kotia kohti. Hänen mieltään katkeroitti tuo äskeinen sanoma. Ja kuinka hän olikaan matkalla iloinnut siitä ajatuksesta, että saisi kertoa sen suuren uutisen!

Mutta pari askelta siitä ajettuaan pappi näki Israel Petter Petterinpojan kävelevän vastaansa. Hän oli ihan entisellään, ja pappi ajatteli, että olipa hyvä kun ei onni ollut häneltä päätä huumannut. Häntä pappi heti aikoi ilahuttaa sillä, että hän nyt oli rikas mies. 'Päivää', sanoi Petter Petterinpoika, 'palaatko Falunista nyt?' — 'Palaan niinkin', sanoi pappi, 'ja tiedäppäs, että siellä kävi paremmin kuin saatoimme aavistaakkaan, vuoripäällikkö näet sanoi, että se meidän löytömme olikin hopeata!' Petter Petterinpoika säpsähti vallan kuin maa olisi edessä avautunut. 'Mitästä sanot? Hopeatako se on?' — 'Niin on', vastasi pappi, 'meistä tulee rikkaita miehiä jok'ainoasta ja voimme elellä herroiksi!' — 'Ihanko tosiaan se on hopeata?' toisti Petter Petterinpoika ja masentui yhä enemmän. — 'Varmasti se hopeata on', vastasi pappi, 'enhän toki sinua pettää tahdo. Älä nyt enää arkaile, vaan ole iloissasi!'

»Iloissaniko?' sanoi Petter Petterinpoika, 'minäkö iloissani! Luulin sitä vain katinkullaksi, ja ajattelin, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Olen myönyt koko kaivososuuteni Olavi Svärdille sadasta taalerista.'

Hän oli epätoivoissaan, ja papin lähtiessä hän jäi keskelle maantietä seisomaan itkien ääneen.

Kotitaloon saavuttuaan pappi lähetti renkinsä Olavi Svärdin ja hänen veljensä luo kertomaan, että heidän löytönsä oli hopeata. Hän tunsi jo itse saaneensa tarpeeksi tämän hyvän uutisen levittämisestä.

Mutta illalla yksin ollessaan pappi taasen joutui suuren ilonsa valtaan. Hän astui ulos pimeyteen ja nousi kummulle, jonka hän oli ajatellut uuden pappilan paikaksi. Siitä piti tietenkin tulla komea, yhtä uljas kuin piispanpuustelli. Hän oli kauvan ulkona, koko sen yön, eikä hän tyytynyt vaan uuden pappilan rakentamiseen. Hänen mieleensä juohtui, että kun seutu niin suuria rikkauksia tuottaa, niin sinne alkaa virrata väkeä ja viimein kaupunkikin kohoaa metsään kaivoksen ympärille. Ja silloin hänen on pakko rakentaa uusi kirkko siihen kaupunkiin. Siihen varmaan suurin osa hänen rikkauttaan hupenee. Mutta ei siinäkään vielä kylliksi, vaan hän kuvitteli, että kun se hänen kirkkonsa on valmis, niin kuningas ja useita piispoja tulee sen vihkiäisiin, ja silloin kuningas kirkkoon hyvin ihastuu, mutta huomauttaa, ettei hänellä, kuninkaalla, ole sopivaa asuntoa paikkakunnalla. Ja silloin ei hänellä muuta neuvoa kuin rakentaa kuninkaalle linna uuteen kaupunkiin.»

Yksi kuninkaan kavaljeereista aukasi nyt sakastin oven ja ilmoitti, että suuret matkavaunut olivat jo korjatut.

Ensi hetkessä kuningas oli heti valmis lähtemään, mutta malttoi mielensä. »Antaahan kuulua miten lopuksi kävi», hän sanoi papille. »Mutta nyt saisi jatkaa sukkelammin. Tiedämme jo miten mies uneksi ja ajatteli. Tahdomme tietää miten hän toimi.»

