Säilykekuningas

XVIII.

KUUTAMOSSA.

Oli yö, tähtikirkas syys-yö Pohjanmeren pitkillä, pehmeillä mainingeilla. Tuuli oli tyyntynyt aivan kokonaan.

Ylhäällä ilmassa näkyi kirkas valo. Se suli yhteen tähtitaivaan kanssa, mutta terävä merimiehensilmä olisi voinut nähdä, että se liikkui nopeammin kuin tavallisten tähtien tyyni vauhti. Tämä tähti oli Jonas Fjeldin meren ulapalle kiirehtivän "lintulentäjän" kompassihuone. Koneen leveät suippopäiset siivet liikkuivat tasaisin, hiljaisin liikkein. Pienen lasikaapin sisässä istui Jonas Fjeld ohjauslaitteessa ja hänen takanaan ruumiinmukaisessa pojanpuvussa Evy Westinghouse nojasi leveitä ikkunoita vasten, jotka muodostavat "linnun" solakan ja kauniin ruumiin. Hänellä oli päässä lentokypärä, joka ei jättänyt näkyviin juuri muuta kuin hänen loistavat silmänsä. Hän tähysti lakkaamatta pimeään Zeiss-kaukoputkella.

"Näettekö mitään?" Fjeld kysyi pitkän vaitiolon jälkeen.

Kone kulki niin äänettömästi, että hänen ei tarvinnut edes korottaa ääntään.

"Näen vain ihmeen ihanan yön", nuori amerikatar lausui, laskien kaukoputken kädestään. "Tähdet loistavat kuin pienet auringot Muuten on vain merta joka puolella."

"Ettekö näe mitään laivojen lyhtyjä?"

"En", toinen vastasi, ottaen kaukoputken jälleen silmiinsä. "Kyllä, tuolla pohjoisessa on tosiaankin pieni valopilkku."

"Pohjoisessa?" Fjeld kysyi. "Se on varmaan Skudesnesin satama. Se sopii. Sivuutimmehan juuri äsken Vidingsön majakan. Silloin olemme varmaan oikealla tolalla, mikäli salaperäinen laiva ei ole muuttanut paikkaa sen jälkeen, kun poikani sen valokuvasi. Väsyttääkö teitä, miss Evy? Tai onko teidän nälkä? Tiedätte, että pienessä kaapissa vasemmalla on ruokaa. Käyttäkää hyväksenne!"

"Entä te itse?"

"Minun ei ole koskaan nälkä tehdessäni työtä. Kun olen oikein touhussani, ei minulla ole aikaa mihinkään. Tiedättehän muuten, että en ole erikoisen kohtelias."

Evy Westinghouse ei vastannut. Hän aikoi hetkisen kieltäytyä ruoasta ja antautua yksinomaan tehtäväänsä, joka vaati hänen koko huomionsa. Mutta hän oli huomannut kaapissa muutamia herkullisia kyljyksiä eikä voinut vastustaa niitä. Melkein häpeillen hän otti koristepaperisen kyljyksen ja iski siihen hampaansa melkein raakalaisella ilolla. Tämä nuori, hemmoteltu nainen ei ollut tiennyt, mikä merkitys ruoalla oli ihmisen elämässä, ennenkuin onnettomuus koristelemattomalla kielellään oli saattanut hänet ymmärtämään sen. Se tapahtui silloin, kun hän eli jauhopuurosta ja säilykkeistä eräällä pienellä saarella Newfoundlandin matalikolla.

"Minun oli niin kova nälkä", hän sanoi anteeksi pyytäen ja pyyhki suutaan. "Tiedättehän, että nuorilla pojilla on aina nälkä. Minun täytyy näytellä osaani niin kauan kuin olen puettuna housuihin. Eikö totta?"

Fjeld ei vastannut. Hänen teräksensiniset silmänsä näyttivät tahtovan avata itselleen tien läpi pimeyden, hänen huulensa olivat lujasti yhteen puserretut ja leveälihaksinen niska oli kumartunut eteenpäin kuin saalista tähystävällä pedolla.

Merelle oli äkkiä ilmestynyt toinen tuntu. Pohjoisessa loisti aaltojen yli etenevä heikko valoraita. Se hypähti eteenpäin ja lähetti äkkiä kymmeniä tuhansia säteitä joka taholle. Se oli itse kaino Diana, joka ratsasti seurueineen ja heitteli valokeihäitään pimeyden vaarallista hirviötä vastaan.

Kävi yhä valoisammaksi ja yhtäkkiä kuun hopeakehrä kiepahti taivaanrannan reunalta kuin antediluvianisen eläimen jättiläissilmä. Oli kuin meren edestä olisi vedetty esirippu. Kuun hopea ripotteli aarteitaan maata vasten aaltoileville pitkille laineille.

Koko koneen läpi kävi kova tärähdys. Evy Westinghouse katsoi pelästyneenä Fjeldiä. Oli selvää, että jotakin oli tekeillä, joka sai hänen kohottamaan lentokoneen korkeammalle. Nyt ei kai Evy ollut pitänyt kyllin tarkkaa huolta tähystyksestä. Kuunsäteet olivat saaneet hänen mielikuvituksensa liikkeeseen. Hän vilkaisi suoraan eteensä. Fjeld oli kääntynyt puolittain häntä kohti, irroitti toisen kätensä ohjauslaitteesta ja viittasi kärsimättömästi lounaaseen. Neito nousi tuolistaan ja tarkasti kaukoputkella ilmaistuun suuntaan.

"Mitä näette?" Fjeld kysyi melkein ankarasti.

"Se on todellakin ihmeellistä", neito vastasi. "Suunnattoman suuri nelisnurkkainen laatikko. Se on näköjään aivan kuin kokonainen pikku kaupunginosa."

"Näettekö mitään valoa?"

"En… Kyllä näen. Malttakaahan hiukan. Mustassa massassa näkyy joku heikko valonvälke."

"Mutta ei mitään lyhtyjä?"

"Ei… Mutta omituisinta kaikessa on meri sen ympärillä. Näyttää aivan kuin se kiehuisi. Se loistaa ja kiiltää kuin meressä olisi kymmeniä tuhansia jalokiviä."

"Ehkä se on noidantuli?"

"Ei, ei! Koko meri on laajalta alalta kuin kiehuvaa hopeaa täynnä oleva pata. En ymmärrä, mitä se voisi olla."

Fjeld ei vastannut Mutta hänen ennestään niin ankarille ja vakaville kasvoilleen oli tullut ilme, jonka neito oli nähnyt niillä ennenkin, kun tohtori oli ollut saamaisillaan ratkaistuksi jonkun salaperäisen arvoituksen.

"Nyt minäkin näen sen", hän sanoi nauraen "Sehän on, Jumala minua auttakoon, silli. — Silliä niin pitkältä kuin silmä kantaa. Bjelland on oikeassa. Joku yritteliäs ulkomaalainen on anastanut kaiken sillin, mitä säilyketehtaat kaipaavat turhaan. Minusta tuntuu…"

"Mitä niin?"

"Ikäänkuin ihmiset alkaisivat käydä liian kekseliäiksi. Varmaan on pian menty sen iäisyysrajan yli, joka vie loppuun. Mitä sanotte siitä otaksumasta, että maailmanloppu on pian käsissä?"

XIX.

ARIADNE-LANGAN PÄÄ.

"Näettekö siellä alhaalla ketään ihmisiä?" Fjeld kysyi.

"En", Evy Westinghouse vastasi, kumartuen lentokoneen ulkopuolelle. "Näen vain heikon valopilkun tuon mustan massan jostakin raosta. Muuten kaikki muistuttaa uivaa ruumisarkkua. En ole koskaan nähnyt moista, niin synkkä ja kamala se on."

"Minkä näköinen kansi on?"

Amerikatar kumartui lentokoneen avoimesta ikkunasta ja katseli tarkasti muutamia satoja jalkoja heidän allaan olevaa valtaista möhkälettä. Fjeld oli pysäyttänyt siivet ja antoi nyt vain korkeuspotkurin työskennellä. Lentokone laskeutui verkkaan rohkeitten lentäjien alla kelluvaa mustaa massaa kohti. Pitkä valovirta näkyi nyt selvemmin. Se oli aivan kuin leimuava miekka, joka jakoi jättiläisen kahteen osaan.

"Ettekö vieläkään voi nähdä mitään vartiomiehiä?" Fjeld kysyi hermostuneena.

"En", amerikatar vastasi varmasti. "Jos ei valoa olisi ollut, olisi voinut luulla, että se olisi vain jyrkkäseinäinen meren saari."

"No", Fjeld virkkoi, "meidän on katsottava asiaa lähempää. Se on kai suuripiirteinen silliöljytehdas. Minä olen jo tuntevinani silliöljyn hajua."

Hän oli oikeassa. Jättiläislaivasta kohosi tympeä haju, muistuttaen mädänneen lemua. Evy Westinghouse koetti tukkia nenäänsä.

"Tämä on inhottavaa", hän sanoi. "Mikä voikaan haista näin hirveän pahalta? Jos tätä jatkuu, niin minä tulen merikipeäksi."

Sillä välin Ilmari Erkon lintu laskeutui verkkaan alas laivan valtaiselle katolle. Korkeuspotkuri järjesti vauhtia ja pitkät, suippopäiset siivet pitelivät tasapainoa tyynin, tasaisin liikkein.

"Te saatte jäädä koneeseen", Fjeld kuiskasi. "Teidän on hoidettava hyvin tähystystä ja jos teidät yllätetään, niin käyttäkää revolveria. Osaattehan ampua. Ja jos joku tulisi lähemmäksi konetta kuin metrin päähän, niin painakaa vasemmalla puolellanne olevaa valkoista metallinappia. Silloin ei heidän ole hyvä olla."

