Säilykekuningas

IX.

KAUNIS AMERIKATAR.

Grand Hotel'in hallin kautta astui vankkarakenteinen mies, joka aivan erikoisella tavalla erosi ympärillä kuhisevista enemmän taikka vähemmän silatuista matkailijoista. Hän oli puettu harmaaseen kesäpukuun, joka mukautui tiukasti rotevaan vartaloon, ja hän liikkui semmoisella varmuudella, jota näkee ainoastaan niissä ihmisissä, jotka uskovat itseensä, omaan voimaansa ja omaan onneensa.

Portaitten juurella seisoi kaksi ranskalaista keskustelemassa. Toinen heistä, pieni kuiva mies, jolla oli vaalea puku, ja keltaiset, nauhalla reunustetut liivit, kääntyi ympäri katsomaan pitkään norjalaisen jälkeen.

"Katsokaahan häntä, Courbier", hän sanoi. "Siinä olisi mies, jonka kanssa sopisi koetella voimiaan. Tyypillinen pohjois-germani. Huomasitteko, kuinka hän käveli?"

"En", nuorempi ranskalainen vastasi hajamielisesti ja vaihtoi ihastuneita silmäyksiä kahden vanhahkon englantilaisen miss'in kanssa, jotka eivät koskaan jätä tekemättä havaintojaan.

"Katsokaas, tuo mies on viettänyt kauan vapaata elämää. Hän on retkeillyt maita ja mantereita. Hänen kävelytavassaan on jotakin varovaista ja hän katsoo usein ympärilleen. En ihmettelisi, jos hän olisi oleillut paljon suurissa aarniometsissä."

Parooni de Nozier'n erittelemät havainnot eivät herättäneet mitään vastakaikua. Courbier poltteli hermostuneena pientä englantilaista piippuaan ja näytti ulkomuodostaan päättäen tahtovan mieluimmin keksiä jotakin koirankujetta tappaakseen aikaa.

Portaita tulla sipsutti muuan nuori nainen. Kiireessä hän pudotti, pannessaan hansikkaita käteensä, laukkunsa, jota kantoi käsivarrellaan. Jean Baptiste, joka vainusi jotakin seikkailua, hyökkäsi laukkuun käsiksi ennenkuin nainen oli ennättänyt nostaa sen ylös, ja ojensi sen hänelle syvään kumartaen ja mitä hurmaavimmin hymyillen.

Mutta hänen ilmeensä, joka ensin oli voitonvarma ja kohtelias, muuttui pian kunnioittavaksi ihailuksi.

Sillä tämä nuori, solakka kullankellertävien kutrien kaunistama nainen oli suloisimpia olennoita, mitä koskaan oli polkenut hotellin marmorilattiaa. Kauniita naisia on yllin kyllin. Mutta kaikki eivät saa elähtänyttä maailmanmiestä tuijottamaan silmät suurina ja pidättämään henkeään.

Jean Baptiste Courbier ei todellakaan ollut luonnostaan tunneherkkä. Mutta vilkaistessaan nuoren naisen teräksenharmaisiin silmiin hän kalpeni mielenliikutuksesta. Käsi, joka ojensi laukun tämän omistajalle, vapisi ja elostelija kadotti kuin taikaiskusta voitonvarman ulkonäkönsä. Neiti katsoi häneen ihmetellen, otti laukkunsa ja kiitti muutamin sanoin, astuen sitten kiirein askelin palmusaliin.

Parooni de Nozier nauroi ivallisesti.

"Siinä saitte ajattelemisen aihetta", hän sanoi.

Courbier ei vastannut. Hän seurasi katsein nuorta naista, kunnes ei enää voinut nähdä häntä.

Samassa tuli hotellin johtaja. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle, lausuen samalla kunnioittavia tervehdyksiä niille matkailijoille, jotka tunsi lähemmin.

"Mitä kuuluu, herra parooni?" hän kysyi tultuaan ranskalaisen luo.

"Oo, mukiin menee, herra Bölgerud", de Nozier vastasi. "En ole enää nuori. Mutta katsokaahan ystävääni Courbier'tä. Hän on aivan suunniltaan erään nuoren naisen takia. Mikä merkillinen olento hän onkaan, joka on majoittunut kattonne alle?"

Johtaja suorastaan hypähti innosta tyydyttää kysyjän uteliaisuutta.

"Tarkoitatte varmaankin miss Westinghousea", hän sanoi. "Kuuluisaa miss
Evy Westinghousea".

"Mitä sanotte? Sehän on hieno vieras. Eikö se ollut juuri hän, joka pelastui jättiläislaivan The Eaglen haaksirikosta?"

"Juuri hän, herra parooni. Merkillinen nainen. Hän omistaa useampia miljooneja kuin useimmat miljonäärit Atlannin tuolla puolen. Mutta hän ei ole silti ylpeä. En ole koskaan tavannut suorempaa ja vaatimattomampaa naista. Tuon surullisen tapauksen jälkeen hän kuuluu antautuneen kokonaan suurisuuntaiseen hyväntekeväisyyden harjoittamiseen."

Courbier oli jännityksellä kuunnellut herrojen keskustelua. Hän huokasi syvään. Sitten hän astui hitaasti palmusaliin, minne oli nähnyt kauniin amerikattaren häviävän.

Siellä hän tapasi tämän pienessä varjoisassa kolkassa juttelemassa sen rotevan vaaleatukkaisen norjalaisen kera, jota kohtaan de Nozier oli tuntenut niin suurta harrastusta.

Katsellessaan tuon nuoren naisen puhdasta profilia, tarmokasta leukaa ja valkeata, pyöreätä kaulaa, Courbier tunsi jälleen veren syöksevän kasvoilleen. Hän puri huuliaan mielenliikutuksesta — jota tämä Pariisin yökahviloitten veltostunut elostelija ei koskaan ollut kokenut. Evy Westinghouse olikin loistava nainen. Hän oli hyvin yksinkertaisesti puettu valkeaan leninkiin, jonka päällä oli ohut pitsikangas. Hänen tavallisesti kalpeille kasvoilleen oli kohonnut hieno puna, joka sai hänet ihmeteltävässä määrässä muistuttamaan renessanssin muotokuvakokoelman erästä ihanaa englannitarta.

Courbier'n kädet pusertuivat nyrkkiin. Tuo kookas norjalainen ja solakka amerikatar seisoivat vielä käsi kädessä ja juttelivat keskenään tuttavallisesti. Mustasukkaisuus oli käsite, jonka ranskalainen oli luullut olevan olemassa vain romaanikirjallisuudessa. Nyt se vaivasi häntä niin kovin, että hän tunsi, kuinka veri pakeni hänen poskiltaan.

Sillä hetkellä hän vannoi valan, jota hän myöhemmin elämässään sai monasti katua.

Parooni de Nozier oli tullut hänen perästään ja löi häntä nyt kevyesti olalle.

"Merkillistä, minkä vaikutuksen miss Westinghouse on tehnyt teihin", hän sanoi. "Mutta te näytätte tulleen liian myöhään. Tuota miestä ette voi lyödä laudalta."

Courbier ei vastannut

"Vaikka mielelläänhän uhraisi vuosia elämästään saadakseen muutamia suudelmia noilta rusohuulilta", de Nozier jatkoi säälittä.

"Hän on tuleva omakseni", Courbier kuiskasi käheästi. "Vaikka maksaisi elämäni, on hän tuleva omakseni."

X.

SAIMLERIN OPPILAS.

"Luulisi salaman iskeneen teihin", parooni de Nozier virkkoi välinpitämättömällä äänellä, vaipuen leveään nahkalla päällystettyyn nojatuoliin.

"Niin", Courbier vastasi pitkään. "Olette oikeassa. Salama on lyönyt minuun ja sattunut suoraan sydämeen."

"Silloin olette hukassa", pikku parooni jatkoi samalla äänellä. "Rakkaus on yhtä vaarallista kuin sähkö. Olisittepa varustautunut ukkosenjohdattimella, hienolla kyynillisellä langalla, joka olisi vienyt lämpöiset lemmenaallot ohi tunteiden keskusaseman. Onpa se tosiaan hassua! Olette olevinanne sivistynyt ja maailmaakokenut mies ettekä ole vielä oppinut halveksimaan naisia. Kuinka vanha olette, Jean Baptiste?"

Courbier ei vastannut. Hän ei kuullutkaan, mitä parooni sanoi.

"Hän lähti", ranskalainen murahti mietteissään ja katsoi käytävää kohti, minne nuori neiti juuri oli hävinnyt.

Parooni rypisti kulmakarvojaan. Oli tosiaankin merkille pantavaa, kuinka tämä vähäpätöinen liike saattoi muuttaa hänen tavallisissa oloissa niin kuivat ja ilmeettömät kasvonsa. Kasvonpiirteiden heikoista poimuista paljastui tarmo, joka vaikutti hirvittävältä. Joka vain hetkeksi oli vilkaissut hänen silmiinsä, olisi sanonut: tuo on vaarallinen mies.

Mutta seuraavassa tuokiossa parooni nauroi ja hänen kuivuneet pergamenttikasvonsa kutistuivat kokoon kuin velttoon vanhuksen tunteettomuuteen.