»Vaan kun hän vielä istui näine haaveineen», pappi jatkoi, »niin hänelle tuotiin sana, että Israel Petter Petterinpoika oli itse lopettanut päivänsä. Hän ei voinut kestää sitä, että oli myynyt kaivososuutensa. Hänestä varmaankin tuntui mahdottomalta koko ikänsä nähdä toisen nauttivan rikkaudesta, joka olisi voinut olla hänen.»

Kuningas oikaisihe hiukan pystympään. Hänen molemmat silmänsä olivat auki. »Totisesti», hän sanoi, »minä tuon papin sijassa olisin saanut kyllikseni koko kaivoksesta.»

»Kuningaspa on rikas mies», sanoi pappi. »Hänelle joka tapauksessa jää yltäkyllin. Niin ei käy pappiparan, joka on ihan varaton. Sellainen kun näkee, ettei Jumala siunaa hänen yritystään, niin hän ajattelee: Minun täytyy luopua ajattelemasta, että hankkisin näillä rikkauksilla itselleni mainetta ja hyötyä. Mutta enhän voi hopeata jättää maahankaan makaamaan. Minun täytyy kaivaa se kätköstään köyhäin ja puutteenalaisten hyväksi. Teen sen auttaakseni seurakuntaa eteenpäin.

Yhtenä päivänä pappi siis lähti Olavi Svärdin luo, keskustellakseen hänen ja hänen veljensä kanssa, mitä hopeakaivokselle nyt alussa olisi tehtävä. Hän oli jo perille pääsemäisillään, kun sotilasten mökin lähellä häntä vastaan tuli rattaat, joiden ympärillä kulki saattomiehiä, pyssyt olalla, ja rattailla istui joku kädet selän taa sidottuina ja nilkat köysissä.

Rattaat seisahtuivat papin mennessä ohi, niin että hän ennätti tarkemmin katsella vankia. Tämän pää oli siteissä, joten ei ollut helppo häntä tuntea, mutta papista hän kuitenkin näytti Olavi Svärdiltä.

Hän kuuli vangin pyytävän vartijoiltaan, että saisi vaihtaa pari sanaa papin kanssa.

Hän kävi silloin lähemmäs, ja vanki kääntyi häneen päin. 'Nyt sinä olet ainoa, joka tiedät missä hopea vuori on', hän sanoi.

'Mitä sinä nyt puhut, Olavi?' kysyi pappi.

'Kas, siitä asti kun saimme tietää, että olimmekin löytäneet hopeavuoren, emme velimiehen kanssa tahtoneet enää sopia niin hyvin kuin ennen, vaan jouduimme alituisesti riitaan. Ja eilen illalla kinastelimme siitä, kumpi meistä oli ensimäisenä kaivoksen löytänyt, tai mikä lieneekin ollut riidan aiheena, vaan siitä nousi tappelu ja minä löin veljeni hengiltä, ja jättipä hänkin aimo muistomarjat tuohon otsalle. Ja nyt kun minä joudun hirteen, niin sinä olet ainoa ihminen, joka tiedät kaivoksen paikan. Mutta yhtä asiaa sinulta pyytäisin.'

'Puhu veikkonen', sanoi pappi. 'Teen puolestasi kaikki mitä voin.'

'Tiedäthän, että minulle jää monta pientä lasta', alkoi sotilas, mutta pappi keskeytti hänet.

'Siitä sinä ole vallan huoletta. Mitä kaivoksesta tulee sinun osallesi, sen he saavat, aivan kuin itse eläisit.'

'Ei', sanoi Olavi Svärd, 'toista minä aijoin pyytää. Älä anna yhdellekään heistä mitään, mitä siitä kaivoksesta tulee.'

Pappi hämmästyi niin, että jäi avossasuin seisomaan eikä voinut vastata.

'Joll'et sitä minulle lupaa, en voi rauhassa kuolla', sanoi vanki.