Lentokone oli nyt laskeutunut katolle. Kevyenä kuin lintu se putosi vieteripyörilleen. Se vain vähän hypähteli edestakaisin kuin istumapaikkaa etsivä kalalokki.

"Onni suosii meitä", Fjeld sanoi tyynesti. "Tuuli on niin vähäpätöinen, että meidän ei tarvitse ankkuroida, ja hyvä se onkin, sillä täällä ei näy olevan mitään, mihin köydenpään kiinnittäisi."

Hän astui varovasti lentokoneen pienestä majasta. Evy Westinghouse kumartui eteenpäin, hänen silmänsä loistivat kuun valossa ja pienoinen, kalpea säde paistoi hänen oikeassa kädessään kimaltelevan hopearevolverin piipulle.

Fjeld pysähtyi porrasaskelmalle.

"Minun täytyy tutkia tämä laitos", hän sanoi. "Kun te ammutte, palajan takaisin. Mutta jos kävisi niin, että minun tieni lentokoneelle katkaistaisiin, niin lentäkää matkoihinne. Osaattehan käsitellä konetta. Tämä lentokone ohjaa itsensä melkein ihmisen avuttakin, kunhan käytätte korkeuspotkuria tasapainon säilyttämiseen. Laskette suoraan länteen, kunnes tulette Stavangeriin. Sieltä haette käsiinne konsuli Bjellandin taikka jonkun hänen poikansa. Kerrotte heille kaikki, mitä tiedätte. Sanokaa, että tämän laivan kupeella on suunnattoman suuri silliparvi ja että täällä harjoitetaan sillivarkautta suuressa mittakaavassa… Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", neito vastasi. "Mutta ilman teitä en aio lähteä täältä. Se ei pistäisi päähänikään. Joko me molemmat tai ei kumpikaan."

Fjeld katsoi tuimasti uljasta nuorta neitoa. "Olette minun komennossani", hän sanoi. "Olette vapaaehtoisesti suostunut tottelemaan minun määräyksiäni. Minä kyllä selviydyn. Mutta tässä on kysymyksessä enemmän kuin teidän tai minun henkeni. Pääasia on, että tämä salaisuus saadaan selville. Olette noutanut tykkiveneen ennenkin, miss Westinghouse. Se saattaa tälläkin kertaa olla tehtävänne. Minä luotan teidän toimintatarmoonne ja ennen kaikkea kuuliaisuuteenne."

Neito nyökkäsi koneellisesti päätään ja pusersi kättään entistä lujemmin revolverin ympäri. Fjeld katsoi melkein halveksien tuota pientä asetta.

"Se on kaunis leikkikalu", hän sanoi, "mutta…"

"Se on kuitenkin kerran tuottanut eräälle ihmiselle kuoleman", neito keskeytti hänet.

Tohtori kohautti olkapäitään.

"Heti oikealla puolellanne on pari hyvää revolveria. Molemmat ovat uusia Colt-pistooleja. On mahdollista, että ne eivät oikein hyvin sovellu teidän pieneen käteenne, mutta ne ovat miellyttävät pidellä ja helposti laukeavat. Niitten paras ominaisuus on, että luoti lävistää pari ihmistä ja menee vielä hyvän matkaa kolmanteenkin."

Fjeld ei odottanut Evy Westinghousen vastausta. Hän laskeutui varovasti tämän merkillisen Noakinarkin jättiläiskatolle. Koko alus oli nähtävästi rakennettu ohuista teräslevyistä. Hän astui valojuovalle asti, joka ulottui pitkin koko möhkäleen.

Äkkiä hän pysähtyi. Hänen korviinsa kuului kaukainen ääni. Hän kumartui ja asetti korvansa teräslevyä vasten. Nyt hän kuuli sen selvemmin. Se oli jotakin surisevaa ääntä, johon yhtyi omituista loisketta, niinkuin jostakin pumppukoneesta. Fjeld käsitti heti, mitä se oli. Merkillinen laiva oli ilmeisesti varustettu voimakkaalla dynamolla, jota käytettiin tuon möhkäleen liikuttamiseen. Kummallakin puolella olevat torpedojen näköiset ulkonemat muistuttivat Missisippijoen mahtavia lauttoja, jotka kömpelöstä ulkomuodostaan huolimatta kulkevat huimaa vauhtia.

Fjeld konttasi varovasti valojuovalle, joka ei ollut aivan niin kalpea kuin miltä oli näyttänyt ylhäältä ilmasta. Se oli noin kolmannes-metrin levyinen.

Hän kumartui verkkaan eteenpäin. Valomeri aluksi häikäisi häntä, mutta vähitellen hän tottui siihen.

Hän perääntyi hämmästyneenä. Sillä näky, joka hänet kohtasi, antoi hänen käsiinsä sen Ariadne-langan pään, joka vei salaisuuden selvittämiseen.

XX.

TARKASTUS.

Fjeld näki edessään syvän, suuren altaan, jonka joka puolella oli leveät parvekkeet. Altaan toiseen pitkään päähän oli laitettu 20-30 metrin korkuinen kattila, jota ympäröivät putkijohdot. Altaasta kulki kattilan yläosaan leveä torvi ja kattilan päällä oli suppilon tapainen kansi. Kaksi sähkövalonheittäjää loi suuren huoneen nurkista ympärilleen räikeän valaistuksen. Altaan vesi oli alituisessa liikkeessä. Se oli aivankuin kimalteleva hopeavirta. Jonkin laitteen avulla saatiin vesi virtaamaan puolelta toiselle. Se muodosti melkein koskena kohisevan puron. Koko vesimäärä imeytyi ennenmainittuun torveen, joka vei sen suoraan kattilaan.

Fjeld luuli ensin, että koko allas oli yhtenä ainoana kimmeltävänä massana. Mutta sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat terävään valoon, hän huomasi veden olevan täynnä silliä — eläviä sillejä, jotka myllersivät sekaisin mitä hurjimmassa sekamelskassa.

Kaikki näytti tapahtuvan koneellisesti jonkun nerokkaasti mietityn järjestelmän mukaan. Silli pumpattiin altaaseen laivan ulkopuolella olevasta avarasta sillinuotasta. Altaan läpi se painettiin torveen ja sitä myöten kattilaan, missä se pudistettiin suolavedestä, joutuakseen viimein sähköuuniin, joka jollakin nerokkaalla laitteella valutti valmiin öljyn pitkiä putkia myöten jättiläisaluksen sisällä oleviin ammeisiin.

"Tämäpä on suurenmoinen keittolaitos", Fjeld tuumi. "Kaikki näyttää tapahtuvan itsestään."

Ei kuulunut ääntäkään paitsi dynamojen hiljainen sähinä ja pumppujen tasaiset lyönnit. Koko laiva oli kuin kuollut. Suunnattomilla parvekkeilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

Tuo suunnaton laitos muistutti erästä esihistoriallista jättiläiseläintä, joka makasi silmät ummessa ja ahmi keräämäänsä saalista. Ja minkälaista saalista?

Fjeld heitti silmäyksen merelle. Suuri nuotta ulottui laivan perästä monen sadan metrin pituudelta. Vaikka laivan piti voida kuluttaa monta sataa tonnia silliä minuutissa, tuntui vielä kuitenkin olevan käytettävänä useita satoja tuhansia tynnyrejä.

Mutta kuinka nämä ulkomaalaiset olivat voineet kerätä niin suunnattomia sillimääriä nuottaansa näin kaukana merellä?

Siinä oli vielä yksi arvoitus ratkaistavana. Yksi asia oli kuitenkin selvä, että nimittäin jättiläinen harjoitti luvatonta kalastusta Norjan rannikolla. Sillä tämä oli paljon aluevesien rajan sisäpuolella.

Fjeld nousi seisomaan epätietoisena. Ei ollut helppo sanoa, mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Lukuunottamatta tuota kapeata valojuovaa, koko laiva tuntui olevan aivan ilmanpitävästi suljettu.

Hän hiipi varovasti laivan maanpuoleiselle sivulle. Kuutamo oli nyt kirkkaimmillaan ja se heitti hänen eteensä pitkän varjon. Se oli varoitus, jonka Fjeld heti otti huomioon. Hän heittäytyi pitkin pituuttaan kannelle ja konttasi hiljaa sen osan laidalle, joka näytti olevan laivan keula. Fjeld näki nyt selvästi nuo torpedon kaltaiset teräsputket, jotka päättyivät suippoihin kärkiin ja joitten tehtävänä luultavasti oli raivata tietä tuon valtaisen laatikon tapaisen aluksen ruholle. Nämä hummerin saksia muistuttavat voimakkaat ulottimet olivat hirveän näköiset.

Muuten ei näkynyt mitään epäiltävää. Miehistöllä tuntui todellakin olevan hyvä omatunto, koska ei ollut asetettu mitään vartiota. Möhkäleen rintana olevasta mustasta terässeinästä ei näkynyt valonpilkahdustakaan.

Mutta Fjeld ei ollut niitä miehiä, jotka ulkonaisen rauhallisuuden antavat tuudittaa itsensä uneen. Täällä oli väijyksissä jotakin pahaa. Hän tunsi seisovansa vihollisen alueella ja vaaran uhkaavan tämän pahantekijäin pesän joka nurkasta. Nyt peto nukkui. Mutta joka hermo sen ruumiissa sanoi hänelle, että herättyään se levittäisi ympärilleen kuolemaa ja tuhoa.