"Te olette parantumaton", hän lausui. "Ottaisitte siihen sijaan selkoa siitä miehestä, jonka kanssa Evy Westinghouse jutteli. Tiedättekö, kuka hän on?"

"En", Courbier vastasi lyhyesti. "Mutta jos hän tulee minun tielleni, niin minä muserran hänet."

Parooni nauroi.

"Olette parantumaton rehentelijä, Jean Baptiste", hän virkkoi. "Mies, josta puhumme, olisi vääntänyt teiltä niskat nurin, ennenkuin kerkiäisitte kättänne liikahuttaa. — Ymmärrän, että ette tunne häntä. Mutta minä tunnen. Siitä on monta vuotta, kun viimeksi näin hänet. En sitä unhoita. Se tapahtui eräänä iltana ulkona Eppendorfissa suuren kansainvälisen ihmistenkesyttäjän Josias Saimlerin luona. Olin yhdessä Jaques Delman ja Pietro Ceranin ja muutamien muiden samankaltaisten kera. Silloin näemme yhtäkkiä miehen kasvot painettuina ikkunaa vasten. Delma ampui, mutta ei osunut. Miehellä oli punainen parta ja punainen nenä. Vasta myöhemmin saimme tietää, kuka hän oli. En koskaan unohda noista punaisista kasvoista kiiluvia teräviä, teräksenharmaita silmiä. Luulin silloin, että hän oli englantilainen salapoliisi Ralph Burns. Mutta useita vuosia myöhemmin sain kuulla erehtyneeni. Se oli sama mies, joka äsken jutteli miss Westinghousen kanssa. Hän teki lopun meidän liitostamme. Tahtoisin nähdä puukon hänen lapaluittensa välissä, kun olemme lopettaneet asiamme Norjassa."

Courbier oli kuunnellut paronin sanoja jännitetyllä tarkkaavaisuudella.

"Ja hän ei tuntenut teitä?" hän kysyi.

Paroni nauroi.

"Ette tunne minua oikein", hän sanoi. "Ei ole vähintäkään yhtäläisyyttä sillä kertaa Saimlerin piirissä olleen miehen ja sen hienon gentlemanin välillä, joka nyt istuu tässä ja jota palelee tässä, riivatun kauniissa maassa pelkästä ylhäisyydestä. Niihin aikoihin en ollut vielä nimittänyt itseäni edes paroniksi."

Courbier tuijotti jäykästi eteensä.

"Minä vihaan häntä", hän lausui kovalla äänellä.

De Nozier hykersi käsiään tyytyväisenä.

"Se on oikein. Vihanne ei ylipäänsä voi kohdistua arvokkaampaan vastustajaan. Mutta voitte olla huoleti: teidän ei onnistu siepata häneltä Evy Westinghousea. Tohtori Fjeldillä on onni kaikissa yrityksissään. Häneen ei pysty mikään. Hän on joko syntynyt voitonkypärä päässä taikka sitten hän on palkkautunut itse paholaiselle. Hän on teitä etevämpi, Courbier. Hän on tehnyt elämän katkeraksi meistä useimmille — aina toimittaja Francois Delmasta ja Jaap van Huysmannista Saimleriin ja Jacques Delmaan asti. Ja tiedättekö mitä, Jean Baptiste: en ihmettelisi, jos se olisi ollut hän, joka paljasti James Mortonin jättimäisen kaappauksen. Sanomalehdet eivät ole maininneet hänen nimeään. Mutta yhtymä Westinghouse-Fjeld voi merkitä mitä hyvänsä. Heidän kävi huonosti, Courbier. Oi, niin! He hukkuivat omaan rikokseensa. Niinhän meille käy kaikille ennemmin taikka myöhemmin — —"

Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan. Eräs vanhahko herra oli tullut huoneeseen. Hänen katseensa sattui nurkassa istuviin ulkomaalaisiin. Courbier, joka istui selin häneen, kumartui syvään, jotta tulija ei näkisi hänen kasvojaan.

"Se on hän", Courbier virkkoi.

Nozier katseli tarkasti tuota vanhaa miestä, joka nyt pettynein ilmein poistui salista.

"Vai niin, tämäkö oli säilykekuningas", hän lausui. "Oli hyvä, että hän ei tuntenut teitä, Courbier. Hänellä oli ilmeisesti omat epäluulonsa. Hän vainuaa vain niinkuin vanha salapoliisi. Tämän maan väestö ei muuten näy paljon tajuavan semmoisia asioita. Vai niin, tämä on siis vihollinen — meidän vihollisemme. Ahaa! Hänpä se on ollut sardiinivalmistuksen keskeisimpänä voimana — hän se on riivatun norjalaisella brislingillään saanut Ranskan sardiinimarkkinat horjumaan. Mutta nyt tulee kosto…"

Pikku paroni hykersi tyytyväisenä käsiään, seuratessaan Bjellandia katseillaan tämän astuessa eteisen läpi ruokasaliin. Sitten hän nousi ja meni verkalleen hänen perästään.

"On parasta, että menette huoneeseenne", hän sanoi Courbier'lle päättävästi. "Hänen ei pidä nähdä teitä täällä Kristianiassa."

Courbier kohautti olkapäitään. Mutta hän tuntui olevan oppinut tottelemaan. Sanaakaan virkkamatta hän meni hissiin.

Parooni de Nozier asetti kultasankaisen monokelin silmäänsä ja astui ruokasaliin kuin mies, jolla on ikävä ja joka tahtoo tappaa aikaa pöydän iloilla.

Hän pysähtyi äkisti kynnykselle. Monokeli putosi alas omituisesti kuivuneesta ja punareunaisesta silmästä. Mutta hän malttoi pian mielensä.

Aivan hänen edessään seisoi henkilö, jonka jälestä hän oli tullut, vilkkaassa keskustelussa tohtori Fjeldin kanssa. Pitkä norjalainen oli ilmeisesti hyvin huvitettu siitä, mitä Bjellandilla oli kerrottavana.

Paroni sai kuiskatuksi anteeksipyynnön kulkiessaan heidän ohitsensa. Hän koetti siepata katkelman heidän keskustelustaan, mutta siinä hän ei onnistunut, sillä hän ei ymmärtänyt kieltä.

Sitten hän kulki edelleen. Erään pöydän ääressä aivan lähellä istui Evy
Westinghouse kauniin vaalean puhdaspiirteisen naisen seurassa.

"Tämä olisi rauhoittanut Jean Baptistea", paroni mietti mielessään. "Tuo kaunis nainen ei voi olla kukaan muu kuin tohtori Fjeldin vaimo. Mutta nykyään", hän ajatteli ilkeästi hymyillen, "on kyllä parasta pitää ranskalainen lämpimänä mustasukkaisuudesta. Tohtori Fjeldin kanssa ei ole leikkimistä, ja meidän on annettava hänelle ratkaiseva isku, ennenkuin hän saa tilaisuuden puuttua Stavangerin-juttuun."

Paroni istahti erään pöydän ääreen, tilaten annoksen kaviaria ja puolikkaan viiniä, hänen sydämensä hautoessa suunnitelmaa, joka olisi Saimlerin oppilaan arvoinen.

XI.

VANHAN HYENAN ULVONTAA.

"Ei", Courbier sanoi, "sitä en tee, olen jo kerran ennen niin sanoakseni seisonut giljotinin juurella. Sen muisto ei miellytä minua. Enkä todellakaan tahdo kokea semmoista seikkailua uudestaan."

Nozier katsoi nuorempaa toveriaan halveksivasti hymyillen.

"Teillä ei ole logiikkaa, ystäväni. Eikö tehtävänämme ole saada itsemme ansiokkaiksi giljotinille? Onhan elämämme melkein jokapäiväistä valmistusta ruumiin ja sielun suureen erkaantumiseen. Ja ettekö ole oppinut, että on parempi hypätä kuin kontata siihen suureen tuntemattomaan?… Kuulkaapas, Jean Baptiste! Meillä on tänään paras tilaisuus vapautua vihollisistamme. Kokoamaan ne, niin sanoakseni, yhden pään varaan ja hakkaamme sen sitten poikki. Teillä on siitä suurin etu. Onhan kirottu tohtori aivan loihtinut Westinghousen tyttären. Ette voi hänen kanssaan kilpailla."

Courbier sulki silmänsä. Hän näytti tahtovan salata raivonsa, syvän murinan tunkeutuessa hänen kurkustaan.

"Oletteko varma siitä?" hän kysyi, avaten jälleen silmänsä, jotka olivat synkät intohimosta ja vihasta.

Parooni kohautti ohuita olkapäitään.

"Niin varma kuin semmoisesta asiasta yleensä voi olla", hän lausui hävyttömällä äänellä. "Enhän minä ole nähnyt heidän suutelevan toisiaan, mutta olen lukenut rakkauden heidän silmistään. Sanokaahan, epäilettekö sitä todellakin? Norjalainen tohtori on kaunis mies ja sopisi mainiosti väsyneelle amerikalaiselle miss'ille."