'No niin', sanoi pappi hitaasti ja vaivaloisesti, minä lupaan tehdä niinkuin minulta pyydät.'

Sitte murhaajaa lähdettiin kulettamaan, ja pappi jäi seisomaan tielle mietiskellen, kuinka voisi antamansa lupauksen täyttää. Kotiin palatessaan hän koko matkan ajatteli sitä rikkautta, josta hän oli niin kovin iloinnut. Mutta ehkäpä oli niin, ettei tämän puolen kansa voinut rikkaudessa menestyä. Nyt oli jo neljä ennen uljasta ja kelpo miestä turmioon joutunut. Hän oli näkevinään koko seurakunnan edessään ja kuvitteli, miltä se näyttäisi, kun tuo hopeakaivos olisi jokaisen turmellut. Ja hänkö itse, jonka tehtävänä oli pitää huolta noiden köyhäin ihmisten sieluista, hänkö nyt veisi heidät suoraan perikadon uhkaan?»

Silloin kuningas yhtäkkiä kohottausi istuimeltaan suoraksi ja katsoa tuijotti kertojaan. »Totta tosiaan», hän sanoi, »kaikesta päättäen tällä kulmakunnalla on pappina oikea miesten mies.»

»Eikä vielä kyllin siinä mitä jo oli tapahtunut», jatkoi pappi, »vaan kun pitäjälle levisi tieto kaivoksen olemassaolosta, niin heitettiin työt sikseen ja ruvettiin vetelehtämään, odottaen sitä aikaa jolloin päästään sen suuren rikkauden jaolle. Koko seudun lois- ja irtain väki kokoontui yksiin paikkoihin, ja juopottelut ja tappelut olivat jokapäiväisiä sanomia.

Mutta monet eivät muuta tehneet kuin kuljeskelivat metsiä kaivosta etsimässä, ja pappi huomasi, että kun hän vaan kotoaan liikahti, niin heti ihmisiä lähti hänen jälkeensä, vakoillakseen oliko hän menossa hopeavuorelle ja varastaakseen hänen salatietonsa.

Näin ollen ei papin auttanut muu kuin kutsua pitäjäläiset kokoukseen.

Ensi sanoikseen hän muistutti heidän mieleensä kaikkia niitä onnettomuuksia, joita hopeakaivoksen löydöstä oli seurannut, ja hän kysyi heiltä tahtoivatko he omaa turmiotaan vai tahtoivatko pelastua siitä. Sitten hän heille sanoi, että älkööt odottako hänen, heidän sielunpaimenensa, rupeevan viemään heitä perikatoon, sillä nyt hän on päättänyt olla kenellekään ilmaisematta hopeakaivoksen paikkaa eikä aikonut itsekään siitä kerätä rikkautta. Ja sitten hän kysyi talonpojilta miten he vasta aikoivat menetellä. Jos he tahtoivat yhä edelleen haeskella kaivosta ja odotella sen rikkauksia, oli hän päättänyt lähteä niin kauas ettei sinne ikänä kuuluisi huhukaan heidän kurjuudestaan. Sillä ehdolla vaan että he luopuisivat kaivosajatuksistaan ja tekisivät työtä entiseen tapaan, aikoi hän jäädä heidän luokseen. 'Tehkää miten tahdotte, mutta muistakaa, ettei minulta ikäpäivänä kukaan saa tietoja hopeavuoresta'.»

»Entä sitten», sanoi kuningas, »miten talonpojat tekivät?»

»He taipuivat papin tahtoon», sanoi kappalainen. »He ymmärsivät, että pappi katsoi heidän parastaan kun heidän tähtensä itsekin jättäytyi köyhäksi. Ja he antoivat hänen toimekseen mennä metsään ja peittää kaivoksen huolellisesti oksilla ja kivillä, jottei kukaan sitä löytäisi, eivät he eivätkä jälkeläisensäkään.»