Hän katsoi ympärilleen. Kannen tummien ääriviivojen yli hän huomasi lentokoneen seisovan pyöreillä, siroilla jaloillaan kuin kärpänen seinällä. Hän mietti, olisiko hänen palattava lentokoneeseen, lennettävä Stavangeriin ja noudettava sotaväen apua. Pari torpeedovenettä varmaan riittäisi tekemään selvän tästä omituisesta ja jättiläismäisestä silliryöstöstä.

Mutta Fjeld ei ollut halukas sekoittamaan tähän asiaan varsin paljon julkisuutta. Hän oli nähnyt liian monta esimerkkiä siitä kömpelyydestä ja typeryydestä, jolla niin sanotut auktoriteetit pilaavat ja tärvelevät mutkikkaan asian. Ja hän päätti odottaa ja pitää varansa.

Tämä päätös tuntui olevan onnellisin. Sillä noustuaan käsivarsiensa varaan hän tunsi kannen reunassa kohoavan kohdan, jota ei ollut ennen huomannut. Hän haparoi käsivarsin terässeinää alaspäin ja hymyili tyytyväisenä: hän oli tavannut rautatikkaat, jotka veivät aivan vedenpinnassa olevalle leveälle siltamalle.

Fjeld ei kauan mietiskellyt. Hän tarttui ylimpään puolapuuhun ja päästi jalkansa solumaan reunaa pitkin, kunnes ne kohtasivat toisen puolapuun. Sitten hän alkoi verkalleen kavuta alaspäin. Päästyään keskipaikalle hän äkkiä pysähtyi. Ainoastaan puolen metrin päässä ja hänen päänsä korkeudella avattiin luukku, josta virtasi voimakas valo, ja hän kuuli raa'an äänen puhuvan.

"Mitä hittoja siellä on, Jerome?" kysyttiin ranskaksi. "Katolla on joku konttaamassa. Lähetä ylös mies katsomaan, mikä siellä on?"

"Erehdytte, kapteeni", kuului toinen ääni. "Kukapa olisi tullut katolle koskettamatta soittojohtoon?"

"Hitto tietäköön!" edellinen ääni vastasi kiukkuisesti. "Mutta joku kulki kajuuttani yli hetkinen sitten."

"Varmaankin paroni on tullut takaisin lentokoneellaan."

"Pässinpää", kapteeniksi mainittu ärjäsi. "Miksikä hän konttaisi teräslevyillä kuin mikäkin äyriäinen? Lähetä pari miestä katsomaan. Ja jos siellä on joku, niin toimita hänet suorinta tietä hiiden kattilaan."

Luukku lyötiin kiinni. Sisältä kuului jyriseviä askeleita.

Field kiiruhti portaita alas. Mutta samassa kun hän laski jalkansa siltamalle, kaksi miestä tuli eräästä ovesta ja heittäytyi hänen kimppuunsa, syösten suustaan muutamia valikoituja ranskalaisia kirouksia.

XXI.

PULASSA.

Fjeldillä oli revolveri kädessä, mutta hänen ei tarvinnut käyttää sitä. Hintelät, leveäharteiset belgialaiset hän sai karistetuksi hartioiltaan pudistamalla. Sitten hän lähti pakoon siltamaa pitkin, ei merimiesten puukkojen pelosta, vaan tahtoen käyttää tilaisuutta tutustuakseen tähän merkilliseen laivaan niin paljon kuin mahdollista.

Hän hyppäsi sen parin metrin levyisen välikön yli, joka ikäänkuin jakoi laivan kahtia. Belgialaiset juoksivat hänen perästään, kiroten ja hoilaten. Mutta he eivät olleet niin nopsat jaloistaan kuin norjalainen lääkäri. Toinen heistä kompastui yrittäessään väreilevässä kuuvalossa tehdä saman hypyn kuin Fjeld ja putosi mereen. Toinen pysähtyi pikku aukion reunalle ja huitoi hurjasti veitsellään pakenevaa vihollista kohti.

Fjeld laski, että toisellakin puolella pitäisi olla käytävä, eikä hän erehtynytkään.

Mutta nyt oli hirviö herännyt. Luukku avattiin uudestaan ja hänen korvissaan suhahteli harhaan ammuttuja revolverinkuulia. Joka taholta kuului huutoja, kirkumisia ja kirouksia.

Yhtäkkiä Fjeld huomasi jättiläisen liikkuvan. Molemmat puoliskot erosivat loitommalle toisistaan. Valtava aukeama tuntui leviävän kuin kita pusertaakseen vihollisensa kuoliaaksi. Fjeld pysähtyi hetkeksi epätietoisena rautaportaitten eteen. Sillä hetkellä hän oli turvassa. Hänen yläpuolellaan luukusta ampuva mies ei uskaltanut näyttäytyä, sittenkun muuan Fjeldin revolverinluoti oli pudottanut aseen siitä kädestä, joka oli pistetty ulos ampumaan rohkeata vihollista.

Evy Westinghousesta hänellä ei ollut vähintäkään pelkoa. Hän tunsi olevansa vakuutettu siitä, että laivan miehistöllä ei ollut vielä aavistustakaan lentokoneesta.

Lisäksi oli selvää, että hirviön miehistö ei tiennyt, mitä sen olisi pitänyt tehdä. Laivassa oli suuri hämminki. Siinä häärättiin ja hätäiltiin enemmän kuin toimittiin. Ilmeisesti puuttui heiltä järjestävät aivot ja kapteenin käheät komennukset hukkuivat vastalauseisiin ja tottelemattomien alamaisten niskotteluun.

Tämä yksi ainoa mies, joka osotti niin suurta kylmäverisyyttä ja niin suurta taituruutta aseitten käyttelyssä, oli aikaansaanut hädän, jota lisäsi vielä kalpea, salaperäinen kuutamo, ärsyttäen taikauskoisia merimiehiä.

Tämmöisissä olosuhteissa Fjeld ei hetkeäkään epäröinyt jättää lähemmin tarkastamatta laivaa, ennenkuin poistuisi taistelutantereelta. Hän hiipi takaisin torpeedon tapaisille ulokkeille. Hämmästyksekseen hän huomasi, että laivan molemmat puoliskot etääntyivät yhä enemmän toisistaan. Kita aukeni ja samassa näkyi loistava punertava massa, joka epäselvässä kuutamossa muistutti virtahevosen kitaa.

Fjeld kouristi revolverin käteensä. Massan herättämä hirvittävä tunne lisääntyi suuressa määrin sen kautta, että kummaltakin puolen tuli näkyviin rautakeihäitä, jotka muistuttivat alligaattorin hampaita.

Mutta kun kukaan ei tuntunut panevan esteitä hänen tielleen, hän kumartui eteenpäin tarkastaakseen tuota salaperäistä nielua. Hän huomasi muutamia riepuja, jotka riippuivat lähimmässä rautaseipäässä. Kurottautumalla hyvin pitkälle hän sai niistä kiinni. Ne olivat tahmaiset. Lähemmin tutkimatta löytöään hän pisti sen taskuunsa ja rupesi hiljakseen pyrkimään takaisin.

Samassa vilahti siltaman yli pitkä varjo, näkyi voimakas välähdys ja jostakin salatusta ovesta syöksyi kymmenkunta miestä kiljuen ja kiroten. Fjeld puri huultaan. Peräytyminen oli häneltä katkaistu. Hänen olisi pitänyt tajuta, että rautaportaitten vieressä oli ovi tälläkin puolella laivaa.

Mutta hänellä ei ollut aikaa pitemmältä tuumia asiaa. Merimiehet tulivat lähemmäksi ja vaikka rohkeus ei näyttänyt olevan heidän huomattavimpia ominaisuuksiaan, oli kuitenkin selvää, että yksinäisellä miehellä ei ollut suuriakaan toiveita murtautua läpi häntä vastaan hyökkäävästä hoilottavasta ja ulvovasta joukosta. Fjeldiä ihmetytti, että hänen vastustajansa eivät ampuneet. Mutta pian hän huomasi syyn siihen. Matruuseilla ei nähtävästi ollut tilaa semmoiseen toimenpiteeseen, koska he siten joutuisivat vaaraan ampua toisiaan. Sitä paitsi oli heidän aikomuksensa ilmeisesti heittää vastenmielinen vieras aukkoon, jossa vaaleanpunaiset piikit näyttivät himoitsevan jotakin uhria.

Fjeld kohotti revolverinsa. Mutta silloin hän äkkäsi, että matruusit suojelivat itseään eräänlaisella rautakilvellä, jota he kantoivat edessään liikuttavan huolellisesti, jotta ei vain yksikään heistä joutuisi kärsimään vieraan aseitten aiheuttamaa vahinkoa. Sillä tavoin olisi heille verrattain helppoa ja vaaratonta heittää tunkeilija laivan nieluun.

Fjeld käsitti joutuneensa pulaan. Hän vilkasi taakseen ja hänestä näytti kuin leveät leuat liikkuisivat, päästäen kolisevan äänen aivan kuin krokodiilit saaliin lähestyessä. Mutta vaara, joka häntä nyt uhkasi, ei ollut suurempi kuin monet niistä, joita hän vaiherikkaan elämänsä kuluessa ennenkin oli voittanut.

Hän kohotti revolverinsa ja laukaisi nopeasti peräkkäin kolme laukausta rautalevyä vasten. Hän huomasi matruusien kumartuvan alas kilpiensä suojaan ja pysäyttävän hyökkäyksensä. Juuri sitä hän oli toivonutkin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti sadan kilon ruumiinpainonsa edessään olevaa rautaseinää vastaan. Sen suojassa olleet kuusi matruusia eivät olleet arvanneet niin suunnatonta rohkeutta. He eivät osanneet asettua vastarintaan. Kauhistuneina he pudottivat kilpensä ja kaatuivat päällekkäin siltamalle. Kaksi heistä syöksyi mereen, eivätkä toiset kerinneet tointua ennenkuin rivakka norjalainen oli hypännyt heidän ylitsensä rautaportaille.