Courbier hypähti pystyyn tuolilta. Hänen lihaksiinsa tuli terästä. Hänen ylimielinen ja itsetietoinen hymynsä oli hävinnyt ja sen sijaan tullut tyyni päättäväisyys, joka hänen muuten niin pyöreille ja sileille kasvoilleen loi aivan uuden ilmeen. Jos kapteeni Grönneland olisi nähnyt tuon katseen sinä kohtalokkaana päivänä Stavangerissa, olisi hän kahdesti miettinyt, ennenkuin olisi sallinut Courbier'n lähteä mukaansa laivaan. Hänen silmiinsä oli tullut onnettomuutta ennustavan lujan tahdon välähdys. Tiivistetty tyyneys, joka on ominaista romanilaisille, kun näkevät punaista.

Nozier odotti hetkisen, mutta kun Courbier'n huulilta ei tullut ääntäkään, jatkoi hän armottomasti:

"No, huomaan teidän tehneen päätöksenne. Siitä olen iloinen. Suunnitelmassani ei ole yhtään mitään vaaraa. Tiedättehän, että tohtori Fjeld harrastaa hiukan kemiaa. Hänen ystävänsä Ilmari Erkko, joka nyt on kuollut, oli keksinyt räjähdysaineen, joka teki täydellisen mullistuksen nykyaikaisessa sotateknikassa. On vaarallista pitää semmoisia räjähdysaineita talossaan. Pieni vahinko — no niin…!"

Nozier vaikeni.

Evy Westinghouse nousi marmooriportaita. Hänellä oli yllään musta silkkikappa. Ranskalainen heitti hänen jälkeensä silmäyksen, joka sai paronin hykertämään käsiään ja hymyilemään tyytyväisenä.

"Hän on ihana", paroni sanoi. "Voisi ilolla myydä sielunsa saadakseen suukon hänen huuliltaan. Minä todellakin kadehdin tuota norjalaista tohtoria…"

"Vaiti", Courbier sähähti. "Te ette ymmärrä rakkautta. Teillä ei ole aavistustakaan miehen intohimosta, joka polttaa hänen suoniaan."

"Mahdollista", paroni sanoi nauraen. "Rakkaus ja mikä on sen kanssa yhteydessä, ei ole koskaan tehnyt minua tyhmeliiniksi, mutta on sattunut, että se on asestanut vihani ja terottanut aseeni. Ja minulla puolestani on ollut niin huono maku, että olen pitänyt kostoa parempana kuin rakkautta. Se riippuu kai siitä, että halveksin naisia. Täytyy todellakin pitää huolenaan, että säilyttää omat paheensa puhtaina. Katsokaahan esimerkiksi ystävä-vainajaamme Pietro Cerania! Hän oli mies, joka oli saanut hyvän koulutuksen. Mutta hänellä oli yksi pahe: hän piti musiikista. En ole koskaan nähnyt ihmisen vajoavan niin syvälle kuin tämä italialainen, kun hän sai kuulla jonkun satakielen livertelevän laulujaan. Hän tuli pehmeämmäksi kuin vaha. Hänen kova verenhimoinen sydämensä suli kuin vaniljajäätelö kesähelteessä. Mikäli minä voin ymmärtää, vei se hänet kuolemaan… Vanhalla Jaap van Huysmannilla oli samanlainen heikkous. Hänellä oli kiitollisuudentunteita ja hän jumaloi vanhaa ryppyistä äitiään, joka istui jossakin Hollannissa myyskentelemässä omenoita ja kaalinkeriä. Ylipäänsä ei kelpaa, että miehen järki on niin rajoitettu, että se ei voi syrjäyttää hänen sielunsa tukalia tunteita."

Courbier teki kärsimättömän kädenliikkeen.

"Ei teidän huoli saarnata moralia minulle", hän sanoi äänellä, joka kuulosti pelottavalta yksinpä hänen omissakin korvissaan. "Kullakin on oma makunsa. Emmekä me rikolliset liene toki mitään järjestön kuivia luettelonumeroita! Säilyttäkäämme kukin omat erikoisuutemme, vaikka ne eivät soveltuisikaan teille. Toinen pitää veri-ohukaisista, toinen taas kaviarista. Minä pidän eniten etanoista bourgognelaisessa kastikkeessa."

"Puhutte kuin filosofi", paroni sanoi nousten seisomaan. "Mutta me syvennymme syrjäseikkoihin. No! Oletteko ajatellut asiaa, jota teille ehdotan? Vai ette. No, siispä on minun kuten tavallista virkistettävä teidän keksimiskykyänne… Sattumalta tiedän, että ystävänne Bjelland menee huomenna kahdentoista aikaan tapaamaan tohtori Fjeldiä ja että miss Westinghousen pitäisi tulla hänen luokseen aamiaiselle puoli yhden aikaan.

"Te menette siis tapaamaan Bjellandia kello yksitoista. Sanotte, että teillä on jotakin ehdotettavana, joka kiinnittää hänen mieltään. Teette jonkinlaisen viittauksen siihen laivaan, joka nyt kummittelee hänen aivoissaan. Hän innostuu ja te annatte hänen ymmärtää, että teillä on jonkinlaista hämärää epäluuloa. Hän pyytää teitä kanssaan tohtori Fjeldin luokse kello kaksitoista. Te olette olevinanne hyvänahkainen tomppeli, mikä varmaankaan ei tuntune teistä vaikealta, ja menette hänen mukanaan tohtori Fjeldin luo. Siellä istutte yhdessä heidän kanssaan, kunnes sinne tuodaan kukkavihko miss Westinghouselta. Sanokaamme esimerkiksi, että vihko sisältää keltaisia ruusuja maljakossa. Silloin te nousette istuimeltanne, kumarratte kohteliaasti ja sanotte, että teidän täytyy lähteä. Asia olisi yksinkertaisempi, jos ette mainitsisi kellekään, mihin aijotte mennä. Lähtekää sieltä jalkaisin. Älkää käyttäkö autoa. Minä tarkastan paikat."

"Mutta miss Westinghouse?"

"Hän ei ole tapaava ketään, kun tulee sinne puoli yhden aikaan. Siitä minä pidän huolen."

"Mitä muuta minun on tehtävä?"

"Ei mitään. Totta kylläkin, pukeutukaa mustiin ja valmistautukaa lohduttamaan kaunista Nevyorkin miss'iä — se luultavasti ei tunnu teistä vaikealta."

Paroni de Nozier nauroi hyvätuulisesti. Se oli kuin vanhan hyenan ulvontaa.

XII.

KELTAISET RUUSUT.

Oli ihana päivä loppupuolella syksyä. Tohtori Fjeldin pienen puutarhan vaahterat alkoivat vähän kerrassaan kuihtua. Viimeiset ruusut kohottivat varsiaan yökylmän jäleltä uudelleen virkoavaan elämään. Keskellä puutarhaa olevan pronssipatsaan päälle oli varissut joitakuita kellastuneita lehtiä ja aurinko kimelteli kuin kulta putoavilla lehdillä.

Isossa salissa istui tohtori Fjeld, leikkien pienen kissanpojan kanssa, joka näytti olevan hyvin vilkas luonteeltaan. Se oli talon kantakissan Pajatson jälkeläinen, vanhuksen siirryttyä hyvin pitkään ikään päässeenä Valassaarilla vietetyn kesäloman aikana isiensä luo.

Pajatson oikeudet ja velvollisuudet oli nyt perinyt tuon mainion metsäkissan tyttärenpoika. Nuori Mendelssohn oli korea eläin, sillä oli ruusunpunainen kuono ja pienet sievät käpälät. Elämän vakavuus ei ollut vielä värjännyt sen silmiä vihreiksi. Nyt ne vilkkuivat sinisinä ja odottavina hänen herraansa kohti, joka suvaitsi kieritellä korkkia edestakaisin katsellessaan sen liikkeitä jännityksellä ja ihmetellen.

Fjeld katsoi kelloaan. Se oli neljännestä vajaa kaksitoista. Samassa soitettiin puutarhan portin kelloa. Puutarhan läpi tuli poika kantaen suurta vasua.

Tohtori Fjeld jatkoi leikkiään kissan kanssa, joka nyt pani kaikki taitonsa liikkeelle saadakseen isketyksi kyntensä korkkiin.

Rouva Fjeld tuli huoneeseen kädessään suuri kukkakimppu vihreässä maljakossa.

"Katso, kuinka kauniita keltaisia ruusuja", hän sanoi. "Ne ovat varmaankin miss Westinghouselta. Nämä ovat yhtä kauniit kuin hän itsekin."

Fjeld vilkaisi kukkia.

"Ruusut ovat kauniita", hän sanoi. "Mutta minua ihmetyttäisi, jos niillä olisi mitään tekemistä miss Westinghousen kanssa. Ensiksikin hänen tapansa ei ole lähettää kukkia. Toiseksi ei tuo vaarallinen keltainen väri ole hänen makuunsa. Ne muistuttavat minua nuoren jaguarin katseen uhkaavasta kiillosta."

"Voi sinua", Katarina huudahti leikillisesti ja asetti komean maljakon pöydälle. "Aina sinä näet näkyjä. Tänään meillä täytyy olla tyyntä ja hauskaa. Emmekö voisi käskeä herra Bjellandia aamiaiselle, jos hänelle sopii. Hän oli niin ystävällinen vanha herra."