Ja onko pappi sitte elänyt yhtä köyhänä täällä kuin kaikki muutkin.»

»On», pappi vastasi, »hän on elänyt täällä yhtä köyhänä kuin muutkin.»

»Toki hän kuitenkin on mennyt naimisiin ja rakennuttanut uuden pappilan itselleen», sanoi kuningas.

»Ei hänellä ole ollut varaa mennä naimisiin, ja vanhassa hökkelissä hän yhä asuu.»

»Se oli kaunis kertomus, ja ilokseni olen sitä kuunnellut», sanoi kuningas, nyökäyttäen kiitollisesti päätään.

Pappi seisoi äänetönnä kuninkaan edessä. Hetken kuluttua tämä jatkoi: »Oliko tarkoitus että pappi luovuttaisi tämän hopeavuoren, kun sanottiin että hän voisi minulle hankkia rahaa niin paljon kuin tarvitsen?»

»Sitä minä tarkoitin», sanoi toinen.

»Enhän minä voi häntä peukalopihteihin panna», sanoi kuningas, »ja mitenkä muuten sellainen mies lähtisi minulle vuorta näyttämään? Siitä syystä hän juuri on luopunut sekä armaastaan että elämän mukavuuksista.»

»Sehän on toista», sanoi pappi, »jos isänmaa sitä aarretta tarvitsee, niin hän kyllä myöntyy.»

»Takaatteko minulle sen?» kuningas kysyi.

»Sen kyllä takaan», sanoi pappi.

»Eikö hän sitte välitä, miten pitäjäläistensä käy?»

»Se jääköön Herran huomaan.»

Kuningas nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen. Hän seisoi hetkisen katsellen ulkona seisovaa kansajoukkoa. Mitä kauemmin hän katsoi, sitä kirkkaammin hänen suuret silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen hento vartensa ikäänkuin kasvoi. »Saatte tämän seurakunnan papille viedä sellaiset terveiset», sanoi kuningas, »että ihaninta Ruotsin hallitsijalle on nähdä tällaista kansaa.»

Sitten kuningas siirtyi ikkunasta ja kääntyi katsomaan pappia. Hänen huulensa olivat hymyssä. »Onko tämän pitäjän kappalainen niin köyhä, että hän aina kirkonmenojen loputtua vaihtaa mustat vaatteensa talonpoikaispukuun?» kuningas kysyi.

»Niin köyhä hän on», sanoi pappi, ja puna leimahti hänen karkeille kasvoilleen.

Kuningas meni takaisin ikkunan ääreen. Näkyi että hän oli verrattoman hyvällä päällä. Kaikki jalo hänessä oli herännyt eloon. »Antaa vaan kaivoksen jäädä koskematta», hän sanoi. »Kuka kerran on koko ikänsä nälkää nähden ponnistellut saadakseen tämän kansan mielensä mukaiseksi, hän ansaitsee saada sen sellaisena pitääkin.»

»Mutta jos valtakunta on vaarassa?» sanoi pappi.

»Enemmän arvoisia ihmiset ovat valtakunnalle kuin raha», sanoi kuningas. Ja sen sanottuaan kuningas jätti papin hyvästi ja lähti sakastista.

Ulkona kansajoukko seisoi yhtä äänetönnä ja harvasanaisena kuin hänen sisäänkin mennessään. Mutta kun kuningas astui alas portaita, niin eräs talonpoika meni häntä vastaan.

»Saitko nyt puhua pappimme kanssa?» talonpoika sanoi.

»Sain kyllä puhua asiani hänen kanssaan», vastasi kuningas.

»Silloin häneltä varmaan kuulit meidän vastauksemme», talonpoika sanoi. »Kun käskimme sinun menemään sisään pappimme puheille, tiesimme» että hän kyllä sinulle meidän puolestamme vastaa.»

»Niin, kyllä kuulin vastauksen», sanoi kuningas.