Fjeld pysähtyi hetkeksi. Hän kuuli jotakin, joka sai hänet rientämään portaita ylös kauheata vauhtia. Se oli laukaus, yksi ainoa kova laukaus hänen lentokoneessa olevasta toisesta Colt-pistoolistaan.

XXII.

YKSIN.

Evy Westinghouse istui tyynesti ja hiljaa odottaen Ilmari Erkon lentokoneessa. Kuunvalo loisti hänen kalpeille kasvoilleen. Hän istui huulet yhteen puristettuina vartiopaikallaan täysin tietoisena suuresta vastuunalaisuudestaan.

Musta kansi näytti niin merkillisen salaperäiseltä öisessä valaistuksessa. Se oli kuin kuilu, joka millä hetkellä tahansa voisi niellä hänet. Hän kumartui eteenpäin ja jännitti kaikki aistinsa. Ei yksikään ääni, ei pieninkään liike jäänyt häneltä huomaamatta. Tuon tuostakin hän oli kuulevinaan takanaan hiipiviä ja sipsuttavia askeleita. Hänestä tuntui, kuin petoeläin olisi hiljaa hiipinyt pehmeillä tassuillaan häntä kohti pitkin tuota synkkää pintaa. Mutta hän ei nähnyt mitään. Itse jännitys ihmisen hermoissa riittää loihtimaan esiin salaperäisiä ääniä. Ja kuitenkin ainoastaan hänen oman sydämensä tykytys kajahteli hänen tärykalvoissaan.

Semmoisina hetkinä todella tuntee elävänsä.

Tämä amerikalainen miljoonanomistaja, joka siinä istui kuun kepeänvihreän cyklooppisilmän edessä odottaen vaaroja, joitten tiesi häntä väijyvän, huomasi yhtäkkiä kätensä vapisevan. Johtuiko se pelosta vai odotuksesta?… Mutta hän tunsi melkein nauttivansa siitä heräävästä pelontunteesta, jota vastaan hänen oli taisteltava koko yankee-luontonsa väkevällä elinvoimalla. Nyt hän tajusi, että hänen olemuksensa alkuperäisin vaisto oli taistelun kaipuu. Häntä poltti sama ylpeä toiminnanhimo, joka oli kalvanut hänen isäänsä ja veljeänsä Wall Streetin voimakkaassa kullanloistossa. Hänen väsymyksensä oli poissa, hänen raukea herpautumisensa arkielämän yksitoikkoisuuteen, joka tappaa amerikattarien hyvän tuulen ja tekee heidät varjokuviksi, oli hävinnyt. Hän ei välittänyt enää miesten kunnianosoituksista. Nyt vasta hän oli oppinut tajuamaan, että amerikalaisten käsitys naisesta on pohjaltaan vain naisen halveksumista, se kun kehoittaa naista tavoittelemaan vain loitolla elämän taistelukentältä olevaa ylhäistä asemaa.

Äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ylhäältä ilmasta kuului kaukaista surinaa, muistuttaen aivan jättiläiskokoisen merikotkan siipien lyöntiä. Hetkistä myöhemmin hän kuuli alapuoleltaan huutoja ja laukauksia. Suuri hirviö oli herännyt ja rupesi liikahtelemaan.

Missä oli tohtori Fjeld? Ja mitä hänen itsensä pitäisi tehdä? Hänen oikea kätensä pusertui lujemmin ohjauslaitteeseen ja vasen oli koskettimella, jonka avulla korkeuspotkuri pantiin käymään.

Hän kuuli selvästi huutoja etukannelta. Raa'at ja käheät äänet siellä huutelivat, kuuluen melusta tuon tuostakin hänen korviinsa saakka tunkeutuva ranskalainen kirous. Taas kuului laukaus…

Mutta hän ei saanut aikaa kauemmin ajatella, mitä edessäpäin tapahtui. Sillä kuulemansa voimakas suhina kävi nyt yhä selvemmäksi ja kuutamossa näkyi kannella pitkä varjo. Seuraavalla hetkellä liukui lentokone teräskannelle, vain kuuden tai seitsemän metrin päähän hänestä. Se vieri eteenpäin, pitkä pyrstö kohosi hetkeksi ilmaan kuin hevonen, joka on potkaissut taaksepäin — sitten se yhdellä nykäyksellä pysähtyi paikalleen.

Silloin Evy Westinghouse irroitti kätensä ohjauslaitteesta ja tarttui hienolla, valkealla kädellään tohtorin suureen revolveriin.

Hän katsoi huolestuneena ympärilleen. Mutta hänen seuralaisensa oli häipynyt pimeyteen. Ei ollut muuta keinoa kuin odottaa, mitä tapahtuisi.

Lentokoneesta hyppäsi kaksi miestä. Hän kuuli ihmettelevän huudahduksen, joka ilmaisi hänelle toisen lentokoneen miehistä vasta nyt huomanneen hänet. Samalla hän huomasi, että laivan keskellä ollut kaitainen valojuova nyt rupesi, leviämään — ensin hyvin hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin. Näytti aivan siltä, kuin olisi vedetty esirippu syrjään jonkin loistavan maanalaisen näytelmän edestä.

Valojuovan toisella puolella olevat miehetkin näyttivät hämmästyvän tästä ilmiöstä. He aikoivat hypätä hänen luokseen, mutta muuttivat äkkiä päätöksensä. Toinen oli vähällä syöksyä heidän jaloissaan aukenevaan valomereen. Kirous huulilla he pysähtyivät aukeaman reunalle.

"Kuka siellä?" nuorekas ääni huusi ranskaksi.

Evy Westinghouse ei vastannut. Hän kumartui niin paljon eteenpäin kuin mahdollista, jotta miehet eivät huomaisi olevansa tekemisissä ainoastaan naisen kanssa. Sitten hän kohotti raskaan Colt-revolverin ja ampui laukauksen ilmaan.

Tämän laukauksen Jonas Fjeld kuuli. Vapauduttuaan vihollisistaan hän kiipesi ylös rautaportaita. Hän tunsi itsensä levolliseksi lentokoneessa olevan nuoren naisen suhteen. Tämä ei kyllä jättäytyisi yllätettäväksi. Fjeld tiesi hänen hyvin tuntevan lentokoneen yksinkertaisen ja helpon koneiston ja helposti voivan ohjata sitä, jos se tulisi tarpeelliseksi.

Hän pysähtyi hämmästyneenä katolle. Toisen lentokoneen ääriviivat näkyivät kuuvalossa ja leveän valojuovan reunalla hän keksi kaksi miestä, jotka seisoivat siinä neuvottomina revolverit kädessä.

Pienempi heistä kumartui eteenpäin ja huusi alas huoneeseen. Fjeld ei kuullut, mitä mies sanoi. Mutta tulosta ei tarvinnut odottaa. Ennen niin äänettömässä laivassa alkoi nyt elämä kuhista odottamattoman vilkkaana. Ilmeisesti oli suuresta huoneesta nostettu tikapuita, sillä seuraavassa hetkessä pisti joukko parrakkaita päitä esiin valomerestä ja parikymmentä hurjaa olentoa syöksyi kannelle valojuovan molemmin puolin.

"Ottakaa lentokone", kuului tuima huuto, "ja heittäkää se mereen."

Kaksi miestä meni rohkeasti omituista kellanvihreää lintua kohti, joka pyöreillä jaloillaan seisoi läpättäen kannella. Arvelematta he tarttuivat sen vaaleaan teräspyrstöön.

Fjeld ryömi varovasti lähemmäksi, koettaen saada toisen lentokoneen itsensä ja hyökkääjien väliin. Ilmeisesti oli hänet kokonaan unohdettu. Kaikkien silmät olivat suunnattuina vieraaseen lentokoneeseen.

Miesten huuto vaikeni äkkiä. Lentokoneen kupeesta syöksyi valkea valo. Mitään pamahdusta ei kuulunut eikä näkynyt savua. Mutta molemmat matruusit kaatuivat nurin, aivan kuin salama olisi heidät lyönyt.

XXIII.

LASSONHEITTÄJÄ.

Jättiläislaivassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Molemmat matruusit makasivat kannella kuin hengettöminä. Kuunvalo lankesi toisen rehevän parran peittämille kalpeille kasvoille, joissa törrötti suu puoleksi avoinna.

Toisella puolella valojuovaa olevat miehet eivät näyttäneet olevan erikoisen halukkaat tulemaan toverinsa avuksi. He näyttivät säikähtyneiltä ja epäröiviltä. Juova oli tullut jo useita metrejä leveäksi.

Mutta hiljaisuutta kesti vain silmänräpäyksen. Kuului revolverin laukaus. Ja tämä yksi ainoa laukaus oli alkuna kokonaiselle tykkitulelle. Roistot vetivät esiin revolverinsa ja ampuivat sokeasti lentokonetta kohti. Luodit vain vinkuivat metallia vasten, mutta ampumisesta ei tuntunut olevan mitään tulosta. Toiselta sivulta meni muuan lasiruutu rikki — siinä kaikki.