"Kyllä, mutta saat olla valmis kattamaan pöydän vielä eräälle vieraalle. Bjelland soitti juuri äsken, että hänellä on seurassaan eräs nuori ranskalainen, jolla on annettavana hyvin mielenkiintoisia tietoja siinä asiassa, jota juuri käsittelemme."

"Mistä oikeastaan on kysymys?"

"Sitä ei ole aivan helppo sanoa", Fjeld vastasi tyynesti. "Mutta asia on käynyt erityisen mielenkiintoiseksi sen kautta, että se ranskalainen, jonka 'Kong Haakon' pelasti Karm-salmesta, on tullut tänne Kristianiaan yksityisesti antamaan Bjellandille tietoja eräästä laivasta, jonka hän oli nähnyt samana päivänä, kun 'Fejesten' räjähti ilmaan."

"Onko se sama ranskalainen, joka on pikku Jonaksen valokuvassa?"

"On, hänen nimensä on Courbier."

Katarina oli käynyt vakavaksi.

"Muistathan, mitä poikamme sanoi hänestä. Se on huono mies, hän sanoi.
Hän valehtelee, sen voin nähdä hänen silmistään."

Fjeld nauroi.

"Poikani tahtoo varmaan kilpailla isänsä kanssa. Hänellä on erinomainen vaisto. On aivan kuin Ilmari Erkko olisi lahjoittanut hänelle kummilahjaksi hienon tunteellisen sielunsa. Minulta hän on saanut vain ruumiinsa…"

"Ja rohkeutensa ja seikkailuhalunsa", Katarina jatkoi melkein surullisesti. "Emme saa pitää häntä kauan luonamme. Jonakin kauniina päivänä hänen isänsä veri vie hänet toimintaan ja seikkailuihin. Poikamme ei ole luotu pysymään neljän seinän sisällä eikä nauttimaan äidin hellää huolenpitoa."

Taas puutarhan porttikello soi. Fjeld katsoi kelloaan. Se oli kaksitoista.

Puutarhan läpi tuli kaksi herrasmiestä huvilaa kohti. Toinen oli Bjelland ja toinen nuori mies. Fjeld tunsi varsin hyvin poikansa valokuvasta nuo pyöreät, sileät kasvot, joissa oli niin syvät, melkein lapsekkaat piirteet.

"Tämä on monsieur Courbier", Bjelland sanoi ranskaksi. "Hän on tänään kertonut minulle erään asian, joka on yhteydessä sen jutun kanssa, josta olen teille kertonut. Hän sanoo, ettei ennen ole maininnut mitään eräästä laivasta, jonka Grönneland ja hän olivat huomanneet samana päivänä, kun 'Fejesten' lensi ilmaan. Poliisitutkinnossa hän oli kokonaan unohtanut kertoa siitä, mutta on myöhemmin tullut ajatelleeksi, että sillä ehkä voisi olla merkitystä asialle. Hän sanoo kaukoputkella huomanneensa salaperäisen nelisnurkkaisen laivan loitolla merellä, luoteessa. Se muistutti uivaa telakkaa… Nyt Courbier on saanut päähänsä, että se laiva olisi laskenut miinan, johon 'Fejesten' törmäsi. Eikö niin?"

Courbier nyökkäsi myöntävästi.

"Kamala onnettomuus, joka kohtasi ystävääni Grönnelandia", hän sanoi, "on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Maatessani sairaana ajattelin paljon tätä tapausta. En voi saada päästäni, että ystäväni joutui rikoksen uhriksi. En ole tahtonut jättää ilmaisematta epäluuloani herra Bjellandille. Ja mitähän tuo iso nelinurkkainen laiva oikein merkitsi? Minä en ymmärrä semmoisia asioita, mutta en ole tahtonut jättää…"

Hän pysähtyi kesken sanatulvaansa. Hänen katseensa oli sattunut noihin komeihin keltaisiin ruusuihin. Ne tuntuivat hypnotisoivan hänet ja pakoittavan hänet vaikenemaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi seisomaan hymyillen.

"Valitan, että minun nyt täytyy lähteä", hän sanoi. "Eräs sukulainen istuu odottamassa minua Holmenkollenilla. Mutta olen herrojen käytettävänä milloin ja missä tahansa."

Hän sanoi äkkiä hyvästi ja meni matkoihinsa. Maa tuntui polttavan hänen jalkojaan.

Fjeld vaipui ajatuksiinsa. Hänellä oli sama tunne kuin pojallaankin.
Mies, joka juuri meni ovesta, oli roisto, valehtelija…

Kissanpoikanen Mendelssohn oli hypännyt herransa polvelle. Ja kun kukaan ei estänyt sitä, meni se pöydälle saakka.

Siellä oli paljon, mikä kiinnitti sen huomiota. Sekin tunsi keltaisten ruusujen vetovoimaa. Sen silmät tulivat pyöreiksi ja suuriksi. Oliko ruusuissa eloa?

Kissanpoikanen kyyristi selkänsä ja hyppäsi vastaansa tuijottavia keltaisia ruusuja kohti. Niitten sisässä jyskytti joku sydän.

Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Hän oli hyvin kalpea. Liikaa kiirehtimättä hän pisti kätensä kukkamaljaan ja veti sieltä pienen nelinurkkaisen laatikon. Hän näki siinä pienen kellolaitteen, joka osotti puolta yhtä.

Osottamatta vähääkään hermostumista hän irroitti jousen. Silloin sydän herkesi sykkimästä. Kissanpoikanen istui aivan hiljaa takajaloilleen.

"Mitä se oli?" Bjelland kysyi.

"Helvetinkone", Fjeld vastasi tyynesti. "Inkermanin patenttia. Kahden ja yhden neljänneksen minuutin kuluttua se olisi jakanut meidät alkutekijöihin."

XIII.

TOHTORI FJELDIN LUONA.

Tohtori Fjeldin salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Herra Bjelland oli noussut seisomaan. Hän oli kalmankalpea, mutta muuten hänen voimakkailla ja tarmokkailla kasvoillaan ei näkynyt mitään mielenliikutuksen merkkiä. Katarina oli purrut hampaansa vastakkain ja sulkenut silmänsä salatakseen sen äkillisen kauhun, joka hänet oli vallannut.

Ainoastaan Fjeld seisoi paikallaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut Hän tarkasti helvetinkonetta samanlaisin ilmein kuin eläintieteilijä, joka tutkii hyönteistä.

"Tämä on uutta mallia", hän sanoi pitkäveteisesti. "Vanhassa mallissa oli se epäkohta, että kellolaitteen naksutus kuului jokseenkin pitkän matkan päähän. Tässä se on enemmän vaimennettu. Me emme kuulleet sitä. Mutta pikku Mendelssohn tuntui luulevan, että kukkasten sisällä oli joku elävä olento."

Kissanpoikanen katsoi ylpeänä herraansa. Se tepasteli vielä pöydällä, ruveten nyt kehräämään.

"Tämä pieni kissanpoikanen on siis pelastanut meidän henkemme",
Bjelland virkkoi käheästi. "Sallitteko minun ostaa sen?"

"Niin, tämä pieni leijonan-keltainen kissa on talomme onni. Meillä oli eräs toinen, joka nyt on kuollut. Sen nimi oli Pajatso ja pelasti se ainakin parissa tiukassa paikassa minun henkeni. Viimeisellä kerralla se sai maksaa sen omalla hengellään. Hyvällä kissalla on yhteistä hyvän naisen kanssa se, että se on paras ja uskollisin toveri, mitä Luoja on luonut. Meitä on muuten onni suosinut. Tämä helvetinkone vie meidät suoraan vihollistemme jäljille. Nuo keltaiset ruusut sanovat meille, kenen kanssa saamme olla tulevassa taistelussa tekemisissä. Ennen kaikkea on vastassamme Courbier. Nuoren poikani aavistus oli siis oikea. Courbier'n ja keltaisten ruusujen välillä on joku yhdysside. Ensin en ymmärtänyt, minkä vuoksi hän katseli niitä niin epäluuloisesti. Nyt se on vallan selvää. Hänen kiireensä johtui pelosta, että kellolaite olisi edistänyt pari minuuttia. Sanokaahan, tunnetteko tuon Courbier'n?"

"Tuskin", Bjelland vastasi. "Olen hankkinut tietoja hänen elämästään Stavangerissa. Mutta ei kellään hänen seuratoverillaan ole sanottavana hänestä mitään pahaa. Kuten tiedätte, emme mielellämme näe ranskalaisia insinöörejä vierailemassa Stavangerissa. On sattunut aikaisemmin, että kilpailijamme ovat Lorientista ja Concarneausta lähettäneet meille niskaamme vakoilijoita, saadakseen selville meidän tehdas-salaisuuksiamme. Mutta Courbier ei ole osottanut mitään suurempaa harrastusta semmoisiin asioihin. Hän on elänyt komeasti, pelannut kovasti korttia ja biljardia ja esiintynyt täysin gentlemanina. Sehän on kyllä vähän epäiltävää, että hän oli niin läheisissä väleissä kalastajalaivojemme tarkastajan, kapteeni Grönnelandin kanssa, ja vielä enemmän epäiltävä oli Karm-saaren edustalla tapahtunut onnettomuus, jossa Grönneland ja viisi muuta kelpo miestä menetti henkensä."

"Niin", Fjeld virkkoi, "olen koettanut päästä selville tuosta tapauksesta. Vain yksi asia ihmetyttää minua, ja se on se, että kukaan ei ole nähnyt 'Fejestenin' uppoamista. Minä tunnen sikäläisen rannikon varsin hyvin. Minun mielestäni on kokonaan mahdotonta, että höyrylaiva voisi keskellä kirkasta päivää hävitä tällä vilkasliikkeisellä väylällä, kenenkään ihmisen saamatta nähdä sitä."

"Sitä en ole ajatellut", Bjelland virkkoi. "Mutta luonnollisesti olette oikeassa, mitä nyt sanotte."

"Onnettomuus on ilmeisesti jossakin yhteydessä sen uivan telakan kanssa, jonka voi nähdä poikani valokuvasta ja josta Courbier niin auliisti jutteli", Fjeld jatkoi.

"Mutta en ymmärrä, kuinka voi sopia hänen etuihinsa ruveta puhumaan tuosta merkillisestä laivasta, jonka hän ja Grönneland tietenkin näkivät."

Tohtori Fjeld nauroi.

"Se asia on jotakuinkin selvä. Hän uskoi tietysti, että me kaikki olisimme pyyhityt pois maanpinnalta viisi minuuttia sen jälkeen, kun hän olisi jättänyt meidät. Semmoisissa olosuhteissahan ei maksa mitään, vaikka onkin avomielinen."

Bjelland nousi seisomaan.

"Joka tapauksessa on meidän ilmoitettava asia poliisille", hän virkkoi.
"Sen on otettava huostaansa Courbier."

"Kuten tahdotte, herra Bjelland", Fjeld vastasi. "Puhelin on tuolla. Mutta minä pyydän mitä hartaimmin neuvoa teitä jättämään se tekemättä, jos tahdotte saada tämän asian täysin selville. Meidän poliisimme ei ole kaikkein etevimpiä. Meillä ei ole varaa palkata kelvollisinta väkeä, vaan on tyydyttävä luotettaviin ja rehellisiin. Johan sekin on paljon.

"Tässä asiassa, jonka minä uskon olevan hyvin laajakantoisen ja jota johtamassa on nykyaikaisia pahantekijöitä, joutuisi poliisi kovin epätasaiseen taisteluun. Se pilaisi kaikki ja tuottaisi meille diplomatisia rettelöitä."

"Mutta Courbier?"

"Antakaa hänen livistää. Ei hän ole yksinään. Hänen takanaan on kyllä toisia ja viisaampia! Ja jos annamme poliisin ottaa hänet kiinni, niin varoitamme toisia."

"Olette epäilemättä oikeassa", Bjelland sanoi, "mutta kuka takaa, että hän ei tee uutta murhayritystä?"

"Saatte olla huoleti! Inhimilliset pedot ovat samanlaisia kuin viidakonkin pedot: jos hyppäävät harhaan, niin vetäytyvät ne korvat lurpallaan piiloon. Ja sitäpaitsi…"

Hän ei jatkanut. Hänet keskeytti voimakas kellonsoitto. Fjeld katsoi kelloaan.

"Se on miss Westinghouse", hän sanoi.

Mainittu nuori neitonen astui huoneeseen. Hänellä oli vaalea puku ja hänen säteilevä olentonsa karkoitti heti kaikki huolet. Vasemmassa kädessä oli hänellä kimppu tummankeltaisia ruusuja.

"Näytätte hämmästyvän", hän sanoi vilkkaasti. "Ruusujenko tähden? Niin, eivätkös ole kauheita? Minä en siedä tätä väriä. Mutta lähtiessäni hotellista tuli muuan vanhahko herra luokseni ja esitti itsensä. Hän lausui minulle joukon kohteliaisuuksia ja pyysi minun vastaanottamaan vanhan miehen kunnianosotuksen nuoruudelle ja kauneudelle. Hän sanoi tämän niin lystillisesti, että minulla ei ollut sydäntä kieltää. Ja tässä nyt seison ruusuineni ja hyvällä tuulella olen."

"Saatatte loistollanne meidät kaikki varjoon, miss Westinghouse", Fjeld lausui puristaen hänen kättänsä. "Mikä tuon hienon ihailijan nimi oli?"

"Hän sanoi olevansa paroni de Nozier."

"Sen herran kanssa tahtoisin halusta vaihtaa pari sanaa yksityisessä huoneessa."

"Silloin tulette myöhään, herra Fjeld", miss Westinghouse virkkoi.
"Tällä hetkellä hän lähtee Fröenin lentokentältä."

Fjeld kohautti olkapäitään.

"No, silloin ei meillä ole muuta tehtävänä kuin istua pöytään.
Käsivartenne, miss Westinghouse!"

XIV.

TAISTELU.

Evy Westinghouse ja tohtori Fjeld kulkivat Linnanpuiston läpi Karl Johanin-katua kohti. Väkeä meni virtana linnanmäellä pidettävään konserttiin. Kruununprinssi Olav seisoi linnan parvekkeella katselemassa vyöryvää ihmisjoukkoa, joka aaltoili edestakaisin hänen jalkojensa alla.

"Tämähän on kaunis kaupunki", amerikatar virkkoi äkkiä.

"Niin on", tohtori Fjeld myönteli, "kaunistahan täällä on. Mutta tämä onkin yksi niitä harvoja kaupungin paikkoja, joilla on jotakin arvoa. Karl Johanin-katu on ainoa suurkaupunkia muistuttava piirre koko Kristianian ulkonäössä. Täällä on suoritettu jok'ikinen Norjan uudemman historian tapahtuma. Täällä on valtiollinen pikkumaisuus taistellut etusijasta kansallisen kiihkon kanssa. Täällä Norjassa ovat pikku ihmiset äärettömän pieniä, mutta siihen sijaan suuret sitä valtavampia. Sen näemme kirjallisuudessamme, taiteessamme, sanomalehdissämme ja pontikassamme. Norjan kansan vallitsevat ominaisuudet ovat epänormaalisesti kehittyneet. Kunnianhimoa, yhtä pohjoismaisten kansakuntien suurimmista paheista, pidetään täällä hyveenä. Kaiken tämän kunnianhimon rinnalla, joka tavataan jok'ainoassa ihmisessä, jok'ikisessä seudussa kulkee kateus. Kun joku huonon vatsansa takia ei voi käyttää alkoholia, vaatii hän, että kaikki nekin, joilla on hyvä vatsa, on kiellettävä juomasta. Puolet väestöstä kulkee alakuloisina ja kalpeina ehdottoman raittiuden takia ja kuolee harmaasta jokapäiväisyydestä liian varhain, mutta toivovat pikaista kuolemaa iloisille, kahdeksankymmenen vanhoille miehille, jotka voivat ottaa ryypyn."

Evy Westinghouse nauroi.

"Kylläpä te osaatte puhua! En koskaan tiedä, milloin laskette leikkiä ja milloin tarkoitatte totta. Loppujen lopuksi menettää yhteiskunta teissä suuren reformatorin. Minut te joka tapauksessa olette parantanut."

"Vai niin! Mitenkä niin?"

"Oo, ette voi uskoa, kuinka mahdoton ihminen minä olin, kun löysitte minut Nev Foundlandin kallioluodolta. Väsynyt elämään, väsynyt jokapäiväiseen ylellisyyteen, ikävystynyt elämän hirmuiseen tyhjyyteen. Elämäni oli kellolaite, jonka jousena oli kulunnaisuus. Joka aamu heräsin epätoivossa päivästä, joka oli tulossa. Mikään ei minua huvittanut — mikään ei enää herättänyt mielenkiintoa."

"Siihen päivään saakka, kun ihmeen kautta pelastuitte The Eaglesta?"

"Niin, se oli todella kova läksytys. Mutta nyt käsitän, että se teki minusta uuden ihmisen. Sain uusia harrastuksia, uuden käsityksen elämästä. Opin tietämään, mitä ovat hätä ja vastoinkäyminen, opin taistelemaan elämäni puolesta. Ja vasta se taistelu antoi minulle käsityksen elämän arvosta… Nyt näen ilolla joka päivä auringon nousevan. Te lahjoititte minulle jälleen uskon elämään, tohtori Fjeld. Ette aavistakaan, mitä sen jälkeen olen aikaansaanut."

"Te omistatte aikanne hyväntekeväisyydelle?" tohtori Fjeld kysyi hiukan ilkamoiden.

Neito katsoi häneen ja nyökkäsi.