Ja kuitenkin olisi tuo samainen laukaus voinut tulla hyvin kohtalokkaaksi nuorelle "The fifth avenuen" ladylle. Sillä muuan lasisirpale sattui häntä olkapäähän, repäisi rikki leningin ja tunkeutui ihon alle. Evy Westinghouse, joka istui pää alas painettuna roistojen tulilinjassa, tunsi niin ankaraa kipua, että hänen oli pantava kaikki voimansa liikkeelle, jotta ei menettäisi tajuaan. Hän käsitti, että nyt hänen oli toimittava ja että paljon riippui siitä, pääsisikö hän pakoon ja hankkimaan apua. Hän oli viimeiseen asti toivonut, että Fjeld tulisi takaisin. Mutta nyt hän käsitti, että tohtorin pääsy hänen luokseen oli katkaistu. Tohtorin sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin toimia niitten mukaan. Veri tihkui haavoittuneesta olkapäästä, hän tunsi lämpöisen, kostean veren tippuvan vasemmalle käsivarrelleen.

Hitaasti hän kohotti päänsä suojaavan panssarin yli. Ampuminen oli tauonnut. Joku luja tahto oli järjestänyt raivoavat miehet. Hän näki heidän seisovan kuiskailemassa keskenään lentokoneen varjossa. Laivan sisäosista tuli yhä useampia kannelle. He konttasivat kuin apinat, jättäen pitkät kuutamon varjot jälkeensä.

Kannella vallitsi yhtäkkiä täydellinen hiljaisuus. Mutta tämä hiljaisuus oli vielä paljon kauhistuttavampi kuin revolverien pauke.

Nyt hän näki miehen konttaavan ruumasta. Evy näki hänen kasvonsa ne muutamat sekunnit, kun hän pisti päänsä ylös valomerestä. Ne eivät olleet toisten kaltaiset. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut ja tummat. Hänellä oli korvissa pitkät renkaat ja kasvoissa syvät rokonarvet. Silmät olivat pienet, mutta hehkuivat kuin kivihiilet. Vasemmalla käsivarrellaan oli hänellä pitkä vyyhdelle keritty köysi.

Evy Westinghouse oli nähnyt tuommoisia miehiä ennenkin. Niitä on joka paikassa Buenos Ayresissa ja Montevideon laitamilla. Ne olivat gaucho'ja Etelä-Amerikan heinäaroilta, mistä ovat muuttaneet suurkaupunkeihin harjoittamaan ammattiaan ihmisiä vastaan, opittuaan ensin ottamaan sen avulla kiinni karjaa.

Nuori nainen kalpeni. Hän käsitti, että miehen käsivarrelta riippuva köysi oli lasso ja että mikään ase ei voinut olla tehokkaampi estämään hänen pakenemistaan. Samassa hän vasemmalla kädellään painoi korkeuspotkurin kosketinta. Mutta se oli liian myöhäistä.

Gaucho oli silmänräpäystäkään viivyttelemättä heittänyt lassonsa lentokoneen torpeedomaisen kokan yli. Riemuhuuto toisella puolella olevien roistojen kurkuista todisti hänen osanneen maaliinsa. Lasso oli lujasti kiinni lentokoneen nokassa, eikä sen jälkeen ollut lainkaan vaikeaa kaataa sitä kumoon taikka ainakin estää sitä lähtemästä.

Evy käsitti kauhistuen, että oli kadottanut mahdollisuuden päästä pakoon. Hänellä ei ollut puukkoa, millä olisi leikannut poikki tukevan hamppuköyden, joka nyt sitoi hänet kiinni kirottuun laivankanteen. Korkeuspotkurista ei asiain näin ollen ollut mitään hyötyä, ja hän sulki nopeasti koskettimen, jotta kone ei kaatuisi nurin. Hän odotti joka silmänräpäys, että gaucho kiristäisi lassoa. Mutta etelä-amerikalainen ei pitänyt kiirettä.

Taustalta tullut pieni mies, joka oli ottanut komennon, astui nyt esiin. Kuu paistoi hänen ryppyisille kasvoilleen valaisten hänen kapeat silmänsä ja suuren monokkelin, joka tuntui tekevän ilmeettömät kasvot yhä enemmän värittömiksi ja näivettyneiksi.

"On kai parasta, että antaudutte meille", hän lausui levottomuudesta kevyesti vapisevalla äänellä. "Me tunnemme teidät, tohtori Fjeld. Koko maailmassa on vain yksi ainoa tämän mallinen lentokone. Se ei ole häpeäksi keksijälleen. Ilmari Erkko tuntisi nyt pahoinvointia, jos olisi elossa. Kun tulee vangituksi kuin tavallinen härkä heinäarolla — se on kehno loppu lintulentäjälle. Eikö totta?"

Mies kumartui eteenpäin ikäänkuin vastausta odottaen. Mutta kun ei saanut mitään vastausta, hän jatkoi:

"Ette tosiaankaan voi ajatella mitään vastarintaa, rakas tohtori", hän sanoi lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Samassa hetkessä kun jollakin tavoin yritätte näyttää hampaitanne, teidät ammutaan. Kymmenen miestä vartioi revolvereillaan teidän pienintäkin liikettänne."

Taas hän piti muutamien sekunttien paussin. Hänen kasvoilleen tuli levottomuuden ilme ja hän katseli ympärilleen semmoisin elein, jotka ovat ominaiset henkilöille, jotka koko ikänsä ovat taistelleet synnynnäistä raukkamaisuutta vastaan.

"No", hän sanoi äkkiä ankarasti. "Mitä vastaatte? En ole aikonut upottaa teitä rotan tavoin. Tässä ruumisarkussa on pari hauskaa huonetta, joissa voimme kaikessa rauhassa keskustella asioistamme. Siellä on m.m. joku pullo whiskyä, joka voi helpottaa keskusteluamme."

Hän vaikeni jälleen. Hän ei saanut mitään vastausta. Toinen lentokoneen miehistä astui hänen eteensä kärsimättömin elein.

"Nyt tämä neuvotteleminen saa olla lopussa", hän sanoi kiivaasti. "Antakaa tohtorin mennä tuonelaan ennenkuin hän vapautuu nykyisestä asemastaan. Nyt olemme tilaisuudessa pääsemään hänestä kuitiksi. Hän vältti helvetinkoneen. Antakaamme hänen tehdä tuttavuutta sillien kanssa. No, Sanchez", hän jatkoi argentinalaiselle, "kaada hänet mereen!"

Ilkeästi nauraen gaucho keräsi lasson käsivarrelleen ja laittautui kiristämään nuoraa. Silloin kuului keskeltä hiljaisuutta laukaus. Tuliko se lentokoneesta? Kukaan ei sitä huomannut. Mutta etelä-amerikalainen luhistui kannelle, lasso putosi hänen kädestään ja hän syöksyi mereen.

XXIV.

MUUAN ELÄMÄNKOHTALO.

Paroni de Nozier oli niitä ihmisiä, jotka kasvavat menestyksestä ja lannistuvat vastoinkäymisestä. Hänen kyynillinen mielenlaatunsa ei koskaan ollut oppinut tietämään, mitä merkitsee miehekäs kohtaloon alistuvaisuus, joka on suurempi kuin rohkeus.

Tämä oli heikkous hänen henkisessä koneistossaan. Harvat ihmiset ovat suuremmalla rohkeudella tutkineet luonnon salaisimpia voimia. Hän muistutti monessa suhteessa yleisneroa James Mortonia, joka väkivaltaisessa ylimielisyydessä oli tehnyt yhden suurimmista pahoista töistä, mitä rikosten historia tuntee. Mutta hänellä ei ollut sitä tietoista filosofista tyyneyttä, joka oli lyönyt leimansa Josias Saimlerin oppilaaseen.

Tämä omatekoinen paroni, joka oli omistanut elämänsä merien tutkimukseen ja ottanut ensimäiset oppiaskeleensa tällä alalla Monacon ruhtinaan johdolla, oli aivan sattumalta johtunut erääseen ajatukseen, joka vei hänet epäkäytännöllisestä tieteestä paljon aineellisempaan rikokseen. Hän oli tehnyt joukon pienempiä kokeita ja keksinnöitä valtameritutkimuksen alalla, saavuttaen niillä nimen, joka mainittiin norjalaisten professorien Nansenin ja Helland Hansenin rinnalla. Mutta paroni ei ollut tyytynyt siihen.

Hän se oli rakentanut sen omituisen sukeltajakellon, jonka tohtori Hjort oli esitellyt suuressa merentutkijain kokouksessa Bergenissä 1922. Ja tämä pikku belgialainen se oli samana vuonna julkaissut pienen lentokirjasen erinäisistä ilmiöistä kalojen silmissä, herättäen sillä suunnatonta huomiota. Paroni de Nozier'sta oli odotettu paljon enemmän. Mutta yhtäkkiä hän oli keskeyttänyt tieteellisen toimintansa ja vetäytynyt, kuten itse sanoi, omin päin jatkamaan tutkimuksiaan. Ei ollut tuntematonta, että hän Spezzian telakalla oli rakennuttanut itselleen jättiläislaivan, jonka rakenteesta ja tarkoituksesta hän oli noudattanut mitä suurinta vaiteliaisuutta. Ja siten lahjakas belgialainen paroni vetäytyi saman salaperäisen hämäryyden varjoon, joka ennenkin oli peittänyt hänen nimensä.