"Ymmärrän, mitä tarkoitatte", hän sanoi tyynesti vastaukseksi kysyjän ivalliseen äänensävyyn. "Ei, en ole ruvennut minkään suuremman hyväntekeväisyysjärjestön presidentiksi enkä antanut toitottaa yleisölle hyvistä töistäni. Se ei minua huvita. Mutta olen itse kulkenut köyhäin kaupunginosissa ja sairashuoneissa ja tutustunut hätää kärsiviin ja sorrettuihin. En ole auttanut heitä vain taloudellisesti, vaan koettanut myöskin sopeutua heidän ajatuksenjuoksuunsa — heidän nöyryyteensä, heidän katkeruuteensa ja heidän vihaansa. Kuinka ihmeellisessä ympäristössä me kaikki elämmekin, tohtori Fjeld! Minulle nämä vaellukset surun ja hädän keskellä ovat olleet ilona. Olen saanut uuden tehtävän, jota olen koettanut täyttää… Muistatteko, kuinka usein puhuittekaan minulle ihmiselämän suuresta seikkailusta? Nämä löytöretkeni ihmiselämän mannermaalla ovat olleet minun seikkailunani. Ja tiedättekö, mikä on ollut suurin iloni? Se on ollut sokeain auttaminen. En ole koskaan voinut unohtaa Patrick Sullivanin epätoivoista taistelua ikuista pimeyttä vastaan. Hän oli James Mortonin merirosvojoukosta ainoa, joka mestattiin Sing-Sing-vankilassa. Ystäväni silmälääkäri, tohtori Jennings, oli saapuvilla, kun hänet vietiin sähkötuoliin. Hän sanoi Sullivanin päästäneen helpotuksenhuokauksen saadessaan tietää kuolevansa. Tämä tapaus on saanut minut ajattelemaan, että kukaan ei ole niin onneton kuin se, joka kerran on nähnyt päivänvalon ja sitten yhtäkkiä menettänyt sen."

He astelivat ääneti rinnakkain, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneina.
Soittokunta viritti putpurrin jostakin iloisesta Offenbachin operetista.

"Niin, tohtori Jennings", tohtori Fjeld virkkoi, "hän oli erinomainen mies. Hänen vertaansa ei usein tapaa Yhdysvalloissa. Kuinka hän nyt voi?"

"Erinomaisesti", nuori neiti vastasi hiukan punastuen. "Mutta minä en tapaa häntä usein."

"Minä luulin…"

"Mitä te luulitte?"

"En mitään."

"No, antakaa kuulua vain! Luulitte, että menisimme naimisiin. Eikö totta?"

"En tosiaankaan sekaannu toisten asioihin", tohtori Fjeld vastasi hieman hämillään. "Eikä tarkoitukseni ollut…"

"Oo, ymmärrän teidät niin hyvin", neiti vastasi vakavasti. "Minun mielestäni me olemme niin hyvät tuttavat, että meidän ei tarvitse mitään salata toisiltamme. Minä pidän paljon tohtori Jenningsistä. Mutta hän ei ole semmoisen miehen ihanne, kuin minä olen kuvitellut. Ja sitä paitsi on minulla ollut uudesta työstäni niin paljon huvia, että en ole juuri kerinnyt ajattelemaan muuta. Mutta jonakin päivänä… Eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi sattua… Nyt olen yhtäkkiä saanut hurjan ikävän jutella teidän kanssanne niinkuin entisinä aikoina. Ja sitten tahtoisin vain kysyä teiltä, ettekö voisi minua jotenkin käyttää hyväksenne. Eikö ole mitään, mitä voisimme tutkia yhdessä? Minä ikävöin niin kovin jotakin seikkailua — —"

"On, ikävä kyllä", tohtori Fjeld vastasi nauraen. "Minulla on tosiaankin käsillä tukala juttu, mutta se tuskin sopii teille. Joka tapauksessa — eihän voi koskaan tietää."

"Aa, muistakaa minua, tohtori Fjeld", neito sanoi melkein rukoillen.
"Olemmehan ennenkin työskennelleet niin hyvin yhdessä. Muistatteko
Sharkeyn salongissa ja kapteeni Kiddin saaren rannoilla?… Olen usein
ikävöiden ajatellut sitä aikaa…"

He olivat tulleet nyt Grand Hotel'in luo ja astuivat eteiseen.

Ovenvartija tuli heitä vastaan.

"Ettekö ole tohtori Fjeld?" hän kysyi. "Minulla on teille terveisiä", hän jatkoi. "Sangen omituinen tervehdys paroni de Nozier'lta, joka juuri matkusti. Hän pyysi minun sanomaan teille, että keltaisten ruusujen perästä tulevat mustat, joita kasvaa Orkuksen tiellä."

"Sepä mukava tervehdys", miss Westinghouse virkkoi nauraen.

"Tervehdys ja varoitus", Fjeld sanoi. "Nyt alkaa taistelu."

XV.

ROHKEA NAINEN.

"Mitä meidän on tehtävä?" Evy kysyi iloisesti. "Tämähän haiskahtaa seikkailulta."

"Meidän?" Fjeld kysyi nauraen. "Ettehän toki kuvittele, että houkuttelisin teidät siihen ampiaispesään, johon minä aijon nyt pistää käteni. Ja mitä sanoisivat Nev-Yorkin valtion sokeat, jos heidän hyväntekijänsä hajoaisi alkutekijöihinsä jonkin helvetinkoneen räjähdyksessä?"

Nuori neito tuli hyvin vakavaksi… Hänen alahuulensa vavahteli vastalauseesta, samalla kun hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelin. Fjeld tunsi sydäntänsä polttelevan.

"Te olette liian kaunis", hän sanoi. "En sano tätä minään kohteliaisuutena. Mutta haluaisin nähdä sen miehen, joka voisi vastustaa teitä, kun panette silmienne äänettömän rukousvoiman liikkeelle."

"Nyt en päästä teitä, tohtori Fjeld", sanoi neito hilpeästi. "Tiedätte varsin hyvin, että kaikessa hiljaisuudessa olen haaveillut teistä. Niin että nyt teidän täytyy taipua. Teidän täytyy ottaa joku ihminen, joka auttaa teitä. Ja minä en ole todellakaan niin kovin tyhmä, sen tiedätte. Sallikaa minun olla palvelijanne. Kultanappinen liveri ja polvihousut pukevat minua mainiosti."

Fjeld naurahti.

"Ei, ette saa nauraa", toinen sanoi vakavasti. "Ette saa lyödä tätä leikiksi. Minulle tämä asia on mitä syvintä vakavuutta. Olen puhunut siitä kelpo vaimonne kanssa ja hän sanoi…"

"Mitä hän sanoi?"

"Että minä olen rohkein nuori nainen, mitä hän milloinkaan on tavannut, ja että onni varmaan suosii minua… Mutta se ei ole pääasia", hän jatkoi. "Asia on niin, että minun täytyy nyt päästä seikkailulle. Olen kuin lapsi — minun täytyy saada leikkiä, vaikka henkeni kaupalla. Kuulkaahan, tohtori Fjeld. Minä olen nyt teidän oppilaanne. Tehän minut olette tehnyt siksi, mikä olen. Kuinka olenkaan kuunnellut teidän ihmeellisiä kertomuksianne! Olettehan tuhannet kerrat sanonut, että nykyaikana on seikkailu ainoa, mitä nuorisolla on jälellä. Ei mielikuvituksen fata morgana, vaan erämaan, aarniometsän ja rikoksen seikkailu. Olette sanonut minulle, että meidän aikanamme kun järjestäytymisen hirmuvalta ja kansanvaltainen tasoitus tekevät nuorison yhdeksi ainoaksi harmaaksi massaksi, on tätä nuorisoa vieteltävä hyppäämään ulos aisoista löytääkseen oman itsensä. Minä olen vielä nuori ja koko sieluni janoaa vaarojen seikkailua!"

Nuoren neidon kasvot olivat tulleet hehkuvan punaisiksi innosta ja hän polki pikku jalallaan lattiaan painostaakseen sanojaan.

"Olen jo kerran ennen sanonut, että teitä on mahdoton vastustaa", tohtori Fjeld virkkoi puoliksi vastahakoisesti. "Enkä voi kieltää, kun käytätte naisellisen vaikutusvaltanne kaikkia aseita. Mutta en liioittele sanoessani teille, että vaellus minun rinnallani on samaa kuin kulkeminen kuilun kaitaisimpia polkuja. Se päivä on ehkä koittava, jolloin kiroatte seikkailuhaluanne. Aina ei ole kysymys ainoastaan elämästä…"

"Te voitte saada minut pelkäämään. Tiedän, mitä vaara on, ja siitä päivästä lähtien, jona yksinäni harhailin merellä The Eaglen pelastusveneessä, olen ollut tottunut kuolemanajatukseen. Se on kyllä tapaava minut oikealla hetkellä ja kaikella kunnialla."

He olivat nyt tulleet palmupuutarhaan ja pysähtyivät samaan paikkaan, jota paroni de Nozier ystävineen oli käyttänyt pari tuntia sitten. Vaikka huvikausi oli loppumaisillaan, kulki täällä ihmisiä aivan vilisemällä. He olivat vuoden viimeisiä matkailijoita, jotka olivat palanneet tuntureilta ja vuonoilta, ollen nyt matkalla Europaan mukanaan tuhansia haihtumattomia vaikutelmia. Eräs saksalainen seurue seisoi keskellä salin lattiaa. Perheen pää, joka oli puettu paksuun, harmaanvihreään urheilupukuun, tyrolilainen hattu pyöreässä, punertavassa päässään, oli istahtanut keskelle isompaa maamiestensä seuruetta ja kertoi:

"Tulimme, hyvät naiset ja herrat, autolla Hönefosista Kroklevenin kautta. Se oli suurenmoista. Olimme juuri ottaneet puolikkaan olutta kuuluisan kuningasnäköalan partaalla — puolikkaan baierilaista ynnä pari voileipää ja tuikun, mikä kaikki maistui erinomaiselta. Silloin saimme äkkiä kuulla, kuinka päittemme yläpuolella pärisi ja puhisi. 'Siellä on varmaan lentokone', sanoin mammalle. Aivan oikein. Suuri keltainen yksitaso tuli suoraan vuorenharjanteen yli, niin matalalta, että selvästi näimme siinä istuvat kaksi miestä. Se oli ihana näky. Mutta yhtäkkiä pärinä taukosi. Kuulimme merkillisen äänen, niinkuin olisi taitettu oksia ylhäältä ilmasta. Lentokone näytti menettävän tasapainonsa. Se hiljensi vauhtia. Se oli hirveätä, hyvät naiset ja herrat. Mutta lentäjät taisivat tehtävänsä. Heidän onnistui saada koneensa kohoamaan ja menivät luikulennossa aina Tyrin-vuonoon saakka. Se oli tosiaankin uskallettua. Vaimoni huusi ääneensä kauhusta: ne hukkuvat… apuun!… Mutta he eivät hukkuneet. Heidän koneensa huomattiin olevan varustettu uimajalaksilla, jotka kannattivat sitä pitkin vedenpintaa…"

Saksalaisen kertomus, joka esitettiin kuuluvalla äänellä ja suurin elein, ei voinut jäädä kuulematta keneltäkään palmupuutarhassa olijoista. Fjeld nousi istuimeltaan ja meni seurueen luo.

"Anteeksi", hän sanoi, "kuinka lentäjien kävi? Otaksun näet, että he olivat kaksi ystävääni."

Saksalainen leimahti innostuksesta.

"Silloin saatte kunniaa ystävistänne, herraseni", hän vastasi. "Kone oli nähtävästi joutunut epäkuntoon. Näimme, kuinka he kömpivät istuimilleen ja tarkastivat koneosia. Kaksi tuntia he kuluttivat siihen. Heidän luokseen souti useita veneitä, mutta he näyttivät hylkäävän kaikki avuntarjoukset. Enempää en tiedä, sillä meidän täytyi lähteä tiehemme."

Fjeld kiitti tiedoista, kumarsi kohteliaasti ja palasi seuralaisensa luo.

"No", tämä virkkoi, "otammeko auton Tyrivuonolle vai mikä sen nimi on?… Ja puenko ylleni housut ja leikkautanko tukkani?"

"Ette", Fjeld vastasi nauraen. "Voittehan Jumalan nimessä tulla mukaan — mutta kaikessa naisellisessa loistossanne ja ihanuudessanne."

"Mainiota", amerikatar vastasi käsiään taputtaen. "Ja mihin menemme?"

"Susisaarelle."

"Ja sieltä?"

"Lennämme paronin perästä ja ongimme hänet Tyri-vuonosta. Ja jos hän on noussut ilmaan, seuraamme häntä Stavangeriin."

"Ja sitten?"

"Maailman ääreen, jos niin tarvitaan."

XVI.

TUNTURIEN YLÄPUOLELLA.

Parooni de Nozier istui mukavasti selkäkenossa lentokoneen matkustajatuolissa poltellen sikaaria. Olisi saattanut luulla hänen oleva jossakin nykyaikaisessa tupakkahuoneessa eikä parin tuhannen jalan korkeudessa maanpinnasta huijari Deperdussin'in suunnittelemassa yksitasossa.

Courbier oli ohjaamassa. Hän oli ilmeisesti täysin tehtävänsä tasalla. Kone ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa vasten tahtoa Tyri-vuonoon tapahtuneessa laskeutumisessa. Gnome-moottorin kiireellinen tarkastus osotti, että eräs ruuvi oli päässyt irti ja aiheuttanut tapaturman. Juuri tuommoiset löysät ruuvitpa tässä maailmassa vaativat useimmat uhrit, olkoonpa sitten puhe lentokoneesta taikka ihmisen aivoista.

Mutta Courbier sai vahingon verrattain pian korjatuksi, niin että lentäjät viivähtivät vain pari tuntia ja saivat pienen kylvyn Norjan kaikkein ystävällisimmässä järvessä.

"Emmekö nouse sangen korkealle?" paroni kysyi puhelimessa.

"Emme", Courbier vastasi katsoen ympärilleen. "Jos en löydä oikeata paikkaa tunturin ylimenoon, voin joutua nousemaan viisi tai kuusi tuhatta jalkaa korkealle, ja sentähden on hyvä olla valmiiksi kyllin korkealla."

"On tämä omituinen maa", paroni sanoi puoliksi itsekseen ja nojasi laitaa vasten. "Tämä olisi ollut jotakin Bernandin de Saint Pierrelle. Täällä on luonnonihanuuksia toisensa vieressä kuin sinisiä silmiä. Tekisi mieleni kirjoittaa uusi 'Paul ja Virginia'. Sanokaapa, mikä valkea päälaki kohoaa noin korkealle oikealla puolellamme."

Courbier katsoi suureen ilmailukarttaan, joka oli sijoitettuna nelinurkkaisiin puitteisiin hänen viereensä.

"Se on Gausta, yksi Norjan mainehikkaimpia tuntureita. Se on Rjukanin lähellä."

"Vai niin", paroni tuumi. "Se on epämieluisa paikka meikäläisille herrasmiehille, jotka liikumme lain ulkopuolella. Siellähän Josias Saimler taittoi niskansa. Ystävämme tohtori Fjeld, joka nyt, toivoaksemme, on taivaassa neuvottelemassa Pyhän Pietarin kanssa kaikista elämän pahoista ominaisuuksista, on varmaan esittävä kertomuksen siitäkin jutusta."

Courbier kurottautui mikrofonia katsomaan.

"Oletteko varma, että se onnistui?" hän kysyi kiihkomielin.

"Ei ole mitään syytä otaksua, että pikku laitelmani olisi pettänyt. Inkermannin koneet ovat varmoja ja äänettömiä määrättyyn kohtaan saakka, mutta silloin…"

"Meidän olisi pitänyt jäädä kaupunkiin, kunnes kaikki olisi ollut ohi",
Courbier sanoi puhekoneeseen.

"Niin olisin tehnytkin, jos kysymys olisi ollut jostakin muusta kuin tästä riivatun tohtorista. Se mies on syntynyt voitonhiippa päässä. Ja jos joku onnellinen sattuma olisi päästänyt hänen huomaamaan helvetinkoneen, olisi olomme Kristianiassa tullut kuumaksi. On otettava huomioon kaikki, hyvä Courbier. Vanha kettu ei mene mielellään saksiin. Mutta mitä hittoa tämä on?"

Paronilta pääsi puhelin kädestä ja sikaari putosi samoin. Lentokoneeseen oli sattunut tuulenpuuska ja pannut sen tekemään äkkijyrkän käännöksen. Mutta Courbier oli tottunut semmoiseen. Hän väisti teräsköysien välissä vinkuvan kovan puuskan niin kylmäverisesti, että se osotti hänen olevan sangen taitavan ohjaajan.

"Minua ei haluta tehdä kuolemanhyppyä", hän sanoi kiukuissaan, "koettakaamme pyrkiä semmoisiin ilmakerroksiin, joissa on heikompi tuuli."

Courbier ei vastannut. Pieni lentokone ponnisteli tuulta vastaan ihailtavan varmasti. Se oli saapunut jyrkkien tunturiseinien reunustamaan laaksoon. Syvältä laakson pohjalta näkyi hopeanvalkoinen juova. Se oli siellä luikerteleva joki. Ilma oli loistavan kirkas, mutta tuuli yltyi yhä. Se ajoi konetta pohjoista kohti ja uhkasipa heittää sen tunturiseinää vasten.

"Tämä ei käy", Nozier huusi. "Laskekaamme täällä jossakin maihin."

Courbier kohautti olkapäitään. Paronin ehdotus tuntui hänestä kerrankin huomioon otettavalta. Nume-laakso on erinomaisen kaunis, mutta siinä ei ole suinkaan liikoja paikkoja, jotka sopisivat lentokoneen laskeutumiseen.

Mutta jotakin oli tehtävä. Saattoi nähdä todellisen myrskyn olevan tulossa. Yhä voimakkaammiksi kävivät tuulenpuuskat, jotka panivat lentokoneen vapisemaan kuin ajetun otuksen.

Silloin nuori ranskalainen näytti, mitä oli oppinut Buc'in lentokentällä. Hän pani koneen nousemaan suoraan pystyyn kuin pillastuneen hevosen ja pysäytti moottorin. Kevyt lentokone kohosi muutamissa sekunneissa useita satoja jalkoja ja teki sitten takaperin salto mortalen, joka tuntui vievän heidät perikatoon. Mutta juuri silloin kun se rupesi laskeutumaan, Courbier pani moottorin jälleen käyntiin. Lentokone tuli jälleen tasapintaan ja ajoi nyt tunturiröykkiötä kohti, joka pitkinä, leveinä aaltoina häämötti heidän edessään.