Kuka hän oli, tuo kuihtunut mies, jolla oli niin ilmeettömät elostelijankasvot ja hieman lapsellinen, mutta samalla röyhkeä käytös? Ja kuinka tämä omituinen tuntematon, jonka mennyttä elämää ei kukaan tuntenut ja jonka luonne oli salaperäinen arvoitus, oli voinut luoda valoa asioihin, jotka ennen olivat olleet hämäryyden peitossa? Kaikki, mihin hän ryhtyi, vaikutti nerokkaalta ja sai osakseen ihailua. Varmaan hän oli suunnattoman rikas. Mutta mistä hänen rikkautensa johtuivat? Hänen keksintönsä olivat tosin suurenmoiset, mutta eivät olleet sen laatuiset, että olisivat tuottaneet miljooneja. Paroni de Nozier jatkoi kuitenkin pelottomasti alkamallaan uralla. Kukaan ei ollut voinut päästä häneen käsiksi. Onni hymyili hänelle, niinkuin se usein hymyilee niille, jotka askartelevat yhteiskunnan laitamilla. Hän esiintyi kuin Napoleon, joka mobilisoi meren kaikki rikkaudet lippunsa alle.

Eikä häntä vastaan koskaan ollut noussut ainoakaan käsi — ennenkuin nyt tällä hetkellä, kun outo lentokone laski hauraat pyöränsä hänen laivansa teräskannelle.

Häntä ahdisti nyt tuo kirottu tohtori Fjeld. Hän tiesi ahdistajansa olevan saman miehen, joka oli voittanut Saimlerin, Huysmannin ja Delman — tuon pitkän, vaalean germaanin, joka nyt koetti murskata hänet. Muutamia minuutteja hänellä oli ollut tuo peloton norjalainen vallassaan, kun Sanchez'n varma lasso oli ollut kiinni lentokoneen kokassa. Mutta nyt tilanne oli toinen. Argentiinalainen oli, pää murskattuna, syöksynyt silliparveen. Lasso oli pudonnut hänen kädestään ja nyt Erkon ylpeä lintu jo leijaili ylhäällä ilmassa.

Tuohon vihreänkeltaiseen koneeseen eivät pystyneet mitkään kuulat. Lasso näkyi vielä riippumassa siitä. Mutta kenenkään Nozier'n miehistä ei onnistunut saada kiinni köydestä. Muutamien sekunttien kuluttua ilmalaiva oli kohonnut ylös ja oli matkalla rannikkoa kohti.

Paroni de Nozier hykersi käsiään raivosta ja hänen suunsa pursusi vaahtoa.

"Olemme hukassa", hän huusi yhä uudestaan, tuijottaessaan lentokoneen jälkeen, jonka vielä erotti pienenä, heikosti loistavana tähtenä itäisellä taivaalla.

Courbier astui hänen luokseen. Ranskalainen katsoi halveksien oppi-isäänsä.

"Teidän tulee olla varuillanne", hän sanoi hiljaa ja melkein uhkaavalla äänellä. "Ei ole hyvä laivassa välttämättömän kurin vuoksi näyttäytyä raukaksi. Huomenna nostamme ankkurin ja siirrymme aluevesien ulkopuolelle. Ja sitten annamme hittoja norjalaiselle risteilijälle. Mitä tuo tohtori Fjeld oikeastaan tietää? Hän on nähnyt meidän sillinuottamme, mutta epäilen, tokko hän ymmärsi asioiden todellista yhteyttä. Mehän harjoitamme merikalastusta, eikö totta? Ja teidän nimennehän takaa, että harjoitamme sitä täysin tieteellisellä tavalla. Ei kukaan Stavangerissa aavista, mistä syystä silli on tänä vuonna jäänyt nousematta, yhtä vähän kuin Lofotein kalastajat käsittävät, minkä tähden turska on etsinyt toisia paikkoja kuin tavallisesti. Olemme saattaneet Norjan kalastuksen perikadon partaalle. Mutta sen tietävät toistaiseksi vain ne miehet, jotka ovat tässä uivassa ruumisarkussa verottamassa merta ja sen aarteita. Miehemme ovat kyllin suuria roistoja, niin että heihin voimme luottaa. Mutta silloin emme saa osottaa mitään heikkoutta. Säiliöissämme on meillä nyt useita miljooneja. Olemme ryöstäneet Skotlannin ja Norjan rannikot, olemmepa verottaneet Doggermatalikkoakin. Mitä voimme pyytää enemmän? Palatkaamme kotiin!"

Nozier oli tämän pitkän puheen aikana rauhoittunut.

"Unohdatte kapteeni Grönnelandin ja hänen miehensä", hän virkkoi kuiskaten. "Se on seikka, joka vaikuttaa niin, että pää tuntuu olevan heikossa hartioilla. Ja keltaiset ruusutkin tuottavat meille ikävyyksiä. Tuo tohtori Fjeld toimittaa meidät jonakin päivänä hirteen."

Courbier'n kalpeat kasvot näyttivät vieläkin kalpeammilta kuunvalossa.

"Jättäkää hänet minun huostaani", hän sanoi tyynesti ja katseli haaveksien merelle.

Syntyi hetken äänettömyys.

"Mitä ajattelette?" paroni kysyi.

Courbier katsoi häneen.

"Ajattelen Evy Westinghousea", hän sanoi puoleksi itsekseen. "Ja sitä päivää, jona olen hänen kanssaan lentävä suureen seikkailuun."

Hän kääntyi äkillisellä liikkeellä ympäri.

"Mitä se oli?"

Nozier kohautti olkapäitään.

"En minä mitään kuullut", hän sanoi.

"Minusta tuntui kuin joku olisi nauranut", Courbier sanoi.

XXV.

ERÄS ETU.

Ei ole suinkaan helppo asia miehen, joka on kuusi jalkaa pitkä ja suhteellisen leveä, olla piilosilla laivassa, jossa ei ole muita kuin vihollisia.

Fjeld aikoi ensin päästä käsiksi Nozier'n lentokoneeseen. Jos roistot olivat huomanneet, mistä eteläamerikalaisen surmannut luoti tuli, olisi hän yrittänyt paeta belgialaisen isolla kaksitasolla. Mutta mielikuvitus on usein voimakkaampi kuin kuulo, eikä yksikään Nozier'n miehistä epäillyt hetkeäkään, että Sanchez oli kaatunut vihollisen lentokoneesta ammutusta kuulasta.

Onneksi itse luonto tuli rohkean norjalaisen avuksi. Paksu pilvi peitti kuun ja verhosi Nozier'n laivan hämärään, joka teki piilottautumisen hänelle helpommaksi.

Hätiköimättä Fjeld konttasi pitkin laivan ulointa reunaa tikapuille, jotka veivät kokassa olevalle alemmalle siltamalle. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä ja muuten niin hyvin piilotettu ovi laivan sisustaan oli selällään.

Fjeld ei tarvinnut monta sekunttia päästäkseen tikapuille. Mutta hän pysähtyi epäröiden kaitaisen rautaoven kynnykselle. Häntä vastaan löi kova valonloiste siitä pitkästä käytävästä, joka tuntui ulottuvan kautta koko laivan. Mikäli hän voi nähdä, ei tässä paljaassa tunnelissa ollut ainoatakaan piilopaikkaa. Melkein sen keskipaikkeilla hän huomasi aukon, joka luultavasti vei johonkin alaspäin.

Tarvittiin mitä suurinta rohkeutta mennä tähän valomereen, jossa ensimäinen vastaan tuleva mies ilman muuta huomaisi hänet. Hän riisui yltään lentopuvun, mutta sen alla oleva urheilupuku herättäisi aivan varmaan pitkän matkan päähän huomiota.

Mutta tässä maailmassa on olemassa ilmiö, jota sanotaan hyväksi onneksi. Pikkuporvarit eivät tahdo olla siitä tietävinään, he kun muka eivät koskaan tahdo luottaa pelkkään sattumaan. Siihen luottavat vain pelurit.

Ja kuitenkin on hyvä onni välttämätön öljytippa elämän koneistossa. Mies tai nainen, joka ei kykene tuntemaan jännityksen ihmeellistä nautintoa, on kuihtuva ja näivettyvä elämän jokapäiväisyydestä. Suuret miehet ovat pelureita — joko sitten pelataan rahoista, ihmiskohtaloista taikka ihmiselämästä.

Jonas Fjeldille oli hyvä onni kiihoittava elämänehto. Hän ei voinut taipua tavan säännönmukaiseen lainalaisuuteen. Hänen elämässään sattui hetkiä, joina hänen täytyi pelata "punasta ja mustaa" siitä, minkä arkipäiväinen ihminen jostakin syystä pitää sangen korkeassa arvossa — nimittäin elämästä.

Ei ollut suuria toiveita päästä ehjin nahoin tunkeutumisesta vihollisen luolaan. Hän tiesi nyt, kenen kanssa oli tekemisissä — että häntä vastassa oli häikäilemätön ja julma tahto, joka ei väistänyt mitään ja joka käyttäisi valtaansa ja voittoisaa asemaansa äärimmäisiin asti.

Varovainen ja ajatteleva mies, joka olisi pitänyt tärkeänä kuolla omaan vuoteeseensa, olisi koettanut järjestää niin, että olisi päässyt pois tästä valtaisesta uivasta ruumisarkusta, joka näytti luodun tulemaan monen ihmisen naudaksi. Mutta Fjeldin viisaus ei koskaan ulottunut niin pitkälle, että se olisi tukehuttanut hänen halunsa tarttua tapahtumiin käsiksi suoraan. Hänen luontonsa mukaista ei ollut viivytellä ja aprikoida — hän meni suoraan eteenpäin uljuudella, joka usein on puolet voitosta.

Hän kumartui eteenpäin ja astui valaistuun käytävään. Laivan sisältä ei kuulunut ääntäkään, ainoastaan sillipumppujen tasainen jyrinä.

Äkkiä hän pysähtyi seinässä olevan lasiruudun eteen. Hän katsoi suureen konehuoneeseen, missä sillivirta uiskenteli kuin kimalteleva koski jättiläismäiseen sylinterin muotoiseen kattilaan. Keskellä huonetta seisoi kolme miestä, jotka pyydystivät kuollutta argentiinalaista juoksevasta massasta. He olivat saaneet ruumiin ylös ja seisoivat nyt ihmettelemässä jotakin merkillistä, jota eivät käsittäneet. Fjeld oli heti selvillä noitten kolmen miekkosen mietteistä. Hän näki selvästi revolverinluodin jäljen miehen niskassa. Eikä tarvittu mitään asiantuntemusta ymmärtääkseen, että luoti oli kulkenut alhaalta päin takaraivoon ja mennyt ulos aivan vasemman silmän yläpuolelta.

Yksi noista kolmesta miehestä päästi huudahduksen, joka antoi eräälle miehelle aiheen tulla katsomaan heidän päittensä yläpuolella olevasta valojuovasta.

Fjeld ei kuullut, mitä sanottiin, mutta hän näki paroni de Nozier'n ryppyisten kasvojen pistävän esiin valosta. Ja heti sen jälkeen paroni asteli verkalleen rautaportaita alas. Hän oli ensimäisessä kiihtymyksessään pudottanut monokkelinsa, eikä hänen kasvoillaan enää näkynyt tuota alituisen väsynyttä ja ivallista hymyä.

Fjeld riensi eteenpäin. Roistot olivat nähtävästi huomanneet, että Sanchez oli ammuttu takaapäin eikä lentokoneesta. Teräslattia rupesi hänen jalkainsa alla polttamaan.

Hän meni aukolle ja huomasi kierreportaat, jotka veivät laivan pohjalle. Samassa hän kuuli askeleita ylhäältä päin.

Hänellä ei ollut muuta kuin yksi keino. Hän kouristi revolverin vasempaan käteensä ja ryömi varovasti alaspäin kierreportaita, jotka päättyivät erääseen oveen. Sen eteen hän pysähtyi kuuntelemaan. Sisältä hän ei kuullut mitään ääntä. Mutta päänsä yläpuolelta hän kuuli askeleita yhä selvemmin. Joku oli tullut siihen käytävään, josta hän juuri äsken oli lähtenyt! Fjeld tunsi olevansa vakuutettu, että häntä ei seurattu. Askeleet olivat siksi tyynet. Ne tuntuivat huolettoman ihmisen kävelyltä.

Nyt ei Fjeldillä ollut enää mitään valitsemisen varaa. Paluutie oli häneltä katkaistu ja hänen täytyi yrittää löytää joku piilopaikka merkillisen laivan pohjalta. Arvelematta hän väänsi lukkoa ja avasi rautaoven.

Fjeld pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Hänen edessään oli iso sali — jonkinlainen kirjasto. Pitkin seiniä oli isoja kaappeja täynnä kirjoja ja keskellä lattiaa vihreällä liinalla peitetty raskas pöytä. Pöydällä oli hujan hajan sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.

Mutta eniten Fjeldiä ihmetytti, että aivan hänen edessään istui suurikasvuinen, harmaapäinen vanha mies, joka poltteli piippua. Hänen kasvonsa olivat valoon päin. Ja Fjeld näki hänen olevan sokean.

XXVI.

PORTUGALILAINEN.

Fjeld sulki oven perästään. Sokea ei liikahtanut. Hän oli kuin joku Rooman senaattoreista, jotka istuivat Forumilla pelottaen raakalaisia jylhällä uhmallaan. Olisi voinut luulla miehen olevan vain kuolleena täytetyn ruumiin, jos ei savu hänen piipustaan olisi säännöllisin väliajoin noussut tummaa kattoa kohti.

Hänellä oli valtava ruumiinrakenne. Hänen karkeat, kulmikkaat kasvonsa, joissa suuri parta oli aivan hoitamatta, olivat kuin puuhun veistetyt. Leveä suu ja keltaiset hampaat, jotka pitelivät piippua kuin ruuvipuristimessa, ilmaisivat raakuutta ja voimaa. Mutta silmät olivat aivan palaneet, syrjät hyvin punakat ja silmämunat aivan painuksissa.

Tuo sokea jättiläinen ei näkynyt välittävän siitä, kuka tuli sisään. Hän tupakoi edelleen synnyttäen hiljaisen kurinan kuin tiikeri, joka on löytänyt lepopaikan viidakon takana.

Fjeld katsahti nopeasti ympärilleen. Tämä kirjasto oli varmaan joku keskushalli, josta päästiin eri hytteihin. Siinä oli ovia joka puolella.

"Ken siellä?" sokea kysyi äkkiä englanninkielellä. Hänen äänensä oli niin kova ja raaka, että se olisi voinut säikäyttää kenet tahansa.

Fjeld vastasi muutamin sanoin ranskaksi. Jättiläinen pudisti kärsimättömästi päätään. Sitten hän jatkoi tupakoimistaan. Ilmeisesti hän ei välittänyt muista kielistä kuin omastaan.

Fjeld käsitti heti, että tämä mies ei voisi panna hänelle mitään esteitä. Hän pisti revolverin takataskuunsa ja astui eteenpäin. Hän oli kuullut askeleet kierreportaitten yläpuolelta ja ymmärsi, että hänelle tässä valoisassa huoneessa tulisi pian kuumat paikat.

Aivan arviokaupalta hän astui eräälle lyhemmällä seinämällä olevalle ovelle. Se oli kiinni. Hän koetti seuraavaa, mutta sekin oli lukossa. Silloin hän juoksi toiselle puolelle ja sai kiinni ovenrivasta juuri samalla hetkellä, kun kuuli ihmisen astuntaa huoneen ulkopuolelta. Ovi antoi myöten. Sen sisäpuolella oli pilkkosen pimeä. Mutta Fjeldillä ei ollut muuta keinoa, mikäli ei tahtonut joutua ilmi. Hän sulki nopeasti oven perästään, otti esiin revolverinsa ja odotti, mitä tapahtuisi. Nyt hän huomasi, mitä ei ennen ollut nähnyt, että nimittäin ovessa oli pieni, pyöreä lasiruutu. Kirjastohuoneesta tuleva valo heitti hämärän loisteen siihen pieneen hyttiin, jossa hän nyt oli. Se oli makuuhuone — leveä vuode täytti melkein puolet koko huoneesta.

Muuten oli siinä vain pöytä, jolla oli muutamia paperirullia ja vaatenaulakko, josta riippui muutamia pukuja ja öljyvaatteet.

Fjeld selvitteli mielessään tilannetta. Pienestä lasiruudusta hän näki kirjastoon. Sokea mies istui yhä samassa asennossa, mutta ei tupakoinut enää niin innokkaasti kuin aikaisemmin. Hän näytti olevan jollakin tavoin jännityksessä. Hän oli kumartanut päänsä eteenpäin ja hänen ulkonevat, karvaiset korvansa vainusivat jotakin ääntä. Sokea oli ilmeisesti kuullut jotakin, mikä ei miellyttänyt häntä. Hän istui kuin vanha, takkuinen susi, joka on kuullut lampaan määkymistä kaukaa ja nyt hampaat irvessä uneksi nuoruutensa aikuisesta ruokahalusta.

Fjeld näki hänen avaavan suunsa. Mutta hän ei kuullut, mitä mies sanoi. Silloin tilanne yhtäkkiä muuttui. Muuan mies tunkeutui sisään siitä ovesta, josta Fjeld oli tullut tuskin minuutti sitten. Hän oli pitkä ja leveäharteinen mies, jolla oli punaiset, päivänpolttamat kasvot ja voimakas häränniska. Hänellä oli leveälierinen hattu, jossa oli uhkea kultanauha. Hänen piirteensä olivat raa'at ja kömpelöt, mutta hänen pienistä silmistään loisti viekkaus ja kavaluus.

Tällä kertaa hän tuntui olevan aika lailla humalassa. Ja humalan alkuperä pisti esiin hänen takataskustaan, josta näkyi aikamoinen whiskypullo.

"Vai niin, sinäkö siinä olet, Jonson", tulija sanoi huonolla englanninkielellä. Hänen äänensä oli ankara ja voimakas — hän tuntui olevan oppinut komentamaan. "Siinä sinä istut ja haudot kuin vanha kana, kun itse piru laumoineen raivoaa kannella. Paroni on niin kiukuissaan, että hampaat suussa kalisevat… 'Olet humalassa, Ribeira', se pikku vintiö sanoi, 'jos et heti mene nukkumaan ja huuhtele itseäsi kylmässä vedessä, niin saat luodin koipiisi. Senkin riivatun juopporatti…' hän sanoi. 'Well, Jonson… En tosiaankaan lyönyt paronia, vaikka olenkin tämän haisevan ruumisarkun kapteeni. Sillä olen sivistynyt mies, Jonson…'"

Hän vaikeni ja nojasi hoippuen pöytää vasten. Sokea oli noussut seisomaan tuolistaan, mutta vaipui huokaisten takaisin.

"Kuulehan, Ribeira", hän sanoi terävästi, mutta jonkinlaisella saarnaäänellä, "olet parantumaton syntinen. Kerran nuoruudessani koetin käännyttää neekereitä virsillä ja nyrkiniskuilla. Se ei käynyt päinsä, sillä neekeri on alhainen eläin. Hän ei ole, Jumala paratkoon, paljon parempi kuin portugalilainen."

Ribeiran pienet silmät säihkyivät suuttumuksesta. Hän oli syntynyt Coimbran likaisimmissa hökkeleissä eikä pitänyt siitä, että hänen kansallisuudestaan puhuttiin liikoja.