Kaksi minuuttia myöhemmin Courbier laski maahan tunnetulle Bröstrudin porokentälle Opdalissa. Paroni oli pikemmin kuollut kuin elävä kömpiessään lentotuolistaan. Hänen kalpeat kasvonsa olivat valkeat kuin kalkkiseinä.

"Minun hermoni eivät siedä tämmöistä", hän sanoi. "En ole koskaan pitänyt akrobateista enkä sirkuksesta."

Courbier nauroi sitoessaan konetta kiinni niin hyvin kuin olosuhteet myönsivät.

"En luullut, että paroni de Nozier olisi ollut pelkuri", hän virkkoi hieman ivallisesti. "Mutta nyt olen saanut senkin tietää. Se on pahe, jota tapaa Belgiassa sangen usein."

Pikku paronin väsyneet silmät välähtivät. Sitten hän purskahti nauramaan.

"Se on heikkohermoisuutta, rakas Courbier. Erinäisten keskuselinten sairauden merkki. Se on degeneroitumisen merkki vanhassa suvussa, jota aikanaan rääkättiin Alban herttuan peukalopuristimilla. Mutta sanokaahan nyt, missä olemme. Minusta tuolla näyttää olevan jonkinlainen maantie?"

"Se on tie, joka vie Nume-laaksosta Gjeiloon."

XVII.

POROKENTÄLLÄ.

Lentäjät olivat nousseet Opdalin ja Dagalien väliselle suurelle porotunturille. Ja kohtalo oli vienyt heidät juuri sille avoimelle paikalle, missä joka syksy teurastetaan seitsemän tai kahdeksansataa poroa.

Courbier sitoi lentokoneen pitkään kivitaloon, jossa hiotaan porojen teurastukseen käytettäviä kirveitä. Maa heidän ympärillään erosi ruskeata tunturia vasten vihreänä kevään versovasta nurmesta.

"Te keksitte hyvän laskeutumispaikan", paroni virkkoi virottuaan säikähdyksestään. "Täällähän on yhtä hienoa ja vihreätä kuin Normandiassa huhtikuulla."

"Niin", Courbier vastasi ankarasti. "Täällä on veren virkistävää voimaa. Maa tässä ympärillämme on kyllästetty tuhansien porojen verellä. Tuolla voitte nähdä pääkallot. Tämä on todellinen Golgata."

Nozier heittäytyi pitkäkseen vihreälle nurmelle.

"Tämä on hirmuista luontoa", hän virkkoi. "En ole koskaan voinut sietää suuria mittasuhteita. Ne pusertavat rintaa. Ja mitä valkeita pilkkuja tuolla on ylt'ympäriinsä? Näyttävät valkeilta teerenpilkuilta ruskealla iholla."

Courbier nauroi halveksien.

"Se on lunta, paroni, oivallista norjalaista lunta. Se on täällä ikuisesti. Siihen ei pysty aurinko eikä sade."

"Lunta, vaikka ollaan keskellä kesää", paroni ihmetteli epäluuloisesti.
"Emmehän ole muuta kuin pari tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella.
En todellakaan voi sanoa, että pitäisin tästä. Ehkäpä täällä on
jääkarhujakin?"

"Ei", Courbier vastasi tyynesti. "Tietonne maantieteessä ja eläinopissa jättävät koko lailla toivomisen varaa."

"Mahdollista kyllä", paroni vastasi lyhyesti. "Asia on niin, että teidän mättäessänne oppia ja viisautta kalloonne Sorbonnessa Parisissa, lojuin minä vankiluolassa Italiassa. Olin varsin yksinkertainen hotellirotta siihen aikaan, vaikkakin kahdeksankolmatta vuotta sitten pääsin Gentin polyteknillisestä korkeakoulusta parhailla todistuksilla. Elin siivosti kaksi vuotta ja rakensin erään parhaista kanaalilentäjistä, joita kulkee Boulogne sur Mer'istä. Oletteko kuullut puhuttavan Vilmart'in sukellusveneestä? Vai ette? Ette voi löytää ainoatakaan poikaa mistään polyteknillisestä opistosta, joka ei olisi selvillä siitä. Mutta kysykäähän häneltä Vilmart'ista itsestään, niin kohauttaa olkapäitään. Vilmart on kadonnut, hän sanoo. Kukaan ei tiedä, mikä hänen kohtalokseen tuli. Hän on ehkä murskaantunut kuoliaaksi. Ehkä hän hukkui kokeillessaan uudella keksinnöllään. Hän oli hurja nero, niinkuin kaimansakin, maailmankuulu huijari. Eikä opettaja tiedä sen enempää. Hänellä ei ole aavistustakaan, että se kansainvälinen hotellivaras, joka vangittiin Firenzessä hänen aikoessaan keventää erästä vanhaa ranskalaista kreivitärtä niistä jalokivistä, joita tämä kantoi koristeinaan, oli yhteellinen sen nuoren Gentin neron kanssa, joka olisi voinut ansaita miljooneja rehellisellä tavalla. Siihen aikaan tapahtui kolmen vuoden keskeytys kehityksessäni. Siinä on tietojeni aukko, hermostumiseni perusta ja syy heikontuneeseen terveyteeni. Italialaisilla on merkillinen taito riistää vangeiltaan hyvä mieli. Heillä on vanha, perinnäinen vankilahoito lyijykamarien ajoilta ja erinomainen tapa saada sappi kuohumaan yli äyräittensä. Minä muutuin siihen aikaan katkeraksi ja kovaksi — opin halveksimaan omaani ja toisten henkeä. Ja kun eräänä päivänä murtauduin ulos, murskattuani vanginvartijani tilapäiseen jättiläismäiseen rotanloukkuun, jonka olin rakentanut käsillä olleista huonoista aineista, päätin kaikessa hiljaisuudessa omistaa elämäni rikoksille. Sattui niin onnellisesti, että matkustaessani junalla S:t Gotthardista Müncheniin tapasin erään paksun herran, joka sanoi nimensä olevan Jaap van Huysmann. Hän oli hollantilainen ja minä belgialainen, mutta meillä ei silti ollut mitään toisiamme vastaan. Hän ei ollut kekseliäs, mutta käsitti pian, että minä olin äsken päässyt vankilasta. Ranteissani oli joitakin punaisia juovia, joitten suhteen ei voinut erehtyä. Minun täytyy sanoa, että Jaap otti minut isälliseen hoivaan. Hän antoi minulle rahaa parempiin vaatteisiin ja sopivampaan ulkomuotoon, hän nimitti minut paroniksi ja keksi sen naamion, jota siitä saakka olen käyttänyt. Myöhemmin hän valmisti minulle tilaisuuden Josias Saimlerin seurapiiriin. Minä olin joukossa, kun Jacques Delma valmisti kullan, joka sai koko maailman pankkilaitokset horjumaan, ja siitä seikkailusta pelastuin ehjin nahoin vain Jumalan suoranaisen ihmeen kautta. Jacques Delma oli repivä mies. Hän muistutti jonkun verran teitä. Hänelläkin oli tavallinen maskulinien Akilleksen-kantapää — nainen. En tiedä, kuinka hänen ja pikku Natascha Saimlerin lienee käynyt. Hän oli kaunis tyttö, saatte uskoa. Hänen tukkansa oli musta kuin korpin siivet, niinkuin runoissa sanotaan. Minulla on ehkä huono maku, mutta minä olisin ottanut hänet mieluummin kuin tuon ylpeän amerikalaisen miljoonamissin, jota te huokailette."

Courbier vavahti. Hän istui omissa unelmissaan ja heräsi vasta, kun paroni viimeisellä huomautuksellaan kosketti hänen unelmiensa maailmaa.

"Tuuli tyyntyy", hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta. "Meidän on varottava, että joudumme matkaan ennen pimeän tuloa."

"Hitto vieköön koko lentokoneen", de Nozier sanoi nousten seisomaan.
"Se on yhtä vastenmielinen kuin tämä hautausmaa."

Tuntureilla vallitsi omituinen tunnelma. Aurinko oli laskenut synkkään pilvikerrokseen, joka oli kasaantunut Opdalin-tunturin laelle, ja pitkää, aaltoilevaa taivaanrantaa peitti omituinen, raukea, punasinervä tuntu. Suoraan edessä näkyi Staupet ja Rautalaakso raskaana ja synkkänä, taustassa Hardangerin harjun tumma yksitoikkoisuus. Heikko, mutta jääkylmä iltatuuli sai kalpean belgialaisen hampaat kalisemaan.

"En pidä tästä maasta", hän sanoi tyytymättömänä ja meni lentokoneen luo. "Menkäämme merelle takaisin sillien ja uivan telakkamme seuraan…"

Hän pysähtyi ja katsoi ihmeissään ylös ilmaan.

"Mikä lintu tuo on?" hän kysyi osottaen etelään.

Courbier otti kaukoputken.

"Se ei ole mikään lintu", hän vastasi minuutin verran tarkasteltuaan taivaanrantaa. "Se on lentokone, kahden tuhannen jalan korkeudessa meistä. Minä tunnen mallin. Se on Erkon mallinen ilmalaiva."

De Nozier kalpeni vielä enemmän.

"Silloin on vihollinen ajamassa meitä takaa", hän sanoi. "Eiköhän pommi olisikaan tehnyt vaikutustaan?"