Hän katsoi sokeaa pitkään. Jonsonin toinen käsi piteli piippua, mutta toinen oli taskussa, ja hänessä oli jotakin, joka viittasi siihen, että tuolla sokealla paholaisella oli taskussaan revolveri. Ja portugalilainen tiesi kokemuksesta, että vanha lähetyssaarnaaja ampui paremmin äänen ja vaiston mukaan kuin tavallinen ihminen, jolla oli näkönsä tallella.

Viha ja whisky saivat portugalilaisen kapteenin suunniltaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja astui hoippuen sitä ovea kohti, josta Fjeld äsken oli mennyt, potkasi sen auki kiroten, horjui kynnyksen yli sisään ja heittäytyi muitta mutkitta vuoteeseen, johon hän nukkui aivan heti.

Mutta sokea mies istui paikallaan tuolissaan ja kuunteli yhä. Jotakin oli hullusti, sen hän tunsi teroittuneilla aisteillaan. Nyt oli pidettävä silmät auki. Mutta se ei ole vallan helppoa ihmiselle, joka on auttamattomasti sokea.

XXVII.

ULAPALLE.

"Se riivatun norjalainen", paroni de Nozier virkkoi, katsellen
ympärilleen epäröivin ilmein. "Nyt hän pilaa meiltä kaikki tyyni.
Meillä ei ole muuta tehtävää kuin panna höyry päälle ja lähteä merelle.
Olemmehan pian imeneet kaikki kalat, mitä Norjan rannikoilla on."

Paroni asteli kärsimättömänä edestakaisin rakennuttamansa Noakin arkin katolla. Hänen alapuolellaan oli tuo valtainen nuotta.

Paronin ajatukset kääntyivät yhtäkkiä toiseen suuntaan. Hän nauroi ääneen ja katkerasti:

"Tuossa on kaikki, mitä Stavangerin säilyketehtaat ikävöivät", hän sanoi hetken vaiettuaan. "Olemme saattaneet ne lakkautuspalkalle, Jean Baptiste. Koko rannikon olemme raapineet puhtaaksi. Muistatteko, kuinka sanomalehdet valittivat, että kevätkalastus oli epäonnistunut? Kalat olivat tulleet hulluiksi ja unohtaneet vanhat reittinsä. Turska oli kokonaan hylännyt Lofotein saaret. Storegrundilla Aalesundin luona vallitsi nälkävuosi, ja nyt ovat myöskin anjovis ja brislinki peruuttaneet tulonsa. Otaksun herrojen Lorientissä ja Concarneaussa hykertävän käsiään tyytyväisyydestä, sillä tänä vuonna ei norjalaisia sardiineja ole oleva liikoja. Olemme hankkineet heille hyvitystä, Courbier, monien vuosien huolista ja siitä raivosta, jonka norjalaisten tuotteiden tunkeutuminen maailmanmarkkinoille oli synnyttänyt. Ja missä on syy? Tässä hirviössä. Se on meren herra ja valtias. Sitä sanotaan ruumisarkuksi. Varsin hyvä. Se on Norjan kalastuksen ruumisarkku. Sanokaahan, Jean Baptiste, muistatteko tohtori Hjortin Bergenistä? Hän on hyvin etevä mies. Hän tietää yhtä ja toista ja on selvillä semmoisestakin, jota ei tiedäkään. Tapasin hänet Monacon ruhtinaan huvilaivassa. Hän sanoi minulle: Olemme päässeet niin pitkälle, että erinäisistä ilmastosuhteista voimme etukäteen nähdä, tuleeko hyvä tai huono kalavuosi. Professori Helland Hansenin kaaviomaiset taulut ilmaisevat meille kalastustoiveet hämmästyttävän selvästi ja yhtä varmasti kuin ilmapuntari. Voin siis ennakolta sanoa, että tänä vuonna tulee erinomainen kalansaalis. En voi erehtyä. Laskelmamme ovat yleensä osottautuneet niin varmoiksi, että ne otetaan huomioon Bergenin pörssissä. — Sittemmin nähtiin, että Bergenin herrat olivat oikeassa. Mutta he olivat unohtaneet laskuistaan erään seikan."

"Minkä niin?" Courbier kysyi hajamielisesti, tuijottaen maalle päin, missä Vidingsön majakka halkaisi pimeyttä.

"Inhimillisen neron", Nozier vastasi ylpeänä. "Sen voiman, joka on tehnyt meidät meren herroiksi."

Courbier teki kädellään hermostuneen eleen.

"Unohdatte erään asian", hän vastasi kylmästi, "nimittäin sen, että turvallisuutemme on uhattu. Meren eläimet ovat kyllä vallassamme, mutta ihmiset eivät vielä ole jaloissamme. Miehet, jotka ovat laivassamme, eivät ole Herramme parhaita lapsia. Heissä on tuskin ainoatakaan, joka ei olisi ollut tekemisissä rikoslain kanssa. Kukaan meistä ei kammoaisi tehdä murhaa. Ja nyt viimeksi on omallatunnollamme kapteeni Grönnelandin hieman salaperäinen katoaminen. Jos tuo vaaleatukkainen tohtori on niin etevä kuin sanotte, niin hän voi saada luultavasti meidät kaikki hirsipuuhun. Sillä tämä onnistunut, mutta luvaton kalastuksemme ei tietysti ole mitään verrattuna niihin muihin synteihin, jotka ovat niskoillamme. Sanon niin kuin asia on, de Nozier. Tämä ei sovi minulle enää. Elämässä on muitakin puolia kuin silli, kalastus ja murhat. Haluaisin antautua tuottavaan ja rehelliseen toimeen."

"Olette käynyt todella lapselliseksi viime aikoina", de Nozier sanoi ivallisesti. "Ymmärrän kyllä, kuinka asiat ovat. Sitten kun Evy Westinghouse loi teihin katseen kauniista silmistään, olette ruvennut tulemaan lapseksi uudestaan."

"Erehdytte", Courbier sanoi äänellä, joka vapisi kärsimättömyydestä. "Olen vain uudestaan muovannut elämäni ohjelman. Ei kai olisi vahingoksi kenellekään meistä, jos minä tavalla taikka toisella saisin käsiini nuo amerikalaisen neitosen miljoonat asiamme hyväksi. Minä tunnen dollarineitoset. Olisin tosiaankin iloinen, jos onnistuisin valtaamaan tuon kauniin kultalinnun, miss Evyn."

De Nozier ei vastannut kotvaan.

"Naiset ovat meidän kirouksemme", hän murahti lopuksi itsekseen. "Ne leikkaavat kuin Delila meidän hiuksemme. Ne kiemurtelevat tahtomme ympäri kuin tahmaiset matelijat. Ne turmelevat tarmomme. Piru vieköön ne kaikki tyyni… Ja lähtekäämme nyt merelle… Oletteko nähnyt Ribeiraa?"

"Hän oli tietysti humalassa. En ymmärrä, minkätähden siedätte tuota likaista portugalilaista. Hän pilaa kaikki kirotulla juomisellaan. Lähetin hänet alas nukkumaan humalan päästään…"

"Suon teille anteeksi, mitä sanotte Ribeirasta. Hän on paras kaikista, mitä meillä on laivassa. Nuo portugalilaiset ovat omituista väkeä. Ne ovat jollakin tavoin eristäytyneet kaikesta, mikä tavalla tai toisella on yhteydessä omantunnon kanssa. Ja ne ovat — tavallaan syystä — ylpeitä paheistaan. Ribeira on erinomaisen arvokas verikoira. Ja hän juo pian itsensä kuoliaaksi. Mutta hän on mainio merimies ja tuntee tämän laivan paremmin kuin minä itse. Meidän on kaadettava muutamia sangollisia vettä hänen päähänsä — hänen täytyy auttaa pohjakoneiston käyntiinpanossa. Ja te voitte laittaa, että ankkuri nostetaan ylös. Ja sitten lähdemme matkaan. Meillä ei ole vara hukata aikaa. Vetäkää nuotta kokoon. Silliä ei ole kuitenkaan enää paljon jälellä. Ja antakaa kaiken käydä niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Saamme kyllä seuraa matkallemme — suurta seuraa. Siitä Ribeira ja minä pidämme huolen. Ja muistakaa, että meidän täytyy olla parissa tunnissa aluevesien ulkopuolella, sillä muuten voimme saada norjalaisen torpeedon kupeeseemme. Norjalaisten risteilijäin kanssa ei ole leikkimistä."

"Kyllä", Courbier vastasi, katsoen pitkään Vidingön valkeata loistoa kohti. "Ja mihin otamme suunnan?"

Nozier'n kalpeat kasvot loistivat aavemaisina heikossa kuunvalossa.

"Ja sitä vielä kysytte. Suuntamme on selvä. Olen aikonut puhdistaa myöskin Dogger-matalikon, ennenkuin menemme purkamaan Antverpeniin."

Courbier muuttui vakavaksi.

"En tahtoisi mielelläni antautua tekemisiin englantilaisten kanssa. Ne ovat kovakouraisia."

Paroni katsoi ivallisesti hymyillen lähintä miestään ja uskottuaan.

"Nähtävästi ette ymmärrä hituistakaan tätä asiaa", hän virkkoi. "Kukaan ei voi kieltää meitä kulkemasta Dogger-matalikon yli neljän peninkulman vauhdilla. Me emme pysähdy, ennenkuin Vlissingenin majakka rupeaa näkymään."

"Ja sitten?"

"No, silloin kampela ja turska ovat jättäneet isiensä matalikon seuratakseen meidän mukanamme vaikkapa maailmanääriin."